1. 

Käsiteltävässä SEUT 267 artiklaan perustuvassa ennakkoratkaisumenettelyssä Centrale Raad van Beroep (sosiaaliturva- ja virkamiesasioiden ylioikeus, Alankomaat) esittää unionin tuomioistuimelle kolme kysymystä, jotka koskevat sosiaaliturvajärjestelmän soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71, sellaisena kuin se on muutettuna 29.6.1998 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 1606/98 ( 2 ) (jäljempänä asetus N:o 1408/71), 14 artiklan 2 kohdan a alakohdan ja sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 883/2004, ( 3 ) sellaisena kuin se on muutettuna 22.5.2012 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 465/2012 ( 4 ) (jäljempänä asetus N:o 883/2004), 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdan tulkintaa.

2. 

Tämän ennakkoratkaisupyynnön taustalla on oikeusriita, jossa ovat vastakkain Kyprokseen sijoittautunut yhtiö AFMB Ltd (jäljempänä AFMB) sekä useat kansainvälisen liikenteen kuorma-autonkuljettajat ja Raad van bestuur van de Sociale verzekeringsbank (sosiaalivakuutuslaitoksen hallitus, Alankomaat; jäljempänä RSVB) ja jossa on kyse viimeksi mainitun päätöksestä, jonka mukaan mainittuihin kuljettajiin ei sovelleta Kyproksen sosiaaliturvalainsäädäntöä vaan Alankomaiden sosiaaliturvalainsäädäntöä. AFMB on riitauttanut tämän hallinnollisen päätöksen, ja Kyproksen lainsäädännön soveltamisen osalta se vetoaa mainittujen kuljettajien kanssa tehtyihin työsopimuksiin, joissa AFMB mainitaan nimenomaisesti ”työnantajana” huolimatta siitä, että kyseiset kuljettajat asetetaan säännönmukaisesti niiden alankomaalaisten kuljetusyhtiöiden käytettäväksi, joiden kanssa AFMB on tehnyt kalustonhallintasopimukset.

3. 

On huomattavan tärkeää selventää riidanalaista kysymystä siitä, kenet pääasiassa pitäisi katsoa työnantajaksi asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa tarkoitetussa merkityksessä – AFMB vai alankomaalaiset yritykset –, koska sen avulla voidaan määrittää sovellettava kansallinen sosiaaliturvalainsäädäntö ja siten taata kansainvälisen liikenteen kuorma-autonkuljettajille heidän oikeutensa käyttää kansallisia sosiaaliturvajärjestelmiä riippumatta siitä, onko heidät palkattu muissa jäsenvaltioissa kuin lähtövaltiossaan. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan pidä jättää huomiotta sitä, miten sellaisen jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön soveltaminen, jossa sosiaalikulut saattavat olla pienemmät kuin siinä jäsenvaltiossa, jossa palkattu työntekijä yleensä asuu tai työskentelee, voi vaikuttaa unionin yhtenäismarkkinoihin ja etenkin vapaan liikkuvuuden ja vapaan kilpailun periaatteisiin. Koska unionin oikeuden nykyisessä kehitysvaiheessa kansalliset sosiaaliturvajärjestelmät vain yhteensovitetaan eikä niitä yhdenmukaisteta, ( 5 ) näiden järjestelmien väliset erot voivat olla huomattavat. Ei siis voida sulkea pois sitä, että tietyissä tapauksissa se, minkä yksi jäsenvaltio katsoo yrityksen kotipaikkaan liittyväksi legitiimiksi kilpailueduksi, on toisen jäsenvaltion silmissä perussopimuksissa tarkoitettujen perusvapauksien väärinkäyttöä. Nämä tapaukset ovat vain muutamia esimerkkejä erityisen arkaluonteisista näkökohdista, jotka on syytä ottaa huomioon tutkittaessa taustalla olevia oikeudellisia kysymyksiä.

4.

Asetus N:o 1408/71 annettiin 14.6.1971, ja se tuli voimaan 1.10.1972. Sen jälkeen kyseiseen asetukseen on tehty useita muutoksia. Sitä sovelletaan myös Euroopan vapaakauppajärjestön (jäljempänä EFTA) jäsenvaltioihin Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen (ETA-sopimus) ( 6 ) ja Sveitsin valaliiton kanssa tehtyjen kahdenvälisten sopimusten ( 7 ) nojalla. ( 8 )

5.

Asetuksen N:o 1408/71 II osasto, jonka otsikko on ”Sovellettava lainsäädäntö”, sisältää 13–17 artiklan.

6.

Asetuksen N:o 1408/71 13 artiklan, jonka otsikko on ”Yleiset säännöt”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jollei 14 c tai 14 f artiklasta muuta johdu, henkilöt, joihin tätä asetusta sovelletaan, ovat vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön alaisia. Tämä lainsäädäntö määrätään tämän osaston säännösten mukaisesti.”

7.

Mainitun asetuksen 13 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jollei 14–17 artiklasta muuta johdu:

– –”

8.

Mainitun asetuksen 14 artiklan, jonka otsikko on ”Palkatussa työssä olevia muita henkilöitä kuin merimiehiä koskevat erityissäännöt”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Edellä 13 artiklan 2 kohdan a alakohdassa olevaa sääntöä sovelletaan ottaen huomioon seuraavat poikkeukset ja olot:

– –”

9.

Saman asetuksen 14 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kahden tai useamman jäsenvaltion alueella tavallisesti työskentelevään henkilöön sovelletaan seuraavalla tavalla määrättyä lainsäädäntöä:

– –”

10.

Asetus N:o 1408/71 kumottiin asetuksella N:o 883/2004, joka annettiin 29.4.2004 ja joka tuli voimaan 1.5.2010. Sitä sovelletaan EFTA-valtioihin ETA-sopimuksen ( 9 ) nojalla ja Sveitsin valaliiton kanssa tehtyjen kahdenvälisten sopimusten ( 10 ) nojalla.

11.

Asetuksen N:o 883/2004 II osasto, jonka otsikko on ”Sovellettavan lainsäädännön määrittäminen”, sisältää 11–16 artiklan.

12.

Asetuksen N:o 883/2004 11 artiklassa, jonka otsikko on ”Yleiset säännöt”, säädetään seuraavaa:

”Henkilöt, joihin tätä asetusta sovelletaan, ovat vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön alaisia. Kyseinen lainsäädäntö määritetään tämän osaston mukaisesti.”

13.

Mainitun asetuksen 12 artiklan, jonka otsikko on ”Erityisiä sääntöjä”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiossa tavallisesti toimintaansa harjoittavalle työnantajalle tässä jäsenvaltiossa palkkatyötä tekevä henkilö, jonka tämä työnantaja lähettää toiseen jäsenvaltioon tekemään siellä työtä kyseisen työnantajan lukuun, on edelleen ensiksi mainitun jäsenvaltion lainsäädännön alainen, edellyttäen että tämän työskentelyn arvioitu kesto on enintään 24 kuukautta ja että kyseistä henkilöä ei lähetetä korvaamaan toista lähetettyä työntekijää.”

14.

Saman asetuksen 13 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Palkkatyötä tavallisesti kahdessa tai useammassa jäsenvaltiossa tekevä henkilö on

15.

Asetuksen N:o 883/2004 90 artiklan, jonka otsikko on ”Kumoaminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kumotaan tämän asetuksen soveltamisen alkamispäivästä alkaen [asetus N:o 1408/71].

Asetus [N:o 1408/71] pysyy kuitenkin voimassa ja sen oikeusvaikutukset säilyvät seuraavien säädösten osalta:

– –

16.

Kuten edellä on mainittu, ennakkoratkaisupyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat AFMB sekä useat kansainvälisen liikenteen kuorma-autonkuljettajat, joiden asuinpaikka on Alankomaissa, ja RSVB ja jossa on kyse niiden A1-todistusten ( 11 ) myöntämisestä 2.10.2013 ja 9.7.2014 välisenä aikana, joissa RSVB todisti, että kyseessä oleviin työntekijöihin sovellettiin Alankomaiden sosiaaliturvalainsäädäntöä. Kyseisissä todistuksissa tarkoitetut ajanjaksot vaihtelevat tapauksittain, mutta yksikään niistä ei ala ennen 1.10.2011 eikä jatku 26.5.2015 jälkeen (jäljempänä riidanalaiset ajanjaksot).

17.

RSVB:n arvion mukaan alankomaalaiset kuljetusyritykset, jotka ovat ottaneet palvelukseen kuljettajat, jotka on asetettu toistaiseksi kokonaan niiden käytettäväksi, ja jotka käyttävät kyseisten kuljettajien suhteen työnjohtovaltaa ja joiden kannettavaksi palkkakustannukset tosiasiassa tulevat, on katsottava työnantajiksi sovellettaessa unionin sääntöjä sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta.

18.

AFMB riitauttaa tämän arvion esittäen olennaisesti, että se on katsottava työnantajaksi, koska kuljettajien kanssa tehdyissä työsopimuksissa on nimenomaisesti sovittu Kyproksen oikeuden soveltamisesta, ja että tästä syystä Kyproksen sosiaaliturvalainsäädäntö on katsottava sovellettavaksi lainsäädännöksi.

19.

RSVB antoi heinäkuussa 2014 useita päätöksiä, joissa se katsoi lokakuun 2013 päätöksistä AFMB:n nimissä esitetyt oikaisuvaatimukset perusteettomiksi.

20.

Rechtbank Amsterdam (Amsterdamin alioikeus, Alankomaat) antoi 25.3.2016 ratkaisun, jossa se hylkäsi edellä mainituista heinäkuun 2014 päätöksistä AFMB:n nimissä nostetut kanteet perusteettomina.

21.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, jossa oikeudenkäynti on parhaillaan vireillä, on sitä mieltä, että pääasian ratkaisu riippuu muun muassa sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamista koskevien unionin oikeuden sääntöjen tulkinnasta. Se pyytää selvennystä siihen, kuka on kuljettajien työnantaja riidanalaisina ajanjaksoina – Alankomaihin sijoittautuneet kuljetusyhtiöt vai AFMB –, jotta se voisi määrittää jäsenvaltion, jonka sosiaaliturvalainsäädäntöä on sovellettava.

22.

Centrale Raad van Beroep on tässä tilanteessa päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

23.

Ennakkoratkaisupyyntö, joka on päivätty 20.9.2018, saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 25.9.2018.

24.

Pääasian asianosaiset, Alankomaiden, Tšekin, Ranskan, Kyproksen, Unkarin, Itävallan ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset sekä Euroopan komissio esittivät kirjallisia huomautuksia Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 23 artiklan mukaisesti asetetussa määräajassa.

25.

Pääasian asianosaisten edustajat sekä Alankomaiden, Ranskan, Kyproksen ja Itävallan hallitusten ja komission asiamiehet esittivät suullisia huomautuksia 17.9.2019 pidetyssä istunnossa.

26.

Jotta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät ennakkoratkaisukysymykset sekä pääasian kyseiselle tuomioistuimelle asettamat haasteet ymmärrettäisiin paremmin, on syytä aluksi muistuttaa sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamista koskevien unionin sääntöjen tavoitteista ja toiminnasta.

27.

Kuten asetuksen N:o 883/2004 – jolla nykyaikaistettiin ja yksinkertaistettiin asetuksen N:o 1408/71 säännöksiä ja säilytettiin sen tavoite – johdanto-osan 1 ja 45 perustelukappaleesta ilmenee, kyseisellä asetuksella on tarkoitus varmistaa jäsenvaltioiden kansallisten sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittaminen sen takaamiseksi, että henkilöt voivat tosiasiallisesti käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, ja siten myötävaikuttaa unionin alueella liikkuvien henkilöiden elintason ja työnteon edellytysten parantumiseen. ( 12 )

28.

Kyseisten asetusten II osaston (asetuksessa N:o 1408/71 ”Sovellettava lainsäädäntö” ja asetuksessa N:o 883/2004 ”Sovellettavan lainsäädännön määrittäminen”) säännökset, joihin kuuluvat ne säännökset, joita unionin tuomioistuin joutuu käsiteltävässä asiassa tulkitsemaan, muodostavat täydellisen ja yhtenäisen lainvalintasääntöjen järjestelmän, jonka päämääränä on saattaa unionin alueella liikkuva työntekijä pelkästään yhden jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmän alaiseksi, jotta voitaisiin välttää sovellettavien kansallisten lainsäädäntöjen päällekkäisyydet ja tästä mahdollisesti aiheutuvat hankaluudet mutta myös estää se, että kyseisten asetusten soveltamisalaan kuuluvat henkilöt jäisivät ilman sosiaaliturvan tarjoamaa suojaa, mikäli heihin ei voitaisi soveltaa mitään lainsäädäntöä. ( 13 )

29.

Sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamista koskevassa unionin lainsäädännössä säädetään siis objektiivisista perusteista sen määrittämiseksi, mitä kansallisia säännöksiä rajat ylittävässä tilanteessa olevaan työntekijään sovelletaan. Asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa säädetään lex loci laboris ‑yleisperiaatteesta, jonka mukaan työntekijään sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jossa hän tekee palkkatyötä. Tämän yleisperiaatteen tarkoituksena on, että kaikki samassa maassa työskentelevät työntekijät kuuluvat saman sosiaaliturvalainsäädännön piiriin ja ovat oikeutettuja samoihin sosiaalietuuksiin. ( 14 ) Vain siten voidaan ehkäistä epätoivotut palkkakustannuskilpailun muodot ja niiden kansallisille sosiaaliturvajärjestelmille aiheuttamat paineet.

30.

Tästä periaatteesta on kuitenkin useita poikkeuksia, joita sovelletaan erityistapauksissa, joista säädetään seuraavissa säännöksissä ja etenkin asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, josta ilmenee, että palkkatyötä tavallisesti kahdessa tai useammassa jäsenvaltiossa tekevä henkilö on asuinjäsenvaltionsa lainsäädännön alainen, jos hän harjoittaa huomattavaa osaa toiminnastaan tässä jäsenvaltiossa. Mikäli kyseinen henkilö taas ei harjoita huomattavaa osaa toiminnastaan asuinjäsenvaltiossaan, mainitun asetuksen 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisesti sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jossa yrityksen tai työnantajan kotipaikka tai liiketoimintapaikka sijaitsee, jos henkilö on yhden yrityksen tai työnantajan palveluksessa.

31.

Ennakkoratkaisupyynnöstä ( 15 ) ilmenee, että kansallinen tuomioistuin katsoo, että asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohtaa sovelletaan pääasiaan sillä perusteella, että kuljettajat harjoittivat tavallisesti toimintaansa kahdessa tai useammassa unionin tai EFTAn jäsenvaltiossa. Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo esille, kuljettajat työskentelivät asuinmaassaan eli Alankomaissa osittain, mutta eivät pääasiallisesti, eivätkä harjoittaneet huomioon otettavaa toimintaansa merkittävin osin siellä. Kyseinen tuomioistuin päättelee tästä, että Alankomaiden lainsäädäntöä ei voida todeta sovellettavaksi kyseisen asetuksen 13 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaisen asuinmaan nimeämisen perusteella vaan ainoastaan mainitun asetuksen 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisen työnantajan kotipaikkamaan nimeämisen perusteella. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että työnantajan asemassa olemisella on ratkaiseva merkitys pääasiasta lausuttaessa, koska AFMB:n kotipaikka on Kyproksessa. Mielestäni tätä arviota ei voi asettaa kyseenalaiseksi, koska on kansallisen tuomioistuimen tehtävä todeta pääasian tosiseikat ja soveltaa niihin asian kannalta merkityksellisiä unionin säännöksiä ja määräyksiä.

32.

Koska pääasian ytimessä on asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan mahdollinen soveltaminen, kyseistä säännöstä on syytä tarkastella lähemmin. Tämän säännöksen mukaan liittymäkohta sovellettavan kansallisen lainsäädännön määrittämiseksi on työnantajan kotipaikka. Tässä yhteydessä totean, että lainsäätäjä ei ole toistanut asetuksen N:o 1408/71 vanhan 14 artiklan 2 kohdan a alakohdan sanamuotoa, joka sisälsi erityisen säännöksen, jota sovellettiin sellaisen yrityksen matkustavaan henkilökuntaan, joka toisen lukuun harjoittaa kansainvälistä liikennettä kuljettaen matkustajia tai tavaraa maanteitse, ja jossa niin ikään asetettiin etusijalle sen jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön soveltaminen, jossa oli työnantajan kotipaikka. Huomautan, että tästä sanamuodon erosta huolimatta molempien säännösten tarkoitus on täsmälleen sama. ( 16 ) Vaikuttaa näet siltä, että lainsäätäjä on yksinkertaisesti hylännyt aiemmin voimassa olleen säännöksen yksityiskohtaisemman sanamuodon, joka koski kansainvälisen maantieliikenteen erityistapausta, ja valinnut säännökseen yleisluontoisemman muotoilun. Uusi säännös on muotoiltu riittävän väljästi kattamaan paitsi kansainvälisen maantieliikenteen myös muut palkkatyöt, joita tehdään kahdessa tai useammassa jäsenvaltiossa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin näyttää olleen tietoinen tästä ja muotoilleen siksi ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksensä viittaamaan molempiin säännöksiin. Tästä seuraa, että pääasian tosiseikat voivat kuulua molempien säännösten soveltamisalaan. Näin ollen minusta vaikuttaa siltä, että asetuksen N:o 1408/71 14 artiklan 2 kohdan a alakohtaa ja asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohtaa voidaan lähtökohtaisesti tulkita samalla tavoin.

33.

Vaikka näiden kahden asetuksen lainsäädännöllinen tarkoitus onkin sama, on syytä tarkastella kysymystä niiden alueellisesta ja ajallisesta soveltamisesta, koska eräät huomautuksia esittäneet jäsenvaltiot ovat suhtautuneet epäilevästi ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen a kohdan, joka koskee asetuksen N:o 1408/71 tulkintaa, tutkittavaksi ottamiseen.

34.

Kuten pääasian tosiseikkojen selostuksessa mainitaan, on todettava, että ensinnäkin AFMB perustettiin 10.5.2011 ja että toiseksi riidanalaiset kuljettajien työskentelyn kattavat ajanjaksot ajoittuvat aikavälille 1.10.2011–26.5.2015. Toisin sanoen nämä kaikki tapahtumat ajoittuvat päivän, jolloin asetus N:o 883/2004 tuli voimaan unionissa, eli 1.5.2010 jälkeiselle ajalle. Vaikuttaa siis päällisin puolin siltä, että pääasiaan on sovellettava yksinomaan jälkimmäistä asetusta.

35.

Katson kuitenkin, että asetuksesta N:o 883/2004 tehtävästä tulkinnasta saattaa olla hyötyä myös asetuksen N:o 1408/71 ymmärtämisessä paremmin, varsinkin kun jälkimmäinen asetus pysyi jonkin aikaa voimassa EFTA-valtioissa, ( 17 ) joissa kuljettajien oletetaan myös työskennelleen riidanalaisilla ajanjaksoilla. Unionin tuomioistuimen molemmista asetuksista esittämä yhteinen tulkinta voisi tarjota hyödyllisiä ohjeita muihin samankaltaisiin, jommankumman mainitun asetuksen soveltamisalaan kuuluviin asioihin, jolloin voitaisiin taata kyseisten asetusten yhtenäinen soveltaminen unionin ja EFTA-valtioiden alueella. ( 18 ) Tätä taustaa vasten ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen a kohta, jossa unionin tuomioistuinta pyydetään lausumaan myös asetuksen N:o 1408/71 tulkinnasta, on otettava tutkittavaksi.

36.

Edellä esitetyt näkökohdat huomioon ottaen käsittelen arvioinnissani erityisesti asetuksen N:o 883/2004 säännöksiä ja viittaan tarpeen vaatiessa myös asetuksen N:o 1408/71 vastaaviin säännöksiin. Seuraavassa esitettävät huomiot ovat merkityksellisiä molempien asetusten vastaavien säännösten kannalta. ( 19 )

37.

Ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään – johon on edellä esitetyistä syistä vastattava molempia siinä mainittuja asetuksia koskevien näkökohtien osalta yhteisesti – ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee pääasiassa, kuka on asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdassa ( 20 ) tarkoitettu palkkatyössä toimivan kansainvälisen liikenteen kuorma-autonkuljettajan työnantaja silloin, kun kyseinen kuljettaja on kokonaan sellaisen kuljetusyrityksen käytettävissä, jonka kannettavaksi palkkakustannukset tosiasiassa tulevat ja joka käyttää asianomaisen suhteen työnjohtovaltaa, mutta kuljettaja on tehnyt työsopimuksensa toisen yrityksen kanssa, joka maksaa palkan kuljetusyrityksen kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.

38.

Unionin oikeudessa ei määritellä työnantajan käsitettä. Sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisasetuksissa ei myöskään nimenomaisesti viitata jäsenvaltioiden oikeuteen kyseisen käsitteen merkityksen ja ulottuvuuden määrittämiseksi. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sekä unionin oikeuden yhtenäistä soveltamista että yhdenvertaisuusperiaatetta koskevista vaatimuksista seuraa tällaisessa tilanteessa, että kyseessä olevalle käsitteelle on koko Euroopan unionissa annettava itsenäinen ja yhtenäinen tulkinta, ( 21 ) johon on pyrittävä ottaen huomioon säännös, jossa kyseistä käsitettä käytetään, ja yhteensovittamisasetuksilla tavoiteltu päämäärä. ( 22 )

39.

Itsenäinen tulkinta vaikuttaa minusta sitäkin olennaisemmalta, kun työnantajan käsite on liittymäkohta sitä lainvalintasääntöä sovellettaessa, jonka tarkoituksena on nimetä sovellettavaksi oikeudeksi vain yhden jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädäntö. Tätä tavoitetta ei selvästikään saavuteta, jos jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen väliset erot johtavat erilaisiin oikeudellisiin järjestelyihin.

40.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko ratkaisun perustana oltava pelkästään työsopimus vai useita objektiivisia arviointiperusteita vai onko nämä kaksi vaihtoehtoa yhdistettävä määritettäessä, kuka pääasian kaltaisissa olosuhteissa on työnantaja. Mielestäni olisi kohtuuttoman muodollinen kanta, että perustana käytettäisiin vain sopimussuhteen olemassaoloa. Tällaisen lähestymistavan hylkäämiseen on perusteltuja syitä, erityisesti vaara yhteensovittamisasetusten tarjoaman suojan kiertämisestä keinotekoisten oikeudellisten järjestelyjen avulla. Vaikuttaisi siis järkevämmältä valita lähestymistapa, jossa otetaan asianmukaisesti huomioon työntekijöiden todellisuus yhtenäismarkkinoilla sekä nykyisten työsuhteiden monimutkaisuus. Niiden yksityisoikeudellisten järjestelyjen monimuotoisuus, jotka ovat mahdollisia palvelun tilaajalle ja sen tarjoajalle – joka voi vuorostaan toteuttaa palvelun itse tai turvautua alihankkijaan tai lähetettyyn työntekijään taikka muihin keinoihin sopimusvelvoitteidensa täyttämiseksi –, vaatii näet arviointiin joustavampaa lähestymistapaa. Minusta vaikuttaakin, että perustelluin lähestymistapa työnantajan nimeämisessä on tutkia tapauskohtaisesti kaikki asian kannalta merkitykselliset olosuhteet ja käyttää objektiivisia arviointiperusteita. Näin pitäisi voida välttää se, että yhtenäismarkkinoiden perusvapauksia käytetään väärin tai niiden avulla kierretään säädöksiä.

41.

Unionin tuomioistuimen sosiaaliturvan, työsuhteiden ja kansainvälisen yksityisoikeuden alan oikeuskäytäntö näyttää tarjoavan useita kiintopisteitä eriytetyn lähestymistavan tueksi. Seuraavassa pyrin esittämään joitakin hyödyllisiä arviointiperusteita mainitun tapauskohtaisen tutkinnan tueksi.

42.

On korostettava, että oikeuskäytännössä näyttää työntekijän rooli saaneen enemmän huomiota kuin työnantajan rooli. Oikeuskäytännöstä löytyy näet suhteellisen vähän viitteitä, joiden perusteella voitaisiin päätellä, mitkä seikat ovat työnantajan roolille ominaisia. On tietenkin ilmeistä, että työntekijän oikeuksia ja velvollisuuksia on mahdotonta tarkastella huomioimatta työnantajan oikeuksia ja velvollisuuksia, koska näitä kahta yhdistää työsuhde.

43.

Näin ollen työnantajan roolin selventämiseksi on aluksi palautettava mieleen työsuhteen yleinen määritelmä oikeuskäytännössä. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan työsuhteen olennainen ominaispiirre on se, että henkilö tekee tietyn ajanjakson ajan toiselle ja tämän johdon alaisena suorituksia vastiketta vastaan. ( 23 ) On kuitenkin syytä muotoilla ne arviointiperusteet, jotka unionin tuomioistuin on kehittänyt sen työntekijän ja työnantajan välisen alisteisuussuhteen olemassaolon määrittämiselle, joka luonnehtii työsuhdetta edellä mainituilla kolmella unionin oikeuden alalla.

44.

Sosiaaliturvaa koskevasta oikeuskäytännöstä ilmenee, että sopimussuhteiden lisäksi myös työntekijän todellinen työtilanne on ratkaiseva. Työsuhdetta luonnehtivaa alisteisuussuhdetta määritettäessä otetaan huomioon kaikki asian merkitykselliset objektiiviset olosuhteet.

45.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhteensovittamisasetusten lainvalintajärjestelmän soveltaminen riippuu yksinomaan työntekijän objektiivisesta tilanteesta sellaisena kuin se ilmenee asiakirja-aineiston kaikista merkityksellisistä seikoista. ( 24 ) Erityisesti 4.10.2012 annetun tuomion Format Urządzenia i Montaże Przemysłowe ( 25 ) taustalla olevassa asiassa unionin tuomioistuin ilmoitti, miten sovellettavan kansallisen sosiaaliturvalainsäädännön määrittämiseksi on toimittava siinä tapauksessa, että työntekijä on työskennellyt kahdessa tai useammassa jäsenvaltiossa. Kyseisessä asiassa unionin tuomioistuin katsoi, että ”työsopimuksen sanamuodon lisäksi” on syytä ottaa tarvittaessa huomioon useita muita seikkoja, kuten esimerkiksi se, ”miten kyseisen työnantajan ja työntekijän välillä tehtyjä vastaavanlaisia sopimuksia on aiemmin pantu täytäntöön käytännössä, sopimuksen tekemiseen liittyvät olosuhteet tai yleisemmin yrityksen harjoittaman toiminnan ominaispiirteet ja sen harjoittamistavat siltä osin kuin tällaiset seikat voivat selventää kyseessä olevan työn todellista luonnetta”. Unionin tuomioistuin lisäsi, että mainitun tutkimuksen suorittavan kansallisen elimen ”on sopimuksen sanamuodosta huolimatta tehtävä päätelmänsä työntekijän todellisen tilanteen perusteella”. ( 26 )

46.

17.12.1970 annetun tuomion Manpower ( 27 ) taustalla oleva asia, jossa oli kyse henkilöstönvuokrausyrityksen harjoittamasta työntekijöiden lähettämisestä, näyttää minusta käsiteltävässä tilanteessa erityisen merkitykselliseltä, koska yhteisöjen tuomioistuin vahvisti siinä hyödyllisiä arviointiperusteita. Kyseisestä tuomiosta voidaan päätellä, että työnantajaksi yhteensovittamisasetuksissa tarkoitetussa merkityksessä voidaan katsoa osapuoli, jonka vastuulla on työntekijän palkkaaminen, palkan maksaminen sekä seuraamusten määrääminen työntekijälle ja hänen irtisanomisensa. ( 28 ) Tämä osoittaa, että unionin tuomioistuin ottaa huomioon todellisen työtilanteen eikä käytä ratkaisun perustana pelkkää työsopimusta.

47.

Työsuhteita koskevaa oikeuskäytäntöä tarkastelemalla voidaan myös päätellä, että työnantaja on määritettävä asian kaikkien merkityksellisten objektiivisten olosuhteiden perusteella. Tästä näkökulmasta se osapuoli, jonka kanssa työntekijä on muodollisesti tehnyt työsopimuksen, ei välttämättä ole ”työnantaja”.

48.

Tuomiossaan Danosa, ( 29 ) joka koski direktiivin 92/85/ETY ( 30 ) tulkintaa, unionin tuomioistuin muistutti aluksi jo edellä ( 31 ) mainitusta työsuhteen olennaisesta ominaispiirteestä eli alisteisuussuhteesta, jossa työntekijään kohdistetaan valvontaa, ( 32 ) ja täsmensi sitten, että sillä, millaiseksi kyseinen suhde katsotaan kansallisessa oikeudessa, tai kyseisen suhteen muodolla taikka näiden kahden henkilön välisen oikeudellisen suhteen luonteella ei ole tältä kannalta määräävää vaikutusta. ( 33 )

49.

Mainittakoon myös tuomio Albron Catering, ( 34 ) joka koski direktiivin 2001/23/EY ( 35 ) tulkintaa ja jossa unionin tuomioistuin katsoi, että työnantaja voi olla myös se yritys, jonka palveluksessa työntekijät tosiasiallisesti työskentelevät, ”huolimatta siitä, ettei se ole sopimussuhteessa kyseisten työntekijöiden kanssa”. ( 36 )

50.

Kaikille työsuhteille ominaisen alisteisuussuhteen osalta on lopuksi mainittava tuomio Haralambidis, ( 37 ) joka koski kysymystä siitä, oliko satamaviranomaisen johtaja työntekijä SEUT 45 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa merkityksessä. Unionin tuomioistuin vastasi myöntävästi katsoen, että Italian infrastruktuuri- ja liikenneministerillä oli johto- ja valvontavalta sekä tarvittaessa valta määrätä seuraamuksia suhteessa kyseiseen johtajaan. ( 38 ) Näiden kahden henkilön välisen suhteen oikeudellisen luonteen osalta unionin tuomioistuin muistutti vakiintuneesta oikeuskäytännöstään, jonka mukaan ”palvelussuhteen oikeudellisen siteen julkis- tai yksityisoikeudellinen luonne ei – – ole ratkaisevaa”. ( 39 )

51.

Unionin tuomioistuin on niin ikään suhtautunut myönteisesti yksittäistapauksen olosuhteiden kokonaisarviointiin yksityisoikeutta koskevia lainvalintasääntöjä tulkittaessa. Kyseisen oikeuskäytännön mukaan kansallisen tuomioistuimen on tukeuduttava todisteiden kokonaisuuteen määrittääkseen konkreettisesti sen paikkakunnan, jossa työntekijä täyttää hänellä työnantajaansa kohtaan olevat velvoitteet.

52.

Tuomiossaan Voogsgeerd, ( 40 ) jonka kohteena oli sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn, Roomassa 19.6.1980 allekirjoitettavaksi avatun yleissopimuksen (jäljempänä Rooman yleissopimus) ( 41 ) määräysten tulkinta, unionin tuomioistuin katsoi, että arvioidessaan, onko yritys tosiasiallisesti työnantaja, kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon ”kaikki objektiiviset seikat, joiden perusteella voitaisiin katsoa, että tosiasiallinen tilanne poikkeaa sopimuksen sanamuodosta ilmenevästä tilanteesta”. ( 42 )

53.

Tuomiossaan Koelzsch, ( 43 ) joka niin ikään koski mainitun yleissopimuksen määräysten tulkintaa ja jossa oli nyt käsiteltävän asian tavoin kyse kuljetusalan työstä, unionin tuomioistuin katsoi, että kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon kaikki työntekijän toiminnalle ominaiset seikat ja etenkin se, ”missä valtiossa sijaitsee se paikkakunta, jolta käsin työntekijä suorittaa kuljetustehtävänsä, saa ohjeita tehtäviään varten ja organisoi työnsä, sekä se paikkakunta, jolla työntekovälineet sijaitsevat”. ( 44 ) Kansallisen tuomioistuimen ”on niin ikään selvitettävä se paikkakunta, jolla kuljetukset pääasiassa suoritetaan, se paikkakunta, jolla lastit puretaan, sekä se paikkakunta, jolle työntekijä palaa tehtäviensä jälkeen”. ( 45 )

54.

Sitä paikkakuntaa määritettäessä, jossa työntekijä täyttää hänellä työnantajaansa kohtaan olevat velvoitteet, merkityksellinen on myös 14.9.2017 annettu tuomio Nogueira ym., ( 46 ) jonka kohteena oli tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 ( 47 ) tulkinta matkustajalentoliikenteen alalla. Kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin totesi uudelleen päteviksi ne edellä mainitut perusteet, joita sovelletaan kuljetusalan työsuhteisiin ja jotka kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon. ( 48 ) Unionin tuomioistuimen mukaan tämä todisteisiin perustuva menetelmä ”[mahdollistaa] parhaiten – – oikeussuhteiden todellisuuden huomioon [ottamisen] siltä osin kuin huomioon on otettava kaikki työntekijän toiminnalle ominaiset seikat”. ( 49 ) Tässä yhteydessä on tärkeää korostaa, että unionin tuomioistuin varoitti vaarasta, että liittymäkohtaa unionin oikeuden soveltamiseksi ”[käytetään] väärin [ja] sen avulla [voidaan] toteuttaa säädösten kiertämiseen tähtääviä strategioita”. ( 50 )

55.

Tuoreemmassa 11.4.2019 annetussa tuomiossa Bosworth ja Hurley ( 51 ) unionin tuomioistuinta joutui tulkitsemaan tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeuden alalla koskevaa yleissopimusta ( 52 ) ja etenkin työntekijän käsitettä. Unionin tuomioistuin muistutti aluksi kaikkiin työsuhteisiin sisältyvästä alisteisuussuhteesta sekä tarpeesta todeta tällaisen suhteen olemassaolo kussakin yksittäistapauksessa osapuolten välisiin suhteisiin liittyvien kaikkien seikkojen ja olosuhteiden perusteella ja katsoi sitten, että ”muodollisen sopimuksen puuttuminen ei ole este sille, että kyse on työsuhteesta” mainitun yleissopimuksen asian kannalta merkityksellisissä määräyksissä tarkoitetussa merkityksessä. ( 53 )

56.

Kun nyt on muotoiltu joukko hyödyllisiä arviointiperusteita työnantajan määrittämiseksi työsuhteessa, niitä on seuraavaksi sovellettava pääasioiden olosuhteisiin. Vaikka onkin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia toteuttaa tarvittavat tosiseikkojen tarkistukset ja soveltaa tarvittaessa asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohtaa ( 54 ) käsiteltävänään olevaan asiaan, unionin tuomioistuimen on silti tulkittava unionin oikeutta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen selostaman tosiasiallisen ja oikeudellisen tilanteen valossa, jotta se voisi antaa kansalliselle tuomioistuimelle asian ratkaisemisen kannalta hyödyllisiä ohjeita. ( 55 )

57.

Aluksi huomautan, että sopimussuhteella, jonka mukaan AFMB on muodollisesti kuljettajien työnantaja, on vain ohjeellista arvoa. Vaikuttaa näin ollen siltä, että se työnantajan asema, johon AFMB vetoaa – ainakin sosiaaliturvan yhteensovittamissääntöjen osalta –, on perusteltua kyseenalaistaa siinä tapauksessa, että se ei ilmennä työsuhteen todellisuutta, mikä on jäljempänä tarkistettava asiaan liittyvien tosiseikkojen perusteella.

58.

Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, ( 56 ) asianomaiset toimivat sekä ennen riidanalaisia ajanjaksoja että niiden kuluessa palkkatyössä kansainvälisen liikenteen kuljettajina ja ajoivat yksinomaan sellaisia kuorma-autoja, joita käytettiin Alankomaihin sijoittautuneiden kuljetusyritysten lukuun ja niiden riskillä. Riidanalaisilla ajanjaksoilla kyseiset kuljettajat olivat itse asiassa toistaiseksi kokonaan näiden kuljetusyritysten käytettävissä, ja useimmat heistä olivat olleet niiden työsuhteisia työntekijöitä ennen riidanalaisia ajanjaksoja.

59.

Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, ( 57 ) sen jälkeen, kun AFMB muodollisesti tuli järjestelyn osapuoleksi lokakuussa 2011, työntekijöiden ja heidän alkuperäisten, Alankomaihin sijoittautuneiden työnantajiensa välisessä suhteessa ei jokapäiväisen liiketoiminnan osalta muuttunut mikään tai juuri mikään. Kyseiset työnantajat päättivät tosiasiassa näet edelleen työntekijöiden työhönotosta, keskeisistä työehdoista, toiminnasta ja irtisanomisesta. Vaikuttaa siltä, että AFMB ei itse ottanut kuljettajia töihin, vaan Alankomaihin sijoittautuneet kuljetusyhtiöt siirsivät työntekijänsä AFMB:n palvelukseen. Lisäksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa ( 58 ) esimerkkinä siitä määräysvallasta, joka Alankomaihin sijoittautuneilla kuljetusyrityksillä oli keskeisten työehtojen suhteen, AFMB:n käytäntöön irtisanoa välittömästi ne kuljettajat, joita mainitut yritykset eivät enää tarvinneet.

60.

Palkkakustannusten osalta on todettava, että vaikka AFMB maksoikin kuljettajille suoraan palkan, sen rahoittivat ilmeisesti Alankomaihin sijoittautuneet yritykset, jotka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen antamien tietojen ( 59 ) mukaan olivat velvollisia maksamaan AFMB:lle tiettyjä summia sen kanssa tekemiensä sopimusten nojalla. Vaikka AFMB:tä ei siis voitaisikaan pitää pelkkänä ”pöytälaatikkoyrityksenä”, sitä voitaisiin silti pitää eräänlaisena palkkahallintoyrityksenä, mutta ei todellisena työnantajana. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin arvioi tosiseikkojen kuvauksessaan ( 60 ) jopa, että AFMB oli työnantaja ”lähestulkoon vain paperilla”. Näiden tietojen sekä ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen sanamuodon perusteella voidaan ajatella, että johto- ja valvontavalta kuljettajien suhteen oli Alankomaihin sijoittautuneilla yrityksillä.

61.

Edellä esitetyn huomioon ottaen ja ellei siitä tosiseikkojen arvioinnista muuta johdu, joka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on suoritettava, katson, että pääasiassa kyseessä olevien kuljettajien työnantajina asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetussa merkityksessä on pidettävä vain Alankomaihin sijoittautuneita kuljetusyrityksiä.

62.

Tästä seuraa, että se sosiaaliturva-alan lainsäädäntö, jota pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen tilanteeseen on sovellettava, on sen kuljetusyrityksen valtion lainsäädäntö, joka on ottanut asianomaisen palvelukseen, jonka käytettävissä asianomainen tosiasiallisesti on työssään kokonaan toistaiseksi, joka käyttää asianomaisen suhteen työnjohtovaltaa ja jonka kannettavaksi palkkakustannukset tosiasiassa tulevat, eli tässä tapauksessa Alankomaiden lainsäädäntö.

63.

Näiden näkökohtien valossa ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohtaa on tulkittava siten, että pääasian kaltaisissa olosuhteissa palkkatyössä toimivien kansainvälisen liikenteen kuorma-autonkuljettajien työnantajana pidetään sitä kuljetusyritystä, joka on ottanut asianomaisen palvelukseen, jonka käytettävissä asianomainen tosiasiallisesti on kokonaan toistaiseksi, joka käyttää asianomaisen suhteen työnjohtovaltaa ja jonka kannettavaksi palkkakustannukset tosiasiassa tulevat, ellei niistä tosiseikkojen tarkistuksista, jotka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on suoritettava, muuta johdu.

64.

Toisella ennakkoratkaisukysymyksellään, joka esitetään toissijaisesti, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee olennaisesti, onko niin, että mikäli AFMB:tä on pidettävä työnantajana, lähetettyjä työntekijöitä koskevat erityisedellytykset pätevät analogisesti pääasioihin kokonaan tai osittain asetuksen N:o 1408/71 14 artiklan 1 kohdan a alakohtaa ja asetuksen N:o 883/2004 12 artiklaa sovellettaessa. Viittaus mahdolliseen analogiaan selittyy sillä, että pääasioiden asianosaiset eivät kiistä sitä, että kyseisiä säännöksiä ei pääasioissa sovelleta.

65.

Koska ensimmäiseen kysymykseen ehdotetaan vastattavan siten, että vain Alankomaihin sijoittautuneita yrityksiä on pidettävä työnantajina, toiseen kysymykseen ei ole tarpeen ottaa kantaa. Siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin päätyy toiseen päätelmään, katson, että tähän kysymykseen on vastattava kieltävästi jäljempänä esitettävistä syistä.

66.

Ensimmäistä kysymystä koskevan tarkasteluni tavoin keskityn asetuksen N:o 883/2004 12 artiklan tulkintaan, sillä se sisältää olennaisesti saman säännöksen kuin asetuksen N:o 1408/71 14 artiklan 1 kohdan a alakohta, vaikka niiden sanamuodossa onkin vähäisiä eroja. ( 61 )

67.

Asetuksen N:o 883/2004 12 artiklaa ei nähdäkseni voida soveltaa, koska pääasioissa ei ole kyseessä varsinainen ”lähettäminen” vaan pikemminkin se, että AFMB ”asettaa” työntekijät Alankomaihin sijoittautuneiden yritysten ”käytettäväksi” toistaiseksi.

68.

Tämän selvän erottelun tarpeellisuus käy ilmeiseksi sen tulkinnan valossa, joka lähettämisen käsitteestä on oikeuskäytännössä esitetty. Tuomiossaan FTS ( 62 ) yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että edellä mainituissa säännöksissä työskentelyvaltion periaatteeseen säädettyjä poikkeuksia voidaan soveltaa tilapäistyövoimaa välittäviin yrityksiin vain, jos kaksi edellytystä täyttyy: ensimmäinen edellytys koskee työntekijän johonkin muuhun kuin yrityksen sijoittautumisjäsenvaltioon lähettävän yrityksen ja lähetetyn työntekijän välillä olevaa välttämätöntä yhteyttä, ja sen mukaan kyseisen yrityksen ja työntekijän välillä on säilyttävä kiinteä yhteys työntekijän komennuksen ajan. Toinen näistä edellytyksistä koskee mainitun yrityksen ja sen jäsenvaltion välistä suhdetta, johon tämä on sijoittautunut, ja sen mukaan yrityksen on harjoitettava tavanomaisesti tämän jäsenvaltion alueella merkittävää toimintaa. ( 63 )

69.

Tällaisen kiinteän yhteyden olemassaolon toteamiseksi on oikeuskäytännön ( 64 ) mukaan tärkeää päätellä kaikista olosuhteista, että työntekijä kuuluu tilapäistyövoimaa välittävän yrityksen määräysvaltaan. Tämä edellytys merkitsee välttämättä, että kyseisellä yrityksellä on oltava johto- ja valvontavalta sekä tarvittaessa valta määrätä seuraamuksia työntekijän suhteen. Toisin sanoen tilapäistyövoimaa välittävän yrityksen on käytettävä tyypillisesti työnantajalle kuuluvaa valtaa. Ensimmäiseen kysymykseen annettavan vastauksen yhteydessä on kuitenkin jo todettu, että pääasioissa tämä rooli oli Alankomaihin sijoittautuneilla kuljetusyrityksillä. ( 65 ) Lisäksi asiakirja-aineistosta ilmenee, että kuljettajien ja AFMB:n välinen yhteys rajoittui olennaisesti palkanmaksuun ja sosiaaliturvamaksujen suorittamiseen Kyproksen viranomaiselle. On lisäksi todettava, että AFMB ei huomautuksissaan kumonnut tätä tietoa. Näin ollen minusta näyttää siltä, että ensimmäinen edellytys ei esillä olevassa asiassa täyty.

70.

Jälkimmäisen edellytyksen osalta on aivan aluksi todettava – useiden menettelyn osapuolten tavoin –, että kyseisestä edellytyksestä ei säädetä asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa. ( 66 ) Liittymäkohta, josta mainitussa säännöksessä säädetään, on yksinkertaisesti työnantajan sijoittautumispaikka. Toteankin sitten, että olisi ongelmallista ottaa tulkinnan avulla käyttöön ylimääräinen edellytys, jossa vaadittaisiin ”merkittävää toimintaa sen jäsenvaltion alueella, jonne [yritys] on sijoittautunut”, mainittujen säännösten yksiselitteisestä sanamuodosta huolimatta. On syytä pitää mielessä, että kyseinen edellytys on alun perin vahvistettu oikeuskäytännössä toisen säännöksen eli asetuksen N:o 1408/71 14 artiklan 1 kohdan a alakohdan ( 67 ) osalta, joka vastaa nykyään voimassa olevan asetuksen N:o 883/2004 12 artiklan 1 kohtaa. Sen soveltaminen toiseen säännökseen sen erityislaatua huomioon ottamatta merkitsisi, että asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohtaan sisältyvän säännöksen soveltamisalan rajat jätettäisiin huomiotta. Tähän on lisättävä, että neuvosto on äskettäin hylännyt tämänsuuntaisen ehdotuksen lainsäädännön muuttamiseksi, kuten komissio huomautuksissaan toi esille. ( 68 ) Riippumatta niistä epäilyistä, joita tämä lähestymistapa käytännössä herättää, huomautan, että ennakkoratkaisua pyytäneellä tuomioistuimella itselläänkin on vaikeuksia soveltaa ehdotettua ”merkittävän toiminnan” edellytystä, kun otetaan huomioon sitä koskevien tietojen puute. Ennakkoratkaisupyyntöä koskevasta päätöksestä ilmenee näet, että kyseinen tuomioistuin ei pysty päättelemään asiakirja-aineistosta, täyttääkö AFBM tämän edellytyksen. ( 69 ) Näin ollen en näe, miten tämä lähestymistapa voisi olla merkityksellinen esillä olevien pääasioiden ratkaisemisen kannalta.

71.

Edellä esitetyistä syistä ehdotan, että toiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan kieltävästi.

72.

Kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään, joka esitetään viimesijaisesti, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, muodostavatko pääasioiden kaltaiset olosuhteet – siinä tapauksessa, että AFMB on katsottava työnantajaksi, ja jos työntekijöiden lähettämistä koskevia erityisedellytyksiä ei sovelleta – tilanteen, jossa on kyse unionin oikeuden ( 70 ) väärinkäytöstä.

73.

Kun otetaan huomioon ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen ehdottamani vastaukset, käsittelen kolmannen kysymyksen vain tyhjentävyyden vuoksi siltä varalta, että unionin tuomioistuin päätyy muihin vastauksiin kahdessa ensimmäisessä kysymyksessä.

74.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeussubjektit eivät saa vedota unionin oikeusnormeihin vilpillisesti tai käyttää niitä väärin. ( 71 ) Sama koskee niitä unionin säädöksiin sisältyviä oikeusnormeja, jotka on sisällytetty ETA-sopimukseen ( 72 ) ja Sveitsin valaliiton kanssa tehtyihin kahdenvälisiin sopimuksiin. Väärinkäytösluonteisen menettelytavan toteamisen edellytyksenä on sekä objektiivisen että subjektiivisen osatekijän olemassaolo. ( 73 ) Yhtäältä on objektiivisen osatekijän osalta niin, että väärinkäytösluonteisen menettelytavan toteamiseksi kaikista objektiivisista olosuhteista on käytävä ilmi, että vaikka unionin säännöstössä vahvistettuja edellytyksiä on muodollisesti noudatettu, kyseisellä säännöstöllä tavoiteltua päämäärää ei ole saavutettu. ( 74 ) Toisaalta väärinkäytösluonteisen menettelytavan toteamisen edellytyksenä on subjektiivinen osatekijä, eli objektiivisten osatekijöiden kokonaisuuden on osoitettava, että kyseisten toimien keskeinen päämäärä on perusteettoman edun saaminen. ( 75 ) Väärinkäytösluonteisten menettelytapojen kiellolla ei nimittäin ole merkitystä silloin, kun kyseessä oleville toimille on jokin muu peruste kuin pelkkä etujen saaminen.

75.

Ennakkoratkaisupyynnön ( 76 ) perusteella AFMB:n ja sen sopimuskumppanien, Kyproksen ulkopuolelle sijoittautuneiden maantiekuljetusyritysten, perustamaa oikeudellista järjestelyä on arvioitava kriittisesti. Konkreettisemmin ilmaistuna ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää epäilyjä siitä, onko sellainen oikeudellinen järjestely, jonka avulla yhtiö voi valita tietyn sääntömääräisen kotipaikan siinä pääasiallisessa tarkoituksessa, että sen henkilöstöön sovelletaan lakisääteisesti sellaisen unionin tai EFTAn jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädäntöä, jossa sosiaaliturvamaksut ovat suhteellisen alhaiset, unionin oikeuden kanssa yhteensopiva.

76.

Ennen esitettyyn kysymykseen vastaamista on syytä muistuttaa, että unionin tuomioistuin ei itse voi arvioida, onko menettely katsottava väärinkäytösluonteiseksi. Kansallisen tuomioistuimen on selvitettävä kansallisen oikeuden todistelusäännösten mukaisesti, ovatko väärinkäytösluonteisen menettelytavan muodostavat osatekijät olemassa pääasiassa. ( 77 ) Unionin tuomioistuin voi kuitenkin ennakkoratkaisupyyntöä käsitellessään tehdä täsmennyksiä ohjatakseen kansallista tuomioistuinta unionin oikeuden soveltamisessa. ( 78 )

77.

Tosiseikkojen perusteellisen tutkimisen jälkeen minusta vaikuttaa objektiivisen osatekijän osalta siltä, että asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohtaa sovellettaessa AFMB:n työnantajana olemisen edellytykset täyttyvät pääasioissa vain muodollisesti. Kuten edellä ( 79 ) on todettu, AFMB:n asema työnantajana perustui pelkästään monimutkaiseen yksityisoikeudelliseen järjestelyyn, kun taas sen sopimuskumppanit harjoittivat palkattujen työntekijöiden tosiasiallista valvontaa, joka tavanomaisesti kuuluu työnantajalla työsuhteessa olevaan valtaan. ( 80 ) Tämän lisäksi AFMB pystyi vetoamaan sisämarkkinoiden perusvapauksiin sijoittautuakseen Kyprokseen ja tarjotakseen sieltä käsin Alankomaihin sijoittautuneille yrityksille palkkojen ja sosiaaliturvamaksujen hallintopalveluja. Kaikkien näiden tekijöiden ansiosta AFMB onnistui esiintymään virallisesti työnantajana toimivaltaisten sosiaaliturvaviranomaisten suuntaan ja ilmeisesti tulemaan hyväksytyksi sellaisena tietyissä jäsenvaltioissa. ( 81 )

78.

Mielestäni se, että toimivaltaiset kansalliset viranomaiset tietyissä tapauksissa tunnustaisivat AFMB:n työnantajaksi ja myöntäisivät näin ollen A1-todistukset pääasioiden asiakirja-aineistossa olevien tietojen perusteella, merkitsisi asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdan virheellistä soveltamista siltä osin kuin se johtaisi siihen, että kuljettajiin ei sovelleta Alankomaiden vaan Kyproksen sosiaalialan lainsäädäntöä siitä huolimatta, että todelliset työnantajat ovat sijoittautuneet Alankomaihin. ( 82 ) Tällainen tulos olisi vastoin lainvalintasääntöjen taustalla olevaa lainsäädännön tavoitetta, joka on se, että kansalliset viranomaiset voisivat helposti eli selvien ja ennalta määritettyjen objektiivisten arviointiperusteiden avulla todeta työntekijän todellisen työnantajan sekä sen kotipaikan tai liiketoimintapaikan sijainnin ja siten määrittää lopullisesti tietyssä tapauksessa sovellettavan sosiaaliturvajärjestelmän. Huomautan lisäksi, että lainvalintasääntöjen suhteellisesta yksinkertaisuudesta huolimatta käsiteltävän asian näennäisen ja todellisen tilanteen välinen ero voi herättää hämmennystä toimivaltaisissa kansallisissa viranomaisissa ja sen on siten katsottava voivan haitata unionin lainsäätäjän perustaman sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamismekanismin moitteetonta toimintaa.

79.

Subjektiivisen osatekijän osalta huomautan, että unionin tuomioistuin on katsonut, että tämän toisen, toimijoiden aikomuksiin liittyvän osatekijän olemassaolon osoittamiseksi voidaan ottaa huomioon muun muassa kyseisten toimien täysin keinotekoinen luonne. ( 83 ) Subjektiivinen osatekijä näyttää tässä tapauksessa ilmenevän AFMB:n ja sen sopimuskumppanien ilmeisestä tarkoituksesta kiertää Alankomaiden sosiaaliturvalainsäädäntöä taloudellisen toimintansa optimoimiseksi. ( 84 ) Kuten edellä ( 85 ) on mainittu, suurin osa kyseessä olevista kuljettajista oli Alankomaissa asuvia palkattuja työntekijöitä, ennen kuin AFMB otti heidät palvelukseensa. AFMB:n muodollisen palvelukseenoton tarkoituksena näyttää olleen välttää se, että heihin sovellettaisiin sitä Alankomaiden lainsäädäntöä, jota olisi normaalisti sovellettu asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdan perusteella.

80.

Koska yhteensovittamisasetuksissa säädetyt lainvalintasäännöt velvoittavat pakottavasti jäsenvaltioita, kuten unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään ( 86 ) korostanut, ei voida sallia, että näiden sääntöjen soveltamisalaan kuuluvat vakuutetut voisivat mitätöidä niiden vaikutukset siten, että heillä olisi mahdollisuus välttää ne. Mainittujen sääntöjen pakottavuus mahdollistaa perustetun yhteensovittamismekanismin moitteettoman toiminnan takaamisen. Vaikuttaa kuitenkin välttämättömältä, että muutkin toimijat, mukaan lukien työnantajat, jotka ovat tavallisesti velvollisia osallistumaan sosiaaliturvamaksuihin, noudattavat niiden soveltamista.

81.

Rajoittamatta sitä arviointia, joka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tehtävä, tämän oikeudellisen järjestelyn toteuttamisen seurauksena näyttää olleen kuljettajien sosiaalisen suojelun heikkeneminen, kun taas entiset työnantajat näyttävät hyötyneen siitä palkkakustannuksissa. Juuri tämä näyttää olleen AFMB:n tavoitteena, jos otetaan huomioon ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen lainaamat AFMB:n eri toimeksiantajien lausumat, ( 87 ) jotka on julkaistu AFMB:n internetsivustolla ja joissa nämä kehuvat kyseisiä etuja eli sitä, että ne ovat säästäneet palkkakustannuksissa mutta säilyttäneet tosiasiallisen määräysvallan kuljettajien suhteen.

82.

Näin ollen olen taipuvainen päättelemään käytettävissä olevien tietojen perusteella, että on kyse oikeuden väärinkäytöstä.

83.

Jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että molemmat oikeuden väärinkäytölle ominaiset osatekijät ovat olemassa, se on velvollinen tekemään tästä johtopäätökset kieltäytymällä soveltamasta asetuksen (EY) N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohtaa pääasioihin. ( 88 ) AFMB ei siis voi vedota väitettyyn työnantajan asemaansa vaatiakseen RSVB:tä toteamaan, että kyseessä oleviin kuljettajiin sovelletaan Kyproksen lainsäädäntöä. ( 89 )

84.

Kaikkien näiden seikkojen perusteella kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava siten, että ennakkoratkaisupyynnössä kuvaillut tosiseikat ja olosuhteet osoittavat sellaisen tilanteen olemassaolon, jossa on kysymys oikeuden väärinkäytöstä. Näin ollen AFMB ei voi vedota asetuksen N:o 883/2004 13 artiklan 1 kohdan b alakohtaan osoittaakseen liittymäkohdan Kyproksen sosiaaliturvalainsäädäntöön.

85.

Edellä esitettyjen näkökohtien valossa ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Centrale Raad van Beroepin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: