—

A, edustajanaan Rechtsanwalt T. Frad,

—

B ym., edustajanaan Rechtsanwalt A. Egger,

—

Itävallan hallitus, asiamiehenään G. Hesse,

—

Saksan hallitus, asiamiehinään T. Henze ja J. Kemper,

—

Ranskan hallitus, asiamiehinään G. de Bergues, D. Colas ja B. Beaupère-Manokha,

—

Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan avvocato dello Stato L. D’Ascia,

—

Euroopan komissio, asiamiehinään W. Bogensberger, H. Krämer ja A.‑M. Rouchaud-Joët,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEUT 267 artiklan ja tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 (EYVL 2001, L 12, s. 1) 24 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat A ja B ym. ja jossa on kyse vahingonkorvauskanteesta, jonka viimeksi mainitut ovat nostaneet A:ta vastaan itävaltalaisissa tuomioistuimissa.

3

Asetuksen N:o 44/2001 johdanto-osan 2, 11 ja 12 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

4

Asetuksen 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kanne henkilöä vastaan, jonka kotipaikka on jäsenvaltiossa, nostetaan hänen kansalaisuudestaan riippumatta tuon jäsenvaltion tuomioistuimissa, jollei tämän asetuksen säännöksistä muuta johdu.”

5

Mainitun asetuksen 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jos henkilön kotipaikka on jäsenvaltiossa, häntä vastaan voidaan nostaa kanne toisen jäsenvaltion tuomioistuimessa ainoastaan tämän luvun 2–7 jakson säännösten nojalla.

2.   Liitteessä I mainittuja kansallisia toimivaltasäännöksiä ei voida soveltaa tällaista henkilöä vastaan.”

6

Asetuksen N:o 44/2001 II luvun 7 jaksoon, jonka otsikko on ”Tuomioistuimen toimivaltaa koskeva sopimus”, sisältyvässä 24 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Sen toimivallan lisäksi, joka jäsenvaltion tuomioistuimella on tämän asetuksen muiden säännösten nojalla, tuomioistuin on toimivaltainen, jos vastaaja vastaa kyseisessä tuomioistuimessa. Tätä säännöstä ei kuitenkaan sovelleta, jos vastaaja on vastannut kiistääkseen toimivallan tai jos toinen tuomioistuin 22 artiklan mukaan on yksinomaisesti toimivaltainen.”

7

Kyseisen luvun 8 jaksoon, jonka otsikko on ”Tuomioistuimen toimivallan ja menettelyn edellytysten tutkiminen”, sisältyvässä 26 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jos jäsenvaltiossa nostetaan kanne sellaista vastaajaa vastaan, jonka kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, ja jos vastaaja ei vastaa, tuomioistuimen on omasta aloitteestaan jätettävä asia tutkimatta, jollei se ole toimivaltainen tämän asetuksen säännösten mukaan.

2.   Tuomioistuimen on keskeytettävä asian käsittely, kunnes on selvitetty, että vastaajalla on ollut mahdollisuus saada haastehakemus tai muu vastaava asiakirja niin hyvissä ajoin, että hän on voinut valmistautua vastaamaan asiassa tai että kaikkiin tätä varten tarpeellisiin toimenpiteisiin on ryhdytty.

– –”

8

Asetuksen N:o 44/2001 III lukuun, jonka otsikko on ”Tunnustaminen ja täytäntöönpano”, sisältyvän 34 artiklan 2 alakohdassa säädetään, että tuomiota ei tunnusteta, jos ”tuomio on annettu poisjäänyttä vastaajaa vastaan eikä haastehakemusta tai vastaavaa asiakirjaa ole annettu tiedoksi vastaajalle niin hyvissä ajoin ja siten, että vastaaja olisi voinut valmistautua vastaamaan asiassa, paitsi jos vastaaja ei ole hakenut tuomioon muutosta, vaikka olisi voinut niin tehdä”.

9

Liittovaltion valtiosäännön (Bundes-Verfassungsgesetz, jäljempänä B-VG) 89 §:n 1 ja 2 momentin mukaan yleisillä tuomioistuimilla ei ole oikeutta kumota lakeja niiden perustuslainvastaisuuden vuoksi. Jos Oberster Gerichtshof ja asiaa toisena oikeusasteena käsittelevät tuomioistuimet epäilevät lain perustuslainmukaisuutta, niiden on esitettävä kyseisen lain kumoamista koskeva pyyntö Verfassungsgerichtshofille (valtiosääntötuomioistuin).

10

B-VG:n 92 §:n 1 momentin mukaan Oberster Gerichtshof on ylin oikeusaste siviili- ja rikosasioissa.

11

B-VG:n 140 §:n 1 momentin nojalla Verfassungsgerichtshof on toimivaltainen ratkaisemaan lain perustuslainmukaisuutta koskevan kysymyksen muun muassa Oberster Gerichtshofin ja asiaa toisena oikeusasteena käsittelevien tuomioistuinten pyynnöstä. Verfassungsgerichtshofin ratkaisulla, jolla tavallinen laki kumotaan perustuslain vastaisena, on B-VG:n 140 §:n 6 ja 7 momentin mukaan yleinen vaikutus ja se sitoo kaikkia tuomioistuimia ja hallintoviranomaisia.

12

Siviiliprosessilain (Zivilprozessordnung, jäljempänä ZPO) 115 §:n mukaan tiedoksianto toimitetaan henkilöille, joiden osoite on tuntematon, julkisella kuulutuksella virallisten ilmoitusten tietokannassa (Ediktsdatei).

13

ZPO:n 116 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Tuomioistuimen on hakemuksesta tai viran puolesta määrättävä poissa olevan vastaajan edunvalvoja ([ZPO:n] 9 §) henkilöille, joille tiedoksianto voitaisiin toimittaa tuntemattoman olinpaikan vuoksi ainoastaan julkisella kuulutuksella, jos näiden henkilöiden on heihin kohdistuvan tiedoksiannon seurauksena suoritettava prosessitoimi oikeuksiensa puolustamiseksi, ja erityisesti, jos tiedoksi annettavaan asiakirjaan sisältyy kutsu vastata tuomioistuimessa.”

14

ZPO:n 117 §:n mukaan edunvalvojan määräämisestä on julkaistava virallinen ilmoitus virallisten ilmoitusten tietokannassa.

15

B ym. nostivat 12.10.2009 Landesgericht Wienissä vahingonkorvauskanteen A:ta vastaan ja väittivät kanteessaan tämän siepanneen heidän aviomiehensä tai isänsä Kazakstanissa.

16

Itävallan tuomioistuinten toimivallasta B ym. ovat katsoneet, että A:n vakinainen asuinpaikka sijaitsee sen tuomioistuimen tuomiopiirin alueella, jonka käsiteltäväksi kanne on saatettu.

17

Landesgericht Wien suoritti useita tiedoksiantoyrityksiä, joiden perusteella kävi ilmi, että A ei enää asunut tiedoksianto-osoitteissa. Kyseinen tuomioistuin nimitti 27.8.2010 B ym:iden hakemuksesta poissa olevan vastaajan edunvalvojan (Abwesenheitskurator) ZPO:n 116 §:n mukaisesti.

18

Poissa olevan vastaajan edunvalvoja esitti kanteen tiedoksiannon jälkeen vastineen, jossa hän vaati kanteen hylkäämistä ja esitti kanteen asiasisällöstä useita vastaväitteitä kiistämättä kuitenkaan itävaltalaisten tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa.

19

Vasta tämän jälkeen asianajotoimisto, jolle A oli antanut toimeksiannon, esiintyi viimeksi mainitun puolesta ja kiisti itävaltalaisten tuomioistuinten kansainvälisen toimivallan. A väitti tältä osin, että poissa olevan vastaajan edunvalvojan esiintyminen ei voinut olla itävaltalaisten tuomioistuinten kansainvälisen toimivallan perusteena, koska poissa olevan vastaajan edunvalvoja ei ollut ollut yhteydessä A:han eikä myöskään tuntenut asian kannalta merkityksellisiä Kazakstanissa tapahtuneita seikkoja. Asuinpaikastaan A totesi, että hän oli poistunut Itävallasta pysyvästi ennen kuin kanne nostettiin häntä vastaan. A vetosi siihen, että häneen kohdistui hengenvaara, eikä hän antanut kyseiselle tuomioistuimelle asuinpaikkaansa koskevia tietoja vaan pyysi, että kaikki tulevat tiedoksiannot toimitettaisiin häntä edustavalle asianajotoimistolle.

20

Landesgericht Wien katsoi, ettei sillä ollut kansainvälistä toimivaltaa, ja jätti kanteen tutkimatta. Se katsoi, että vastaaja oleskelee Maltan tasavallan alueella ja että se, että poissa olevan vastaajan edunvalvoja vastasi tuomioistuimessa, ei ole asetuksen N:o 44/2001 24 artiklassa tarkoitettua vastaamista.

21

Oberlandesgericht Wien hyväksyi B ym:iden kyseisestä päätöksestä tekemän valituksen ja hylkäsi puuttuvaa kansainvälistä toimivaltaa koskevan väitteen. Kyseisen tuomioistuimen mukaan kansallisten tuomioistuinten on asetuksen N:o 44/2001 26 §:n nojalla tutkittava toimivaltansa ainoastaan siinä tapauksessa, että vastaaja ei vastaa. Asianosaisen etujen valvomiseen velvollisen poissa olevan vastaajan edunvalvojan prosessitoimella on Itävallan oikeuden mukaan sama oikeusvaikutus kuin oikeustoimiperusteisesti valtuutetun prosessitoimella.

22

A väitti Oberster Gerichtshofissa, jonka käsiteltäväksi hän saattoi Revision-valituksen, että on loukattu hänen puolustautumisoikeuksiaan, jotka on vahvistettu ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn, Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 6 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklassa. B ym. sen sijaan totesivat, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja perusoikeuskirjan määräyksissä taataan myös heidän perusoikeutensa tehokkaaseen oikeussuojakeinoon, ja vaativat poissa olevan vastaajan edunvalvojan nimittämistä ZPO:n 116 §:n nojalla.

23

Oberster Gerichtshofin tietojen mukaan A asui kanteen nostamisajankohtana Maltalla. Koska A:lle nimetty poissa olevan vastaajan edunvalvoja ei ollut kiistänyt itävaltalaisten tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa, esiin tuli kysymys siitä, onko poissa olevan vastaajan edunvalvojan jättämän vastineen katsottava olevan A:n jättämä ja merkitseekö se A:n suorittamaa ”vastaamista” asetuksen N:o 44/2001 24 artiklassa tarkoitetuin tavoin. Oberster Gerichtshof toteaa tältä osin, että poissa olevan vastaajan edunvalvojan laajaa edustusvaltaa ZPO:n 116 §:n nojalla voidaan samalla pitää sekä välttämättömänä B ym:iden tehokasta oikeussuojakeinoa koskevan perusoikeuden takaamiseksi että yhteensopimattomana A:n oikeutta tulla kuulluksi koskevan perusoikeuden kanssa.

24

Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti se jättää tapauskohtaisesti soveltamatta unionin oikeuden vastaisia säännöksiä tämän oikeuden ensisijaisuuden periaatteen mukaisesti. Verfassungsgerichtshof poikkesi kuitenkin tästä oikeuskäytännöstä 14.3.2012 antamassaan tuomiossa U 466/11 ja katsoi, että sen kansallisten lakien perustuslainmukaisuuden valvonnan, joka tapahtuu B-VG:n 140 §:n nojalla yleistä normikontrollia koskevassa menettelyssä (Verfahren der generellen Normenkontrolle), on ulotuttava perusoikeuskirjan määräyksiin. Tässä menettelyssä voidaan näet kyseisessä tuomioistuimessa vedota Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuihin oikeuksiin perustuslain tasoisina oikeuksina. Näin ollen Verfassungsgerichtshofin mukaan vastaavuusperiaate, sellaisena kuin se ilmenee unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, edellyttää, että tämä yleinen normivalvonta koskee myös perusoikeuskirjassa taattuja oikeuksia.

25

Oberster Gerichtshofin mukaan tästä tuomiosta seuraa, että Itävallan tuomioistuimet eivät voi jättää omavaltaisesti perusoikeuskirjan vastaista lakia soveltamatta, vaan niiden on ”sanotun rajoittamatta mahdollisuutta esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntöä” tehtävä tämän lain kumoamista koskeva pyyntö Verfassungsgerichtshofille. Viimeksi mainittu on katsonut lisäksi, että siinä tapauksessa, että Itävallan valtiosäännössä taatulla oikeudella on sama soveltamisala kuin perusoikeuskirjassa taatulla oikeudella, ei ole tarpeen esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntöä SEUT 267 artiklan nojalla. Tässä tapauksessa perusoikeuskirjan tulkinnalla ei ole merkitystä lain kumoamista koskevan pyynnön ratkaisemisen kannalta, kun tällainen ratkaisu voidaan antaa Itävallan valtiosäännössä taattujen oikeuksien perusteella.

26

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, edellyttääkö vastaavuusperiaate sitä, että perustuslainvastaisuutta koskeva liitännäinen menettely ulotetaan perusoikeuskirjassa taattuihin oikeuksiin, kun tällainen pyyntö pidentää menettelyn kestoa ja lisää kuluja. Lainsäädännön yleisen uudelleenarvioimisen tavoite perusoikeuskirjan vastaisen lain kumoamisella voidaan saavuttaa myös menettelyn päättymisen jälkeen. Lisäksi se, että Itävallan valtiosäännössä taatulla oikeudella on sama soveltamisala kuin perusoikeuskirjassa taatulla oikeudella, ei voi vapauttaa velvollisuudesta pyytää ennakkoratkaisua. Ei voida myöskään sulkea pois sitä, että Verfassungsgerichtshofin tätä perusoikeutta koskeva tulkinta poikkeaisi unionin tuomioistuimen tulkinnasta ja että sen ratkaisulla loukattaisiin näin asetuksesta N:o 44/2001 johtuvia velvollisuuksia.

27

Näissä olosuhteissa Oberster Gerichtshof päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

28

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy ensimmäisellä kysymyksellään ennen kaikkea, onko unionin oikeutta ja erityisesti SEUT 267 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan yleisten tuomioistuinten, jotka käsittelevät asiaa muutoksenhakutuomioistuimena tai viimeisenä oikeusasteena, on silloin, kun ne katsovat, että kansallinen laki on perusoikeuskirjan 47 artiklan vastainen, esitettävä käsiteltävänään olevassa menettelyssä valtiosääntötuomioistuimelle pyyntö lain yleisestä kumoamisesta sen sijaan, että ne tyytyisivät jättämään lakia soveltamatta käsiteltävässä asiassa.

29

Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa ensimmäisessä kysymyksessä yksinomaan vastaavuusperiaatteeseen, koska Verfassungsgerichtshof on oikeuskäytännössään perustanut tähän periaatteeseen velvollisuuden esittää sille pyyntö perusoikeuskirjan vastaisen lain yleisestä kumoamisesta, ennakkoratkaisupyynnön perusteluista ilmenee, että tämä tuomioistuin pohtii erityisesti myös, sopiiko tämä oikeuskäytäntö yhteen yleisillä tuomioistuimilla SEUT 267 artiklan nojalla olevien velvollisuuksien ja unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatteen kanssa.

30

Tältä osin ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, että edellä 24 kohdassa mainitun Verfassungsgerichtshofin oikeuskäytännön mukaan yleisten tuomioistuinten, jotka käsittelevät asiaa muutoksenhakutuomioistuimena tai viimeisenä oikeusasteena, on silloin, kun ne katsovat, että laki on perusoikeuskirjan vastainen, saatettava asia tämän tuomioistuimen käsiteltäväksi lakien yleistä kumoamista koskevassa menettelyssä B-VG:n 89 ja 140 §:n nojalla. Kun otetaan huomioon, että tällainen lakien yleistä kumoamista koskeva pyyntö on tehtävä näissä yleisissä tuomioistuimissa käytävän menettelyn kuluessa, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että ne eivät voi välittömästi ratkaista käsiteltävänään olevaa riita-asiaa siten, että ne jättävät soveltamatta perusoikeuskirjan vastaiseksi katsomaansa lakia.

31

Siltä osin kuin lisäksi on kyse tämän valtiosääntötuomioistuimen oikeuskäytännön seurauksista SEUT 267 artiklasta johtuviin velvollisuuksiin nähden, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tyytyy toteamaan, että velvollisuus alistaa perusoikeuskirjan vastaiset lait Verfassungsgerichtshofille ei vaikuta mahdollisuuteen esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymystä, täsmentämättä kuitenkaan, onko tälle oikeudelle asetettu edellytyksiä.

32

Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta, johon edellä 24 kohdassa mainittu Verfassungsgerichtshofin ratkaisu sisältyy, käy kuitenkin ilmi, että velvollisuus esittää tällainen lakien yleistä kumoamista koskeva pyyntö ei vaikuta yleisten tuomioistuinten oikeuteen saattaa unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi – Verfassungsgerichtshof lainaa unionin tuomioistuimen tuomiossa Melki ja Abdeli (C-188/10 ja C-189/10, EU:C:2010:363, 57 kohta) käyttämää ilmaisutapaa – missä tahansa asianmukaiseksi katsomassaan oikeudenkäyntimenettelyn vaiheessa, ja jopa perustuslainmukaisuuden valvontaa koskevan liitännäisen menettelyn päätyttyä, minkä tahansa tarpeelliseksi katsomansa ennakkoratkaisukysymyksen, toteuttaa kaikki toimenpiteet, jotka ovat tarpeen väliaikaisen oikeussuojan varmistamiseksi, ja jättää soveltamatta tällaisen liitännäisen menettelyn päätyttyä unionin oikeuden vastaista kansallista lainsäännöstä. Verfassungsgerichtshof pitää tältä osin tärkeänä, kuten sen ratkaisun 42 kohdasta käy ilmi, että unionin tuomioistuimelta ei viedä mahdollisuutta valvoa unionin johdetun oikeuden pätevyyttä primaarioikeuteen ja perusoikeuskirjaan nähden.

33

Ensimmäiseen kysymykseen on vastattava näiden seikkojen valossa.

34

Tältä osin on palautettava mieleen, että SEUT 267 artiklassa annetaan unionin tuomioistuimelle toimivalta antaa ennakkoratkaisu perussopimusten tulkinnasta ja unionin toimielimen, elimen tai laitoksen säädöksen pätevyydestä ja tulkinnasta. Kyseisen artiklan toisessa kohdassa määrätään, että kansallinen tuomioistuin voi esittää tällaisen kysymyksen unionin tuomioistuimelle, jos se katsoo, että kysymys on ratkaistava, jotta se voi antaa päätöksen, ja mainitun artiklan kolmannen kohdan mukaan kansallisen tuomioistuimen on esitettävä tällainen kysymys, jos sen päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta.

35

Tästä seuraa ensiksikin, että vaikka tietyissä olosuhteissa voi olla eduksi, että asiaan liittyvät tosiseikat selvitetään ja puhtaasti kansallisen oikeuden alaan kuuluvat oikeudelliset kysymykset ratkaistaan ennen ennakkoratkaisupyynnön esittämistä unionin tuomioistuimelle (ks. tuomio Irish Creamery Milk Suppliers Association ym., 36/80 ja 71/80, EU:C:1981:62, 6 kohta; tuomio Meilicke, C‑83/91, EU:C:1992:332, 26 kohta ja tuomio JämO, C‑236/98, EU:C:2000:173, 31 kohta), kansallisilla tuomioistuimilla on rajoittamaton oikeus saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos ne katsovat, että niiden käsiteltävänä olevassa asiassa on kysymys unionin oikeuden säännösten tai määräysten tulkinnasta tai pätevyyden arvioinnista, mistä niiden on annettava ratkaisu (ks. mm. tuomio Rheinmühlen-Düsseldorf, 166/73, EU:C:1974:3, 3 kohta; tuomio Mecanarte, C‑348/89, EU:C:1991:278, 44 kohta; tuomio Cartesio, C‑210/06, EU:C:2008:723, 88 kohta ja tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 41 kohta).

36

Toiseksi oikeuskäytännössä on jo katsottu, että kansallinen tuomioistuin, jonka tehtävänä on toimivaltansa rajoissa soveltaa unionin oikeussääntöjä, on velvollinen varmistamaan näiden oikeussääntöjen täyden vaikutuksen niin, että se tarvittaessa jättää omasta aloitteestaan soveltamatta kaikkia unionin oikeuden kanssa ristiriidassa olevia kansallisia säännöksiä – myös myöhemmin annettuja – ilman, että sen on pyydettävä tai odotettava, että nämä säännökset ensin poistetaan lainsäädäntöteitse tai jossain muussa perustuslaillisessa menettelyssä (ks. mm. tuomio Simmenthal, 106/77, EU:C:1978:49, 21 ja 24 kohta; tuomio Filipiak, C‑314/08, EU:C:2009:719, 81 kohta; tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio Åkerberg Fransson, C‑617/10, EU:C:2013:105, 45 kohta).

37

On nimittäin huomattava, että unionin oikeuden luonteesta johtuvien vaatimusten kanssa ovat yhteensopimattomia kaikki sellaiset kansallisen oikeusjärjestyksen oikeussäännöt tai lainsäädännölliset, hallinnolliset taikka tuomioistuinten käytännöt, jotka heikentäisivät unionin oikeuden tehokkuutta estämällä sen, että unionin oikeuden soveltamiseen toimivaltainen tuomioistuin voi jo unionin oikeuden soveltamisajankohtana tehdä kaiken tarpeellisen sellaisten kansallisten säännösten syrjäyttämiseksi, jotka mahdollisesti estävät unionin normien täyden tehokkuuden (ks. tuomio Simmenthal, EU:C:1978:49, 22 kohta; tuomio Factortame ym., C-213/89, EU:C:1990:257, 20 kohta ja tuomio Åkerberg Fransson, EU:C:2013:105, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin olisi silloin, kun siinä tilanteessa, että kansallinen laki on ristiriidassa unionin oikeussäännön kanssa, tämän ristiriidan ratkaiseminen kuuluisi sen tuomioistuimen sijasta, jonka tehtävänä on varmistaa unionin oikeuden soveltaminen, jollekin muulle elimelle, jolla olisi tältä osin omaa harkintavaltaa, vaikka tästä aiheutuva este unionin oikeuden täydelle tehokkuudelle olisikin vain väliaikainen (ks. tuomio Simmenthal, EU:C:1978:49, 23 kohta ja tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 44 kohta).

38

Kolmanneksi oikeuskäytännössä on katsottu, että kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi on saatettu unionin oikeutta koskeva oikeusriita ja jonka mielestä kansallinen säännös on vastoin paitsi unionin oikeutta myös perustuslakia, ei menetä SEUT 267 artiklassa määrättyä mahdollisuutta tai vapaudu kyseisessä artiklassa määrätystä velvollisuudesta saattaa unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi unionin oikeuden tulkintaa tai pätevyyttä koskevia kysymyksiä sen takia, että kansallisen oikeussäännön perustuslainvastaisuuden toteamisen pakottavana edellytyksenä on asian saattaminen perustuslakituomioistuimen käsiteltäväksi. Unionin oikeuden tehokkuus nimittäin olisi uhattuna, jos pakottava edellytys saattaa asia perustuslakituomioistuimen käsiteltäväksi voisi estää kansallista tuomioistuinta, jonka käsiteltävänä on unionin oikeutta koskeva oikeusriita, käyttämästä sille SEUT 267 artiklassa annettua mahdollisuutta esittää unionin tuomioistuimelle unionin oikeuden tulkintaa tai pätevyyttä koskevia kysymyksiä, jotta se voi ratkaista, sopiiko kansallinen sääntö yhteen unionin oikeuden kanssa (tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Edellä 35–38 kohdassa mainitun oikeuskäytännön valossa SEUT 267 artiklassa määrätyn unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen yhteistyöjärjestelmän toiminta ja unionin oikeuden ensisijaisuuden periaate edellyttävät, että kansallinen tuomioistuin voi vapaasti saattaa missä tahansa asianmukaiseksi katsomassaan oikeudenkäyntimenettelyn vaiheessa, ja jopa perustuslainmukaisuuden valvontaa koskevan liitännäisen menettelyn päätyttyä, unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi minkä tahansa tarpeelliseksi katsomansa ennakkoratkaisukysymyksen (ks. vastaavasti tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 51 ja 52 kohta).

40

Lisäksi siltä osin kuin kansallisessa oikeudessa säädetään velvollisuudesta käynnistää lakien yleiseen valvontaan nähden liitännäinen perustuslainmukaisuuden valvontaa koskeva menettely, SEUT 267 artiklassa määrätyn järjestelmän toiminta edellyttää, että kansallinen tuomioistuin voi vapaasti yhtäältä toteuttaa kaikki toimenpiteet, jotka ovat tarpeen väliaikaisen oikeussuojan varmistamiseksi unionin oikeusjärjestyksessä annetuille oikeuksille, ja toisaalta jättää soveltamatta tällaisen liitännäisen menettelyn päätyttyä kyseistä kansallista lainsäännöstä, jos se katsoo sen unionin oikeuden vastaiseksi (ks. tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 53 kohta).

41

Siltä osin kuin lopuksi on kyse kansallisessa perustuslaissa taattujen perusoikeuksien ja perusoikeuskirjassa taattujen perusoikeuksien soveltamisesta rinnakkain sellaiseen kansalliseen lainsäädäntöön, jolla pannaan täytäntöön unionin oikeutta perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuin tavoin, on todettava, että kansallisen lain, jonka sisältönä on vain panna täytäntöön unionin direktiivin pakottavat säännökset, perustuslainmukaisuuden valvontaa koskevan liitännäisen menettelyn ensisijaisuudella ei saa puuttua vain unionin tuomioistuimella olevaan toimivaltaan todeta unionin toimen, ja erityisesti direktiivin, pätemättömyys, toimivaltaan, jonka tarkoituksena on taata oikeusvarmuus varmistamalla, että unionin oikeutta sovelletaan yhdenmukaisesti (ks. vastaavasti tuomio Foto-Frost, 314/85, EU:C:1987:452, 15–20 kohta; tuomio IATA ja ELFAA, C‑344/04, EU:C:2006:10, 27 kohta; tuomio Lucchini, C‑119/05, EU:C:2007:434, 53 kohta ja tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 54 kohta).

42

On nimittäin niin, että siltä osin kuin perustuslainmukaisuuden valvontaa koskevan liitännäisen menettelyn ensisijaisuus johtaa kansallisen lain, jossa vain pannaan täytäntöön unionin direktiivin pakottavat säännökset, kumoamiseen, koska tämä laki on ristiriidassa kansallisen perustuslain kanssa, unionin tuomioistuin voisi käytännössä menettää mahdollisuuden tutkia kyseessä olevan jäsenvaltion tosiseikkojen osalta toimivaltaisten tuomioistuinten pyynnöstä kyseisen direktiivin pätevyyden niiden samojen perusteiden kannalta, jotka koskevat primaarioikeudesta johtuvia vaatimuksia, ja erityisesti niistä oikeuksista johtuvia vaatimuksia, jotka tunnustetaan Euroopan unionin perusoikeuskirjassa, jolle SEU 6 artiklassa annetaan sama oikeudellinen arvo kuin tunnustetaan perussopimuksille (tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 55 kohta).

43

Ennen kuin lain, jonka sisältönä on vain panna täytäntöön unionin direktiivin pakottavat säännökset, perustuslainmukaisuuden liitännäinen valvonta voidaan toteuttaa niiden samojen perusteiden kannalta, joilla riitautetaan direktiivin pätevyys, kansalliset tuomioistuimet, joiden ratkaisuihin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, ovat lähtökohtaisesti velvollisia SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan nojalla kysymään unionin tuomioistuimelta kyseisen direktiivin pätevyydestä ja sen jälkeen tekemään päätelmät, jotka seuraavat unionin tuomioistuimen antamasta ennakkoratkaisusta, ellei tuomioistuin, joka saattaa vireille perustuslainmukaisuutta koskevan liitännäisen valvontamenettelyn, ole itse saattanut unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi tällaista kysymystä kyseisen artiklan toisen kohdan nojalla. Kun nimittäin on kyse kansallisesta laista, jolla mainittu sisältö pannaan täytäntöön, se, onko direktiivi pätevä, on direktiivin täytäntöönpanovelvollisuus huomioon ottaen ratkaistava ensin (tuomio Melki ja Abdeli, EU:C:2010:363, 56 kohta).

44

Kun lisäksi unionin oikeudessa annetaan jäsenvaltioille harkintavaltaa unionin oikeuden toimen täytäntöönpanossa, kansalliset viranomaiset ja tuomioistuimet saavat edelleen varmistaa kansallisessa perustuslaissa taattujen perustuslakien noudattamisen, kunhan perusoikeuksien suojan kansallisen tason soveltaminen ei vaaranna suojan tasoa, joka on vahvistettu perusoikeuskirjassa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, eikä unionin oikeuden ensisijaisuutta, yhtenäisyyttä ja tehokkuutta (ks. vastaavasti tuomio Melloni, C‑399/11, EU:C:2013:107, 60 kohta).

45

Siltä osin kuin kyse on vastaavuusperiaatteesta, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa ennakkoratkaisupyynnössään, on todettava, että tämän periaatteen mukaan menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, eivät saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia luonteeltaan jäsenvaltion sisäisiä oikeussuojakeinoja (tuomio Transportes Urbanos y Servicios Generales, C‑118/08, EU:C:2010:39, 33 kohta ja tuomio Agrokonsulting-04, C‑93/12, EU:C:2013:432, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Vastaavuusperiaatteeseen turvautuminen ei kuitenkin voi vapauttaa kansallisia tuomioistuimia SEUT 267 artiklasta johtuvien vaatimusten tiukasta noudattamisesta, kun ne soveltavat kansallisia menettelysääntöjä.

46

Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että unionin oikeutta ja erityisesti SEUT 267 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle säännöstölle, jonka mukaan yleisten tuomioistuinten, jotka käsittelevät asiaa muutoksenhakutuomioistuimena tai viimeisenä oikeusasteena, on silloin, kun ne katsovat, että kansallinen laki on perusoikeuskirjan 47 artiklan vastainen, esitettävä menettelyn aikana valtiosääntötuomioistuimelle lain yleistä kumoamista koskeva pyyntö sen sijaan, että ne tyytyisivät jättämään lakia soveltamatta käsiteltävässä asiassa, siltä osin kuin tämän menettelyn ensisijaisuus vaikuttaa siten, että sekä ennen kuin tällainen pyyntö esitetään lakien perustuslakienmukaisuuden valvonnasta vastaavalle kansalliselle tuomioistuimelle että tarvittaessa sen jälkeen, kun tämä tuomioistuin on ratkaissut pyynnön, näillä yleisillä tuomioistuimilla ei ole mahdollisuutta käyttää oikeuttaan tai täyttää velvollisuuttaan esittää ennakkoratkaisukysymyksiä unionin tuomioistuimelle. Sen sijaan unionin oikeutta ja erityisesti SEUT 267 artiklaa on tulkittava siten, että se ei ole esteenä tällaiselle kansalliselle säännöstölle, kunhan mainitut yleiset tuomioistuimet voivat vapaasti

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on tutkia, voidaanko kansallista säännöstöä tulkita näiden unionin oikeudesta johtuvien vaatimusten mukaisesti.

47

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy toisella ja kolmannella kysymyksellään, joita on syytä tarkastella yhdessä, onko asetuksen N:o 44/2001 24 artiklaa, kun sitä luetaan perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, tulkittava siten, että kun kansallinen tuomioistuin kansallisen lainsäädännön mukaisesti määrää poissa olevan vastaajan edunvalvojan vastaajalle, jolle haastetta ei ole annettu tiedoksi sen vuoksi, että hänen olinpaikkansa on tuntematon, tämän vastaajan edunvalvojan vastaaminen asiassa vastaa asetuksen 24 artiklassa tarkoitettua vastaajan vastaamista, joka on perusteena kyseisen tuomioistuimen kansainväliselle toimivallalle.

48

On ensiksi huomattava, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toteamusten mukaan on niin, että ajankohtana, jolloin pääasia saatettiin vireille itävaltalaisissa tuomioistuimissa, A:n kotipaikka ei enää ollut kyseisessä jäsenvaltiossa. Lisäksi kyseisen riita-asian kohteena oli vahingonkorvauskanne, joka perustui henkilöiden sieppauksiin, jotka eivät olleet tapahtuneet Itävallassa vaan Kazakstanissa. On siis todettava, että itävaltalaisten tuomioistuinten kansainvälinen toimivalta ei perustu asetuksen N:o 44/2001 2 artiklan 1 kohtaan. Pääasian riidalla ei näytä myöskään olevan mitään sellaista yhteyttä Itävallan alueeseen, joka voisi olla perusteena niiden toimivallalle kyseisen asetuksen säännösten mukaan, ainakaan jollei A ole vastannut tuomioistuimessa, jossa kanne on nostettu, asetuksen 24 artiklassa tarkoitetuin tavoin.

49

Tältä osin unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta käy ilmi, että ZPO:n 116 §:n nojalla määrätyllä poissa olevan vastaajan edunvalvojalla on laaja edustusvalta, mihin kuuluu valta vastata poissa olevan vastaajan puolesta.

50

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asetuksen N:o 44/2001 säännöksiä on tulkittava itsenäisesti käyttäen perustana ennen kaikkea sen järjestelmää ja tavoitteita (ks. vastaavasti tuomio Cartier parfums-lunettes ja Axa Corporate Solutions Assurance, C‑1/13, EU:C:2014:109, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja Hi Hotel HCF, C‑387/12, EU:C:2014:215, 24).

51

Asetuksen N:o 44/2001 kaltaisia unionin oikeuden säännöksiä on lisäksi tulkittava perusoikeuksien valossa, sillä nämä perusoikeudet ovat vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan erottamaton osa yleisiä oikeusperiaatteita, joiden noudattamista unionin tuomioistuin valvoo ja jotka sisältyvät nykyään perusoikeuskirjaan (ks. vastaavasti tuomio Google Spain ja Google, C‑131/12, EU:C:2014:317, 68 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tältä osin on todettava, että kaikkien asetuksen N:o 44/2001 säännösten tarkoituksena on taata asetuksen tavoitteiden mukaisesti se, että tuomioistuinratkaisuihin johtavissa menettelyissä otetaan huomioon perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistetut puolustautumisoikeudet (ks. tuomio Hypoteční banka, C‑327/10, EU:C:2011:745, 48 ja 49 kohta ja tuomio G, C‑292/10, EU:C:2012:142, 47 ja 48 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Näiden seikkojen valossa on siis tarkasteltava, onko sitä, että poissa olevan vastaajan edunvalvoja vastasi asiassa, pidettävä asetuksen 24 artiklassa tarkoitettuna vastaajan vastaamisena.

53

Tältä osin on ensiksi palautettava mieleen, että 24 artikla sisältyy asetuksen N:o 44/2001 II luvun 7 jaksoon, jonka otsikko on ”Tuomioistuimen toimivaltaa koskeva sopimus”. Mainitun 24 artiklan ensimmäisessä virkkeessä säädetään toimivaltasäännöstä, joka perustuu siihen, että vastaaja vastaa asiassa, ja joka koskee kaikkia asioita, joissa asiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivalta ei perustu tämän asetuksen muihin säännöksiin. Tätä säännöstä sovelletaan myös tapauksiin, joissa tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu asia noudattamatta kyseisen asetuksen säännöksiä, ja tästä säännöksestä ilmenee, että vastaajan vastaamista asiassa voidaan pitää tuomioistuimen toimivallan hiljaisena hyväksymisenä eli sopimuksena toimivaltaisesta tuomioistuimesta (ks. tuomio ČPP Vienna Insurance Group, C‑111/09, EU:C:2010:290, 21 kohta ja tuomio Cartier parfums-lunettes ja Axa Corporate Solutions Assurance, EU:C:2014:109, 34 kohta).

54

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 43 kohdassa, hiljainen toimivaltasopimus asetuksen N:o 44/2001 24 artiklan ensimmäisen virkkeen nojalla perustuu riidan asianosaisten tätä toimivaltaa koskevaan tietoiseen valintaan, mikä edellyttää, että vastaaja on tietoinen häntä vastaan aloitetusta menettelystä. Sen sijaan poissa olevan vastaajan, jolle haastetta ei ole annettu tiedoksi ja joka ei ole tietoinen häntä vastaan aloitetusta menettelystä, ei voida katsoa hiljaisesti hyväksyneen sen tuomioistuimen toimivaltaa, jossa kanne on nostettu.

55

Lisäksi poissa oleva vastaaja, joka ei ole tietoinen häntä vastaan nostetusta kanteesta eikä poissa olevan vastaajan edunvalvojan määräämisestä, ei voi antaa kyseiselle edunvalvojalle kaikkia tarvittavia tietoja, jotta tämä voisi arvioida sen tuomioistuimen, jossa kanne on nostettu, kansainvälistä toimivaltaa ja tehokkaasti kiistää tämän toimivallan tai hyväksyä sen tietoon perustuen. Näin ollen sitä, että mainittu poissa olevan vastaajan edunvalvoja on vastannut asiassa, ei myöskään voida pitää tämän vastaajan hiljaisena hyväksymisenä.

56

Toiseksi on todettava, että asetuksen N:o 44/2001 puitteissa tuomioistuimen, jossa kanne on nostettu, kansainväliseen toimivaltaan kohdistuu tuomioistuinvalvonta viran puolesta tai kyseisen vastaajan pyynnöstä vain, jos vastaajan voidaan katsoa olevan poisjäänyt, kuten asetuksen 26 artiklasta ja 34 artiklan 2 alakohdasta käy ilmi. Näissä olosuhteissa puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen edellyttää, että laillinen edustaja voi pätevästi esiintyä vastaajan puolesta asetuksessa N:o 44/2001 tarkoitetuin tavoin vain, jos hän voi tosiasiallisesti puolustaa poissa olevan vastaajan oikeuksia. Kuten tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla Brysselissä 27.9.1968 tehdyn yleissopimuksen (EYVL 1972, L 299, s. 32), sellaisena kuin se on muutettuna myöhemmillä uusien jäsenvaltioiden tähän yleissopimukseen liittymisestä tehdyillä yleissopimuksilla, 27 artiklan 2 kohtaa koskevasta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä sekä asetuksen N:o 44/2001 34 artiklan 2 alakohtaa koskevasta oikeuskäytännöstä seuraa, vastaajan, joka ei ole tietoinen häntä vastaan vireille pannusta menettelystä, jossa hänen puolestaan esiintyy ilman valtuutusta toimiva asianajaja tai ”edunvalvoja” ja jonka on tosiasiallisesti mahdotonta puolustautua, on katsottava jääneen pois oikeudenkäynnistä tässä säännössä tarkoitetuin tavoin, vaikka menettely olisikin luonteeltaan kontradiktorinen (ks. vastaavasti kyseisen 27.9.1968 tehdyn yleissopimuksen, sellaisena kuin se on muutettuna, tulkinnasta tuomio Hendrikman ja Feyen, C‑78/95, EU:C:1996:380, 18 kohta ja tuomio Hypoteční banka, EU:C:2011:745, 53 ja 54 kohta).

57

Kolmanneksi asetuksen 24 artiklan tulkitseminen siten, että poissa olevan vastaajan edunvalvoja voi vastata tämän puolesta, ei ole yhteensopiva asetuksella käyttöön otettujen toimivaltasääntöjen tavoitteiden kanssa; kuten asetuksen johdanto-osan 11 perustelukappaleesta käy ilmi, näiden sääntöjen ennustettavuuden on oltava hyvä, ja niiden on perustuttava periaatteeseen, jonka mukaan toimivaltainen tuomioistuin määräytyy pääsääntöisesti vastaajan kotipaikan perusteella. Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa haastetta ei ole annettu tiedoksi A:lle, jonka asuinpaikka oli muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa sijaitsi tuomioistuin, jossa kanne nostettiin, ei sitä, että itävaltalaisten tuomioistuinten kansainvälisen toimivallan perusteena olisi A:lle määrätyn poissa olevan vastaajan edunvalvojan suorittama vastaaminen, voida pitää ennustettavana.

58

Perusoikeuskirjan 47 artiklassa taattu kantajan oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon, joka on toteutettava yhdessä vastaajan puolustautumisoikeuksien kanssa asetuksen N:o 44/2001 puitteissa (ks. vastaavasti tuomio Hypoteční banka, EU:C:2011:745, 48 ja 49 kohta ja tuomio G, EU:C:2012:142, 47 ja 48 kohta), ei edellytä tämän asetuksen 24 artiklan toisenlaista tulkintaa, toisin kuin B ym. esittävät unionin tuomioistuimelle toimittamissaan huomautuksissa.

59

B ym. toteavat tältä osin, että A ei ole pääasiassa vieläkään ilmaissut nykyistä asuinpaikkaansa ja estää näin toimivaltaisen tuomioistuimen määrittämisen ja heiltä tehokasta oikeussuojakeinoa koskevan oikeuden käyttämisen. He katsovat, että jotta vältetään tilanne, jossa oikeus ei toteudu, ja jotta varmistetaan oikea tasapaino kantajan ja vastaajan oikeuksien välillä, edellisessä kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti olisi tässä tilanteessa sallittava, että poissa olevan vastaajan edunvalvoja voi vastata tämän vastaajan puolesta asetuksen N:o 44/2001 24 artiklassa tarkoitetuin tavoin.

60

Vaikka unionin tuomioistuin katsoi tuomioihin Hypoteční banka (EU:C:2011:745) ja G (EU:C:2012:142) johtaneissa erityisissä olosuhteissa, että asetus N:o 44/2001, kun sitä tulkitaan perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, ei ole esteenä sellaiselle menettelylle poissa olevaa vastaajaa vastaan, jossa viimeksi mainitulta on evätty mahdollisuus puolustautua tehokkaasti, se korosti kuitenkin sitä, että kyseisellä vastaajalla on mahdollisuus saada aikaan se, että hänen puolustautumisoikeuksiaan noudatetaan, vastustamalla asetuksen 34 artiklan 2 alakohdan nojalla hänelle vastaisen tuomion tunnustamista (ks. vastaavasti tuomio Hypoteční banka, EU:C:2011:745, 54 ja 55 kohta ja tuomio G, EU:C:2012:142, 57 ja 58 kohta). Tämä mahdollisuus asetuksen 34 artiklan 2 alakohdassa tarkoitettuun oikeussuojakeinoon edellyttää kuitenkin, kuten edellä 56 kohdassa on todettu, että vastaaja on jäänyt pois ja että poissa olevan vastaajan edunvalvojan suorittamat prosessitoimet eivät vastaa sitä, että vastaaja olisi samassa asetuksessa tarkoitetuin tavoin vastannut. Sen sijaan käsiteltävässä asiassa poissa olevan vastaajan edunvalvojan ZPO:n 116 §:n nojalla suorittamat toimet vaikuttavat siten, että A:n on kansallisen lainsäädännön mukaan katsottava vastanneen tuomioistuimessa, jossa kanne on nostettu. Asetuksen N:o 44/2001 24 artiklan tulkinnan, jonka mukaan tällainen poissa olevan vastaajan edunvalvoja voi vastata tämän vastaajan puolesta asetuksen N:o 44/2001 24 artiklassa tarkoitetuin tavoin, ei voida katsoa saavan aikaan oikeaa tasapainoa tehokasta oikeussuojaa koskevien oikeuksien ja puolustautumisoikeuksien välillä.

61

Toiseen ja kolmanteen kysymykseen on siis vastattava, että asetuksen N:o 44/2001 24 artiklaa, kun se luetaan perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, on tulkittava siten, että kun kansallinen tuomioistuin kansallisen lainsäädännön mukaisesti määrää poissa olevan vastaajan edunvalvojan vastaajalle, jolle haastetta ei ole annettu tiedoksi sen vuoksi, että hänen olinpaikkansa on tuntematon, tämän edunvalvojan vastaaminen asiassa ei vastaa asetuksen 24 artiklassa tarkoitettua vastaajan vastaamista, joka on perusteena kyseisen tuomioistuimen kansainväliselle toimivallalle.

62

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: