52007DC0357

[pic] | EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO |

Bryssel 27.6.2007

KOM(2007) 357 lopullinen

KOMISSION TIEDONANTO EUROOPAN PARLAMENTILLE JA NEUVOSTOLLE

Kairosta Lissaboniin – EU:n ja Afrikan strateginen kumppanuus

{SEK(2007) 855}{SEK(2007) 856}

KOMISSION TIEDONANTO EUROOPAN PARLAMENTILLE JA NEUVOSTOLLE

Kairosta Lissaboniin – EU:n ja Afrikan strateginen kumppanuus

1. JOHDANTO

1.1. Uudet realiteetit

Afrikka on tällä hetkellä kansainvälisen politiikan polttopisteessä. Uutta tilanteessa on se, että Afrikkaa ei enää mielletä pelkkänä kehityskohteena, vaan maanosasta – ja erityisesti Afrikan unionista (AU) – on kehkeytymässä itsenäinen poliittinen toimija. On käymässä entistä ilmeisemmäksi, että Afrikalla on painoarvoa – politiikan ja talouden toimijana sekä valtavana inhimillisten voimavarojen, kulttuurin, luonnonvarojen ja tieteellisten resurssien lähteenä. Tähän on useita selityksiä: institutionaaliset tekijät (Afrikan unioni), poliittiset tekijät (reformit ja demokratiakehitys), taloudelliset tekijät (raaka-ainemarkkinoiden kukoistus, houkuttelevat investointimahdollisuudet ja mantereen vakaa talouskasvu, joka viime vuosina on ollut keskimäärin 5,5 prosenttia – vuonna 2005 yhdeksän maata[1] ylti lähes 7 prosentin tai sitä parempaan talouskasvuun, kun 7 prosenttia on vähimmäisvaatimus köyhyyden vähenemiselle pysyvästi), strategiset tekijät (muutokset globaaleissa valtarakenteissa ja kansainvälisen toimijakentän monipuolistuminen Afrikassa), sosiaaliset tekijät (sosiokulttuuristen normien kansainvälistyminen, joukkoviestimet) ja väestötieteelliset tekijät (Afrikassa on kohta yhtä paljon asukkaita kuin Intiassa tai Kiinassa, liikkuvuuden ja muuttoliikkeen lisääntyminen Afrikan sisällä samoin kuin Afrikan ja EU:n välillä). Kaikki nämä tekijät ovat tiiviisti kytköksissä voimistuvaan globalisaatioon.

EU:kaan ei ole pysynyt muuttumattomana: sen jäsenmäärä on noussut 27:ään, sen rooli maailmanlaajuisena toimijana on muuttunut, ja se on alkanut harjoittaa yhteistä, pitkälle tähtäävää politiikkaa turvallisuuden, energian, ilmastonmuutoksen ja innovoinnin aloilla. Euroopassa on havahduttu siihen, että Afrikan taloudellinen menestys on yksi Euroopan taloudellisen menestyksen ehto. Samoin ymmärretään, että kumppanuuden on oltava kokonaisvaltaisempi ja Afrikkaa koskevien politiikkojen johdonmukaisempia. Tulevaisuudessa kumppanuuden on perustuttava yhdessä määriteltyihin yhteisiin etuihin ja hyötyihin, jotka täydentävät toisiaan. EU:n on jatkossakin tuettava Afrikan hallituksia, jotta ne ottaisivat ensisijaisen vastuun maidensa kehityksestä, sekä tuettava lähestymistapoja, joita sovelletaan Afrikan johdolla ja joita koskevat päätökset afrikkalaiset tekevät itse. Myös muu maailma on muuttunut. Kansainvälisen pääoman ja rahoitusmarkkinoiden mahti, ilmastonmuutos, kansainvälinen media sekä tieto- ja viestintätekniikka, kansainvälinen terrorismi ja järjestäytynyt rikollisuus sekä maailmanlaajuiset pandemiat vaikuttavat kaikki osaltaan siihen, että maailma käy päivä päivältä pienemmäksi. Tästä syystä myös yhteisten yleismaailmallisten ratkaisujen tarve on kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin. EU ja Afrikka ovat vanhoja kumppaneita, mutta niitä ympäröivä maailma on muuttunut.

1.2. EU:n ja Afrikan strateginen kumppanuus

EU on muuttuneessakin maailmassa Afrikan tärkeä kumppani – kaupan (EU on edelleen Afrikan tärkein kauppakumppani: viennin arvo vuonna 2005 oli 91,6 miljardia euroa ja tuonnin 125,6 miljardia euroa), investointien ja virallisen kehitysavun (vuonna 2006 EU:n yhteenlaskettu virallinen kehitysapu oli määrältään 48 miljardia euroa) osalta Afrikan ylivoimaisesti tärkein kumppani. Se ei ole kuitenkaan Afrikan ainoa kumppani eikä sen ainoa rahoittaja, avunantaja ja kauppakumppani. Kiinasta on tullut nopeasti Afrikan kolmanneksi suurin kauppakumppani: vuonna 2006 kauppaa käytiin 43 miljardin euron arvosta (30 miljardia euroa vuonna 2005), ja 23 prosenttia kaikesta Kiinan tuontiöljystä on tänä päivänä peräisin Afrikasta. Tästä seuraa, että jos EU haluaa pysyä etuoikeutettuna kumppanina ja hyödyntää Afrikan-suhteitaan täysipainoisesti, sen on oltava valmis lujittamaan nykyisiä suhteita institutionaalisesta, poliittisesta ja kulttuurin näkökulmasta – joillakin aloilla jopa miettimään ne uusiksi. Vuonna 2005 vahvistettu EU:n Afrikka-strategia oli tärkeä ensiaskel, mutta nyt on aika siirtyä Afrikkaa varten laaditusta strategiasta poliittiseen kumppanuuteen Afrikan kanssa . EU ja Afrikka puhaltavatkin yhteen hiileen vuonna 2007 tarkoituksenaan vahvistaa poliittista yhteistyötään ja luoda perusta pitkäkestoiselle strategiselle kumppanuudelle, joka ei rajoitu pelkkään kehitysyhteistyöhön, jossa irrottaudutaan Afrikka-keskeisyydestä ja instituutioista ja jossa noustaan niiden yläpuolelle pirstaloitumista välttäen .

- Kumppanuudessa ei rajoituta kehitysyhteistyöhön , millä tarkoitetaan sitä, että vaikka EU jatkaa Afrikan kehityksen tukemista kaikin tavoin, asialistalle otetaan jatkossa myös kaikki molempia osapuolia askarruttavat ja yhteistä etua edustavat poliittiset kysymykset. Samoin kumppanuudessa pyritään hyödyntämään muilta politiikanaloilta, kuten kaupasta ja tutkimuksesta, saatavia synergiaetuja nykyistä paremmin ja järjestelmällisemmin. Näin suhteen luonne muuttuu kun aiempaa avunantaja–avunsaaja-asetelmaa laajennetaan tasaväkisten osapuolten poliittisen kumppanuuden suuntaan.

- Kumppanuudessa irrottaudutaan Afrikka-keskeisyydestä siinä mielessä, että EU:n ja Afrikan välisessä vuoropuhelussa ei pitäisi käsitellä yksinomaan Afrikan asioita. EU ja Afrikka siis laajentavat näköpiiriään niin, että siihen mahtuu Afrikan ja Euroopan lisäksi koko muu maailma.

- Kumppanuudessa vältetään pirstaloitumista siltä osin, että EU:n ja Afrikan maa-, osa-alue-, alue- ja mannertasolla laadittavilla kehyksillä, politiikoilla ja välineillä olisi pyrittävä tukemaan koko Afrikan mantereen yhdentymistä ja yhteistyötä nykyistä paremmin. Alueellista yhdentymistä edistetään ja tuetaan, koska se on keskeinen osatekijä koko mantereen yhdentymisprosessissa. Alueellinen yhdentyminen tukee markkinoiden laajentumista ja yhdentymistä, mikä on edellytys investointien houkuttelemiselle, tuotantokapasiteetin lisäämiselle ja sääntelyn yhtenäistämiselle. Taloudellinen yhdentyminen on olennainen osa tätä prosessia, ja sitä onkin tarkoitus tukea vahvistamalla EU:n ja Afrikan välisiä kauppasuhteita tavalla, joka edistää kehitystä. Keskeisessä asemassa ovat tällöin talouskumppanuussopimukset. Kumppanuudella halutaan selkeyttää Afrikan eri toimijoiden, myös AU:n, NEPADin (erityisesti sen sosioekonominen ohjelma) ja alueellisten järjestöjen, välistä tehtävän- ja vastuunjakoa ja lisätä kansallista ja alueellista tukea panafrikkalaisille instituutioille. EU puolestaan lähtee siitä, että AU:sta on muotoutumassa keskeinen poliittinen toimija Afrikassa, ja suhtautuu Afrikkaan enenevässä määrin yhtenä kokonaisuutena .

- Kumppanuudessa irrottaudutaan myös instituutioista , mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että EU:n ja Afrikan välistä vuoropuhelua ja kumppanuutta ei johdeta yksin Brysselistä ja Addis Abebasta vaan mukaan otetaan erityyppisiä toimijoita. Tähän pitäisi kuulua kansalaisyhteiskunnan kuuleminen, minkä lisäksi EU:n ja Afrikan väliseen vuoropuheluun osallistuvia sidosryhmiä, myös kansalaisyhteiskuntaa ja nuorisojärjestöjä, olisi kannustettava tukemaan samoja tavoitteita ja puhaltamaan yhteen hiileen. Instituutioista irrottautumisessa pitäisi olla kyse myös siitä, että yksityissektorin kokemuksia, taitotietoa ja muita resursseja hyödynnetään molemmilla mantereilla nykyistä paremmin ja järjestelmällisemmin kumppanuuden tavoitteiden toteuttamiseen.

2. KAIROSTA LISSABONIIN

2.1. EU:n Afrikka-strategiasta (2005)…

EU:n ja Afrikan ensimmäinen huippukokous järjestettiin Kairossa vuonna 2000. Huippukokouksessa allekirjoitettuihin Kairon julistukseen ja Kairon toimintasuunnitelmaan sisältyy kunnianhimoisia sitoumuksia, jotka koskevat muun muassa varastettujen kulttuuriesineiden palauttamista ja Afrikan ulkomaanvelkaa. Vieläkin merkittävämpää on ehkä se, että Kairon huippukokouksesta käynnistyi EU:n ja Afrikan välinen aiempaa suunnitelmallisempi poliittinen vuoropuhelu, jota käydään johtavien virkamiesten ja ministereiden säännöllisissä tapaamisissa.

EU:n ja Afrikan välisen vuoropuhelun todellinen käännekohta oli kuitenkin vuonna 2001 alulle pantu uusi kumppanuus Afrikan kehittämiseksi (New Partnership for Africa's Development, NEPAD) – Afrikan oma aidosti Afrikka-lähtöinen määritelmä siitä, miltä Afrikan poliittisen tulevaisuuden pitäisi näyttää. Sitäkin tärkeämpi tapahtuma oli Afrikan unionin (AU) perustaminen vuonna 2002. Käynnissä olevat yhdentymisprosessit, Afrikan alueellisten järjestöjen merkityksen kasvu ja AU:n tuore rooli keskeisenä kansainvälisenä toimijana ja Afrikan poliittisena äänenä ovat olleet Afrikan mutta myös EU:n ja Afrikan kumppanuuden kannalta ratkaisevia tekijöitä. Tässä uudessa myönteisessä ilmapiirissä alettiin suunnitella EU:n ja Afrikan toisen huippukokouksen järjestämistä Lissabonissa vuonna 2003. Huippukokousta jouduttiin kuitenkin lykkäämään osallistumiseen liittyvistä syistä ja syntyneen polemiikin takia.

Vuosi 2005 osoittautui monella tapaa kansainväliseksi Afrikan vuodeksi. Silloin järjestettiin muutamia korkean tason tapahtumia ja tehtiin tärkeitä kansainvälisiä aloitteita. Esimerkiksi Gleneaglesin G8-huippukokouksessa annettiin tuntuvia avustus- ja velkahelpotussitoumuksia, minkä lisäksi EU:n ministerineuvosto hyväksyi avun tuloksellisuudesta annetun Pariisin julistuksen johdosta toimenpidepaketin ja sitoumuksia, joilla lisätään virallisen kehitysavun määrää ja parannetaan avun tuloksellisuutta ja kehitykseen vaikuttavien politiikkojen johdonmukaisuutta; tavoitteena on auttaa Afrikkaa ja muuta kolmatta maailmaa saavuttamaan vuosituhannen kehitystavoitteet vuoteen 2015 mennessä. Lokakuussa 2005 Euroopan komissio antoi EU:n Afrikka-strategiaa koskevan tiedonannon AU:n komission kanssa järjestämässään tapaamisessa. Kaksi kuukautta myöhemmin eli joulukuussa 2005 Eurooppa-neuvosto vahvisti monia tiedonannossa esitettyjä ehdotuksia ja hyväksyi EU:n ensimmäisen yhteisen, yhtenäisen ja kokonaisvaltaisen Afrikka-strategian, jonka otsikko on Kohti strategista kumppanuutta . EU:n strategian tavoitteena on luoda kaikille EU:n toimijoille yhteinen kehys ja vakiinnuttaa Afrikan kehitys yhdeksi EU:n poliittisen toiminnan painopisteeksi.

Strategiaa sovelletaan kumppanuuden kaikilla kolmella tasolla – kansallisella, alueellisella ja panafrikkalaisella – ja sen lähtökohtana on kolme perusoletusta: (i) kestävää kehitystä ei voida saavuttaa ilman hyvää hallintoa, oikeusvaltiota, turvallisuutta ja rauhaa; (ii) talouskasvun edistämiseksi tarvitaan alueellista yhdentymistä, kauppaa ja yhteenkytkettävyyttä; (iii) jotta Afrikka voisi saavuttaa vuosituhattavoitteet, elintasoon suoraan vaikuttavia aloja, kuten terveydenhoitoa, koulutusta ja elintarviketurvaa, on tuettava nykyistä enemmän.

EU on kollektiivisesti toteuttanut Afrikka-strategiassa esitettyjä politiikkoja ja toimia vuosina 2006 ja 2007. Poliittisella tasolla EU on jatkanut omistajuuden, kumppanuuden ja molemminpuolisen vastuun periaatteiden viemistä osaksi kaikkia Afrikan-suhteitaan. Toiminnan tasolla EU on pannut alulle kunnianhimoisen EU:n ja Afrikan infrastruktuurikumppanuuden ja EU:n hallintotapa-aloitteen, lisännyt AU:n johtamien rauhantukioperaatioiden (kuten Darfurissa toteutettavan AMIS-operaation) rahoitusta Afrikan rauhanrahastosta, tukenut opiskelijavaihtoon keskittyvää AU:n Nyerere-ohjelmaa sekä avannut Erasmus Mundus –ohjelman afrikkalaisille korkeakouluille ja niiden opettajille ja jatko-opiskelijoille. EU:n strategia näkyy myös EU:n politiikkojen sisäisen johdonmukaisuuden lisääntymisenä sekä komission ja jäsenvaltioiden Afrikan-politiikkojen koordinoinnin paranemisena.

2.2. …EU:n ja Afrikan yhteiseen strategiaan

EU:n Afrikka-strategialla on onnistuttu lisäämään Afrikan vetämille kehittämistoimille annetun EU:n tuen määrää ja johdonmukaisuutta. Strategia on ollut hyödyllinen kahdella tapaa: poliittisena kehyksenä (säännöstö) ja poliittisena prosessina. Sen ansiosta EU on nyt parempi, yhtenäisempi ja tehokkaampi kumppani. Strategia on jatkossakin keskeinen poliittinen asiakirja, mutta samalla pelkkä alkusysäys. Alusta alkaen esitettiin kritiikkiä, jonka mukaan strategiaa laadittaessa eri tahoja ei ollut kuultu riittävästi ja että siihen sisältyi piirteitä perinteisestä yksipuolisesta avunantaja–avunsaaja-lähestymistavasta. EU:n ja Afrikan viidennessä ministerikokouksessa, joka järjestettiin Bamakossa joulukuussa 2005, sovittiinkin, että seuraavassa vaiheessa EU:n ja Afrikan olisi vietävä kumppanuus uudelle strategiselle tasolle ja laadittava EU:n ja Afrikan yhteinen strategia – siis kumppanuus Afrikan kanssa , ei strategia Afrikkaa varten . Strategisessa kumppanuudessa ensisijainen vastuu Afrikan poliittisesta tulevaisuudesta ja mantereen kehityksestä olisi Afrikan valtioilla ja järjestöillä. EU puolestaan jatkaisi kehitysavun antamista sen varmistamiseksi, että vuosituhannen kehitystavoitteet saavutetaan Afrikassa ja maailmanlaajuisesti. Tarkoituksena on, että suhteesta tulee vähitellen poliittisempi, yleismaailmallisempi ja tasa-arvoisempi. Joulukuussa 2006 kokoontunut Eurooppa-neuvosto ja tammikuussa 2007 järjestetty AU:n huippukokous kannattivat ehdotusta.

EU:n ja Afrikan yhteisen strategian valmistelu alkoi siis samaan aikaan, kun EU:n Afrikka-strategiaa toteutettiin yhteisen täytäntöönpanomatriisin valvonnassa. Vuonna 2006 tehdyn työn pohjalta prosessi käynnistettiin uudelleen vuonna 2007 järjestämällä sarja kokouksia, joissa sovittiin yhteisen strategian ja Lissabonin huippukokouksen pääperiaatteista, tavoitteista ja poliittisista painopisteistä. Näissä kokouksissa EU:ta edustivat komissio, puheenjohtajavaltiot Saksa, Portugali ja Slovenia sekä neuvoston pääsihteeristö. AU:ta kokouksissa edustivat sen komissio, senhetkinen puheenjohtajavaltio (Ghana vuonna 2007) ja usein myös maat, joilla on vetovastuu määrätyissä Kairon vuoropuhelun piiriin kuuluvissa poliittisissa kysymyksissä[2]. Yhteisen strategian luonnos sai myönteisen vastaanoton EU:n ja Afrikan Brysselissä 15. toukokuuta järjestetyssä ministerikokouksessa, joka myös vahvisti sen. Työ yhteisen strategian viimeistelemiseksi jatkuu vuoden 2007 kesän ja syksyn ajan. Samanaikaisesti valmistellaan ensimmäisiä toimintasuunnitelmia ja Lissabonin huippukokouksen asialistaa.

Tämän institutionaalisen prosessin tueksi on järjestetty laaja konsultointi (mm. osoitteessa www.europafrica.org) materiaalin keräämiseksi luonnosteluvaihetta varten; kannanottoja on haettu mahdollisimman monenlaisilta Euroopassa, Afrikassa ja muualla maailmassa vaikuttavilta, muilta kuin institutionaalisilta sidosryhmiltä. Myös Euroopan parlamentin ja yleisafrikkalaisen parlamentin edustajat sekä afrikkalaisia ja eurooppalaisia kansalaisyhteiskuntia edustavat sidosryhmät ovat vaihtaneet näkemyksiä säännöllisesti. Lissabonin huippukokouksen lähestyessä kaikkia näitä prosesseja on syytä parantaa ja tehostaa.

3. LISSABONIN HUIPPUKOKOUS: TAVOITTEET JA ALOITTEET

Vuodeksi 2003 aiotun EU:n ja Afrikan huippukokouksen lykkääminen oli poliittisesti suuri pettymys. Siksi onkin myönteistä, että EU:n ja Afrikan kumppanuus on nyt uudestaan poliittisen asialistan kärjessä, minne se kuuluukin. Huippukokous tarjoaa molempien mantereiden poliittisille johtajille tilaisuuden tehdä painavia toimintapoliittisia sitoumuksia ajankohtaisissa kansainvälisissä kysymyksissä – tärkeimpinä ilmastonmuutos, muuttoliike, kestävät energianlähteet, hallintotapa ja turvallisuus – ja viitoittaa EU:n ja Afrikan strategisen kumppanuuden poliittista suuntaa. Lisäksi EU ja Afrikka voivat hyödyntää tilaisuutta osoittaakseen, miten avointa niiden vuoropuhelu on, ja ojentaakseen käden Afrikan muille, uusille ja vanhoille kumppaneille kutsumalla ne kokouksen osallistujiksi.

Afrikan ja EU:n valtioiden ja hallitusten päämiehet (jotka edustavat 80:tä maata ja lähes 1,5:tä miljardia ihmistä) allekirjoittavat huippukokouksessa Lissabonin julistuksen , joka on arvoja, yhteisiä etuja ja strategisia tavoitteita koskeva EU:n ja Afrikan konsensus.

Lisäksi Afrikan ja EU:n johtajat vahvistavat lyhyen ja ytimekkään yhteisen strategian , joka on tarkoitettu EU:n ja Afrikan strategisen kumppanuuden poliittiseksi visioksi ja ohjenuoraksi.

3.1. Tavoitteet

Yhteisellä strategialla pyritään saavuttamaan neljä poliittista päätavoitetta, joista jokainen edustaa EU:n ja Afrikan tämänhetkisen kumppanuuden eri ulottuvuutta:

- Lujitetaan ja uudistetaan EU:n ja Afrikan poliittista kumppanuutta niin, että siitä tulee kahden tasaväkisen kumppanin liitto.

- Jatketaan rauhan, turvallisuuden, hyvän hallinnon, ihmisoikeuksien kunnioittamisen, kaupan, Afrikan alueellisen ja koko mantereen yhdentymisen sekä muiden keskeisten kehityskysymysten edistämistä.

- Ratkotaan yhdessä maailmanlaajuisia haasteita.

- Helpotetaan ja edistetään monipuolista ja ihmisläheistä kumppanuutta Afrikan ja Euroopan kansojen kesken.

3.2. Poliittisen aloitteet

Valtioiden ja hallitusten päämiehet voisivat tehdä huippukokouksessa joitakin mallialoitteita, jotka antaisivat kumppanuudelle sisältöä ja joilla EU voisi osoittaa Afrikalle, omille kansalaisilleen ja koko muulle maailmalle, miten se toteuttaa EU:n ja Afrikan kumppanuutta rakentavalla tavalla. Tällaisia aloitteita pitäisi tehdä seuraavilla aloilla:

(a) EU:n ja Afrikan kumppanuus energian alalla

Energian toimitusvarmuus, varmat, kestävät ja kohtuuhintaiset energiapalvelut samoin kuin energianlähteiden kestävä ja tehokas hoito ovat kehityksen ja vaurauden ennakkoedellytyksiä niin Euroopassa kuin Afrikassakin. Vaikka Afrikalla on runsaat energiavarat, modernin energian saantia maailmanlaajuisesti vertailtaessa maanosa sijoittuu viimeiseksi. Sähkö puuttuu 600 miljoonalta afrikkalaiselta, jotka käyttävät ruoanlaittoon ja lämmitykseen puuta. Vuosittain 400 000 afrikkalaista, joista valtaosa naisia ja lapsia, kuolee hengityselinten sairauksiin, jotka ovat kytköksissä puun ja muiden perinteisten polttoaineiden käytöstä johtuvaan huoneilman pilaantumiseen. Investointitarpeet ovat valtavat: Maailmanpankin arvioiden mukaan Saharan eteläpuolisen Afrikan 100-prosenttinen sähköistäminen vuoteen 2030 mennessä vaatisi vuosittain 8,27 miljardin euron investoinnit. Jo nyt tilanne on se, että Euroopalla ja Afrikalla on tiiviit kytkökset energia-alalla: Eurooppa hyötyy Afrikan energiaviennistä ja Afrikka hyötyy teknisestä ja taloudellisesta tuesta, jota Eurooppa antaa energia-alalla. Maailmanlaajuinen huoli energian toimitusvarmuudesta ja saannista sekä ilmastonmuutoksesta on selvästi vahvistanut energia-alan tulevaisuuteen liittyviä kytköksiä Afrikan ja Euroopan välillä ja luonut kysyntää yhteisille lähestymistavoille.

Tätä taustaa vasten Afrikan ja EU:n tuleva energiakumppanuus tarjoaa kumppaneille innovatiivisen foorumin tehostetun poliittisen vuoropuhelun käymiseen energiakysymyksistä. Energiakumppanuuden puitteissa Afrikka ja Eurooppa voivat jakaa tietoa ja kokemuksia, laatia yhteisiä poliittisia vastauksia ja tukea toimia, joilla etsitään ratkaisuja 2000-luvun haasteisiin energia-alalla. Osana kumppanuutta on tarkoitus tarkastella energiatoimitusten varmuutta ja monipuolisuutta sekä Afrikan että Euroopan näkökulmasta, edistää kohtuuhintaisten, puhtaiden ja tehokkaiden energiapalvelujen saantia, elävöittää energiamarkkinoita sekä lisätä rahoitusta ja henkilöresursseja Afrikan kestävän energiakehityksen tukemiseksi. Näiden toimien ohella pyritään luomaan investointeja suosiva ympäristö ja edistämään markkinoiden läpinäkyvyyttä ja vakautta. Kumppanuuteen halutaan mukaan yksityissektorin ja kansainvälisten rahoituslaitosten kaltaisia keskeisiä toimijoita, ja siinä etsitään keinoja, joilla uudet avunantajat saataisiin osallistumaan Afrikan energia-alan kehittämisestä käytävään vuoropuheluun.

Toiminnalla pyritään seuraaviin käytännön tavoitteisiin: lujittamaan Afrikan ja EU:n välistä vuoropuhelua energian saannista ja toimitusvarmuudesta; lisäämään energiainfrastruktuuriin tehtäviä investointeja, uusiutuvat energiaratkaisut ja energiatehokkuus mukaan luettuina; laajentamaan öljy- ja kaasutulojen käyttöä kehitystä edistävällä tavalla; lisäämään läpinäkyvyyttä ja kehityksen mahdollistavaa toimintaympäristöä; ja ottamaan ilmastonmuutos huomioon kaikessa kehitysyhteistyössä. Kumppanuuden pitäisi perustua olemassa oleviin välineisiin, kuten EU:n ja Afrikan infrastruktuurikumppanuuteen ja siihen liittyvään rahastoon, EU:n energia-aloitteeseen (EUEI) ja siihen sisältyvään AKT-maille tarkoitettuun energia-alan välineeseen (tällä hetkellä 220 miljoonaa euroa), kymmenennen EKR:n maa- ja alueohjelmiin sekä ympäristöä ja luonnonvarojen (myös energian) hoitamista koskevaan temaattiseen ohjelmaan.

(b) EU:n ja Afrikan kumppanuus ilmastonmuutoksen alalla

Ilmastonmuutos vaikuttaa kaikkiin maihin, mutta ensimmäisinä ja ankarimmin siitä kärsivät vähiten kehittyneet maat ja muut haavoittuvat kehitysmaat. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) neljänteen arviointiraporttiin sisältyvän alueanalyysin mukaan Afrikka on yksi ilmaston vaihtelulle ja muutokselle altteimpia maanosia, koska sen luonto on kovan paineen alaisena ja sen sopeutumiskyky puutteellinen. Afrikan kompastuskiviä tulevat olemaan elintarviketurva, kestävä vesihuolto ja äärimmäiset sääilmiöt, kuten tulvat ja kuivuudet. IPCC:n raportista käy myös ilmi, että vuoteen 2020 mennessä 75–250 miljoonan ihmisen arvioidaan kärsivän ilmastonmuutoksen aiheuttamasta vesistressin lisääntymisestä ja että sateenvarainen maatalous voi joissakin maissa vähentyä jopa 50 prosenttia. Jos ilmastonmuutokseen ei puututa, vaarana on köyhyyskierteen jatkuminen ja vuosien kehitysponnistelujen rapautuminen. AU:n johtajat antoivat tammikuussa 2007 ilmastonmuutosta ja kehitystä Afrikassa koskevan Addis Abeban julkistuksen, jossa ne sitoutuivat muun muassa sisällyttämään ilmastonmuutoksen osaksi valtioiden ja alueiden kehityspolitiikkoja, -ohjelmia ja -toimia. AU:n komission puheenjohtaja valtuutettiin johtamaan toimia, joilla helpotetaan Afrikan edustajien osallistumista ilmastoaiheisiin neuvotteluihin. Julistus on hyvä perusta AU:n ja EU:n ilmastonmuutoskumppanuudelle.

Kumppanuus tarjoaa puitteet vuoropuhelun käymiseksi ja näkemysten vaihtamiseksi konkreettisista toimista, joilla ilmastonmuutosta voidaan parhaiten torjua. EU:n ja Afrikan kumppanuus on ensisijainen foorumi keskustelujen käymiseksi EU:n ja Afrikan yhteisestä visiosta.

Lisäksi kumppanuus vahvistaa käytännön yhteistyötä seuraavilla aloilla: sopeutuminen, katastrofiriskin vähentäminen, metsäkadon pysäyttäminen, kehitysmaiden tukeminen osallistumaan maailmanlaajuisiin hiilidioksidimarkkinoihin (muun muassa puhtaan kehityksen mekanismin avulla), ympäristöystävällisen teknologian edistäminen ja käyttö sekä ilmastonmuutoksen ympäristövaikutusten seurannan parantaminen muun muassa avaruuteen sijoitettujen järjestelmien avulla.

Kumppanuutta on tarkoitus tukea maailmanlaajuisella ilmastonmuutosallianssilla (Global Climate Change Alliance), jota koskevan ehdotuksen komissio aikoo esitellä piakkoin.

(c) EU:n ja Afrikan kumppanuus muuttoliikkeen, liikkuvuuden ja työllisyyden aloilla

Muuttoliike ja liikkuvuus kuuluvat erottamattomasti globalisaatioon; ne olisi nähtävä ja niitä olisi käsiteltävä ilmiöinä, joilla voi olla myönteisiä vaikutuksia. Tripolissa järjestettiin marraskuussa 2006 muuttoliikettä ja kehitystä käsitellyt ministerikokous, jossa EU:n ja Afrikan ministerit sitoutuivat lähtö-, kauttakulku- ja kohdemaiden väliseen kumppanuuteen, jotta muuttoliikettä voitaisiin hallita kokonaisvaltaisella ja tasapainoisella tavalla jaetun vastuun ja yhteistyön hengessä. EU ja Afrikka tekevät tiivistä yhteistyötä kokouksen päätelmien täytäntöön panemiseksi. Päätelmät kattavat mitä erilaisimpia aloja: muuttoliikkeen ja kehityksen välisten kytkösten edistäminen, laillisen maahanmuuton helpottaminen, laittomaan maahanmuuttoon yhdessä puuttuminen muun muassa tekemällä yhteistyötä paluumuutto- ja takaisinottoasioissa ja ihmiskaupan torjuminen, jota koskevaa yhteistyötä on tarkoitus lisätä ja samalla kiinnittää erityishuomiota uhrien suojelemiseen. EU ja Afrikka aikovat tehdä Afrikassa jo käynnissä olevien aloitteiden pohjalta yhteistyötä laajentaakseen sitä tietopohjaa, jolle Afrikan maiden muuttoliikepolitiikat perustuvat. Toisena tavoitteena on perustaa Afrikkaan muuttoliikkeiden seurantakeskuksia, jotka keräisivät, analysoisivat ja jakaisivat tietoa Afrikan sisäisistä sekä Afrikan ja EU:n välisistä muuttovirroista. Nk. maahanmuuttajaprofiilien laatimista on tarkoitus kehittää edelleen. Afrikka ja EU aikovat puuttua ammattityöntekijöiden, kuten terveydenhoitohenkilöstön, muuttoon ja pyrkivät minimoimaan afrikkalaisten Eurooppaan rekrytoinnista aiheutuvia haittavaikutuksia ottaen huomioon, että terveydenhoitohenkilöstön puute tunnustetaan nyttemmin yhdeksi suurimmaksi esteeksi vuosituhattavoitteiden toteutumiselle[3]. Maailmanpankki teki vastavalmistuneiden etiopialaislääkärien ja -sairaanhoitajien keskuudessa äskettäin selvityksen, jonka mukaan 70 prosenttia lääkäreistä ja 62 prosenttia sairaanhoitajista suunnitteli lähtevänsä maasta heti tilaisuuden tullen. Arvioiden mukaan Afrikasta lähtee vuosittain noin 80 000 ammattityöntekijää, joista 23 000 on joko johtotason henkilöitä tai korkeasti koulutettuja. Tämänkaltaisia aloitteita voitaisiin tarvittaessa tehdä myös muilla aloilla. Kumppanit selvittävät myös, miten muuttajien rahasiirtoja kotimaihin voitaisiin helpottaa ja miten niiden kehitystä edistävää vaikutusta voitaisiin lisätä unohtamatta kuitenkaan, että lähetykset ovat luonteeltaan yksityisiä.

Jotta liikkuvuutta ja työvoiman muuttoa Afrikassa ja – soveltuvin osin – Afrikan ja EU:n välillä voitaisiin edistää ja hallinnoida paremmin, osapuolet tekevät yhteistyötä muuttoliikkeeseen liittyvän tietämyksen ja hallintavalmiuksien parantamiseksi Afrikassa (muun muassa Malin hallituksen kehitteillä olevan mallin sekä erilaisista Pohjois-Afrikassa toteutetuista työvoiman muuttoa koskevista hankkeista saatujen kokemusten perusteella). Tapoja Afrikan ja EU:n välisen kiertomuuton helpottamiseksi kartoitetaan myös siksi, että lähtö- ja kohdemaiden samoin kuin muuttajien itsensä kannalta päästäisiin tilanteeseen, jossa kaikki osapuolet hyötyvät. EU ja Afrikka kannustavat afrikkalaisten ammattityöntekijöiden liikkumista lähtö- ja kohdemaiden välillä solmimalla kumppanuuksia EU:n ja Afrikan eri instituutioiden, esimerkiksi korkeakoulujen ja sairaaloiden, välille.

Kun otetaan huomioon, että työpaikkojen puute on yksi Afrikan keskeisimmistä haasteista ja että muuttoliikkeen ja liikkuvuuden hallintaa koskevia aloitteita olisi lähestyttävä nykyistä laajemmasta näkökulmasta, ollaan tilanteessa, jossa osapuolten olisi yhdistettävä voimansa, jotta Afrikkaan saataisiin lisää ja parempia työpaikkoja , erityisesti nuorille ja naisille. EU:n olisi omiin kokemuksiinsa nojaten tuettava Afrikkaa laatimaan ja toteuttamaan sellaisia strategioita ja politiikkoja, joilla edistetään työpaikkojen syntymistä virallisessa taloudessa muun muassa parantamalla investointiedellytyksiä ja rakentamalla vahvat, joustavat, avoimet ja vastuulliset työmarkkinalaitokset. Luomalla Afrikkaan tuottavia ja ihmisarvoisia työpaikkoja tarjotaan mantereen nuorille naisille ja miehille tulevaisuus ja todellinen vaihtoehto pimeille, epävarmoille ja usein vaarallisille matkoille Eurooppaan laittoman työn perässä. Alan yhteistyöllä olisi oltava selkeät tavoitteet, ja sen pitäisi perustua kehitysyhteistyöpolitiikan perusperiaatteille. Johtoajatuksena pitäisi olla kehitykseen vaikuttavien politiikkojen johdonmukaisuus; kyseeseen tulevia aloja ovat tällöin kauppa, maatalous, kalastus, tutkimus, tieto- ja viestintätekniikka, infrastruktuuri, taloudellinen yhdentyminen, investoinnit, virallinen kehitysapu ja siirtotyöläisten rahalähetykset.

(d) EU:n ja Afrikan kumppanuus demokraattisen hallintotavan alalla

Demokraattinen hallintotapa yksi EU:n ja AU:n perusarvoista. EU ja AU ovat molemmat tehneet alan aloitteita, joista esimerkkejä ovat uusi panafrikkalainen hallintorakenne, Afrikan valtioiden vertaisarviointijärjestelmä (APRM), Afrikan ja AKT-maiden hallintoaloite sekä naapuruuspolitiikan piiriin kuuluville maille tarkoitettu hallintotaparahasto. Yhteydenpito yleisafrikkalaisen parlamentin ja Euroopan parlamentin välillä on lisääntymässä.

EU:n ja AU:n on ryhdyttävä kauaskantoiseen ja kokonaisvaltaiseen mannertenväliseen vuoropuheluun kaikista hallintotapaan liittyvistä näkökohdista

Asian edistämiseksi AU:n ja EU:n olisi yhdessä perustettava hallintotapafoorumi , jolla valtiosta riippumattomat toimijat, kansalliset ja koko mantereen yhteiset parlamentit, paikallisviranomaiset ja alueelliset järjestöt voivat syventää käymäänsä vuoropuhelua eri osapuolia yhdistävistä hallintokysymyksistä, kuten ihmisoikeuksista, demokratian periaatteista, oikeusvaltiosta, luonnonvarojen hoidosta, korruption ja petosten torjunnasta, valtion varojen läpinäkyvästä ja vastuullisesta hoidosta, institutionaalisesta kehityksestä ja uudistuksista, epävakaudesta, maailmanlaajuisesta hallinnosta ja turvallisuusalan uudistuksesta. Vuoropuhelun tavoitteena on toisaalta vakiinnuttaa demokraattiset hallintoperiaatteet koko maailman, mannerten, maiden ja paikallishallinnon tasolla ja toisaalta ruokkia demokraattisesta hallintotavasta korkeammalla tasolla käytävää EU:n ja AU:n vuoropuhelua. Jotta panafrikkalaista hallintorakennetta ja politiikan koordinointia voitaisiin tukea nykyistä tehokkaammin, EU aikoo selvittää uusia tapoja, joilla yhteisön ja jäsenvaltioiden myöntämä rahoitus voitaisiin kanavoida joko EU-rahaston kautta tai EU:n yhteisinä rahoitusosuuksina olemassa oleviin rahoitusvälineisiin ja erityisrahastoihin.

(e) EU:n ja Afrikan yhteinen poliittinen ja institutionaalinen rakenne

Edellä esiteltyjä neljää alakohtaista kumppanuutta täydennetään ja vahvistetaan siten, että 80 EU:n ja Afrikan maan johtajat sitoutuvat käymään kokonaisvaltaisempaa ja jäsennellympää vuoropuhelua toistensa kanssa. Vastaavanlaista vuoropuhelua edellytetään käytävän molempien mannerten demokraattisten instituutioiden ja kansalaisen välillä. Asian edistämiseksi EU:n ja Afrikan olisi vahvistettava Euroopan parlamentin ja yleisafrikkalaisen parlamentin johdolla käytävää EU:n ja AU:n instituutioiden välistä vuoropuhelua. Lisäksi EU ja Afrikka voisivat tarvittaessa järjestää eri alojen ministerikokouksia ja kehittää tehokkaita institutionaalisia mekanismeja poliittisen vuoropuhelun käymiseen kumppanuuden kaikilla (maailmanlaajuinen, mantereen käsittävä, alueellinen, kansallinen ja paikallinen) tasoilla. Näiden toimien perustana ovat kahdesti vuodessa järjestettävät ministeritroikan kokoukset sekä EU:n ja AU:n komissiotasolla käytävä vuoropuhelu . Uusille mekanismeille voi kuitenkin olla erityistä tarvetta maailmanlaajuisella tasolla (mikä mahdollistaisi kantojen ja asialistojen yhteensovittamisen monenvälisissä organisaatioissa ja yhteyksissä). EU:n ja Afrikan johtajien olisi strategisen kumppanuuden johtoajatukset huomioon ottaen sitouduttava huippukokousten järjestämiseen kahden vuoden välein niin, että joka toinen kokous järjestetään EU:ssa, joka toinen Afrikassa. Virallisesti tämä kokonaisvaltainen poliittinen kumppanuus pannaan alulle Lissabonin julistuksella.

Nämä viisi aloitetta, jotka ovat EU:n ehdotuksia Lissabonin huippukokouksessa käsiteltäviksi johtoteemoiksi, on tarkoitus sisällyttää yhdessä muiden, yhteistä etua edustavien alojen ohjelmien ja toimien kanssa toimintasuunnitelmaan , joka liitetään yhteiseen strategiaan.

Lissabonin huippukokousta varten laaditaan ensimmäinen toimintasuunnitelma, joka kattaa lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä (seuraavaan huippukokoukseen mennessä eli kahden vuoden kuluessa) toteutettavat yhteiset toimet. Jotta Lissabonin huippukokous jäisi lupaustensa mukaisesti historiaan menestyksenä ja virstanpylväänä, EU:n ja AU:n on yhdessä huolehdittava siitä, että ensimmäiseen toimintasuunnitelmaan sisältyy monia kunnianhimoisia sitoumuksia.

3.3. Yhteinen asiakirja

Täydellisempi kuvaus kumppanuuden painopisteistä ja tavoitteista on Euroopan komission ja neuvoston pääsihteeristön laatimassa yhteisessä asiakirjassa nimeltä Beyond Lisbon: Making the EU-Africa Strategic Partnership Work .

Kyseinen asiakirja muodostaa yhdessä tämän tiedonannon kanssa EU:n panoksen yhteiseen strategiaan, josta neuvotellaan ja joka viimeistellään afrikkalaisten kumppanien kanssa vuoden 2007 kesän ja syksyn kuluessa.

[1] Angola, Etiopia, Kap Verde, Kongo, Kongon demokraattinen tasavalta, Mosambik, Sierra Leone, Sudan ja Tansania.

[2] Algeria (rauha ja turvallisuus), Egypti (kulttuuriesineet), Nigeria (velka), Senegal (muuttoliike), Tunisia (apu), Libya (elintarviketurva), Marokko (ympäristö) ja Etelä-Afrikka (kauppa ja alueellinen yhdentyminen). Vaikka Marokko ei olekaan AU:n jäsenmaa, se osallistui kokouksiin ympäristöasioista vastaavana.

[3] KOM(2006) 870: Eurooppalainen toimintaohjelma terveydenhuollon vakavan henkilöstöpulan lievittämiseksi kehitysmaissa (2007-2013).