—

Verein für Konsumenteninformation, edustajanaan S. Langer, Rechtsanwalt,

—

Amazon EU Sàrl, edustajanaan G. Berrisch, Rechtsanwalt,

—

Itävallan hallitus, asiamiehenään G. Eberhard,

—

Saksan hallitus, asiamiehinään T. Henze, A. Lippstreu, M. Hellmann, T. Laut ja J. Mentgen,

—

Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus, asiamiehenään M. Holt, avustajanaan M. Gray, barrister,

—

Euroopan komissio, asiamiehinään M. Wilderspin ja J. Vondung,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista 11.7.2007 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 864/2007 (Rooma II) (EUVL 2007, L 199, s. 40; jäljempänä Rooma II -asetus), sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) (EUVL 2008, L 177, s. 6; jäljempänä Rooma I -asetus) sekä kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (EYVL 1993, L 95, s. 29) ja yksilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä ja näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta 24.10.1995 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 95/46/EY (EYVL 1995, L 281, s. 31) tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat Verein für Konsumenteninformation (kuluttajille tiedottava yhdistys, jäljempänä VKI) ja Amazon EU Sàrl, jonka kotipaikka on Luxemburgissa, ja joka koskee VKI:n nostamaa kieltokannetta.

3

Rooma I -asetuksen johdanto-osan seitsemännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Tämän asetuksen aineellisen soveltamisalan ja säännösten olisi oltava yhdenmukaisia tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22 päivänä joulukuuta 2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 [(EYVL 2001, L 12, s. 1)] ja [Rooma II -asetuksen] kanssa.”

4

Rooma I -asetuksen 1 artiklan 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä asetusta sovelletaan määrättäessä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla.

Sitä ei sovelleta vero- tai tulli- eikä hallintoasioihin.

– –

3.   Tätä asetusta ei sovelleta todistelua ja menettelyä koskeviin kysymyksiin, jollei 18 artiklasta muuta johdu.”

5

Tämän asetuksen 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Sovellettava laki lakiviittauksen puuttuessa”, säädetään seuraavaa:

”1.   Siltä osin kuin sopimukseen sovellettavaa lakia ei ole valittu 3 artiklan mukaisesti ja rajoittamatta 5–8 artiklan soveltamista, sopimukseen sovellettava laki määritetään seuraavasti:

2.   Jos sopimus ei kuulu 1 kohdan piiriin tai jos sopimuksen osiot kuuluisivat useamman kuin yhden 1 kohdan a–h alakohdan piiriin, sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa on sen osapuolen asuinpaikka, joka vastaa sopimuksen luonteenomaisesta suorituksesta.

3.   Jos kaikista tapaukseen liittyvistä olosuhteista ilmenee, että sopimus liittyy 1 tai 2 kohdassa tarkoitettua maata selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan, sovelletaan tämän toisen maan lakia.

4.   Jos sovellettavaa lakia ei voida määrittää 1 tai 2 kohdan mukaisesti, sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy.”

6

Kyseisen asetuksen 6 artiklassa, jonka otsikkona on ”Kuluttajasopimukset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Sanotun rajoittamatta 5 ja 7 artiklan soveltamista, sopimukseen, jonka luonnollinen henkilö on sellaista tarkoitusta varten, jonka ei voida katsoa liittyvän hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa (’kuluttaja’), tehnyt toisen henkilön kanssa tämän harjoittaman elinkeino- tai ammattitoiminnan (’elinkeinonharjoittaja’) yhteydessä, sovelletaan sen maan lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka on, edellyttäen että elinkeinonharjoittaja

2.   Sen estämättä, mitä 1 kohdassa säädetään, osapuolet voivat valita 1 kohdan vaatimukset täyttävään sopimukseen sovellettavan lain 3 artiklan mukaisesti. Tällainen lakiviittaus ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että kuluttaja menettää hänelle sellaisin säännöksin annetun suojan, joista ei voida sopimuksin poiketa sen lain mukaan, jota lakiviittauksen puuttuessa olisi 1 kohdan nojalla sovellettu.

– –”

7

Rooma I -asetuksen 9 artiklassa, jonka otsikko on ”Kansainvälisesti pakottavat säännökset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kansainvälisesti pakottava säännös on säännös, jonka noudattamista maa pitää niin olennaisen tärkeänä yleisten etujensa, kuten poliittisen, sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmän turvaamiseksi, että sitä on sovellettava kaikissa sen soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa riippumatta siitä, mitä lakia sopimukseen muutoin tämän asetuksen nojalla sovellettaisiin.

2.   Tämän asetuksen säännökset eivät estä soveltamasta tuomioistuinvaltion lain kansainvälisesti pakottavia säännöksiä.

3.   Vaikutusta voidaan antaa sen maan lain kansainvälisesti pakottaville säännöksille, jossa sopimuksesta johtuvat velvoitteet on täytettävä tai on täytetty, siltä osin kuin nämä kansainvälisesti pakottavat säännökset tekevät sopimuksen täyttämisen lainvastaiseksi. Harkittaessa, annetaanko näille säännöksille vaikutusta, on otettava huomioon näiden säännösten luonne ja tavoite sekä seuraukset, joita niiden soveltamisesta tai soveltamatta jättämisestä aiheutuisi.”

8

Kyseisen asetuksen 10 artiklassa, jonka otsikko on ”Hyväksyntä ja aineellinen pätevyys”, säädetään seuraavaa:

”1.   Sopimuksen ja sopimusehdon olemassaolo ja pätevyys määräytyvät sen lain mukaan, jota sopimukseen tai ehtoon olisi tämän asetuksen nojalla sovellettava, jos se olisi pätevä.

2.   Jos olosuhteista ilmenee, että osapuolen menettelyn vaikutusten määrittäminen 1 kohdassa tarkoitetun lain mukaan ei olisi kohtuullista, tämä osapuoli voi kuitenkin osoittaakseen, ettei ole antanut hyväksyntäänsä, vedota sen maan lakiin, jossa hänen asuinpaikkansa on.”

9

Kyseisen asetuksen 23 artiklassa, jonka otsikko on ”Suhde muihin yhteisön oikeuden säännöksiin”, säädetään seuraavaa:

”Lukuun ottamatta 7 artiklaa tämä asetus ei vaikuta sellaisten yhteisön oikeuden säännösten soveltamiseen, joilla säännellään sopimusvelvoitteisiin liittyvää lainvalintaa erityisissä asioissa.”

10

Rooma II -asetuksen johdanto-osan 7 ja 21 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

11

Kyseisen asetuksen 1 artiklan 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä asetusta sovelletaan määrättäessä sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla. Asetusta ei sovelleta erityisesti vero- eikä tulliasioihin eikä hallinto-oikeudellisiin asioihin eikä valtion vastuuseen teoista ja laiminlyönneistä, jotka on tehty julkista valtaa käytettäessä (acta iure imperii).

– –

3.   Tätä asetusta ei sovelleta todisteluun ja oikeudenkäyntimenettelyyn, ellei 21 ja 22 artiklasta muuta johdu.”

12

Kyseisen asetuksen II lukuun, jonka otsikko on ”Vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma”, kuuluvassa 4 artiklassa, jonka otsikko on puolestaan ”Yleissääntö”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja siitä, missä maassa tai maissa tuon tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät.

2.   Jos vastuulliseksi väitetyllä henkilöllä ja vahingonkärsijällä on molemmilla asuinpaikkansa samassa maassa, kun vahinko aiheutuu, sovelletaan tämän maan lakia.

3.   Jos kaikista tapaukseen liittyvistä seikoista ilmenee, että vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma liittyy 1 tai 2 kohdassa tarkoitettua maata selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan, sovelletaan tämän toisen maan lakia. Selvästi läheisempi liittymä toiseen maahan voi perustua erityisesti osapuolten väliseen ennestään olemassa olevaan suhteeseen, kuten sopimukseen, joka liittyy läheisesti kyseiseen vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan.”

13

Rooma II -asetuksen 6 artiklassa, jonka otsikko on ”Vilpillinen kilpailu ja vapaata kilpailua rajoittavat toimet”, säädetään seuraavaa:

”1.   Sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vilpillisestä kilpailusta, sovelletaan sen maan lakia, jonka kilpailutilanteeseen tai kuluttajien yhteisiin etuihin asia vaikuttaa tai saattaa vaikuttaa.

2.   Kun vilpillinen kilpailu vaikuttaa ainoastaan yksittäisen kilpailijan etuihin, sovelletaan 4 artiklaa.

4.   Tämän artiklan nojalla sovellettavasta laista ei voi poiketa 14 artiklan nojalla tehdyllä sopimuksella.”

14

Kyseisen asetuksen 14 artiklassa, jonka otsikko on ”Valinnanvapaus”, säädetään seuraavaa:

”1.   Osapuolet voivat sopia siitä, mitä lakia sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovelletaan:

Lakiviittauksen on oltava nimenomainen tai sen on käytävä riittävän selvästi ilmi tapaukseen liittyvistä olosuhteista eikä se saa rajoittaa kolmansien oikeuksia.

2.   Jos kaikki vahingon aiheuttaneen tapahtuman sattumishetkellä tilanteeseen liittyvät asiaankuuluvat seikat liittyvät toiseen maahan kuin siihen, jonka laki on valittu, se, että osapuolet valitsevat jonkin maan lain, ei rajoita niiden kyseisen toisen maan lain säännösten soveltamista, joista ei voi sopimuksin poiketa.

3.   Jos kaikki vahingon aiheuttaneen tapahtuman sattumishetkellä tilanteeseen liittyvät asiaankuuluvat seikat liittyvät yhteen tai useampaan jäsenvaltioon, se, että osapuolet valitsevat sovellettavaksi muun kuin jonkin jäsenvaltion lain, ei rajoita yhteisön oikeuden sellaisten säännösten, joista ei voi sopimuksin poiketa, soveltamista soveltuvissa tapauksissa sellaisina kuin ne on pantu täytäntöön siinä jäsenvaltiossa, jonka tuomioistuin on kyseessä.”

15

Kyseisen asetuksen 16 artiklassa, jonka otsikko on ”Kansainvälisesti pakottavat säännökset”, säädetään seuraavaa:

”Tämän asetuksen säännökset eivät estä soveltamasta niitä tuomioistuinvaltion lain säännöksiä, joita asianomaisessa tilanteessa on ehdottomasti sovellettava riippumatta sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen muutoin sovellettavasta laista.”

16

Kuluttajansuojalainsäädännön täytäntöönpanosta vastaavien kansallisten viranomaisten yhteistyöstä 27.10.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 (”asetus kuluttajansuojaa koskevasta yhteistyöstä”; EUVL 2004, L 364, s. 1) 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä asetuksessa tarkoitetaan:

– –

– –”

17

Mainitun asetuksen 4 artiklassa, jonka otsikkona on ”Toimivaltaiset viranomaiset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kunkin jäsenvaltion on nimettävä tämän asetuksen soveltamisesta vastaavat toimivaltaiset viranomaiset ja yhteysvirasto.

2.   Kukin jäsenvaltio voi, jos se on tämän asetuksen mukaisten velvoitteiden täyttämiseksi tarpeen, nimetä muita viranomaisia. Jäsenvaltio voi myös nimetä elimet, joiden oikeutetun edun mukaista on, että yhteisön sisäiset rikkomukset lopetetaan tai kielletään 8 artiklan 3 kohdan mukaisesti.

3.   Kullakin toimivaltaisella viranomaisella on oltava tämän asetuksen soveltamiseksi tarpeelliset tutkinta- ja täytäntöönpanovaltuudet, joita ne käyttävät kansallisen lainsäädännön mukaisesti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 4 kohdan soveltamista.

4.   Toimivaltaiset viranomaiset voivat käyttää kansallisen lainsäädännön mukaisesti 3 kohdassa tarkoitettuja valtuuksia joko

5.   Jos toimivaltaiset viranomaiset käyttävät valtuuksiaan hakemuksella tuomioistuimissa 4 kohdan b alakohdan mukaisesti, näillä tuomioistuimilla on oltava toimivalta tarvittavien päätösten antamiseksi.

6.   Edellä 3 kohdassa tarkoitettuja valtuuksia käytetään ainoastaan silloin, kun on perusteltua epäillä yhteisön sisäistä rikkomusta, ja niihin kuuluu vähintään oikeus:

– –”

18

Kuluttajien etujen suojaamista tarkoittavista kieltokanteista 23.4.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/22/EY (EUVL 2009, L 110, s. 30) 2 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tämä direktiivi ei rajoita kansainvälisen yksityisoikeuden sovellettavaa lainsäädäntöä koskevien sääntöjen soveltamista, mikä yleensä johtaa joko sen jäsenvaltion lainsäädännön soveltamiseen, josta oikeudenloukkaus on peräisin, tai sen jäsenvaltion lainsäädännön soveltamiseen, jossa oikeudenloukkauksen vaikutukset ilmenevät.”

19

Direktiivin 93/13 johdanto-osan viidennessä ja kuudennessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”kuluttajat eivät yleensä tunne muiden kuin oman jäsenvaltionsa tavaroiden myyntiä ja palvelujen tarjontaa koskevia sopimuksia säänteleviä oikeussäännöksiä; tämä tietämyksen puute voi saada heidät luopumaan tavaroiden tai palvelujen ostoa koskevien suorien sopimusten teosta muissa jäsenvaltioissa,

sisämarkkinoiden luomisen helpottamiseksi ja kansalaisen suojaamiseksi kuluttajan ominaisuudessa hänen hankkiessaan tavaroita tai palveluja muiden jäsenvaltioiden lainsäädännön kuin hänen omansa sääntelemillä sopimuksilla, on välttämätöntä poistaa kohtuuttomat ehdot näistä sopimuksista”.

20

Kyseisen direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille.

– –

3.   Liitteessä on ohjeellinen luettelo, joka ei ole tyhjentävä, niistä ehdoista, joita voidaan pitää kohtuuttomina.”

21

Kyseisen direktiivin 5 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos ehdon merkityksestä syntyy epäilystä, kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla. Tätä tulkintasääntöä ei sovelleta 7 artiklan 2 kohdassa säädettyjen menettelyjen yhteydessä.”

22

Direktiivin 93/13 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja.

2.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet, jotta kuluttajat eivät jäisi ilman tämän direktiivin mukaista suojaa siitä syystä, että sopimukseen päätetään soveltaa kolmannen valtion lainsäädäntöä, jos sopimuksella on läheinen yhteys jäsenvaltioiden alueeseen.”

23

Kyseisen direktiivin 7 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on kuluttajien ja kilpailevien elinkeinonharjoittajien edun vuoksi varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.

2.   Edellä 1 kohdassa tarkoitetut keinot sisältävät säännöksiä, joiden mukaisesti henkilöt ja järjestöt, joilla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti laillinen etu suojella kuluttajia, voivat kansallisen lainsäädännön mukaisesti saattaa asian käsiteltäväksi tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa, jotka voivat päättää, ovatko yleiseen käyttöön laaditut sopimusehdot luonteeltaan kohtuuttomia ja käyttää riittäviä ja tehokkaita keinoja tällaisten ehtojen käytön lopettamiseksi.

– –”

24

Kyseisen direktiivin 8 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa tämän direktiivin soveltamisalalla perustamissopimuksen mukaisia tiukempia säännöksiä varmistaakseen kuluttajalle suojelun korkeamman tason.”

25

Direktiivin 93/13 liitteessä luetellaan sen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut ehdot. Tässä liitteessä olevan 1 kohdan q alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Ehdot, joiden tarkoituksena tai seurauksena on:

– –

26

Direktiivin 95/46 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Sovellettava kansallinen oikeus”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kunkin jäsenvaltion on sovellettava henkilötietojen käsittelyyn kansallisia säännöksiä, jotka se antaa tämän direktiivin mukaisesti, jos

2.   Edellä 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetussa tapauksessa rekisterinpitäjän on nimettävä kyseisen jäsenvaltion alueelle sijoittautunut edustaja, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sellaisia toimia, jotka voitaisiin toteuttaa rekisterinpitäjää itseään vastaan.”

27

Kuluttajansuojasta 8.3.1979 annetun lain (Konsumentenschutzgesetz; BGBl. 140/179) 6 §:n, jonka otsikko on ”Kielletyt sopimusehdot”, 3 momentissa säädetään, että yleisiin sopimusehtoihin tai sopimusmalleihin sisältyvä sopimusehto on pätemätön, jos se on laadittu epäselvällä tai vaikeasti ymmärrettävällä tavalla.

28

Tämän lain 13 a §:n mukaan kyseistä 6 §:ää sovelletaan kuluttajien suojaamiseksi riippumatta siitä, minkä maan lakia sopimukseen sovelletaan, jos tämä sopimus perustuu elinkeinonharjoittajan Itävallassa tai sen siellä käyttämän välittäjän tämänkaltaisten sopimusten tekemistä varten harjoittamaan toimintaan.

29

Amazon EU on yhtiö, jonka kotipaikka on Luxemburgissa ja joka kuuluu kansainväliseen postimyyntikonserniin, joka lähestyy verkkotunnuksella .de varustetun verkkosivustonsa välityksellä muun muassa Itävallassa asuvia kuluttajia ja tekee näiden kuluttajien kanssa sopimuksia sähköisessä kaupankäynnissä. Yhtiöllä ei ole koti- eikä toimipaikkaa Itävallassa.

30

Vuoden 2012 puoliväliin saakka kuluttajien kanssa tehdyissä sopimuksissa käytettiin seuraavia yleisiä sopimusehtoja:

– –

– –

– –

31

VKI, joka on direktiivissä 2009/22 tarkoitettu kieltokanteen nostamiseen oikeutettu yksikkö, vaati itävaltalaisessa tuomioistuimessa nostamallaan kanteella kaikkien näiden yleisten ehtojen käytön kieltämistä sekä asiaa koskevan tuomion julkistamista, sillä se katsoi kaikkien näiden ehtojen loukkaavan laissa säädettyjä kieltoja tai hyviä tapoja.

32

Alioikeus hyväksyi kaikki kanteessa esitetyt vaatimukset lukuun ottamatta vaatimusta, joka koski 8 ehtoa, joka koskee laskulla maksettaessa perittyä laskutuslisää. Kyseinen tuomioistuin tukeutui siihen, että Rooma I ‑asetus on lähtökohtaisesti sovellettavissa, ja totesi sen 6 artiklan 2 kohdan nojalla, että lainvalintaa koskeva 12 ehto oli pätemätön sillä perusteella, ettei lakiviittaus voi johtaa siihen, että kuluttajalta evätään suoja, joka hänelle taataan sen valtion laissa, jossa kuluttajan asuinpaikka on. Kyseinen tuomioistuin päättelee tästä, että muiden ehtojen pätevyyttä pitäisi arvioida Itävallan lain perusteella. Se huomautti 6, 9 ja 11 ehdosta, että ainoastaan tietosuojaa koskevia kysymyksiä on arvioitava Luxemburgin lain merkityksellisten säännösten perusteella, koska Rooma I ‑asetuksessa ei suljettu pois direktiivin 95/46 soveltamista.

33

Muutoksenhakutuomioistuin, johon molemmat pääasian oikeudenkäynnin asianosaiset valittivat, kumosi alioikeuden tuomion ja palautti asian sen uudelleen käsiteltäväksi. Muutoksenhakutuomioistuin katsoi, että Rooma I -asetus oli merkityksellinen sovellettavan lain määrittämiseksi, ja se tutki aineellisesti ainoastaan lainvalintaa koskevan 12 ehdon. Kyseinen tuomioistuin totesi tältä osin, ettei mainittua ehtoa voitu todeta lainvastaiseksi tämän asetuksen 6 artiklan 2 kohdan perusteella, koska tätä ehtoa olisi kyseisen asetuksen 10 artiklan 1 kohdan mukaan pitänyt tutkia pikemminkin Luxemburgin lain perusteella. Muutoksenhakutuomioistuin kehotti alioikeutta suorittamaan tämän tutkinnan ja huomautti, että jos kyseistä ehtoa pidettäisiin Luxemburgin lain perusteella lainmukaisena, myös muita ehtoja pitäisi arvioida tämän lain perusteella, ja olisi siis suoritettava vertailu Itävallan lakiin nähden sen selvittämiseksi, mikä on Rooma I -asetuksen 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu suotuisin laki.

34

VKI valitti Oberster Gerichtshofiin (ylin tuomioistuin, Itävalta), joka pohtii, mitä lakia pääasiassa on sovellettava. Kyseinen tuomioistuin päätti näin ollen lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

35

Ensimmäisellä, toisella ja kolmannella kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii lähinnä selvittämään, miten Rooma I -asetusta ja Rooma II -asetusta on tulkittava, kun on kyse direktiivissä 2009/22 tarkoitettuun kieltokanteeseen, joka koskee tiettyyn jäsenvaltioon sijoittautuneen yrityksen, joka tekee sähköisessä kaupankäynnissä sopimuksia muissa jäsenvaltioissa – ja erityisesti tuomioistuinvaltiossa – asuvien kuluttajien kanssa, käyttämiä väitetysti lainvastaisia sopimusehtoja, sovellettavan lain tai lakien määrittämisestä.

36

Aluksi on korostettava Rooma I -asetuksen ja Rooma II -asetuksen soveltamisaloista, että niihin sisältyviä sopimusvelvoitteen ja sopimukseen perustumattoman velvoitteen käsitteitä on tulkittava itsenäisesti käyttäen ensisijaisena perustana näiden asetusten järjestelmää ja tavoitteita. Rooma I -asetuksen ja Rooma II -asetuksen johdanto-osan seitsemännen perustelukappaleen mukaan on otettava huomioon myös tavoite näiden asetusten paitsi keskenään johdonmukaisesta tulkinnasta myös johdonmukaisesta tulkinnasta suhteessa asetukseen N:o 44/2001 (jäljempänä Bryssel I -asetus), jonka 5 artiklassa muun muassa erotetaan toisistaan sopimusta koskeva asia ja sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskeva asia (ks. tuomio 21.1.2016, ERGO Insurance ja Gjensidige Baltic, C-359/14 ja C-475/14, EU:C:2016:40, 43 kohta).

37

Rooma II -asetuksen 1 artiklassa tarkoitetusta sopimukseen perustumattoman velvoitteen käsitteestä on todettava, että Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettu sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevan asian käsite kattaa kaikki sellaiset kanteet, joissa vaaditaan vastaajan vastuun toteuttamista ja jotka eivät liity kyseisen asetuksen 5 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuun sopimusta koskevaan asiaan (tuomio 21.1.2016, ERGO Insurance ja Gjensidige Baltic, C-359/14 ja C-475/14, EU:C:2016:40, 45 kohta).

38

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla 27.9.1968 tehdyn yleissopimuksen (EYVL 1972, L 299, s. 32; jäljempänä Brysselin yleissopimus) asiayhteydessä oikeuskäytännössä on jo todettu, että preventiivinen kanne, jonka kuluttajansuojayhdistys on nostanut, jotta liikkeenharjoittajaa kiellettäisiin käyttämästä kohtuuttomaksi katsottuja ehtoja yksityisten kanssa tekemissään sopimuksissa, koskee kyseisen yleissopimuksen 5 artiklan 3 kohdassa tarkoitettua sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevaa asiaa (tuomio 1.10.2002, Henkel, C-167/00, EU:C:2002:555, 50 kohta), ja tämä tulkinta pätee myös Bryssel I -asetukseen (ks. vastaavasti tuomio 13.3.2014, Brogsitter, C-548/12, EU:C:2014:148, 19 kohta).

39

Edellä 36 kohdassa mainitun johdonmukaista tulkintaa koskevan tavoitteen valossa toteamusta, jonka mukaan kuluttajansuojan osalta sopimukseen perustumaton vastuu kattaa myös muun muassa oikeusjärjestyksen loukkaamiset, jotka aiheutuvat kohtuuttomien ehtojen käyttämisestä, mikä kuluttajansuojayhdistysten tarkoituksena on estää (ks. vastaavasti tuomio 1.10.2002, Henkel, C-167/00, EU:C:2002:555, 42 kohta), voidaan kaikilta osin soveltaa myös Rooma I -asetuksen ja Rooma II -asetuksen tulkintaan. On siis katsottava, että direktiivissä 2009/22 tarkoitettu kieltokanne koskee sopimukseen perustumatonta velvoitetta, joka johtuu Rooma II -asetuksen II luvussa tarkoitetusta vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta.

40

Kyseisen asetuksen II lukuun kuuluvan 6 artiklan 1 kohdassa säädetyn erityissäännön mukaan sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin, jotka johtuvat vilpillisestä kilpailusta, sovelletaan sen maan lakia, jonka kilpailutilanteeseen tai kuluttajien yhteisiin etuihin asia vaikuttaa tai saattaa vaikuttaa.

41

Tältä osin Rooma II -asetuksen johdanto-osan 21 perustelukappaleesta ilmenee, että kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa konkretisoidaan vilpillisen kilpailun osalta 4 artiklan 1 kohdassa vahvistettu lex loci damni -periaate (vahingon aiheutumispaikan lakia koskeva periaate).

42

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 73 kohdassa, Rooma II ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu vilpillinen kilpailu kattaa yleisiin sopimusehtoihin sisällytettyjen kohtuuttomien ehtojen käytön, jos se voi vaikuttaa luokkana tarkasteltujen kuluttajien yhteisiin etuihin ja vaikuttaa siten markkinoiden kilpailutilanteeseen.

43

Direktiivissä 2009/22 tarkoitetun kieltokanteen yhteydessä maa, jossa vaikutetaan kuluttajien yhteisiin etuihin Rooma II -asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, on niiden kuluttajien asuinmaa, joihin yritys suuntaa toimintansa ja joiden etuja kyseisen kuluttajansuojayhdistys tällä kanteellaan pyrkii suojaamaan.

44

On todettava, että Rooma II -asetuksen 4 artiklan 3 kohta, jonka mukaan silloin, jos kaikista tapaukseen liittyvistä seikoista ilmenee, että vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma liittyy kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua maata selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan, sovelletaan tämän toisen maan lakia, ei voi johtaa toisenlaiseen lopputulokseen.

45

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 77 kohdassa, Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa säädettyä vaihtoehtoista sääntöä ei voida soveltaa vilpillisen kilpailun alalla, koska kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdalla on tarkoitus suojata yhteisiä etuja – mikä menee oikeudenkäynnin asianosaisten välistä suhdetta pidemmälle – säätämällä tähän erityisesti soveltuvasta säännöstä. Tämän tavoitteen saavuttamista haitattaisiin, jos tämän säännön soveltaminen voitaisiin estää näiden asianosaisten välisten henkilökohtaisten liittymien perusteella.

46

Se seikka, että Amazon EU määrää yleisissä sopimusehdoissaan, että sen tekemiin sopimuksiin sovelletaan sen kotipaikan lakia, ei missään tapauksessa voi perustellusti muodostaa tällaista selvästi läheisempää liittymää.

47

Ellei näin olisi, Amazon EU:n kaltainen elinkeinonharjoittaja voisi tosiasiallisesti tällaisella ehdolla valita lain, jota sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovelletaan, ja siten kiertää Rooma II -asetuksen 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdassa tältä osin säädetyt edellytykset.

48

On siis katsottava, että direktiivissä 2009/22 tarkoitettuun kieltokanteeseen sovellettava laki on määritettävä Rooma II -asetuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan silloin, kun on kyse kuluttajien etujen suojaamiseen kohtuuttomien sopimusehtojen käytöltä yleisissä sopimusehdoissa tähtäävän lainsäädännön väitetystä rikkomisesta, millä ei rajoiteta kyseisen asetuksen 1 artiklan 3 kohdan soveltamista.

49

Kieltokanteen kohteena olevien kuluttajasopimusten ehtojen kohtuuttomuuden arviointiin sovellettava laki on sitä vastoin määritettävä itsenäisesti kyseisten ehtojen luonteen valossa. Siinä tapauksessa, että kieltokanteella pyritään estämään tällaisten ehtojen käyttö kuluttajasopimuksissa sopimusvelvoitteiden luomiseksi, mainittujen ehtojen arviointiin sovellettava laki on siis määritettävä Rooma I ‑asetuksen mukaisesti.

50

Nyt esillä olevassa asiassa väitetysti kohtuuttomat ehdot, joita pääasiassa kyseessä oleva kieltokanne koskee, ovat luonteeltaan Rooma I -asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja sopimusvelvoitteita niiden kuluttajien osalta, joille ne on osoitettu.

51

Sillä seikalla, että pääasiassa kyseessä olevien ehtojen pätevyys on riitautettu ryhmäkanteella, ei voida saattaa kyseenalaiseksi tällaista toteamusta. Se, että kanne ei koske yksittäisiä tosiasiallisesti tehtyjä sopimuksia, kuuluu nimittäin erottamattomasti tällaiseen preventiiviseen ryhmäkanteeseen, jolla harjoitetaan abstraktia valvontaa.

52

Sovellettavan lain määrittämistä varten on siis tehtävä ero yhtäältä kyseisten ehtojen arvioinnin ja toisaalta VKI:n kaltaisen yhdistyksen nostaman kieltokanteen, joka koskee näiden ehtojen käyttöä, välillä.

53

Tämä erottelu on tarpeen Rooma I -asetuksen ja Rooma II -asetuksen yhtenäisen soveltamisen varmistamiseksi. Lisäksi kyseisten ehtojen itsenäinen liittymä takaa sen, ettei sovellettava laki vaihtele valitun kannetyypin mukaan.

54

Jos kyseisiä sopimusehtoja olisi ryhmäkanteella käynnistetyssä menettelyssä tutkittava Rooma II -asetuksen 6 artiklan 1 kohdan nojalla määritetyn sovellettavan lain valossa, olisi vaara siitä, että tutkintakriteerit poikkeavat kuluttajan käynnistämässä yksittäistapausta koskevassa menettelyssä sovelletuista kriteereistä.

55

Sopimusehtojen tarkasteluun kuluttajan käynnistämässä yksittäistapausta koskevassa menettelyssä sopimukseen sovellettavana lakina sovellettavaksi tuleva laki voi nimittäin poiketa kieltokanteeseen sovellettavasta deliktiin perustuvasta laista. Tästä on huomautettava, että kuluttajasuojan taso vaihtelee yhä jäsenvaltioista toiseen direktiivin 93/13 8 artiklan mukaisesti, joten myös tietyn ehdon arviointi voi vaihdella sovellettavasta laista riippuen muutoin samanlaisissa olosuhteissa.

56

Tällainen kannetyypistä riippuva tietyn ehdon erilainen liittymä sovellettavaan lakiin saattaisi johtaa muun muassa sen ryhmäkanteiden ja yksittäistapauksia koskevien kanteiden arvioinnin vastaavuuden poistamiseen, jonka unionin tuomioistuin on vahvistanut asettamalla kansallisille tuomioistuimille velvollisuuden viran puolesta – myös tulevaisuuden osalta – tehdä kieltokanteen yhteydessä kaikki kansallisessa oikeudessa säädetyt päätelmät kuluttajasopimuksiin sisältyvien yleisten sopimusehtojen ehdon kohtuuttomuudesta, jotta kyseinen ehto ei sitoisi sellaisen sopimuksen tehneitä kuluttajia, johon näitä samoja yleisiä sopimusehtoja sovelletaan (ks. vastaavasti tuomio 26.4.2012, Invitel, C-472/10, EU:C:2012:242, 43 kohta).

57

Epäjohdonmukaisuudella, joka johtuu tietyn sopimusehdon erilaisesta liittymästä kannetyypistä riippuen, haitattaisiin direktiivin 2009/22 ja direktiivin 93/13 tavoitetta eli kohtuuttomien ehtojen käytön tehokasta lopettamista sopimuksissa.

58

Edellä todetusta seuraa, että direktiivissä 2009/22 tarkoitettuun kieltokanteeseen sovellettava laki on määritettävä Rooma II -asetuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan silloin, kun on kyse kuluttajien etujen suojaamiseen kohtuuttomien sopimusehtojen käytöltä yleisissä sopimusehdoissa tähtäävän lainsäädännön väitetystä rikkomisesta, kun taas tietyn sopimusehdon arviointiin sovellettava laki on aina määritettävä Rooma I -asetuksen mukaan, olipa kyse yksittäistapausta koskevasta kanteesta tai ryhmäkanteesta.

59

On kuitenkin täsmennettävä, että silloin kun kyse on tietyn sopimusehdon kohtuuttomuuden arvioinnista kieltokanteen yhteydessä, Rooma I -asetuksen 6 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että sovellettavan lain valinnalla ei ole vaikutusta niiden kuluttajien, joiden etuja tällä kanteella suojataan, asuinmaan lainsäädännössä säädettyjen pakottavien säännösten soveltamiseen. Näihin säännöksiin voi kuulua direktiivin 93/13 täytäntöönpanosäännöksiä sikäli kuin niissä varmistetaan kyseisen direktiivin 8 artiklan mukaisesti kuluttajalle suojan korkeampi taso.

60

Ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen kysymykseen on siis vastattava, että Rooma I -asetusta ja Rooma II -asetusta on tulkittava siten, että direktiivissä 2009/22 tarkoitettuun kieltokanteeseen, joka koskee tiettyyn jäsenvaltioon sijoittautuneen yrityksen, joka tekee sähköisessä kaupankäynnissä sopimuksia muissa jäsenvaltioissa – ja erityisesti tuomioistuinvaltiossa – asuvien kuluttajien kanssa, käyttämiä väitetysti lainvastaisia sopimusehtoja, sovellettava laki tai lait on määritettävä Rooma II -asetuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan, kun taas tietyn sopimusehdon arviointiin sovellettava laki on aina määritettävä Rooma I ‑asetuksen mukaan, olipa kyse yksittäistapausta koskevasta kanteesta tai ryhmäkanteesta, sanotun rajoittamatta Rooma II -asetuksen 1 artiklan 3 kohdan ja Rooma I -asetuksen 1 artiklan 3 kohdan soveltamista.

61

Neljännen kysymyksen a kohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välillä sähköisessä kaupankäynnissä tehdyn sopimuksen yleisiin sopimusehtoihin sisältyvä ehto, jonka mukaan sopimukseen on sovellettava sen jäsenvaltion lakia, jossa elinkeinonharjoittajalla on kotipaikka, direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla kohtuuton.

62

Viimeksi mainitun säännöksen mukaan sopimusehto, josta ei ole erikseen neuvoteltu, on kohtuuton, jos se lojaliteettiperiaatteen vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välille.

63

Direktiivin 93/13 3 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtoa ei koskaan pidetä erikseen neuvoteltuna, jos elinkeinonharjoittaja on laatinut sen ennakolta, eikä kuluttaja ole näin ollen voinut vaikuttaa sen sisältöön, varsinkaan ennakolta muotoiltujen vakiosopimusten yhteydessä. Kuten julkisasiamies ratkaisuehdotuksensa 84 kohdassa totesi, tämä tilanne kattaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset yleiset sopimusehdot.

64

Direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusehto voidaan todeta kohtuuttomaksi vasta sen jälkeen, kun yksittäistapauksessa on tutkittu kaikki asian kannalta merkitykselliset olosuhteet, mukaan lukien sopimuksen kohteena olevien tavaroiden tai palvelujen luonne.

65

Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on arvioida, täyttääkö tällainen sopimusehto direktiivissä asetetut lojaliteettiperiaatteen mukaiset vaatimukset sekä tasapainon ja avoimuuden vaatimukset, kun otetaan huomioon käsiteltävän asian olosuhteet. Unionin tuomioistuimella on silti toimivalta johtaa direktiivin 93/13 säännöksistä ne perusteet, joita kansallinen tuomioistuin voi tai joita sen täytyy soveltaa tällaisessa arvioinnissa (ks. vastaavasti tuomio 30.4.2014, Kásler ja Káslerné Rábai, C-26/13, EU:C:2014:282, 40 ja 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

66

Pääasiassa kyseessä olevien yleisten sopimusehtojen 12 ehdosta, joka koskee sovellettavaa lakia, on ensinnäkin todettava, että unionin oikeudessa lähtökohtaisesti sallitaan lainvalintalausekkeet. Rooma I -asetuksen 6 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan sopimuspuolten oikeus sopia kuluttajasopimukseen sovellettavasta laista edellyttäen, että varmistetaan kuluttajalle hänen kotipaikkansa tuomioistuimen lain sellaisin säännöksin annettu suoja, joista ei voida sopimuksin poiketa.

67

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 94 kohdassa, ennakolta muotoiltu lainvalintalauseke, jonka mukaan sopimukseen sovelletaan sen jäsenvaltion lakia, jossa elinkeinonharjoittajalla on kotipaikka, on kohtuuton vain siinä tapauksessa, että sillä on sanamuotonsa tai asiayhteytensä vuoksi erityispiirteitä, jotka aiheuttavat huomattavan epätasapainon osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välille.

68

Tällaisen ehdon kohtuuttomuus voi perustua erityisesti sanamuotoon, joka ei täytä direktiivin 93/13 5 artiklassa asetettua vaatimusta, jonka mukaan ehdot on laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Tätä vaatimusta on tulkittava laajasti, kun otetaan huomioon, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli muun muassa tietojen puolesta (ks. vastaavasti tuomio 23.4.2015, Van Hove, C-96/14, EU:C:2015:262, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69

Jos ehdon vaikutuksista säädetään pakottavilla laeilla, on lisäksi olennaista, että elinkeinonharjoittaja ilmoittaa kyseiselle kuluttajalle näistä laeista (ks. vastaavasti tuomio 26.4.2012, Invitel, C-472/10, EU:C:2012:242, 29 kohta). Tämä pätee Rooma I -asetuksen 6 artiklan 2 kohtaan, jonka mukaan sovellettava laki ei saa johtaa siihen, että kuluttaja menettää hänelle sellaisin säännöksin annetun suojan, joista ei voida sopimuksin poiketa sen lain mukaan, jota lakiviittauksen puuttuessa olisi sovellettu.

70

Kun otetaan huomioon Rooma I -asetuksen 6 artiklan 2 kohdassa säädetyn vaatimuksen pakottava luonne, lainvalintalauseketta tarkastelevan tuomioistuimen on silloin, kun kuluttajan pääasiallinen asuinpaikka on Itävallassa, sovellettava niitä Itävallan oikeuden säännöksiä, joista Itävallan lain mukaan ei voida sopimuksin poiketa. Kansallisen tuomioistuimen on yksilöitävä tarvittaessa nämä sovellettavat säännökset.

71

Neljännen kysymyksen a kohtaan on siis vastattava, että direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että elinkeinonharjoittajan yleisiin sopimusehtoihin sisältyvä ehto, josta ei ole neuvoteltu erikseen ja jonka mukaan kuluttajan kanssa sähköisessä kaupankäynnissä tehtyyn sopimukseen sovelletaan sen jäsenvaltion lakia, jossa tällä elinkeinonharjoittajalla on kotipaikka, on kohtuuton, jos sillä johdetaan kuluttajaa harhaan antamalla hänelle vaikutelma, jonka mukaan sopimukseen sovelletaan ainoastaan kyseisen jäsenvaltion lakia, ilmoittamatta hänelle siitä, että hänellä on Rooma I -asetuksen 6 artiklan 2 kohdan nojalla oikeus vedota myös hänelle sellaisen lain pakottavin säännöksin annettuun suojaan, jota olisi tämän ehdon puuttuessa sovellettu, mikä kansallisen tuomioistuimen on tarkistettava kaikkien asian kannalta merkityksellisten olosuhteiden perusteella.

72

Neljännen kysymyksen b kohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 95/46 4 artiklan 1 kohdan a alakohtaa tulkittava siten, että henkilötietojen käsittelyyn sähköistä kaupankäyntiä harjoittavassa yrityksessä sovelletaan sen jäsenvaltion lakia, johon yrityksen liiketoiminta suuntautuu.

73

Kyseisen direktiivin 95/46 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on sovellettava henkilötietojen käsittelyyn kansallisia säännöksiä, jotka se antaa tämän direktiivin mukaisesti, jos käsittely suoritetaan kyseisen jäsenvaltion alueella sijaitsevassa tietojen käsittelystä vastaavan toimipaikassa tapahtuvan toiminnan yhteydessä.

74

Tästä seuraa, että tietojen käsittelyyn toimipaikassa tapahtuvan toiminnan yhteydessä sovelletaan sen jäsenvaltion lakia, jossa tämä toimipaikka sijaitsee.

75

Ensinnäkin direktiivissä 95/46 tarkoitetun toimipaikan käsitteen osalta unionin tuomioistuin on jo tarkentanut, että käsite ulottuu kaikkeen aitoon ja todelliseen, vaikka vähäiseenkin, toimintaan, jota harjoitetaan kiinteän toimipaikan avulla (tuomio 1.10.2015, Weltimmo, C-230/14, EU:C:2015:639, 31 kohta).

76

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 119 kohdassa, on niin, että vaikka se, että tietojen käsittelystä vastaavalla yrityksellä ei ole tytäryhtiötä tai sivuliikettä tietyssä jäsenvaltiossa, ei estä sitä, että sillä voi olla siellä direktiivin 95/46 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu toimipaikka, tällaista toimipaikkaa ei voi voida katsoa olevan olemassa pelkästään sillä perusteella, että kyseiset internetsivustot olivat tässä jäsenvaltiossa saatavilla.

77

Kuten unionin tuomioistuin on todennut, on ennemminkin arvioitava sekä toimipaikan kiinteää luonnetta että taloudellisen toiminnan tosiasiallista harjoittamista kyseisessä jäsenvaltiossa (ks. vastaavasti tuomio 1.10.2015, Weltimmo, C-230/14, EU:C:2015:639, 29 kohta).

78

Toiseksi siitä, onko henkilötietojen käsittely tapahtunut direktiivin 95/46 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla kyseisen toimipaikan ”toiminnan yhteydessä”, unionin tuomioistuin on jo muistuttanut, että tässä säännöksessä ei edellytetä, että kyseessä oleva toimipaikka itse suorittaa kyseessä olevan henkilötietojen käsittelyn, vaan yksinomaan, että se suoritetaan kyseisessä toimipaikassa tapahtuvan ”toiminnan yhteydessä” (tuomio 1.10.2015, Weltimmo, C-230/14, EU:C:2015:639, 35 kohta).

79

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tämän oikeuskäytännön valossa ja ottamalla huomioon kaikki pääasian kannalta merkitykselliset olosuhteet määritettävä, käsitteleekö Amazon EU kyseisiä henkilötietoja jossakin muussa jäsenvaltiossa kuin Luxemburgissa sijaitsevan toimipaikan toiminnan yhteydessä.

80

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 128 kohdassa, on niin, että jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että Amazon EU suorittaa henkilötietojen käsittelyä Saksassa sijaitsevassa toimipaikassa, tähän käsittelyyn on sovellettava Saksan lakia.

81

Edellä todetun perusteella neljännen kysymyksen b kohtaan on vastattava, että direktiivin 95/46 4 artiklan 1 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että henkilötietojen käsittelyyn, jonka suorittaa sähköistä kaupankäyntiä harjoittava yritys, sovelletaan sen jäsenvaltion lakia, johon tämän yritys suuntaa toimintaansa, mikäli tämä yritys käsittelee kyseisiä tietoja tässä jäsenvaltiossa sijaitsevan toimipaikkansa toiminnan yhteydessä. Kansallisen tuomioistuimen tehtävä on arvioida, onko asia näin.

82

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: