52003DC0034

KOMISSION TIEDONANTO - Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä toinen väliraportti

Yhteenveto ja päätelmät

I. Johdanto

Toisen taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevän kertomuksen antamisen jälkeen komissio käynnisti tulevan koheesiopolitiikan vaihtoehtoja koskevan keskustelun, jota alueilla, nykyisissä ja tulevissa jäsenvaltioissa ja EU:n toimielimissä pääasiallisesti vastuussa olevat toimijat ovat edelleen jatkaneet. Tässä toisessa väliraportissa saatetaan ajan tasalle alueiden tilannetta ja niillä havaittavia suuntauksia koskeva analyysi sekä kuvaillaan tulevasta koheesiopolitiikasta vuonna 2002 käydyn keskustelun päälinjoja.

II. Alueiden tilanteen ja suuntausten analyysi: laajentumisen haasteet

EU:n laajentuminen 25 jäsenvaltioon merkitsee ennenkuulumatonta haastetta unionin kilpailukyvylle ja sisäiselle koheesiolle. Laajentumisessa on otettava huomioon monia sellaisia tekijöitä, joilla on kiistaton vaikutus tulevaan koheesiopolitiikkaan. Niitä ovat muun muassa:

- Taloudellisten erojen ennennäkemätön kasvu unionissa: unionin vauraimmilla alueilla asuvien 10 prosentin ja köyhimmillä alueilla asuvien 10 prosentin välinen asukaskohtaisen BKT:n ero on yli kaksi kertaa niin suuri kuin 15 jäsenvaltion unionissa.

- Erojen maantieteellinen siirtyminen: 25 jäsenvaltioon laajentuneessa unionissa kaikkiaan 116 miljoonaa ihmistä - noin 25 prosenttia unionin kokonaisväestöstä - elää alueilla, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 prosenttia EU:n keskiarvosta, kun vastaava osuus 15 jäsenvaltion unionissa on 68 miljoonaa ihmistä eli 18 prosenttia kokonaisväestöstä. Laajentuneessa unionissa neljä kymmenestä tähän väestöryhmään kuuluvasta asuu nykyisten jäsenvaltioiden alueilla, ja loput ovat ehdokasmaiden asukkaita.

- Työllisyystilanteen heikkeneminen: mikäli uusien jäsenvaltioiden keskimääräinen työllisyysaste halutaan nostaa muun yhteisön tasolle, unioniin on luotava 3 miljoonaa uutta työpaikkaa työllisyyden laskusuuntauksen ja nuorten korkean pitkäaikaistyöttömyyden takia. Laajentuneessa unionissa esiintyy edelleen huomattavaa työpaikkojen vajautta, joka voi liittyä sukupuoleen, ikään, koulutukseen tai ammattitaitoon.

Toisaalta muut tekijät osoittavat, että laajentuneella unionilla on paljon taloudellista kehityspotentiaalia: ehdokasmaiden yleinen talouskasvu on ollut nopeampaa kuin nykyisten jäsenvaltioiden, ja kaiken kaikkiaan laajentuminen auttaa kohottamaan unionin keskimääräistä koulutustasoa, sillä koulutustaso on jatkossakin alhaisin eräillä Etelä-Euroopan alueilla (Portugalissa, Espanjassa, Italiaan ja Kreikassa).

III. Tulevaa koheesiopolitiikkaa käsittelevän keskustelun päälinjat

Tässä väliraportissa tarkastellut eri kannanotot osoittavat, että keskustelu koheesiopolitiikan tulevaisuudesta on jatkunut tiiviinä sen jälkeen, kun ensimmäinen väliraportti julkaistiin vuosi sitten. Näiden kannanottojen ja komission analyysitulosten ja selvitysten perusteella voidaan päätellä koheesiopolitiikan vaikuttaneen pääasiassa seuraavilla tavoilla:

- se on merkinnyt tulojen uudelleenjakoa heikommassa asemassa olevien jäsenvaltioiden ja alueiden eduksi (merkittävä makrotaloudellinen vaikutus, joka edistää todellista lähentymistä)

- se on vahvistanut taloudellista ja poliittista integraatiota (infrastruktuuriverkkojen kehittäminen, liikenneyhteyksien parantaminen syrjäisimmille alueille, yhteistyöhankkeet)

- se on edistänyt Lissabonin strategiassa määriteltyjä ja Göteborgin Eurooppa-neuvostossa laajennettuja unionin poliittisia tavoitteita, myös maailmanlaajuistumisesta johtuvaa taloudellista ja sosiaalista rakennemuutosta

- se on edistänyt hyvää hallintotapaa (kumppanuus, arviointikulttuuri jne.).

Keskustelun perusteella voitiin myös laatia luettelo avainkysymyksistä, joihin kolmannessa taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevässä kertomuksessa olisi vastattava. Ne voidaan jakaa kahteen ryhmään, joista ensimmäinen koskee tulevan koheesiopolitiikan painopisteitä ja toinen täytäntöönpanomenetelmää.

(i) Tulevan politiikan painopisteet

Toimet kehityksessä jäljessä olevilla alueilla

Tässä väliraportissa vahvistetaan, että alueelliset erot kasvavat unionissa ennennäkemättömällä tavalla laajentumisen yhteydessä ja että niiden kaventaminen vaatii pitkäaikaisia ponnisteluja. Kannanotoissa oltiin laajalti yksimielisiä tarpeesta jatkaa resurssien keskittämistä kehityksessä jälkeen jääneille alueille, etenkin uusissa jäsenvaltioissa.

Kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden määrittelyä koskevissa kannanotoissa ei vakavasti kyseenalaistettu NUTS II -tason maantieteellisiin alueisiin ja asukaskohtaiseen BKT:hen (jonka etuna on selkeys ja avoimuus) perustuvien nykyisten tukikelpoisuuskriteerien käytön jatkamista, vaikka muutamissa kannanotoissa vaadittiinkin BKT:n täydentämistä muilla perusteilla.

Erityistapaukset

Eri puolilla on käyty laajaa keskustelua tietyille alueryhmille tulevassa koheesiopolitiikassa varattavasta asemasta.

Ensinnäkin laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että on sovittava tasapuolisista järjestelyistä niillä nykyisten jäsenvaltioiden alueilla, jotka nyt saavat tavoite 1 -tukea ja jotka taloudellinen lähentymisensä keskeneräisyydestä huolimatta voivat jäädä tuen ulkopuolelle vain siksi, että laajentuneen unionin keskimääräinen asukaskohtainen BKT laskee (tilastovaikutus). Vuoden 2000 tietojen mukaan tähän tilanteeseen voi joutua kaikkiaan 18 aluetta, joilla on yhteensä 21 miljoonaa asukasta.

Toiseksi tuotiin esille ne alueet, joita ei nykyisten tukikelpoisuusperusteiden mukaan voitaisi pitää kehityksessä jälkeen jääneinä edes siinä tapauksessa, että laajentuminen jäisi toteutumatta, koska niiden tulotaso henkeä kohti on kohonnut yli 75 prosenttiin 15 jäsenvaltion unionin keskiarvosta. Useissa kannanotoissa suositeltiin, että näille alueille myönnetään asteittain vähenevää siirtymäkauden tukea.

Lopuksi nousi esille kysymys tietyille alueryhmille varattavasta kohtelusta. Tämä koskee etenkin unionin syrjäisimpiä alueita, joiden sosiaaliset ja taloudelliset vaikeudet tunnustetaan perustamissopimuksen 299 artiklassa.

Muut tässä yhteydessä mainitut alueet ovat 158 artiklassa tarkoitetut muita heikommassa asemassa olevat saaret sekä erittäin harvaan asutut alueet, etenkin ne Pohjoismaiden osat, jotka nykyisin rinnastetaan tavoite 1 -alueisiin Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisasiakirjaan liitetyn pöytäkirjan n:o 6 mukaisesti.

Näiden erityistilanteessa olevien alueiden tarpeita on tarkasteltava kolmannessa koheesioraportissa ottaen huomioon paitsi alueiden omat ansiot myös ne mahdollisuudet, joita tarjoutuu kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella toteutettavien tukijärjestelyjen puitteissa.

Toimet kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella

Ohjelmakaudella 2000-2006 noin kolmannes rakennerahastojen määrärahoista ohjataan alueille, jotka eivät voi saada tavoite 1 -tukea.

Vaikka taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon liittyvät ongelmat ovat jo luonnostaan lievempiä kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella, edessä on monia tärkeitä haasteita, jotka koskettavat koko unionia.

Etenkin kilpailukykyyn, kestävään kehitykseen ja taloudelliseen ja sosiaaliseen rakennemuutokseen liittyvät kysymykset ovat ajankohtaisia kaikille jäsenvaltioille. Nämä haasteet pitävät sisällään monenlaisia potentiaalisia tarpeita ja tilanteita. Tämä poikkeaa kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden tilanteesta, joiden tarpeet varsinkin uusissa jäsenvaltioissa ovat pakottavia mutta selkeitä. Näiden moninaisten haasteiden keskellä korostuu myös tarve keskittää tukia ja keskittyä laadullisiin, kokonaisvaltaisiin tekijöihin, jotta saadaan kasvatettua yhteisön toimista syntyvää lisäarvoa.

Muutamat jäsenvaltiot olivat alun perin sitä mieltä, että unionin olisi luovuttava kokonaan tämänluonteisista toimista tavoite 1 -alueiden ulkopuolella ja palautettava vastuu jäsenvaltioille ("uudelleenkansallistaminen"), mutta tämä ajatus ei juurikaan näytä saaneen kannatusta, ja nyt jäsenvaltioissa on tiedostettu, että unionilla on oltava valmius toteuttaa suuria toimintalinjoja. Tässä yhteydessä unioni on asettanut itselleen Lissabonin Eurooppa-neuvostossa uuden strategisen päämäärän seuraavaa vuosikymmentä varten: siitä on tultava maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Tämän strategian tarkoituksena on antaa unionille mahdollisuus palauttaa täystyöllisyyden edellytykset ja vahvistaa unionin alueellista koheesiota. Myöhemmin Göteborgin Eurooppa-neuvostossa päätettiin vielä Euroopan unionin kestävän kehityksen strategiasta.

Monissa kannanotoissa korostetaan, etteivät kaikki jäsenvaltiot ja alueet ole yhtä vahvassa asemassa saavuttaakseen nämä tavoitteet. Lisäksi sellainen unionin eteen tulevien eri haasteiden ratkaisemiseksi tarkoitettu politiikka, jossa tunnustetaan aluetason merkitys ja otetaan alueet mukaan päätöksentekoon, on täysin johdonmukainen eurooppalaista hallintotapaa käsittelevän komission valkoisen kirjan ja etenkin niiden perustamissopimuksessa asetettujen koheesiovelvoitteiden hengen kanssa, joiden tarkoituksena on "edistää sopusointuista kehitystä koko yhteisössä" ja joilla yhteisö pyrkii "erityisesti vähentämään alueiden välisiä kehityseroja sekä muita heikommassa asemassa olevien alueiden tai saarien jälkeenjääneisyyttä maaseutu mukaan luettuna".

Näitä tärkeitä yhteisön tavoitteita on jossakin määrin pyritty edistämään jo kuluvalla ohjelmakaudella tavoite 2 -ohjelmilla (rakenneuudistusta läpikäyvät alueet), tavoite 3 -ohjelmilla (inhimilliset voimavarat), yhteisöaloitteilla ja innovatiivisilla toimilla sekä sellaisilla tavoite 1 -alueiden ulkopuolisilla toimilla, jotka liittyvät maaseudun kehittämispolitiikkaan ja kalastukseen.

Siitä huolimatta nykyiset politiikat ja välineet eivät ole säästyneet kritiikiltä. On väitetty, etteivät ne tuota riittävästi lisäarvoa, että niiden vaatima hallinnollinen työmäärä on joskus liian suuri saavutettuihin tuloksiin nähden eikä niissä ole siirretty riittävästi vastuuta jäsenvaltioille toissijaisuusperiaatteen mukaisesti. Vaikka aluetasoa pidetään tuen suunnittelulle ja hallinnolle sopivana tasona, monet vastaajista ovat kuitenkin sitä mieltä, että tukikelpoisten alueiden nimeäminen aluetasoa alemmalla tasolla voi keinotekoisesti rajoittaa yhteisön tukitoimien soveltamisaluetta ja että tätä toimintaperiaatetta on myös vaikea sovittaa yhteen uusia kilpailutekijöitä painottavan lähestymistavan kanssa.

Muutamissa kannanotoissa on korostettu koheesiopolitiikan alueellista ulottuvuutta, ja eri yhteyksissä on mainittu kaupunkialueet, vaikeuksissa olevat teollisuus- ja maaseutualueet, kalataloudesta riippuvaiset alueet tai luonnonhaitoista kärsivät alueet. Tältä osin on korostettava, että koheesion alueellinen ulottuvuus on täysin mahdollista sovittaa yhteen unionin temaattisiin toimintalinjoihin perustuvan lähestymistavan kanssa.

Lyhyesti sanottuna kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella sovellettavia poliittisia painopisteitä ja välineitä olisi muotoiltava uudelleen, jotta voidaan sekä korjata nykyiset puutteet että suunnitella uutta politiikkaa, jolla taloudellista ja sosiaalista koheesiota pystytään parantamaan entistä tehokkaammin.

Yhteistyö

Laajasti tunnustetaan myös tarve jatkaa toimia rajatylittävän ja alueiden sisäisen yhteistyön edistämiseksi. Samalla tiedostetaan, että näiden Euroopan alueellisen yhdentymisen kannalta erityisen tärkeiden toimien menestyksekäs täytäntöönpano vaatii ylikansallisella tasolla tapahtuvaa organisointia. Nykyinen ohjelmakausi on osoittanut, mitä vaikeuksia voi ilmetä sellaisten yhtenäisten ohjelmien suunnittelussa, joihin osallistuu erilaisiin hallinto- ja oikeusperinteisiin tottuneita kansallisia viranomaisia. Komissiota on pyydetty harkitsemaan mahdollisuutta laatia rajatylittävää yhteistyötä koskeva säädös, jolla voitaisiin helpottaa yhteisön tukiohjelmien suunnittelua ja täytäntöönpanoa.

(ii) Täytäntöönpano: hallinnon yksinkertaistaminen

Keskustelussa siitä, miten hallintoa olisi yksinkertaistettava nykyisellä ohjelmakaudella ja nykyisessä vuoteen 2006 asti sovellettavassa sääntelyjärjestelmässä, ovat nousseet esille tärkeimmät ennen seuraavaa ohjelmakautta ratkaistavat ongelmat.

Nykyistä kautta koskeva ohjelmatyö huipentui 7. lokakuuta 2002 pidettyyn ministerikokoukseen. Suurin osa kokoukseen osallistuneista valtuuskunnista totesi ohjelmakaudelta 2000-2006 tähän mennessä opittujen asioiden perusteella, että hallintotapojen muuttamista on syytä harkita tulevaa koheesiopolitiikkaa varten.

Jäsenvaltiot toivovat pääasiassa, että yhteisön tukiohjelmien varainhoitoa ja sen valvontaa selkeytetään ja vastuuta hajautetaan kaikilla tasoilla heti, kun strategisista päälinjoista on päästy sopimukseen komission kanssa. Tältä osin vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että hyvin yksityiskohtaisiin sääntöihin ja kaikille sopiviin "yhden koon" ratkaisuihin perustuvat hallintojärjestelmät eivät sovellu tähän tarkoitukseen, koska alueiden tarpeet, tukimuodot ja käytettävissä olevat resurssit ovat niin erilaisia, ja että täytäntöönpanojärjestelmissä on sovellettava suhteellisuusperiaatetta. Komissio on tietoinen vaikeuksista ja moitteista, jotka liittyvät siihen, että tuen hallinnointi jakaantuu usean rahaston kesken.

Aikaisemmin saatujen kokemusten perusteella tunnustetaan laajalti, että onnistuneen strategisen kehyksen laatiminen poliittisten toimintalinjojen suunnittelemiseksi riippuu täytäntöönpanojärjestelmien tehokkuudesta. Nykyisten täytäntöönpanomenettelyjen seurauksena jäsenvaltioiden ja komission ponnistelut ovat joissakin tapauksissa vaikuttaneet pikemminkin ohjelmien hallintoon kuin niiden sisältöön ja strategisiin tavoitteisiin. Laajentumisen jälkeen nykyistä täytäntöönpanojärjestelmää on syytä muuttaa, ja samalla on otettava huomioon tarve vahvistaa uusien jäsenvaltioiden hallinnollisia valmiuksia.

Lisäksi tiedostetaan laajalti, että laajentuminen lisää jännitettä täytäntöönpanojärjestelmän hajauttamistarpeen ja tehokkaan rahoitusvalvonnan tarpeen välillä.

Komission edustajat ovat eri yhteyksissä korostaneet, että jäsenvaltioiden ehdottamia muutoksia hallintojärjestelmään on arvioitava perustamissopimuksen 274 artiklan perusteella, jonka mukaan komissiolla on vastuu talousarvion toteuttamisesta. Siten vastuun hajauttaminen vaatisi selkeämpää tehtävien määrittelyä sekä tarvittavat takeet yhteisön varojen moitteettomasta käytöstä.

Yksi kolmannessa koheesioraportissa tarkasteltavista vaihtoehdoista on eräänlainen komission ja kansallisten viranomaisten (ja kolmikantasopimuksissa myös alueviranomaisten) välinen sopimuspohjainen toimintamalli, jossa sovitaan yhteisön varojen käytöllä saavutettavista tuloksista ja kunnioitetaan samalla jäsenvaltioiden omia hallintorakenteita.

(iii) Muita näkökohtia

Taloudelliset varat

Toisessa koheesioraportissa komissio suositti, että yhteisön koheesiopolitiikan tulevaisuutta käsittelevässä keskustelussa keskityttäisiin pikemminkin tulevan politiikan sisältöön kuin siihen myönnettäviin varoihin. Tällä tavoin keskusteluun osallistuvia kannustettiin pohtimaan, mitä unionin jäsenvaltiot voisivat yhdessä pyrkiä saavuttamaan koheesiopolitiikan alalla yhteisön politiikan tukemina. Suurelta osin näin on tehtykin, vaikka yleensä politiikan uudelleenkansallistamisen kaltaisten ehdotusten vaikuttimena ovat nimenomaan budjettiseikat.

Päättäessään taloudellista ja sosiaalista koheesiota koskevan politiikan tulevista määrärahoista unionin on otettava huomioon tässä väliraportissa ennakoitu unionin laajentumisen aiheuttama taloudellisten ja sosiaalisten erojen ennennäkemätön kasvu sekä niiden vähentämiseksi tarvittavat tiukat ja pitkäaikaiset ponnistelut. Komissio esittää hyvissä ajoin ehdotuksensa uusiksi rahoitusnäkymiksi. Kuten ensimmäisessä väliraportissa todettiin, monissa etenkin alueelliselta tasolta tulleissa kannanotoissa pidettiin koheesiopolitiikan jatkamiseen vuoden 2006 jälkeen osoitettujen määrärahojen vähimmäismääränä 0,45:tä prosenttia unionin BKT:stä, ja tätä näkemystä muun muassa Euroopan parlamentti totesi kannattavansa marraskuussa 2002 väliraportista antamassaan lausunnossa.

Muiden politiikkojen vaikutus

Yhteisön eri politiikkojen välisestä johdonmukaisuudesta on todettava, että parhaillaan käynnissä olevan hallinnonuudistuksen yhteydessä on jo tullut esille kysymyksiä, joita olisi syytä vielä pohtia. Komissio on luvannut tutkia niitä tulevien politiikkojen valmistelussa. Yhteisön politiikkojen sisällössä olisi otettava entistä paremmin huomioon myös unionin laajentumisesta seuraava laaja monimuotoisuus sekä alueellisen epätasapainon kasvu. Politiikkoihin olisi samaten sisällytettävä entistä selkeämmin toimia, joilla edistetään taloudellista ja sosiaalista koheesiota.

Keskustelun aikana on usein tullut esille erityisesti kysymys laajentumisen aiheuttamasta "tilastovaikutuksesta" kärsivien alueiden asemasta kilpailupolitiikassa; on pyydetty, että nämä alueet voisivat edelleen saada perustamissopimuksen 87 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitetuille alueille sallitun tuen tasoista tukea.

IV. Jatkoaikataulu

Kuten komissio ilmoitti ensimmäisessä väliraportissaan, kolmas taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä kertomus on määrä antaa vuoden 2003 viimeisellä neljänneksellä, jotta voitaisiin luoda edellytykset "uusien ohjelmien tehokkaalle täytäntöönpanolle heti seuraavan ohjelmakauden alusta lähtien". Kertomuksessa aiotaan esittää "koheesiopolitiikan tulevaisuutta koskevia konkreettisia ehdotuksia". [1]

[1] KOM(2002) 46.

Vuonna 2003 käynnistetään laaja kuulemisprosessi, ja yksi siihen sisältyvistä tärkeistä tapahtumista on maaliskuussa 2003 järjestettävä seminaari aiheesta "Rakennerahastojen tuleva hallinto: miten vastuu on jaettava?". Kolmatta koheesioraporttia koskevista ehdotuksista on tarkoitus järjestää kuulemistilaisuuksia vielä vuoden 2004 alussa järjestettävän koheesiofoorumin yhteydessä.

Komissio aikoo esittää hyvissä ajoin kaikkia politiikkoja koskevat yleiset ehdotuksensa sekä luonnoksen vuoden 2006 jälkeisen kauden rahoitusnäkymistä.

Komissio pyrkii siihen, että tarvittavat säädökset saataisiin annettua vuoden 2005 loppuun mennessä. Tämä merkitsisi, että vuonna 2006 voitaisiin keskittyä jäsenvaltioiden ja alueiden kanssa käytäviin neuvotteluihin kauden 2007-2013 ohjelmasuunnittelusta.

KOMISSION TIEDONANTO

Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä toinen väliraportti

Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä toinen väliraportti liittyy koheesiopolitiikan jatkamiseksi vuoden 2006 jälkeen tarvittavien ehdotusten kehittelyyn. Väliraportissa saatetaan ajan tasalle toisessa koheesioraportissa [2] ja ensimmäisessä väliraportissa [3] esitetty taloudellista ja sosiaalista koheesiota koskeva analyysi ja kuvaillaan tulevaa koheesiopolitiikkaa käsittelevän keskustelun vaihetta. [4]

[2] Toinen taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä kertomus, KOM (2001) 24 lopullinen, 31. tammikuuta 2001.

[3] Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä ensimmäinen väliraportti, KOM (2002) 46 lopullinen, 30. tammikuuta 2002.

[4] Toisesta koheesioraportista käytyjen keskustelujen jälkeen 11. kesäkuuta 2001 pidetyssä Euroopan unionin neuvoston kokouksessa komissio ilmoitti raportoivansa neuvostolle säännöllisesti. Se lupasi valmistella kolmannen koheesioraportin, jossa se esittää tarvittavat ehdotukset koheesiopolitiikan jatkamiseksi vuoden 2006 jälkeen.

Tässä väliraportissa komissio pyrkii ennen kaikkea saattamaan ajan tasalle taloudellisella ja sosiaalisella tasolla vallitsevia alueellisia eroja koskevat tiedot aluekohtaisesta BKT:stä vuonna 2000 sekä työllisyydestä ja työttömyydestä vuonna 2001.

Ensimmäisessä väliraportissa esitettiin Laekenin Eurooppa-neuvoston (joulukuu 2001) päätelmien mukaisesti keskimääräiset asukaskohtaiset BKT-laskelmat, jotka on ilmaistu ostovoimastandardeina 25 jäsenvaltion unionissa vallitsevan tilanteen perusteella. Brysselissä kokoontunut Eurooppa-neuvosto vahvisti lopullisesti 10 uuden jäsenvaltion liittymisen unioniin vuonna 2004. Näin ollen tässä väliraportissa esitetään myös unioniin vuoden 2006 jälkeen liittyvien kahden maan eli Bulgarian ja Romanian alueelliset BKT:t, mutta niitä ei ole huomioitu laajentuneen unionin keskimääräisissä asukaskohtaisissa BKT-laskelmissa.

Väliraportin toisessa osassa esitetystä yhteenvedosta käy ilmi, että tulevan koheesiopolitiikan sisällöstä on käyty merkittäviä keskusteluja.

Lopuksi kerrataan Laekenin ryhmään kuuluvien 10 valtion kanssa käytyjen liittymisneuvottelujen tulokset ja esitellään alueiden tukikelpoisuuteen liittyviä tietoja vuoteen 2006 asti.

1. ALUEIDEN TILANNE JA SUUNTAUKSET

Tiedot aluekohtaisesta BKT:stä vuonna 2000 vahvistavat lähentymiskehityksen pääsuuntaukset nykyisessä Euroopan unionissa [5]. Kansallisella tasolla koheesiomaat ovat jälleen kuroneet jonkin matkaa kiinni eroa kehittyneempiin maihin. Yleiset alueelliset erot ovat selvästi kaventuneet, mutta jäsenvaltioiden sisällä alueelliset erot ovat sen sijaan kasvaneet. Tämä osoittaa, että tasapainoista aluekehitysstrategiaa on tarpeen jatkaa kaikilla Euroopan unionin alueilla.

[5] Kaikki aluekohtaista BKT:tä vuonna 2000 koskevat tiedot perustuvat uuteen kansantalouden tilinpitojärjestelmään (EKT95). Vuoden 1995 jälkeisiä tietoja on sittemmin täydennetty, jotta BKT:n kehitys kaudella 1995-2000 voitaisiin esittää yhdenmukaisin perustein. Tilinpitojärjestelmän muuttumisen takia vuodesta 1988 alkavien tilinpitotietojen analysointi on paljon vaikeampaa.

1.1. Talouskasvun hidastuminen

EU:n talouskasvu hidastui merkittävästi vuonna 2001. Vuoden aikana BKT kasvoi 15 jäsenvaltion unionissa vain 1,5 prosenttia [6], kun kasvu vuonna 2000 oli 3,5 prosenttia. Se ylitti 2 prosenttia vain Irlannissa, Kreikassa ja Espanjassa. Syksyn ennusteet BKT:n kokonaiskasvusta 15 jäsenvaltion unionissa eivät ole sen lupaavampia: sen arvioidaan kasvavan vain yhden prosentin vuonna 2002 ja 2 prosenttia vuonna 2003.

[6] European Economy No. 5/2002, Autumn Economic Forecasts.

Koheesiomaiden lähentyminen 15 jäsenvaltion unionin tulotasoon [7] jatkui (Taulukko1: BKT:n ja väestön kasvu koheesiomaissa, 1988-2003). Vaikka Kreikan reaalinen talouskasvu on vuodesta 1996 lähtien ollut jatkuvasti EU:n keskiarvoa suurempi, asukaskohtaiset tulot ovat suhteessa EU:n keskituloon nousseet vähemmän, mikä johtuu osittain maan suhteellisen suuresta väestönkasvusta, kuten vuoden 2001 alustavat väestönlaskentatiedot osoittavat. Suhteellisen voimakkaan talouskasvun ansiosta Irlannin ostovoimastandardina ilmaistu BKT henkeä kohti nousi 118 prosenttiin EU:n keskiarvosta vuonna 2001, kun se vuonna 2000 oli 115 prosenttia (ja vuonna 1988 vain 64 prosenttia) [8].

[7] Vuonna 2001 EU:n talousarviosta siirrettiin jälleen merkittävästi varoja koheesiorahaston neljälle tuensaajamaalle eli Kreikalle, Portugalille, Espanjalle ja Irlannille. Suhteellisesti ilmaistuna nettomääräiset siirrot olivat noin 3,50 prosenttia Kreikan BKT:stä ja 1,5 prosenttia Portugalin BKT:stä. Espanjassa vastaava osuus oli 1,2 prosenttia ja Irlannissa 1,1 prosenttia.

[8] On huomattava, että Eurostat on joissakin tapauksissa päivittänyt ensimmäisessä väliraportissa ilmoitettuja asukaskohtaisia BKT-lukuja. Sen vuoksi ensimmäisessä ja toisessa väliraportissa annettujen lukujen suora vertailu ei ole mahdollista.

Tiedot aluekohtaisesta BKT:stä ovat käytettävissä vain vuoteen 2000 asti, joten talouskasvun hiljattainen laantuminen ei näy niistä. (Kartta 1: Asukaskohtainen BKT alueittain (OVS), 2000 ja Kartta 2: Asukaskohtaisen BKT:n vaihtelu (OVS), 1995-2000). Pitkällä aikavälillä kasvun hidastumisella on ollut yleensä kielteinen vaikutus erityisesti EU:n heikoimpiin alueisiin. Vuosina 1991-1993 BKT laski noin 0,2 prosenttia niillä 184 alueella, joista tietoja on saatavilla; tulot puolestaan laskivat lähes 0,9 prosenttia alueilla, joilla tulot henkeä kohti olivat alle 75 prosenttia EU:n keskiarvosta ostovoimastandardina ilmaistuna, kun muilla alueilla tulonlasku oli vain 0,1 prosenttia.

Alueelliset erot kasvoivat lievästi useimmissa jäsenvaltioissa vuonna 2000. (Taulukko 2: Asukaskohtaisen BKT:n alueelliset erot jäsenvaltioissa (OVS), 1990-2000; kaavio 2: Asukaskohtainen BKT (OVS) maittain ja alueelliset ääriarvot, 2000). Vuosina 1995-2000 alueellisten erojen havaittiin kasvavan hieman voimakkaammin; keskimääräisten asukaskohtaisten tulojen erot alueiden välillä kasvoivat noin 5 prosenttiyksiköllä tai sitä enemmän Suomessa, Ruotsissa ja Irlannissa. Vaikka jäsenvaltioiden keskimääräiset tulotasot lähentyivät toisiaan, EU:n alueiden väliset yleiset erot pysyivät käytännössä ennallaan vuosina 1995-2000.

Tavoite 1 -alueilla tulot henkeä kohti olivat hieman yli 71 prosenttia 15 jäsenvaltion unionin keskiarvosta vuonna 2000, eli lähes samat kuin edellisvuonna. (Taulukko 3: Asukaskohtainen BKT (OVS) tavoite 1 -alueilla (1994-1999), 1995-2000). Erojen kapeneminen näkyy selvemmin, jos tilannetta tarkastellaan viiden vuoden ajanjaksolla 1995-2000, jonka aikana ero 15 jäsenvaltion keskiarvoon supistui 1,5 prosenttiyksikköä. Se supistui 2 prosenttiyksikköä niiden alueiden keskuudessa, jotka ovat saaneet tavoite 1 -tukea vuodesta 1989 alkaen. Tämä osoittaa, että EU:n rakennerahastojen tuella on ollut myönteinen vaikutus etenkin pitkällä aikavälillä.

Laajentuneessa unionissa voidaan erottaa kolme maaryhmää (Kaavio 1: Asukaskohtainen BKT (OVS), 2001):

- Ensimmäiseen ryhmään (21 prosenttia 25 jäsenvaltion unionin väestöstä) kuuluvat ne 8 ehdokasmaata, joissa tulot henkeä kohti ovat kaikkein alhaisimmat eli keskimäärin alle 42 prosenttia 25 jäsenvaltion unionin keskiarvosta. Tulotaso vaihtelee Tsekin 65 prosentista Latvian 37 prosenttiin EU:n keskiarvosta (kun vastaava osuus on Bulgariassa 27 prosenttia ja Romaniassa 26 prosenttia).

- Toisessa ryhmässä (13 prosenttia 25 jäsenvaltion unionin väestöstä) tulot henkeä kohti vaihtelevat Kreikan 71 prosentista Espanjan 92 prosenttiin EU:n keskiarvosta; tähän ryhmään kuuluvat Portugali ja loput ehdokasmaat eli Slovenia ja Kypros.

- Kolmanteen ryhmään luetaan ne nykyiset jäsenvaltiot, joiden tulot henkeä kohti ovat vähintään 11 prosenttia 25 jäsenvaltion unionin keskiarvoa suuremmat (koko ryhmässä 115 prosenttia). Niiden väestömäärä on lähes 66 prosenttia 25 jäsenvaltion unionin väestöstä.

1.2. Alueellisten erojen kasvu laajentumisen jälkeen

Alueelliset tuloerot kasvavat EU:ssa merkittävästi laajentumisen jälkeen. Vuonna 2000 alueista parhaassa asemassa olevien 10 prosentin ja huonoimmassa asemassa olevien 10 prosentin asukaskohtaisten tulotasojen välinen suhdeluku [9] oli 15 jäsenvaltion unionissa 2,6, kun se 25 jäsenvaltioon laajentuneessa unionissa olisi 4,4 ja 27 jäsenvaltion unionissa 6 (Taulukko 4: Unionin vauraimmat ja köyhimmät alueet, 1999-2000, Taulukko 5 (a/b): Asukaskohtainen BKT (OVS) vauraimmilla/köyhimmillä alueilla, EU-25, 2000).

[9] Alueet, joiden väestömäärä on yhteensä 10 (tai 25) prosenttia koko unionin väestöstä.

Vuonna 2000 kaikkiaan 48:lla nykyisissä jäsenvaltioissa sijaitsevalla alueella, joiden väestömäärä oli yhteensä 18 prosenttia 15 jäsenvaltion unionin väestöstä (68 miljoonaa), tulotaso henkeä kohti (OVS) jäi alle 75 prosenttiin 15 jäsenvaltion unionin keskiarvosta, joka on nykyinen kynnysarvo tavoite 1 -tuen myöntämiselle (Taulukko 6: Yhteenvetotilasto alueista, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 % EU:n asukaskohtaisesta BKT:stä). 25 jäsenvaltion unionissa 75 prosentin kynnyksen alittaa 67 aluetta, joiden osuus on noin 26 prosenttia unionin kokonaisväestöstä (116 miljoonaa). Nykyisissä jäsenvaltioissa vain 30 alueella, joiden väestömäärä on noin 12 prosenttia nykyisen 15 jäsenvaltion unionin väestöstä (47 miljoonaa), tulotaso alittaa 75 prosenttia EU:n keskiarvosta verrattuna 25 jäsenvaltion unionin keskimääräiseen tulotasoon (joka on 13 prosenttia alempi). Sen sijaan 27 jäsenvaltion unionissa (jossa keskimääräiset tulot ovat 18 prosenttia pienemmät kuin 15 jäsenvaltion unionissa) tähän ryhmään luettaisiin vain 18 nykyisten jäsenvaltioiden aluetta, joiden väestömäärä on 6 prosenttia 15 jäsenvaltion unionin väestöstä (24 miljoonaa).

1.3. Työllisyys ja sosiaalinen koheesio

Tähän mennessä maailmanlaajuisen talouskasvun hidastumisen vaikutus on ollut odotettua lievempi. Tämä voi johtua rakennerahastojen tuista ja myös uudistuksista, joita EU:n työmarkkinoilla on tehty Euroopan työllisyysstrategian mukaisesti vuodesta 1997 lähtien. Ne ovat parantaneet EU:n työmarkkinoiden kykyä kestää suhdannesokkeja.

1.3.1. Työllisyyden kasvun hidastuminen EU:ssa

Talouskasvun hidastuessa vuoden 2000 jälkipuoliskolla uusien nettotyöpaikkojen syntyminen väheni vuoden 2001 toisella neljänneksellä ja sitä seuraavina kuukausina. Työllisyys kasvoi vuonna 2001 yhteensä 1,3 prosenttia, mikä vastaa 2,2 miljoonan työpaikan nettokasvua. [10] Vuosina 1996-2001 luotiin 10 miljoonaa uutta työpaikkaa.

[10] Ks. Employment in Europe 2002 - Recent trends and prospects, heinäkuu 2002.

Noin 64 prosenttia EU:n työikäisestä väestöstä kävi työssä vuonna 2001. Vuonna 2001 työssäkäyvien osuus ylitti 70 prosenttia Tanskassa, Alankomaissa, Portugalissa, Ruotsissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa, kun se Italiassa ja Kreikassa oli alle 60 prosenttia (Kartta 3 - Työllisyysaste, 2001). Jäsenvaltioiden sisällä esiintyy edelleen työpaikkojen vajautta, joka voi liittyä sukupuoleen, ikään, koulutukseen tai ammattitaitoon. Työpaikkojen vajaudella on yleensä tapana korostua silloin, kun yleinen työllisyys on suhteellisen heikko.

Työllisyydessä tapahtuneiden muutosten myötä työttömyysaste nousi hieman vuoden 2002 alkupuoliskolla. Sen havaittiin elokuussa nousseen edellisvuoden 7,4 prosentista 7,7 prosenttiin. Työttömyysaste on pysynyt erityisen korkeana Italiassa, Kreikassa ja Espanjassa varsinkin naisten ja nuorten keskuudessa (Kartat 4 (a/b/c) Yleinen työttömyysaste sekä naisten ja nuorten työttömyysaste, 2001). Pitkän aikavälin työttömyys vähenee jatkuvasti, mutta pitkäaikaistyöttömiä on yhä noin 3,3 prosenttia työvoimasta.

1.3.2. Alueiden työllisyysasteiden lähentyminen

Alueellisella tasolla työllisyyserojen kapeneminen jatkui. Ne ovat kuitenkin edelleen huomattavia. Vuonna 2001 parhaassa asemassa olevien alueiden (eli niiden alueiden, joiden työllisyysaste kuului yhteisön korkeimpiin ja joiden väestömäärä oli yhteensä 10 prosenttia koko unionin väestöstä) työllisyysaste oli keskimäärin 78,1 prosenttia, kun (vastaavasti määriteltyjen) huonoimmassa asemassa olevien alueiden keskimääräinen työllisyysaste oli alle 48,6 prosenttia (Taulukko 7 (a/b) - Alueet, joiden työllisyysaste kuuluu yhteisön korkeimpiin/alhaisimpiin (15-64-v.), EU-15, 2001). Jälkimmäisessä ryhmässä eli lähinnä alueilla, joiden tulotaso on suhteellisen alhainen, havaittiin vain vähän lähentymistä muiden alueiden työllisyysasteeseen. Parhaiten työllisyydessä edistyneille alueille taas oli tunnusomaista korkea tulotaso ja maatalouden suhteellisen pieni osuus työllisyydestä, palvelualan suuri osuus työllisyydestä ja se, että työikäinen väestö oli korkeasti koulutettua.

Alueelliset erot työttömien määrässä ovat yhä suuria. Vaikka keskimääräinen työttömyysaste oli vain 2,3 prosenttia alueilla, joilla on vähiten työttömyyttä, se oli keskimäärin 19,7 prosenttia alueilla, joilla työttömyyttä oli eniten. Kummassakin alueryhmässä työllisyys kasvoi taas merkittävästi vuonna 2001. Joissakin jäsenvaltioissa on edelleen suuria alueellisia eroja. Vuonna 2001 alueiden väliset erot olivat suurimmat Ranskassa, jos syrjäisimmät alueet lasketaan mukaan, ja Italiassa, jossa Calabrian korkeimman työttömyysasteen ja Trentino-Alto-Adigen alhaisimman työttömyysasteen välinen ero oli yli 21 prosenttiyksikköä (Kaavio 3 - Työttömyysaste maittain ja alueelliset ääriarvot, 2001).

1.3.3. Hitaasti edistyvä sosiaalinen koheesio

Uusimpien tietojen mukaan unionin tulonjako on ajan mittaan tasaantunut. Esimerkiksi EU:n väestön suurituloisin 20% prosenttia ansaitsi vuonna 1999 noin 4,6 kertaa enemmän kuin pienituloisin 20 prosenttia väestöstä, kun vastaava suhdeluku vuonna 1995 oli 5,6. Samansuuntaista kehitystä oli havaittavissa köyhyystasossa eli niiden henkilöiden prosenttiosuudessa, joiden tulot ovat alle 60 prosenttia asuinvaltionsa mediaanituloista. Noin 15 prosenttia EU:n kansalaisista eli köyhyysrajan alapuolella vuonna 1999, kun vastaava osuus vuonna 1995 oli 17 prosenttia. Jos muita sosiaalisia tulonsiirtoja kuin vanhuuseläkkeitä ei olisi laskettu tuloiksi, suhteellisesta köyhyydestä kärsiviksi olisi luettu 24 prosenttia koko EU:n väestöstä. Pitkäaikaisköyhien osuus on EU:ssa hieman yli puolet kaikkien köyhien määrästä yksittäisen tarkasteluvuoden aikana, sillä noin 9 prosentilla vuosina 1997-1999 tutkitusta väestöstä tulot olivat näinä kolmena peräkkäisenä vuonna alle 60 prosenttia mediaanituloista, kun tämän väestön osuus vuonna 1999 oli 15 prosenttia (Kaavio 4 - Köyhyysriskin/jatkuvan köyhyysriskin uhkaama väestö, 1999).

1.3.4. Ehdokasmaiden heikkenevä työllisyystilanne

Kansainvälinen laskusuhdanne vaikutti kaikkiin ehdokasmaihin vuonna 2001. Työllisyysaste laski koko alueella jo viidentenä vuonna peräkkäin. Vaikka palvelusektorin työllisyys on kasvanut huomattavasti, se ei ole korvannut teollisuus- ja maataloussektorin muutoksista johtuneita työpaikkojen menetyksiä.

Vuonna 2001 ehdokasmaiden työllisyysaste oli lähes 6 prosenttiyksikköä alempi kuin 15 jäsenvaltion unionin. Vain Kyproksen ja Slovenian työllisyysaste oli EU:n keskiarvoa korkeampi. Useimmissa ehdokasmaissa naisten työllisyys on kehittynyt miehiä paremmin niin, että se on joko laskenut hitaammin tai noussut nopeammin kuin miesten.

Vaikka alueelliset työllisyyserot ovat ehdokasmaissa pienempiä kuin EU:ssa, ne ovat yhä merkittäviä. Työllisyyden alueelliset erot ovat suurimmat Slovakiassa ja Bulgariassa ja vähemmässä määrin myös Unkarissa. Myös työttömyysaste vaihteli huomattavasti niissä maissa, joissa työllisyysasteessa oli suurta vaihtelua.

Työttömyysaste on noussut ehdokasmaissa viime vuosina EU:n keskiarvoa korkeammaksi. Se nousi koko alueella keskimäärin 13 prosenttia vuonna 2001. Liettuassa, Puolassa, Slovakiassa ja Bulgariassa työttömyysaste nousi paikoitellen yli 16 prosenttiin. Erityistä huolta aiheuttaa koko alueella korkea nuorisotyöttömyys (28,6 prosenttia), joka kasvoi entisestään vuonna 2001 ja on nyt lähes kaksi kertaa niin suuri kuin EU:ssa. Samanaikaisesti alueen työvoimaosuus on laskenut, mikä on jossakin määrin hillinnyt virallisen työttömyysasteen kasvua.

Ehdokasvaltioiden työttömyyden alueelliset erot kasvoivat edelleen vuonna 2001: vauraimmalla 10 prosentilla alueista keskimääräinen työttömyysaste oli 3,6 prosenttia, kun se ylti jopa 24,3 prosenttiin huonoimmassa asemassa olevalla 10 prosentilla alueista. Lähes puolella ehdokasmaiden alueista työttömyysaste oli yli kaksi kertaa niin korkea kuin EU:ssa.

1.3.5. Työllisyyden ja sosiaalisen koheesion erot kasvavat laajentuneessa EU:ssa

Viimeisimpien saatavilla olevien tietojen mukaan ehdokasmaiden liittyminen unioniin alentaa EU:n keskimääräistä työllisyysastetta ja nostaa työttömyysastetta. Laajentuminen vaikuttaa voimakkaasti myös työllisyyden jakautumiseen talouden kolmen sektorin kesken. Maataloussektorin osuus työllisyydestä on ehdokasmaissa paljon suurempi kuin 15 jäsenvaltion unionissa: kymmenessä unioniin piakkoin liittyvässä maassa se on 13,2 prosenttia ja mikäli Bulgarian ja Romanian tiedot lasketaan mukaan, se nousee 20,8 prosenttiin. Laajentuminen kasvattaa maatalouden osuuden työllisyydestä 25 jäsenvaltion unionissa 5,5 prosenttiin (ja 27 jäsenvaltion unionissa 7,6 prosenttiin), kun se 15 jäsenvaltion unionissa on 4,1 prosenttia, mutta samalla palvelusektorin työllisyys heikkenee. Teollisuuden työllisyys pysyy sen sijaan ennallaan. Useimmissa ehdokasvaltioissa maatalouden odotetaan joutuvan tulevina vuosina merkittävään rakenneuudistusprosessiin (liittyivätpä ne unioniin tai eivät), joka aiheuttaa rakenteellisia paineita niiden maaseutualueilla.

Myös työllisyys- ja työttömyysasteen erot kasvavat: parhaassa asemassa olevilla 10 prosentilla laajentuneen unionin alueista työttömyysaste on keskimäärin 2,4 prosenttia, kun se huonoimmassa asemassa olevilla alueilla yltää keskimäärin 22,6 prosenttiin (Taulukko 8 (a/b) - Alueet, joilla on eniten ja vastaavasti vähiten työttömyyttä, EU-27, 2001. Parhaassa asemassa olevien alueiden ryhmä koostuu lähes yksinomaan nykyisten jäsenvaltioiden alueista, kun taas suurin osa huonoimmassa asemassa olevista alueista sijaitsee ehdokasmaissa.

1.4. Uutta tietoa todellista lähentymistä määrittelevistä tekijöistä

Tavoite 1 -tukien toivotusta taloudellisesta vaikutuksesta kaudella 2000-2006 (panos-tuotosmenetelmällä) tehdyn selvityksen tulokset on nyt julkaistu [11]. Ne ovat erittäin rohkaisevia. Selvityksen mukaan Portugalin BKT on kaudella 2000-2006 noin 3,5 prosenttia korkeampi kuin se olisi ilman yhteisön tukea; Kreikan vastaava luku on 2,2 prosenttia, Mezzogiornon 1,7 prosenttia, Itä-Saksan 1,6 prosenttia ja Espanjan 1,1 prosenttia. Sen sijaan Irlannissa yhteisön tuen arvioitu vaikutus on hyvin vähäinen - siellä tukimenot keskittyvät aineettomiin investointeihin ja etenkin koulutukseen, jossa tapahtunutta edistystä on vaikeampi mitata panos-tuotosmenetelmällä. Investoinneista voidaan mainita, että (rakennerahastoista ja koheesiorahastosta maksettavan) yhteisön tuen osuus on yli 8 prosenttia Portugalin ja Kreikan ja yli 6,5 prosenttia Mezzogiornon (julkisista ja yksityisistä) kokonaisinvestoinneista vuosina 2000-2006. Vaikutus on hieman pienempi Irlannissa (4,9 prosenttia), Itä-Saksassa (4,2 prosenttia) ja Espanjassa (3,2 prosenttia).

[11] http://europa.eu.int/comm/regional_policy/ sources/docgener/studies/pdf/objective1/final_report.pdf

Tavoite 1 -tukien kokonaisvaikutus alueiden BKT:hen ylittää merkittävästi alkuperäiset menot kaikilla alueilla. Se on keskimäärin 133 prosenttia kaikkien kuuden alueen tavoite 1 -tukitoimista (toisin sanoen jokainen tukiohjelmiin käytetty euro kasvattaa paikallista BKT:tä 1,33 eurolla) ja ylittää 140 prosenttia Mezzogiornossa, Itä-Saksassa ja Portugalissa. Vaikutus tuntuu selvästi myös tukirahoitusta saaneiden alueiden ulkopuolella. Yhtenäismarkkinoiden vahvuudesta kertoo se, että lähes neljäsosa alkuperäisistä menoista käytetään EU:n muilla alueilla ja alle kymmenesosa EU:n ulkopuolella.

Ensimmäisessä väliraportissa pantiin merkille, että alueiden kilpailukykyä määrittelevissä tekijöissä on suuria eroja koko EU:ssa. Erityistä huomiota kiinnitettiin väestömuutoksiin, koulutustasoon, alakohtaiseen työllisyyteen ja tietoyhteiskunnan kehitykseen. Väliraportissa vahvistettiin myös toisessa koheesioraportissa esitetyt arviot tuottavuudesta.

Tämän väliraportin tilastoliitteessä esitetään ajantasaistetut kartat 25-59-vuotiaan väestön koulutustasosta (Kartta 5: Koulutustaso, 2001) työllisyydestä talouden kolmella sektorilla alueittain (Kartta 6: Työllisyys sektoreittain, 2001) sekä tuottavuudesta (Kartta 7: BKT työntekijää kohti (euroina), 1999). Ne kaikki ovat tärkeitä alueellisten erojen selittäjiä.

Teknologian kehityksen indikaattoreista saadut uudet tiedot vahvistavat, että eteläisissä jäsenvaltioissa teknologiseen innovointiin liittyvä toiminta ja osaamiselle rakentuvan talouden kasvu on vähäisempää kuin pohjoisissa jäsenvaltioissa [12].

[12] Ks. 2002 Innovation Scoreboard, http://trendchart.cordis.lu/reports/ Documents/report3.pdf

Patenttihakemukset

Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa miljoonaa asukasta kohti tehtyjen patenttihakemusten määrä (Taulukko 9: Patenttihakemuksia miljoonaa asukasta kohti, 1998-2000) on EU:n keskiarvoon verrattuna kaksinkertainen tai jopa suurempi. Myös Alankomaiden ja Luxemburgin luku ylittää EU:n keskiarvon (309), ja Ranska, Belgia, Tanska ja Itävalta yltävät lähelle sitä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa patenttihakemusten määrä on selvästi alle EU:n keskiarvon, ja Irlanti ja Italia yltävät vain puoleen siitä. Näiden maiden ja muiden eteläisten jäsenvaltioiden välillä on suuri ero, sillä Portugalissa rekisteröidään vain 7 ja Kreikassa 16 patenttia miljoonaa asukasta kohti. Ehdokasmaissa taso on sama kuin Portugalissa ja Kreikassa - vain Sloveniassa (21) ja Unkarissa (14) rekisteröidään reilusti yli 10 patenttia miljoonaa asukasta kohti.

Erot ovat selvempiä alueellisella tasolla. Tämä johtuu osittain siitä, että patentteja rekisteröivät yritysten pääkonttorit, mikä lisää niiden alueellista keskittymistä. Kaikki ne 34 aluetta, joilla rekisteröidään alle 10 patenttia miljoonaa asukasta kohti, sijaitsevat Etelä-Euroopassa ja unionin syrjäisimmillä alueilla (Kartta 8a: Huipputeknologia - Euroopan patenttivirastoon jätetyt patenttihakemukset, 1998-2000). Kaikkiaan 33 alueella rekisteröitiin yli 200 patenttia miljoonaa asukasta kohti, ja niiden joukossa oli 18 aluetta Saksan 40 alueesta. Muista 15 alueesta neljä sijaitsee Ruotsissa ja kolme Suomessa sekä kaksi Ranskassa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Belgiassa. Useimmissa jäsenvaltioissa on yksi tai kaksi aluetta, joilla on selvästi muita suurempi tulos (esimerkiksi Tukholma, Oberbayern tai Brabant Wallon).

Huipputeknologian alat

Monien mielestä innovaatiokyky näkyy parhaiten huipputeknologian alojen työllisyydessä; näillä harvoilla aloilla [13] työskentelee huipputeknologian tehtävissä hieman yli 11 prosenttia 15 jäsenvaltion unionin työssä käyvän väestön kokonaismäärästä. Kahdeksan niistä kymmenestä alueesta, joilla on eniten näillä aloilla työskenteleviä (kaikilla alueilla yli 18 prosenttia), sijaitsee Länsi-Saksassa, ja huipputeknologian alan osuus koko Saksan työllisyydestä on 14 prosenttia (Kartta 8c: Huipputeknologian alan patentit, 1998-2000). Toisaalta yhteisössä on kaikkiaan 15 aluetta, joilla huipputeknologian alalla työskentelevien osuus on alle 5 prosenttia; ne sijaitsevat Portugalissa (5,5 prosenttia), Kreikassa (4 prosenttia), Espanjassa sekä Luxemburgissa ja Cornwallissa Yhdistyneessä kuningaskunnassa

[13] Huipputeknologian toimialoihin kuuluvat seuraavat (NACE2 -luokituksen mukaiset) alat: Huipputeknologian teollisuus: konttorikoneiden ja tietokoneiden valmistus, radio-, televisio- ja tietoliikennevälineiden ja -laitteiden valmistus, lääkintä-, hienomekaanisten ja optisten instrumenttien sekä kellojen valmistus. Keskitason teknologian teollisuus: muualle luokittelematon kemiallisten tuotteiden, koneiden ja laitteiden valmistus, muualle luokittelematon sähkölaitteiden valmistus, kulkuneuvojen valmistus. Huipputeknologian palvelut: posti- ja teleliikenne, tietojenkäsittely ja siihen liittyvät toiminnot, tutkimus ja kehittäminen.

Jäsenvaltioiden ja alueiden välillä on huomattavia eroja myös huipputeknologian alalla rekisteröityjen patenttien määrässä. [14] Suomella ja Ruotsilla on selvä etumatka muihin EU:n jäsenvaltioihin, sillä Suomessa patentteja on 119 ja Ruotsissa 80 miljoonaa asukasta kohti, kun niitä 15 jäsenvaltion unionissa on keskimäärin 23. Saksa jää selkeästi jälkeen näistä kahdesta valtiosta (36 patenttia), ja se häviää myös Alankomaille (48 patenttia); vain 13 prosenttia Saksan patenteista liittyy huipputeknologiaan, mikä on saman verran kuin Portugalissa ja Espanjassa. Suomessa vastaava osuus on 40 prosenttia ja Ruotsissa, Alankomaissa ja Irlannissa noin 25 prosenttia. Portugalissa ja Kreikassa rekisteröidään siis vähemmän kuin yksi huipputeknologian patentti miljoonaa asukasta kohti.

[14] Seuraavien alojen patentteja pidetään huipputeknologiaa edustavina: atk-laitteistot ja toimistotekniikka, mikro-organismeja hyödyntävä tekniikka ja geeniteknologia, ilmailu, viestintäteknologia, puolijohteet ja laserit.

Alueellisella tasolla erot ovat jyrkempiä [15]; 108 alueella rekisteröidään alle kymmenen ja 32 alueella alle kaksi huipputeknologian patenttia miljoonaa asukasta kohti. Viittä aluetta lukuun ottamatta ne kaikki sijaitsevat eteläisissä jäsenvaltioissa. Parhaimmassa asemassa olevista alueista 17 alueen huipputeknologian patenttien määrä on vähintään kaksinkertainen 15 jäsenvaltion unionin keskiarvoon verrattuna; nämä alueet ovat pitkälti samoja, joissa myös rekisteröityjen patenttien kokonaismäärä on noin kaksinkertainen 15 jäsenvaltion unionin keskiarvoon verrattuna. Alueiden saavuttama patenttien kokonaismäärä ja huipputeknologian patenttien määrä näyttävät vastaavan toisiaan, minkä vahvistaa korrelaatiokerroin 0,86.

[15] Huipputeknologian patenteista on saatavilla tietoja 189 NUTS 2 -alueelta.

T&K-menot

T&K-menoissa on havaittavissa samanlaisia eroja (Taulukko 10: Tutkimus ja kehitys: menojen koostumus ja osuus BKT:stä (%), 1999). Vuonna 1999 ne olivat keskimäärin 1,9 prosenttia BKT:stä. Suurimmat menot olivat Ruotsissa (3,8 prosenttia BKT:stä) ja Suomessa (3,2 prosenttia BKT:stä), kun taas Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa T&K-menojen osuus oli alle 1 prosenttia. Myös ehdokasmaissa näiden menojen osuus on alle 1 prosenttia BKT:stä Sloveniaa (1,5 prosenttia) ja Tsekkiä (1,2 prosenttia) lukuun ottamatta. Jäsenvaltioiden sisällä on niin ikään suuria eroja; suurimpien ja pienimpien alueellisten T&K-menojen välinen suhdeluku on kaikissa yli 4, ja useimmissa jäsenvaltioissa jopa huomattavasti korkeampi.

Niistä 176 alueesta, joista tietoja oli saatavilla, 17 alueen T&K-menot ylittivät 3 prosenttia BKT:stä; kymmenen näistä alueista sijaitsee Saksassa, kaksi Suomessa, kaksi Ranskassa ja yksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Itävallassa; tähän joukkoon luetaan myös koko Ruotsi, josta on saatavilla vain valtakunnallisia tietoja. (Kartta 9: Tutkimus- ja kehitysmenot, 1999). T&K-menojen suhteen heikommista alueista 86 alueella T&K-menot ovat alle 1 prosenttia ja 27 alueella jopa alle 0,5 prosenttia BKT:stä. Jälkimmäiset ovat keskittyneet eteläisiin jäsenvaltioihin.

Kun tutkimuksen ja kehityksen bruttomenojen (GERD) kokoonpanoa tarkastellaan kansallisella tasolla, yritystoiminnalla näyttää olevan merkittävämpi asema siellä, missä T&K-menot ovat suurimmat, kun taas korkeakoulusektorin asema on korostuneempi alueilla, joilla on vähän T&K-menoja (Taulukko 10: Tutkimus ja kehitys: menojen koostumus ja osuus BKT:stä (%), 1999). Yrityssektorin T&K-toiminnan (BERD, johon sisältyvät valtiontuet ja niitä vastaavat menot) osuus on vajaat kaksi kolmannesta koko EU:n T&K-toiminnasta (kun taas yritysten rahoittaman T&K-toiminnan osuus on edelleen pysynyt 56,3 prosentissa koko EU:ssa rahoitetusta toiminnasta). Viidennes muodostuu korkeakoulujen ja loput 14 prosenttia valtion menoista. Kreikassa ja Portugalissa noin neljännes ja Italiassa ja Espanjassa noin puolet T&K-alan kokonaismenoista tulee yrityksiltä. Kaikissa neljässä jäsenvaltiossa sitä tasapainottavat lähinnä korkeakoulusektori (Kreikassa lähes puolet kokonaismenoista) ja Portugalissa myös valtion laitokset ja voittoa tavoittelemattomat organisaatiot. Ruotsissa sekä kokonaismenot että yrityssektorin menojen osuus (75 prosenttia) olivat suurimmat; yritysten osuus T&K-alan kokonaismenoista on niin ikään merkittävä Suomessa ja Saksassa (korkeat T&K-alan kokonaismenot), mutta myös Belgiassa (keskitason kokonaismenot) sekä Irlannissa.

Ehdokasmaissa julkisella sektorilla on vahvempi asema (kaikkiaan 29 prosenttia menoista), jota tasapainottaa yrityssektorin vaatimattomampi osuus (vain 46 prosenttia). Useissa maissa yritysten osuus on tätä suurempi, mutta se ei näytä vaikuttavan T&K-alan kokonaismenoihin. Yritysten osuus on yli kaksi kolmannesta Slovakian kuten myös Romanian T&K-alan kokonaismenoista, mutta vain viidennes Kyproksen, Viron ja Liettuan sekä Bulgarian T&K-menoista. Sloveniassa ja Tsekissä, joissa T&K-alan kokonaismenot ovat suurimmat, yritysten osuus on suhteellisen suuri (yli puolet). Sitä tasapainottavat lähinnä korkeakoulusektorin menot, jotka ovat vaatimattomampia.

1.5. Koheesion alueellista osatekijää koskevat tutkimukset

Vuoden 2002 kuluessa käynnistettiin monia huomattavia hankkeita. Niistä voidaan mainita erityisesti ORATE-ohjelma, jonka komissio hyväksyi 3. kesäkuuta 2002.

Yhdeksän ensimmäistä tutkimusta [16] käynnistyi viime vuoden syyskuussa. Lähikuukausina aloitetaan vielä seitsemän muuta tutkimusta, jotka koskevat rakennerahastojen alueellista vaikutusta, laajentumisen aluepoliittisia seurauksia, ympäristöä, energiaa ja väestönkasvua. [17] Lisäksi on aloitettu vuoristoalueisiin liittyvä tutkimus, jonka tavoitteena on kehittää vuoristoalueille yhteisön määritelmä ja analysoida niiden nykytilannetta EU:ssa ja tulevissa jäsenvaltioissa.

[16] Kaupunkialueiden rooli, erityistilanne ja potentiaali monenkeskisen aluekehityksen solmukohtina, Kaupunkien ja maaseudun suhteet Euroopassa, Liikennepalvelut ja -verkot: alueelliset kehityssuuntaukset ja infrastruktuurien perustarjonta alueellisen koheesion kannalta, Telepalvelut ja -verkot: alueelliset kehityssuuntaukset ja infrastruktuurien perustarjonta alueellisen koheesion kannalta, EU:n liikennepolitiikan ja Euroopan laajuisia verkkoja koskevan politiikan alueelliset vaikutukset, EU:n tutkimus- ja kehityspolitiikan alueelliset vaikutukset, Yhteisen maatalouspolitiikan ja maaseudun kehittämispolitiikan alueelliset vaikutukset, Rakennerahastojen alueelliset vaikutukset kaupunkiseuduilla, Euroopan aluekehityksen integroidut rahoitusvälineet.

[17] Kuudennesta puiteohjelmasta on määrä rahoittaa myös tutkimushanke aiheesta "Koheesiopolitiikan vaikutus alueiden kestävään kehitykseen".

Ensimmäisessä väliraportissa mainittu saarialueita koskeva tutkimus on lähes valmis. Seuraavassa esitetään sen ensimmäiset tulokset.

Euroopassa on kaikkiaan 286 Eurostatin saariksi luokittelemaa aluetta, joilla on yhteensä 10 miljoonaa asukasta. Noin 95 prosenttia niiden väestöstä on sijoittunut Välimeren alueelle. Viisi saarialuetta (Sisilia, Sardinia, Baleaarit, Kreeta ja Korsika) kokoavat yksinään 85 prosenttia EU:n saarialueiden väestöstä. EU:n saarialueiden BKT henkeä kohti lienee keskimäärin 72 prosenttia yhteisön keskiarvosta vuonna 2000, mutta saarten tilanteissa on suuria eroja.

Joidenkin saarten sosioekonomista kehitystä voivat vaikeuttaa seuraavat luonnonoloista johtuvat haitat:

- Ratkaisevin haitta on saaren pieni koko. Alle 5 000 asukkaan saarten kehitystä haittaavat väestökato ja väestön ikääntyminen, oppi- ja terveydenhuoltolaitosten heikot infrastruktuurit sekä vaikeudet peruspalvelujen saannissa.

- Syrjäisimmät saaret voivat olla vaikeakulkuisia, ja niiden vuoristoisuus ja/tai kuuluminen saaristoon asettaa liikenteelle lisävaatimuksia.

- Yhden tai kahden elinkeinoalan ja varsinkin maatalouden, kalastuksen tai matkailun varaan rakentunut talous järkkyy helposti.

- Elinkeinotoiminnan kehittäminen suojelualueilla voi aiheuttaa paineita herkälle ekosysteemille.

Näiden haittojen vuoksi jotkin saarialueet ovat käynnistäneet innovatiivisia kehityshankkeita taloutensa monipuolistamiseksi (esimerkiksi perustamalla teknopoleja (Kreeta, Ahvenanmaa) ja pk-yritysten tukikeskuksia (Mallorca)) tai ottamalla paremmin huomioon ympäristörajoitteet (edistämällä uusiutuvien energialähteiden käyttöä (Samsø)). Nykyisin 87 prosenttia saarialueiden asukkaista elää tavoite 1 -alueilla ja 11 prosenttia tavoite 2 -alueilla. Noin 97 prosenttia saarialueiden väestöstä asuu alueilla, joilla komissio voi hyväksyä 87 artiklan 3 kohdan c alakohdan nojalla hyväksytylle valtiontuelle asetettuja rajoituksia korkeamman tuen tason, ja 14 prosentilla näistä alueista valtiontuen taso on yli 40 prosenttia.

Tutkimuksessa nimeltä "Eurooppalainen inhimillinen pääoma ja alueet - empiirinen panos keskusteluun inhimillisestä pääomasta ja aluekehityksestä EU:n jäsenvaltioissa ja ehdokasmaissa" oli tavoitteena analysoida inhimillisen pääoman rakennetta ja kehitysmalleja sekä vertikaalisesti (EU:n, jäsenvaltioiden ja alueiden tasolla) että horisontaalisesti (sosioekonomisen taustan, ammattitaidon, iän, sukupuolen ja toimialan perusteella).

Toisessa selvityksessä nimeltä "Inhimillinen pääoma maailmanlaajuisessa osaamiselle rakentuvassa taloudessa" tutkittiin, onko henkilöresursseihin tehtäviä investointeja perusteltua painottaa talouskasvua ja sosiaalista koheesiota edistävässä politiikassa. Selvityksessä korostetaan, että inhimilliseen pääomaan kohdistuvat investoinnit vaikuttavat merkittävästi tuottavuuden kasvuun ja teknologian muutokseen ja levitykseen ja että inhimillisen pääoman määrää ja laatua parantavat politiikat lisäävät myös sosiaalista koheesiota.

2. YLEISKATSAUS KOHEESIOPOLITIIKAN TULEVAISUUDESTA KÄYTYIHINKESKUSTELUIHIN

2.1. Unionin toimielimissä ja komission järjestämissä seminaareissa käydyt keskustelut

2.1.1. Neuvosto

Komissio esitti ensimmäisen väliraportin yleisten asioiden neuvostolle 18. helmikuuta 2002. Coreper pyysi rakennetoimia tarkastelevaa neuvoston työryhmää analysoimaan väliraportin sisältöä. Yleisten asioiden neuvosto hyväksyi työryhmän analyysiraportin 17. kesäkuuta 2002.

Valtuuskunnat pitivät ensimmäistä väliraporttia myönteisenä. Ne kuitenkin korostivat, että niiden kantoja koheesiopolitiikan tulevaisuudesta on pidettävä keskustelun tässä vaiheessa vain alustavina. Muutamien valtuuskuntien mielestä asiasta voitaisiin keskustella vasta, kun komissio on esittänyt asiaa koskevat ehdotuksensa. Muut valtuuskunnat palauttivat mieliin Namurissa 13.-14. heinäkuuta 2001 pidetyssä epävirallisessa Eurooppa-neuvoston kokouksessa käydyn keskustelun ja pitivät myönteisenä, että niille oli annettu mahdollisuus esittää kantansa sen jälkeen, kun toinen koheesioraportti oli julkaistu tammikuussa 2001.

Valtuuskunnat katsoivat, että koheesiopolitiikassa pitäisi edelleen keskittyä vähiten kehittyneisiin alueisiin. Yksi valtuuskunnista ehdotti näille alueille myönnettyjen varojen suhteellisen osuuden korottamista. Eräs toinen valtuuskunta esitti, että tukikelpoisuusperusteet määriteltäisiin kansallisella tasolla ja että vauraimmat maat ottaisivat vastuun kehityksessä jälkeen jääneiden alueidensa kehittämisestä ilman yhteisön tukea. Muutamat valtuuskunnat toivoivat komission esittävän tämän jälkimmäisen ehdotuksen yhtenä tulevaisuuden vaihtoehdoista. Muut valtuuskunnat huomauttivat, että kansallista lähestymistapaa olisi vaikea sovittaa yhteen perustamissopimuksen määräysten kanssa. Ne tukivat komission ehdottamaa alueellista lähestymistapaa, koska se mahdollistaa laajennetun kumppanuuden, jonka avulla pystytään paremmin vastaamaan paikallisiin tarpeisiin.

Useimpien valtuuskuntien mielestä asukaskohtainen BKT on edelleen säilytettävä kehityksessä jälkeen jääneiksi määriteltyjen alueiden tukikelpoisuusperusteena. Muutamat valtuuskunnat halusivat täydentää sitä muilla perusteilla (työttömyysaste, työllisyysaste, syrjäinen sijainti tai väestöntiheys). Tilastovaikutuksen osalta (yhteisön keskimääräisen/asukaskohtaisen BKT:n tilastollinen aleneminen laajentumisen jälkeen) jotkin valtuuskunnat kannattivat nykyisen 75 prosentin tukikelpoisuusrajan korottamista. Muutamat muut pitivät parempana siirtymätuen korottamista niillä alueilla, joilla tilastovaikutus on tuntuvin.

Useimmat valtuuskunnat katsoivat, että yhteisön interventiota tarvitaan myös niillä alueilla, joita ei pidetä jälkeen jääneinä. Interventiolla olisi pyrittävä parantamaan alueiden kilpailukykyä, ja niiden olisi keskityttävä toimiin, jotta yhteisön toiminta tuottaisi eniten lisäarvoa. Useat valtuuskunnat korostivat, että toimien on oltava tehokkaita ja hajanaisuutta on syytä välttää.

Vuoden 2006 jälkeen myönnettävän rahoitustuen osalta puheenjohtajavaltio Espanja piti hyvänä lähtökohtana, että kynnysarvoksi asetettaisiin 0,45 prosenttia yhteisön BKT:stä, kun otetaan huomioon, minkälaisiin haasteisiin koheesiopolitiikka joutuu vastaamaan laajentumisen jälkeen. Muut valtuuskunnat katsoivat, että asiasta on liian aikaista tehdä mitään päätöksiä.

Rakennerahastojen täytäntöönpanomenettelyjen yksinkertaistaminen tuli esille useaan otteeseen. Namurissa heinäkuussa 2001 pidetyn ministerikokouksen jälkeen aluepolitiikasta vastaavat ministerit kokoontuivat komissaari Barnier'n aloitteesta Brysselissä 7. lokakuuta 2002 käsittelemään komission ehdotuksia hallinnon yksinkertaistamisesta ohjelmakaudella 2000-2006. Komissio esitti joukon ehdotuksia, joiden tarkoituksena oli yksinkertaistaa, selkeyttää, koordinoida ja joustavoittaa rakennerahastojen hallintoa voimassa olevan yleisasetuksen puitteissa. Komission ehdotukset koskivat etenkin ohjelmien muuttamista, varainhoitoa ja tarkastusten yhtenäistämistä. Jäsenvaltioiden edustajat suhtautuivat ehdotuksiin myönteisesti. Monet esittivät lisäehdotuksia voimassa olevan lainsäädännön rajoissa.

Kokouksessa vallitsi laaja yksimielisyys siitä, että rakennerahastojen täytäntöönpanosääntöjä on tarpeen tarkistaa perusteellisesti vuoden 2006 jälkeen. Lisäksi on käytävä vuoropuhelua komission roolin selkiyttämisestä koheesiopolitiikan täytäntöönpanossa etenkin perustamissopimuksen 274 artiklan soveltamisen osalta. Komissio järjestää aiheesta seminaarin 3.-4. maaliskuuta 2003.

2.1.2. Euroopan parlamentti

Euroopan parlamentti hyväksyi 6. marraskuuta 2002 ensimmäisestä väliraportista laaditun Schroedterin mietinnön. Aluepolitiikka-, liikenne- ja matkailuvaliokunnan lisäksi väliraportista antoivat lausunnon maatalousvaliokunta ja ulkoasioiden valiokunta.

Schroedterin mietinnössä tuetaan komission kantaa seuraavissa asioissa: laajentumisen jälkeen on jatkettava vahvaa, solidaarisuuteen ja kumppanuuteen perustuvaa koheesiopolitiikkaa EU:ssa pitkään vallinneiden alueellisten erojen poistamiseksi, nykyistä 0,45 prosentin osuutta unionin BKT:stä ei voida alittaa vaarantamatta koheesiopolitiikan uskottavuutta, koheesiopolitiikkaa on mukautettava laajentuneen unionin uudenlaiset olosuhteet huomioon ottavaksi, koheesiopolitiikalla on edistettävä kestävää kehitystä, Euroopan alueellista koheesiota sekä yhteisön alueen monikeskuksista ja tasapainoista kehitystä Euroopan aluekehityssuunnitelmassa (ESDP) esitettyjen suuntaviivojen mukaisesti. Vakavista haittatekijöistä kärsiviä alueita (erityisesti syrjäisimpiä alueita) on tuettava, rajatylittävää yhteistyötä on lisättävä, kaikki pyrkimykset koheesiopolitiikan uudelleenkansallistamiseksi on torjuttava, kumppanuuden merkitystä on korostettava ja lisäksi on harkittava kolmikantasopimusten tekemistä alueiden ja jäsenvaltioiden kanssa.

Mietinnössä esitetään myös muita parannusehdotuksia: BKT:n ohella on otettava huomioon muitakin indikaattoreita sen määrittämisessä, voiko alue saada tukea rakennerahastoista, ja ympäristöpolitiikka, työllisyyspolitiikka, yhteinen maatalouspolitiikka, liikennepolitiikka ja talouspolitiikka on sidottava tiiviimmin alueiden kestävän kehityksen tavoitteeseen. Ehdokasmaiden hallinnollisia valmiuksia on lisättävä, koheesiopolitiikan suunnittelua ja täytäntöönpanoa on joustavoitettava ja samalla rahastojen hallintoa voidaan hajauttaa asteittain, kunhan niiden käyttöä samanaikaisesti valvotaan tehokkaasti ja tiukasti. Yhteisön tuen on edistettävä alueellista kilpailukykyä, alueiden on saatava toteuttaa omia kehitysstrategioitaan, on otettava käyttöön periaate "yksi ohjelma - yksi rahasto" ja alueille on annettava enemmän vastuuta täytäntöönpanosta.

Mietinnössä pyydetään, että Euroopan komissio esittäisi ennen kolmannen väliraportin julkaisemista:

- aikataulun, jossa kauden 2007-2013 ohjelmasuunnittelua aikaistetaan niin, että ohjelmien täytäntöönpano voi alkaa 1. tammikuuta 2007

- ehdotuksia siitä, miten EU:n eri politiikkojen johdonmukaisuutta voitaisiin parantaa taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon vaikuttavalla tavalla

- ehdotuksia yhteisöaloitteiden ja tavoite 2 -ohjelmien tulevaisuudesta.

2.1.3. Talous- ja sosiaalikomitea ja alueiden komitea

Euroopan talous- ja sosiaalikomitea antoi kaksi lausuntoa, joista ensimmäinen koski taloudellisen ja sosiaalisen koheesion strategiaa ja toinen koheesiopolitiikan tulevaisuutta unionin laajentuessa ja siirtyessä osaamiselle rakentuvaan talouteen.

Ensimmäisessä lausunnossaan komitea erittelee EU:n koheesiopolitiikan haasteita (laajentuminen, globalisaatio, ydin- ja reuna-alueiden epätasapainon korostuminen, makrotaloudellinen vakaus jne.) ja esittää niistä seuraavat johtopäätökset: säilytetään nykyisten tavoite 1 -alueiden tuet myös vuoden 2006 jälkeen, korjataan unionin asukaskohtaiseen BKT:hen kohdistuva negatiivinen tilastovaikutus, korotetaan rakennerahastojen nykyistä määrärahakattoa, joka on 0,45 prosenttia BKT:stä, otetaan unionin talousarvioon budjettikohta, josta aluekohtaisia tuloja voidaan vakauttaa odottamattoman taloudellisen sokin sattuessa, vahvistetaan yhteisöaloiteohjelmaa, otetaan käyttöön avoin koordinointimenetelmä tavoite 2 -alueille ominaisten taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi ja asetetaan etusijalle investoinnit epäsuotuisassa asemassa oleville alueille.

Komitea antoi 25. huhtikuuta toista taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevää kertomusta koskevan lisälausunnon, jossa se korosti tarvetta muuttaa perinpohjaisesti koheesiopolitiikan periaatteita, yleisiä ehtoja, painopistealueita ja soveltamisohjeita. Menettelyjen yksinkertaistamiseksi komitea suositteli, että perustettaisiin yksi ainoa, riittävän joustava rahasto, joka yksinkertaistaisi sen käyttömahdollisuuksia ja takaisi nykyistä suuremman näkyvyyden.

Alueiden komitea antoi 10. lokakuuta 2002 lausunnon ensimmäisestä väliraportista. Lausunnossa todetaan viime vuosina harjoitetun aluepolitiikan myönteiset vaikutukset ja se, että komissio pitää koheesiopolitiikkaan osoitettujen määrärahojen vähimmäismääränä 0,45:tä prosenttia unionin BKT:stä. Lisäksi lausunnossa suositellaan, että tukitoimet keskitetään ensisijaisesti kehityksessä jälkeen jääneille alueille ja että tukikelpoisuus määritellään asukaskohtaisen BKT:n perusteella. Lisäperusteena olisi käytettävä työttömyysastetta tai tuotantokykyä. Tilastovaikutuksesta kärsivien alueiden olisi saatava riittävä siirtymäkauden tuki. Niiden alueiden, jotka talouskehityksensä takia ylittävät tukikelpoisuuskynnyksen, olisi saatava tavoite 2 -alueen asema. Tavoite 2 -tuella olisi pyrittävä tasoittamaan alueiden välisiä eroja.

Lausunnossa kehotetaan komissiota yksinkertaistamaan aluetukien myöntämisessä käytettäviä menettelyjä ja selkeyttämään komission, jäsenvaltioiden ja alueiden välistä tehtävänjakoa toissijaisuusperiaatteen mukaisesti. Lopuksi lausunnossa suositellaan yhteisön eri politiikkojen ja rahoitusvälineiden parempaa koordinointia taloudellista ja sosiaalista koheesiota edistävän politiikan kanssa.

2.1.4. Unionin aluepolitiikan painopisteitä käsittelevä seminaari (27.-28. toukokuuta 2002)

Seminaariin osallistui lähes 600 jäsenvaltioiden ja ehdokasvaltioiden edustajaa [18]. Seminaarissa järjestettiin kolme keskustelutilaisuutta, joiden aiheina olivat kehityksessä jälkeen jääneet alueet, rakennemuutosta läpikäyvät tai vaikeuksissa olevat alueet sekä alueellinen yhteistyö ja integraatio Euroopassa.

[18] http://europa.eu.int/comm/regional_policy/ debate/semcom_fr.htm

Keskustelun lähtökohtana oli kysymys yhteisön rakennetoimien tuottamasta lisäarvosta ja niiden tehokkuudesta, jota tarkasteltiin useasta eri näkökulmasta:

- rakennetoimien vaikutus yhteisön alueiden väliseen lähentymiseen

- yhteisön muiden politiikkojen panos rakennepoliittisten tavoitteiden edistämisessä

- rakennetoimet taloudellista yhdentymistä ja vakautta parantavana tekijänä talous- ja rahaliitossa

- rakennetoimien näkyvyys kansalaisille, jotka voivat niiden kautta saada konkreettisemman kuvan unionista

- hyvän hallintotavan levittäminen rakennetoimien arviointi-, hallinnointi- ja kumppanuusmenettelyjen kautta.

Seminaarissa päästiin sopuun useista tulevaan koheesiopolitiikkaan liittyvistä seikoista ja määriteltiin aiheita, joita on syytä pohtia lisää. Osallistujat olivat yksimielisiä seuraavista asioista: koheesiopolitiikan merkitys laajentuneen unionin integraatioprosessin onnistumiseksi, kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden asettaminen etusijalle, tarve jatkaa aluepolitiikkaa, johon sisältyy merkittävä yhteisön interventio myös kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella, täytäntöönpanon yksinkertaistaminen mm. luopumalla nykyisestä aluejakojärjestelmästä, perustamalla yksi ainoa rahasto ja ottamalla käyttöön rahoitusvaraus odottamattomia tilanteita varten sekä eurooppalaisen yhteistyön jatkaminen unionin alueiden välillä, myös tulevilla ulkorajoilla (idässä ja etelässä).

Komissiolla on osallistujien mielestä keskeinen tehtävä jäsenvaltioiden ja alueiden yhteistyökumppanina kaikilla näillä aloilla.

Vielä on syytä pohtia seuraavia näkökohtia:

- komission vastuun selkeyttäminen perustamissopimuksen 274 artiklan määräysten osalta varsinkin siinä tapauksessa, että koheesiopolitiikan täytäntöönpanoa hajautetaan lisää

- aluejaon perusteet ja se, mitkä horisontaaliset painopistealueet ovat tukikelpoisia kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella

- johdonmukaisuus muiden yhteisön politiikkojen kanssa

- osallistujien kesken vallitsi laaja yksimielisyys tarpeesta lisätä yhteisön tukea maaseudun kehittämiseen (YMP:n toinen pilari), [19] mutta samalla korostettiin tarvetta parantaa toisen pilarin johdonmukaisuutta aluekehityspolitiikan kanssa

[19] Ks. seminaarin yleiset päätelmät.

- rakennerahastojen välinen synergia

- komission, jäsenvaltioiden ja alueiden välisten kolmikantasopimusten muoto ja sisältö; osallistujien enemmistö kannatti sopimuksia

- suhteellisuusperiaatteen noudattaminen täytäntöönpanomenettelyissä niin, että ne ovat oikeassa suhteessa myönnetyn tuen määrään

- yhteisön sisäisten ja ulkopuolisten toimien välisen yhtenäisyyden parantaminen rajatylittävässä yhteistyössä.

2.1.5. Työllisyyden ja sosiaalisen koheesion painopistealueita käsittelevä seminaari (30. syyskuuta 2002)

Seminaarissa käsiteltiin työllisyyspolitiikan ja sosiaalista koheesiota edistävän politiikan painopistealueita, jotka toisessa koheesioraportissa määritellään seuraavasti: uusien ja parempien työpaikkojen luominen, tietoyhteiskunta, sosiaalinen osallisuus ja yhtäläiset mahdollisuudet. Seminaarin kiintopisteenä oli Lissabonin strategia, jota käytetään poliittisena viitekehyksenä työllisyyteen ja sosiaaliseen koheesioon liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi.

Seminaarissa painotettiin inhimilliseen pääomaan tehtävien investointien merkitystä kasvun työllisyysvaikutusten parantamisessa ja työttömyyden vähentämisessä. Unionin osallistumista pidettiin tärkeänä, koska se edistää näkyvästi integraatiota. Toimien lisäarvoa voitaisiin kuitenkin vielä parantaa keskittämällä toimet valikoidummin elinikäisen oppimisen kaltaisiin kriittisiin aiheisiin. Rakennepoliittisten haasteiden todettiin koskevan yhtä lailla kaikkia maita ja alueita, joten niihin vastaamiseksi tarvitaan yhteinen laaja-alainen toimintakehys.

2.1.5.1. Uusien ja parempien työpaikkojen luominen

Tästä aiheesta muutamat valtuuskunnat huomauttivat, etteivät työllisyysstrategian neljä pilaria ja Euroopan sosiaalirahaston toiminta-alat ole keskenään päällekkäisiä ja että ne olisi tulevaisuudessa nivottava paremmin yhteen.

Useiden osallistujien mielestä inhimilliseen pääomaan tehdyillä investoinneilla on ratkaiseva merkitys taloudellisen ja sosiaalisen koheesion edistämisessä, ja ne helpottavat työvoiman sopeutumista taloudellisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Niihin on yhdistettävä tuotanto- ja kilpailukykyä ja toisaalta myös sosiaalista osallisuutta lisääviä toimia.

Samaten seminaarissa kannatettiin sellaisen integroidun lähestymistavan jatkamista, jossa investoidaan sekä inhimilliseen että fyysiseen pääomaan, ja muillakin kuin kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla.

Vauraammilla alueilla tarvitaan edelleen talouden ja työmarkkinoiden muutosta, ja alueiden sisäiset vaihtelut merkitsevät, että inhimillisessä pääomassa on vakavia puutteita markkinahäiriöiden, instituutioiden heikkouden ja ammattitaitoon kohdistuvien investointien vähäisyyden vuoksi. Koheesiopolitiikalla olisi pyrittävä korjaamaan ammattitaidon kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuutta, joka voi johtaa työvoimapulaan ja osaamisvajeeseen. Yleistä ammattitaitoa pidettiin niin ikään tärkeänä, samoin kuin taitotarpeiden määrittelyä paikallisella ja alueellisella tasolla.

Prosessien osalta painotettiin koheesiopolitiikan menestyvän vain, jos kaikki toimijat osallistuvat aktiivisina yhteistyökumppaneina haasteiden ja strategioiden määrittelyyn. Tämä tarve korostuu erityisesti paikallisella ja alueellisella tasolla, koska siellä ongelmat ja haasteet ymmärretään hyvin ja osataan kehittää tarkoituksenmukaisia strategioita.

2.1.5.2. Sosiaalinen osallisuus

Valtuuskunnat huomauttivat, että vain osalle sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseen pyrkivässä strategiassa määritellyistä toimista voidaan nykyisin myöntää rahoitusta rakennerahastoista, vaikka kyse on ongelmasta, johon olisi päinvastoin saatava yhä enemmän rakennerahastojen tukea.

Pelkästään työmarkkinatoimiin perustuva ratkaisumalli ei ehkä ole riittävä; monet sosiaalisen syrjäytymisen syistä eivät liity suoraan työmarkkinoihin, vaan laajempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kaikki syrjäytyneet tai syrjäytymisvaarassa olevat eivät pääse työmarkkinoille, mikä tarkoittaa, että työllistyvyyden käsitettä voi olla tarpeen uudistaa ja laajentaa.

Unionilla voi olla tärkeä ja jopa johtava rooli kumppanuuden edistämisessä ESR:n kautta, etenkin kun otetaan huomioon, että sosiaalista osallisuutta edistävän strategian onnistuminen riippuu ratkaisevasti kaikkien sidosryhmien yhteistyöstä ja liikkeelle saamisesta. Seminaarissa ehdotettiin nykyisten välineiden tarkastelua, jotta nähtäisiin, mitä muutoksia tarvittaisiin esimerkiksi niiden yksinkertaistamiseksi ja joustavoittamiseksi.

2.1.5.3. Yhtäläiset mahdollisuudet

Yhtäläisiä mahdollisuuksia käsitelleessä keskustelutilaisuudessa todettiin, että inhimilliseen pääomaan tehdyillä investoinneilla on tärkeä merkitys miesten ja naisten välisen tasa-arvon edistämisessä. Osallistujat painottivat tasa-arvon periaatteen koskevan kaikentyyppistä syrjintää, myös esimerkiksi rotuun tai vammaisuuteen perustuvaa. Sukupuoleen perustuva syrjintä on laajuutensa vuoksi ongelmana omaa luokkaansa.

Politiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi ehdotettiin "sukupuolten välisen tasa-arvon valtavirtaistamista" koskevan periaatteen tehokasta soveltamista, koska se mahdollistaa kaksi päämäärää: tasa-arvoa edistävät erityistoimet ja tasa-arvoon liittyvien näkökohtien sisällyttämisen kaikkiin muihin politiikkoihin ja toimiin. Etusijalle voitaisiin asettaa toimet, jotka auttavat muuttamaan naisten ja miesten asenteita, käyttäytymistä ja stereotyyppejä. Toimia voitaisiin kohdistaa miehiin, työnantajiin ja työmarkkinaosapuoliin, jotta perheenhuoltovelvollisuudet jakautuisivat nykyistä tasapuolisemmin. Lisäksi suositeltiin, että lastenhoitopalveluihin tehdyt investoinnit sisällytettäisiin täysin alueellisen ja paikallisen kehittämisen politiikkoihin ja strategioihin sen sijaan, että niitä pidetään vain yhtenä naisten työllisyyttä edistävistä lisätoimista.

2.1.6. Kaupunkialueita käsittelevä seminaari (8.-9. heinäkuuta 2002)

Yli 600 Urban-ohjelman osallistujaa, joiden joukossa oli monia kunnanjohtajia ja apulaiskunnanjohtajia, kokoontui Lontooseen keskustelemaan Urban-ohjelmasta saaduista kokemuksista ja kaupunkialueilla toteutettavan koheesiopolitiikan tulevaisuudesta. Kaupunginjohtajat ja kaupunkien edustajat korostivat, että Urban-yhteisöaloitteella on ollut tärkeä merkitys kaupunkien kehittämiselle, ja sen kerrannaisvaikutus julkisen ja yksityisen sektorin toteuttamiin kansallisiin toimenpiteisiin on merkittävä. Seminaarin puheenvuoroissa mainittiin yhteisön toimien tuottaneen lisäarvoa seuraavilla tavoilla:

- toimien tuominen lähemmäs kansalaisia ja heidän ongelmiaan sekä talous-, sosiaali- ja ympäristöasioiden integroitu käsittelytapa

- operaatioiden tehokkuus, koko yhteisön etua koskevien kysymysten huomioiminen ja suuri näkyvyys

- laaja kumppanuus, johon ohjelmien hallinnoinnista vastaavien paikallisten viranomaisten lisäksi on osallistunut muitakin julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita, myös asukkaita, joita toimet ensisijaisesti koskevat

- jatkuva oppimisprosessi, jossa voidaan kokeilla innovatiivisia toimintatapoja ja verkottamista kokemusten vertailemiseksi.

Useat osallistujat vahvistivat, että yhteisön tukitoimia kaupunkien hyväksi on tarpeen jatkaa ja tehostaa. Suotavien tavoitteiden joukossa mainittiin muun muassa kaupunkien aseman vahvistaminen aluekehityksen moottorina, kaupunkien sosiaalisen koheesion säilyttäminen tai palauttaminen sekä kaupunkiympäristön parantaminen integroitua lähestymistapaa noudattaen. Uuden kaupunkipolitiikan valmistelussa unionia kehotettiin:

- tutkimaan, voitaisiinko kaupunkialueiden elvyttämiseen liittyvien toimien yhteydessä tietyin edellytyksin kunnostaa asuntoja rakennerahastojen tuella

- ottamaan kaupungit komission pääasiallisiksi yhteistyökumppaneiksi kaupunkialueita koskevien ohjelmien ja toimien suunnittelussa ja hallinnoinnissa

- sovittamaan kaupunkien vastuulla olevat toimet yhteen laajemmalle alueelle suunniteltujen muiden hankkeiden kanssa

- kehittämään yhteistyötä ja kokemusten vaihtoa kaupunkien ja kaikkien kaupunkipolitiikan toimijoiden välillä.

2.1.7. Vuoristoalueita käsittelevä seminaari (17.-18. lokakuuta 2002)

Tähän 17. ja 18. lokakuuta 2002 pidettyyn "Yhteisön politiikka ja vuoristoalueet" -seminaariin kokoontui yli 500 jäsenvaltioiden, ehdokasmaiden ja yhteisön ulkopuolisten maiden edustajaa. Tämä tapahtuma, joka liittyi kansainväliseen vuorten vuoteen 2002, tarjosi otollisen tilaisuuden yhteisön toimielinten ja paikallisten toimijoiden ja järjestöjen väliselle vuoropuhelulle. Siellä tuotiin esille seuraavat näkemykset:

- On tuettava erityishankkeita, joissa otetaan paremmin huomioon vuoristoalueiden rajoitteet ja hyödynnetään niiden vahvuuksia. Hankkeiden tavoitteita voisivat olla esimerkiksi yleishyödyllisten palvelujen ylläpitäminen vaikeakulkuisilla alueilla, tuotannon laadun parantaminen etenkin maataloudessa, myynninedistämiskeinojen (merkkien jne.) suunnittelu ja työmahdollisuuksien monipuolistaminen maaseudun väestökadon hillitsemiseksi.

- Esimerkiksi Interreg-yhteisöaloitteen kaltainen alueiden välinen ja rajatylittävä yhteistyö lisäisi suuresti toimien näkyvyyttä myös vuoristoseuduilla ja tuottaisi selvää lisäarvoa yhteisölle. Yhteistyö on kokemusten vertailun ja taitotiedon levittämisen välttämätön edellytys.

- Vuoristoalueisiin vaikuttavien yhteisön politiikkojen (maatalous, maaseudun kehittäminen, aluepolitiikka, ympäristö tai liikenne) yhtenäisyyttä olisi parannettava.

2.2. Eniten keskustelua herättäneet aiheet

Jäsenvaltioissa ja alueilla käynnistettiin useita koheesiopolitiikan tulevaisuuteen liittyviä aloitteita. Monissa jäsenvaltioissa ja muutamissa ehdokasmaissa järjestettiin seminaareja, joista osaan myös komissio osallistui.

Eniten keskustelua herättivät lähinnä koheesiopolitiikan tavoitteet (kehityksessä jälkeen jääneet alueet, muut alueet ja yhteistyö) ja se, miten koheesiota voitaisiin lisätä muilla yhteisön politiikoilla.

2.2.1. Kehityksessä jälkeen jääneet alueet on asetettava etusijalle

Käytännössä kaikkien komissiolle toimitettujen kannanottojen mukaan koheesiopolitiikassa tulisi edelleen keskittyä kehityksessä jälkeen jääneisiin alueisiin. Niissä korostettiin, että ehdokasvaltioilla on tämän tavoitteen osalta suurimmat tarpeet [20].

[20] Komissio ehdotti koheesiorahaston suhteellisen osuuden lisäämistä EU:n rahastojen joukossa, jotta voitaisiin paremmin vastata ehdokasvaltioiden erityistarpeisiin. Tähän voitaisiin yhdistää alueiden hallinnollisia valmiuksia vahvistavia hankkeita aloilla, joita voidaan tukea rakennerahastoista (infrastruktuurit, inhimilliset voimavarat ja tuottavan sijoitustoiminnan tukeminen).

Useimmissa kannanotoissa suositeltiin kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden tukikelpoisuusperusteeksi nykyistä vuodesta 1989 lähtien käytössä ollutta kynnystä, joka on 75 prosenttia unionin keskimääräisestä asukaskohtaisesta BKT:stä ostovoimapariteettina mitattuna.

Samalla kuitenkin ehdotettiin, että BKT-perustetta täydennetään muilla kriteereillä, joita voivat olla työllisyys- tai työttömyysaste, tuotantokyky, syrjäinen sijainti, väestökato tai määrärahojen toteutumisaste [21]. Lisäksi unionin syrjäisimpien alueiden [22] ja saarten [23] edustajat toivoivat, että nämä alueet sisällytetään tavoitteen piiriin siitä huolimatta, että niiden BKT ylittää tukikelpoisuuskynnyksen.

[21] KS. ERITYISESTI ENSIMMÄISTÄ VÄLIRAPORTTIA KOSKEVA COREPERIN SELVITYS (NEUVOSTON ASIAKIRJA 8026/02).

[22] UNIONIN SYRJÄISIMPIEN ALUEIDEN ENSIMMÄINEN KANNANOTTO TALOUDELLISEN JA SOSIAALISEN KOHEESION TULEVAISUUTEEN (3. HELMIKUUTA 2002) JA UNIONIN SYRJÄISIMPIEN ALUEIDEN YHTEINEN KANTA EUROOPAN UNIONIN SAARIALUEITA KOSKEVASTA SELVITYKSESTÄ (LOKAKUU 2002).

[23] EUROOPAN PERIFEERISTEN MERELLISTEN ALUEIDEN LIITON (CPMR) SAARIKOMISSIO.

UNIONIN SYRJÄISIMPIEN ALUEIDEN KANNANOTOT

Unionin kaikkein syrjäisimmillä alueilla (Kanariansaaret, Guadeloupe, Guyana, Martinique, Réunion, Azorit ja Madeira) asuu kaikkiaan 3,8 miljoonaa ihmistä, joista 40 prosenttia Kanariansaarilla. Näille alueille ovat ominaisia erittäin eristynyt sijainti ja epäsuotuisat luonnonolot, jotka johtuvat vuoristoisuudesta ja suuresta luonnononnettomuuksien riskistä. Väestö on poikkeuksellisen nuorta. Siitä huolimatta väestöpaine ja työmahdollisuuksien puute ovat johtaneet voimakkaaseen maastamuuttoon (Azorit, Madeira) ja/tai työttömyyteen liittyvien sosiaalisten riskien kasvamiseen (Guadeloupe, Réunion) sekä integraatio-ongelmiin (Guyana).

Yhteisö on myöntänyt laajalti rahoitusta lukuisille maanteiden, satamien ja lentokenttien infrastruktuurihankkeille, joilla pyritään tukemaan syrjäisimpien alueiden kehitystä. Ne kaikki ovat nykyisin tukikelpoisia tavoite 1 -ohjelmissa, ja lisäksi niihin sovelletaan perustamissopimuksen 87 artiklan 3 kohdan a alakohdan nojalla suhteellisen suuria poikkeuksia valtiontukisääntöjen mukaisiin tukitasoihin (Kanariansaarilla 50 prosenttia, Azoreilla ja Madeiralla 62 prosenttia ja Ranskan merentakaisilla alueilla 65 prosenttia).

Yhteisön koheesiopolitiikka ja se, että tukimenot maksetaan emämaan talousarviosta, [24] ovat viime vuosina auttaneet syrjäisimpiä alueita pääsemään jonkin verran lähemmäksi yhteisön keskiarvoa. Vuonna 2000 niiden BKT nousi 66 prosenttiin unionin keskiarvosta; vertailun vuoksi mainittakoon, että nykyisen unionin kymmenen köyhimmän alueen BKT on 47 prosenttia unionin keskiarvosta. Etenkin työllisyyden ja koulutuksen alalla on kuitenkin edelleen jatkettava ponnisteluja, jotta työikäinen väestö saadaan pysymään alueella [25]. Esimerkiksi yleissivistävien ja ammatillisten oppilaitosten välineistöä voitaisiin vielä parantaa. Ennen kaikkea on tuettava sellaisia aloitteita, jotka lisäävät näiden alueiden työpaikkoja ja vaurautta niin, että ne pystyvät ratkaisemaan voimakkaaseen väestökehitykseensä liittyvät haitat.

[24] Rakennerahastoista myönnetyn kokonaistuen osuus vaihtelee 15 prosentista (Réunion, Kanariansaaret) 44 prosenttiin (Azorit) näiden alueiden verotuloista.

[25] Tarkoituksena on käynnistää saarialueita koskeva lisäselvitys, joka helpottaa syrjäisimmillä alueilla toimivien yritysten kilpailukyvyn arviointiperusteiden määrittelyä. Määrittelyssä otetaan huomioon syrjäisimpien alueiden edustajien kannanotot ja kritiikki. Näin komissio saa käyttöönsä puolueettomia tietoja laatiakseen tasapuolisia ehdotuksia, joissa on huomioitu kunkin alueen erityistilanne.

Tilastovaikutuksen osalta (keskimääräisen asukaskohtaisen BKT:n aleneminen 13 prosentilla 10 uuden jäsenvaltion liityttyä unioniin) komissio totesi ensimmäisessä väliraportissa, että vain kaksi koheesioraportissa mainituista neljästä vaihtoehdosta sai laajaa kannatusta:

- säilytetään tukikelpoisuuskynnyksenä 75 prosenttia unionin keskiarvosta, mutta otetaan käyttöön kaksi siirtymäkauden tukiluokkaa: toinen tukiluokka niille 15 jäsenvaltion unionin alueille, joita lähentymisensä vuoksi ei enää pidetä kehityksessä jälkeen jääneinä, ja toinen, korkeampi tukiluokka tilastovaikutuksesta kärsiville alueille

- asetetaan kynnys korkeammalle tasolle kuin 75 prosenttiin keskiarvosta, jotta saadaan lievennettyä tilastovaikutuksen seurauksia tai poistettua ne.

Vuonna 2002 käydyissä keskusteluissa suurin osa osallistujista kannatti ensimmäistä vaihtoehtoa.

2.2.2. Toimet kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella

Lähes kaikissa kannanotoissa oltiin melko yksimielisiä siitä, että taloudellista ja sosiaalista koheesiota edistävää politiikkaa on tarpeen jatkaa myös muualla kuin niillä alueilla, jotka ovat jäljessä kehityksestä, mutta sen täytäntöönpanoa on vielä yksinkertaistettava ja hajautettava.

Tässä yhteydessä komissio totesi, että suositeltavana tavoitteena mainittiin hyvin usein alueiden kilpailukyvyn edistäminen, ja se on linjassa niiden Lissabonin Eurooppa-neuvostossa määriteltyjen unionin poliittisten tavoitteiden kanssa, joita Göteborgin Eurooppa-neuvostossa täydennettiin kestävän kehityksen ulottuvuudella. Tätä tavoitetta voidaan edistää painottamalla alueiden kilpailukykyyn vaikuttavia tekijöitä, kuten liikenneyhteyksiä, tuotantorakenteen monipuolistamista, tietoyhteiskuntaa, innovaatioita, tutkimusta ja kehitystä, ympäristöä, työllisyyttä, sosiaalista integraatiota ja elinikäistä oppimista erityisesti alueilla, jotka käyvät läpi talouden maailmanlaajuistumisesta johtuvia taloudellisia ja sosiaalisia rakennemuutoksia.

Toisessa koheesioraportissa mainittujen tulevan koheesiopolitiikan taloudellisten, sosiaalisten tai alueellisten painopistealueiden myönnettiin olevan tärkeitä. Samalla kuitenkin epäiltiin, voiko unionilla olla ratkaisu kaikkien painopistealueiksi määriteltyjen alueiden ongelmiin. Muutamat huomauttivat, ettei maantieteellisiä haittatekijöitä pitäisi tarkastella irrallisena ongelmana ottamatta huomioon alueiden sosioekonomisia vaikeuksia. Tässä yhteydessä ajatus yhteisön rahoitusosuuksien keskittämisestä sai laajalti kannatusta.

Uusiksi tukikelpoisuusperusteiksi ehdotettiin "pohjoista ulottuvuutta" (maantieteellinen haitta, väestökato, väestön ikääntyminen ja syrjäinen sijainti), syrjäistä sijaintia tai väestökatoa. [26]

[26] Käytännössä kaikki Suomen ja Ruotsin maakunnat ja kuntaliitot. Skotlanti: Scottish Parliament's European Committee (4. heinäkuuta 2002). CRPM:n pääsihteeristön tekninen huomautus "Euroopan alueiden tasapainoinen kilpailukyky" (helmikuu 2002).

Useissa kannanotoissa korostettiin kaupunkien suurta merkitystä alueellisen kasvun moottoreina ja talouden elvyttäjinä. Muutamissa toivottiin vaikeuksissa olevien kaupunginosien uudistamisen ja koheesiopolitiikan sosiaaliseen ulottuvuuteen myönnetyn tuen korottamista. Joissakin kannanotoissa taas huomautettiin kilpailutekijöiden, kuten työllisyyden toimialakohtaisen jakautumisen, innovaatiokyvyn, yritysten, tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen välisten yhteyksien, koulutustason, liikenneyhteyksien, maailmanlaajuistumisen taloudellisten vaikutusten, syrjäisen sijainnin ja väestökadon merkityksestä. Joissakin kannanotoissa tuotiin esille yhteisön tukitoimien jatkuvuuden merkitys maaseutualueille ja huomautettiin, että ne olisi ulotettava muihinkin maaseudun elinkeinoihin kuin pelkästään maatalousalalle.

Kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella nykyisin käytettäviä koheesiopolitiikan välineitä olisi muutettava perinpohjaisesti. Vaikka aluetasoa pidettiin tuen suunnittelulle ja hallinnolle sopivana tasona, monet vastaajista olivat kuitenkin sitä mieltä, että tukikelpoisten alueiden nimeäminen aluetasoa alemmalla tasolla saattaisi keinotekoisesti rajoittaa yhteisön tukitoimien soveltamisaluetta, ja tätä toimintaperiaatetta on myös vaikea sovittaa yhteen uusia kilpailutekijöitä korostavan lähestymistavan kanssa. Joissakin kannanotoissa pyydettiin, että tuen poistumiseen varauduttaisiin turvaverkostolla ja siirtymäkauden tuella [27] ja että rakennepolitiikan välineitä joustavoitettaisiin, jotta voidaan ennakoida maailmanlaajuistumiseen liittyvät taloudelliset sokit ja selvitä niistä [28]. Mikäli aluejakojärjestelmä säilytetään, se on joka tapauksessa toteutettava epäsuorasti, eli päävastuu tukikelpoisuuskriteerien määrittelystä on annettava jäsenvaltioille ja alueille.

[27] Alankomaiden maakunnat: "Alustava kannanotto EU.n koheesiopolitiikasta laajentumisen jälkeen" (marraskuu 2002).

[28] Talous- ja sosiaalikomitea: Christien lausunto. Euroopan aluekehitysorganisaatioiden yhdistys EURADA: EURADAN muistioiden päivitys (6. kesäkuuta 2002).

2.2.3. Yhteistyö

Yhteistyöhankkeiden, kokemusten ja hyvien käytäntöjen vaihdon sekä yhteisöaloiteohjelmien tuottama vahva eurooppalainen lisäarvo tunnustetaan laajalti. Kannanotoissa useimmin esille tulleita aiheita olivat rajatylittävän yhteistyön sekä valtioiden ja alueiden välisen yhteistyön rahoitusvälineiden vahvistaminen, rajatylittävien hankkeiden merkitys ja tukitoimet unionin ulkorajoilla [29].

[29] Euroopan parlamentti: Schroedterin mietintö. Euroopan radikaalialliansiin ryhmä (ARE): "Yhteinen aluekehityshanke koheesiopolitiikan uudistamiseksi: alueiden kokemusten hyödyntäminen uusien kestävän kehityksen strategioiden määrittelemiseksi laajentuvalle Euroopalle" (Pecs, Baranya, 14.-15. marraskuuta 2002). Ruotsin kuntaliitto. Etelä-Suomen maakunnat: Etelä-Suomen liittoutuman kanta EU:n rakennerahastojen seuraavasta ohjelmakaudesta (6. helmikuuta 2002).

Valtioiden välisen yhteistyön strategista merkitystä voitaisiin vielä vahvistaa. Muutamat 27.-28. toukokuuta ja 30. syyskuuta pidettyjen seminaarien osallistujista katsoivat, että yhteistyössä olisi mentävä nykyistä pidemmälle ottamalla käyttöön todellinen strateginen toimintamalli ja korottamalla samalla käytettävissä olevia määrärahoja. Joka tapauksessa yhteistyöpolitiikan hallintoa olisi yksinkertaistettava. [30]

[30] Alueiden komitea: d'Ambrosion lausunto. Ruotsin kuntaliitto ja Ruotsin aluekehitysviranomaiset: "EU:n koheesioraportti - lähtökohtia" (11. toukokuuta 2001). Suomi: "Suomen kannanotto EU:n koheesioseminaariin", 27.-28. toukokuuta 2002.

2.2.4. Yhteensovittaminen ja yhtenäistäminen muiden yhteisön politiikkojen kanssa

Vuonna 2002 tuotiin laajalti esille, että muilla yhteisön politiikoilla olisi pyrittävä vaikuttamaan taloudelliseen ja sosiaaliseen koheesioon enemmän. Useat tahot ovat sitä mieltä, että yhteisen maatalouspolitiikan toinen pilari olisi sovitettava paremmin yhteen koheesiopolitiikan kanssa [31]. Samanlaisia vetoomuksia on esitetty yhteisen kalastuspolitiikan suhteen. Monien kannanottojen mukaan komission olisi parannettava koheesiotoimien johdonmukaisuutta kilpailupolitiikan ja etenkin alueellisten valtiontukien kanssa [32].

[31] Suomen maakunnat, CRPM:n kanta aluepolitiikan ja maaseudun kehittämispolitiikan välisistä yhteyksistä (elokuu 2002) ja yhteistä maatalouspolitiikkaa koskeva väliarviointi (heinäkuu 2002). Mouvement européen de la Ruralitén (maaseutukulttuuria edistävä eurooppalainen liike) kanta: "EU:n alueellinen koheesio: maaseutualueiden asema ja kehittämiskeinot" (huhtikuu 2002).

[32] CRPM, CNADT (Ranska), Saksan aluekehitysasioiden neuvoa-antava komitea ja Skotlanti.

Tavoite 2 -alueiden nimeäminen ja sen mahdolliset vaikutukset valtiontukiin huolestuttivat joidenkin rakennemuutosta läpikäyvien alueiden edustajia. Muut sen sijaan katsoivat, että alueellisia valtiontukia koskevaa politiikkaa olisi nykyaikaistettava, jotta voitaisiin vastata uusiin haasteisiin, joista voidaan mainita uusien teknologioiden edistäminen, yleishyödyllisten palvelujen ylläpito ja kaupunkien hylättyjen teollisuusalueiden kunnostaminen. Huolensa ilmaisivat myös ne nykyisissä 15 jäsenvaltiossa sijaitsevat kehityksessä jälkeen jääneet alueet, joita ei tilastovaikutuksen vuoksi voida enää jatkossa tukea aluepolitiikalla, kuten tähän asti on tehty (tappioiden kaksinkertaistumisen riski).

Liikennepolitiikka mainittiin useasti varsinkin saarten, syrjäseutualueiden ja yhteisön kaikkein syrjäisimpien alueiden yhteydessä. Myös eurooppalaisen tutkimus- ja kehitysalueen perustamiseen otettiin kantaa. Samaten monissa kannanotoissa mainittiin riskien ennaltaehkäisy ja kestävää aluekehitystä koskevien hyvien käytäntöjen edistäminen [33].

[33] EUROOPAN ALUEIDEN LIITTO, KS. ALAVIITE 29.

3. LAAJENTUMISEN VALMISTELEMISTA VUODEN 2006 LOPPUUN ASTI

Kööpenhaminan Eurooppa-neuvostossa saatiin päätökseen Viron, Latvian, Liettuan, Slovakian, Slovenian, Unkarin, Tsekin, Kyproksen, Maltan ja Puolan kanssa käydyt liittymisneuvottelut. Kiireellisimpänä tehtävänä on nyt viimeistellä näitä maita koskevat ohjelmat ja tehdä tarvittavat valmistelut, jotta rakennerahastojen ja koheesiorahaston tukien täytäntöönpano voi alkaa heti liittymispäivästä lähtien.

Lokakuun 2002 maakohtaiset raportit osoittivat, että ehdokasmailla on yhä sitkeitä ongelmia, jotka voivat vaikuttaa rakennetoimien täytäntöönpanoon liittymisen jälkeen:

- tavoite 1 -alueiden integroitujen aluekehitysohjelmien valmistelussa välttämätön ministeriöiden välinen koordinointi on vielä riittämätöntä; tehtävien määrittely ja jakaminen tulevien ohjelmien hallinnoinnista vastaavien eri tasojen viranomaisten kesken on viivästynyt

- määrärahojen käyttöönotossa ja ohjelmien hallinnoinnissa tarvittavat hallinto- ja talousarviomenettelyt ovat heikkoja

- tarkastusyksiköiden valmiudet vaihtelevat.

Koska ehdokasmailla on vähän kokemusta yhteisön varojen käytöstä (mistä on osoituksena Phare-ohjelman ja vähemmässä määrin myös muiden vuodesta 2000 lähtien käytössä olleiden liittymistä valmistelevien rahoitusvälineiden, kuten Sapardin ja Ispan, määrärahojen hidas kuluminen), komissio ja jäsenvaltiot katsoivat tarpeelliseksi vaatia ehdokasmailta pitävän sitoumuksen terveen ja tehokkaan varainhoidon vaatimien hallintorakenteiden ja seuranta- ja valvontajärjestelmien perustamisesta ja lujittamisesta. Kaikki ehdokasmaat antoivat sitoumuksensa ja lupasivat tehdä tarvittavat mukautukset vuoden 2003 loppuun mennessä. Hajautetusti hallinnoidusta Sapard-ohjelmasta saadut kokemukset osoittavat, että varojen käyttö nopeutuu ajan mittaan sen jälkeen, kun toimeenpanovirastojen hyväksymisprosessi on saatu päätökseen.

Komissio hyväksyi 9. lokakuuta 2002 strategia-asiakirjan, jossa esitettiin selvitys kunkin ehdokasmaan edistymisestä liittymisvalmisteluissa. Lisäksi komissio ilmoitti aikovansa esittää uuden kokonaisarvion kunkin ehdokasmaan valmistelujen edistymisestä kuusi kuukautta ennen liittymispäivää. Heinäkuussa 2003 julkaistaan vielä erityisraportti, jossa selvitetään, miten ehdokasvaltioiden aluepolitiikasta ja rakennerahastojen yhteensovittamisesta käydyissä neuvotteluissa antamat sitoumukset ovat käytännössä toteutuneet. Näiden sitoumusten toteuttaminen on välttämätöntä, jotta komissio voisi myöntää ehdokasvaltioille yhteisön rahoitusta asetuksissa säädettyjen ehtojen mukaisesti.

Neuvotteluvaiheen jälkeen neuvosto hyväksyi komission ehdottaman määrärahojen jakomenetelmän, joka perustuu yhteisön säännöstön tiukkaan soveltamiseen. Kööpenhaminan Eurooppa-neuvosto päätti lopulta osoittaa rakennerahastoille ja koheesiorahastolle lähes 21,7 miljardin euron kokonaismäärärahat ohjelmakaudeksi 2004-2006.

Näiden kokonaismäärärahojen perusteella yhteisön tueksi kertyy yhteensä 117 euroa asukasta kohti vuonna 2006, kun se ensimmäisellä ohjelmakaudella 1989-1993 oli tavoite 1 -alueilla 143 euroa asukasta kohti ja nousi 15 jäsenvaltion unionin tavoite 1 -alueilla keskimäärin 217 euroon asukasta kohti vuosina 2000-2006.

Kolmannes rahastoille osoitetuista kokonaismäärärahoista menee koheesiorahastolle. Tätä varojen keskittämistä voidaan perustella Ispasta rahoitettujen ympäristö- ja infrastruktuurihankkeiden suunnittelusta ja toteuttamisesta ehdokasvaltioissa saaduilla kokemuksilla ja näiden kahden alan merkittävillä investointitarpeilla.

Rakennerahastojen tuet keskitetään pääasiassa tavoite 1 -ohjelmiin (94 prosenttia) (Kartta 10: Ehdokasmaiden tukikelpoiset alueet, Rakennerahastot, 2004-2006). Tavoite 2- ja 3 -ohjelmiin hyväksytyt ehdokasmaiden tukikelpoiset alueet (Prahan, Bratislavan ja Kyproksen osalta ei ole vielä päästy poliittiseen ratkaisuun) saavat saman verran tukea asukasta kohti kuin 15 jäsenvaltion alueet. Yhteisöaloitteet supistuvat kahteen (Interreg ja Equal), ja ne toimenpiteet, jotka ennen saivat tukea kahdesta muusta yhteisöaloiteohjelmasta (Leader ja Urban), voidaan sisällyttää tavoite 1- ja 2-ohjelmiin. (Taulukko 11: Kööpenhamina: koheesiorahaston ja rakennerahastojen maksusitoumusmäärärahojen jakautuminen 10 uuden jäsenvaltion kesken).

Rakennerahastojen täytäntöönpano uusissa jäsenvaltioissa on suuri haaste niin Euroopan unionille kuin itse tuensaajamaille:

- EU:n on kehitettävä keinoja sen varmistamiseksi, että koheesiopolitiikka toimii tehokkaasti uusien jäsenvaltioiden alueilla

- ehdokasvaltioiden haasteena on puolestaan yhdentyä Eurooppaan erittäin nopeassa aikataulussa (kolmessa vuodessa seitsemän vuoden sijaan) järjestelmässä, jota ei alun perin suunniteltu niitä varten mutta joka tarjoaa niille merkittäviä mahdollisuuksia nopeuttaa kehitystään.

(Taulukko 12: Tärkeimmät alueelliset indikaattorit)

SISÄLLYSLUETTELO

KOMISSION TIEDONANTO Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä toinen väliraportti 1

I. Johdanto 2

II. Alueiden tilanteen ja suuntausten analyysi: laajentumisen haasteet 2

III. Tulevaa koheesiopolitiikkaa käsittelevän keskustelun päälinjat 2

(i) Tulevan politiikan painopisteet 3

(ii) Täytäntöönpano: hallinnon yksinkertaistaminen 6

(iii) Muita näkökohtia 6

IV. Jatkoaikataulu 7

KOMISSION TIEDONANTO Taloudellista ja sosiaalista koheesiota käsittelevä toinen väliraportti 8

1. Alueiden tilanne ja suuntaukset 8

1.1. Talouskasvun hidastuminen 9

1.2. Alueellisten erojen kasvu laajentumisen jälkeen 10

1.3. Työllisyys ja sosiaalinen koheesio 11

1.3.1. Työllisyyden kasvun hidastuminen EU:ssa 11

1.3.2. Alueiden työllisyysasteiden lähentyminen 11

1.3.3. Hitaasti edistyvä sosiaalinen koheesio 12

1.3.4. Ehdokasmaiden heikkenevä työllisyystilanne 12

1.3.5. Työllisyyden ja sosiaalisen koheesion erot kasvavat laajentuneessa EU:ssa 13

1.4. Uutta tietoa todellista lähentymistä määrittelevistä tekijöistä 13

1.5. Koheesion alueellista osatekijää koskevat tutkimukset 17

2. Yleiskatsaus koheesiopolitiikan tulevaisuudesta käytyihinkeskusteluihin 18

2.1. Unionin toimielimissä ja komission järjestämissä seminaareissa käydyt keskustelut 18

2.1.1. Neuvosto 18

2.1.2. Euroopan parlamentti 19

2.1.3. Talous- ja sosiaalikomitea ja alueiden komitea 20

2.1.4. Unionin aluepolitiikan painopisteitä käsittelevä seminaari (27.-28. toukokuuta 2002) 21

2.1.5. Työllisyyden ja sosiaalisen koheesion painopistealueita käsittelevä seminaari (30. syyskuuta 2002) 22

2.1.5.1. Uusien ja parempien työpaikkojen luominen 23

2.1.5.2. Sosiaalinen osallisuus 23

2.1.5.3. Yhtäläiset mahdollisuudet 24

2.1.6. Kaupunkialueita käsittelevä seminaari (8.-9. heinäkuuta 2002) 24

2.1.7. Vuoristoalueita käsittelevä seminaari (17.-18. lokakuuta 2002) 25

2.2. Eniten keskustelua herättäneet aiheet 25

2.2.1. Kehityksessä jälkeen jääneet alueet on asetettava etusijalle 26

UNIONIN SYRJÄISIMPIEN ALUEIDEN KANNANOTOT 26

2.2.2. Toimet kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden ulkopuolella 27

2.2.3. Yhteistyö 28

2.2.4. Yhteensovittaminen ja yhtenäistäminen muiden yhteisön politiikkojen kanssa 29

3. Laajentumisen valmistelemista vuoden 2006 loppuun asti 29

KARTAT 34

KAAVIOT 34

TAULUKOT 35

KAAVIOKUVAT

KARTAT

Kartta 1 Asukas- ja aluekohtainen BKT (OVS), 2000

Kartta 2 Asukaskohtaisen BKT:n vaihtelu (OVS), 1995-2000

Kartta 3 Työllisyysaste, 2001

Kartta 4a Yleinen työttömyysaste, 2001

Kartta 4b Naisten työttömyysaste, 2001

Kartta 4c Nuorten työttömyysaste, 2001

Kartta 5a Alhainen koulutustaso, 2001

Kartta 5b Keskinkertainen koulutustaso, 2001

Kartta 5c Korkea koulutustaso, 2001

Kartta 6a Maatalouden osuus työllisyydestä, 2001

Kartta 6b Teollisuuden osuus työllisyydestä, 2001

Kartta 6c Palvelujen osuus työllisyydestä, 2001

Kartta 7 BKT työntekijää kohti (EUR), 1999

Kartta 8a Huipputeknologian osuus työllisyydestä, 2001

Kartta 8b Euroopan patenttivirastoon jätetyt patenttihakemukset, 1998-2000

Kartta 8c Huipputeknologian alan patentit, 1998-2000

Kartta 9 Tutkimus- ja kehitysmenot, 1999

Kartta 10 Ehdokasmaiden tukikelpoiset alueet, Rakennerahastot, 2004-2006

KAAVIOT

Kaavio 1 Asukaskohtainen BKT (OVS), 2001

Kaavio 2 Asukaskohtainen BKT (OVS) maittain ja alueelliset ääriarvot, 2000

Kaavio 3 Työttömyysaste maittain ja alueelliset ääriarvot, 2001

Kaavio 4 Köyhyysriskin/jatkuvan köyhyysriskin uhkaama väestö, 1999

TAULUKOT

Taulukko 1 BKT:n ja väestön kasvu koheesiomaissa, 1988-2003

Taulukko 2 Asukaskohtaisen BKT:n alueelliset erot jäsenvaltioissa (OVS), 1990-2000

Taulukko 3 Asukaskohtainen BKT (OVS) tavoite 1 -alueilla (1994-1999), 1995-2000

Taulukko 4 Unionin vauraimmat ja köyhimmät alueet, 1999-2000

Taulukko 5a Asukaskohtainen BKT (OVS) vauraimmilla alueilla, EU-25, 2000

Taulukko 5b Asukaskohtainen BKT (OVS) köyhimmillä alueilla, EU-25, 2000

Taulukko 6 Yhteenvetotilasto alueista, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 % EU:n asukaskohtaisesta BKT:stä (OVS), 2000

Taulukko 7a Alueet, joiden työllisyysaste kuuluu yhteisön alhaisimpiin (15-64-vuotiaat), EU-15, 2001

Taulukko 7b Alueet, joiden työllisyysaste kuuluu yhteisön korkeimpiin (15-64-vuotiaat), EU-15, 2001

Taulukko 8a Alueet, joilla on eniten työttömyyttä, EU-27, 2001

Taulukko 8b Alueet, joilla on vähiten työttömyyttä, EU-27, 2001

Taulukko 9 Patenttihakemuksia miljoonaa asukasta kohti, 1998-2000

Taulukko 10 Tutkimus ja kehitys: menojen koostumus ja osuus BKT:stä (%), 1999

Taulukko 11 Kööpenhamina: koheesiorahaston ja rakennerahastojen maksusitoumusmäärärahojen jakautuminen 10 uuden jäsenvaltion kesken

Taulukko 12 Tärkeimmät alueelliset indikaattorit

Kaavio 1: Asukaskohtainen BKT (OVS), 2001

>VIITTAUS KAAVIOON>

Kaavio 2: Asukaskohtainen BKT (OVS) maittain ja alueelliset ääriarvot, 2000

>VIITTAUS KAAVIOON>

Kaavio 3: Työttömyysaste maittain ja alueelliset ääriarvot, 2001

>VIITTAUS KAAVIOON>

Kaavio 4. Köyhyysriskin/jatkuvan köyhyysriskin uhkaama väestö*, 1999

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

Kartta 4: Työttömyysaste, 2001

>VIITTAUS KAAVIOON>

Kartta 5: Koulutustaso, 2001

>VIITTAUS KAAVIOON>

Kartta 6: Työllisyys aloittain, 2001

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

Kartta 8. Korkea teknologia - työllisyys ja patentit

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

>VIITTAUS KAAVIOON>

Taulukko 1: BKT:n ja väestön kasvu koheesiomaissa, 1988-2003

>TAULUKON PAIKKA>

Taulukko 2: Asukaskohtaisen BKT:n alueelliset erot jäsenvaltioissa (OVS), 1990-2000 (*)

(tyyppiero indeksiin EU-15=100)

>TAULUKON PAIKKA>

Lähde : Eurostat + aluepolitiikan pääosaston laskelmat

(*) vuoteen 1994 asti: BKT (luvut SEC79) NUTS II -alueiden osalta (ks. 95); vuodesta 1995 alkaen: BKT (luvut SEC95) NUTS II -alueiden osalta (ks. 98)

Taulukko 3: Asukaskohtainen BKT (OVS) tavoite 1-alueilla (1994-99), 1995-2000

>TAULUKON PAIKKA>

Taulukko 4: Unionin vauraimmat ja köyhimmät alueet, 1990-2000 *

Asukaskohtainen BKT (OVS) EU:n keskiarvon indeksinä

>TAULUKON PAIKKA>

* 10% - ja 25% - : alueet, joilla asukaskohtainen BKT (OVS) on alhaisin ja jotka edustavat 10 %:a sekä vastaavasti

25 %:a unionin kokonaisväestöstä

* 10% + ja 25% + : alueet, joilla asukaskohtainen BKT (OVS) on korkein ja jotka edustavat 10 %:a sekä vastaavasti

25 %:a unionin kokonaisväestöstä

Lähde: Eurostat, aluepolitiikan pääosaston laskelmat

Talukko 5(a): Asukaskohtainen BKT (OVS) vauraimmilla alueilla, EU-25, 2000

>TAULUKON PAIKKA>

Lähde: Eurostat, aluepolitiikan pääosaston laskelmat

Taulukko 5(b): Asukaskohtainen BKT (OVS) köyhimmillä alueilla, EU-25, 2000

>TAULUKON PAIKKA>

Lähde: Eurostat, aluepolitiikan pääosaston laskelmat

Taulukko 6: Yhteenvetotilasto alueista, joiden asukaskohtainen BKT on alle 75 % EU:n

asukaskohtaisesta BKT:stä (OVS), 2000

>TAULUKON PAIKKA>

Lähde: Eurostat, aluepolitiikan pääosaston laskelmat

Taulukko 7(a): Alueet, joiden työllisyysaste kuuluu yhteisön alhaisimpiin (15-64 vuotiaat), EU-

15, 2001

>TAULUKON PAIKKA>

Työllisyysluvut asuinpaikan perusteella

Lähde: Eurostat (työvoimatutkimus)

Taulukko 7(b): Alueet, joiden työllisyysaste kuuluu yhteisön korkeimpiin (15-64 vuotiaat), EU-

15, 2001

>TAULUKON PAIKKA>

Työllisyysluvut asuinpaikan perusteella

Lähde: Eurostat (työvoimatutkimus)

Taulukko 8(a): Alueet, joilla on eniten työttömyyttä, EU-27, 2001

>TAULUKON PAIKKA>

Lähde: Eurostat ja kansalliset tilastolaitokset, aluepolitiikan pääosaston laskelmat

Talukko 8(b): Alueet, joilla on vähiten työttömyyttä, EU-27, 2001

>TAULUKON PAIKKA>

Lähde: Eurostat ja kansalliset tilastolaitokset, aluepolitiikan pääosaston laskelmat

Taulukko 9. Patenttihakemuksia miljoonaa asukasta kohti, 1998-2000

>TAULUKON PAIKKA>

Lähde: Eurostat

Taulukko 10. Tutkimus ja kehitys: menojen koostumus ja osuus BKT:stä (%),

1999

>TAULUKON PAIKKA>

Lähde: Eurostat

Taulukko 11: Kööpenhamina: koheesiorahaston ja rakennerahastojen maksusitoumusmäärärahojen jakautuminen 10 uuden jäsenvaltion kesken

Vuodet 2004-2006

Milj.euroa, vuoden 1999 hintoina

>TAULUKON PAIKKA>

Yhteismäärään 14117,5 milj. euroa on lisättävä 38,4 milj. euroa teknisenä apuna.

Taulukko 12: Tärkeimmät alueelliset indikaattorit

>TAULUKON PAIKKA>