1. 

Lietuvos Aukščiausiasis Teismas (Liettuan ylimmän oikeusasteen tuomioistuin, Liettua) kääntyy uudelleen unionin tuomioistuimen puoleen kahdessa ratkaistavanaan olevassa oikeusriidassa, jotka koskevat erään tämän jäsenvaltion luottolaitoksen konkurssia.

2. 

Unionin tuomioistuimen 25.6.2015 antaman tuomion Indėlių ir investicijų draudimas y Nemaniūnas ( 2 ) taustalla olleen asian tavoin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää direktiivien 94/19/EY ( 3 ) ja 97/9/EY ( 4 ) tulkintaa täsmentääkseen ensiksi mainitussa direktiivissä tallettajille ja jälkimmäisissä sijoittajille annetun suojan ulottuvuutta.

3. 

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, voidaanko kyseisiä direktiivejä soveltaa varoihin, jotka luottolaitosten asiakkaat siirtävät näille laitoksille joko maksuksi osakkeiden hankinnasta tai kyseisen laitoksen joukkovelkakirjojen merkitsemistä varten. Pankin myöhempi maksukyvyttömyys johti lopulta molempien investointitoimien epäonnistumiseen.

4.

Direktiivin johdanto-osan 1., 18. ja 20. perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

5.

Direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –”

6.

Direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Seuraavista ei saa palautusta vakuusjärjestelmiltä:

7.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kunkin jäsenvaltion on varmistettava alueellaan yhden tai useamman talletusten vakuusjärjestelmän perustaminen ja hyväksyminen. Toisessa alakohdassa ja 4 kohdassa ennakoituja tapauksia lukuun ottamatta, kyseisessä jäsenvaltiossa direktiivin 77/780/ETY 3 artiklan mukaisesti toimiluvan saanut luottolaitos ei saa vastaanottaa talletuksia, jos se ei kuulu johonkin tällaiseen järjestelmään.

– –”

8.

Direktiivin 7 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että saman tallettajan yhteenlaskettujen talletusten suoja on vähintään 50000 euroa, jos talletuksia ei kyetä maksamaan.

1 a   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2010 saman tallettajan yhteenlaskettujen talletusten suoja nostetaan 100000 euroon, jos talletuksia ei kyetä maksamaan.

– –

2.   Jäsenvaltiot voivat säätää, että vakuus ei koske joko lainkaan tai täysimääräisesti tiettyjä tallettajia tai talletuksia. Luettelo näistä poikkeuksista esitetään liitteessä I.”

9.

Direktiivin 8 artiklan 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos tallettajalla ei ole täysimääräistä oikeutta tilille talletettuihin summiin, saa vakuusturvan se henkilö, jolla on niihin täysimääräinen oikeus, jos tämä henkilö on tunnistettu tai tunnistetaan ennen sitä ajankohtaa, jona toimivaltaiset viranomaiset tekevät 1 artiklan 3 kohdan i) alakohdassa tarkoitetun määrityksen tai jona oikeusviranomainen tekee 1artiklan 3 kohdan ii) alakohdassa tarkoitetun päätöksen. Jos on olemassa useita oikeudenomistajia, otetaan huomioon kunkin osuus summien hallintaa säätelevien säännösten mukaisesti 7 artiklan 1, 3 ja 4 kohdassa tarkoitettuja rajoja laskettaessa.”

10.

Liitteessä I (”Luettelo 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuista poikkeuksista”) olevassa 12 kohdassa mainitaan ”luottolaitoksen antamat velkakirjat sekä omien vekselien tunnustamisesta ja velkakirjoista aiheutuvat vastattavat”.

11.

Direktiivin johdanto-osan neljännessä, kahdeksannessa ja yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

12.

Direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –”

13.

Direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kunkin jäsenvaltion on varmistettava alueellaan yhden tai useamman sijoittajien korvausjärjestelmän perustaminen ja virallinen tunnustaminen. Toisessa alakohdassa ja 5 artiklan 3 kohdassa ennakoituja tapauksia lukuun ottamatta, kyseisessä jäsenvaltiossa toimiluvan saanut sijoituspalveluyritys ei saa suorittaa sijoitustoimia, jos se ei kuulu johonkin tällaiseen järjestelmään.

– –

2.   Järjestelmä kattaa sijoittajat 4 artiklan mukaisesti, jos

riippuen siitä, onko määritys vai päätös ensin.

On varmistettava, että katetaan saatavat, jotka aiheutuvat siitä, että sijoituspalveluyritys ei pysty:

sovelletaan lain ja sopimusehtojen mukaisesti.

3.   Jäsenvaltio kirjaa jokaisen 2 kohdassa tarkoitetun kaltaisen sellaisen saatavan luottolaitokselta, joka tietyssä jäsenvaltiossa kuuluu samalla sekä tämän direktiivin että direktiivin [94/19] soveltamisalaan, jommankumman direktiivin soveltamisalaan kuuluvaan järjestelmään sen mukaisesti, kumman se katsoo parhaimmin soveltuvaksi. Saatavan voi korvata vain kerran jommankumman direktiivin perusteella.

– –”

14.

Direktiivin johdanto-osan 2, 26 ja 31 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

15.

Direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

– –

– –”

16.

Liitteessä I (”Luettelo palveluista ja toiminnasta sekä rahoitusvälineistä”) oleva A osa (”Sijoituspalvelut ja ‑toiminta”) sisältää seuraavat kohdat:

17.

Samassa liitteessä olevan C osan (”Rahoitusvälineet”) 1 kohdassa mainitaan ”siirtokelpoiset arvopaperit”.

18.

Direktiivin johdanto-osan viidennessä ja kuudennessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

19.

Direktiivin 5 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on kiellettävä henkilöitä tai yrityksiä, jotka eivät ole luottolaitoksia, harjoittamasta liiketoimintaa, johon kuuluu talletusten tai muiden takaisin maksettavien varojen vastaanottaminen yleisöltä.

Ensimmäistä kohtaa ei sovelleta talletusten tai muiden takaisinmaksettavien varojen vastaanottamiseen jäsenvaltiolta tai jäsenvaltion alueellisilta tai paikallisilta viranomaisilta tai julkisilta kansainvälisiltä elimiltä, joissa yksi tai useampi jäsenvaltio on jäsenenä, eikä kansallisessa tai yhteisön oikeudessa nimenomaisesti säänneltyihin tapauksiin, edellyttäen, että kyseiseen toimintaan sovelletaan tallettajien ja sijoittajien suojelemiseksi tarkoitettuja säännöksiä ja valvontaa ja että ne ovat sovellettavissa näihin tapauksiin.”

20.

Talletussuojasta ja sijoittajiin kohdistuvia sitoumuksia koskevasta suojasta 20.6.2002 annetun lain nro IX-975 ( 8 ) 2 §:ssä säädetään seuraavaa:

”3.   ’Tallettajalla’ [tarkoitetaan] luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jolla on talletus pankissa, pankin sivuliikkeessä tai osuuskunnan muodossa toimivassa pankissa, lukuun ottamatta henkilöitä, joiden talletuksille ei voida tämän lain nojalla antaa suojaa. Kun luonnollisella henkilöllä tai oikeushenkilöllä (lukuun ottamatta omaisuudenhoitoyhtiöitä, jotka hallinnoivat yhteisiä sijoitus- tai eläkerahastoja) on hallinnoitavana talletus, häntä pidetään tallettajana. Kun henkilöiden yhteenliittymällä on sopimukseen perustuvia oikeutettuja rahastosaatavia, kutakin näistä henkilöistä pidetään tallettajana, ja varat jaetaan tasan näiden kesken, ellei sopimuksissa, joihin heidän saatavansa perustuvat, tai tuomioistuimen päätöksessä toisin määrätä.

– –

4.   ’Talletuksella’ [tarkoitetaan] pankissa, pankin sivuliikkeessä tai osuuskunnan muodossa toimivassa pankissa talletussopimuksen perusteella ja/tai pankkitilillä olevien tallettajan varojen kokonaismäärää (korkoineen), samoin kuin muita varoja, joihin tallettajalla on saamisoikeus sen perusteella, että luottolaitos on velvollinen harjoittamaan pankkitoimintaa tallettajan varoilla tai tarjoamaan sijoituspalveluja.

– –

11.   ’Sijoittajalla’ [tarkoitetaan] luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka on siirtänyt varoja tai arvopapereita suojajärjestelmän piiriin kuuluvalle käyttääkseen tämän tarjoamia sijoituspalveluja. Kun henkilöiden yhteenliittymällä on sopimukseen perustuvia oikeutettuja rahasto- tai arvopaperisaatavia, kutakin näistä henkilöistä pidetään sijoittajana, ja arvopaperit tai varat jaetaan tasan näiden kesken, ellei sopimuksissa, joihin heidän saatavansa perustuvat, tai tuomioistuimen päätöksessä toisin määrätä. Kun henkilö, joka on siirtänyt varat tai arvopaperit (lukuun ottamatta omaisuudenhoitoyhtiöitä, jotka hallinnoivat yhteisiä sijoitus- tai eläkerahastoja), toimii hallinnoijana, häntä pidetään sijoittajana.

12.   ’Velvollisuuksilla sijoittajaa kohtaan’ [tarkoitetaan] suojajärjestelmään kuuluvan, joka tarjoaa sijoittajalle sijoituspalveluja, velvollisuutta maksaa takaisin tälle kuuluvat varat tai arvopaperit.”

21.

LGD:n 3 §:n 1 momentin mukaan vakuus koskee kotimaan- tai ulkomaanvaluutan määräisiä talletuksia. Kyseisen pykälän 4 momentissa säädetään, että suojan kohteena eivät voi olla muun muassa suojajärjestelmään kuuluvan itsensä liikkeeseen laskemat velkakirjat.

22.

LGD:n 9 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaisesti sijoittajalle syntyy oikeus korvaukseen sinä päivänä, jona suojan piiriin kuuluva tapahtuma aiheutuu, yksinomaan siinä tapauksessa, että suojajärjestelmään kuuluva on siirtänyt tai käyttänyt sijoittajan arvopapereita ja (tai) varoja ilman viimeksi mainitun suostumusta.

23.

BBA bankas Snorasin (jäljempänä Snoras) osakkeenomistajien yhtiökokouksessa tehtiin 21.12.2010 päätös pankin osakepääoman korottamisesta uusien osakkeiden julkisen ostotarjouksen ja osakeannin kautta.

24.

Vertybinių popierių komisija (arvopaperiviranomainen) hyväksyi 3.2.2011 liikkeeseenlaskun yhteydessä laaditun osakeantiesitteen.

25.

Snorasille avattiin 1.3.2011 AB bankas Finasta ‑pankissa (jäljempänä Finasta) tili, jotta sille siirrettäisiin niiden asiakkaiden varat, joiden oli määrä ostaa osakeannissa liikkeeseen laskettavia osakkeita.

26.

Agnieška Anisimovienė ja 256 muuta Snorasin asiakasta tekivät 9.3.–16.5.2011 tämän pankin kanssa useita erilaisia osakkeiden merkintäsopimuksia. Näiden sopimusten nojalla Snoras valtuutettiin veloittamaan osakkeiden hinta Anisimovienėn ja muiden asiakkaiden Snorasissa avaamilta pankkitileiltä ja siirtämään varat Finastassa Snorasin nimiin avatulle tilille. Anisimovienė ja muut saattoivat myös itse maksaa kyseisen määrän mainitulle tilille.

27.

Snoras haki 5.5.2011 Lietuvos Bankasilta (Liettuan keskuspankki) lupaa rekisteröidä osakepääoman korottamisen seurauksena perustamiskirjaan tehtävät muutokset.

28.

Liettuan keskuspankki teki 16.11.2011 päätökset Snorasin toiminnan rajoittamisesta asettamalla sen 16.1.2012 asti moratorioon ja sen osakkeiden pakkolunastamisesta yleisen edun nimissä.

29.

Liettuan keskuspankki epäsi 22.11.2011 Snorasilta luvan edellä mainittujen perustamiskirjan muutosten rekisteröintiin ja peruutti 24.11.2011 sen pankkitoimiluvan.

30.

Snoras asetettiin 7.12.2011 maksukyvyttömyysmenettelyyn, ja sitä koskeva päätös tuli voimaan 20.12.2011.

31.

Anisimovienė ja muut, joita asia koskee, nostivat Vilniaus apygardos teismasissa (Vilnan alueellinen tuomioistuin, Liettua) kanteen, jossa vaadittiin heidän tunnustamistaan pankin tallettajiksi. Mainittu tuomioistuin hylkäsi heidän vaatimuksensa 29.9.2014 antamallaan tuomiolla sillä perusteella, että heitä oli pidettävä sijoittajina ja etteivät heidän osakkeista maksansa varat olleet muuttuneet talletuksiksi.

32.

Lietuvos apeliacinis teismas (ylioikeus, Liettua) hylkäsi kantajien tekemän valituksen 12.3.2015 antamallaan tuomiolla, josta on valitettu Lietuvos Aukščiausiasis Teismasiin.

33.

Liettuan arvopaperiviranomainen hyväksyi 16.6. ja 14.7.2011 tekemillään päätöksillä Snorasin uusien joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskun yhteydessä laatiman esitteen.

34.

Esitteen mukaan Snorasilla oli oikeus suorittaa keskipitkällä aikavälillä useita siirtokelpoisten arvopapereiden liikkeeseenlaskuja sillä varauksella, että se julkaisee etukäteen kuhunkin liikkeeseenlaskuun sovellettavat lopulliset ehdot.

35.

Edellä mainitussa esitteessä todettiin seuraavaa: 1) yksityiset voivat ostaa joukkovelkakirjoja Snorasin tytäryhtiöistä, sivuliikkeistä tai muista laitoksista; 2) joukkovelkakirjat oli maksettava merkintäsopimuksen tekopäivänä, ja tätä varten ostajalla oli oltava niitä vastaava summa Snorasissa avatulla tilillä ja hänen oli valtuutettava kyseinen pankki veloittamaan se tältä tililtä; 3) liikkeeseenlaskuun sovellettavissa lopullisissa ehdoissa ilmoitettu suorituspäivämäärä on joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskupäivä; ja 4) joukkovelkakirjat oli kirjattava Snorasissa ostajan nimiin avatulle arvopaperitilille.

36.

Snoras julkaisi 2.11.2011 lopulliset ehdot, joita sovellettiin 11:een keskipitkän aikavälin kiinteäkorkoisten joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskuun.

37.

Alvydas Raišelis teki 10. ja 11.11.2011 Snorasin kanssa liikkeeseen laskettuja joukkovelkakirjoja vastaavat merkintäsopimukset, ja velkakirjojen kokonaishinta maksettiin hänen Snorasissa avaamalleen henkilökohtaiselle pankkitilille. Sopimuksiin sisältyi ehto, jossa pankki valtuutettiin ilman uuden sopimuksen tekemistä veloittamaan tilille siirretty määrä ostettujen joukkovelkakirjojen maksamista varten.

38.

Snoras siirsi tehtyjen sopimusten mukaisesti Raišelisin maksamat määrät pankin omissa nimissä olevalle tilille.

39.

Edempänä mainittujen Snorasin vaikeuksien seurauksena Raišelisin merkitsemiä joukkovelkakirjoja ei laskettu liikkeeseen.

40.

Raišelis saattoi asian Vilniaus miesto 2-asis apylinkės teismasin (Vilnan alueellinen tuomioistuin nro 2, Liettua) käsiteltäväksi ja vaati toteamaan oikeutensa korvaukseen Indėlių ir investicijų draudimas VĮ:lta (julkinen yhtiö, jonka tehtävänä on suojata talletuksia ja sijoituksia rahoituslaitosten maksukyvyttömyyden varalta, jäljempänä IDD).

41.

Alueellinen tuomioistuin hylkäsi kantajan vaatimuksen 7.9.2012 antamassaan ratkaisussa. Se katsoi, että vaikka joukkovelkakirjojen liikkeeseenlasku ei toteutunut, Raišelisilla oli oikeus korvaukseen ainoastaan siinä tapauksessa, että Snoras olisi siirtänyt tai käyttänyt sijoittajan arvopapereita ja/tai varoja ilman tämän suostumusta, mutta näin ei ollut. Se lisäsi, ettei suoja voinut koskea Snorasin liikkeeseen laskemia velkakirjoja.

42.

Vilniaus apygardos teismas kumosi Vilniaus miesto 2-asis apylinkės teismasin tuomion 17.10.2013 antamallaan tuomiolla ja totesi muutoksenhakijan oikeuden hänen vaatimaansa korvaukseen.

43.

Muutoksenhakutuomioistuin katsoi, että vaikka joukkovelkakirjat oli laskettu liikkeeseen ja merkitty yksinomaan Raišelisin henkilökohtaiselle arvopaperitilille arvopapereiden liikkeeseenlaskulle määrättynä voimaantulopäivänä (1.12.2011), kyseinen liikkeeseenlasku ei toteutunut eikä tullut voimaan Liettuan pankin tehtyä päätöksen Snorasin pankkitoimiluvan peruuttamisesta pysyvästi. Vilniaus apygardos teismas totesi, että Raišelis oli tunnustettava sijoittajaksi ja että hänen Snorasin tilille jättämiään varoja oli suojan piiriin kuuluvan tapahtuman ajankohtana pidettävä suojattuina talletuksina, ja tästä syystä hänellä oli oikeus vaatimaansa korvaukseen.

44.

IDD on hakenut muutosta Vilniaus apygardos teismasin tuomioon Lietuvos Aukščiausiasis Teismasissa.

45.

Lietuvos Aukščiausiasis Teismas on esittänyt kaksi ennakkoratkaisupyyntöä, jotka saapuivat unionin tuomioistuimen kirjaamoon 21.12.2015 (C‑688/15) ja 25.2.2016 (C‑109/16) ja joissa esitetyt kysymykset kuuluvat seuraavasti:

”1)

Onko talletusvakuusdirektiiviä [94/19] tulkittava siten, että varoja, jotka veloitetaan tileiltä asianomaisten henkilöiden suostumuksella tai jotka kyseiset henkilöt itse siirtävät tai maksavat luottolaitoksen nimiin toisessa luottolaitoksessa avatulle tilille, voidaan pitää kyseisessä direktiivissä tarkoitettuina talletuksina?

2)

Onko talletusvakuusdirektiivin [94/19] 7 artiklan 1 kohtaa ja 8 artiklan 3 kohtaa tulkittava yhdessä siten, että jokaiselle, jonka saatavat voidaan todeta oikeutetuiksi ennen talletusvakuusdirektiivin [94/19] 1 artiklan 3 kohdan i ja ii alakohdassa tarkoitetun määrityksen tai päätöksenteon ajankohtaa, on maksettava talletusvakuuden perusteella enintään 7 artiklan 1 kohdassa mainittu korvaus?

3)

Onko talletusvakuusdirektiivissä [94/19] esitetyllä ’tavanomaisen pankkitoiminnan’ määritelmällä merkitystä, kun tulkitaan talletuksen käsitettä pankkitoiminnassa syntyvänä saatavana? Onko tämä määritelmä otettava huomioon myös tulkittaessa talletusvakuusdirektiivin [94/19] täytäntöön panemiseksi annetussa kansallisessa lainsäädännössä esitettyä talletuksen käsitettä?

4)

Jos kolmanteen kysymykseen vastataan myöntävästi, kuinka talletusvakuusdirektiivin [94/19] 1 artiklan 1 kohdassa käytetty tavanomaisen pankkitoiminnan käsite on ymmärrettävä ja miten sitä on tulkittava eli

5)

Jos varat eivät sisälly talletusvakuusdirektiivissä [94/19] esitettyyn talletuksen määritelmään mutta jäsenvaltio on päättänyt panna talletusvakuusdirektiivin [94/19] ja sijoittajasuojadirektiivin [97/9] täytäntöön kansallisessa lainsäädännössä siten, että talletuksina pidetään myös sellaisia tallettajille kuuluvia saatavia, jotka aiheutuvat luottolaitoksen velvollisuudesta tarjota heille sijoituspalveluja, voidaanko talletusturvaa soveltaa vasta sen jälkeen, kun on määritetty, että luottolaitos on konkreettisessa tapauksessa toiminut sijoituspalveluyrityksenä ja että varat on siirretty sille sijoittajasuojadirektiivissä ja [direktiivissä 2004/39] tarkoitettujen sijoitustoimien/sijoitustoiminnan toteuttamista varten?”

”1)

Voidaanko tapauksissa, joissa luottolaitos toimii sijoituspalveluyrityksenä, jolle on siirretty varoja saman luottolaitoksen liikkeelle laskemien joukkovelkakirjojen hankkimiseksi, mutta joissa joukkovelkakirjojen liikkeellelaskua ei toteuteta eikä joukkovelkakirjoja siirretä varat maksaneen henkilön omistukseen, vaikka varat on jo veloitettu kyseisen henkilön pankkitililtä ja siirretty luottolaitoksen nimiin avatulle tilille eikä varoja voida maksaa takaisin, ja joissa kansallisen lainsäätäjän aikomus erityisen suojajärjestelmän soveltamiseksi tällaisessa tapauksessa ei ole selvä, soveltaa suoraan talletussuojadirektiivin [94/19] 1 artiklan 1 alakohtaa ja sijoittajadirektiivin [97/9] 1 artiklan 4 alakohtaa sovellettavan suojajärjestelmän määrittämiseksi, ja onko varojen käyttötarkoitus ratkaiseva peruste tässä yhteydessä? Ovatko kyseiset direktiivien säännökset riittävän selkeitä, täsmällisiä ja ehdottomia ja annetaanko niissä yksityisille oikeuksia sillä seurauksella, että yksityiset voivat vedota niihin kansallisissa tuomioistuimissa valtiolliselle suojalaitokselle esittämiensä korvausvaatimusten tueksi?

2)

Onko sijoittajadirektiivin [97/9] 2 artiklan 2 kohta, jossa määritetään sijoittajien korvausjärjestelmän piiriin kuuluvat saatavat, ymmärrettävä ja onko sitä tulkittava siten, että sen soveltamisalaan kuuluvat myös vaatimukset sellaisten varojen takaisinmaksusta, jotka sijoituspalveluyritys on velkaa sijoittajille ja joita ei säilytetä sijoittajien lukuun?

3)

Jos toiseen kysymykseen vastataan myöntävästi, onko sijoittajadirektiivin [97/9] 2 artiklan 2 kohta, jossa määritetään korvausjärjestelmän piiriin kuuluvat saatavat, riittävän selkeä, täsmällinen ja ehdoton ja annetaanko siinä yksityisille oikeuksia sillä seurauksella, että yksityiset voivat vedota kyseiseen säännökseen kansallisissa tuomioistuimissa valtiolliselle suojalaitokselle esittämiensä korvausvaatimusten tueksi?

4)

Onko talletussuojadirektiivin [94/19] 1 artiklan 1 alakohta ymmärrettävä ja onko sitä tulkittava siten, että kyseiseen direktiiviin sisältyvä talletuksen määritelmä käsittää myös varat, jotka on siirretty henkilökohtaiselta tililtä henkilön suostumuksella luottolaitoksen nimiin avatulle ja saman luottolaitoksen hallussa olevalle tilille, josta on tarkoitus maksaa kyseisen luottolaitoksen myöhemmin toteuttama joukkovelkakirjojen liikkeeseenlasku?

5)

Onko talletussuojadirektiivin [94/19] 7 artiklan 1 kohta ja 8 artiklan 3 kohta ymmärrettävä yhdessä tarkasteltuina siten, että talletusten vakuusjärjestelmän mukainen maksu, joka on enintään 7 artiklan 1 kohdassa määritetyn summan suuruinen, on maksettava jokaiselle henkilölle, jonka saatava voidaan todeta oikeutetuksi ennen päivämäärää, jona talletussuojadirektiivin [94/19] 1 artiklan 3 alakohdan i ja ii alakohdassa tarkoitettu määritys tai päätös on tehty? Onko talletussuojadirektiiviä [94/19] tulkittava siten, että varoja, jotka veloitetaan tileiltä asianomaisten henkilöiden suostumuksella tai jotka kyseiset henkilöt itse siirtävät tai maksavat luottolaitoksen nimiin toisessa luottolaitoksessa avatulle tilille, voidaan pitää kyseisessä direktiivissä tarkoitettuina talletuksina?”

46.

IID, Liettuan hallitus ja Euroopan komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia asioissa C‑688/15 ja C‑109/16. Anisimovienė ja muut 256 henkilöä ovat esittäneet niitä asiassa C‑688/15.

47.

Molempien asioiden suulliseen käsittelyyn, joka pidettiin 30.3.2017, osallistuivat Anisimovienė ym., IID, Liettuan hallitus ja komissio.

48.

Tähän ennakkoratkaisupyyntöön liittyvä riita-asia koskee sitä, miten on määriteltävä mahdollisen direktiivien 94/19 ja 97/9 soveltamisalaan kuulumisen kannalta varat, joita asiakkaat siirtävät luottolaitokselle (Snoras) ostaakseen joko kyseisen pankin osakkeita (asia C‑688/15) tai sen liikkeeseen laskemia joukkovelkakirjoja (asia C‑109/16).

49.

Ensiksi mainitussa tapauksessa asiakkaat joko maksoivat varat itse suoraan Snorasin toisessa luottolaitoksessa (Finasta) avaamalle tilille tai Snoras maksoi ne heidän suostumuksellaan veloittamalla ne kyseisten henkilöiden Snorasin pankkitoimipaikoissa avaamilta tileiltä.

50.

Jälkimmäisessä tapauksessa varat siirrettiin samoin asiakkaan suostumuksella tämän Snorasissa olevalta tililtä toiselle samassa pankissa Snorasin nimiin avatulle tilille.

51.

Kummassakaan tapauksessa suunniteltua toimintoa ei voitu toteuttaa, koska Snoras menetti vuonna 2011 pankkitoimilupansa ja se asetettiin maksukyvyttömyysmenettelyyn.

52.

Käsiteltävässä asiassa pyritään aluksi selvittämään, voidaanko sekä Snorasin osakkeiden ostamiseen (asia C‑688/15) että kyseisen luottolaitoksen joukkovelkakirjojen merkitsemiseen (asia C‑109/16) tarkoitettuja varoja pitää direktiivissä 94/19 tarkoitettuna talletuksena.

53.

Seuraavaksi (ja vain asian C‑109/16 osalta) on ratkaistava, onko joukkovelkakirjojen merkitsemistä varten siirretyille varoille myönnettävä direktiivissä 97/9 tarkoitettu sijoittajansuoja.

54.

Molemmat kysymykset liittyvät kansalliseen lainsäädäntöön, jossa sekä talletuksia koskeva direktiivi (94/19) että sijoittajia koskeva direktiivi (97/9) on saatettu yhdellä lailla osaksi kansallista oikeusjärjestystä.

55.

Lietuvos Aukščiausiasis Teismasin esittämät kysymykset voidaan mielestäni ryhmitellä ja muotoilla uudelleen kolmeksi kysymykseksi.

56.

Ensimmäiseksi on tutkittava, a) pidetäänkö asiassa C‑688/15 tarkoitettuja varoja direktiivissä 94/19 tarkoitettuna talletuksena, mihin liittyvät ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ensimmäinen, kolmas, neljäs ja viides kysymys, samoin kuin vähäisessä määrin toinen kysymys, ja b) voidaanko myös asiassa C‑109/16 tarkoitettuja varoja pitää direktiivissä 94/19 tarkoitettuna talletuksena (asiassa C‑109/16 esitetty neljäs kysymys). Vain jos jommatkummat varat kuuluvat direktiivin 94/19 soveltamisalaan, on ratkaistava, ketkä kuuluvat siinä säädettyyn vakuusjärjestelmään (asiassa C‑688/15 esitetty toinen kysymys ja asiassa C‑109/16 esitetty viides kysymys).

57.

Toiseksi on tutkittava, kuuluvatko asiassa C‑109/16 tarkoitetut varat direktiivin 97/9 soveltamisalaan, koska ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tiedettävä, sovelletaanko tämän direktiivin 2 artiklan 2 kohtaa sijoittajien varoihin, jotka sijoitusyhtiö on heille velkaa.

58.

Asiaan C‑109/16 liittyvä ensimmäinen ja kolmas kysymys koskevat direktiivien 94/19 ja 97/9 mahdollista välitöntä oikeusvaikutusta.

59.

Anisimovienė ja muut valittajat väittävät, että varat, jotka he siirsivät Snorasille osakkeiden merkintäsopimusten nojalla, kuuluvat direktiivin 94/19 soveltamisalaan. Heidän mielestään varat oli maksettava heille takaisin heti kyseisten sopimusten jäätyä vaille kohdetta, koska Liettuan pankki oli evännyt Snorasilta luvan osakepääoman korotuksen rekisteröintiin.

60.

Valittajien kannalta oli syntynyt ”väliaikainen tilanne” sen seurauksena, että varoja, jotka Snorasin piti palauttaa heille, ei maksettu heille takaisin kyseisen pankin taloudellisten vaikeuksien takia. Toisin sanoen Snorasin tilanne oli esteenä ”tavanomaisen pankkitoiminnon” toteuttamiselle eli sille, että Anisimovienėlle ja muille siirrettäisiin Snorasin tilille talletetut summat, joita ei voitu käyttää osakkeiden hankintaan.

61.

Heidän mielestään sovellettavan lainsäädännön suppea tulkinta tarkoittaisi sitä, että heiltä evättäisiin heille paitsi sijoittajina myös tallettajina kuuluva korvaus. Heidän mielestään tallettajalla, joka haluaa saada sijoittajan aseman mutta ei saa sitä (kuten heidän tapauksessaan), on oikeus direktiivissä 94/19 säädettyyn turvaan.

62.

He väittävät lisäksi, että tallettajana on pidettävä henkilöä, jolla on oikeus varojen takaisinmaksusaatavaan direktiivin 94/19 1 artiklan 3 alakohdan i ja ii alakohdassa tarkoitetun määrityksen tai päätöksenteon ajankohtana.

63.

Sekä IID että Liettuan hallitus ja komissio katsovat, etteivät kummassakaan menettelyssä tarkoitetut varat ole direktiivissä 94/19 tarkoitettuja talletuksia.

64.

IID väittää komission kanssa samansuuntaisesti, että asiassa C‑688/15 tarkoitetut varat ovat pikemminkin Snorasin (kuin Anisimovienėn ja muiden) talletus Finastassa, sillä kuten kansallinen tuomioistuin on todennut toisessa asiassa, vastaavat määrät oli siirretty Snorasille ja niistä tuli sen omaisuutta, joten ne eivät kuulu direktiivin 94/19 soveltamisalaan.

65.

IID:n, Liettuan hallituksen ja komission mielestä nämä varat eivät kuuluneet direktiivissä 94/19 säädetyn vakuuden piiriin, koska niitä ei ollut talletettu Anisimovienėn ja muiden tileille eikä niitä ollut osoitettu Snorasin liikkeeseen laskemilla velkakirjoilla. Näin ollen oli ainoastaan ratkaistava, voidaanko niiden katsoa syntyvän ”tavanomaisessa pankkitoiminnassa – – väliaikaisissa maksujen siirroissa”. Näin ei ole, koska tavanomaisen pankkitoiminnan käsite ei kata sitä, että pankki vastaanottaa sen osakkeiden ostamiseen tarkoitettuja varoja.

66.

IDD kiistää, että direktiiviä 94/19 voitaisiin soveltaa asiassa C‑688/15 tarkoitettuihin varoihin sen takia, että Snoras toimii sijoituspalveluyrityksenä ja saa varat sijoitustoimien toteuttamista varten. Sen käsityksen mukaan kyseessä olevat kaksi vakuusjärjestelmää ovat erilaisia. Vaikka niissä voi olla päällekkäisyyksiä, niitä ei ole syntynyt käsiteltävässä asiassa, koska valittajat siirsivät varat tehdäkseen sijoituksen, joka lopulta epäonnistui. Näiden varojen siirtäminen ei ollut direktiivin 94/19 mukaisesti suojattu talletus, eikä varsinaiseen sijoitukseen liittyvä riski kuulunut direktiivin 97/9 soveltamisalaan.

67.

Asian C‑688/15 osalta Liettuan hallitus väittää, että kansallinen lainsäätäjä on päättänyt soveltaa direktiivissä 94/19 säädettyä talletusten vakuusjärjestelmää silloin, kun luottolaitos sitoutuu tarjoamaan sijoituspalveluja. Näin ollen kysymys Snorasin hallussa olevien varojen käyttötarkoituksesta on sen mielestä hypoteettinen. Joka tapauksessa ja toissijaisesti luottolaitoksen haltuun rahoitusvälineiden hankintaa tai muita tarkoituksia varten annetut varat voivat luottolaitoksen maksukyvyttömyystapauksessa johtaa korvauksen maksamiseen direktiivin 94/19 nojalla, jos näiden varojen voidaan katsoa kuuluvan sen soveltamisalaan.

68.

Komissio väittää asian C‑688/15 osalta, että direktiiveillä 94/19 ja 97/9 ei varmisteta niiden sisällön täydellistä yhdenmukaistamista. Jäsenvaltiot voivat tarjota laajempaa turvaa edellyttäen, että siten ei heikennetä direktiivien tehokasta vaikutusta eikä puututa muilla unionin oikeussäännöillä yhdenmukaistettujen alojen toimintaan.

69.

Komission mukaan jäsenvaltiot voivat laajentaa talletusten vakuusjärjestelmään perustuvaa turvaa varoihin, jotka eivät kuulu kummankaan direktiivin soveltamisalaan. Jos tämän turvan piiriin sisällytettäisiin saatavat, jotka aiheutuvat siitä, että pankki sitoutuu tarjoamaan asiakkailleen sijoituspalveluja, edellä mainitun laitoksen ei välttämättä ole tarvinnut toimia direktiivissä 97/9 tarkoitettuna sijoituspalveluyrityksenä.

70.

Jos kyseessä olevia varoja voidaan pitää talletuksina, Liettuan hallitus väittää, että korvausta ei pidä myöntää tilin haltijalle vaan näiden varojen omistajalle, jonka henkilöllisyys on todistettava ennen luottolaitoksen maksukyvyttömäksi tulon ajankohtaa.

71.

IID korostaa tältä osin, että Snorasin pankkitoimilupa peruutettiin 24.11.2011 eivätkä Snoras ja Finasta olleet kyseisenä päivänä velvollisia maksamaan takaisin varoja, koska päätös osakepääoman korottamisesta oli voimassa 20.12.2011 saakka, jolloin Snorasin olisi pitänyt palauttaa varat Anisimovienėlle ja muille.

72.

Erityisesti asiassa C‑109/16 tarkoitetuista varoista on todettava, että IID, Liettuan hallitus ja komissio ovat olennaisilta osin yhtä mieltä siitä, ettei niitä voida pitää talletuksina. Näiden osapuolten mielestä ne ovat asianosaisen suostumuksella Snorasin tilille siirrettyjä varoja, jotta hän voi olla osallisena kyseisen luottolaitoksen tulevaan joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskuun, edellyttäen, ettei se kuulu direktiivissä 94/19 säädetyn talletuksen käsitteen piiriin.

73.

Talletuksen käsitteellä tarkoitetaan direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdan mukaan yhtäältä ”sellaista saatavaa, joka syntyy tilille jätetyistä varoista tai tavanomaisessa pankkitoiminnassa syntyvissä väliaikaisissa maksujen siirroissa, joka luottolaitoksen on maksettava sovellettavan lain ja sopimusten ehtojen mukaisesti takaisin” ja toisaalta ”luottolaitoksen antaman velkakirjan osoittamaa velkaa”.

74.

Kuten julkisasiamies Cruz Villalón totesi antamassaan (ensimmäisessä) ratkaisuehdotuksessa Indėlių ir investicijų draudimas y Nemaniūnas, ( 9 )”molemmissa tapauksissa on kyse velasta, joka luottolaitoksen on maksettava takaisin joko sen tilin haltijalle, jolla saatavan perusteena olevia varoja on säilytetty tai jolla on suoritettu tavanomaisia pankkitapahtumia, joista on aiheutunut niin ikään saatavaan johtavia väliaikaisia tilanteita, taikka velkakirjan (talletustodistuksen) haltijalle”. ( 10 )

75.

Takaisinmaksuvelvoitteella on näin ollen olennainen merkitys talletuksen käsitteen määrittelyssä. ( 11 ) Tämä vahvistetaan direktiivin 94/19 1 artiklan 4 alakohdassa, jonka mukaan 1 alakohdassa mainituilla luottolaitoksilla tarkoitetaan ”[yrityksiä, jotka] liiketoimintanaan [vastaanottavat] yleisöltä talletuksia tai muita takaisinmaksettavia varoja”. ( 12 )

76.

Toinen ratkaiseva seikka direktiivissä 94/19 tarkoitetun talletuksen käsitteen osalta on nimenomaisesti se, että tahon, johon talletus tehdään, on oltava luottolaitos.

77.

Kolmas tämän käsitteen osatekijä koskee tallettajan ominaisuuksia. Sanotun rajoittamatta direktiivissä 94/19 säädettyjä ( 13 ) tai siinä mahdollistettuja poikkeuksia, ( 14 ) tallettajat ovat pääosin säästäjiä, joiden turvaaminen on yksi kyseisen direktiivin tavoitteista, kuten sen johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa todetaan. ( 15 )

78.

Ei ole kiistetty, että näiden ennakkoratkaisupyyntöjen taustalla oleviin oikeusriitoihin sisältyy kaksi näistä kolmesta osatekijästä: kyse on yksityisten (laajasti ymmärrettynä säästäjien) luottolaitokselle siirtämistä varoista, jotka eivät lähtökohtaisesti jää direktiivissä 94/19 säädetyn suojan soveltamisalan ulkopuolelle. Nähtäväksi jää, sisältyykö siihen myös kolmas osatekijä, jonka määrittäminen on ongelmallisempaa.

79.

Direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa mainittujen saatavien joukossa ovat ne, jotka on talletussopimuksen nojalla annettu luottolaitoksen haltuun sen käyttö- tai säästötilille, jotka eivät käsitteinä ole erityisen monitahoisia. Mielestäni ei myöskään ole vaikea määrittää – lukuun ottamatta kielellisiä ongelmia, joihin jäljempänä viittaan – mitä on ymmärrettävä kyseisen säännöksen ensimmäisen alakohdan jälkimmäisessä osassa tarkoitetuilla ”velkakirjoilla” (talletustodistuksilla). ( 16 ) Asiassa C‑688/15 ei ole kyse näistä kummastakaan, kuten jäljempänä totean.

80.

On monimutkaisempaa luonnehtia saatavia, jotka syntyvät ”tavanomaisessa pankkitoiminnassa syntyvissä väliaikaisissa maksujen siirroissa”, toisin sanoen niitä, joita direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettu jälkimmäinen tapaus koskee.

81.

Lähtökohtaisesti voidaan katsoa, että ”tavanomaista pankkitoimintaa” on se toiminta, jota luottolaitos tyypillisen toimintansa yhteydessä harjoittaa ja johon olennaisesti kuuluu ”vastaanottaa yleisöltä takaisin maksettavia varoja joko talletuksina tai muussa muodossa kuten laskemalla jatkuvasti liikkeeseen joukkovelkakirjoja tai muita vastaavia arvopapereita sekä myöntämällä luottoja omaan lukuun”. ( 17 )

82.

Kuten Anisimovienėn ja muiden asian C‑688/15 asianosaisten edustaja istunnossa kuitenkin korosti, direktiivin 2006/48 johdanto-osan kuudes perustelukappale puhuu sen puolesta, että luottolaitoksia koskevia yhteensovittamistoimia sovellettaisiin ”mahdollisimman laajalla alalla”. Kyseisen perustelukappaleen mukaan tämä kuitenkin tarkoittaa, että edellä mainittuun soveltamisalaan sisällytetään ”kaikki laitokset, joiden toimintaan kuuluu vastaanottaa yleisöltä takaisin maksettavia varoja”, ( 18 ) ja tätä ennen direktiivin johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa viitataan nimenomaisesti ”talletuksien suojaamiseen”. Vaikka luottolaitosten tehtävät ovatkin nykyisin hyvin vaihtelevia, direktiivin 94/19 mukaan merkityksellistä toimintaa voi olla vain tyypillinen pankkitoiminta, toisin sanoen sellainen, joka liittyy takaisin maksettavien varojen keräämiseen ja luottojen myöntämiseen.

83.

Tämäntyyppisen toiminnan seurauksena syntyvien ”väliaikaisten tilanteiden” osalta on pääteltävä, että ne ovat tilanteita, jotka syntyvät tällaisten ”toimien” suorittamisen aikana. Kyse on siis siirtymätilanteista kahden sellaisen tilitapahtuman välillä, joiden ero perustuu niiden välisenä aikana suoritettuun pankkitoimintoon, jonka yhteydessä tapahtumat nivoutuvat saumattomasti toisiinsa.

84.

Ensi arviolta direktiivissä 94/19 säädettyyn vakuusjärjestelmään kuuluvat ”talletukset” ovat näissä siirtymätilanteissa mahdollisesti syntyvien saatavien lisäksi kuhunkin yksittäiseen tavanomaiseen tai tyypilliseen pankkitoimintoon (joka suoritetaan ”tilille jätetyistä varoista” tai sille jätetyillä varoilla) perustuvia saatavia ja luottolaitoksen liikkeelle laskemilla velkakirjoilla osoitettuja velkoja.

85.

On kuitenkin toistettava, että rajattaessa direktiivissä käytettyä talletuksen käsitettä keskeinen tekijä on takaisinmaksuvelvollisuus. Talletussopimukseen kuuluu erottamattomasti se, että toiselle kuuluvan esineen vastaanottamiseen liittyy velvollisuus sen säilyttämiseen ja palauttamiseen. Ei myöskään pidä unohtaa, että direktiivin 94/19 perimmäisenä tavoitteena on turvata säästäjät maksukyvyttömän luottolaitoksen sulkemista vastaan. ( 19 ) Näin pyritään ennen kaikkea takaamaan säästäjille, ettei maksukyvyttömyys estä perimästä takaisin (ainakin tiettyyn rajaan saakka) heidän varojaan, joiden palauttamiseen luottolaitos oli lain mukaan sitoutunut.

86.

Katson siis, että säästäjien turvan näkökulmasta tarkasteltuna direktiivissä 94/19 säädetyn vakuuden piiriin kuuluvat talletukset ovat niitä talletuksia, jotka asiakkaat ovat siirtäneet luottolaitokselle varmana siitä, että he voivat halutessaan saada ne takaisin milloin tahansa ilman muita kuin tavanomaiseen takaisinmaksutoimintoon liittyviä edellytyksiä.

87.

Direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa käytetyn ilmaisun mukaan kyseessä ovat oikeastaan varat, jotka niiden haltija on jättänyt tilille siinä tarkoituksessa, että ne pysyvät siellä siihen saakka, kunnes hän päättää nostaa ne. Niin kauan kuin varat ovat tilillä, niiden haltija voi tietenkin myös käyttää ne maksusuorituksiin (maksujen suoraveloituksiin tai vastaaviin), jotka hän pankin suostumuksella haluaa veloitettavan tililtä.

88.

Direktiivissä 94/19 pyritään oikeuttamaan säästäjien luottamus siihen, että luottolaitokseen jätetyt varat voidaan periä takaisin myös luottolaitoksen tullessa maksukyvyttömäksi. Unionin lainsäätäjä pyrkii näin välttämään kulut, ”jotka aiheutuisivat laajamittaisen pankkitalletusten irtisanomisen vuoksi sekä vaikeuksissa olevasta luottolaitoksesta että terveistä luottolaitoksista seurauksena tallettajien pankkijärjestelmään kohdistuvan luottamuksen menettämisestä”. ( 20 )

89.

Direktiivin tarkoituksena on turvata tämä nimenomainen luottamus eikä mihin tahansa oikeustoimeen yleisesti kuuluva luottamus. Tämä ei takaa minkä tahansa sopimusvelvoitteen vastineena siirrettyjen varojen palauttamista vaan tarkasti ottaen vain niiden varojen takaisinmaksun, jotka tallettajat ovat antaneet luottolaitoksen haltuun varmoina siitä, että he voivat halutessaan saada ne takaisin.

90.

On ilmeistä, että varat, jotka käytetään mihin tahansa muuhun sopimussuhteeseen liittyvän velvoitteen täyttämiseen, kuuluvat oikeusjärjestyksessä pätevästi tehdyille sopimuksille myönnettävän suojan piiriin. Tämä (yleinen) suoja on kuitenkin saatettava voimaan tapauskohtaisesti vahvistettuja menettelytapoja noudattaen, jotta voidaan vaatia oikeudelliseen vastuuseen sitä, joka jättää täyttämättä sopimukseen perustuvat velvoitteensa, joihin direktiivissä 94/19 tarkoitetut velvoitteet eivät kuulu.

91.

Unionin tuomioistuin on selvästi todennut 21.12.2016 antamassaan tuomiossa, ( 21 ) että yhtiön osakkeiden hankinta ei kuulu direktiivissä 94/19 säädetyn vakuusjärjestelmän piiriin. Tämän tuomion yhteydessä yritettiin selvittää, kuuluiko rahoitusalalla toimivien hyväksyttyjen taloudellisten osuuskuntien osuuksien suoja tämän direktiivin soveltamisalaan. Unionin tuomioistuin katsoi, että ”tällaisten osuuksien hankinta on – – rinnastettavissa pikemminkin yhtiöiden osakkeiden, joiden osalta direktiivissä 94/19 ei säädetä minkäänlaisesta turvajärjestelmästä, hankintaan kuin pankkitilille tehtäviin talletuksiin”. ( 22 )

92.

Koska kyseisessä asiassa yritettiin vain selvittää, kuuluuko näiden nimenomaisten osuuksien hankinta direktiivissä 94/19 tarkoitetun talletuksen käsitteen piiriin, unionin tuomioistuimen ei ollut tarpeen tutkia tarkemmin osakkeiden merkintää, vaan se ainoastaan vahvisti, ettei se kuulu direktiivin 94/19 soveltamisalaan. Kysymys nousee nyt sen sijaan esiin vastakkaiselta kannalta, ja siksi on tarpeen viitata kyseisen unionin tuomioistuimen ehdottoman toteamuksen taustalla oleviin syihin.

93.

Asian C‑688/15 olosuhteissa, sellaisina kuin ne on esitetty ennakkoratkaisupyynnössä, katson, että siinä tarkoitettuja varoja ei voida pitää direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuna ”talletuksena”.

94.

Muistutan, että kyseessä olivat luottolaitoksessa (Finasta) toisen luottolaitoksen nimiin (Snoras) avatulle tilille maksetut varat, jotka oli tarkoitettu viimeksi mainitun liikkeeseen laskemien uusien osakkeiden hankintaan. Maksun suorittivat joko yksityiset itse suoraan Snorasin Finastassa avaamalle tilille tai Snoras siirsi maksun (asiakkaiden suostumuksella) tälle tilille asiakkaiden Snorasissa avaamilta tileiltä. Ennen kuin osakkeiden hankinta voitiin toteuttaa, Liettuan hallitus päätti Snorasin osakkeiden pakkolunastuksesta yleisen edun nimissä.

95.

Mielestäni näiden siirtojen kohteena olevat määrät eivät ole syntyneet ”tilille jätetyistä varoista – –, joka luottolaitoksen on maksettava – – takaisin”. Tosiasiallisesti varoja ei edes ollut jätetty yksityisten tileille vaan Snorasin Finastassa avaamalle tilille, joten IID:n ja komission huomautuksen mukaisesti kyseessä saattoi olla ainoastaan Snorasin Finastassa tekemä talletus.

96.

Kaikesta huolimatta voitaisiin katsoa, että Snorasin Finastassa tallettamat varat kuuluivat tosiasiallisesti edelleen yksityisille, jotka olivat ne maksaneet. Näin ollen valittajien olisi kuuluttava direktiivin 94/19 8 artiklan 3 kohdassa säädetyn vakuussuojan piiriin. Tätä päätelmää ei kuitenkaan voida hyväksyä kahdesta syystä.

97.

Ensinnäkin Finastalle maksetut varat saattoivat kuulua direktiivissä 94/19 säädetyn vakuuden piiriin vain, jos Finasta itse talletusten saajana olisi maksukyvytön eikä näin ollen pystyisi maksamaan niitä takaisin, mitä ei ole tapahtunut.

98.

Toiseksi (ja riippumatta siitä, että kansallinen tuomioistuin näyttää todenneen, että kyseessä olevat varat ovat Snorasin omaisuutta) ( 23 ) takaisinmaksuvelvollisuus, joka Snorasilla voisi olla, on seurausta tämän pankin ja sen asiakkaiden välisen osakkeiden hankintasopimuksen täyttämättä jättämisestä. Tätä velvollisuutta ei voida sekoittaa velvollisuuteen palauttaa varat, jotka annetaan luottolaitoksen haltuun varmana siitä, että ne voi halutessaan saada milloin tahansa takaisin, mikä erottaa ne direktiivillä 94/19 suojatuista varoista.

99.

Toisin sanoen Anisimovienė ja muut valittajat eivät siirtäneet varoja Snorasille niinkään luottaen siihen, että se oli velvollinen maksamaan ne takaisin milloin tahansa myöhemmin valittajien vaatimuksesta, vaan sillä oletuksella, että he maksoivat ne vastikkeena (hintana) hankkiessaan omistukseensa tietyn määrän Snorasin osakkeita. Se, ettei tätä hankintaa voitu lopulta toteuttaa, voi tarkoittaa sopimusrikkomusta, joka on korjattava Liettuan siviili- tai kauppaoikeudessa vahvistettuja menettelytapoja noudattaen eikä direktiivissä 94/19 pankkitalletuksille annetun suojan kautta.

100.

Snorasille osakkeiden merkintäsopimusten nojalla kuuluvien velvoitteiden täyttämättä jättämisestä syntynyt tilanne ei myöskään voi mielestäni kuulua direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuihin ”väliaikaisiin maksujen siirtoihin”.

101.

Valittajat väittävät, että Snoras oli velvollinen palauttamaan sen haltuun annetut varat, koska niiden luovuttamisessa oli kyse ”tavanomaisesta pankkitoiminnasta”, vaikka sitä ei voitu viedä päätökseen, koska varojen tallettamisen ja niiden takaisinmaksun (”väliaikainen maksujen siirto”) välisenä aikana Snorasin toimintaa rajoitettiin asettamalla se ensin moratorioon ja sen jälkeen maksukyvyttömyysmenettelyyn.

102.

Katson kuitenkin, että vaikka Snorasin olisi maksettava takaisin varat, jotka se sai vastineena sittemmin epäonnistuneesta osakkeiden liikkeeseenlaskusta, takaisinmaksu ei johdu direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetun ”tavanomaisen pankkitoiminnan” harjoittamisesta. Kuten edempänä jo totesin, määrite ”tavanomainen” liittyy luottolaitosten tyypillisen toimintansa yhteydessä harjoittamaan toimintaan (takaisin maksettavien varojen kerääminen ja luottojen myöntäminen omaan lukuun), ei osakkeiden merkitsemiseen.

103.

Käsiteltävässä asiassa varoja ei kerätty kyseisen kaltaisina takaisin maksettavina varoina vaan rahasummina, jotka Snoras vastaanotti osakepääomansa korottamista varten, ja tämä korotus ilmeni asiakkaiden hankkimina uusina osakkeina. Anisimovienėn ja muiden valittajien siirtämät varat olivat näin ollen vastikkeena suoritettu maksu, joka ei liittynyt talletuksen säilyttämiseen, ylläpitämiseen ja sen mahdolliseen takaisin maksamiseen.

104.

Toistan, että direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettu ”väliaikainen maksujen siirto” tapahtuu ”tavanomaisten” pankkitoimintojen välillä, ei yhtäältä osakkeiden hankintasopimuksesta johtuvan velvoitteen täyttämättä jättämisen ja toisaalta tämän velvoitteen tosiasiallisen täyttämisen välillä. Tässä tilanteessa kyse ei ole kahden ”tavanomaisen pankkitoiminnon” välillä tapahtuneesta ”väliaikaisesta maksujen siirrosta”, vaan se pikemminkin ilmentää sopimuksen täyttämättä jättämisen ja sitä koskevan oikeudellisen seuraamuksen ajallista suhdetta.

105.

Lopuksi totean, että minusta vaikuttaa kiistattomalta, ettei oikeusriidassa kyseessä olevilla varoilla voida myöskään tarkoittaa ”luottolaitoksen antaman velkakirjan osoittamaa velkaa”, joten ne eivät kuulu direktiivin 94/9 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kolmannen tilanteen piiriin.

106.

Kaiken kaikkiaan asiassa C‑688/15 tarkoitetut riidanalaiset varat eivät mielestäni ole direktiivissä 94/19 tarkoitettu talletus.

107.

Koska kansallisessa lainsäädännössä on saatettu direktiivit 94/19 ja 97/9 osaksi kansallista oikeusjärjestystä yhdessä säädöksessä, ( 24 ) ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa kuitenkin myös tietää, voiko kansallinen lainsäätäjä sisällyttää talletuksen käsitteeseen ne ”tallettajalle kuuluvat oikeutetut saatavat, jotka aiheutuvat luottolaitoksen velvollisuudesta harjoittaa liiketoimintaa tallettajan varoilla tai tarjota heille sijoituspalveluja”. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan tämä käy ilmi LGD:n 2 §:n 4 momentista.

108.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Liettuan lainsäätäjä on pyrkinyt tällä säännöksellä ulottamaan talletusten vakuusjärjestelmän kaikkiin pankkitileille jätettyihin varoihin riippumatta kullakin tilillä olevien saatavien käyttötarkoituksesta. Siihen sisältyvät siis myös sijoituspalveluihin liittyvät varat, joita pankit lainaavat asiakkailleen.

109.

Olen komission kanssa yhtä mieltä siitä, että koska direktiivissä 94/19 säädetään vain yhdenmukaistamisen vähimmäistasosta, jäsenvaltiot voivat halutessaan laajentaa sillä taatun suojan soveltamisalaa edellyttäen, että ”tällaisella laajentamisella ei kuitenkaan saada käytännössä vaarantaa kyseisellä direktiivillä jäsenvaltioiden toteutettavaksi määrätyn talletussuojajärjestelmän tehokkuutta”. ( 25 )

110.

Jos kansallinen lainsäätäjä päättää tämän poikkeuksen nojalla luokitella sijoituspalvelujen tarjoamiseen liittyvät varat talletuksiksi, direktiivi 94/19 ei ole esteenä sille. Samaten sen ei kansallisen lainsäädäntönsä soveltamiseksi ole välttämätöntä tulkita, että sijoitustoiminta on ymmärrettävä täsmälleen direktiivin 97/9 sanamuodon mukaisesti.

111.

Jos siis ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että Snoras on toiminut sijoituspalveluyrityksenä direktiivin 97/9 soveltamisalan ulkopuolella ja että riidanalaiset varat luovutettiin sille sijoittamista varten, on ratkaistava, onko tämä kansallisen oikeuden mukaisesti riittävä peruste antaa niille suoja, joka siitä huolimatta, ettei se ole direktiivissä 94/19 taattu suoja, ei vaikuta direktiivissä säädettyyn järjestelmään.

112.

Asiassa C‑109/16 Raišelis aikoi merkitä Snorasin liikkeeseen laskemia keskipitkän aikavälin kiinteäkorkoisia joukkovelkakirjoja ja antoi tätä varten suostumuksensa tiettyjen varojen siirtämiseen tililtä, jonka haltija hän oli (Snorasissa), toiselle tämän luottolaitoksen tilille. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voidaanko kyseisiä varoja tässä tilanteessa pitää direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuna talletuksena.

113.

Mielestäni syitä, joiden takia talletuksen asema evätään asiassa C‑688/15 tarkoitetuilta varoilta, voidaan samalla tavalla soveltaa asiassa C‑109/16 tarkoitettuihin varoihin.

114.

Tässä tapauksessa kyse ei ollut myöskään Raišelisin tilille jätetyistä varoista, koska ajankohtana, jolloin Snorasin toimilupa peruttiin ja se asetettiin maksukyvyttömyysmenettelyyn, varat oli jo maksettu tämän luottolaitoksen nimissä olevalle tilille. Näin ollen toistan tässä sen, mitä edempänä totesin Snorasilla mahdollisesti olevan takaisinmaksuvelvollisuuden luonteesta.

115.

Edellä esitettyjä syitä voidaan soveltaa analogisesti väliaikaisen maksujen siirron käsitteeseen, jonka on oltava tämän sopimukseen perustuvan velvoitteen syntymisen ja sen tosiasiallisen täyttämisen välissä.

116.

Tässä ennakkoratkaisussa kyseessä olevia varoja ei myöskään voida pitää ”velkakirjan [talletustodistuksen] osoittamana velkana”, vaikka tätä väitettä on selvitettävä tarkemmin, koska asiassa C‑688/15 tarkastellusta tilanteesta poiketen Raišelis ei yrittänyt hankkia Snorasin osakkeita vaan merkitä mainitun yhtiön liikkeeseen laskemia joukkovelkakirjoja. ( 26 )

117.

Kyseessä olevien varojen tarkoituksena oli luoda ”arvopaperisoitu velan muoto” – ilmausta käytetään direktiivin 2004/39 4 artiklan 1 kohdan 18 alakohdassa, jossa mainitaan tietty pääomamarkkinoilla siirtokelpoisten arvopapereiden luokka (”joukkovelkakirjoja tai muita arvopaperisoituja velan muotoja, mukaan lukien tällaisia arvopapereita koskevat talletustodistukset”).

118.

Tällä seikalla voi olla merkitystä direktiivin 94/19 soveltamisen kannalta, koska sen 1 artiklan 1 alakohdassa esitetyssä talletuksen käsitteen määritelmässä tarkoitettuihin velkoihin sisältyvät nimenomaisesti velkakirjalla (talletustodistuksella) osoitetut velat.

119.

Aineellisessa merkityksessä on selvää, että velka oli olemassa siitä hetkestä alkaen, jolloin Raišelis ja Snoras tekivät merkintäsopimukset ja Raišelis maksoi luottolaitoksen tilille joukkovelkakirjojen kokonaishinnan.

120.

Varmaa kuitenkin on, että tiukan muodolliselta kannalta velkaa ei ”arvopaperistettu” siitä huolimatta, että se oli tarkoitus. Näin ollen ei mielestäni ole kyse direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetusta tilanteesta.

121.

Myönnän kuitenkin, että oletettavasti säännöstä olisi mahdollista tulkita vähemmän rajoittavasti sen väitteen tueksi, että edellyttämällä velan ”osoittamista” velkakirjalla direktiivissä 94/19 pyritään viime kädessä takaamaan (tiettyyn rajaan saakka) velat, joiden olemassaolo on näytetty toteen riittävällä tavalla.

122.

Kun otetaan huomioon säästäjien turvaa koskeva tavoite, johon jo edempänä viittasin, ilmauksen ”osoittamaa” laajan tulkinnan avulla sen piiriin voitaisiin kenties sisällyttää kaikki tavat, joilla ”näytetään riittävällä tavalla toteen” sellainen tosiasiallinen velka, jonka luottolaitos on velvollinen maksamaan takaisin.

123.

Tästäkin näkökulmasta on kansallisen tuomioistuimen tehtävä arvioida, voidaanko Raišelisin ja Snorasin tekemän joukkovelkakirjojen merkintäsopimuksen ja sen perusteella, että Raišelis täyttää sopimukseen perustuvan velvoitteensa siirtää Snorasille sopimuksessa määrätyt varat, pitää velan olemassaoloa toteen näytettynä samoin edellytyksin kuin jos Raišelisin suorittama varojen siirtäminen Snorasille olisi osoitettu velkakirjassa (talletustodistuksessa).

124.

Lisäksi tulkittaessa direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohtaa tällä tavalla on otettava huomioon, että kun Liettuan lainsäädännössä käytetään direktiivin 94/19 7 artiklan 2 kohdassa säädettyä mahdollisuutta, siihen ei sisälly luottolaitoksen liikkeeseen laskemien velkakirjojen (talletustodistusten) vakuussuojaa. ( 27 )

125.

Funktionaalinen tulkinta, johon juuri viittasin, ylittää todennäköisesti sen määritelmän rajat, jonka unionin lainsäätäjä on esittänyt direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetusta tilanteesta. Siinä tarkoitetaan ”velkakirjan [talletustodistuksen] osoittamaa velkaa” eli velkaa, joka paitsi on sellaisenaan aineellisesti olemassa myös voidaan muodollisesti näyttää toteen erityisellä asiakirjalla.

126.

Säännöksen espanjankielisessä versiossa on kenties esitetty tästä asiakirjasta erityisen rajoittava määritelmä, jonka mukaan sen on oltava ”talletustodistus” (”certificado de depósito”). Muut kieliversiot eivät vaikuta niin rajoittavilta: ranskankielisessä esimerkiksi käytetään ilmausta ”toute créance représentée par un titre de créance” (kaikki saatavat, joista osoituksena on velkakirja”). ( 28 ) Kuitenkin tarkoitetaan edelleen ”asiakirjaa”, toisin sanoen dokumenttia, jolla saatava on ”osoitettava” eli todettava muodollisesti.

127.

Luoton olemassaolon toteaminen muulla tavoin kuin asiakirjalla ei viime kädessä vaikuta riittävältä. Soveltamisalan ulkopuolelle sitä vastoin jää se, että luottolaitoksen liikkeeseen laskemia joukkovelkakirjoja merkinnyt ainoastaan osoittaa halunsa laatia asiakirja luotosta, tai nyt käsiteltävässä asiassa se, että hän täyttää maksua koskevan sitoumuksen. ( 29 )

128.

Katson näin ollen, että myöskään asiassa C‑109/16 tarkoitettuja varoja ei voida pitää direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuna ”talletuksena”, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta siihen, ettei direktiivi ole esteenä sille, että kansallisessa lainsäädännössä talletuksina voidaan pitää sekä näitä varoja että asiassa C‑688/15 tarkoitettuja varoja edellyttäen, ettei vaaranneta direktiivissä säädetyn vakuusjärjestelmän tehokkuutta.

129.

Direktiivin 97/9 johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan, että joissakin tapauksissa ”voi kuitenkin olla – – vaikeaa tehdä ero direktiivissä [94/19] tarkoitettujen vakuuksien kattamien talletusten tai sijoitustoimien yhteydessä niiden hallussa olevien varojen välillä”. Itse asiassa tietyt saatavat voidaan suojata sekä direktiivillä 94/19 että direktiivillä 97/9. Jälkimmäisen direktiivin 2 artiklan 3 kohdassa säädetään, että tässä tapauksessa saatavan voi korvata jommankumman direktiivin perusteella.

130.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, kuuluvatko asiassa C‑109/16 tarkoitetut riidanalaiset varat – jotka, kuten jo edempänä totesin, eivät ole direktiivissä 94/19 tarkoitettu talletus – direktiivin 97/9 soveltamisalaan.

131.

IID väittää, että nämä varat eivät kuulu direktiivin 97/9 soveltamisalaan. Snoras ei toiminut sijoituspalveluyrityksenä vaan joukkovelkakirjoja liikkeeseen laskevana yhtiönä, joten asiakkaiden kärsimä vahinko perustuu toteutuneeseen sijoittajariskiin, joka sellaisenaan jää tässä direktiivissä säädetyn suojan ulkopuolelle.

132.

Vastaavasti Snorasia ei Liettuan hallituksen mukaan voida pitää sijoituspalveluja tarjoavana yrityksenä, koska se ei vastaa direktiivissä 2004/39 vaadittua profiilia harjoitettuaan sijoituspalvelujen sijasta joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskua. Raišelisin kärsimä vahinko liittyy luonnostaan mille tahansa sijoitukselle ominaiseen riskiin.

133.

Komissio väittää, että direktiivin 97/9 2 artiklan 2 kohdan liettuankielisen version sanamuodosta riippumatta sitä on tulkittava siten, että on varmistettava, että katetaan saatavat, jotka aiheutuvat siitä, että sijoituspalveluyritys ei pysty maksamaan sijoittajille takaisin varoja, jotka se on sijoittajille velkaa tai jotka kuuluvat sijoittajille ja joita säilytetään niiden lukuun sijoitustoimien yhteydessä. Merkitystä ei ole sillä, onko varat talletettu sijoituspalveluyrityksen tai sijoittajan nimissä olevalle tilille.

134.

Kuten direktiivin 97/9 nimestä ilmenee, ( 30 ) sen tavoitteena ei ole sijoitusten suojaaminen, toisin sanoen sillä ei pyritä kattamaan tai poistamaan kaikkiin siirtokelpoisiin sijoituksiin liittyvää taloudellista riskiä. Sen tarkoituksena on sijoittajien suojaaminen. Saman direktiivin johdanto-osan neljännen perustelukappaleen mukaan suoja koskee lähinnä, tai erityisesti, ”piensijoittajia”.

135.

Direktiivillä pyritään nimittäin kattamaan riski siitä, että ”sijoituspalveluyritys ei pysty vastaamaan sitoumuksistaan asiakkainaan olevia sijoittajia kohtaan”, ( 31 ) eli toisin sanoen suojaamaan sijoittajat siltä, ettei yritys täytä velvoitteitaan ”tarjota sijoituspalveluja” tai ”harjoittaa sijoitustoimintaa”. ( 32 ) Toisin sanoen sijoittajaa suojellaan siltä mahdollisuudelta, että yritys, jolta hän on pyytänyt sijoituksia koskevaa asiantuntija-apua, tulee maksukyvyttömäksi tai yleisesti ”– – ei pysty vastaamaan sitoumuksistaan asiakkainaan olevia sijoittajia kohtaan”.

136.

Kaiken kaikkiaan direktiivillä taataan, että säästäjät (tai ainakin jotkut heistä) ( 33 ) voivat tehdä sijoituksia luottaen siihen, että on olemassa heitä määrättyyn rajaan saakka suojaava vakuusjärjestelmä, joka kattaa ”varat tai rahoitusvälineet, jotka ovat sijoituspalveluyrityksen hallussa” ( 34 ) silloin, kun se ei pysty täyttämään velvoitteitaan.

137.

Kyse on näin ollen tässäkin tapauksessa päällekkäisestä suojasta niiden tavanomaisten menettelyjen kanssa, joita siviili- tai kauppaoikeudessa annetaan sopimuspuolten käyttöön. Niiden sijoituspalveluyritysten, jotka eivät toimi asiakkaitaan kohtaan rehellisesti, puolueettomasti ja ammattitaitoisesti tai jotka antavat heille epäselviä tai harhaanjohtavia tietoja heille aiheutuvista riskeistä, sopimukseen perustuvan vastuun tai sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun ulkopuolelle jäävissä tilanteissa sovelletaan objektiivisesti katsoen direktiivissä 97/9 säädettyä korvausjärjestelmää. Tällä tavoin ei kuitenkaan vältetä vaaraa siitä, että kun sijoitus on tehty, se joutuu alttiiksi markkinalogiikan paineille.

138.

Lietuvos Aukščiausiasis Teismas vaikuttaa katsovan toteen näytettynä seikkana, että asian C‑109/16 olosuhteissa Snoras toimi sijoituspalveluyrityksenä. ( 35 ) Sen epäilykset liittyvät erityisesti siihen, onko Raišelisia pidettävä sijoittajana, ja sen seurauksena hänen mahdolliseen oikeuteensa direktiivissä 97/9 säädettyyn suojaan.

139.

Vastatakseen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään konkreettiseen kysymykseen unionin tuomioistuin olettaa siis, että Snoras täytti tässä tapauksessa tarvittavat edellytykset, jotta sitä voitiin pitää sijoituspalveluyrityksenä. ( 36 )

140.

Edellä esitetyn perusteella on korostettava, että Raišelisin suunnittelemaa rahoitustoimea ei voitu saattaa päätökseen, koska yhtiö (Snoras) oli tullut maksukyvyttömäksi ja oli samanaikaisesti niiden joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskija, joita sen asiakas aikoi merkitä, ja sijoituspalveluyritys, jonka tehtäväksi tämä oli antanut kyseisen liiketoimen.

141.

Tässä tilanteessa on vaikea erottaa, johtuiko Raišelisin kärsimä taloudellinen tappio jommastakummasta tehtävästä, jonka Snoras oli ottanut hoitaakseen hänen osaltaan. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on ratkaista, kumpaan näistä tilanteista pääasian olosuhteet sopivat. Jos se lopulta katsoo ensinnäkin, että Snoras on toiminut sijoituspalveluyrityksenä, ja toiseksi, että joukkovelkakirjojen merkintä oli osa Raišelisin kanssa tehtyä rahoituspalvelusopimusta, on ratkaistava, mihin rajaan saakka Snorasin joutuminen ”maksukyvyttömäksi” synnyttää korvausvelvollisuuden, ja tästä syystä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee direktiivin 97/9 2 artiklan 2 kohdan tulkinnasta.

142.

Tämä kysymys liittyy huomattavaan eroon säännöksen liettuankielisen version sanamuodon ja muiden kieliversioiden sanamuotojen välillä. Muiden kieliversioiden mukaan on varmistettava, että ”katetaan saatavat, jotka aiheutuvat siitä, että sijoituspalveluyritys ei pysty maksamaan sijoittajille takaisin varoja, jotka se on sijoittajille velkaa tai jotka kuuluvat sijoittajille ja joita [sijoituspalveluyrityksessä] säilytetään niiden lukuun sijoitustoimien yhteydessä”. ( 37 ) Liettuankielisessä versiossa sitä vastoin mainitaan yksinomaan sijoittajille kuuluvat varat, mutta ei mainita varoja, jotka sijoituspalveluyritys on heille velkaa. ( 38 )

143.

Kuten jäljempänä totean, sovellettavan säädöksen sanamuotoon sisältyy viittaus varoihin, jotka sijoittajille ollaan velkaa, ( 39 ) mikä nimenomaisesti kiinnostaa ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta. Koska se ei löytänyt säännöksen liettuankielisestä versiosta tätä mainintaa, se tiedustelee unionin tuomioistuimelta, voidaanko se päätellä säännöstä tulkitsemalla.

144.

Lietuvos Aukščiausiasis Teismas tiedustelee, onko direktiivin 97/9 2 artiklan 2 kohtaa tulkittava ”siten, että sen soveltamisalaan kuuluvat myös vaatimukset sellaisten varojen takaisinmaksusta, jotka sijoituspalveluyritys on velkaa sijoittajille ja joita ei säilytetä sijoittajien lukuun”. ( 40 )

145.

Kysymykseen on vastattava myöntävästi yhtäältä, koska useimmissa kieliversioissa (liettuankielistä lukuun ottamatta) säännöksen sanamuoto on yhteneväinen. Näissä tapauksissa ei ole tarpeen päätellä tulkitsemalla mahdollisuutta, jonka on katsottava sisältyvän yksiselitteisesti ja varauksetta varsinaisen säännöksen sanamuotoon. Toisaalta kyseinen ratkaisu sopii parhaiten yhteen sijoittajansuojaa koskevan säännöksen tarkoituksen kanssa.

146.

Kyseessä oleva artikla on lisäksi riittävän selkeä, täsmällinen ja ehdoton, jotta asianosaiset voivat vedota siihen jäljempänä esitetyn mukaisesti.

147.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee myös, voivatko yksityiset vedota tuomioistuimissa suoraan direktiivin 97/9 2 artiklan 2 kohtaan.

148.

Komission mukaan voivat, koska kyseisen artiklan ilmaus ”sovelletaan lain ja sopimusehtojen mukaisesti” ei ole esteenä sille, että takaisinmaksuvelvollisuutta koskeva säännöksen osa on riittävän selkeä, täsmällinen ja ehdoton ja toimii subjektiivisten oikeuksien perustana, koska edellä mainitut ”ehdot” vaikuttavat vain korvauksen maksutapaan.

149.

Kysymys ratkaistiin 25.6.2015 annetussa tuomiossa Indėlių ir investicijų draudimas y Nemaniūnas, ( 41 ) jossa unionin tuomioistuin totesi, että ”direktiivi 97/9 on – siltä osin kuin se koskee suojan piiriin kuuluvien tapausten määrittämistä – riittävän selkeä, täsmällinen ja ehdoton, jotta yksityiset voivat vedota siihen suoraan”.

150.

Sama pätee direktiivin 94/19 1 artiklan 1 alakohtaan ja siinä vahvistettuun ”talletuksen” määritelmään, jonka välitöntä vaikutusta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymys myös koskee.

151.

Joka tapauksessa, ja kuten oli myös tuomiossa Indėlių ir investicijų draudimas y Nemaniūnas, ( 42 ) ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on ”tarkastaa, täyttääkö IID – jonka osalta on selvää, että sen tehtävänä on taata talletusten ja sijoittajiin kohdistuvien sitoumusten suoja luottolaitosten maksukyvyttömyystilanteessa” – sellaisille kokonaisuuksille asetettavat edellytykset, ”joita vastaan voidaan vedota sellaisiin direktiivin säännöksiin, joilla voi olla välittömiä oikeusvaikutuksia”. Kyseessä on muun muassa oltava ”laitos, joka oikeudellisesta muodostaan riippumatta on viranomaisen toimenpiteen nojalla ja tämän valvonnan alaisuudessa velvollinen tuottamaan yleishyödyllisiä palveluja ja jolla tätä varten on erityisiä toimivaltuuksia, jotka poikkeavat yksityisten oikeussubjektien välisiin suhteisiin sovellettavista oikeussäännöksistä”. ( 43 )

152.

Ehdotan edellä esitetyn perusteella, että unionin tuomioistuin vastaa Lietuvos Aukščiausiasis Teismasin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: