–

Kwantum Nederland BV ja Kwantum België BV, edustajinaan C. Garnitsch, R. Rijks ja M. van Gerwen, advocaten,

–

Vitra Collections AG, edustajinaan S. A. Klos ja A. Ringnalda, advocaten, ja M. A. Ritscher, Rechtsanwalt,

–

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään E. M. M. Besselink ja M. K. Bulterman,

–

Belgian hallitus, asiamiehinään P. Cottin ja A. Van Baelen, avustajanaan A. Strowel, avocat,

–

Ranskan hallitus, asiamiehinään R. Bénard ja E. Timmermans,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään M. Afonso, O. Glinicka, P.-J. Loewenthal ja J. Samnadda,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa 22.5.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/29/EY (EYVL 2001, L 167, s. 10) 2, 3 ja 4 artiklan, Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 17 artiklan 2 kohdan ja 52 artiklan 1 kohdan, luettuina Bernissä 9.9.1886 allekirjoitetun kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamista koskevan yleissopimuksen (Pariisin asiakirja 24.7.1971), sellaisena kuin se on muutettuna 28.9.1979 (jäljempänä Bernin yleissopimus), valossa, ja SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Vitra Collections AG (jäljempänä Vitra), joka on Sveitsin oikeuden mukaan perustettu yhtiö, ja toisaalta Kwantum Nederland BV ja Kwantum België BV (jäljempänä yhdessä Kwantum), joilla on Alankomaissa ja Belgiassa muun muassa huonekaluja myyvä sisustustarvikeketju, ja jossa on kyse siitä, että viimeksi mainitut ovat myyneet tuolia, joka Vitran mukaan loukkaa sille kuuluvia tekijänoikeuksia.

3

Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Jollei tämän yleissopimuksen 7 artiklan 4 kappaleen määräyksistä muuta johdu, [tällä yleissopimuksella perustelun liiton] liittomaat voivat lainsäädännössään määrätä sovelletun taiteen teoksia sekä teollista muotoilua ja teollisia malleja koskevien lakiensa soveltamisalan samoin kuin näiden teosten, muotoilun tuotteiden ja mallien suojaamisen edellytykset. Teokset, joita niiden alkuperämaassa suojataan vain muotoilun tuotteina tai malleina, saavat [tällä yleissopimuksella perustelun liiton] toisessa liittomaassa vain sellaista erityissuojaa, jota tuossa maassa annetaan muotoilun tuotteille tai malleille; ellei tuossa maassa tällaista erityissuojaa anneta, suojataan näitä teoksia kuitenkin taiteellisina teoksina.”

4

Saman yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Tekijöillä on tässä yleissopimuksessa suojattujen teostensa osalta muissa [tällä yleissopimuksella perustetun liiton maissa] kuin teoksen alkuperämaassa ne oikeudet, jotka noiden maiden asianomaisissa laeissa nyt tai vastedes myönnetään niiden omille kansalaisille, samoin kuin tässä yleissopimuksessa erityisesti myönnetyt oikeudet.”

5

Mainitun yleissopimuksen 7 artiklan 8 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Suoja-aika määräytyy aina sen maan lainsäädännön mukaan, jossa suojaa vaaditaan; kuitenkaan suoja-aika ei ole, ellei tuon maan lainsäädännöstä muuta johdu, teoksen alkuperämaassa määrättyä suoja-aikaa pitempi.”

6

Saman yleissopimuksen 14 ter artiklan 2 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Edellä olevassa kappaleessa tarkoitettua suojaa voi [tällä yleissopimuksella perustetuissa] liittomaassa vaatia vain, jos tekijän oman maan lainsäädännössä myönnetään tällainen suoja, ja sen maan lainsäädännön sallimassa laajuudessa, jossa suojaa vaaditaan.”

7

Bernin yleissopimuksen 19 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Tämän yleissopimuksen määräykset eivät estä vaatimasta jonkin [tällä yleissopimuksella perustetun liiton] liittomaan lainsäädännössään ehkä myöntämän laajemman suojan soveltamista.”

8

Marrakechissa 15.4.1994 allekirjoitetun Maailman kauppajärjestön (WTO) perustamissopimuksen, joka on hyväksytty Uruguayn kierroksen monenvälisissä kauppaneuvotteluissa (1986–1994) laadittujen sopimusten tekemisestä Euroopan yhteisön puolesta yhteisön toimivaltaan kuuluvissa asioissa 22.12.1994 tehdyllä neuvoston päätöksellä 94/800/EY (EYVL L 336, s. 1), liitteen 1 C muodostavan teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista tehdyn sopimuksen (jäljempänä TRIPS-sopimus) 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Kansallinen kohtelu”, määrätään seuraavaa:

”1.   Jokaisen jäsenen tulee myöntää teollis- ja tekijänoikeuksien suhteen muiden jäsenten kansalaisille kohtelu, joka ei saa olla heikompi kuin minkä se myöntää omille kansalaisilleen lukuun ottamatta poikkeuksia, joista on jo määrätty Pariisin yleissopimuksessa (1967), Bernin yleissopimuksessa (1971), Rooman yleissopimuksessa tai integroituihin piireihin liittyvästä henkisestä omaisuudesta tehdyssä sopimuksessa. Esittäjien, äänitteiden tuottajien ja yleisradio-organisaatioiden osalta tämä velvoite koskee vain tässä sopimuksessa myönnettyjä oikeuksia. Jäsen, joka käyttää hyväkseen Bernin yleissopimuksen 6 artiklan ja Rooman yleissopimuksen 16 artiklan 1 kohdan b alakohdan mahdollisuuksia, tulee tehdä ilmoitus näissä määräyksissä tarkoitetulla tavalla TRIPS-neuvostolle.

2.   Jäsenet voivat omalta osaltaan käyttää hyväkseen edellä 1 kohdassa sallittuja poikkeuksia tuomioistuin- ja hallinnolliseen menettelyyn, mukaan lukien osoitteen määrääminen palveluja varten tai jäsenen tuomiovallan piiriin kuuluvan asiamiehen nimeäminen, vain milloin sellaiset poikkeukset ovat välttämättömiä sellaisten lakien ja määräysten noudattamisen varmistamiseksi, jotka eivät ole yhteensopimattomia tämän sopimuksen määräysten kanssa ja edellyttäen, että sellainen menettely ei merkitse kaupan peiteltyä rajoittamista.”

9

TRIPS-sopimuksen 9 artiklan, jonka otsikko on ”Suhde Bernin yleissopimukseen”, 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Jäsenten tulee saattaa lainsäädäntönsä Bernin yleissopimuksen (1971) 1–21 artiklojen ja sen liitteen mukaiseksi. Jäsenillä ei kuitenkaan ole tämän sopimuksen nojalla tuon yleissopimuksen 6 bis artiklassa tarkoitettuja tai siitä johdettuihin oikeuksiin perustuvia oikeuksia tai velvoitteita.”

10

Genevessä 20.12.1996 tehty Maailman henkisen omaisuuden järjestön (WIPO) tekijänoikeussopimus hyväksyttiin Euroopan yhteisön puolesta 16.3.2000 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2000/278/EY (EYVL 2000, L 89, s. 6).

11

WIPOn tekijänoikeussopimuksen 1 artiklan, jonka otsikko on ”Suhde Bernin yleissopimukseen”, 4 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Sopimuspuolten tulee noudattaa Bernin yleissopimuksen 1–21 artiklaa ja sen liitettä.”

12

Direktiivin 2001/29 johdanto-osan 6, 9 ja 15 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

13

Direktiivin 2001/29 1 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tämä direktiivi koskee tekijänoikeuden ja lähioikeuksien oikeudellista suojaa sisämarkkinoilla ja erityisesti tietoyhteiskunnassa.”

14

Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Kappaleen valmistamista koskeva oikeus”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että yksinoikeus sallia tai kieltää suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi, millä keinolla ja missä muodossa tahansa kokonaan tai osittain tapahtuva kappaleen valmistaminen on:

– –”

15

Mainitun direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Oikeus välittää yleisölle teoksia ja oikeus saattaa muu aineisto yleisön saataviin”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa langallinen tai langaton välittäminen yleisölle, mukaan lukien teosten saattaminen yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teokset saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana.”

16

Saman direktiivin 4 artiklan, jonka otsikko on ”Levitysoikeus”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa alkuperäiskappaleiden ja niiden kopioiden levitys yleisölle missä muodossa tahansa myymällä tai muutoin.”

17

Direktiivin 2001/29 5 artikla sisältää poikkeukset ja rajoitukset tämän direktiivin 2–4 artiklassa säädettyihin yksinoikeuksiin.

18

Kyseisen direktiivin 10 artiklan, jonka otsikko on ”Ajallinen soveltaminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tämän direktiivin säännöksiä sovelletaan kaikkiin tässä direktiivissä tarkoitettuihin teoksiin ja muuhun aineistoon, jotka ovat 22 päivänä joulukuuta 2002 tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön suojaamia tai jotka täyttävät suojaan oikeuttavat perusteet tämän direktiivin tai 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen [direktiivien] säännösten nojalla.”

19

Alkuperäisen taideteoksen tekijän oikeudesta jälleenmyyntikorvaukseen 27.9.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/84/EY (EYVL 2001, L 272, s. 32) 7 artiklan, jonka otsikko on ”Kolmansien maiden kansalaisten oikeus jälleenmyyntikorvaukseen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä, jotka ovat kolmansien maiden kansalaisia ja, jollei 8 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, heidän oikeudenomistajillaan on oikeus jälleenmyyntikorvaukseen tämän direktiivin sekä kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti ainoastaan siinä tapauksessa, että sen maan lainsäädännössä, jonka kansalaisia tekijä tai hänen oikeudenomistajansa ovat, myönnetään jäsenvaltioista oleville tekijöille ja heidän oikeudenomistajilleen oikeus jälleenmyyntikorvaukseen kyseisessä maassa.”

20

Tekijänoikeuden ja tiettyjen lähioikeuksien suojan voimassaoloajasta 12.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/116/EY (EUVL 2006, L 372, s. 12) 7 artiklan, jonka otsikko on ”Suoja suhteessa kolmansiin maihin”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos teoksen Bernin yleissopimuksessa tarkoitettu alkuperämaa on kolmas maa eikä tekijä ole yhteisön kansalainen, jäsenvaltioissa myönnettävän suojan voimassaoloajan on päätyttävä teoksen alkuperämaassa annetun suojan päättyessä, eikä se saa olla 1 artiklassa esitettyä voimassaoloaikaa pitempi.”

21

Vitra valmistaa design-huonekaluja, muun muassa tuoleja, jotka on suunnitellut sittemmin kuollut pariskunta Charles ja Ray Eames, jotka olivat Amerikan Yhdysvaltojen kansalaisia, ja Vitra on näiden tuolien immateriaalioikeuksien haltija.

22

Yksi Vitran valmistamista tuoleista on Dining Sidechair Wood (jäljempänä DSW-tuoli), jonka mainittu pariskunta suunnitteli osana New Yorkin (Yhdysvallat) Museum of Modern Artin vuonna 1948 järjestämää huonekalujen suunnittelukilpailua ja joka on ollut tässä museossa esillä vuodesta 1950 lähtien.

23

Kwantum pitää Alankomaissa ja Belgiassa sisustustuotteiden, muun muassa huonekalujen, myymäläketjua.

24

Vitra totesi vuoden 2014 aikana, että Kwantum piti kaupan ”chaise Paris” ‑nimistä tuolia, joka Vitran mukaan loukkasi Vitran hallussa olevia tekijänoikeuksia DSW-tuoliin.

25

Vitra saattoi asian rechtbank Den Haagin (Haagin alioikeus, Alankomaat) käsiteltäväksi, ja tämä katsoi, ettei Kwantum loukkaa Vitran tekijänoikeuksia Alankomaissa ja Belgiassa eikä toimi lainvastaisesti myymällä Paris-tuolia. Näin ollen se hylkäsi Vitran vaatimukset ja hyväksyi suurelta osin Kwantumin vaatimukset.

26

Gerechtshof Den Haag (Haagin ylioikeus, Alankomaat) kumosi kyseisen tuomion ja katsoi, että myydessään Paris-tuolia Kwantum loukkaaa Vitran tekijänoikeuksia DSW-tuoliin Alankomaissa ja Belgiassa.

27

Hoge Raad der Nederlanden (ylin yleinen tuomioistuin, Alankomaat), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, katsoo, että riita-asia koskee Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisen virkkeen soveltuvuutta ja ulottuvuutta; kyseisessä 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä määrätään ainoastaan alkuperämaassa malleina suojattujen teosten osalta muun muassa, että kyseisellä yleissopimuksella perustetun liiton toisessa liittomaassa voidaan vaatia vain tässä maassa malleille myönnettävää erityissuojaa, ja siinä asetetaan siten aineellisen vastavuoroisuuden peruste.

28

Tältä osin tämä tuomioistuin toteaa ensiksi, että vaikka unioni ei ole Bernin yleissopimuksen sopimuspuoli, se on sitoutunut kansainvälisissä sopimuksissa noudattamaan yleissopimuksen 1–21 artiklaa. Lisäksi unionin lainsäädäntö ei sisällä säännöstä, joka liittyy tämän yleissopimuksen 2 artiklan 7 kohdan toisen virkkeen mukaiseen aineellisen vastavuoroisuuden perusteeseen, joten on kysyttävä, voivatko jäsenvaltiot ratkaista itse kysymyksen siitä, soveltavatko ne tätä perustetta teokseen, jonka alkuperämaa on kolmas maa ja jonka tekijä on kolmannen maan kansalainen.

29

Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että käyttötaiteen teoksen tekijänoikeus on erottamaton osa perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdassa vahvistettua oikeutta teollis- ja tekijänoikeuksien suojaan. Se arvioi, että 8.9.2020 annetussa tuomiossa Recorded Artists Actors Performers (C‑265/19, EU:C:2020:677) – jossa unionin tuomioistuin tulkitsi Maailman henkisen omaisuuden järjestön esitys- ja äänitesopimuksen, jonka sopimuspuoli unioni on, määräystä – nostaa esiin kysymyksen siitä, edellytetäänkö unionin oikeudessa ja erityisesti perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa, että käyttötaiteen teoksiin kohdistuvan tekijänoikeuden käytön rajoittaminen Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä tarkoitetulla aineellisen vastavuoroisuuden perusteella edellyttää, että tästä rajoituksesta säädetään lailla eli selvällä ja täsmällisellä säännöksellä. Tältä osin tästä tuomiosta voitaisiin päätellä, että on pelkästään unionin lainsäätäjän eikä kansallisten lainsäätäjien tehtävä määrittää, voidaanko unionissa rajoittaa käyttötaiteen teoksen tekijänoikeutta soveltamalla Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaletta käyttötaiteen teokseen, joka on peräisin kolmannesta maasta ja jonka tekijä ei ole unionin jäsenvaltion kansalainen, ja jos näin on, määritellä tämä rajoitus selvästi ja täsmällisesti. Unionin oikeuden nykytilassa unionin lainsäätäjä ei kuitenkaan ole säätänyt tällaisesta rajoituksesta.

30

Kolmanneksi Kwantum väitti ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, että Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä tarkoitettu aineellisen vastavuoroisuuden peruste kuuluu SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisalaan. On kuitenkin selvitettävä, missä määrin jälkimmäinen määräys voi vaikuttaa kyseisen 2 artiklan 7 kohdan toisen virkkeen soveltamiseen Belgian kuningaskuntaa koskeviin vaatimuksiin.

31

Tässä tilanteessa Hoge Raad der Nederlanden päätti lykätä asian käsittelyä ja esitti unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

Jos ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan myöntävästi, unionin tuomioistuimelle esitetään lisäksi seuraavat kysymykset.

32

Kwantum väittää ensiksi, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole selvittänyt, miltä osin ”pääasiassa kyseessä oleva tilanne” – ilmaisu, jota se käyttää ensimmäisessä kysymyksessään sitä määrittelemättä – kuuluu unionin oikeuden aineelliseen soveltamisalaan, ja että ennakkoratkaisupyyntö ei ole tarpeen, jotta kyseinen tuomioistuin voi antaa ratkaisunsa pääasiassa, joten sen esittämät kysymykset ovat hypoteettisia.

33

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklalla käyttöön otettu menettely on unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten yhteistyön väline, jonka avulla unionin tuomioistuin esittää kansallisille tuomioistuimille ne unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joita ne tarvitsevat ratkaistakseen niiden käsiteltäviksi saatetut asiat (tuomio 27.4.2023, Castorama Polska ja Knor, C‑628/21, EU:C:2023:342, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

34

Tässä yhteydessä on muistutettava, että kyseisessä menettelyssä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa pääasia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimen on siten lähtökohtaisesti ratkaistava ne. Tästä seuraa, että olettamana on, että unionin oikeuteen liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan silloin, kun on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 27.4.2023, Castorama Polska ja Knor, C‑628/21, EU:C:2023:342, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

35

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa myös, että jotta unionin oikeutta voitaisiin tulkita siten, että tulkinta olisi kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen, sen on määritettävä esittämiinsä kysymyksiin liittyvät tosiseikat ja oikeudelliset seikat tai ainakin selostettava ne tosiseikkoja koskevat lähtökohdat, joihin nämä kysymykset perustuvat. Ennakkoratkaisupyynnössä on lisäksi ilmoitettava täsmällisesti ne syyt, joiden perusteella kansallinen tuomioistuin on epävarma unionin oikeuden tulkinnasta ja on päätynyt siihen, että ennakkoratkaisukysymysten esittäminen unionin tuomioistuimelle on tarpeellista (tuomio 27.4.2023, Castorama Polska ja Knor, C‑628/21, EU:C:2022:342, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36

Nyt käsiteltävässä asiassa tämän tuomion 28–30 kohdassa esitetyistä seikoista ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt selvästi pääasiaan liittyvät oikeudelliset seikat ja tosiseikat ja että ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellä pyritään erityisesti selvittämään, kuuluuko pääasia unionin oikeuden aineelliseen soveltamisalaan. Samoista kohdista ilmenee lisäksi, että kyseinen tuomioistuin on esittänyt oikeudellisesti riittävällä tavalla syyt, joiden vuoksi se on ryhtynyt tarkastelemaan tiettyjen säännösten tulkintaa, jota se pitää tarpeellisena voidakseen antaa ratkaisunsa, joten ei voida katsoa, että pyydetyllä tulkinnalla ei ole mitään yhteyttä pääasian kohteeseen tai että esitetty ongelma on luonteeltaan hypoteettinen. Näin ollen tämän tuomion 34 kohdassa mainittua merkityksellisyyttä koskevaa olettamaa ei voida kyseenalaistaa.

37

Toiseksi Kwantum ja Alankomaiden hallitus väittävät kirjallisissa huomautuksissaan, että kysymykset, jotka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ratkaistava pääasiassa, koskevat yksinomaan Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaletta ja 5 artiklan 1 kappaletta, joten mikään unionin oikeuden säännös tai määräys ei edellytä unionin tuomioistuimen tulkintaa.

38

Tällaista väitettä, joka koskee olennaisilta osin ennakkoratkaisukysymysten tarpeellisuutta pääasian riidan ratkaisemiseksi, ei voida hyväksyä. Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, ovatko unionin oikeus ja erityisesti direktiivi 2001/29, luettuina perusoikeuskirjan merkityksellisten määräysten ja SEUT 351 artiklan valossa, esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin soveltaa pääasiassa Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaletta.

39

Tämä kysymys kuuluu kuitenkin esitettyjen kysymysten aineelliseen puoleen.

40

Lisäksi, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on perustellusti todennut, vaikka unionin ei ole Bernin yleissopimuksen sopimuspuoli, se on noudatettava kyseisen yleissopimuksen 1–21 artiklaa yhtäältä WIPOn tekijänoikeussopimuksen, jonka sopimuspuoli se on, 1 artiklan 4 kappaleen (tuomio 13.11.2018, Levola Hengelo, C‑310/17, EU:C:2018:899, 38 kohta ja tuomio 12.9.2019, Cofemel, C‑683/17, EU:C:2019:721, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja toisaalta TRIPS-sopimuksen 9 artiklan nojalla, joten kyseisellä yleissopimuksella on välillisiä vaikutuksia unionissa (ks. vastaavasti tuomio 15.3.2012, SCF, C‑135/10, EU:C:2012:140, 50 kohta ja tuomio 18.11.2020, Atresmedia Corporación de Medios de Comunicación, C‑147/19, EU:C:2020:935, 36 kohta) ja unionin tuomioistuin voi joutua tulkitsemaan sen määräyksiä (ks. vastaavasti tuomio 16.7.2009, Infopaq International, C‑5/08, EU:C:2009:465, 34 kohta; tuomio 16.3.2017, AKM, C‑138/16, EU:C:2017:218, 21 ja 44 kohta ja tuomio 12.9.2019, Cofemel, C‑683/17, EU:C:2019:721, 42 kohta).

41

Näin ollen ennakkoratkaisukysymykset on otettava tutkittavaksi.

42

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään, kuuluuko pääasiassa kyseessä oleva tilanne unionin oikeuden aineelliseen soveltamisalaan.

43

Nyt käsiteltävässä asiassa on selvää, että pääasia koskee Vitran alankomaalaisissa tuomioistuimissa nostamaa kannetta, jolla Vitra vaatii Alankomaissa ja Belgiassa tekijänoikeussuojaa DSW-tuolille, jonka ovat suunnitelleet Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiset ja joka on peräisin tästä kolmannesta maasta ja jonka jäljitelmiä Kwantum on väitetysti saattanut markkinoille.

44

Tässä yhteydessä on muistutettava, kuten direktiivin 2001/29 1 artiklan 1 kohdasta ilmenee, että kyseinen direktiivi koskee tekijänoikeuden ja lähioikeuksien oikeudellista suojaa sisämarkkinoilla.

45

Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 31 ja 33 kohdassa todennut, mainitun direktiivin soveltamisalaa ei määritellä teoksen alkuperän tai tekijän kansalaisuuden perusteella vaan viittaamalla sisämarkkinoihin, mikä vastaa SEU 52 artiklassa ilmaistua perussopimusten alueellista soveltamisalaa. Jollei SEUT 355 artiklasta muuta johdu, tämä soveltamisala muodostuu jäsenvaltioiden alueista (ks. vastaavasti tuomio 8.9.2020, Recorded Artists Actors Performers, C‑265/19, EU:C:2020:677, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46

Lisäksi direktiivin 2001/29 10 artiklan 1 kohdan mukaan kyseisen direktiivin säännöksiä, joilla yhdenmukaistetaan tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tietyt piirteet tietoyhteiskunnassa, sovelletaan kaikkiin direktiivissä tarkoitettuihin teoksiin ja muuhun sillä suojattuun aineistoon, jotka täyttävät direktiivin täytäntöönpanolle säädettynä ajankohtana suojaan oikeuttavat perusteet sen säännösten nojalla. Tästä seuraa, että mainittua direktiiviä voidaan soveltaa pääasiaan.

47

Unionin tuomioistuin on erityisesti jo todennut, että direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdassa ja 3 artiklan 1 kohdassa määritellään yksiselitteisesti tekijänoikeuden haltijoilla unionissa olevat kappaleen valmistamista ja yleisölle välittämistä koskevat yksinoikeudet ja näillä säännöksillä luodaan yhdenmukaistettu sääntelykehys, jolla varmistetaan kappaleen valmistamista ja yleisölle välittämistä koskevien oikeuksien korkeatasoinen ja yhtenäinen suoja, ja ne ovat toimenpiteitä, joilla yhdenmukaistetaan täysimääräisesti niissä tarkoitettujen oikeuksien aineellinen sisältö (ks. vastaavasti tuomio 29.7.2019, Funke Medien NRW, C‑469/17, EU:C:2019:623, 35–38 kohta). Direktiivin 2001/29 4 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee lisäksi, että kyseisessä säännöksessä määritellään myös yksiselitteisesti siinä tarkoitettu yleisölle levittämistä koskeva yksinoikeus, jolloin tämä toimenpide on edellä mainittujen säännösten tavoin toimenpide, jolla yhdenmukaistetaan täysimääräisesti siinä tarkoitetun oikeuden aineellinen sisältö.

48

Siltä osin kuin on kyse siitä, sovelletaanko näitä säännöksiä pääasiassa kyseessä olevan DSW-tuolin kaltaiseen käyttötaiteen esineeseen, on lisättävä, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että tällaisen esineen luokitteleminen direktiivissä 2001/29 tarkoitetuksi ”teokseksi” edellyttää kahden kumulatiivisen edellytyksen täyttymistä. Yhtäältä kyseisen esineen on oltava omaperäinen siinä mielessä, että se on tekijänsä luovan henkisen työn tulos. Toisaalta direktiivissä 2001/29 tarkoitetuksi ”teokseksi” voidaan luokitella vain elementtejä, joita voidaan pitää ilmauksena tällaisesta luovasta henkisestä työstä (tuomio 13.11.2018, Levola Hengelo, C‑310/17, EU:C:2018:899, 35–37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49

Jos käyttötaiteen esineellä on tämän tuomion edellisessä kohdassa mainitut ominaisuudet ja se muodostaa näin ollen teoksen, sen on tässä ominaisuudessa saatava direktiivin 2001/29 mukaista tekijänoikeussuojaa (ks. vastaavasti tuomio 12.9.2019, Cofemel, C‑683/17, EU:C:2019:721, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Näin ollen on katsottava, että jos direktiivissä 2001/29 säädetyt aineelliset edellytykset täyttyvät ja jos erityisesti pääasiassa kyseessä olevan kaltainen käyttötaiteen esine voidaan luokitella direktiivissä tarkoitetuksi ”teokseksi”, sen säännöksiä sovelletaan.

51

Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että tilanne, jossa yhtiö vaatii tekijänoikeussuojaa jäsenvaltiossa markkinoitavalle käyttötaiteen esineelle, kuuluu unionin oikeuden aineelliseen soveltamisalaan, jos tämä esine voidaan luokitella direktiivissä 2001/29 tarkoitetuksi ”teokseksi”.

52

Vakiintuneessa oikeuskäytännössä katsotaan, että kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille SEUT 267 artiklalla luodussa yhteistyössä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. Unionin tuomioistuimen on tätä silmällä pitäen tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen. Unionin tuomioistuimen on poimittava kaikista kansallisen tuomioistuimen esittämistä seikoista ja erityisesti ennakkoratkaisupyynnön perusteluista ne unionin oikeutta koskevat seikat, joita on syytä tulkita, kun otetaan huomioon riidan kohde (tuomio 30.4.2024, M. N. (EncroChat), C‑670/22, EU:C:2024:372, 78 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

53

Kuten julkisasiamies on olennaisin osin huomauttanut ratkaisuehdotuksensa 22 kohdassa, unionin tuomioistuimella olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että pääasiassa riidanalainen menettely muodostuu Kwantumin harjoittamasta esineiden eli tuolien markkinoinnista, jolla Vitran mukaan loukataan sen tekijänoikeutta, joten direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohta ja 4 artiklan 1 kohta, joissa annetaan teoksen tekijälle yksinoikeus kappaleen valmistamiseen kyseisestä teoksesta ja sen levittämiseen, ovat merkityksellisiä. Asiakirja-aineistosta ei sitä vastoin ilmene, että tämä menettely voisi olla direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua teoksen välittämistä yleisölle.

54

Näin ollen on katsottava, että toisella, kolmannella ja neljännellä kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohtaa ja 4 artiklan 1 kohtaa, luettuina yhdessä perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdan ja 52 artiklan 1 kohdan kanssa, tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että jäsenvaltiot soveltavat Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kohdan toisessa virkkeessä määrättyä aineellisen vastavuoroisuuden perustetta käyttötaiteen teokseen, jonka alkuperämaa on kolmas maa ja jonka tekijä on kolmannen maan kansalainen.

55

Näihin kysymyksiin vastaamiseksi on ensiksi määritettävä, sovelletaanko edellä mainittuja säännöksiä käyttötaiteen teokseen, jonka alkuperämaa on kolmas maa tai jonka tekijä on kolmannen maan kansalainen, ja toiseksi, ovatko nämä säännökset esteenä Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä määrätyn aineellisen vastavuoroisuuden perusteen soveltamiselle kansallisessa oikeudessa.

56

Aluksi on muistutettava, että unionin oikeuden sellaisen säännöksen tai määräyksen sanamuotoa, joka ei sisällä nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen säännöksen tai määräyksen sisällön ja ulottuvuuden määrittämiseksi, on tavallisesti tulkittava koko unionissa itsenäisesti ja yhtenäisesti ja että tässä tulkinnassa on otettava huomioon kyseisen säännöksen tai määräyksen sanamuodon ohella sen asiayhteys sekä sillä säännöstöllä tavoiteltu päämäärä, jonka osa säännös tai määräys on (tuomio 8.9.2020, Recorded Artists Actors Performers, C‑265/19, EU:C:2020:677, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

57

Ensiksi direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdan ja 4 artiklan 1 kohdan sanamuodosta on todettava, että näiden säännösten mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää yhtäältä suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi, millä keinolla ja missä muodossa tahansa kokonaan tai osittain tapahtuva kappaleen valmistaminen teoksistaan ja toisaalta teostensa alkuperäiskappaleiden ja niiden kopioiden levitys yleisölle missä muodossa tahansa myymällä tai muutoin.

58

Tältä osin on todettava, että kyseisissä säännöksissä ei täsmennetä nimenomaisesti sitä, kattaako niissä tarkoitettu teoksen käsite sellaisen käyttötaiteen teoksen, jonka alkuperä on kolmas maa, eikä sitä, kattaako niissä tarkoitettu tekijän käsite tällaisen teoksen tekijän, joka on kolmannen maan kansalainen.

59

Kuten tämän tuomion 48 ja 49 kohdassa on todettu, unionin tuomioistuin on kuitenkin jo todennut, että kun esine voidaan luokitella direktiivissä 2001/29 tarkoitetuksi teokseksi, sen on tässä ominaisuudessa saatava kyseisen direktiivin mukaista tekijänoikeussuojaa, eikä direktiivissä myöskään säädetä edellytyksestä, joka liittyy kyseisen teoksen alkuperämaahan tai sen tekijän kansalaisuuteen.

60

Toiseksi näiden säännösten asiayhteydestä on ensiksi todettava tämän tuomion 46 ja 47 kohta huomioon ottaen, että määritellessään direktiivin 2001/29 soveltamisalan alueellisen perusteen avulla unionin lainsäätäjä on välttämättä ottanut huomioon kaikki teokset, joille haetaan suojaa unionin alueella, riippumatta näiden teosten alkuperämaasta tai niiden tekijän kansalaisuudesta.

61

Toiseksi on todettava, että tietyissä yhdenmukaistetun tekijänoikeuslainsäädännön välineissä säädetään erityissääntelystä, joka koskee teoksia, joiden alkuperämaa on Bernin yleissopimuksessa tarkoitettu kolmas maa ja joiden tekijä ei ole minkään jäsenvaltion kansalainen. Direktiivissä 2006/116 ja erityisesti sen 7 artiklan 1 kohdassa säädetään, että tekijänoikeuksien suoja, joka jäsenvaltioissa myönnetään tällaisille teoksille, päättyy teoksen alkuperämaassa myönnetyn suojan päättymispäivänä, mutta suoja ei saa ylittää direktiivissä säädettyä voimassaoloaikaa. Kuten Vitra korostaa, tällainen järjestelmä, joka koskee erityisesti sellaisten tekijöiden ja teosten suojaa, joiden alkuperämaa on kolmas maa, olisi hyödytön, jos kyseisten teosten suojaa ei olisi varmistettu direktiivillä 2001/29.

62

Kolmanneksi tämän tuomion 60 kohdassa esitetty tulkinta on direktiivillä 2001/29 tavoiteltujen päämäärien mukainen.

63

Tältä osin on todettava ensinnäkin, kuten direktiivin johdanto-osan kuudennessa perustelukappaleessa todetaan, että sillä pyritään muun muassa välttämään merkittäviä suojaan liittyviä eroja ja näin ollen henkistä omaisuutta sisältävien tai niihin perustuvien palvelujen ja tuotteiden vapaan liikkuvuuden rajoituksia, jotka voivat johtaa sisämarkkinoiden pirstoutumiseen ja epäjohdonmukaisuuksiin lainsäädännössä, jolloin tekijänoikeuden yhdenmukaistamisen on mainitun direktiivin johdanto-osan yhdeksännen perustelukappaleen mukaan perustuttava suojan korkeaan tasoon. Tällaista tavoitetta ei otettaisi huomioon, jos direktiivillä 2001/29 säädettäisiin vain sellaisten teosten tekijänoikeuden suojaamisesta unionissa, jotka ovat peräisin jäsenvaltiosta tai joiden tekijä on jonkin jäsenvaltion kansalainen.

64

Toiseksi direktiivin 2001/29 johdanto-osan 15 perustelukappaleessa todetaan, että kyseisellä direktiivillä pyritään myös panemaan täytäntöön WIPOn tekijänoikeussopimuksesta johtuvat tietyt kansainväliset velvoitteet. Tältä osin TRIPS-sopimuksen 9 artiklan 1 kohdan ja WIPOn tekijänoikeussopimuksen 1 artiklan 4 kohdan mukaan unionin on noudatettava yhtäältä Bernin yleissopimuksen 1–21 artiklaa, kuten tämän tuomion 40 kohdassa on todettu, ja toisaalta tämän yleissopimuksen liitettä. Mainitun yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleesta ilmenee, että tekijöillä on tässä yleissopimuksessa suojattujen teostensa osalta muissa liittomaissa kuin teoksen alkuperämaassa ne oikeudet, jotka noiden maiden asianomaisissa laeissa nyt tai vastedes myönnetään niiden omille kansalaisille.

65

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 30 kohdassa, olisi siis direktiivillä 2001/29 henkisen omaisuuden alalla täytäntöön pantujen unionin kansainvälisten velvoitteiden vastaista yhdenmukaistaa kyseisellä direktiivillä tekijänoikeudet sellaisten teosten osalta, joiden alkuperämaa on jäsenvaltio tai jonka tekijä on jäsenvaltion kansalainen, mutta jättää jäsenvaltioiden sisäisen oikeuden tehtäväksi määrittää oikeudellinen säännöstö, jota sovelletaan teoksiin, jotka ovat peräisin kolmansista maista tai joiden tekijä on kolmannen maan kansalainen.

66

Näin ollen on todettava, että direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohtaa ja 4 artiklan 1 kohtaa sovelletaan käyttötaiteen teoksiin, jotka ovat peräisin kolmansista maista tai joiden tekijät ovat kolmansien maiden kansalaisia.

67

Siitä, ovatko nämä säännökset esteenä sille, että jäsenvaltiot soveltavat kansallisessa oikeudessaan Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä määrättyä aineellisen vastavuoroisuuden perustetta käyttötaiteen teokseen, jonka alkuperämaa on kolmas maa tai jonka tekijä on kolmannen maan kansalainen, on tämän tuomion 57 kohdassa on muistutettu, että direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdan ja 4 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää kappaleen valmistaminen teoksistaan ja niiden levitys yleisölle. Lisäksi, kuten tämän tuomion edellisestä kohdasta ilmenee, näitä säännöksiä sovelletaan käyttötaiteen teoksiin, jotka ovat peräisin kolmansista maista tai joiden tekijät ovat kolmansien maiden kansalaisia.

68

Yhtäältä se, että jäsenvaltio soveltaa tätä aineellisen vastavuoroisuuden perustetta, on paitsi vastoin mainittujen säännösten sanamuotoa, kuten julkisasiamies on korostanut ratkaisuehdotuksensa 53 kohdassa, myös kyseenalaistaa tämän direktiivin tavoitteen, joka on tekijänoikeuden yhdenmukaistaminen sisämarkkinoilla. Mainittua perustetta soveltamalla kolmansista maista peräisin olevia käyttötaiteen teoksia voitaisiin nimittäin kohdella eri tavalla eri jäsenvaltioissa jäsenvaltion ja kolmannen maan välillä kahdenvälisesti sovellettavien kansainvälisten sopimusten määräysten nojalla.

69

Toisaalta on joka tapauksessa niin, että koska tämän tuomion 66 kohdassa tarkoitettuja immateriaalioikeuksia suojataan perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdan nojalla, näiden oikeuksien käyttämisen rajoituksista on perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaisesti säädettävä lailla ja mainittujen oikeuksien ja vapauksien keskeistä sisältöä kunnioittaen.

70

Nyt käsiteltävässä asiassa on katsottava, että jäsenvaltion harjoittama Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toiseen virkkeeseen sisältyvän aineellisen vastavuoroisuuden perusteen soveltaminen voi olla tällainen rajoitus, koska tämä soveltaminen voi estää näiden oikeuksien mahdollista haltijaa nauttimasta ja käyttämästä näitä oikeuksia sisämarkkinoiden osassa eli kyseistä lauseketta soveltavan jäsenvaltion alueella.

71

Kuten perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdasta ilmenee, tällaisesta rajoituksesta on säädettävä lailla.

72

Tältä osin unionin tuomioistuin on jo todennut, että kun unionin oikeuden säännöllä yhdenmukaistetaan tekijänoikeuden suoja, pelkästään unionin lainsäätäjän eikä kansallisten lainsäätäjien tehtävänä on määrittää, onko tämän oikeuden myöntämistä unionissa rajoitettava teosten, jotka ovat peräisin kolmannesta maasta tai joiden tekijä on kolmannen maan kansalainen, osalta (ks. vastaavasti tuomio 8.9.2020, Recorded Artists Actors Performers, C‑265/19, EU:C:2020:677, 88 kohta).

73

Antaessaan direktiivin 2001/29 unionin lainsäätäjän katsotaan nimittäin käyttäneen jäsenvaltioille kyseisellä alalla aikaisemmin kuulunutta toimivaltaa. Tämän direktiivin soveltamisalalla unionin on näin ollen katsottava tulleen jäsenvaltioiden sijaan, joilla ei ole enää toimivaltaa panna täytäntöön Bernin yleissopimuksen merkityksellisiä määräyksiä (tuomio 26.4.2012, DR ja TV2 Danmark, C‑510/10, EU:C:2012:244, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

74

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 40 kohdassa, nyt käsiteltävässä asiassa direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohtaan, 4 artiklan 1 kohtaan tai mihinkään muuhun säännökseen ei sisälly unionin oikeuden nykytilassa tämän tuomion 70 kohdassa mainitun kaltaista rajoitusta.

75

Lisäksi on tosin totta, että direktiivillä 2001/29 on todella tarkoitus yhdenmukaistaa vain tiettyjä tekijänoikeuden ja lähioikeuksien piirteitä ja useat sen säännöksistä ilmentävät unionin lainsäätäjän aikomusta antaa jäsenvaltioille liikkumavaraa kyseisen direktiivin täytäntöönpanossa (tuomio 29.7.2019, Funke Medien NRW, C‑469/17, EU:C:2019:623, 34 kohta ja tuomio 29.7.2019, Spiegel Online, C‑516/17, EU:C:2019:625, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

76

Unionin tuomioistuin on kuitenkin myös katsonut, että direktiivin 2001/29 5 artiklaan sisältyvä luettelo poikkeuksista ja rajoituksista tämän direktiivin 2–4 artiklassa säädettyihin yksinoikeuksiin on luonteeltaan tyhjentävä, sillä muuten vaarannettaisiin kyseisellä direktiivillä toteutetun tekijänoikeuden ja lähioikeuksien yhdenmukaistamisen tehokkuus ja tavoiteltu oikeusvarmuuden päämäärä sekä näiden poikkeusten ja rajoitusten täytäntöönpanon johdonmukaisuuden vaatimus (ks. vastaavasti tuomio 29.7.2019, Funke Medien NRW, C‑469/17, EU:C:2019:623, 56, 62 ja 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kyseiseen 5 artiklaan ei kuitenkaan sisälly unionin oikeuden nykytilassa vastaavaa rajoitusta kuin Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä tarkoitettu aineellisen vastavuoroisuuden peruste.

77

Direktiivi 2001/29 eroaa näin ollen tältä osin muista tekijänoikeuden yhdenmukaistamisvälineistä, jotka unionin lainsäätäjä on antanut tämän yleissopimuksen määräysten mukaisesti.

78

Mainitussa yleissopimuksessa määrätään erityisesti rajoitetuista poikkeuksista, jotka koskevat käyttötaiteen teoksia, suojan voimassaoloaikaa ja oikeutta jälleenmyyntikorvaukseen ja joiden nojalla tämän yleissopimuksen sopimuspuolilla on mahdollisuus soveltaa aineellisen vastavuoroisuuden perustetta eikä niillä ole sopimuspuolina velvollisuutta soveltaa kansallista kohtelua tämän yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen mukaisesti.

79

Vaikka unionin lainsäätäjä on päättänyt soveltaa aineellisen vastavuoroisuuden perustetta yhtäältä direktiivin 2006/116 7 artiklan 1 kohdassa suojan voimassaoloajan osalta ja toisaalta direktiivin 2001/84 7 artiklan 1 kohdassa jälleenmyyntikorvausta koskevan oikeuden osalta Bernin yleissopimuksen 7 artiklan 8 kappaleen ja 14 ter artiklan 2 kappaleen mukaisesti, unionin lainsäätäjä ei ole sitä vastoin sisällyttänyt direktiiviin 2001/29 eikä mihinkään muuhun unionin oikeuden säännökseen rajoitusta tämän direktiivin 2 artiklan a alakohdassa ja 4 artiklan 1 kohdassa tekijöille myönnettyihin yksinoikeuksiin Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä määrätyn kaltaisen aineellisen vastavuoroisuuden perusteen muodossa. Kuten tämän tuomion 72 kohdassa on todettu, perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaisesti pelkästään unionin lainsäätäjän eikä kansallisten lainsäätäjien tehtävänä on säätää unionin lainsäädännöllä, onko 2 artiklan a alakohdassa ja 4 artiklan 1 kohdassa säädettyjen oikeuksien myöntämistä rajoitettava unionissa (ks. vastaavasti tuomio 8.9.2020, Recorded Artists Actors Performers, C‑265/19, EU:C:2020:677, 88 ja 91 kohta).

80

Kaiken edellä esitetyn perusteella toiseen, kolmanteen ja neljänteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohtaa ja 4 artiklan 1 kohtaa, luettuina yhdessä perusoikeuskirjan 17 artiklan 2 kohdan ja 52 artiklan 1 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että ne ovat unionin oikeuden nykytilassa esteenä sille, että jäsenvaltiot soveltavat kansallisessa oikeudessaan Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä määrättyä aineellisen vastavuoroisuuden perustetta käyttötaiteen teokseen, jonka alkuperämaa on kolmas maa ja jonka tekijä on kolmannen maan kansalainen. Perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaisesti pelkästään unionin lainsäätäjän asiana on säätää unionin lainsäädännöllä, onko unionissa rajoitettava direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdassa ja 4 artiklan 1 kohdassa säädettyjen oikeuksien myöntämistä.

81

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee viidennellä kysymyksellään lähinnä, onko SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa tulkittava siten, että siinä sallitaan, että jäsenvaltio soveltaa unionin oikeuden säännöksistä poiketen Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toiseen virkkeeseen sisältyvää aineellisen vastavuoroisuuden perustetta teokseen, jonka alkuperämaa on Amerikan Yhdysvallat.

82

SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan perussopimusten määräykset eivät vaikuta sellaisiin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, jotka johtuvat yhden tai useamman jäsenvaltion yhden tai useamman kolmannen valtion kanssa ennen 1.1.1958 tai, kun on kyse jäseneksi liittyneestä valtiosta, ennen sen liittymispäivää tekemästä sopimuksesta.

83

Kuten unionin tuomioistuin on jo todennut, Bernin yleissopimuksella on SEUT 351 artiklassa tarkoitetun kansainvälisen sopimuksen ominaispiirteet (tuomio 9.2.2012, Luksan, C‑277/10, EU:C:2012:65, 58 kohta).

84

SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan määräyksen tarkoituksena on täsmentää kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti, että EUT-sopimuksen soveltaminen ei vaikuta kyseessä olevan jäsenvaltion sitoumukseen kunnioittaa liittymistä edeltäneestä sopimuksesta kolmansille valtioille johtuvia oikeuksia ja noudattaa vastaavia omia velvollisuuksiaan (tuomio 9.2.2012, Luksan, C‑277/10, EU:C:2012:65, 61 kohta).

85

Kun otetaan huomioon toiseen, kolmanteen ja neljänteen kysymykseen annettu vastaus, on katsottava, että jäsenvaltiot eivät voi enää vedota mahdollisuuteen soveltaa Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toisessa virkkeessä tarkoitettua aineellisen vastavuoroisuuden perustetta, vaikka tämä yleissopimus on tullut voimaan ennen 1.1.1958.

86

Kuten nimittäin unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, kun jäsenvaltion ennen unioniin liittymistään tekemässä kansainvälisessä sopimuksessa sallitaan, kuten käsiteltävässä asiassa, se, että jäsenvaltio toteuttaa unionin oikeuden vastaisia toimenpiteitä, mutta ei kuitenkaan velvoiteta jäsenvaltiota siihen, jäsenvaltion on pidättäydyttävä tällaisista toimenpiteistä (tuomio 28.3.1995, Evans Medical ja Macfarlan Smith, C‑324/93, EU:C:1995:84, 32 kohta ja tuomio 9.2.2012, Luksan, C‑277/10, EU:C:2012:65, 62 kohta).

87

Lisäksi silloin, kun lainsäädäntötoimenpide, jonka jäsenvaltio toteuttaa sillä aikaisemman kansainvälisen sopimuksen nojalla olevan mahdollisuuden mukaisesti, on unionin oikeuden kehittymisen johdosta unionin oikeuden vastainen, kyseinen jäsenvaltio ei voi vedota tähän sopimukseen vapautuakseen myöhemmin syntyneistä unionin oikeuteen perustuvista velvoitteistaan (tuomio 9.2.2012, Luksan, C‑277/10, EU:C:2012:65, 63 kohta).

88

On lisättävä, että nyt käsiteltävässä asiassa Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen ensimmäisessä virkkeessä annetaan kyseisen yleissopimuksen sopimuspuolille harkintavaltaa, kun siinä määrätään muun muassa, että mainitulla yleissopimuksella perustetun liiton maat voivat lainsäädännössään määrätä sovelletun taiteen teoksia sekä teollisia malleja koskevien lakiensa soveltamisalan samoin kuin näiden teosten, muotoilun tuotteiden ja mallien suojaamisen edellytykset.

89

Kuten julkisasiamies on korostanut ratkaisuehdotuksensa 59–62 kohdassa, kyseisen määräyksen sanamuodosta ei ensinnäkään ilmene, että siinä kiellettäisiin Bernin yleissopimuksen sopimusvaltiota suojaamasta tekijänoikeudella käyttötaiteen teosta, jota suojataan kyseisen teoksen alkuperämaassa vain erityissäännöstön nojalla mallina. Toiseksi tällainen kielto olisi ristiriidassa tämän yleissopimuksen tavoitteen, joka ilmenee ”kansallisen kohtelun” periaatteesta ja sen aineellisista määräyksistä johtuvasta suojan vähimmäistasosta, kanssa, jona on taata tekijöille suoja teoksen alkuperämaan ulkopuolella. Kolmanneksi mainitun yleissopimuksen 19 artiklasta ilmenee joka tapauksessa nimenomaisesti, etteivät yleissopimuksen määräykset estä vaatimasta jonkin liittomaan lainsäädännössään ehkä myöntämän laajemman suojan soveltamista.

90

Näin ollen jäsenvaltio ei voi vedota Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleeseen vapautuakseen direktiivistä 2001/29 johtuvista velvoitteista.

91

Edellä esitetyn perusteella viidenteen kysymykseen on vastattava, että SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa on tulkittava siten, että jäsenvaltio ei saa unionin oikeuden säännöksistä poiketen soveltaa Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 7 kappaleen toiseen virkkeeseen sisältyvää aineellisen vastavuoroisuuden perustetta teokseen, jonka alkuperämaa on Amerikan Yhdysvallat.

92

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: