–

Rada Nadzorcza Getin Noble Bank S.A., Getin Holding S.A., LC Corp B.V., Fundacja Jolanty i Leszka Czarneckich z siedzibą w Warszawie ja NM, edustajinaan M. Cecerko, P. Lewandowski, radcowie prawni, ja M. Orkusz, adwokat,

–

KA, WK, CK, LN, KM, GK, MG, MT, MM, KB, JS, WG, KG, JJ, IB, ZD, GW, MD, CP, MZ, MP, KP, AB, US, DL, SQ, QP ja KM, edustajinaan J. K. Mikołajek-Furmańska, J. Trojacka, radcowie prawni, ja M. Szymański, adwokat,

–

ML ja SJ, edustajinaan J. Czabański ja A. N. Wolna-Sroka, adwokaci,

–

GM ja DG, edustajanaan A. Citko, radca prawny,

–

TM ja BI, edustajinaan W. Bochenek, P. Stalski ja T. Zaremba, radcowie prawni,

–

OS ja NS, edustajinaan W. Budzewski ja M. Chęcińska, adwokaci,

–

Bankowy Fundusz Gwarancyjny, edustajinaan M. Malciak, A. Radwan, W. J. Wandzel, M. Wojtacha, adwokaci, ja M. Olszak, radca prawny,

–

Puolan hallitus, asiamiehinään B. Majczyna, R. Stańczyk ja S. Żyrek,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään P. Messina, A. Nijenhuis, B. Sasinowska ja D. Triantafyllou,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEU 19 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan, Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklan ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten elvytys- ja kriisinratkaisukehyksestä sekä neuvoston direktiivin 82/891/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 2001/24/EY, 2002/47/EY, 2004/25/EY, 2005/56/EY, 2007/36/EY, 2011/35/EU, 2012/30/EU ja 2013/36/EU ja asetusten (EU) N:o 1093/2010 ja (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 15.5.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU (EUVL 2014, L 173, s. 190), sellaisena kuin se on muutettuna 20.5.2019 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2019/879 (EUVL 2019, L 150, s. 296) (jäljempänä direktiivi 2014/59), 3 artiklan 3 kohdan ja 85 artiklan 2 ja 3 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Rada Nadzorcza Getin Noble Bank S.A. (Getin Noble Bank S.A:n hallintoneuvosto, jäljempänä GN Bankin hallintoneuvosto) ja suuri määrä luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä sekä toisaalta Bankowy Fundusz Gwarancyjny (pankkien vakuusrahasto, Puola) (jäljempänä BFG) ja joka koskee viimeksi mainitun päätöstä, jolla aloitettiin Getin Noble Bankiin (jäljempänä GN Bank) kohdistuva kriisinratkaisu.

3

Perusoikeuskirjan 47 artiklassa, jonka otsikko on ”Oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja puolueettomaan tuomioistuimeen”, määrätään seuraavaa:

”Jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava tässä artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa.

Jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, joka on etukäteen laillisesti perustettu. Jokaisella on oltava mahdollisuus saada neuvoja ja antaa toisen henkilön puolustaa ja edustaa itseään.

– –”

4

Luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 575/2013 (EUVL 2013, L 176, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 20.5.2019 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2019/876 (EUVL 2019, L 150, s. 1) (jäljempänä asetus N:o 575/2013), 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tässä asetuksessa vahvistetaan yhdenmukaiset säännöt yleisistä vakavaraisuusvaatimuksista, jotka [oikeudesta harjoittaa luottolaitostoimintaa ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta, direktiivin 2002/87/EY muuttamisesta sekä direktiivien 2006/48/EY ja 2006/49/EY kumoamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivin 2013/36/EU [EUVL 2013. L 176, s. 338)] nojalla valvottavien laitosten, rahoitusalan holdingyhtiöiden ja rahoitusalan sekaholdingyhtiöiden on täytettävä seuraavien seikkojen osalta:

– – ”

5

Asetuksen N:o 575/2013 2 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän asetuksen noudattamisen varmistamiseksi toimivaltaisilla viranomaisilla on oltava direktiivissä 2013/36/EU ja tässä asetuksessa säädetyt valtuudet ja niiden on noudatettava näissä säädöksissä säädettyjä menettelyjä.

2.   Tämän asetuksen noudattamisen varmistamiseksi kriisinratkaisuviranomaisilla on oltava Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2014/59/EU ja tässä asetuksessa säädetyt valtuudet ja niiden on noudatettava näissä säädöksissä säädettyjä menettelyjä.”

6

Kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1. Tässä asetuksessa tarkoitetaan:

– –

– –”

7

Talletusten vakuusjärjestelmistä 16.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/49/EU (EUVL 2014, L 173, s. 149) 1 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä vahvistetaan talletusten vakuusjärjestelmien perustamista ja toimintaa koskevat säännöt ja menettelyt.”

8

Kyseisen direktiivin 11 artiklan 2 kohdan mukaan talletusten vakuusjärjestelmän rahoitusvaroja on käytettävä luottolaitosten kriisinratkaisun rahoittamiseen direktiivin 2014/59 109 artiklan edellytysten mukaisesti.

9

Direktiivin 2014/59 johdanto-osan 15, 40, 88, 90, 91, 92, 110 ja 130 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

– –

– –

– –

10

Kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan

– –

– –

– –”

11

Kyseisen direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Kriisinratkaisusta vastaavien viranomaisten nimeäminen”, 3 ja 4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”3.   Kriisinratkaisuviranomaiset voivat olla kansallisia keskuspankkeja, toimivaltaisia ministeriöitä tai muita hallintoviranomaisia tai viranomaisia, joille on annettu hallinnolliset valtuudet. Jäsenvaltiot voivat poikkeuksellisesti säätää, että kriisinratkaisuviranomainen voi olla asetusta (EU) N:o 575/2013 ja direktiiviä 2013/36/EU sovellettaessa valvonnasta vastaava toimivaltainen viranomainen. On otettava käyttöön asianmukaiset rakenteelliset järjestelyt, joilla varmistetaan toiminnallinen riippumattomuus ja vältetään eturistiriidat asiaankuuluvien valvontaviranomaisten asetuksen (EU) N:o 575/2013 ja direktiivin 2013/36/EU mukaisten valvontatehtävien tai niiden muiden tehtävien ja kriisinratkaisuviranomaisten tämän direktiivin mukaisten tehtävien kesken, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta 4 kohdassa edellytettyä tiedonvaihtoa ja yhteistyötä koskeviin velvoitteisiin. Jäsenvaltioiden on erityisesti varmistettava, että yhtäältä kriisinratkaisutehtävät ja toisaalta asiaankuuluvan viranomaisen valvonta- tai muut tehtävät ovat toiminnallisesti riippumattomia toisistaan toimivaltaisten viranomaisten, kansallisten keskuspankkien, toimivaltaisten ministeriöiden tai muiden viranomaisten sisällä.

Tämän direktiivin mukaisten kriisinratkaisuviranomaisen tehtävien hoitamiseen osallistuvan henkilöstön on oltava rakenteellisesti ja raportointisuhteiltaan erillään asetuksen (EU) N:o 575/2013 ja direktiivin 2013/36/EU mukaisten tehtävien hoitoon osallistuvasta henkilöstöstä tai asiaankuuluvan viranomaisen muihin tehtäviin nähden.

Tätä kohtaa sovellettaessa jäsenvaltioiden tai kriisinratkaisuviranomaisten on annettava ja julkistettava mahdollisesti tarvittavia asiaan liittyviä sisäisiä sääntöjä, mukaan lukien säännöt salassapitovelvollisuudesta ja eri tehtäväalueiden välisestä tiedonvaihdosta.

4.   Jäsenvaltioiden on vaadittava, että valvonta- ja kriisinratkaisutehtäviä suorittavat viranomaiset sekä niiden puolesta kyseisiä tehtäviä suorittavat henkilöt tekevät tiivistä yhteistyötä kriisinratkaisupäätösten valmistelussa, suunnittelussa ja soveltamisessa sekä silloin, kun kriisinratkaisuviranomainen ja toimivaltainen viranomainen ovat erillisiä yhteisöjä, että silloin, kun toiminnot suoritetaan samassa yhteisössä.”

12

Saman direktiivin III osastossa, jonka otsikko on ”Varhainen puuttuminen tilanteeseen”, on muun muassa sen 29 artikla, jossa säädetään seuraavaa:

”1.   Kun toimivaltainen viranomainen katsoo, että 28 artiklassa tarkoitettu ylimmän hallintoelimen tai toimivan johdon vaihtaminen ei riitä korjaamaan tilannetta, jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset viranomaiset voivat nimittää laitokselle yhden tai useamman väliaikaisen hallinnonhoitajan. Toimivaltaiset viranomaiset voivat olosuhteisiin nähden oikeasuhteisin perustein nimittää väliaikaisen hallinnonhoitajan joko korvaamaan väliaikaisesti laitoksen hallintoelimen tai työskentelemään väliaikaisesti laitoksen hallintoelimen kanssa, ja toimivaltaisen viranomaisen on täsmennettävä päätöksensä nimityksen yhteydessä. Jos toimivaltainen viranomainen nimittää väliaikaisen hallinnonhoitajan työskentelemään laitoksen hallintoelimen kanssa, toimivaltaisen viranomaisen on nimityksen yhteydessä lisäksi täsmennettävä, mitkä ovat väliaikaisen hallinnonhoitajan asema, tehtävät ja valtuudet ja asetetaanko laitoksen hallintoelimelle vaatimus neuvotella väliaikaisen hallinnonhoitajan kanssa tai saada tämän suostumus ennen tietynlaisten päätösten tekemistä tai toimien toteuttamista. Toimivaltaista viranomaista on vaadittava julkaisemaan kaikki väliaikaisten hallinnonhoitajien nimitykset paitsi, jos väliaikaisella hallinnonhoitajalla ei ole valtuuksia edustaa laitosta. Jäsenvaltioiden on lisäksi varmistettava, että väliaikaisella hallinnonhoitajalla on tarvittava pätevyys, kyvyt ja taidot huolehtia tehtävistään ja että hänellä ei ole minkäänlaisia eturistiriitoja.

– –

3.   Toimivaltaisen viranomaisen on nimityksen yhteydessä määriteltävä väliaikaisen hallinnonhoitajan asema ja tehtävät, joihin voi kuulua laitoksen rahoitusaseman selvittäminen, laitoksen liiketoiminnan tai sen osan johtaminen laitoksen rahoitusaseman säilyttämiseksi tai palauttamiseksi ja toimenpiteiden toteuttaminen laitoksen liiketoiminnan terveen ja varovaisen johtamisen palauttamiseksi. Toimivaltaisen viranomaisen on nimityksen yhteydessä määriteltävä väliaikaisen hallinnonhoitajan asemaa ja tehtäviä koskevat rajoitukset.

– –

6.   Toimivaltainen viranomainen voi vaatia, että väliaikainen hallinnonhoitaja laatii kertomuksia laitoksen rahoitusasemasta sekä nimityskautensa aikana toteutetuista toimista toimivaltaisen viranomaisen määräämin välein sekä nimityskautensa lopussa.

– – ”

13

Direktiivin 2014/59 IV osastoon, jonka otsikko on ”Kriisinratkaisu”, kuuluvat muun muassa sen 31 ja 32 artikla. Kyseisessä 31 artiklassa, jonka otsikko on ”Kriisinratkaisutavoitteet”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kriisinratkaisuviranomaisten on kriisinratkaisuvälineitä ja ‑valtuuksia käyttäessään otettava huomioon kriisinratkaisutavoitteet ja valittava ne välineet ja valtuudet, joiden avulla parhaiten voidaan saavuttaa kunkin yksittäistapauksen kannalta merkitykselliset tavoitteet.

2.   Edellä olevassa 1 kohdassa tarkoitetut kriisinratkaisutavoitteet ovat:

– –

3.   Jollei tämän direktiivin säännöksistä muuta johdu, kaikki kriisinratkaisutavoitteet ovat yhtä merkittäviä ja kriisinratkaisuviranomaisten on luotava niiden välille asianmukainen tasapaino kunkin yksittäistapauksen luonteen ja olosuhteiden mukaisesti.”

14

Kyseisen direktiivin 32 artiklassa, jonka otsikko on ”Kriisinratkaisun edellytykset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kriisinratkaisuviranomaiset toteuttavat 1 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettua laitosta koskevan kriisinratkaisutoimen ainoastaan, jos kriisinratkaisuviranomainen katsoo, että kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät:

– –

5.   Tämän artiklan 1 kohdan c alakohdan soveltamiseksi kriisinratkaisutoimea on pidettävä yleisen edun mukaisena, jos se on tarpeen yhden tai useamman sellaisen 31 artiklassa tarkoitetun kriisinratkaisutavoitteen saavuttamiseksi, jota ei voitaisi saavuttaa samassa laajuudessa tavanomaisten maksukyvyttömyysmenettelyjen mukaisella laitoksen likvidaatiolla, ja jos kriisinratkaisutoimi on oikeassa suhteessa kyseisiin tavoitteisiin.

– – ”

15

Mainitun direktiivin 85 artiklan, jonka otsikko on ”Tuomioistuimen ennakkohyväksyntä ja oikeus riitauttaa päätökset”, 2–4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2.   Jäsenvaltioiden on säädettävä kansallisessa lainsäädännössä tämän direktiivin mukaisesta oikeudesta hakea muutosta kriisinehkäisytoimen toteuttamispäätökseen tai muun valtuuden käyttämispäätökseen kuin kriisinhallintatoimeen.

3.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaikilla henkilöillä, joihin kriisinhallintatoimen toteuttamispäätös vaikuttaa, on oikeus hakea kyseiseen päätökseen muutosta. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että muutoksenhakumenettely hoidetaan kiireellisenä ja että kansalliset tuomioistuimet käyttävät kriisinratkaisuviranomaisen tekemiä tosiseikkojen monimutkaisia taloudellisia arviointeja oman arviointinsa perustana.

4.   Edellä 3 kohdassa tarkoitettuun muutoksenhakuoikeuteen sovelletaan seuraavia säännöksiä:

Jos se on tarpeen sellaisten kolmansien osapuolten etujen suojelemiseksi, jotka ovat hankkineet vilpittömässä mielessä kriisinratkaisun kohteena olevan laitoksen osakkeita, muita omistusinstrumentteja, varoja, oikeuksia tai velkoja sillä perusteella, että kriisinratkaisuviranomainen on käyttänyt kriisinratkaisuvälineitä tai ‑valtuuksia, kriisinratkaisuviranomaisen päätöksen mitättömäksi julistaminen ei saa vaikuttaa mahdollisiin myöhempiin hallinnollisiin toimiin tai transaktioihin, jotka asianomainen kriisinratkaisuviranomainen on toteuttanut mitätöidyn päätöksen nojalla. Siinä tapauksessa kriisinratkaisuviranomaisten laittoman päätöksen tai toimen korjaustoimet on rajoitettava hakijalle suoritettavaan korvaukseen tappiosta, jonka tämä on kärsinyt päätöksen tai toimen seurauksena.”

16

Saman direktiivin 109 artiklan, jonka otsikko on ”Talletussuojajärjestelmien käyttö kriisinratkaisun yhteydessä”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos kriisinratkaisuviranomaiset toteuttavat kriisinratkaisutoimen ja jos toimella taataan, että tallettajien talletukset ovat edelleen heidän käytettävissään, talletussuojajärjestelmä, johon laitos kuuluu, vastaa

– –

Kaikissa tapauksissa talletussuojajärjestelmän vastuu ei saa ylittää sitä tappioiden määrää, joka olisi koitunut sen kannettavaksi, jos laitos olisi likvidoitu tavanomaisessa maksukyvyttömyysmenettelyssä.

– – ”

17

Hallintotuomioistuinmenettelystä 30.8.2002 annetun lain (ustawa – Prawo o postępowaniu przed sądami administracyjnymi) (Dz. U. 2002, järjestysnumero 329), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä hallintotuomioistuinmenettelystä annettu laki), 111 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Tuomioistuin määrää useiden siinä vireillä olevien erillisten asioiden yhdistämisestä yhteistä käsittelyä ja ratkaisua varten, jos ne voivat olla yhden ainoan kanteen kohteena.”

18

Kyseisen lain 134 §:n 1 momentin sanamuoto on seuraava:

”Jollei 57a §:stä muuta johdu, tuomioistuin antaa ratkaisun asian rajoissa ilman, että se olisi sidottu kannekirjelmässä esitettyihin väitteisiin, vaatimuksiin ja oikeudelliseen perustaan.”

19

Kyseisen lain 170 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Lainvoimainen ratkaisu sitoo asianosaisten ja sen antaneen tuomioistuimen lisäksi myös muita valtion tuomioistuimia ja viranomaisia ja laissa säädetyissä tapauksissa myös muita henkilöitä.”

20

Hallintotuomioistuinten organisaatiosta 25.7.2002 annetun lain (Prawo o ustroju sądów administracyjnych) (Dz. U. 2022, järjestysnumero 2492), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 1 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Hallintotuomioistuimet harjoittavat lainkäyttöä valvomalla julkishallinnon toimintaa – –

2.   Edellä 1 momentissa tarkoitettu valvonta on laillisuusvalvontaa, ellei laissa toisin säädetä.”

21

Siviilikoodeksista 23.4.1964 annetun lain (ustawa – Kodeks cywilny), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (Dz. U. 2022, järjestysnumero 1360), 417 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Vahingosta, joka on aiheutunut lainvastaisesta toiminnasta tai laiminlyönnistä julkisen vallan käytössä, vastaa valtiokonttori, paikallishallinnon yksikkö tai muu oikeushenkilö, joka käyttää tätä valtaa lain nojalla. ”

22

Kyseisen lain 4171 §:n 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”Lainvoimaisella tuomioistuinratkaisulla tai lopullisella päätöksellä aiheutetun vahingon korvaamista voidaan vaatia sen jälkeen, kun niiden lainvastaisuus on todettu asianmukaisessa menettelyssä, jollei toisin säädetä. – – ”

23

Pankkien vakuusrahastosta, talletussuojajärjestelmästä ja pakollisista rakenneuudistuksista 10.6.2016 annetun lain (ustawa – Bankowym Funduszu Gwarancyjnym, systemie gwarantowania depozytów oraz przymusowej restrukturyzacji), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (Dz. U. 2022, järjestysnumero 793), (jäljempänä BFG-laki), 5 §:ssä määritellään FGB:n tehtävät. Kyseisen pykälän 1–6 momentissa säädetään seuraavaa:

”1.   [BFG:n] tehtävänä on:

– –

– –

– –

3.   [BFG] tekee yhteistyötä muiden kansallisen rahoitusjärjestelmän vakautta edistävien toimijoiden – – kanssa.

– –

6.   [BFG:n] pyynnöstä Komisja Nadzoru Finansowego [(finanssivalvontaviranomainen, Puola)] nimittää [BFG:n] pankkioikeudesta 29.8.1997 annetun lain [(Ustawa prawo bankawe) (Dz. U., 1997, nro 140, järjestysnumero 939)] 144 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi asiamieheksi – –”

24

BFG-lain 6 §:n 1 momentin mukaan BFG:n elimet ovat hallitus ja johtokunta.

25

Kyseisen lain 7 §:n 4 momentissa säädetään, että BFG:n hallitus koostuu kuudesta jäsenestä eli kolmesta rahalaitoksista vastaavan ministerin edustajasta, kahdesta Puolan keskuspankin edustajasta ja yhdestä finanssivalvontaviranomaisen edustajasta.

26

BFG-lain 11 §:n mukaan BFG:n johtokunta vastaa muun muassa BFG:n toiminnan johtamisesta, BFG:n varojen hallinnoinnista BFG:n hallituksen valtuuksista johtuvin varauksin, säännöllisten kertomusten esittämisestä BFG:lle ja kriisinratkaisumenettelyn aloittamista koskevien päätösten tekemisestä. Kyseisen pykälän 8 momentin mukaan nämä päätökset ovat lopullisia ja välittömästi täytäntöönpanokelpoisia.

27

Kyseisen lain 66 §:ssä luetellaan kriisinratkaisutavoitteet seuraavasti:

28

BFG-lain 101 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Finanssivalvontaviranomainen ilmoittaa viipymättä [BFG:lle]:

– –

7.   Jos seuraavat edellytykset täyttyvät kumulatiivisesti:

[BFG] antaa 70 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun päätöksen kansalliseen laitokseen kohdistuvan pakollisen rakenneuudistuksen aloittamisesta tai päätöksen pääomainstrumenttien tai hyväksyttävien velkojen alaskirjauksesta tai muuntamisesta.

– –

10.   Kriisinratkaisutoimet on toteutettava yleisen edun mukaisesti, jos ne ovat tarpeen vähintään yhden 66 §:ssä tarkoitetun kriisinratkaisutavoitteen saavuttamiseksi, jos ne ovat oikeassa suhteessa näihin tavoitteisiin eikä niitä olisi voitu saavuttaa samassa määrin maksukyvyttömyysmenettelyssä.

11.   Ennen 7 momentissa tarkoitetun päätöksen tekemistä [BFG] kuulee finanssivalvontaviranomaista 7 momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitettujen edellytysten täyttymisestä. – –

– –

14.   Kansallinen laitos tai 64 §:n 2 kohdan a, c tai d alakohdassa tarkoitetut laitokset on asetettava selvitystilaan erillisissä säännöksissä vahvistettujen yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti, jos 7 momentin 1 ja 2 kohdassa säädetyt edellytykset täyttyvät mutta 7 momentin 3 kohdassa säädetty edellytys ei täyty.”

29

Kyseisen lain 103 §:n 1–3 ja 5 momentissa säädetään seuraavaa:

”1.   [BFG] antaa [kyseiselle] laitokselle tiedoksi 101 §:n 7–9 momentissa ja 102 §:n 1–4 momentissa tarkoitetun päätöksen.

– –

3.   [BFG:n] on perusteltava 101 §:n 7–9 momentissa ja 102 §:n 1 ja 4 momentissa tarkoitettu päätös 14 päivän kuluessa siitä, kun se on annettu tiedoksi kriisinratkaisun kohteena olevalle laitokselle.

– –

5.   Kriisinratkaisun kohteena olevan laitoksen hallintoneuvosto voi hakea päätökseen muutosta hallintotuomioistuimelta seitsemän päivän kuluessa päivästä, jona päätöksen perustelut on annettu tiedoksi asianomaiselle laitokselle. Myös jokaisella, jonka oikeudellista intressiä päätöksellä on loukattu, on asiavaltuus saattaa asia hallintotuomioistuimen käsiteltäväksi.”

30

Kyseisen lain 104 §:n 2–4 momentissa säädetään seuraavaa:

”– –

2.   Hallintotuomioistuin ratkaisee valituksen 30 päivän kuluessa sen vastaanottamisesta yhdessä asiaa koskevan asiakirja-aineiston ja vastineen kanssa.

3.   Naczelny Sąd Administracyjny [(ylin hallintotuomioistuin, Puola)] ratkaisee kassaatiovalituksen kahden kuukauden kuluessa sen vastaanottamisesta.

4.   Edellä 2 ja 3 momentissa säädetyissä määräajoissa ei oteta huomioon tiettyjen toimien osalta laissa säädettyjä määräaikoja, menettelyn keskeyttämisaikoja eikä asianosaisesta tai tuomioistuimen tahdosta riippumattomista syistä aiheutuneita viivästyksiä.”

31

Kyseisen lain 105 §:n 2–5 momentissa säädetään seuraavaa:

”2.   Hallintotuomioistuinmenettelystä annetun lain 145 §:ssä säädetyissä tapauksissa tuomioistuin toteaa, että päätös on tehty lainvastaisesti ja hyväksyy siitä nostetun kanteen.

3.   Lainvoimainen hallintotuomio, jossa todetaan, että [BFG:n] tekemä päätös on lainvastainen, ei vaikuta tähän päätökseen perustuvien oikeustoimien pätevyyteen eikä estä [BFG:tä] toteuttamasta niitä, jos niiden lakkauttaminen vaarantaa laitoksen kaupallisen arvon, kriisinratkaisun kohteena olevien velvoitteiden täytäntöönpanon jatkuvuuden, rahoitusvakauden tai vilpittömässä mielessä hankittujen kolmansien osapuolten oikeudet, erityisesti niiden, jotka ovat hankkineet omistusoikeuksia tai hyväksyneet sitoumuksia [BFG:n] kriisinratkaisuvälineiden soveltamisesta tekemän päätöksen seurauksena.

4.   [BFG:n] tekemän päätöksen lainvastaisuudesta seuraa sen vastuu aiheutuneista tappioista.

5.   Korvaus rajoittuu rahasuoritukseen.”

32

BFG-lain 242 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Velkojilla ja omistajilla, jotka ovat saaneet kriisinratkaisun yhteydessä pienemmän määrän kuin ne olisivat saaneet 241 §:n 1 momentissa tarkoitetussa menettelyssä,

– –

on oikeus vaatia täydentävää korvausta [BFG:ltä].”

33

Rahoitusmarkkinoiden valvonnasta 21.7.2006 annetun lain (ustawa – nadzorze nad rynkiem finansowym), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (Dz. U. 2022, järjestysnumero 660), 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädetään, että rahoitusmarkkinoiden valvonta kattaa muun muassa asetuksen N:o 575/2013 säännösten mukaisesti harjoitetun pankkivalvonnan.

34

Kyseisen lain 3 §:n 1 ja 4 momentin mukaan finanssivalvontaviranomainen on toimivaltainen rahoitusmarkkinoiden valvonnan alalla. Kyseisen lain 3 a §:ssä täsmennetään, että kyseinen viranomainen on poikkeustapauksia lukuun ottamatta asetuksen N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 40 alakohdassa tarkoitettu toimivaltainen viranomainen.

35

Pankkioikeudesta annetun lain, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä pankkilaki), 144 §:n 1, 1a 3 ja 4 momentissa säädetään seuraavaa:

”1.   Edellä 138 §:n 3 momentissa tarkoitetussa tilanteessa finanssivalvontaviranomainen voi, 142 §:n 1 momentissa tarkoitettujen olosuhteiden vuoksi, pankin tilanteen parantamiseksi tai toteutetun elvytyssuunnitelman tehokkuuden varmistamiseksi päättää asiamiehen nimittämisestä pankille, jollei [BFG-lain] 5 §:n 6 momentista muuta johdu.

1a.   Edellä 1 momentissa tarkoitetussa tilanteessa finanssivalvontaviranomainen määrittelee päätöksessään asiamiehen tehtävien laajuuden.

– –

3.   Asiamiehellä on oikeus vastustaa pankin johtokunnan ja hallintoneuvoston päätöslauselmia ja päätöksiä. Hallintoneuvoston tai johtokunnan kokouksessa esitetty ilmoitus aikomuksesta esittää vastalause keskeyttää päätöslauselman tai päätöksen täytäntöönpanon.

4.   Asiamies voi riitauttaa yhtiökokouksen päätöslauselman tai osuuspankin yhtiökokouksen päätöslauselman, jotka loukkaavat pankin etuja – –”

36

Koska GN Bank ei ollut noudattanut asetuksessa N:o 575/2013 säädettyjä omien varojen vaatimuksia, finanssivalvontaviranomainen nimesi 22.12.2021 tekemällään päätöksellä kyseiseen rahoituslaitokseen BFG-lain 5 §:n 6 momentissa tarkoitetun asiamiehen, jonka tehtävä vastaa direktiivin 2014/59 29 artiklassa tarkoitetun ”väliaikaisen hallinnonhoitajan” tehtävää kyseisen laitoksen taloudellisen tilanteen parantamiseksi. Tämä tehtävä annettiin BFG:lle. Finanssivalvontaviranomainen antoi kyseisellä päätöksellä sen tehtäväksi muun muassa kertomusten laatimisen, GN Bankin toiminnan seurannan ja kaikkien mainittuun tehtävään kuuluvien laillisten valtuuksien käyttämisen.

37

Finanssivalvontaviranomainen ilmoitti 18.8.2022 BFG:lle GN Bankin maksukyvyttömyysriskistä ja siitä, ettei ollut näyttöä siitä, että toteutetut toimenpiteet poistaisivat riskin ajoissa.

38

Tässä yhteydessä BFG teki kriisinratkaisuviranomaisen ominaisuudessa 29.9.2022 päätöksen GN Bankin asettamisesta kriisinratkaisuun, erityisen hallinnonhoitajan nimittämisestä, kyseisen laitoksen liikkeeseen laskemien pääomainstrumenttien alaskirjaamisesta ja omaisuudenhoitoyhtiön kriisinratkaisuvälineen soveltamisesta (jäljempänä pääasiassa kyseessä oleva päätös). Tästä syystä kyseisessä päätöksessä mainitut GN Bankin varat siirrettiin 3.10.2022 omaisuudenhoitoyhtiölle, ja tätä siirtoa koskevat poikkeukset lueteltiin tyhjentävästi. Nämä poikkeukset koskivat muun muassa varallisuusoikeuksia, jotka perustuivat tosiasiallisiin toimiin, oikeustoimiin tai ulkomaanvaluutan määräisiin tai ulkomaanvaluutan kurssiin indeksoituihin luotto- ja lainasopimuksiin liittyvien sääntöjen rikkomiseen, sekä näistä varallisuusoikeuksista johtuviin vaatimuksiin, mukaan lukien ne, jotka ovat siviili- ja hallinto-oikeudellisten menettelyjen kohteena, riippumatta siitä, milloin ne oli esitetty. Päätös oli osoitettu GN Bankille, omaisuudenhoitoyhtiölle ja erityiselle hallinnonhoitajalle.

39

GN Bankin hallintoneuvosto nosti pääasiassa kyseessä olevasta päätöksestä kanteen Wojewódzki Sąd Administracyjny w Warszawiessa (voivodikunnan hallintotuomioistuin, Varsova, Puola), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin. Myös muut luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, kuten GN Bankin osakkeenomistajat, GN Bankin liikkeeseen laskemien joukkovelkakirjojen haltijat, velkojat sekä henkilöt, jotka ovat tehneet GN Bankin kanssa ulkomaanvaluutan määräisiä taikka tällaiseen valuuttaan indeksoituja luotto- ja lainasopimuksia, nostivat kanteita kyseisestä päätöksestä.

40

Kyseisten eri kanteiden kantajat vaativat ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta toteamaan, että pääasiassa kyseessä oleva päätös on lainvastainen, minkä toteamisen vuoksi ne voisivat esittää vahingonkorvausvaatimuksia yleisissä tuomioistuimissa. Ne esittävät kanneperusteita, jotka koskevat aineellisen oikeuden ja sellaisten menettelysääntöjen rikkomista, jolla on huomattava vaikutus kyseiseen päätökseen. Tässä yhteydessä kantajat väittävät muun muassa, että BFG oli eturistiriitatilanteessa, joka esti sitä hoitamasta kriisinratkaisuviranomaisen tehtäviä, koska se hoiti samalla valvontatehtäviä, pankkitalletusten takaajan tehtäviä ja kriisinratkaisutehtäviä. Direktiivissä 2014/59 säädettyjen asianmukaisten menettelyllisten takeiden puuttuminen pahensi tätä eturistiriitaa.

41

BFG kiistää eturistiriidan olemassaolon. Se väittää lisäksi, että se on toteuttanut organisatorisia ja rakenteellisia järjestelyjä, joilla taataan sen toiminnallinen riippumattomuus kriisinratkaisuviranomaisena ja vältetään kaikki eturistiriidat kriisinratkaisutehtävien ja muiden tehtävien hoitamisessa.

42

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa ensinnäkin, että ennakkoratkaisupyynnön esittämispäivänä pääasiassa kyseessä olevasta päätöksestä oli nostettu yli 7000 kannetta, mikä vastaa kyseisessä tuomioistuimessa yli kahden vuoden aikana nostettujen kanteiden keskimääräistä lukumäärää. Se on ilmoittanut myöhemmin unionin tuomioistuimelle, että tästä päätöksestä nostettujen kanteiden määrä oli nyt yli 8000.

43

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa tältä osin, että hallintotuomioistuinmenettelystä annetun lain 111 §:n 1 momentin mukaan sen on yhdistettävä kaikki pääasiassa kyseessä olevasta päätöksestä nostetut kanteet ja että se on näin ollen määrännyt yhdistämisestä 26.1.2023 yhteistä käsittelyä ja yhteistä ratkaisua varten. Se katsoo kuitenkin, että tämän säännöksen soveltaminen tekee tuomion antamisen kohtuullisessa ajassa suhteettoman vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.

44

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii tässä yhteydessä, onko jokaisen, jonka oikeudellista intressiä pääasiassa kyseessä olevalla päätöksellä on loukattu, oikeus saattaa asia hallintotuomioistuimen käsiteltäväksi, direktiivin 2014/59 85 artiklan 2 ja 3 kohdan, luettuna yhdessä SEU 19 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan ja perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, mukainen tehokas oikeussuojakeino. Se toteaa, että kyseisen direktiivin johdanto-osan 88 perustelukappaleessa viitataan viimeksi mainittuun artiklaan ja korostetaan, että tarkoituksena on taata asianomaisille henkilöille ”oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin” heitä koskevien toimenpiteiden osalta.

45

Vaikka lähtökohtaisesti kansallisessa lainsäädännössä on määritettävä henkilöt, joilla on oikeus hakea muutosta kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen päätökseen, ja se, miten näiden henkilöiden oikeudellisten intressien suoja on taattu, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin epäilee, onko se, että kyseisille henkilöille annetaan mahdollisuus nostaa hallintotuomioistuimessa erillinen kanne kyseisestä päätöksestä, ehdoton edellytys unionin oikeuteen perustuvien oikeuksien suojalle.

46

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa nimittäin, että BFG-lain 11 §:n 8 momentin ja 105 §:n 2 ja 3 momentin mukaan päätös aloittaa kriisinratkaisu on lopullinen ja välittömästi täytäntöönpanokelpoinen ja että hallintotuomioistuin, jonka käsiteltäväksi päätöksestä nostettu kanne on saatettu, ei voi kumota päätöstä vaan sillä on ainoastaan toimivalta todeta se lainvastaiseksi tai hylätä kyseinen kanne. Näillä säännöksillä pannaan täytäntöön direktiivin 2014/59 85 artiklan 4 kohta.

47

Koska mainitulla kanteella ei ole lykkäävää vaikutusta eikä se voi johtaa tällaisen päätöksen kumoamiseen, kansallinen lainsäätäjä on antanut asianomaisille henkilöille oikeuden nostaa vahingonkorvauskanne. Näin ollen lainvoimainen tuomio, jolla pääasiassa kyseessä oleva päätös todetaan lainvastaiseksi, mahdollistaisi tällaisen kanteen nostamisen ottamatta kantaa siihen, onko se perusteltu.

48

Hallintomenettelyä koskevien kansallisten sääntöjen osalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että hallintotuomioistuimet harjoittavat lainkäyttöä valvomalla julkishallinnon toimintaa sen laillisuuden kannalta. Nämä tuomioistuimet antavat ratkaisunsa asian rajoissa, mutta ne eivät ole sidottuja kannekirjelmässä esitettyihin kanneperusteisiin, vaatimuksiin ja oikeudelliseen perustaan, mikä merkitsee lähinnä sitä, että ne valvovat riidanalaisen toimen laillisuutta täysimääräisesti. Esitetyillä kanneperusteilla on siis vain ohjeellista arvoa, ja tuomiossa voidaan ottaa huomioon muitakin lainvastaisuuksia kuin ne, joihin kantaja on vedonnut.

49

Lisäksi hallintotuomioistuinmenettelystä annetun lain 170 §:n mukaan lainvoimaisella hallintotuomiolla on erga omnes ‑vaikutus.

50

Näin ollen yhtäältä mahdollisella lainvoimaisella hallintotuomiolla, jossa pääasiassa kyseessä olevan päätöksen lainvastaisuus todetaan, ei olisi kyseisen päätöksen adressaatteihin eikä muihinkaan niihin henkilöihin, joita se niiden oikeudellisiin intresseihin liittyvistä syistä koskee, välitöntä vaikutusta, johon heidän oikeutensa ja velvollisuutensa perustuisivat. Toisaalta henkilöt, jotka eivät ole olleet asianosaisina kyseiseen päätökseen johtaneessa hallinnollisessa menettelyssä ja jotka eivät ole itse nostaneet tuomioistuimessa kannetta päätöksestä mutta joiden oikeudellista intressiä päätöksen mahdollinen lainvastaisuus on loukannut, voisivat nostaa vahingonkorvauskanteita yleisissä tuomioistuimissa vetoamalla kyseiseen tuomioon.

51

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii tässä yhteydessä, onko Puolan lainsäätäjä katsonut perustellusti, että direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohdasta, perusoikeuskirjan 47 artiklasta ja SEU 19 artiklan 1 kohdan toisesta alakohdasta johtuvien vaatimusten täyttämiseksi oli tarpeen tunnustaa asiavaltuus hallintotuomioistuimissa kaikille henkilöille, joiden oikeudellista intressiä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisella päätöksellä on loukattu.

52

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen annettava vastaus on merkityksellinen, kun otetaan huomioon sen velvollisuus määrittää oikeudenkäynnin asianosaisten ryhmä ja sen käsiteltäväksi saatettujen kanteiden käsittely, koska yleisten tuomioistuinten käsiteltäväksi saatettua kannetta, jonka asianomaiset henkilöt voivat Puolan oikeuden mukaan nostaa vedotakseen oikeuksiinsa, joita on mahdollisesti loukattu pääasiassa kyseessä olevalla päätöksellä, voitaisiin yhdistettynä hallintotuomioistuimissa sovellettaviin menettelysääntöihin pitää asianmukaisena ja riittävänä näiden henkilöiden oikeuksien tehokkaan suojan takaamiseksi.

53

Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että jos näin ei olisi, kun otetaan huomioon pääasiassa kyseessä olevasta päätöksestä nostettujen kanteiden suuri määrä, olisi tutkittava sen kansallisen prosessioikeuden säännöksen seurauksia, jonka mukaan sen on yhdistettävä kaikki nämä kanteet oikeudenkäyntiä varten. Se pohtii, voiko se – taatakseen tehokkaan oikeussuojan muille henkilöille kuin kriisinratkaisun kohteena olevalle laitokselle mutta myös viimeksi mainitulle – jättää soveltamatta kyseistä säännöstä.

54

Kyseisen säännöksen tarkoituksena on lähinnä välttää se, että hallintotuomioistuin, jossa on nostettu useita kanteita samasta toimesta, antaisi niitä erikseen tutkiessaan toisistaan poikkeavia tuomioita.

55

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että nyt käsiteltävässä asiassa tämä menettelyllinen vaatimus voisi viivästyttää huomattavasti asian käsittelyn päättävän tuomion antamista ja tehdä unionin oikeusjärjestyksessä näille henkilöille annettujen oikeuksien käyttämisen käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, mikä olisi tehokkuusperiaatteen vastaista.

56

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että kun otetaan huomioon menettelysäännöt, jotka koskevat kanteiden tutkimista hallintotuomioistuimissa, ja tällaisen kanteen johdosta annetun lainvoimaisen tuomion vaikutukset, mainitun menettelyllisen vaatimuksen soveltamatta jättäminen edistäisi unionin oikeudessa taattujen oikeuksien toteuttamista, koska sillä voitaisiin täyttää vaatimus pääasiassa kyseessä olevan päätöksen nopeasta laillisuusvalvonnasta direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Tässä tapauksessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ratkaisisi GN Bankin hallintoneuvoston nostaman ensimmäisen kanteen.

57

Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että pääasiassa kyseessä olevan päätöksen valvonta edellyttää sen tutkimista, noudattiko BFG päätöstä tehdessään direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitettua toiminnallisen riippumattomuuden vaatimusta ja vaatimusta siitä, ettei kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen eri tehtävien välillä ole mitään eturistiriitaa, kun otetaan erityisesti huomioon se, että kyseiselle viranomaiselle on kasautunut kriisinratkaisutehtäviä, GN Bankin väliaikaisen hallinnonhoitajan tehtäviä, joita se oli aikaisemmin harjoittanut, ja pankkitalletusten vakuustehtäviä.

58

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo tältä osin, että vaikka finanssivalvontaviranomainen hoitaa valvontatehtävää sanan suppeassa merkityksessä, on kuitenkin niin, että kyseinen valvontaviranomainen nimittää väliaikaisen hallinnonhoitajan ja että tämä hoitaa valvontaviranomaisen sille antamia tehtäviä. Näistä syistä ei voida lähtökohtaisesti sulkea pois sitä, että BFG:n väliaikaisen hallinnonhoitajan tehtävien hoitaminen edellyttää asianmukaisten säännösten antamista, jotta varmistetaan tämän toiminnallinen riippumattomuus kansallisena kriisinratkaisuviranomaisena ja vältetään kaikki eturistiriidat.

59

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan kriisinratkaisu- ja talletussuojatehtävien kasautuminen BFG:lle aiheuttaa näiden kahden tehtävän rakenteellisen erottamisen ja organisatorisen riippumattomuuden puuttuessa lisäksi riskin siitä, että kyseisen viranomaisen toteuttamilla toimenpiteillä sellaiseen pankkiin nähden, jonka tilanteeseen liittyy maksukyvyttömyysriski, pyritään minimoimaan niiden varojen sitominen, joita mainitulla viranomaisella on käytettävissään sen talletusten vakuusjärjestelmän tehtävien yhteydessä, ja jotka kyseessä olevan pankin kaatuessa pitäisi vapauttaa tämän vakuuden perusteella.

60

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii lisäksi, onko siitä huolimatta, että BFG-laissa ei ole säännöksiä, joilla varmistetaan, että kriisinratkaisutoiminnot erotetaan rakenteellisesti BFG:n muista tehtävistä, kuitenkin mahdollista katsoa, että toiminnallisen riippumattomuuden ja eturistiriitojen välttämisen tavoite on saavutettu, jos tätä varten on toteutettu muita toimenpiteitä, joita pidetään riittävinä.

61

Tässä tilanteessa Wojewódzki Sąd Administracyjny w Warszawie on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

62

Toisella kysymyksellään, joka on tutkittava ensimmäiseksi, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 47 artiklan ja SEU 19 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan kanssa, tulkittava siten, että se on esteenä sellaisen kansallisen menettelysäännön soveltamiselle, jonka mukaan kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen päätöksestä, jolla on päätetty toteuttaa kriisinhallintatoimi, nostettujen kanteiden osalta toimivaltainen tuomioistuin yhdistää kaikki kyseisessä tuomioistuimessa kyseisestä päätöksestä nostetut kanteet, kun kyseisen säännöksen soveltaminen saattaa tehdä tuomion antamisen kohtuullisessa ajassa suhteettoman vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi, kun otetaan huomioon kyseisestä päätöksestä nostettujen kanteiden huomattava määrä.

63

Puolan hallitus katsoo, ettei toista kysymystä voida ottaa tutkittavaksi.

64

Kyseinen hallitus katsoo, että vastaus tähän kysymykseen on tarpeeton, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on jo yhdistänyt pääasiassa kyseessä olevasta päätöksestä nostetut kanteet, jotka olivat vireillä siinä 26.1.2023, joten sen on vastedes mahdotonta ratkaista erikseen ainoastaan GN Bankin hallintoneuvoston kanne.

65

Tältä osin jo toisen kysymyksen sanamuodosta ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytäneellä tuomioistuimella on epäilyjä siitä, onko mahdollista sovittaa yhteen kansallisessa oikeudessa asetettu velvollisuus yhdistää sen käsiteltäväksi saatetut lukuisat kanteet ja unionin oikeuden säännöksistä, joiden tulkintaa se pyytää, johtuva tarve ratkaista asia nopeasti tai ainakin kohtuullisessa ajassa. Mainittuun kysymykseen annettavasta vastauksesta on kuitenkin hyötyä siitä huolimatta, että suurin osa ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä olevista kanteista on yhdistetty, koska tämä vastaus voisi johtaa siihen, että kyseinen tuomioistuin toteaisi, että niiden yhdistäminen oli pätemätön sen vuoksi, että se oli ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, ja näin ollen päättäisi näiden kanteiden erottamisesta.

66

Toinen ennakkoratkaisukysymys voidaan näin ollen ottaa tutkittavaksi.

67

SEU 19 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot säätämään tarvittavista muutoksenhakukeinoista tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden takaamiseksi yksityisille unionin oikeuteen kuuluvilla aloilla (tuomio 21.12.2021, Randstad Italia,C‑497/20, EU:C:2021:1037, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tämä tehokasta oikeussuojaa koskeva vaatimus on ymmärrettävä erityisesti perusoikeuskirjan 47 artiklassa tarkoitetulla tavalla (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Puola (Tuomareita koskeva kurinpitojärjestelmä),C‑791/19, EU:C:2021:596, 57 kohta). Lisäksi direktiivin 2014/59 johdanto-osan 88 ja 130 perustelukappaleessa korostetaan, että direktiivissä kunnioitetaan perusoikeuskirjassa tunnustettuja oikeuksia, vapauksia ja periaatteita ja erityisesti oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja että asianomaisilla osapuolilla on muun muassa oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin niitä koskevien toimenpiteiden osalta.

68

Perusoikeuskirjan 47 artiklan toisen kohdan mukaan tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevaan oikeuteen sisältyy erityisesti oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Tuomion antamiseen kuluneen ajan kohtuullisuutta on arvioitava kuhunkin asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella, ja erityisesti ottaen huomioon oikeusriidan merkitys sille, jota asia koskee, asian monimutkaisuus ja se, miten asianosaiset ovat menetelleet, eikä merkityksellisten arviointiperusteiden luettelo ole tyhjentävä (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2008, FIAMM ym. ja neuvosto ja komissio, C‑120/06 P ja C‑121/06 P, EU:C:2008:476, 212 kohta ja tuomio 16.7.2009, Der Grüne Punkt – Duales System Deutschland v. komissio, C‑385/07 P, EU:C:2009:456, 182 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69

Siltä osin kuin on kyse oikeudesta hakea muutosta kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten tekemiin kriisinhallintatoimien toteuttamista koskeviin päätöksiin, direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohdassa konkretisoidaan perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettu jokaisen oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa, edellyttämällä, että tuomioistuinvalvonta, johon on oikeus kaikilla henkilöillä, joihin tällaisen toimenpiteen toteuttamista koskeva päätös vaikuttaa, ”hoidetaan kiireellisenä”.

70

Arviointiperusteesta, joka koskee oikeusriidan merkitystä henkilöille, joihin kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen kriisinhallintatoimien toteuttamista koskevat päätökset vaikuttavat, eli asianomaisille laitoksille tai yhteisöille, niiden osakkeenomistajille, velkojille ja muille kolmansille, joihin tällaiset päätökset voivat mahdollisesti vaikuttaa, on todettava, että tuomion antamiseen kuluneen ajan kohtuullisuuden arviointi 85 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun valvonnan yhteydessä riippuu muun muassa tarpeesta täyttää oikeusvarmuuden perustavanlaatuinen vaatimus kaikkien näiden henkilöiden osalta mahdollisimman nopeasti, koska nämä toimenpiteet koskevat erityisiä päätöksiä, jotka ovat luonteeltaan poikkeuksellisia ja joilla on huomattavia seurauksia ja jotka – kuten muun muassa direktiivin 2014/59 johdanto-osan 92 perustelukappaleessa korostetaan – on toteutettava kiireellisesti, kun otetaan huomioon niiden riskien vakavuus, joita niillä pyritään torjumaan.

71

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy ilmi, että oikeusvarmuuden vaatimusta, kyseessä olevien taloudellisten kysymysten ja etujen merkittävyyttä sekä mahdollisesti kyseessä olevien henkilöiden suurta lukumäärää koskevat näkökohdat on otettava huomioon arvioitaessa sen määräajan kohtuullisuutta, jossa tuomioistuinvalvonta on suoritettava (ks. analogisesti tuomio 26.11.2013, Groupe Gascogne v. komissio,C‑58/12 P, EU:C:2013:770, 87 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

72

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohta on perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa merkityksessä pantu täytäntöön sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä siten, että eri toimijoiden on noudatettava BFG-lain 104 §:ssä säädettyjä lyhyitä määräaikoja eli määräaikaa, joka on lähtökohtaisesti seitsemän päivää kanteen tiedoksiantamisessa BFG:lle, 14 päivää sille, että viimeksi mainittu jättää kanteen yhdessä vastineensa kanssa, 30 päivää hallintotuomioistuimen ratkaisun antamista varten ja kaksi kuukautta mahdollisen kassaatiovalituksen ratkaisemista varten. Näin ollen on katsottava, että nyt käsiteltävä kysymys koskee perusoikeuskirjan 47 artiklan tulkintaa.

73

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa kuitenkin, että yleisesti sovellettava kansallinen menettelysäännös eli hallintotuomioistuinmenettelystä annetun lain 111 §:n 1 momentti näyttää estävän asiaa käsittelevää tuomioistuinta kunnioittamasta yksityisen oikeussubjektin oikeutta saada asiansa käsitellyksi kohtuullisessa ajassa, koska tässä säännöksessä velvoitetaan yhdistämään asiat, jotka koskevat samasta päätöksestä nostettuja kanteita, yhdistettyä käsittelyä ja ratkaisua varten. Kyseinen tuomioistuin täsmentää, että pääasiassa kyseessä olevasta päätöksestä nostettujen kanteiden määrä vastaa kaikkia siinä tavanomaisesti kahdessa vuodessa vireille tulleita kanteita ja että niiden yhdistetty käsittely on omiaan viivästyttämään tuomion antamista yli kohtuullisen ajan.

74

Huolimatta siitä, että liitännäisten asioiden yhdistäminen voi yleensä edistää hyvää oikeudenkäyttöä, tilanne on toinen, kun on kyse kanteista, jotka on nostettu kriisinhallintatoimen toteuttamista koskevista päätöksistä, jotka voivat vaikuttaa huomattavaan määrään henkilöitä ja johtaa siten useisiin kanteisiin. Tällaisessa tapauksessa tällainen yhdistäminen on nimittäin omiaan estämään kaikenlaisen tuomioistuinvalvonnan harjoittamisen useita vuosia, mikä on vastoin perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa.

75

Tässä tilanteessa on muistutettava, että yhtäältä sen periaatteen mukaisesti, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, jotta kansalliset tuomioistuimet voivat toimivaltansa rajoissa varmistaa unionin oikeuden täyden tehokkuuden, kun ne ratkaisevat käsiteltäväkseen saatettuja asioita, niillä on velvollisuus kansallista oikeutta soveltaessaan tulkita sitä kaikin mahdollisin tavoin kyseessä olevan direktiivin tekstin ja tavoitteen valossa saavuttaakseen siinä asetetun tavoitteen ja siten noudattaakseen SEUT 288 artiklan kolmatta alakohtaa. Vaikka tätä velvollisuutta rajoittavatkin yleiset oikeusperiaatteet, muun muassa oikeusvarmuutta ja taannehtivuuskieltoa koskevat periaatteet, eikä se voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem ‑tulkinnalle, kyseisten tuomioistuinten on ottamalla huomioon kansallinen oikeus kokonaisuudessaan ja soveltamalla siinä hyväksyttyjä tulkintatapoja kuitenkin tehtävä toimivaltansa rajoissa kaikki mahdollinen taatakseen kyseessä olevan direktiivin täyden tehokkuuden ja päätyäkseen ratkaisuun, joka on direktiivillä tavoitellun päämäärän mukainen (ks. vastaavasti tuomio 11.2.2021, M. V. ym. (Perättäiset määräaikaiset työsopimukset julkisella sektorilla),C‑760/18, EU:C:2021:113, 65, 67 ja 68 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

76

Toiseksi ensisijaisuusperiaatteen mukaan on niin, että jos kansallinen tuomioistuin, jonka tehtävänä on soveltaa toimivaltansa puitteissa unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä, ei voi tulkita kansallista säännöstöä unionin oikeuden vaatimusten mukaisesti, sillä on jäsenvaltion elimenä velvollisuus varmistaa kyseisten säännösten ja määräysten täysi oikeusvaikutus ja jättää tarvittaessa omasta aloitteestaan soveltamatta kaikkia sellaisia kansallisen oikeuden säännöksiä, jotka ovat ristiriidassa sellaisen unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen kanssa, jolla on välitön oikeusvaikutus sen käsiteltäväksi saatetussa oikeusriidassa (ks. vastaavasti tuomio 24.6.2019, Popławski,C‑573/17, EU:C:2019:530, 58 ja 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

77

Nyt käsiteltävässä asiassa on katsottava, että perusoikeuskirjan 47 artiklan määräyksillä on välitön oikeusvaikutus (ks. vastaavasti tuomio 15.4.2021, Braathens Regional Aviation,C‑30/19, EU:C:2021:269, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

78

Näin ollen muun muassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarvittaessa jätettävä soveltamatta kansallisen prosessioikeuden sellaisia säännöksiä, joiden mukaan se ei saa erottaa pääasiassa kyseessä olevia kanteita, jos näitä säännöksiä ei voida tulkita siten, että kunnioitetaan perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa.

79

Unionin tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa Puolan hallitus on lisäksi todennut, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa asioissa Puolan oikeuden mukaan nämä asiat voidaan erottaa toisistaan, jos yhdistäminen on pätemätöntä. Tämän hallituksen mukaan erottamistapauksessa eri tuomarit kuitenkin käsittelisivät kyseisiä asioita samanaikaisesti, mikä aiheuttaisi riskin ristiriitaisista tuomioista, koska mikään prosessuaalinen menettelytapa ei mahdollista samalla sekä kyseisen riskin välttämistä että sen varmistamista, että perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua jokaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa kunnioitetaan.

80

Tältä osin on muistutettava, että perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua tehokkaan oikeussuojan vaatimusta sovelletaan muun muassa unionin oikeuden mukaisiin oikeussubjektien oikeuksiin perustuvia oikeussuojakeinoja koskevien menettelysääntöjen määrittämiseen (ks. vastaavasti tuomio 17.5.2022, Ibercaja Banco,C‑600/19, EU:C:2022:394, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

81

Jos unioni ei ole antanut asiasta säännöksiä, niiden henkilöiden, joita koskee kansallisen viranomaisen päätös kriisinratkaisun toteuttamisesta, tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden soveltamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt kuuluvat jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla näiden jäsenvaltioiden sisäiseen oikeusjärjestykseen, mutta kuitenkin noudattaen vastaavuus- ja tehokkuusperiaatetta (ks. analogisesti tuomio 24.10.2018, XC ym.,C‑234/17, EU:C:2018:853, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

82

Perusoikeuskirjan 47 artiklan 1 kohdassa vahvistetun tehokkaan oikeussuojan periaatteen vaatimusten täyttämiseksi kansallisen tuomioistuimen on direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohdan mukaisesti toteutettava tarvittavat menettelylliset ja organisatoriset toimenpiteet punnitsemalla asiaan liittyviä eri intressejä ja arvioimalla näiden toimenpiteiden vaikutusta kaikkiin henkilöihin, jotka ovat pätevästi nostaneet kanteen kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen päätöksestä. Jotta siis taattaisiin sellaisen myöhemmän tuomioistuinratkaisun täysi tehokkuus, joka koskee unionin oikeuteen perustuvien oikeuksien olemassaoloa, kansallisella tuomioistuimella on oltava mahdollisuus kanteiden erottamistapauksessa toteuttaa tarvittavat toimenpiteet, joilla voidaan sekä varmistaa, että perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa kunnioitetaan ja että vältetään vaara siitä, että eri tuomioistuimet antavat keskenään ristiriitaisia tuomioita.

83

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkastettava, onko ensinnäkin yhden tai useamman sellaisen asian käsittely, jossa on kyse pääasiassa kyseessä olevan kaltaisesta kriisinratkaisuviranomaisen päätöksestä nostetusta yhdestä tai useammasta kanteesta, ja samaa päätöstä koskevien muiden asioiden samanaikainen lykkääminen tarpeen sellaisen myöhemmän tuomioistuinratkaisun täyden tehokkuuden varmistamiseksi, joka koskee unionin oikeuteen perustuvien oikeuksien olemassaoloa.

84

Edellä todettujen seikkojen perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että perusoikeuskirjan 47 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä sellaisen kansallisen menettelysäännön soveltamiselle, jonka mukaan tuomioistuimen, joka on toimivaltainen käsittelemään kanteita kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen päätöksestä toteuttaa kriisinhallintatoimi, on yhdistettävä kaikki kyseisessä tuomioistuimessa kyseisestä päätöksestä nostetut kanteet, kun kyseisen säännön soveltaminen on vastoin oikeutta saada asia käsitellyksi kohtuullisessa ajassa.

85

BFG ja Puolan hallitus väittävät, ettei tutkittavaksi voida ottaa ensimmäistä kysymystä, joka koskee sitä mahdollisuutta, että kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen kriisinhallintapäätöksestä nostettuja lukuisia kanteita käsittelevä tuomioistuin lausuu näistä kanteista vain yhdestä, koska se harjoittaa laillisuusvalvontaa ja koska sen ratkaisulla on erga omnes ‑vaikutus.

86

BFG:n mukaan vastaus siihen ei ole tarpeen pääasian ratkaisemiseksi. Kyse on nimittäin oikeudenkäyntimenettelyn kulkuun liittyvistä teknisistä näkökohdista, jotka eivät edellytä unionin oikeuden tulkintaa, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole esittänyt epäilyjä siitä, ovatko kyseistä menettelyä sääntelevät kansalliset säännökset unionin oikeuden mukaisia.

87

Tässä yhteydessä unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta, jolloin olettamana on, että niillä on merkitystä. Jos siis esitetty kysymys koskee unionin oikeussäännön tulkintaa tai pätevyyttä, unionin tuomioistuimella on lähtökohtaisesti velvollisuus vastata siihen, paitsi jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyyn kysymykseen (tuomio 21.12.2021, Trapeza Peiraios,C‑243/20, EU:C:2021:1045, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

88

Nyt käsiteltävässä asiassa kyseisessä kysymyksessä kyseessä oleva unionin oikeuden tulkinta voi vaikuttaa pääasian menettelyyn kuitenkin siltä osin kuin se perustuu pääasiassa kyseessä olevasta päätöksestä nostettuihin kaikkiin muihin kanteisiin kuin GN Bankin hallintoneuvoston nostamaan kanteeseen, jollei toiseen kysymykseen annettavasta vastauksesta muuta johdu. Lisäksi toisin kuin FGB väittää, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ottaa nimenomaisesti huomioon sen mahdollisuuden, että velvollisuus tutkia kaikki sen käsiteltäväksi saatetut kanteet pakottaa sen jättämään noudattamatta velvollisuuttaan ratkaista asia nopeasti.

89

Puolan hallitus puolestaan katsoo, että vastaus ensimmäiseen kysymykseen on tarpeeton samoista syistä, kuin jotka on esitetty tämän tuomion 64 kohdassa.

90

Tähän kysymykseen annettavasta vastauksesta on kuitenkin edelleen hyötyä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltäviksi saatettujen eri kanteiden yhdistämisestä huolimatta, koska viimeksi mainittu voisi toiseen kysymykseen annetun vastauksen valossa katsoa, että mainittu yhdistäminen on vastoin perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa, mikä mahdollistaisi sen, että se voisi ensinnäkin erottaa kanteet ja toiseksi suorittaa tämän tuomion 83 kohdassa mainitun tarkistuksen.

91

Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys voidaan näin ollen ottaa tutkittavaksi.

92

Aluksi on todettava, että vaikka direktiivin 2014/59 85 artiklan 2 kohta mainitaan ensimmäisessä kysymyksessä, sillä ei ole merkitystä pääasian olosuhteissa. Kyseinen säännös koskee nimittäin oikeutta hakea muutosta mihin tahansa kriisinehkäisytoimen toteuttamispäätökseen tai muun valtuuden käyttämispäätökseen kuin kyseisen direktiivin mukaiseen kriisinhallintatoimeen, kun taas pääasiassa kyseessä oleva päätös, jolla pyritään lähinnä asettamaan GN Bank kriisinratkaisuun, on vastaavasti mainitun direktiivin 2 artiklan 40 ja 102 alakohdassa tarkoitettu kriisinratkaisutoimi ja näin ollen kriisinhallintatoimi.

93

Näin ollen on katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, tulkittava siten, että kun kansallisen tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen kriisinhallintatoimen toteuttamispäätöksestä useita kanteita, joista yhden on nostanut kriisinratkaisun kohteena olevan laitoksen elin, tämän yhden ainoan kanteen aineellisen sisällön tarkastelun perusteella voidaan katsoa, että tehokkaita oikeussuojakeinoja koskeva oikeus on varmistettu kaikkien muiden sellaisten henkilöiden osalta, jotka ovat myös nostaneet kanteen tästä päätöksestä, koska kyseinen tuomioistuin yhtäältä harjoittaa laillisuusvalvontaa ilman, että sen tutkiman kanteen kanneperusteet, vaatimukset ja oikeusperusta sitoisivat sitä, ja toisaalta antaa tuomion, jolla on erga omnes ‑vaikutus ja johon kaikki henkilöt, joihin kyseinen päätös vaikuttaa, voivat vedota saadakseen korvausta vahingosta, joka päätöksestä näille on aiheutunut.

94

On kuitenkin muistutettava, että direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohdassa säädetään, että kaikilla henkilöillä, joihin kriisinhallintatoimen toteuttamispäätös vaikuttaa, on oltava oikeus riitauttaa kyseinen päätös tuomioistuimessa.

95

On totta, että kyseisen direktiivin 85 artiklan 4 kohdan toisen alakohdan mukaan kriisinratkaisuviranomaisen päätöksen mitättömäksi julistaminen ei saa vaikuttaa mahdollisiin myöhempiin sen mitätöidyn päätöksen nojalla toteuttamiin hallinnollisiin toimiin tai transaktioihin, jos se on tarpeen vilpittömässä mielessä toimivien kolmansien osapuolten etujen suojelemiseksi, koska kyseisten viranomaisten laittoman päätöksen tai toimen korjaustoimet on rajoitettava niille, joihin se vaikuttaa, suoritettavaan korvaukseen tappiosta, jonka nämä ovat kärsineet päätöksen tai toimen seurauksena.

96

Puolan oikeuden mukaan henkilön, johon BFG:n kriisinratkaisuviranomaisena toteuttama kriisinhallintatoimi vaikuttaa, ei ole pitänyt itse riitauttaa kyseisen toimen laillisuutta kansallisessa hallintotuomioistuimessa voidakseen esittää hänelle kyseisestä toimesta aiheutuneen vahingon korvaamista koskevan vaatimuksen, koska kyseinen henkilö voi vedota vaatimuksensa tueksi kyseisen tuomioistuimen toisen yksityisen nostaman kanteen ratkaisseella tuomiolla todettuun kyseisen toimen lainvastaisuuteen.

97

Siinä tapauksessa, että GN Bankin hallintoneuvoston nostamasta kanteesta annettavalla tuomiolla hylättäisiin tämä kanne perusteettomana, muut pääasian kantajat eivät kuitenkaan nyt käsiteltävässä asiassa voisi tällaisen tuomion erga omnes ‑vaikutuksen vuoksi esittää korvausvaatimusta heille aiheutuneesta vahingosta. Muilta kantajilta evättäisiin tällöin oikeus vedota omiin kanneperusteisiinsa pääasiassa kyseessä olevasta päätöksestä nostamansa kanteen tueksi, vaikka näistä perusteista ei ole käyty kontradiktorista näkemystenvaihtoa, jolla varmistettaisiin, että kyseiset kantajat tuntevat sekä tosiseikat että oikeudelliset seikat, jotka ovat ratkaisevia menettelyn lopputuloksen kannalta, ja voivat tuoda esille näkemyksensä niistä.

98

Unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että perusoikeuskirjan 47 artiklassa taatun tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden kaltaiset perusoikeudet eivät tosin ole ehdottomia vaan niitä voidaan rajoittaa, kuitenkin sillä edellytyksellä, että rajoitukset tosiasiassa palvelevat yleisen edun mukaisia kyseisellä toimella tavoiteltuja tavoitteita eikä niillä puututa perusoikeuksiin tavoitellun päämäärän kannalta suhteettomasti ja tavalla, jota ei voida hyväksyä ja jolla loukattaisiin näin suojattujen oikeuksien keskeistä sisältöä (ks. tuomio 26.9.2013, Texdata Software,C‑418/11, EU:C:2013:588, 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

99

Jos yksityiseltä, johon kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen päätös toteuttaa kriisinhallintatoimi vaikuttaa, evättäisiin oikeus saada perustellulla tuomiolla ratkaisu direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohdassa tarkoitetusta tämän pätevästi vireille panemasta muutoksenhausta, hänen tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeutensa keskeistä sisältöä loukattaisiin.

100

Näin ollen nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei voi tämän tuomion 97 kohdassa mainitussa tilanteessa vedota tuomion, jolla ratkaistaan GN Bankin hallintoneuvoston nostaman kanteen kaltainen kanne, erga omnes ‑vaikutukseen evätäkseen kaikilta muilta henkilöiltä, joihin asia vaikuttaa, kohtuullisen mahdollisuuden esittää asiansa.

101

Lisäksi on todettava, että sillä, että kansallisella hallintotuomioistuimella on oikeus tutkia siinä riitautetun päätöksen laillisuus kaikkien oikeusperustojen ja kanneperusteiden kannalta riippumatta kyseisestä päätöksestä nostetun kanteen kanneperusteista, siinä esitetyistä vaatimuksista ja oikeusperustasta, ei merkitse sitä, että kyseinen tuomioistuin on välttämättä tutkinut kyseisen päätöksen kaikkien asiassa merkityksellisten kanneperusteiden kannalta. Ei nimittäin voida sulkea pois sitä, että jokin kanteista, joita ei ole tutkittu, perustuu tosiseikkoihin tai oikeudellisiin seikkoihin, joita ei ole otettu huomioon tämän valvonnan yhteydessä.

102

Ensimmäiseen kysymykseen on näin ollen vastattava, että direktiivin 2014/59 85 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että kun kansallisen tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen päätöksestä toteuttaa kriisinhallintatoimi useita kanteita, joista yhden on nostanut kriisinratkaisun kohteena olevan laitoksen elin, sillä perusteella, että pelkästään tämä yksi kanne on hylätty perusteettomana, ei voida katsoa, että tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden kunnioittaminen on varmistettu kaikkien muiden sellaisten henkilöiden osalta, joihin tämä päätös vaikuttaa ja jotka ovat myös nostaneet siitä kanteen ja vedonneet kanneperusteisiin, joita ei ole otettu huomioon annetussa tuomiossa ja joita ei missään tapauksessa ole käsitelty kontradiktorisessa näkemystenvaihdossa, jossa nämä henkilöt ovat voineet esittää asiansa.

103

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, ettei kyseistä säännöstä voida soveltaa tilanteessa, jossa kansallinen kriisinratkaisuviranomainen hoitaa myös kyseisen direktiivin 29 artiklassa tarkoitetun väliaikaisen hallinnonhoitajan tehtäviä ja direktiivissä 2014/49 tarkoitetun talletusten vakuusjärjestelmän tehtäviä, joten siinä ei velvoiteta toteuttamaan rakenteellisia toimenpiteitä, joilla varmistetaan kyseisen viranomaisen toiminnallinen riippumattomuus ja vältetään kaikki näihin tehtäviin liittyvät eturistiriidat.

104

Puolan hallitus väittää, ettei kolmatta kysymystä, jota se pitää hypoteettisena, voida ottaa tutkittavaksi lähinnä sillä perusteella, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmennä yhteyttä, joka vallitsee direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdan ja pääasiassa kyseessä olevan päätöksen laillisuusvalvonnan välillä.

105

On kuitenkin todettava, että tähän kysymykseen annettava vastaus liittyy tiettyihin pääasian kantajien ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa esittämiin kanneperusteisiin, joihin ennakkoratkaisupyynnössä viitataan ja jotka koskevat lähinnä kriisinratkaisuviranomaisena toimivan BFG:n riippumattomuuden oletetun puuttumisen väitettyä vaikutusta pääasiassa kyseessä olevan päätöksen sääntöjenmukaisuuteen.

106

Mainittu ennakkoratkaisukysymys voidaan näin ollen ottaa tutkittavaksi.

107

Direktiivin 2014/59 3 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan periaate, jonka mukaan kriisinratkaisutehtäviä hoitavat hallintoviranomaiset tai viranomaiset, joille on annettu hallinnolliset valtuudet. Kyseisen artiklan 3 kohdasta ilmenee lisäksi, että kyseiset viranomaiset voivat hoitaa muita tehtäviä ja että kriisinratkaisuviranomainen voi jopa olla asetusta N:o 575/2013 ja direktiiviä 2013/36 sovellettaessa valvonnasta vastaava toimivaltainen viranomainen. Jos ne kuitenkin suorittavat useita tehtäviä, 3 kohdassa säädetään, että on toteutettava asianmukaiset rakenteelliset järjestelyt, joilla varmistetaan toiminnallinen riippumattomuus ja vältetään eturistiriidat.

108

Kuten julkisasiamies on pääasiallisesti todennut ratkaisuehdotuksensa 34 ja 36 kohdassa, tällaisessa asiayhteydessä direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdassa vahvistetut operatiivista riippumattomuutta ja eturistiriitojen ehkäisemistä koskevat vaatimukset koskevat siihen, että sama laitos hoitaa useita tehtäviä, liittyvää riskiä siitä, että sen päätöksenteko kriisinratkaisuviranomaisena vääristyy, ja niiden tarkoituksena on suojata tällaista päätöksentekoa kaikelta kriisinratkaisutehtävään kuulumattomalta sisäisellä vaikuttamiselta, jotta tätä tehtävää hoitaessaan kyseinen laitos pyrkii yksinomaan kriisinratkaisumekanismiin liittyviin tavoitteisiin.

109

Tältä osin hyvin laajojen ilmaisujen käytöstä 3 kohdassa, joka koskee ”asiaankuuluvien valvontaviranomaisten – – valvontatehtävi[ä] tai niiden mui[ta] tehtävi[ä]” taikka kyseisen viranomaisen ”valvonta- tai mu[ita] tehtäv[iä]”, sekä siitä, että kyseisessä kohdassa tarkoitetaan yleisesti ”viranomai[sia], jolle on annettu hallinnolliset valtuudet”, ilmenee, että unionin lainsäätäjä on halunnut asettaa nämä vaatimukset kaikkien muiden kriisinratkaisuviranomaisen harjoittamien tehtävien osalta heti kun niiden luonne aiheuttaa tällaisen objektiivisen riskin.

110

Tämä pätee varmasti direktiivin 2014/59 29 artiklassa tarkoitettuihin väliaikaisen hallinnonhoitajan tehtäviin tai direktiivissä 2014/49 tarkoitettuihin talletusten vakuusjärjestelmän tehtäviin.

111

Muun muassa direktiivin 2014/59 29 artiklasta, luettuna kyseisen direktiivin johdanto-osan 40 perustelukappaleen valossa, ja sen 109 artiklasta ilmenee, että näillä tehtävillä on yhteyksiä kriisinratkaisumekanismiin, koska yhtäältä väliaikaisen hallinnonhoitajan nimittäminen tapahtuu siinä yhteydessä, kun toteutetaan varhaisen tilanteeseen puuttumisen toimenpiteitä kriisinratkaisun aloittamisen välttämiseksi, mutta sen jälkeen voidaan aloittaa kriisinratkaisu, ja toisaalta kriisinratkaisun yhteydessä voidaan käyttää talletusten vakuusjärjestelmää ja sillä voi tarvittaessa olla saatava kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyssä. Näin ollen ei voida sulkea pois sitä, että se, että kriisinratkaisuviranomainen hoitaa jotakin näistä tehtävistä, vaikuttaa päätösten tekemiseen kriisinratkaisutehtävien yhteydessä.

112

Merkitystä ei myöskään ole sillä, että kaikilla näillä tehtävillä tavoitellaan eri keinoilla sama päämäärää eli lähinnä rahoitusvakauden turvaamista. Tämä pätee myös asetuksessa N:o 575/2013 ja direktiivissä 2013/36 säädettyihin valvontatehtäviin, jotka mainitaan nimenomaisesti direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdassa tehtävinä, joihin nähden kriisinratkaisuviranomaisen toiminnallinen riippumattomuus ja eturistiriitojen ehkäiseminen on varmistettava.

113

Lopuksi on todettava, että koska – kuten julkisasiamies on pääasiallisesti korostanut ratkaisuehdotuksensa 47 kohdassa – riippumattomuutta ja eturistiriitojen ehkäisemistä koskevat vaatimukset ovat samat kriisinhallintaviranomaisen suorittamien valvontatehtävien ja muiden tehtävien osalta, ei ole tarpeen pohtia sitä, ovatko väliaikaisen hallinnonhoitajan tehtävät luonteeltaan valvontatehtäviä tai muita tehtäviä.

114

Edellä todettujen seikkojen perusteella direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että kyseistä säännöstä sovelletaan tilanteessa, jossa kansallinen kriisinratkaisuviranomainen hoitaa myös kyseisen direktiivin 29 artiklassa tarkoitettuja väliaikaisen hallinnonhoitajan tehtäviä tai direktiivissä 2014/49 tarkoitettuja talletusten vakuusjärjestelmän tehtäviä, joten siinä velvoitetaan toteuttamaan rakenteellisia toimenpiteitä, joilla varmistetaan kyseisen viranomaisen toiminnallinen riippumattomuus ja vältetään kaikki näihin tehtäviin liittyvät eturistiriidat.

115

Puolan hallitus väittää, että neljättä kysymystä ei voida ottaa tutkittavaksi, ja vetoaa samoihin perusteluihin, jotka on esitetty tämän tuomion 104 kohdassa ja jotka on jo hylätty syistä, jotka esitetään tämän tuomion 105 kohdassa, johon on näin ollen riittävää viitata.

116

GN Bankin hallintoneuvosto väittää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei pyydä unionin tuomioistuimelta unionin oikeuden tulkintaa vaan pääasian tosiseikkojen arviointia. Tämä kysymys on sen mielestä lisäksi hypoteettinen, sillä kysymyksen mukaan kansallisen lainsäädännön yhteensoveltumattomuus direktiivin 2014/59 kanssa korjattaisiin toimenpiteillä, joita ei ole täsmennetty.

117

Tältä osin on todettava, että mainitun kysymyksen tutkittavaksi ottamisen edellytyksenä ei voi olla se, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ilmoittaa niistä konkreettisista toimenpiteistä, jotka BGF on toteuttanut varmistaakseen toiminallisen riippumattomuutensa ja estääkseen eturistiriidat sen toiminnassa kriisinratkaisuviranomaisena tilanteessa, jossa on mahdollista korjata sääntelyn puuttuminen tällaisilla toimenpiteillä, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii nimenomaan selvittämään, onko tällainen mahdollisuus lähtökohtaisesti unionin oikeuden mukainen.

118

On lisäksi muistutettava, että kansalliset tuomioistuimet voivat vapaasti esittää unionin tuomioistuimelle kysymyksiä missä tahansa asianmukaiseksi katsomassaan oikeudenkäyntimenettelyn vaiheessa, jos ne selittävät ainakin ne tosiseikkoja koskevat lähtökohdat, joihin ennakkoratkaisukysymykset perustuvat (ks. vastaavasti määräys 25.3.2022, IP ym., (Pääasian tosiseikkojen oikeellisuuden vahvistaminen) (C‑609/21, EU:C:2022:232, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

119

Lisäksi tämän tuomion 117 kohdassa esitetyistä seikoista ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei pyydä unionin tuomioistuinta arvioimaan tosiseikkoja.

120

Tämä kysymys voidaan näin ollen ottaa tutkittavaksi.

121

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee neljännellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että kun kansallinen kriisinratkaisuviranomainen hoitaa myös kyseisessä säännöksessä tarkoitettuja ”valvontatehtäviä” tai ”muita tehtäviä” ja kun ei ole olemassa kansallisia kirjoitettuja sääntöjä, joilla pyritään varmistamaan kyseisen viranomaisen toiminnallinen riippumattomuus ja eturistiriitojen välttäminen sen kriisinratkaisutehtävien ja muiden tehtävien välillä, näitä vaatimuksia voidaan kuitenkin noudattaa tätä varten riittävien organisatoristen ja muiden toimenpiteiden käyttöönotolla.

122

Aluksi on todettava, että yhtäältä direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdan kolmannen alakohdan sanamuodosta ilmenee, että tämän säännöksen soveltamisen kannalta mahdollisesti tarvittavat sisäiset säännöt voi antaa paitsi jäsenvaltio itse myös kansallinen kriisinratkaisuviranomainen. Toisaalta kyseisessä säännöksessä edellytetään myös tällaisten sääntöjen julkistamista.

123

Direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdassa ei kuitenkaan säädetä muodosta, joka näillä säännöillä pitäisi olla kansallisessa oikeudessa, eikä niiden julkistamisen erityisistä tavoista.

124

Näin ollen toiminnalliset toimenpiteet ja muut asianmukaiset toimenpiteet voivat vastata kyseisessä säännöksessä tarkoitettua käsitettä ”sisäiset säännöt”, kunhan ne on kuvattu riittävän täsmällisesti. Lisäksi näiden sisäisten sääntöjen julkistaminen voidaan varmistaa kaikin mahdollisin keinoin, jos niiden perusteella kaikki ne, joita asia koskee, voivat tutustua kyseisiin sääntöihin milloin tahansa.

125

Ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvien tietojen perusteella on lisäksi esitettävä seuraavat täsmennykset, jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle voidaan antaa vastaus, josta on hyötyä sen käsiteltäväksi saatetun asian ratkaisemisessa.

126

Ensinnäkin direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen asianmukaisten rakenteellisten järjestelyjen sisällöstä on todettava, että kyseisen kohdan toisessa alakohdassa säädetään, että kriisinratkaisuviranomaisen tehtävien hoitamiseen osallistuvan henkilöstön on oltava rakenteellisesti ja raportointisuhteiltaan erillään asiaankuuluvan viranomaisen muiden tehtävien hoitoon osallistuvasta henkilöstöstä.

127

Tällaiset nimenomaisesti henkilöstöä koskevat vaatimukset eivät edellytä, että hallintoviranomaisella, jolle kriisinratkaisutehtävä on annettu muiden tehtävien lisäksi, olisi oltava erillinen päätöksentekoelin, kun se toimii kriisinratkaisuviranomaisena. Tällainen velvollisuus nimittäin tekisi tarpeettomaksi jäsenvaltioille annetun mahdollisuuden nimetä olemassa oleva hallintoviranomainen kriisinratkaisuviranomaiseksi, koska se merkitsisi käytännössä velvoitetta tällaisen viranomaisen toimintojen puolittamiseen.

128

Lisäksi on todettava, kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 49 kohdassa, että vastaavassa asiayhteydessä luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaan liittyvää politiikkaa koskevien erityistehtävien antamisesta Euroopan keskuspankille 15.10.2013 annetun neuvoston asetuksen (EU) N:o 1024/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 63) 25 artiklan 4 kohdassa säädetään, että sekä kyseiselle laitokselle annettavia valvontatehtäviä ja rahapoliittisia tehtäviä koskevat päätökset kuuluvat EKP:n neuvoston toimivaltaan.

129

Nämä vaatimukset eivät myöskään estä sitä, että kriisinratkaisutehtäviä muiden tehtävien lisäksi hoitava hallintoviranomainen organisoitaisiin siten, että tietyt sisäiset osastot, kuten oikeudellinen osasto, henkilöstöosasto tai tekniset osastot, tarjoavat tukipalveluja sekä kriisinratkaisutehtäviä hoitavalle henkilöstölle että muihin tehtäviin osoitetulle henkilöstölle, sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdan kolmannessa alakohdassa tarkoitettujen salassapitovelvollisuutta koskevien sääntöjen soveltamista, jos tällaiset säännöt osoittautuvat tarpeellisiksi tietojen luottamuksellisuuden noudattamisen varmistamiseksi.

130

Toiseksi tämän säännöksen mukaisten sisäisten sääntöjen mahdollisen julkaisematta jättämisen seurauksista on todettava yhtäältä, että kyse on toimintasäännöistä, joilla ei sellaisinaan anneta oikeuksia yksityisille, jotka eivät liity kriisinratkaisuviranomaisen päätöksentekomenettelyyn. Toisaalta näiden sääntöjen julkistamisella on olennaisin osin avoimuustehtävä, jonka tarkoituksena on tiedottaa kaikille niille henkilöille, joita asia mahdollisesti koskee, niiden olemassaolosta ja sisällöstä, eikä tällä julkistamisella ole vaikutusta muun muassa mainittujen sääntöjen sovellettavuuteen.

131

Näistä seikoista voidaan päätellä, että direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohdan kolmannessa alakohdassa tarkoitettujen sisäisten sääntöjen julkistamatta jättäminen ei automaattisesti johda kriisinratkaisuviranomaisen tekemien päätösten pätemättömyyteen. Jos kyseisten sääntöjen julkistamatta jättäminen kuitenkin todetaan kriisinratkaisuviranomaisen päätöksestä nostetun kanteen tutkimisen yhteydessä, kriisinratkaisuviranomaisen on osoitettava, että kyseisiä sääntöjä on noudatettu tästä laiminlyönnistä huolimatta, joten kyseinen päätös on tehty yksinomaan yhden tai useamman direktiivin 2014/59 31 artiklassa tarkoitetun kriisinratkaisutavoitteen saavuttamiseksi sen 32 artiklan 5 kohdan mukaisesti.

132

Neljänteen kysymykseen on siten vastattava, että direktiivin 2014/59 3 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että kun kansallinen kriisinratkaisuviranomainen hoitaa myös kyseisessä säännöksessä tarkoitettuja ”valvontatehtäviä” tai ”muita tehtäviä” ja kun ei ole olemassa kirjoitettuja sisäisiä sääntöjä, joilla pyritään varmistamaan kyseisen viranomaisen toiminnallinen riippumattomuus ja välttämään eturistiriidat sen kriisinratkaisutehtävien ja sen muiden tehtävien välillä, näitä vaatimuksia voidaan kuitenkin noudattaa ottamalla käyttöön tätä varten riittävät organisatoriset ja muut toimenpiteet. Mainittu säännös ei kuitenkaan merkitse sitä, että kyseisen viranomaisen kriisinratkaisutehtäviä ja muita tehtäviä koskevat päätökset tekevät eri päätöksentekoelimet, eikä sitä, että saman viranomaisen sisäisiä yksiköitä estettäisiin tarjoamasta tukipalveluja sekä kriisinratkaisutehtäviä hoitavalle henkilöstölle että muihin tehtäviin osoitetulle henkilöstölle, sanotun kuitenkaan rajoittamatta salassapitovelvollisuutta koskevien sääntöjen soveltamista. Jos samassa säännöksessä tarkoitetut sisäiset säännöt ovat olemassa, niiden julkistamatta jättäminen ei johda automaattisesti kriisinratkaisuviranomaisen tekemien päätösten pätemättömyyteen, vaan se merkitsee tarvittaessa sitä, että jos kyseisen viranomaisen päätökseen haetaan muutosta, sen on osoitettava, että näitä sääntöjä on noudatettu, joten kyseinen päätös on tehty yksinomaan kriisinratkaisun yhden tai useamman tavoitteen saavuttamiseksi.

133

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: