Conclusions
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
L. A. GEELHOED
10 päivänä maaliskuuta 2005(1)
Asia C-537/03
Katja Candolin ,
Jari-Antero Viljaniemi ja
Veli-Matti Paananen
vastaan
Vahinkovakuutusosakeyhtiö Pohjola ja
Jarno Ruokoranta
(Korkeimman oikeuden (Suomi) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)
Pakollinen liikennevakuutus – Direktiivit 72/166/ETY, 84/5/ETY ja 90/232/ETY – Matkustajille aiheutunut vahinko
I
Johdanto
1.
Korkein oikeus on esittänyt esillä olevassa asiassa yhteisöjen tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymyksiä 24.4.1972 annetun
direktiivin 72/166/ETY
(2)
(jäljempänä ensimmäinen direktiivi), 30.12.1983 annetun direktiivin 84/5/ETY
(3)
(jäljempänä toinen direktiivi) ja 14.5.1990 moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän lakisääteisen vastuun varalta otettavaa
vakuutusta koskevien jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen lähentämisestä annetun direktiivin 90/232/ETY
(4)
(jäljempänä kolmas direktiivi) tulkinnasta.
2.
Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin pyrkii esittämillään kysymyksillä selvittämään, voidaanko matkustaja, jolle
on aiheutunut vahinkoa ja joka tiesi tai jonka olisi pitänyt tietää, että ajoneuvon kuljettaja ajoi onnettomuushetkellä alkoholin
vaikutuksen alaisena, kansallisen oikeuden nojalla sulkea kokonaan tai osittain sen suojan ulkopuolelle, joka hänelle myönnetään
moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevissa yhteisön direktiiveissä.
II
Yhteisön oikeus
3.
Vuodesta 1972 lähtien yhteisön lainsäätäjä on pyrkinyt direktiivien avulla yhdenmukaistamaan moottoriajoneuvojen käyttöön
liittyvän lakisääteisen vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevia jäsenvaltioiden lainsäädäntöjä.
4.
Ensimmäisessä direktiivissä säädetään vihreiden korttien rajatarkastusten poistamisesta ja siitä, että kaikissa jäsenvaltioissa
otetaan käyttöön pakollinen vastuuvakuutus, joka kattaa yhteisön alueella aiheutuneet vahingot.
5.
Ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa, jossa lähdetään periaatteesta, jonka mukaan liikenneonnettomuuksien uhreille
on korvattava vahinko, kun vastuu on vahvistettu, säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden on toteutettava – – tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän
vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella. Vakuutetun vastuun laajuus sekä vakuutusturvan
ehdot määräytyvät näiden toimenpiteiden mukaisesti.”
6.
Toisella direktiivillä yhteisön lainsäätäjä pyrki yhdenmukaistamaan tämän vakuutuksen sisältöön liittyviä eri seikkoja, jotta
liikenneonnettomuuksien uhreille taattaisiin vähimmäissuoja ja jotta yhteisössä tämän vakuutuksen laajuuden osalta vallitsevia
eroja voitaisiin pienentää.
7.
Toinen direktiivi koskee vakuutussuojan kattavuutta eli laajuutta, ja siinä säädetään tätä koskevista vähimmäismääristä. Toisen
direktiivin 1 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Direktiivin 72/166/ETY 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun liikennevakuutuksen on katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot.
2. Jäsenvaltioiden on vaadittava, tämän kuitenkaan rajoittamatta jäsenvaltioiden mahdollisesti asettamien korkeampien vastuurajojen
soveltamista, että ne vastuumäärät, joiden osalta tällainen vakuutus on pakollinen, ovat vähintään:
- –
- henkilövahingossa 350 000 ECUa, jos kyseessä on vain yksi vahingon kärsinyt; jos yhdessä vahinkotapauksessa on useampi vahingon
kärsinyt, tämä vastuumäärä kerrotaan vahingon kärsineiden lukumäärällä;
- –
- omaisuusvahingossa 100 000 ECUa vahinkotapausta kohti, riippumatta vahingon kärsineiden lukumäärästä.
Jäsenvaltiot voivat edellä olevien vähimmäisvastuumäärien sijasta määrätä henkilövahingosta vähimmäisvastuumääräksi 500 000 ECUa,
jos yhdessä vahinkotapauksessa on useampi kuin yksi vahingon kärsinyt, tai henkilövahingosta ja omaisuusvahingosta yhteisen
600 000 ECUn vähimmäisvastuumäärän vahinkotapausta kohti, riippumatta vahingon kärsineiden lukumäärästä tai vahingon laadusta.”
8.
Toisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään seuraavaa: ”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat
toimenpiteet sen varmistamiseksi, että mitään – – vakuutuskirjan sisältämää lakisääteistä määräystä tai sopimuslauseketta,
jolla evätään korvaus tapauksissa, joissa ajoneuvoja käyttävät tai kuljettavat:
- –
- henkilöt, joilla ei ole nimenomaista tai muutoin annettua lupaa siihen,
- –
- henkilöt, joilla ei ole kyseisen ajoneuvon kuljettamiseen oikeuttavaa ajokorttia, tai
- –
- henkilöt, jotka ovat rikkoneet kyseisen ajoneuvon kuntoa ja turvallisuutta koskevia lakisääteisiä teknisiä vaatimuksia,
ei sovelleta – – vahinkoa kärsineiden kolmansien korvausvaatimuksiin.”
9.
Saman artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaan edellä ensimmäisen alakohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa mainittua määräystä
tai lauseketta voidaan kuitenkin soveltaa sellaisten henkilöiden vahingoksi, jotka ovat vapaaehtoisesti menneet vahingon tai
vamman aiheuttaneeseen ajoneuvoon, jos vakuutuksenantaja voi osoittaa heidän tienneen ajoneuvon olleen varastettu.
10.
Kolmas direktiivi annettiin tiettyjen vakuutusta koskevien säännösten selventämiseksi, koska vakuutuksesta suoritettavien
korvausten laajuudessa oli yhä huomattavia eroja.
11.
Kolmannen direktiivin johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa todetaan, että tietyissä jäsenvaltioissa erityisesti
moottoriajoneuvojen matkustajien pakollinen vakuutusturva on puutteellinen. Tämän erityisen vahinkoalttiin mahdollisten vahingonkärsineiden
ryhmän suojelemiseksi puutteet olisi korjattava.
12.
Kolmannen direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Direktiivin 72/166/ETY 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta vakuutuksesta on korvattava ajoneuvon käytöstä kaikille matkustajille
paitsi kuljettajalle aiheutuneet henkilövahingot, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivin 84/5/ETY 2 artiklan
1 kohdan toisen alakohdan soveltamista.”
III
Asiaa koskeva kansallinen oikeus
13.
Pakollista liikennevakuutusta koskevat yleiset säännökset sisältyvät liikennevakuutuslakiin. Moottoriajoneuvon liikenteeseen
käyttämisestä aiheutunut henkilö- tai omaisuusvahinko korvataan vakuutuksesta siten kuin sanotussa laissa säädetään.
14.
Liikennevakuutuslain 7 §:n 1 momentissa säädetään vahinkoa kärsineen myötävaikutuksesta omaan vahinkoon seuraavaa:
”Jos se, jota liikennevahinko on kohdannut, itse myötävaikutti sen syntymiseen, voidaan hänen korvauksensa muiden kuin henkilöön
kohdistuneiden vahinkojen osalta alentaa tai evätä sen mukaan, mikä oli hänen syytään, miten ajoneuvoa kuljetettiin ja mitkä
muut olosuhteet vaikuttivat vahinkoon. Jos joku on aiheuttanut itselleen henkilöön kohdistuneen vahingon tahallaan tai törkeällä
tuottamuksella, suoritetaan siitä korvausta ainoastaan siltä osin, kun muut olosuhteet ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen.”
15.
Liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentissa oli seuraava erityissäännös matkustajan oikeudesta liikennevakuutuksesta henkilövahingon
johdosta suoritettavaan korvaukseen silloin, kun kuljettaja oli päihteiden vaikutuksen alainen:
”Jos joku on aiheuttanut itselleen henkilöön kohdistuneen vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa sellaisessa tilassa, että hänen
verensä alkoholipitoisuus oli ajon aikana tai sen jälkeen vähintään 1,2 promillea tai että hänellä oli vähintään 0,60 milligrammaa
alkoholia litrassa uloshengitysilmaa, taikka hän on aiheuttanut vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa muuten alkoholin tai muun
huumaavan aineen kuin alkoholin vaikutuksen alaisena taikka alkoholin ja muun huumaavan aineen yhteisvaikutuksen alaisena
niin, että hänen kykynsä virheettömiin suorituksiin oli tuntuvasti huonontunut, suoritetaan korvausta ajoneuvon vakuutuksesta
vain sikäli kuin siihen on erityinen syy. Mitä edellä on sanottu kuljettajan oikeudesta korvaukseen, koskee myös matkustajaa,
milloin tämä vahingon sattuessa oli mukana ajoneuvossa, vaikka hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää edellä mainitusta
kuljettajan tilasta.”
IV
Tosiseikat ja asian käsittelyn vaiheet
16.
Katja Candolinin äiti Tanja Candolin sekä Jari-Antero Viljaniemi ja Veli-Matti Paananen olivat 21.4.1997 matkustajina Paanasen
omistamassa autossa, jota Jarno Ruokoranta kuljetti. Ruokoranta kuljetti autoa 180 kilometrin tuntinopeudella alueella, jossa
nopeusrajoitus oli ensin 80 ja sitten 60 kilometriä tunnissa. Kuljettaja menetti kuljettamansa auton hallinnan, jolloin se
sinkoutui tieltä. Ruokorannan veren alkoholipitoisuus oli ajon jälkeen 2,08 promillea. Myös matkustajat olivat humalassa.
17.
Onnettomuuden seurauksena Tanja Candolin sai surmansa. Viljaniemen lonkka meni sijoiltaan ja Paanaselle aiheutui täydellinen
selkäydinvamma, alaraajojen halvaus ja aivovamma. Viljaniemen vaatteita vahingoittui.
18.
Auto oli liikennevakuutettu Vahinkovakuutusosakeyhtiö Pohjolassa.
19.
Asiaa ensimmäisenä oikeusasteena käsitellyt Porin käräjäoikeus katsoi Ruokorannan syyllistyneen törkeään rattijuopumukseen,
törkeään liikenteen vaarantamiseen, törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeisiin vammantuottamuksiin. Käräjäoikeus tuomitsi
hänet näistä rikoksista vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus katsoi Paanasen syyllistyneen kulkuneuvon luovuttamiseen juopuneelle
mutta ottaen huomioon hänelle aiheutuneet vaikeat vammat jätti hänet siitä rangaistukseen tuomitsematta.
20.
Käräjäoikeus velvoitti Ruokorannan suorittamaan Katja Candolinille kuukausittaista elatusapua 2.9.2000 saakka ja korvausta
hautaukseen liittyneistä kustannuksista. Se velvoitti Ruokorannan suorittamaan Viljaniemelle korvausta sairaalakuluista, vaurioituneista
vaatteista sekä kivusta ja särystä. Käräjäoikeus velvoitti Ruokorannan suorittamaan Paanaselle korvausta hoito- ja lääkekuluista,
kivusta ja särystä ja pysyvästä viasta ja haitasta sekä korvausta ansionmenetyksestä kuukausittain 24 vuoden ajan. Koska Ruokorannan
teot olivat pääosin tahallisia ja teot oli luokiteltu törkeiksi, käräjäoikeus katsoi, ettei korvauksia ollut kohtuullista
alentaa.
21.
Siltä osin, oliko tuomitut korvaukset maksettava Ruokorannan kuljettaman auton liikennevakuutuksesta, käräjäoikeus lausui,
että koko seurue oli ollut useita tunteja yhdessä ja nauttinut alkoholia ja että tämän jälkeen he olivat omin avuin menneet
Ruokorannan kuljettamaan autoon. Kaikkien oli täytynyt havaita Ruokorannan humalatila. Näin ollen kenelläkään heistä ei ollut
liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentin mukaan oikeutta saada korvausta vakuutusyhtiöltä, paitsi mikäli korvauksen suorittamiseen
oli sanotussa säännöksessä tarkoitettu erityinen syy.
22.
Käräjäoikeus totesi Paanasen osalta, että tämä oli saanut vaikeat, pysyvät vammat ja että Ruokorannan taloudelliset olot huomioon
ottaen korvauksen ehdoton menettäminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ja määräsi, että Paanaselle tuomittavat korvaukset tuli
suorittaa Ruokorannan kuljettaman auton liikennevakuutuksesta. Sen sijaan Katja Candolinin ja Viljaniemen osalta ei käräjäoikeuden
harkinnan mukaan ollut esitetty erityisiä syitä sille, että korvaukset tulisi maksaa liikennevakuutuksesta.
23.
Turun Hovioikeus totesi valitusta käsitellessään Ruokorannan korvausvelvollisuuden osalta, että huomioon ottaen Ruokorannan
syyllisyyden aste ei ollut perusteita sovitella hänen maksettavakseen tuomittuja korvauksia hänen taloudellisten olojensa
perusteella tai sen vuoksi, että matkustajat olisivat myötävaikuttaneet heille aiheutuneisiin vahinkoihin. Liikennevakuutuksesta
suoritettavan korvauksen osalta hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomion lopputulosta vain niin, että myöskään Ruokorannan
Paanaselle maksettavaksi tuomittuja korvauksia ei ollut maksettava liikennevakuutuksesta.
24.
Valituksissaan korkeimmassa oikeudessa Katja Candolin, Viljaniemi ja Paananen vaativat korvausten määräämistä suoritettaviksi
liikennevakuutuksesta. Korkein oikeus on esittänyt 19.12.2003 tekemällään päätöksellä seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
- ”1)
- Asettaako kolmannen direktiivin (90/232/ETY) l artiklan vaatimus, jonka mukaan vakuutuksesta on korvattava ajoneuvon käytöstä
kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet henkilövahingot, tai jokin muu yhteisön oikeuden säännös tai periaate
rajoituksia arvioitaessa kansallisen oikeuden mukaan matkustajan oman myötävaikutuksen merkitystä, kun kysymys on hänen oikeudestaan
pakollisesta liikennevakuutuksesta suoritettavaan korvaukseen?
- 2)
- Onko yhteisön oikeuden mukaista missään muussa tilanteessa kuin toisen direktiivin (84/5/ETY) 2 artiklan 1 kohdan toisessa
alakohdassa mainituissa tapauksissa evätä tai rajoittaa ajoneuvon matkustajan menettelyn perusteella hänen oikeuttaan saada
korvausta liikennevahingon johdosta pakollisesta liikennevakuutuksesta? Voiko tämä tulla kysymykseen esimerkiksi silloin,
kun henkilö on mennyt matkustajaksi ajoneuvoon, vaikka hän on voinut havaita, että onnettomuuden ja hänen vahingoittumisensa
vaara on ollut tavallista suurempi?
- 3)
- Asettaako yhteisön oikeus estettä sille, että tällaisena huomioon otettavana seikkana pidetään kuljettajan päihtymystä, joka
vaikuttaa hänen kykyynsä kuljettaa ajoneuvoa turvallisesti?
- 4)
- Asettaako yhteisön oikeus estettä sille, että autossa matkustajana olevan auton omistajan oikeutta pakollisesta liikennevakuutuksesta
suoritettavaan korvaukseen henkilövahingon johdosta arvioidaan muita matkustajia ankarammin sen perusteella, että hän on sallinut
päihtyneen ajaa autoaan?”
V
Osapuolten huomautukset
25.
Huomautuksia koskevassa arvioinnissani keskityn ennen kaikkea Suomen hallituksen, komission ja Paanasen esittämiin huomautuksiin.
Koska Suomen, Ruotsin, Itävallan, Saksan ja Norjan hallitukset sekä Vahinkovakuutusosakeyhtiö Pohjola ovat joitakin poikkeuksia
lukuun ottamatta esittäneet lähestulkoon samanlaisia huomautuksia, sisällytän ne Suomen hallituksen esittämiä näkemyksiä koskevaan
esitykseeni.
26.
Suomen hallitus toteaa, että yhteisön oikeuden tarkoituksena ei ole yhdenmukaistaa vahingonkorvausvastuusäännöstöjä. Tämä
käy ilmi asiassa Mendes Ferreira ja Delgado Correira Ferreira annetusta tuomiosta,
(5)
jossa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että yhteisön oikeudessa ei määritellä sen vahingonkorvausvastuun laatua – ankara tai
tuottamukseen perustuva vastuu – joka vakuutuksen täytyy kattaa. Direktiiveissä asetetaan vain velvollisuus varmistaa, että
ajoneuvojen käyttöön liittyvä vastuu katetaan vakuutuksella. Tämän vuoksi jäsenvaltioille on jätetty toimivalta antaa vahingonkorvausvastuusäännökset,
joita sovelletaan sellaisiin vahinkotapahtumiin, jotka ovat aiheutuneet ajoneuvon käyttämisestä liikenteessä.
27.
Yhteisön oikeudessa ei Suomen hallituksen mukaan millään tavalla rajoiteta sitä, miten vahingonkärsijän myötävaikutuksen merkitystä
yksittäistapauksessa arvioidaan. Kansallisessa vahingonkorvausoikeudessa periaatteena on, että vahingonkärsijälle, joka on
myötävaikuttanut vahingon syntymiseen, aiheutunutta vahinkoa ei korvata tai se korvataan vain osittain. Kansallisten tuomioistuinten
asiana on määrittää, missä määrin yleisiä vahingonkorvausvastuusäännöksiä on sovellettava yksittäistapauksissa.
28.
Vahingonkorvaus voidaan Suomen hallituksen mukaan evätä tai sitä voidaan rajoittaa, jos vahinkoa kärsinyt on voinut havaita
onnettomuuden vaaran olleen tavallista suurempi. Tuomioistuin voi yleisten vastuusäännösten perusteella evätä korvauksen tai
rajoittaa sitä, jos henkilö on noussut ajoneuvoon tietoisena siitä, että hänellä on ajomatkan aikana huomattavasti tavanomaista
suurempi riski vahingoittua. Yhteisön oikeus ei aseta esteitä sille, että korvausta alentavana seikkana pidetään kuljettajan
päihtymystä. Yhteisön oikeus ei myöskään aseta esteitä sille, että mukana olleen ajoneuvon omistajan, joka on sallinut päihtyneen
henkilön ajavan autoaan, oikeutta korvaukseen arvioidaan muita matkustajia ankarammin. Itävallan hallitus huomauttaa vielä,
että ajoneuvon omistaja tai haltija ei ole vahinkoa kärsinyt kolmas henkilö, vaan sopimussuhteessa vakuutuksenantajaan, minkä
vuoksi ajoneuvon omistajan oikeutta korvaukseen voidaan arvioida muita matkustajia ankarammin.
29.
Saksan hallitus toteaa, että direktiivit koskevat vain liikennevakuutuksen antajan ja moottoriajoneuvon omistajan välistä
oikeussuhdetta. Direktiivit eivät koske vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen välistä oikeussuhdetta. Viimeksi mainittuun
sovelletaan kansallisia vahingonkorvaus‑ ja vastuusäännöksiä.
30.
Ruotsin ja Itävallan hallitukset esittävät vielä joitakin lisähuomautuksia. Ruotsin hallitus toteaa, että vahingonkorvauksen
sovittelu ei voi merkitä sitä, että oikeus korvaukseen suljettaisiin kokonaan pois tietyiltä henkilöryhmiltä tai tietyn tyyppisistä
vahingoista. Itävallan hallitus katsoo, että pakollista vakuutusta koskevassa sopimuslausekkeessa ei voida määrätä, että vakuutuksenantajan
vahingonkorvausvelvollisuutta matkustajien osalta rajoitetaan tai se suljetaan pois tapauksissa, joissa ajoneuvon kuljettaja
oli juopunut.
31.
Komissio toteaa, että ennakkoratkaisukysymykset koskevat vakuutuksenantajan ja vahingon kärsineen henkilön välistä suhdetta.
Vahinkoa kärsineen henkilön vastuuta ja tähän liittyvää vahingonkorvausvelvollisuutta koskevaa kysymystä on arvioitava kansallisen
oikeuden perusteella.
32.
Se toteaa lisäksi, että pakollista vakuutusta koskevassa sopimuksessa ei voida määrätä, että erityisesti ajoneuvon kuljettajan
oltua päihtynyt vakuutuksenantajan ei tarvitse korvata vakuutetussa ajoneuvossa olleille matkustajille aiheutuneita henkilö-
ja omaisuusvahinkoja.
(6)
Komissio viittaa näkemyksensä tueksi erityisesti asiassa Ruiz Bernáldez annettuun tuomioon.
(7)
Tuosta tuomiosta käy ilmi, että yhteisöjen tuomioistuin ottaa huomioon sen, että vahingonkärsijät ovat itse aiheuttaneet
tilanteen, mutta ainoastaan toisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa; tuossa
säännöksessä on lueteltu ne erityistapaukset, jotka voidaan jättää vakuutussuojan ulkopuolelle.
33.
Lisäksi komission mukaan on yhteisön oikeuden vastaista tarkastella ajoneuvossa matkustajana ollutta ajoneuvon omistajaa ankarammin,
koska kolmannen direktiivin 1 artiklassa tehdään vahingonkorvauksen osalta ero ainoastaan kuljettajan ja matkustajan välillä.
34.
Paananen katsoo, että direktiivistä ilmenee, että liikennevakuutuksesta on korvattava kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle
aiheutuneet henkilövahingot. Vain poikkeustilanteissa voidaan evätä vahingonkorvaus. Paananen toteaa, että pääsääntönä on
oltava vahingon korvattavuus, koska matkustajien on mahdotonta näyttää toteen, että he eivät tienneet kuljettajan päihtymystilasta.
VI
Arviointi asiasta
35.
Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin pyrkii kysymyksillään selvittämään, voivatko jäsenvaltiot säätää kansallisessa
lainsäädännössään muita kuin direktiiveissä mainittuja poikkeuksia matkustajien oikeuteen saada korvausta liikennevahingon
johdosta pakollisesta liikennevakuutuksesta. Mikäli jäsenvaltiot eivät saa säätää muita kuin direktiiveissä mainittuja poikkeuksia,
on selvitettävä, voidaanko vahinkoa kärsineeltä matkustajalta, joka tiesi tai jonka olisi pitänyt tietää, että ajoneuvon kuljettaja
ajoi onnettomuushetkellä päihtyneenä, kansallisen oikeuden nojalla evätä kokonaan tai osittain oikeus saada vahingonkorvausta.
Lopuksi herää kysymys, voidaanko ajoneuvossa matkustajana ollutta ajoneuvon omistajaa arvostella muita matkustajia ankarammin
sillä perusteella, että hän on luovuttanut ajoneuvonsa päihtyneen henkilön kuljetettavaksi.
A
Alustavia huomautuksia
36.
Kyseisiin kolmeen direktiiviin sisältyy moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevia
vähimmäissäännöksiä. Ensimmäisessä direktiivissä säädetään sellaisen pakollisen vastuuvakuutuksen toteuttamisesta kaikissa
jäsenvaltioissa, joka kattaa yhteisön alueella aiheutuneet vahingot. Aluksi jätettiin jäsenvaltioiden asiaksi antaa vahingon
korvaamista koskevat säännökset ja säätää pakollista vakuutusta koskevista edellytyksistä. Vuonna 1984 toisella direktiivillä
säädettiin pakollisesta vakuutuksesta omaisuusvahinkojen ja henkilövahinkojen johdosta suoritettavien korvausten määrää koskevista
vähimmäissäännöksistä, ja tällä tavoin Euroopan yhteisöjen alueella matkustavien henkilöiden vahingonvaara konkretisoitiin.
Tämän jälkeen kolmannella direktiivillä henkilöllinen soveltamisala laajennettiin koskemaan kaikkia muita matkustajia paitsi
kuljettajaa.
37.
Jäsenvaltioilla on näiden kolmen direktiivin perusteella velvollisuus toteuttaa tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi,
että jokainen ajoneuvon omistaja tai haltija tekee vakuutusyhtiön kanssa vakuutussopimuksen kyseisen ajoneuvon käyttöön liittyvän
vastuun varalta.
(8)
Lisäksi kaikkien ajoneuvon käyttöön liittyvän vastuun varalta otettujen vakuutussopimusten on katettava koko yhteisön alue
(9)
ja niiden on taattava saman yhden vakuutusmaksun perusteella kaikissa jäsenvaltioissa niiden lainsäädännön edellyttämä vakuutusturva.
(10)
Sillä, että korvaukset yhdenmukaistetaan koko yhteisön tasolla, voidaan taata, että vahingon kärsineet saavat riittävän korvauksen
riippumatta siitä, missä jäsenvaltiossa vahinko on tapahtunut.
(11)
38.
Näillä direktiiveillä pyritään yhdessä varmistamaan sekä ajoneuvojen, joilla on pysyvä kotipaikka yhteisön alueella, että
niiden kyydissä olevien henkilöiden vapaa liikkuvuus, ja toisaalta takaamaan, että näillä ajoneuvoilla aiheutetuista vahingoista
kärsineet saavat samanlaisen kohtelun riippumatta siitä, missä yhteisön alueella onnettomuus on tapahtunut.
(12)
39.
Vahingon kärsineiden suojaamisella on näissä kolmessa direktiivissä merkittävä asema. Vaikka jo ensimmäisen direktiivin mukaan
vahinkojen uhrien suojaaminen oli olennaisen tärkeää, toisella ja kolmannella direktiivillä mahdollisten vahingonkärsijöiden
oikeudellista asemaa parannettiin ja laajennettiin entisestään. Myöhemmillä direktiiveillä on pyritty korjaamaan järjestelmän
tiettyjä epätäydellisyyksiä, jotka ovat osittain tulleet esille vasta ajan myötä. Toisessa direktiivissä säädetään vahinkoa
kärsineen aseman parantamiseksi, että tietyt poikkeuslausekkeet eivät ole päteviä suhteessa vahinkoa kärsineisiin. Lisäksi
toisen direktiivin 1 artiklan 4 kohdassa sallitaan nimenomaisesti ”muun vahingonkärsineelle edullisemman käytännön” soveltaminen.
(13)
Kolmannessa direktiivissä suojeltava vahingonkärsijöiden ryhmä laajennetaan koskemaan ”erityisen vahinkoaltista mahdollisten
vahingonkärsineiden ryhmää”.
B
Voivatko jäsenvaltiot säätää kansallisessa lainsäädännössään muita kuin direktiiveissä mainittuja poikkeuksia matkustajien
oikeuteen saada liikennevahingon johdosta korvausta pakollisesta liikennevakuutuksesta?
40.
Suomen lainsäätäjä on antanut erityissäännöksen matkustajan oikeudesta liikennevakuutuksesta henkilövahingon johdosta suoritettavaan
korvaukseen silloin, kun kuljettaja oli päihteiden vaikutuksen alainen (liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentti). Tämä säännös
oli tosiseikkojen tapahtumahetkellä voimassa. Siinä säädetään, että päihtyneelle kuljettajalle suoritetaan korvausta ajoneuvon
vakuutuksesta vain sikäli kuin siihen on erityinen syy. Samoin matkustajalle, joka vahingon sattuessa oli mukana ajoneuvossa
ja joka tiesi tai jonka olisi pitänyt tietää kuljettajan tilasta, suoritetaan korvausta vain sikäli kuin siihen on erityinen
syy.
41.
Toisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa säädetään tietyistä sallituista poikkeuksista vakuutussuojaan, jotka pätevät vain
vakuutetun ja vakuutuksenantajan välisessä sopimussuhteessa ja joihin ei voida vedota vahinkoa kärsineitä kolmansia vastaan.
Tämän kohdan toisessa alakohdassa säädetään poikkeuksesta. Jos vakuutuksenantaja voi osoittaa henkilöiden, jotka ovat täysin
vapaaehtoisesti menneet vahingon tai vamman aiheuttaneeseen ajoneuvoon, tienneen ajoneuvon olleen varastettu, vakuutuksenantaja
voi vedota tähän poikkeukseen matkustajia vastaan.
42.
Yhteisön lainsäätäjä halusi viimeksi mainitulla säännöksellä tehdä poikkeuksen sääntöön, jonka mukaan lakisääteistä määräystä
tai sopimuslauseketta ei voida soveltaa vahinkoa kärsineiden matkustajien tai kolmansien vahingoksi. Tätä poikkeusta on tulkittava
suppeasti ja tyhjentävästi, koska se muodostaa poikkeuksen pääsäännöstä.
(14)
Toisenlaisesta tulkinnasta seuraisi se, että jäsenvaltiot voisivat rajoittaa liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineille
kolmansille maksettavan korvauksen tiettyihin vahinkojen lajeihin, minkä takia vahingonkärsijöitä kohdeltaisiin eri tavalla
onnettomuuden tapahtumispaikan mukaan, ja juuri tämän estäminen on direktiivien tavoite.
(15)
43.
Tällaista toisen direktiivin 2 artiklan tulkintaa tukee kolmannen direktiivin 1 artikla, jossa vahingonkärsineiden ryhmä laajennetaan
koskemaan matkustajia tämän mahdollisten vahingonkärsineiden erityisen vahinkoalttiin ryhmän suojelemiseksi. Yhteisön lainsäätäjä
on tämän säännöksen avulla tietoisesti halunnut laajentaa direktiiveillä myönnetyn suojan henkilöllistä soveltamisalaa. Katson,
että direktiivin tavoite eli vahinkoa kärsineiden suojeleminen huomioon ottaen on todettava, että kansallinen säännös, jossa
automaattisesti evätään edellä mainittu suoja, on kyseisten kolmen direktiivin vastainen.
44.
Suomen liikennevakuutuslain 7 §:n 3 momentissa suljetaan tietyt vakuutettujen ryhmät näiden käytökseen liittyvien tiettyjen
seikkojen perusteella kokonaan vakuutussuojan ulkopuolelle. Tässä säännöksessä luodaan olettama matkustajan myötävaikutuksesta
tapauksessa, jossa tämä nousee päihtyneen kuljettajan kyytiin. Olen tullut edellä 42 kohdassa siihen tulokseen, että toisen
direktiivin 2 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa on ollut tarkoitus luetella tyhjentävästi ne tapaukset, joissa vakuutuksenantaja
voi vedota lakisääteiseen määräykseen tai sopimuslausekkeeseen matkustajaa vastaan. Näin ollen jäsenvaltioiden ei ole sallittua
säätää kansallisessa lainsäädännössään muita kuin direktiiveissä mainittuja poikkeuksia matkustajien oikeuteen saada liikennevahingon
johdosta korvausta pakollisesta liikennevakuutuksesta.
45.
Tässä yhteydessä huomautan vielä, että vakuutuksenantaja ei voi tämän seurauksena kansallisiin lakisääteisiin määräyksiin
tai sopimuslausekkeisiin vetoamalla evätä vakuutetulla ajoneuvolla aiheutetuista vahingoista kärsineille matkustajille tulevia
korvauksia. Muussa tapauksessa tehtäisiin tyhjiksi kolmannella direktiivillä matkustajien hyväksi perustetut oikeudet.
46.
Vastaukseni 35 kohdassa muotoiltuun kysymykseen on näin ollen, että yhteisön oikeuden vastaista on se, että muita kuin toisen
direktiivin 2 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa mainittuja poikkeuksia voidaan soveltaa matkustajien oikeuteen saada
korvausta liikennevahingon johdosta pakollisesta liikennevakuutuksesta.
C
Voidaanko vahinkoa kärsineeltä matkustajalta, joka tiesi tai jonka olisi pitänyt tietää, että ajoneuvon kuljettaja ajoi onnettomuushetkellä
päihtyneenä, kansallisen oikeuden nojalla evätä kokonaan tai osittain oikeus saada vahingonkorvausta?
47.
Direktiiveihin ei sisälly mitään erityisiä säännöksiä siitä, minkä tyyppisestä vastuusta on kyse. Asiassa Mendes Ferreira
ja Delgado Correira Ferreira annetusta tuomiosta käy ilmi, että matkustajien vastuun ulottuvuus määräytyy pääsääntöisesti
kansallisen oikeuden perusteella.
(16)
Yhteisöjen tuomioistuin totesi tuossa asiassa antamassaan tuomiossa, että ”tällä hetkellä voimassa olevan yhteisön oikeuden
mukaan jäsenvaltiot voivat siten vapaasti päättää, minkälaista vahingonkorvausvastuusäännöstöä sovelletaan sellaisiin vahinkotapahtumiin,
jotka ovat aiheutuneet ajoneuvojen käyttämisestä liikenteessä, mutta niiden tulee varmistaa, että kansallisen oikeuden mukainen
vahingonkorvausvastuu katetaan edellä mainittujen kolmen direktiivin säännösten mukaisella vakuutuksella”.
48.
Vahingonkorvausvelvollisuuden laajuuden määrittäminen konkreettisissa tapauksissa on jätetty ainakin osittain jäsenvaltioiden
harkintavaltaan. Vahinkoa kärsineen henkilön mahdollisen myötävaikutuksen laajuus ja siitä aiheutuvat seuraukset hänen oikeuteensa
saada vahingonkorvausta määräytyvät pääsääntöisesti kansallisen oikeuden nojalla. Kun kuljettajan vastuu ja vahingonkärsijän
oikeus saada vahingonkorvausta vahvistetaan kansallisen oikeuden nojalla, vakuutuksenantajan puolestaan on direktiivit huomioon
ottaen suoritettava korvausta. Nämä direktiivit estävät sen, että vakuutuksenantaja voisi itse kansalliseen lainsäädäntöön
vetoamalla rajoittaa vahingonkorvausta tai evätä sen kokonaan. Kansallisen tuomioistuimen asiana on kussakin yksittäistapauksessa
ja asian olosuhteet huomioon ottaen vahvistaa vahingonkorvausvastuuta koskevien yleisten periaatteiden nojalla vahingonkorvaus
tai mahdollisesti rajoittaa sitä.
49.
Kansallisen vahingonkorvausoikeuden soveltaminen ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että tällä tehtäisiin tyhjiksi direktiivin
aineelliset säännökset.
50.
Tavallisesti matkustaja, joka osallistuu liikenteeseen passiivisesti, on vain harvoin syyllinen vahingon aiheutumiseen. Sitä
vastoin henkilö, joka nousee ajoneuvoon tietoisena siitä, että hänellä on ajomatkan aikana huomattavasti tavanomaista suurempi
riski vahingoittua, hyväksyy kohonneen onnettomuusriskin. Tätä voidaan pitää eräänä myötävaikutuksen muotona. Tällaisen myötävaikutuksen
muodon seuraukseksi ei ole sallittua säätää oikeusteitse, että se on automaattisesti esteenä oikeudelle saada vahingonkorvausta.
51.
Ainoastaan poikkeustapauksissa, tapauskohtaisen arvioinnin perusteella voidaan rajoittaa vahingonkärsijän korvausoikeuden
laajuutta.
(17)
Se, onko näin todellakin esillä olevassa asiassa, riippuu olosuhteista ja erityisesti siitä, onko vahingonkärsijän toiminnasta
konkreettisessa tilanteessa aiheutunut todellista vaaraa, ja siitä, oliko hän matkustajana tietoinen tästä vaarasta. Kansallisen
tuomioistuimen asiana on tehdä tätä koskeva arviointi.
52.
Vastaukseni toiseen kysymykseen on näin ollen seuraava: Yhteisön oikeus ei ole esteenä sille, että vahinkoa kärsineen matkustajan,
joka tiesi tai jonka olisi pitänyt tietää, että ajoneuvon kuljettaja ajoi onnettomuushetkellä päihtyneenä, oikeutta saada
vahingonkorvausta rajoitetaan kansallisen oikeuden nojalla myötävaikutuksen perusteella. Kansallisen tuomioistuimen asiana
on tapauskohtaisen arvioinnin perusteella ja asian olosuhteet huomioon ottaen tehdä tätä koskeva arviointi.
D
Voidaanko ajoneuvossa matkustajana ollutta ajoneuvon omistajaa arvioida muita matkustajia ankarammin sillä perusteella, että
hän on luovuttanut ajoneuvonsa päihtyneen henkilön kuljetettavaksi?
53.
Kuten komissio on perustellusti todennut, direktiivissä tehdään vahingonkorvauksen osalta ero ainoastaan kuljettajan ja matkustajan
välillä. Kolmannen direktiivin 1 artiklassa säädetään, että moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta
vakuutuksesta on korvattava ajoneuvon käytöstä kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet henkilövahingot. Toisen
direktiivin seitsemännessä perustelukappaleessa todetaan, että on vahingon kärsineiden etujen mukaista, että joidenkin poikkeuslausekkeiden
vaikutukset rajoitetaan vakuutuksenantajan ja vahingosta korvausvastuussa olevan henkilön väliseen suhteeseen.
54.
Edellä todetusta seuraa, että tapauksessa, jossa kuljettaja, joka ei ole ajoneuvon omistaja eikä haltija, aiheuttaa onnettomuuden,
ja kun matkustajana on henkilö, joka on tehnyt ajoneuvosta vakuutuksen, se oikeussuhde, joka vakuutuksen ottaneella henkilöllä
on vakuutuksenantajan kanssa, siirtyy koskemaan vahingonaiheuttajaa. Alkuperäisellä vakuutuksen ottaneella henkilöllä on tällaisessa
tapauksessa enää vain vahingonkärsineen suhde vakuutuksenantajaan. Kuten olen todennut edellä 39 kohdassa, vahinkoa kärsineiden
suojaamisella on näissä kolmessa direktiivissä merkittävä asema.
55.
Näin ollen ajoneuvon omistajaa, joka oli autossa matkustajana, ei voida arvioida muita matkustajia ankarammin sillä perusteella,
että hän on sallinut päihtyneen henkilön ajavan autoaan.
VII
Ratkaisuehdotus
56.
Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa korkeimman oikeuden esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin
seuraavaa:
- 1)
- Yhteisön oikeuden vastaista on se, että vakuutuksenantaja voi soveltaa muita kuin moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun
varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 30 päivänä joulukuuta 1983 annetun toisen
neuvoston direktiivin 84/5/ETY 2 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa mainittuja poikkeuksia matkustajien oikeuteen saada
korvausta pakollisesta liikennevakuutuksesta.
- 2)
- Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista
koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 24 päivänä huhtikuuta 1972 annettu neuvoston direktiivi 72/166/ETY,
toinen direktiivi 84/5 ja moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden
lainsäädännön lähentämisestä 14 päivänä toukokuuta 1990 annettu kolmas neuvoston direktiivi 90/232/ETY eivät ole esteenä sille,
että vahinkoa kärsineen matkustajan, joka tiesi tai jonka olisi pitänyt tietää, että ajoneuvon kuljettaja ajoi onnettomuushetkellä
päihtyneenä, oikeutta saada vahingonkorvausta rajoitetaan kansallisen oikeuden nojalla myötävaikutuksen perusteella. Kansallisen
tuomioistuimen asiana on tapauskohtaisen arvioinnin perusteella ja asian olosuhteet huomioon ottaen tehdä tätä koskeva arviointi.
- 3)
- Direktiivi 72/166, toinen direktiivi 84/5 ja kolmas direktiivi 90/232 ovat esteenä sille, että ajoneuvon omistajaa, joka oli
autossa matkustajana, arvioidaan muita matkustajia ankarammin sillä perusteella, että hän on sallinut päihtyneen henkilön
ajavan autoaan.
- 1 –
- Alkuperäinen kieli: hollanti.
- 2 –
- Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista
koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 24 päivänä huhtikuuta 1972 annettu neuvoston direktiivi 72/166/ETY (EYVL
L 103, s. 1).
- 3 –
- Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä
30 päivänä joulukuuta 1983 annettu toinen neuvoston direktiivi 84/5/ETY (EYVL 1983, L 8, s. 17).
- 4 –
- Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä
14 päivänä toukokuuta 1990 annettu kolmas neuvoston direktiivi 90/232/ETY (EYVL L 129, s. 33).
- 5 –
- Asia C-348/98, tuomio 14.9.2000 (Kok. 2000, s. I‑6711, 23, 28 ja 29 kohta).
- 6 –
- Ks. asia C-129/94, Ruiz Bernáldez, tuomio 28.3.1996 (Kok. 1996, s. I‑1829, tuomiolauselman toisen kohdan seitsemäs virke luettuna
yhdessä kolmannen direktiivin 1 artiklan kanssa).
- 7 –
- Mainittu alaviitteessä 6, ks. 18–21 kohta.
- 8 –
- Ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 1 kohta.
- 9 –
- Ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 2 kohta.
- 10 –
- Kolmannen direktiivin 2 artikla.
- 11 –
- Toisen direktiivin johdanto-osan viides perustelukappale.
- 12 –
- Ks. edellä alaviitteessä 6 mainittu asia Ruiz Bernáldez, tuomion 13 kohta.
- 13 –
- Ks. julkisasiamies Lenzin ratkaisuehdotus edellä alaviitteessä 6 mainitussa asiassa Ruiz Bernáldez (ratkaisuehdotuksen 23
kohta).
- 14 –
- Ks. myös EFTAn tuomioistuimen tuomio 17.11.1999, Storebrand and Finanger, Report of EFTA Court 1999, s. 119, 25 kohta.
- 15 –
- Edellä alaviitteessä 6 mainittu asia Ruiz Bernáldez, tuomion 19 kohta ja edellä alaviitteessä 14 mainittu EFTAn tuomioistuimen
tuomio, 24 kohta.
- 16 –
- Mainittu edellä alaviitteessä 5, tuomion 29 kohta.
- 17 –
- Ks. edellä alaviitteessä 14 mainittu EFTAn tuomioistuimen tuomio, 26 kohta.
