1.

Nyt käsiteltävät ennakkoratkaisupyynnöt koskevat lähinnä luottolaitosten velvoitteita antaa kuluttajille tiettyjä tietoja luoton ehdoista ja seurauksia siinä tapauksessa, ettei tällaisia tietoja ole annettu. Kaikkien näiden ennakkoratkaisupyyntöjen tosiseikat ovat pitkälti samankaltaiset sikäli, että ne koskevat kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (EUVL 2008, L 133, s. 66) 10 artiklan 2 kohdan a, d, l, r, s ja t alakohdan sekä 14 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

2.

Landgericht Ravensburg (alueellinen alioikeus, Ravensburg, Saksa) esitti nämä pyynnöt eri kuluttajien ja autoluottoyhtiöiden välisisissä riita-asioissa, jotka koskevat kyseisten kuluttajien tekemien peruutusilmoitusten pätevyyttä. Vaikka kaikki nämä ilmoitukset vastaanotettiin selvästi sen jälkeen, kun direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetty 14 päivän määräaika luottosopimuksen allekirjoittamisesta oli päättynyt, kyseiset kuluttajat väittävät, että heillä on oikeus toimia näin sillä perusteella, etteivät sopimukset sisältäneet kaikkia mainitun direktiivin 10 artiklassa edellytettäviä tietoja. Näissä asioissa käsitellään siten hankalaa – mutta tärkeää – kysymystä siitä, miten täsmällisesti nämä tiedot on 10 artiklan mukaan mainittava sopimuksessa, ja tähän liittyvää kysymystä siitä, miten kansallisten tuomioistuinten olisi toimittava, kun kuluttajat pyrkivät omaksi edukseen hyötymään tietojen mahdollisesta puutteellisuudesta. ( 2 ) Ennen näiden kysymysten tarkastelua on kuitenkin syytä esittää ensin asiaa koskevat oikeussäännöt.

3.

Direktiivin 2008/48 johdanto-osan 4–9, 18, 19, 30, 31 ja 35 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

– –

4.

Direktiivin 2008/48 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

5.

Direktiivin 2008/48 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot”, säädetään seuraavaa:

”1.   Luotonantajan ja luotonvälittäjän on hyvissä ajoin ennen kuin luottosopimus tai tarjous sitoo kuluttajaa annettava kuluttajalle luotonantajan tarjoam[an luoton sopimuslausekkeiden ja ehtojen] sekä mahdollisten kuluttajan ilmoittamien mieltymysten ja tietojen pohjalta eri tarjousten vertailemiseen tarvittavat tiedot, jotta tämä voi tehdä perustellun päätöksen luottosopimuksen tekemisestä. Tällaiset kirjalliset tai muulla pysyvällä välineellä olevat tiedot on toimitettava liitteessä II olevan ’Vakiomuotoiset eurooppalaiset kulutusluottotiedot’ ‑lomakkeen avulla. Luotonantajan katsotaan täyttäneen tässä kohdassa ja [kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta 23.9.2002 annetun] direktiivin 2002/65/EY [(EYVL 2002, L 271, s. 16)] 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetyt tiedonantovaatimukset, jos hän on toimittanut ’Vakiomuotoiset eurooppalaiset kulutusluottotiedot’ ‑lomakkeen.

Kyseisissä tiedoissa on mainittava seuraavat seikat:

– –

– –”

6.

Kyseisen direktiivin 10 artiklassa, jonka otsikko on ”Luottosopimuksissa mainittavat tiedot”, säädetään seuraavaa:

”1.   Luottosopimukset on laadittava kirjallisina tai muulla pysyvällä tavalla.

Kaikkien sopimuspuolten on saatava yksi kappale luottosopimuksesta. Tämä artikla ei vaikuta sellaisiin kansallisiin sääntöihin, jotka koskevat luottosopimusten tekemisen pätevyyttä ja jotka ovat yhteisön oikeuden mukaisia.

2.   Luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti:

– –

– –

– –”

7.

Direktiivin 2008/48 14 artiklassa, jonka otsikko on ”Peruuttamisoikeus”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kuluttajalla on neljätoista kalenteripäivää aikaa peruuttaa luottosopimus esittämättä perusteluja.

Peruuttamisen määräaika alkaa:

– –

3.   Jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, hänen on:

– –

8.

Kyseisen direktiivin 15 artiklan, jonka otsikko on ”Liitännäiset luottosopimukset”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos kuluttaja on käyttänyt yhteisön oikeuteen perustuvaa oikeuttaan peruuttaa tavaroiden toimittamista tai palveluiden suorittamista koskeva sopimus, liitännäinen luottosopimus ei enää sido häntä.”

9.

Direktiivin 2008/48 22 artiklan, jonka otsikko on ”Yhdenmukaistaminen ja direktiivin säännösten pakottavuus”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä olevien yhdenmukaistettujen säännösten osalta jäsenvaltiot eivät voi kansallisessa lainsäädännössään pitää voimassa tai ottaa käyttöön säännöksiä, jotka poikkeavat tässä direktiivissä annetuista.”

10.

Siviililain täytäntöönpanosta 21.9.1994 annetun lain (Einführungsgesetz zum Bürgerlichen Gesetzbuch, jäljempänä EGBGB; BGBl. 1994 I, s. 2494 ja oikaisu BGBl. 1997 I, s. 1061), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasian tosiseikkoihin, 247 §:n, jonka otsikko on ”Kulutusluottosopimuksiin, vastikkeelliseen rahoitusapuun ja lainanvälityssopimuksiin sovellettavat tiedonantovaatimukset”, 3–7 momentissa säädetään seuraavaa:

”3 mom.   Ennen sopimuksen tekoa annettavien tietojen sisältö

(1) Ennen sopimuksen tekoa annettaviin tietoihin on sisällyttävä:

– –

2. luottotyyppi

– –

9. varojen käyttöön asettamista koskevat edellytykset

– –

11. viivästyskorko ja sen mukauttamista koskevat järjestelyt sekä tapauksen mukaan mahdolliset viivästymisestä aiheutuvat maksut.

– –

6 mom.   Sopimuksen sisältö

(1) Kulutusluottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja ymmärrettävästi:

– –

– –

7 mom.   Muut sopimukseen sisältyvät tiedot

(1) Kulutusluottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja ymmärrettävästi seuraavat tiedot siltä osin kuin ne ovat merkityksellisiä sopimuksen kannalta:

– –

– –”

11.

Siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch, jäljempänä BGB), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasian tosiseikkoihin, 247 §:ssä, jonka otsikko on ”Peruskorko”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Peruskorko on 3,62 prosenttia. Kunkin vuoden tammi- ja heinäkuun 1. päivänä sitä mukautetaan prosenttimäärällä, jolla viitearvo on noussut tai laskenut viimeisen mukautuksen jälkeen. Viitearvo vastaa Euroopan keskuspankin viimeistä perusrahoitusoperaatiota, joka on toteutettu ennen asianomaisen puolivuotiskauden ensimmäistä kalenteripäivää, varten vahvistamaa korkokantaa.

(2)   Deutsche Bundesbank [(Saksan keskuspankki)] julkaisee peruskoron Bundesanzeigerissa [(Saksan virallinen lehti)] välittömästi 1 momentin toisessa virkkeessä mainittujen päivämäärien jälkeen.”

12.

BGB:n 288 §:n, jonka otsikko on ”Viivästyskorko ja muut viivästymiseen perustuvat korvaukset”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Rahavelalle on maksettava korkoa viivästysajanjakson ajalta. Viivästyskoron määrä on kulloinkin sovellettava peruskorko lisättynä 5 prosenttiyksiköllä.”

13.

BGB:n 355 §:n, jonka otsikko on ”Kuluttajasopimusten peruuttamisoikeus”, sanamuoto on seuraava:

”(1)   Jos laissa annetaan kuluttajalle peruuttamisoikeus tämän säännöksen mukaisesti, kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja lakkaavat olemasta sidottuja tahdonilmaisuihinsa sopimuksen tekemisestä, jos kuluttaja on peruuttanut tätä koskevan ilmoituksensa asetetussa määräajassa. – –

(2)   Peruuttamisaika on 14 vuorokautta. Jollei toisin säädetä, peruuttamisen määräaika alkaa päivästä, jona sopimus tehdään.”

14.

BGB:n 356b §:ssä, jonka otsikko on ”Kulutusluottosopimusten peruuttamisoikeus”, 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jos luotonottajalle 1 momentin mukaisesti toimitettu asiakirja ei sisällä tietoja, jotka luottosopimuksessa on 492 §:n 2 momentin nojalla mainittava, peruuttamisaika ei ala kulua ennen kuin tämä puute on korjattu 492 §:n 6 momentin mukaisesti – –”

15.

BGB:n 357 §:n, jonka otsikko on ”Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltujen sopimusten ja etäsopimusten, lukuun ottamatta rahoituspalveluja koskevia sopimuksia, peruuttamisen oikeudelliset seuraukset”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Saadut etuudet on palautettava viimeistään 14 vuorokauden kuluttua.”

16.

BGB:n 357a §:n, jonka otsikko on ”Rahoituspalveluja koskevien sopimusten peruuttamisen oikeudelliset seuraukset”, 1 momentin sanamuoto on seuraava:

”Saadut etuudet on palautettava viimeistään 30 vuorokauden kuluttua.”

17.

BGB:n 358 §:ssä, jonka otsikko on ”Peruutetun sopimuksen liitännäissopimus”, säädetään seuraavaa:

”– –

(2)   Jos kuluttaja on peruuttanut pätevästi kulutusluottosopimuksen tekemistä koskevan tahdonilmaisunsa 495 §:n 1 momentin tai 514 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen nojalla, hän lakkaa myös olemasta sidottu tahdonilmaisuunsa tehdä kyseiseen kulutusluottosopimukseen liittyvä sopimus tavaroiden toimittamisesta tai muusta suorituksesta.

(3)   Sopimus tavaroiden toimittamisesta tai muusta suorituksesta ja edellä 1 ja 2 momentin mukainen luottosopimus liittyvät toisiinsa, jos luotto käytetään toisen sopimuksen rahoittamiseen kokonaan tai osittain ja jos ne molemmat muodostavat taloudellisen kokonaisuuden. Kyse on taloudellisesta kokonaisuudesta etenkin, jos elinkeinonharjoittaja itse rahoittaa kuluttajan vastasuorituksen tai, jos rahoittajana on kolmas osapuoli, jos luotonantaja käyttää elinkeinonharjoittajaa luottosopimuksen laatimiseen tai tekemiseen.

(4)   355 §:n 3 momenttia ja, liitännäissopimuksen tyypin mukaan, 357–357b §:ää sovelletaan vastaavasti liitännäissopimuksen purkamiseen myyntitavasta riippumatta – – Luotonantaja ottaa kuluttajaan nähden vastatakseen liitännäissopimuksesta johtuvat elinkeinonharjoittajan oikeudet ja velvoitteet peruuttamisen oikeudellisten seurausten osalta, jos ajankohtana, jona peruuttaminen tulee voimaan, luoton määrä on jo maksettu elinkeinonharjoittajalle.”

18.

BGB:n 491a §:n, jonka otsikko on ”Kuluttajien kanssa tehtäviin luottosopimuksiin liittyvät, ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja koskevat velvoitteet”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Kuluttajan kanssa tehtävän luottosopimuksen yhteydessä luotonantajan on ilmoitettava luotonottajalle [EGBGB:n] 247 §:stä johtuvat seikat siinä säädetyssä muodossa.”

19.

BGB:n 492 §:ssä, jonka otsikko on ”Kirjallinen muoto, sopimuksen sisältö”, säädetään seuraavaa:

”(1)   Kulutusluottosopimukset tehdään kirjallisesti, ellei tiukemmasta muotovaatimuksesta ole säädetty. – –

(2)   Sopimuksen on sisällettävä [EGBGB:n] 247 §:n 6–13 momentissa kulutusluottosopimusten osalta säädetyt tiedot.

– –

(5)   Tiedot, jotka luotonantajan on annettava luotonottajalle sopimuksen tekemisen jälkeen, on annettava pysyvällä välineellä.”

20.

BGB:n 495 §:n, jonka otsikko on ”Peruuttamisoikeus”, 1 momentin sanamuoto on seuraava:

”Kuluttajan kanssa tehdyn luottosopimuksen yhteydessä luotonottajalla on BGB:n 355 §:n mukainen peruuttamisoikeus.”

21.

UK, joka on kuluttaja, osti joulukuussa 2015 moottoriajoneuvon. Rahoittaakseen hankinnan kuluttaja maksoi käsirahan ja teki kulutusluottosopimuksen jäljelle jäävästä ostohinnasta. Kulutusluottosopimukseen sisältyy seuraava määräys:

”Jos sopimus päätetään, perimme Teiltä lakisääteisen viivästyskoron. Vuotuinen viivästyskorko on peruskorko lisättynä 5 prosenttiyksiköllä.”

22.

Kulutusluottosopimuksessa ei kuitenkaan ilmoiteta sovellettavaa viivästyskorkoa lukuna eikä mainita viivästyskoron määrittämisessä käytettyä, sopimuksen allekirjoittamishetkellä sovellettua viitekorkoa, nimittäin BGB:n 247 §:ssä tarkoitettua korkoa. Kansallisen tuomioistuimen mukaan luottosopimukseen sisältyvä muotoilu ei täytä kulutusluottosopimusten tarjoajien velvollisuutta ilmoittaa viivästyskoron mukauttamista koskeva menetelmä.

23.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kuitenkin toteaa, että UK sai ennen kyseisen sopimuksen tekemistä asiakirjan, jonka otsikko oli ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kulutusluottotiedot”, joka oli laadittu direktiivin 2008/48 liitteessä II olevan mallin mukaisesti ja jossa todetaan, että Deutsche Bundesbank vahvistaa peruskoron kunkin vuoden tammi- ja heinäkuun 1. päivänä. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kuitenkin katsoo, ettei näiden tietojen voida katsoa olevan osa sopimusta, koska kyseinen luottolaitos ei noudattanut BGB:n 492 §:n 1 momentissa säädettyä muotosääntöä, selventämättä kyseisen muotosäännön soveltamisalaa.

24.

UK maksoi sovitut kuukausierät säännöllisesti. Kauan sen jälkeen, kun luottosopimuksen tekemisestä oli kulunut 14 vuorokautta, mutta ennen kuin luotto oli maksettu kokonaisuudessaan takaisin, UK peruutti kyseisen sopimuksen. Hän väitti, että peruuttamisilmoitus on pätevä, vaikka sitä ei tehty määräajassa, koska Volkswagen Bank ei ollut antanut hänelle kaikkia direktiivin 2008/48 täytäntöön panevassa Saksan lainsäädännössä vaadittavia tietoja. Volkswagen Bank ei hyväksynyt peruutusta.

25.

Tämän jälkeen UK nosti kanteen, jossa hän vaatii, että vastineena ostetun ajoneuvon palauttamisesta olisi todettava, ettei hän ostajana ole enää velvollinen maksamaan jäljellä olevia kuukausieriä. UK vaatii myös kaikkien maksamiensa kuukausierien palauttamista korkoineen ja myyjälle jo maksetun käsirahan palauttamista.

26.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma siitä, ovatko sopimukseen sisältyvät tiedot BGB:n 492 §:n, luettuna yhdessä EGBGB:n 247 §:n kanssa, vaatimusten mukaisia, sellaisina kuin niitä on tulkittava direktiivin 2008/48 valossa. Tässä tilanteessa Landgericht Ravensburg on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

27.

BC teki 24.7.2014 ja RT 3.1.2015 luottosopimuksen Volkswagen Bankin kanssa ja SV teki 23.5.2015 luottosopimuksen Skoda Bankin kanssa, joka on Volkswagen Bankin sivuliike, yksityiskäyttöön tarkoitettujen ajoneuvojen ostamisesta autoliikkeistä. Kaikki kolme ovat kuluttajia. Tämän asian tosiseikat ovat samankaltaiset kuin asiassa C-33/20, paitsi että SV ja BC peruuttivat sopimuksen sen jälkeen, kun luotto oli maksettu kokonaisuudessaan takaisin. SV oli jo myynyt ajoneuvon autoliikkeelle, joka oli alun perin myynyt sen hänelle, ennen peruuttamisoikeutensa käyttämistä. Tässä yhteydessä SV väittää, että peruuttamisoikeuden käyttämisen takia hänellä on oikeus saada hankintahinnan, laskettuna korkoineen, ja jälleenmyyntihinnan välinen erotus.

28.

Kyseessä olevista sopimuksista ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että RT:lle, SV:lle ja BC:lle toimitettuja asiakirjoja, joiden otsikko on ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kulutusluottotiedot”, ei voida sen näkemyksen mukaan pitää Saksan oikeuden nojalla osana luottosopimusta, koska ne eivät ole BGB:n 492 §:n 1 momentin muotovaatimusten mukaisia sivutuksen osalta.

29.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa myös, että kun tarkastellaan edellytyksiä, joilla luotonantaja voi päättää sopimuksen painavasta syystä, kyseisissä sopimuksissa ei täsmennetä, missä muodossa päättäminen on tehtävä, eikä ajanjaksoa, jonka aikana luotonantajan on päätettävä sopimus, eikä niissä edes mainita luotonottajan oikeutta irtisanoa sopimus BGB:n 314 §:n mukaisesti.

30.

Tässä tilanteessa Landgericht Ravensburg päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

31.

JL teki 4.5.2017 BMW Bankin ja DT 23.3.2019 Audi Bankin (joka on Volkswagen Bankin sivuliike) kanssa luottosopimuksen yksityiskäyttöön tarkoitetun ajoneuvon ostamisesta. Molemmat ovat kuluttajia. Kuten asiassa C‑33/20 kyseessä olevan UK:n ja asiassa C-155/20 kyseessä olevan RT:n tapauksissa nämä kuluttajat peruuttivat luottosopimuksensa kauan sen jälkeen, kun luottosopimuksen tekemisestä oli kulunut 14 vuorokautta, mutta ennen kuin luotto oli maksettu kokonaisuudessaan takaisin. Nämäkin kuluttajat vetosivat myöhässä tehdyn peruuttamisen osalta siihen, ettei peruuttamisen määräaika ollut alkanut kulua, koska kyseisissä sopimuksissa annetut tiedot olivat riittämättömiä.

32.

Näissä kahdessa asiassa kyseessä olevien sopimusten osalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa seuraavia seikkoja.

33.

Sopimuksissa ei ensinnäkään täsmennetä, mikä luottotyyppi on kyseessä. Kummassakin tapauksessa vakiomuotoisissa eurooppalaisissa kulutusluottotiedoissa, ( 3 ) jotka Saksan säännösten perusteella ovat erottamaton osa sopimusasiakirjaa, kuitenkin mainitaan, että se koskee osamaksuluottoa, jossa on samansuuruiset kuukausierät ja kiinteä korko. ( 4 )

34.

Toiseksi molemmissa sopimuksissa määrätään, että luotto nostetaan, kun ajoneuvo toimitetaan myyjälle. Kummassakaan sopimuksessa ei kuitenkaan täsmennetä, että kun luotto on nostettu, velvoite maksaa myyntihinta myyjälle lakkaa tämän määrän osalta ja että ostaja voi vaatia, että myyjä toimittaa ajoneuvon, kun myyntihinta on maksettu kokonaisuudessaan.

35.

Kolmanneksi viivästyskorkoa koskevista tiedoista JL:n tekemässä sopimuksessa todetaan, että ”jos luotonottajan – – maksut viivästyvät, maksuille lasketaan viivästyskorkoa, jonka määrä on kulloinkin sovellettava peruskorko lisättynä 5 prosenttiyksiköllä. Peruskorko vahvistetaan tammikuun 1. päivänä ja heinäkuun 1. päivänä, ja Deutsche Bundesbank [(Saksan keskuspankki)] julkaisee sen Bundesanzeigerissa [(Saksan liittovaltion virallinen lehti)].” Viivästyskorosta, jota sovelletaan maksujen viivästyessä, DT:n luottosopimukseen sisältyvät seuraavat tiedot: ”Sopimuksen päättämisen jälkeen perimme Teiltä lakisääteisen viivästyskoron. Vuotuinen viivästyskorko on kulloinkin sovellettava peruskorko lisättynä 5 prosenttiyksiköllä.” DT:lle annetuissa ”Kulutusluottojen eurooppalaisissa vakiotiedoissa” todetaan lisäksi seuraavaa: ”Vuotuinen viivästyskorko on kulloinkin sovellettava peruskorko lisättynä 5 prosenttiyksiköllä. Peruskoron määrittää Deutsche Bundesbank, ja se vahvistetaan kunkin vuoden tammikuun 1. päivänä ja heinäkuun 1. päivänä.”

36.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kuitenkin katsoo, että molemmissa tapauksissa toimitetuissa asiakirjoissa ei selitetä, että Deutsche Bundesbankin julkaisema peruskorko vastaa Euroopan keskuspankin viimeistä rahoitusoperaatiota varten vahvistamaa korkokantaa, eikä niissä viitata BGB:n 247 §:n 1 momenttiin, jossa mainitaan nämä tiedot.

37.

Neljänneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että kuluttajille annetuissa asiakirjoissa esitetään tärkeimmät parametrit, jotka otetaan huomioon sen korvauksen määrittämisessä, joka on maksettava, jos luotto maksetaan takaisin ennenaikaisesti, muttei tarkkaa kaavaa tämän korvauksen laskemiseksi.

38.

Viidenneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että vaikka kyseisissä sopimuksissa viitataan siihen, että luotonantajalla on oikeus päättää sopimus painavasta syystä, niihin ei sisälly viittausta BGB:n 314 §:ään eikä tietoa siitä, missä muodossa ja määräajassa tällaisen päättämisen on tapahduttava.

39.

Kuudenneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että riidanalaisten sopimusten mukaan asia on mahdollista saattaa yksityispankkien ja kuluttajien välisiä riitoja käsittelevän kuluttaja-asiamiehen (Ombudsmann der privaten Banken) käsiteltäväksi pankin ja kuluttajan välisten riita-asioiden ratkaisemiseksi ja että Saksan pankkialalla tehtyjen asiakasvalitusten sovittelua koskevat menettelysäännöt (Verfahrensordnung für die Schlichtung von Kundenbeschwerden im deutschen Bankgewerbe), joita sovelletaan tällaisen valituksen käsittelyyn kyseisessä elimessä, ovat saatavilla pyynnöstä tai niihin voidaan tutustua Saksan pankkiyhdistyksen (Bundesverband der Deutschen Banken e. V.) verkkosivustolla osoitteessa www.bdb.de. Kyseisissä sopimuksissa myös määrätään, että valitus on tehtävä kirjallisesti Saksan pankkiyhdistyksen asiakasvalituksia käsittelevälle yksikölle. DT:n allekirjoittamassa sopimuksessa myös mainitaan faksinumero ja sähköpostiosoite, joihin tällaiset valitukset voidaan osoittaa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kuitenkin huomauttaa, että valitukselta vaadittavaan sisältöön liittyviä tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä, sellaisina kuin niistä määrätään kyseisen elimen menettelysääntöjen 3 kohdassa, ei mainita kyseisessä sopimuksessa.

40.

Tässä tilanteessa Landgericht Ravensburg päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

41.

Unionin tuomioistuimen pyynnön mukaisesti tarkastelen tässä ratkaisuehdotuksessa ainoastaan seuraavia kysymyksiä:

42.

Aluksi on ensinnäkin huomautettava, että direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvollisuuksia yksityiselle eikä siihen näin ollen voida sellaisenaan vedota yksityistä vastaan. On totta, että sen varmistamiseksi, että yksityiset nauttivat unionin oikeussääntöjen mukaisesta oikeussuojasta, kun kansalliset tuomioistuimet soveltavat kansallista oikeutta, jonka tulkintaa niiltä on pyydetty, niiden on tulkittava sitä mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutettaisiin. ( 5 ) Tämän unionin oikeuden mukaisen tulkinnan velvollisuuden rajana ovat etenkin oikeusvarmuuden periaatteen kaltaiset yleiset oikeusperiaatteet niin, ettei se voi olla perusteena kansallisen oikeuden contra legem ‑tulkinnalle. ( 6 ) Kantajat voivat näin ollen vedota ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin annettaviin vastauksiin asianomaista luottolaitosta vastaan vain, jos direktiivin 2008/48 kansallista täytäntöönpanolainsäädäntöä voidaan hyväksyttyjä tulkintamenetelmiä soveltaen tulkita näiden vastausten mukaisesti. On ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia arvioida, onko asia näin.

43.

Toiseksi haluan korostaa, että tähänastista unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka koskee sellaisissa muissa unionin lainsäädäntötoimissa säädettyjä tiedonantovaatimuksia, joilla pyritään suojelemaan kuluttajien oikeuksia, ei mielestäni voida välttämättä soveltaa yksinkertaisesti analogisesti direktiiviin 2008/48. Unionin tuomioistuimen tunnustamien tulkintamenetelmien mukaisesti tällaisia ratkaisuja voidaan nimittäin soveltaa oikeastaan vain, jos kyseisten säännösten sanamuoto, asiayhteys ja tavoitteet ovat samat tai ainakin hyvin samankaltaiset. Nyt käsiteltävässä asiassa erityistä huomiota on nähdäkseni kiinnitettävä siihen, että direktiivissä 2008/48 säädetään laajemmista tiedonantovaatimuksista kuin ne, jotka sisältyvät esimerkiksi direktiiviin 93/13/ETY. ( 7 )

44.

Kolmanneksi, kun tarkastellaan direktiivin 2008/48 tavoitteita, kyseisen direktiivin johdanto-osan neljännestä yhdeksänteen perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivillä pyritään helpottamaan kulutusluottoja koskevien toimivien sisämarkkinoiden syntymistä yhdenmukaistamalla tietoja, joita luotonantajien on annettava, koskevia vaatimuksia, samalla kun varmistetaan, että markkinat tarjoavat riittävän tasoisen kuluttajansuojan kuluttajien luottamuksen varmistamiseksi. ( 8 )

45.

Direktiiviin 2008/48 sisältyvät tiedonantovaatimukset perustuvat siten osittain siihen olettamaan, että tietynasteinen sopimusten yhtenäistäminen, ainakin sopimuksiin sisällytettävien tietojen osalta, on tarpeen tällaisen tavoitteen saavuttamiseksi, ja osittain siihen, että kuluttaja on heikommassa asemassa luotonantajaan nähden sopimuksen vaikutuksia koskevien tietojen ja sovellettavan lainsäädännön osalta. ( 9 ) Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi direktiivillä 2008/48 yhdenmukaistetaan täydellisesti tiedonantovaatimukset, joita luotonantajille voidaan asettaa, ( 10 ) ja erotetaan tätä tarkoitusta varten tiedot, jotka luotonantajan on ilmoitettava mainonnassa (4 artikla) ja annettava ennen sopimuksen tekoa (5 artikla) ja itse sopimuksissa (10 artikla). ( 11 )

46.

Koska direktiivissä 2008/48 säädetään tiedonantovelvoitteista eri vaiheissa, näillä velvoitteilla on – vaikka ne liittyvätkin toisiinsa – hieman erilaiset tavoitteet. Kyseisen direktiivin johdanto-osan 18 ja 19 perustelukappaleesta etenkin ilmenee, että velvoitteella antaa kuluttajille tiettyjä tietoja ennen sopimuksen tekemistä – mistä säädetään sen 5 artiklassa – pyritään ensinnäkin antamaan kuluttajille mahdollisuus vertailla eri tarjouksia ja sitten valita niistä sopivin. Kun tarkastellaan velvoitetta antaa kuluttajille tiettyjä tietoja sopimuksen tekovaiheessa, mistä säädetään direktiivin 2008/48 10 artiklassa, saman direktiivin johdanto-osan 31 perustelukappaleesta ilmenee, että sillä pyritään antamaan kuluttajille mahdollisuus tietää sopimuksen mukaiset oikeutensa ja velvollisuutensa. ( 12 ) Tarkemmin ottaen, kuten unionin tuomioistuin on katsonut, kyseisellä säännöksellä pyritään varmistamaan, että kuluttajilla on sopimuksen asianmukaisen täyttämisen ja erityisesti kuluttajan oikeuksien käyttämisen kannalta kaikki tarvittavat tiedot. ( 13 )

47.

Siltä osin kuin tietyt direktiivin 2008/48 10 artiklassa mainitut tiedot on täytynyt antaa kuluttajalle ennen sopimuksen tekemistä, kun taas toiset tiedot eivät liity sopimuksen sisältöön vaan siihen sovellettavaan lakiin, on selvää, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli saavuttaa tavoite antaa kuluttajille mahdollisuus tietää luottosopimuksen mukaiset oikeutensa ja velvollisuutensa varmistamalla, että epäselvissä tapauksissa kuluttaja voi löytää vastauksen kysymykseensä sopimuksesta eikä hänen tarvitse vastata kustannuksista, joita kyseisen tiedon etsimisestä aiheutuu. ( 14 )

48.

Lisäksi on syytä huomauttaa, että koska direktiivillä 2008/48 pyritään etenkin helpottamaan kulutusluottoja koskevien toimivien sisämarkkinoiden syntymistä ja tätä tarkoitusta varten yhdenmukaistetaan täydellisesti tiedonantovaatimukset, riippumatta siitä, millaisia ratkaisuja unionin tuomioistuin ehdottaa nyt käsiteltävissä asioissa, niiden kaikkien on oltava mahdollisimman täsmällisiä. Vain tällä edellytyksellä eurooppalaisten toimijoiden oikeusvarmuus, jota tällaisten markkinoiden syntyminen edellyttää, olisi nimittäin tehokasta.

49.

Seuraavaksi vastaan esitettyihin kysymyksiin näiden näkökohtien valossa.

50.

Ensimmäisellä kysymyksellään asiassa C-33/20, ensimmäisellä kysymyksellään asiassa C-155/20 ja kolmannella kysymyksellään asiassa C‑187/20 ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa on ensinnäkin ilmoitettava luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko ”konkreettisena lukuna” ja toiseksi selitettävä konkreettisesti viivästyskoron mukauttamista koskeva mekanismi.

51.

Kun tarkastellaan kysymyksen ensimmäistä osaa, on ensinnäkin muistutettava, että pelkkä yleisissä ehdoissa tehty viittaus lakeihin ja asetuksiin ei voi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan täyttää direktiivissä 2008/48 säädettyjä tiedonantovaatimuksia. ( 15 )

52.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan saksankielisessä versiossa säädetään, että kulutusluottosopimuksessa on mainittava ”der Satz der Verzugszinsen gemäß der zum Zeitpunkt des Abschlusses des Kreditvertrags geltenden Regelung und die Art und Weise seiner etwaigen Anpassung sowie gegebenenfalls anfallende Verzugskosten”, jossa käsitteen ”Regelung” käyttö saattaa aiheuttaa tiettyä epäselvyyttä. Kyseinen käsite saattaa nimittäin viitata sopimusehtoihin tai sopimuksen tekohetkellä voimassa oleviin säännöksiin, mikä tarkoittaisi, että on tarpeen toistaa sopimuksessa sovellettavan lainsäädännön sisältö kyseisen lainsäädännön noudattamiseksi. Tässä olettamassa, jota Saksan hallitus tukee, luku olisi mainittava vain, jos korkoon viitataan säännöksessä absoluuttisena arvona.

53.

Myönnän tältä osin, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan 1 alakohta on kaikkea muuta kuin eksplisiittinen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyseisen säännöksen sanamuoto, asiayhteys ja tavoitteet tukevat kaikki enemmän kyseisen säännöksen tulkitsemista siten, että siinä edellytetään sen konkreettisen luvun ilmoittamista, joka vastaa luottosopimuksen tekohetkellä sovellettavaa viivästyskorkoa. Näkemykseni perustuu seuraaviin syihin.

54.

Ensinnäkin voidaan huomauttaa, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan sanamuodon perusteella kyseisessä artiklassa edellytettäviin tietoihin kuuluu korko. Tälle käsitteelle yleisesti annetun määritelmän mukaan sillä tarkoitetaan prosenttia, toisin sanoen sadasosaa. ( 16 ) Itse asiassa koron laskennassa käytetty kaava, vertailuarvo tai viiteindeksi ei ole itsessään korko. ( 17 ) Voitaisiin lisätä, että kun direktiivissä 2008/48 viitataan sopimuksen tekohetkellä voimassa olleisiin säännöksiin, siinä käytetään täsmällisempiä ilmauksia, kuten 14 artiklan 2 kohdassa (”das geltendes innerstaatliches Recht”) ja 14 artiklan 6 kohdassa tai 15 artiklan 2 kohdassa (”nach den geltende Rechtsvorschriften”).

55.

Mikä tärkeämpää, direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan englanninkielisessä versiossa käytetään ilmaisua ”the interest rate applicable in the case of late payments as applicable at the time of the conclusion of the credit agreement and the arrangements for its adjustment”. Samaan tapaan ranskankielisessä versiossa käytetään ilmaisua ”le taux d’intérêt applicable en cas de retard de paiement applicable au moment de la conclusion du contrat de crédit et les modalités d'adaptation de ce taux”.

56.

Se, että kyseisessä säännöksessä mainitaan selvästi ainakin joissain muissa kieliversioissa, että yhtäältä mainittavan viivästyskoron on oltava ”luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava” ja toisaalta tämä tieto on annettava sen tiedon lisäksi, joka koskee viivästyskoron mukauttamista koskevia järjestelyjä, osoittaa, että koron käsite on ymmärrettävä siten, että sillä ei tarkoiteta tämän koron määritelmää tai sen laskemiseen käytettävää kaavaa vaan prosenttilukua, joka vastaa sopimuksen tekohetkellä sovellettavaa korkoa. Koron määritelmä tai käytetty laskentakaava (nyt käsiteltävissä asioissa X+5, jossa X on Saksan peruskorko) ei nimittäin muutu ilman, että sopimusta muutetaan.

57.

Jos näin ollen koron käsite ymmärrettäisiin siten, että sillä tarkoitetaan käytettyä laskentakaavaa, ei olisi ollut tarpeen täsmentää, että tämän koron oli oltava se, jota sovellettiin sopimuksen tekohetkellä, tai edellyttää, että lisäksi mainitaan sen mukauttamista koskevat järjestelyt. Kun tarkastellaan tätä jälkimmäistä tietoa, jos koron käsite olisi ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan määritelmää tai käytettävää laskentakaavaa, koron mukauttamista koskevat järjestelyt sisältyisivät jo koron määritelmään tai sen laskentakaavaan muuttujan tai, kuten tässä tapauksessa, vertailuarvoon viittaamisen muodossa. ( 18 )

58.

Kuten tietyt osapuolet ovat korostaneet, jotkin korot – kuten pääasioiden oikeudenkäynneissä kyseessä olevat – tietenkin todennäköisesti vaihtelevat, mutta tämä väite nähdäkseni pikemminkin tukee edellä esitettyä päätelmää. Se saattaa etenkin selittää, miksi direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdassa täsmennetään, että sopimuksessa on mainittava paitsi sopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko myös sen mukauttamista koskevat järjestelyt.

59.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan sanamuoto vaikuttaa siten jo osoittavan, että tätä säännöstä olisi tulkittava siten, että siinä velvoitetaan luotonantaja mainitsemaan etenkin korko, jota tosiasiallisesti sovelletaan, jos luotonottaja laiminlyö maksut sopimuksen tekohetkellä.

60.

Tämän päätelmän vahvistavat kyseisen direktiivin tavoitteet ja systematiikka.

61.

Ensinnäkin huomautan, että joka kerta, kun direktiivin 2008/48 3 artiklassa esitetään koron määritelmä, siinä tähdennetään, että korko on ilmaistava sadasosina. Nämä selvennykset eivät mielestäni ole poikkeuksia koron käsitteen tavanomaisesta määritelmästä, kuten Saksan hallitus väittää, vaan pikemminkin muistutus siitä, että näiden määritelmien tarkoituksena on täsmentää, miten tämä sadasosa on kyseisen koron luonteen mukaisesti laskettava. ( 19 )

62.

Kun tarkastellaan koron käsitteen määritelmää, minusta vaikuttaa siltä, että jos lainsäätäjän tarkoituksena ei olisi ollut velvoittaa luotonantajia mainitsemaan sopimuksen tekohetkellä sovellettavaa viivästyskorkoa vastaavaa tosiasiallista prosenttilukua vaan kaava sen laskemiseksi, se olisi oletettavasti täsmentänyt sen itse.

63.

Toiseksi direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan tavoitteista totean, että sillä pyritään antamaan eurooppalaisille kuluttajille mahdollisuus tietää oikeutensa ja velvollisuutensa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna voidaan myöntää – kuten jotkin osapuolet ovat huomauttaneet –, että sopimuksen täyttämisen kannalta sopimuksen tekohetkellä tosiasiallisesti sovellettavan viivästyskoron mainitsemisella on – erikseen tarkasteltuna – vain vähän merkitystä, koska on hyvin todennäköistä, että se muuttuu.

64.

On tuskin kiistanalaista, että kun sopimuksen tekohetkellä edellytetään sellaisen koron mainitsemista, joka vastaa viivästyneeseen maksuun sopimuksen tekohetkellä sovellettavaa viivästyskorkoa, tämä auttaa kuluttajia tiedostamaan maksujen laiminlyönnin seuraukset, ( 20 ) ja se on mielestäni mielekkäämpää kuin laskentakaavan käyttö tai jonkin abstraktin vertailuarvon tai viitekoron mainitseminen. Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdassa edellytetään myös muita tietoja. Näiden tietojen ajantasaistamiseen liittyvä ongelma ratkaistaan nimenomaisesti sillä, että kyseisessä säännöksessä edellytetään myös, että sopimuksessa mainitaan viivästyskoron mukauttamista koskevat järjestelyt. Ei siis voida katsoa, että koron mainitseminen on riittämätöntä sen mahdollistamiseksi, että unionin kuluttajat ymmärtävät maksun viivästymisen todennäköiset seuraukset.

65.

Voidaan lisäksi huomauttaa, että velvollisuus mainita viivästyskorko sisältyy paitsi tietoihin, jotka on mainittava sopimuksessa, myös tietoihin, jotka on annettava ennen sen tekemistä direktiivin 2008/48 5 artiklan mukaisesti. Näin ollen käsitettä ”luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko” on tulkittava siten, että se täyttää sekä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan että 5 artiklan 1 kohdan l alakohdan tavoitteet.

66.

Tästä näkökulmasta, kun tarkastellaan direktiivin 2008/48 5 artiklan 1 kohtaan sisältyvien, ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja koskevien vaatimusten tavoitetta, kyseisen direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleesta ilmenee, että näiden tavoitteiden tarkoituksena on muun muassa iskostaa kuluttajiin luottamus antamalla ”erityisiä säännöksiä luottosopimuksia koskevasta mainonnasta samoin kuin tietyistä vakiotiedoista, jotka on annettava kuluttajille, jotta nämä voivat erityisesti vertailla eri tarjouksia. Tällaiset tiedot olisi annettava selkeästi, tiiviisti ja näkyvästi käyttäen edustavaa esimerkkiä”. ( 21 )

67.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin kuluttajalainsäädännön säännösten tulkinnassa ei pidä ottaa lähtökohdaksi nyt käsiteltävien asioiden kantajien tilannetta vaan tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja. ( 22 ) Direktiivin 2008/48 johdanto-osan kuudennesta perustelukappaleesta ilmenee, että kyseisen direktiivin tavoitteena on avoimempien ja tehokkaampien luottomarkkinoiden kehittyminen alueella, jolla ei ole sisäisiä rajoja. Koska direktiivin 2008/48 antamiseen valittu oikeusperusta oli EY 95 artikla (nykyisin SEUT 114 artikla) – joka voi oikeuttaa yhdenmukaistamistoimenpiteiden toteuttamisen vain, jos niiden tarkoituksena on parantaa sisämarkkinoiden toimintaedellytyksiä ( 23 ) ‐, voidaan päätellä, että tarjousten vertailtavuuden, jota direktiivin 2008/48 5 artiklalla pyritään helpottamaan, on ymmärrettävä viittaavan kansallisen kuluttajan tilanteen sijasta eurooppalaisen kuluttajan tilanteeseen. ( 24 )

68.

On tietenkin myönnettävä, että keskivertokuluttajalta puuttuu rahoitusasiantuntijan asiantuntemus. Voidaan kohtuudella olettaa, ettei keskivertokuluttaja, joka saattaa asua toisessa jäsenvaltiossa, voi helposti ymmärtää – ja siten vertailla – eri viivästyskorkoja, joita voidaan soveltaa, jos hänelle annetaan tiedoksi ainoastaan tämän koron määrittämisessä tiettynä ajankohtana käytetty laskentakaava, etenkin kun tällaiseen kaavaan sisältyy kansallinen korkokanta tai vertailuarvo tai viiteindeksi. Juuri vertailukohdan tarjoamiseksi eurooppalaiselle kuluttajalle direktiivissä 2008/48 nähdäkseni säädetään, että jokaisessa kulutusluottosopimuksessa on mainittava sovellettava viivästyskorko eikä pelkästään tämän koron laskenta- tai mukauttamismenetelmää.

69.

Tässä tilanteessa, vaikka direktiivi olisikin voinut olla tältä osin selvempi – mistä olisi ollut hyötyä –, katson etenkin direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan sanamuodon valossa, että velvoite mainita ”luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko” on ymmärrettävä siten, että sopimuksissa on mainittava sitä viivästyskorkoa vastaava prosenttiluku, jota sovelletaan, jos luotonottaja laiminlyö maksut, sopimuksen tekohetkellä. ( 25 )

70.

Kun tarkastellaan kysymyksen toista osaa, joka koskee viivästyskoron mukauttamista koskevia järjestelyjä, direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan sanamuodosta ilmenee, että nämä järjestelyt on myös mainittava luottosopimuksessa.

71.

Kun otetaan huomioon ennakkoratkaisupyynnöissä esitetyt selitykset, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymysten olisi nähdäkseni ymmärrettävä koskevan sitä, miten tarkasti tätä seikkaa koskeva tieto olisi esitettävä sopimuksessa. Tämä kysymys koskee ehkä vieläkin täsmällisemmin sitä, onko luottolaitoksen mainittava, kun korko perustuu viitekoroon, kuka tämän koron määrittää, milloin ja millä perusteilla.

72.

Tältä osin on huomautettava, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan luotonantaja ei voi täyttää direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdassa säädettyjä tiedonantovelvoitteitaan, jos sopimuksessa yksinkertaisesti viitataan sovellettaviin säännöksiin. ( 26 ) Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa ei kuitenkaan pitäisi mielestäni tulkita siten, että jos viivästyskoron laskemiseen käytetään viitekorkoa, luotonantajan on selitettävä, miten tätä viivästyskorkoa mukautetaan, tai jopa, jos näin on – kuten nyt tarkasteltavissa tapauksissa –, että käytetty viitekorko vastaa Euroopan keskuspankin julkaisemaa korkoa.

73.

Katson näin seuraavista syistä.

74.

Ensinnäkin, jos viivästyskorko lasketaan muuttujan sisältävän kaavan perusteella, tämän muuttujan käyttäminen on se tapa tai yksi niistä tavoista, jolla tai joilla viivästyskorkoa voidaan mukauttaa. Jos, kuten nyt käsiteltävissä asioissa, viivästyskoron mukauttamiseen ei ole muuta tapaa, direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan vaatimusten täyttämiseksi riittää, että sopimuksessa mainitaan koron laskentakaava, ja jos muuttuja on viitekorko, se, kuka kyseisen viitekoron määrittää, missä viitekorko julkaistaan ja miten usein.

75.

Toiseksi totean, että pääasioiden tosiseikkojen jälkeen direktiivin 2008/48 5 artiklan 1 kohtaa muutettiin sen täsmentämiseksi, että jos kulutusluottosopimuksessa viitataan asetuksen (EU) 2016/1011 ( 27 ) 3 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa tarkoitettuun vertailuarvoon, luotonantajan tai tapauksen mukaan luoton välittäjän on ilmoitettava luotonottajalle vertailuarvon nimi ja hallinnoija sekä sen mahdolliset seuraukset kuluttajalle (mikä tarkoittaa nähdäkseni sen täsmentämistä, miten usein tämä indeksi julkaistaan). ( 28 ) Luotonottajan ei kuitenkaan edellytetä selittävän, miten vertailuarvo itsessään määritetään.

76.

Yksityiskohtaisten tietojen antaminen tavasta, jolla viitekorko määritetään, ei vaikuta tarpeelliselta direktiivin 2008/48 5 ja 10 artiklan tavoitteiden saavuttamiseksi, vaan se voisi olla jopa niiden vastaista. Koska kyseessä on keskuspankin julkaisema viitekorko, se voi nimittäin olla osittain riippuvainen makroekonomisista tiedoista ja osittain rahapoliittisista näkökohdista (myös etenkin hintojen vakauteen ja inflaatioon liittyvistä seikoista). Pyrkimys selittää tapa, jolla tätä korkoa mukautetaan, edellyttäisi luotonantajalta kohtuutonta vaivannäköä muihin direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdassa mainittuihin tietoihin verrattuna. Tällaisten tietojen määrä voisi itsessään muodostaa riskin siitä, ettei kuluttaja pysty omaksumaan seikkaperäisiä rahoituksellisia ja taloudellisia tietoja. ( 29 ) Tällainen velvoite voisi olla erittäin työläs luotonantajalle, ja voidaan epäillä – kun ei ole erittäin selkeää sanamuotoa, joka viittaisi päinvastaiseen –, harkitsiko unionin lainsäätäjä missään vaiheessa tällaisen velvoitteen asettamista.

77.

Nyt käsiteltävissä asioissa pääasioiden oikeudenkäynneissä kyseessä olevissa sopimusehdoissa täsmennetään, että Saksan keskuspankki julkaisee viivästyskoron laskentakaavassa käytettävän viitekoron ja että kyseinen viitekorko vahvistetaan kunkin vuoden tammi- ja heinäkuun 1. päivänä. Koska kyseessä on virallinen korko, joka on yleisesti saatavilla Saksan keskuspankin verkkosivustolla, katson, että tämä tieto riittää, jotta eurooppalainen keskivertokuluttaja – jonka on oletettava olevan kohtuullisen valistunut ja tarkkaavainen – ymmärtää, kuka kyseisen koron julkaisee ja missä ja milloin.

78.

Näissä sopimusviittauksissa ei kiistatta täsmennetä, että käytetty viitekorko vastaa Euroopan keskuspankin julkaisemaa korkoa. Direktiivin 2008/48 5 tai 10 artiklan sanamuodossa ei kuitenkaan ole viitteitä siitä, että tällainen tieto olisi annettava. En myöskään ymmärrä, millä tavalla tämä tieto olisi tarpeen tarjousten vertailtavuuden kannalta tai miten se auttaisi kuluttajaa tietämään oikeutensa ja velvollisuutensa. Kuluttajan kannalta tärkeää on ymmärtää sopimuksen seuraukset, ( 30 ) ja tästä näkökulmasta tarkasteltuna riittää mielestäni, kun kuluttaja tietää, että sovellettava korko on oikeudellisesti pätevä ja mistä se löytyy.

79.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen kysymykseen asiassa C-33/20, ensimmäiseen kysymykseen asiassa C-155/20 ja kolmanteen kysymykseen asiassa C-187/20, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa on tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava ensinnäkin luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko prosenttilukuna ja toiseksi, kun tämä viivästyskorko saattaa vaihdella, sen laskentakaava ja, jos tässä laskentakaavassa sellaista käytetään, muuttujana käytettävä viitekorko tai vertailuarvo sekä sen julkaisupäivä ja ‑paikka ja julkaisija.

80.

Kuudennella kysymyksellään asiassa C-187/20 ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii lähinnä selventämään, onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava olennaiset muodolliset edellytykset valituksen tekemiselle ja/tai oikeussuojakeinon käyttämiselle tuomioistuimen ulkopuolisissa valitus- ja/tai oikeussuojamenettelyissä, vai riittääkö, jos sopimuksessa tältä osin viitataan internetissä saatavilla oleviin tuomioistuimen ulkopuolisen valitus- ja/tai oikeussuojamenettelyn menettelysääntöihin.

81.

Aluksi voidaan huomauttaa, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan mukaan kulutusluottosopimuksissa on mainittava, ”onko kuluttajalla käytettävissä tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä, ja jos on, miten kuluttaja voi käyttää niitä”. Tähän kysymykseen vastaamiseksi on siten määritettävä, mitä tässä säännöksessä tarkoitetaan ilmaisulla ”miten kuluttaja voi käyttää [tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä]”.

82.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden sellaisia säännöksiä, joissa ei viitata jäsenvaltioiden oikeuteen niiden merkityksen ja ulottuvuuden määrittämiseksi, on tulkittava koko unionissa itsenäisesti ja yhtenäisesti ottamalla huomioon paitsi säännösten sanamuoto myös kyseisten säännösten asiayhteys ja kyseessä olevalla säännöstöllä tavoiteltu päämäärä. ( 31 ) Koska direktiivissä 2008/48 ei viitata jäsenvaltioiden oikeuteen käsitteen ”miten kuluttaja voi käyttää [tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä]” merkityksen määrittämiseksi, sitä on pidettävä unionin oikeuden itsenäisenä käsitteenä ja näin ollen tulkittava yhtenäisesti unionissa.

83.

Tältä osin huomautan yhtäältä, että se, miten kuluttaja voi käyttää kyseisiä menettelyjä, mikä luottosopimuksessa on direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan nojalla mainittava, koskee ”tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä”, joihin sisältyvät paitsi sisäiset valitusmenettelyt myös menettelyt, joita voidaan käydä erillisessä elimessä. ( 32 ) Toisaalta, kuten Ombudsmann der privaten Bankenin valitusmenettelyjen tapauksessa vaikuttaa olevan, direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan soveltamisalaan kuuluviin tuomioistuimen ulkopuolisiin valitus- ja oikeussuojamenettelyihin voidaan soveltaa erityisiä tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä, joita kyseinen taho voi lisäksi muuttaa.

84.

Toisin kuin jotkin osapuolet ovat väittäneet, nämä seikat yksinään eivät kuitenkaan voi oikeuttaa direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan tulkitsemista siten, että sopimuksessa voitaisiin yksinkertaisesti viitata näitä seikkoja käsittelevään verkkosivustoon lähinnä sillä perusteella, ettei mahdollisten sovellettaviin menettelysääntöihin tehtävien muutosten hallinta olisi muuten mahdollista. Jos luotonantajien edellytetään sisällyttävän sopimuksessa mainittaviin tietoihin muutakin kuin sellaisen verkkosivuston osoite, jossa näitä menettelyjä käsitellään, tämä tarkoittaa eittämättä sitä, että jos käytettävissä olevien tuomioistuimen ulkopuolisten valitus- ja oikeussuojamenettelyjen luettelossa tai asioiden saattamista jonkin toimivaltaisen elimen käsiteltäväksi koskevissa järjestelyissä tapahtuu muutoksia, sopimuksen sisältö on saatettava ajan tasalle. Olisi nimittäin direktiivin 2008/48 tavoitteiden vastaista tulkita sen 10 artiklaa siten, ettei luotonantajan tarvitse tehdä tällaista ajan tasalle saattamista, koska – kuten olen selittänyt – kyseisessä säännöksessä tarkoitetut tiedot ovat sellaisia, jotka unionin lainsäätäjän mukaan todennäköisesti ovat olennaisia sopimuksen täyttämisen kannalta. ( 33 )

85.

Tällainen ajan tasalle saattamista koskeva velvoite ei kuitenkaan muodosta kohtuutonta rasitetta luotonantajille. Yhtäältä sopimusten hallintavälineiden kehittyminen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on tehnyt sopimusten seurannasta paljon yksinkertaisempaa ja edullisempaa luotonantajalle. Toisaalta tällainen ajan tasalle saattaminen ei ole oikeudellisesti vaikeaa. Sopimusehdolla, jossa pelkästään mainitaan, onko kuluttajalla käytettävissä tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä vai ei, samoin kuin se, miten niitä voidaan käyttää, on nimittäin informatiivista eikä normatiivista arvoa, koska siinä ei määritetä sopimuspuolten oikeuksien ja velvollisuuksien laajuutta. Näin ollen näiden tietojen ajan tasalle saattaminen ei merkitse sopimuksen muuttamista, jota esimerkiksi kuluttaja voisi vastustaa.

86.

Joka tapauksessa voidaan huomauttaa, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että kuluttajan on saatava yksi kappale luottosopimuksesta. Sanan ”saatava” käyttö tarkoittaa, ettei kuluttajan tarvitse käyttää internetlinkkiä tai ryhtyä mihinkään toimiin tutustuakseen sopimusehtoihin. ( 34 ) Lisäksi unionin tuomioistuin on jo katsonut, etteivät luotonantajat voi noudattaa direktiivin 2008/48 10 artiklan mukaista tiedonantovaatimusta pelkästään mainitsemalla sopimuksessa, mistä nämä tiedot löytyvät. ( 35 )

87.

Siltä osin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin vaikuttaa olevan jo tietoinen tästä, katson, että sen esittämät kysymykset koskevat erityisesti sitä, mitä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdassa tarkoitetaan ilmaisulla ”miten kuluttaja voi käyttää niitä” ja miten täsmällisessä muodossa sopimukseen tältä osin sisältyvät tiedot on annettava.

88.

Tältä osin on jälleen muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tulkinnassa on otettava huomioon paitsi kyseisen säännöksen sanamuoto myös säännöksen asiayhteys ja sen säännöstön tavoitteet, johon se kuuluu. ( 36 )

89.

Siltä osin kuin kyse on direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan sanamuodosta, unionin lainsäätäjän valitsemista ilmaisuista, nimittäin saksaksi ”die Voraussetzungen für diesen Zugang” (englanniksi ”methods for having access” tai ranskaksi ”modalités d’accès à ces dernières” ( 37 )), voidaan päätellä, että kuluttajille annettavat tiedot tarkoittavat muutakin kuin sen, että pelkästään mainitaan erilaiset olemassa olevat menettelyt. Totean kuitenkin myös, että näissä samoissa ilmaisuissa viitataan ainoastaan siihen, miten näitä menettelyjä voidaan käyttää, eikä niiden toimintaan. Ne eivät edellytä sellaista täsmällisyyttä, että luotonantajan olisi toistettava in extenso kaikki sovellettavat menettelysäännöt kaikissa kuluttajalle toimitettavissa sopimusasiakirjoissa.

90.

Tämän vahvistaa nähdäkseni kyseisen säännöksen asiayhteys siltä osin kuin direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan alussa täsmennetään, että tiedot on mainittava selkeästi ja tiiviisti, mikä tarkoittaa, että on mainittava ainoastaan olennaiset tiedot.

91.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan tavoitteesta totean, että se, ”onko kuluttajalla käytettävissä tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä, ja jos on, miten kuluttaja voi käyttää niitä” ei kuulu tietoihin, jotka kuluttajille on saman direktiivin 5 artiklan mukaan annettava ennen sopimuksen tekoa. Tämän perusteella vaikuttaa selvältä, että unionin lainsäätäjä piti tätä tietoa olennaisena tarjousten vertailun sijasta niiden ongelmien ratkaisemisen kannalta, joita sopimuksen täyttämisen yhteydessä voi syntyä. ( 38 ) Kyseisen säännöksen tarkoituksena on siten kannustaa kuluttajaa käyttämään näitä menettelyjä. Kaikki nämä seikat tarkoittavat mielestäni sitä, että annetut tiedot ovat riittäviä, jotta vältytään mahdollisilta pettymyksiltä tässä suhteessa.

92.

Voidaan näin ollen katsoa, että sitä, miten kuluttaja voi käyttää tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä, koskevat tiedot, jotka sopimukseen on direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan nojalla sisällyttävä, rajoittuvat tietoihin, jotka ovat tarpeen sen varmistamiseksi, että luotonottaja voi päättää tosiseikoista täysin tietoisena, onko hänen tarkoituksenmukaista turvautua johonkin näistä menettelyistä, ja jotta hän voi hakea muutosta tai tehdä tällaisen valituksen joutumatta pelkäämään, että hän menettää pysyvästi mahdollisuuden vedota oikeuksiinsa.

93.

Tämä viimeinen näkökohta vaikuttaa sitäkin tärkeämmältä, koska direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdassa viitataan tuomioistuimen ulkopuolisiin valitus- ja oikeussuojamenettelyihin riippumatta siitä, ovatko ne valinnaisia vai pakollisia. Katson kuitenkin, ettei tällainen tavoite merkitse sitä, että sovellettavat menettelysäännöt, tutkittavaksi ottaminen mukaan luettuna, olisi esitettävä yksityiskohtaisesti, kunhan niiden noudattamatta jättäminen ei johda siihen, että kuluttaja menettää lopullisesti mahdollisuuden vedota oikeuksiinsa.

94.

Tarkemmin sanoen kaikki nämä seikat merkitsevät sitä, että kulutusluottosopimuksessa olisi mainittava seuraavat tiedot:

95.

Direktiivi 2013/11 ei nähdäkseni aseta tätä päätelmää kyseenalaiseksi. Sen 13 artiklan 2 kohdassa eittämättä säädetään, että elinkeinonharjoittajien – keitä ne sitten ovatkaan – on annettava yhden tai useamman vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen, jonka piiriin nämä elinkeinonharjoittajat kuuluvat, kun nämä elinkeinonharjoittajat sitoutuvat tai ovat velvollisia käyttämään näitä elimiä kuluttajien kanssa syntyneiden riitojen ratkaisuun, ja tällaisen riidanratkaisuelimen verkkosivusto-osoitteet verkkosivustollaan, jos sellainen on, ja tarvittaessa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen kauppa- tai palvelusopimuksen yleisissä ehdoissa. Saman direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa kuitenkin säädetään, että jos jokin tämän direktiivin säännös on ristiriidassa toisessa unionin säädöksessä olevan sellaisen säännöksen kanssa, joka koskee tuomioistuimen ulkopuolisia oikeussuojakeinoja, jotka kuluttaja on pannut vireille elinkeinonharjoittajaa vastaan, tämän direktiivin säännös on ensisijainen. Kun direktiivissä 2013/11 säädetään vähimmäistason yhdenmukaistamisesta, ( 40 ) direktiivissä 2013/11 on säädettävä toisessa direktiivissä säädettyä tiukemmasta vaatimuksesta, jotta se olisi ristiriidassa sen kanssa. ( 41 ) Koska direktiivissä 2008/48 asetetaan selvästi tiukempia tiedonantovaatimuksia kuin direktiivissä 2013/11 ‐ eikä toisin päin –, ( 42 ) direktiivin 2013/11 13 artiklan 2 kohdassa säädetylle tiedonantovelvollisuudelle ei ole mitään syytä antaa etusijaa direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohtaan nähden. ( 43 )

96.

Pääasian oikeudenkäynnissä asiassa C-187/20 kyseessä olevissa kulutusluottosopimuksissa mainitaan mahdollisuus tehdä valitus yksityispankkien ja kuluttajien välisiä riitoja käsittelevälle kuluttaja-asiamiehelle. Niissä myös todetaan, että Saksan pankkialalla tehtyjen asiakasvalitusten sovittelua koskevat menettelysäännöt ovat saatavilla pyynnöstä tai niihin voidaan tutustua verkkosivustolla ja että valitukset on lähetettävä kirjallisesti määrättyyn osoitteeseen.

97.

Näitä tietoja on mielestäni pidettävä riittävinä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan vaatimusten täyttämiseksi, edellyttäen että ensinnäkään tämäntyyppiseen sopimukseen ei sovelleta muita tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä, että toiseksi yksityispankkien ja kuluttajien välisiä riitoja käsittelevän kuluttaja-asiamiehen menettely on ilmainen eikä edellytä lakimiehen käyttämistä ja että kolmanneksi valituksen tekemiselle tähän elimeen ei ole asetettu kirjallisen valituksen annettuun osoitteeseen toimittamisen lisäksi muita muotovaatimuksia, joiden noudattamatta jättäminen voisi estää pysyvästi valittajaa käyttämästä tätä nimenomaista menettelyä.

98.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa kuudenteen kysymykseen asiassa C-187/20, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohtaa on tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava kaikki kuluttajan käytettävissä olevat tuomioistuimen ulkopuoliset valitus- ja oikeussuojamenettelyt, mahdollliset menettelyn kustannukset, se, onko valitus tai muutoksenhaku tehtävä kirjallisesti vai sähköisesti, fyysinen tai sähköinen osoite, johon tällainen valitus tai muutoksenhaku olisi lähetettävä, ja noudatettavat muotovaatimukset, jos niiden noudattamatta jättäminen saattaa johtaa siihen, että kuluttaja menettää mahdollisuutensa vedota oikeuksiinsa.

99.

Neljännellä kysymyksellään asiassa C-155/20 ja seitsemännellä kysymyksellään asiassa C-187/20 ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että luotonantaja voi vedota peruuttamisoikeuden menettämistä passiivisuuden perusteella koskevaan perusteeseen, jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan kauan sen jälkeen, kun 14 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetty 14 päivän peruuttamisen määräaika sopimuksen tekemisestä on päättynyt, sillä perusteella, ettei hänelle ole annettu sopimuksessa tai jälkikäteen jotain kyseisen direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa mainittua tietoa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii myös selvittämään siinä tapauksessa, että tähän kysymykseen vastataan myöntävästi, voiko se, ettei luotonottajalla ollut tietoa peruuttamisoikeutensa jatkumisesta direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa säädetyn 14 päivän ajanjakson jälkeen, estää tällaiseen peruuttamisoikeuden menettämistä passiivisuuden perusteella koskevaan perusteeseen vetoamisen.

100.

Lähtökohtana tässä on direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohta, jossa säädetään, että ”kuluttajalla on neljätoista kalenteripäivää aikaa peruuttaa luottosopimus esittämättä perusteluja”. Kyseisen säännöksen toisen virkkeen mukaan peruuttamisen määräaika alkaa joko, kuten sen a alakohdassa mainitaan, päivästä, jona luottosopimus tehdään, tai, kuten sen b alakohdassa mainitaan, päivästä, jona kuluttaja ”saa sopimusehdot ja tiedot 10 artiklan mukaisesti, jos tämä päivä on tämän alakohdan a alakohdassa tarkoitettua päivää myöhäisempi”.

101.

Toisin kuin komissio väittää, kysymys mahdollisen määräajan olemassaolosta ei jää jäsenvaltioiden harkintavaltaan vaan kuuluu direktiivillä 2008/48 yhdenmukaistettuihin aloihin. Katson nimittäin, että jos jäsenvaltiot voisivat määrittää tällaisen määräajan pituuden kansallisessa lainsäädännössään, ne voisivat heikentää 14 artiklan 1 kohdan a alakohdalla aikaansaatua yhdenmukaistamista vetoamalla 14 artiklan 1 kohdan b alakohdan säännöksiin peruuttamisoikeuden käyttöä koskevan määräajan osalta. Vaikuttaa selvältä, että kun unionin lainsäätäjä ei liittänyt tähän säännökseen mitään määräaikaa, sen tarkoituksena oli tietoisesti antaa kuluttajille mahdollisuus peruuttaa luottosopimus niin kauan kuin he eivät ole saaneet kaikkia tietoja, pois jätettyjen tietojen luonteesta (ja siten taloudellisesta merkityksestä) riippumatta.

102.

Tässä tilanteessa unionin lainsäätäjän on katsottava tarkoittaneen juuri sitä lopputulosta, että ajallista rajoituta ei ole, jotta luotonantajille, jotka eivät noudata kyseisen direktiivin 10 artiklan mukaisia tiedonantovelvoitteitaan, koituu seuraamuksia. Se on näin ollen lisäseuraamus siihen nähden, josta jäsenvaltioiden on säädettävä kyseisen direktiivin 23 artiklan nojalla, mutta sen osalta niillä ei ole harkintavaltaa.

103.

Näissä olosuhteissa sen, että luotonantajat eivät voi vedota ajalliseen rajoitukseen, on katsottava olevan yksi osa kulutusluottosopimuksia koskevia jäsenvaltioiden lakeja, asetuksia ja hallinnollisia sääntöjä, jotka on yhdenmukaistettu täydellisesti kyseisellä direktiivillä.

104.

Tämä on vain toinen tapa ilmaista se, että kyseisestä sääntelystä ilmenee väistämättä implisiittisesti, ettei luotonantaja voi vedota kuluttajan tietoisuuteen perustellakseen sitä, ettei se itse noudattanut direktiivin 10 artiklassa säädettyjä tiedonantovelvoitteita.

105.

Asia on vielä ilmeisempi, jos verrataan direktiivin 2008/48 säännöksiä ja muiden direktiivien säännöksiä, joissa säädetään kuluttajien peruuttamisoikeudesta, ja nähdään, että kun unionin lainsäätäjä on tarkoittanut antaa elinkeinonharjoittajalle mahdollisuuden vedota peruuttamisen määräaikaan, se on maininnut tämän nimenomaisesti, kuten esimerkiksi direktiivin 2011/83 ( 44 ) 10 artiklan 1 kohdassa. Vaikka mainittu direktiivi annettiin direktiivin 2008/48 jälkeen, unionin lainsäätäjä päätti olla muuttamatta direktiiviä 2008/48 samankaltaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.

106.

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa säädetään kuitenkin peruuttamisoikeudesta (right of withdrawal) eikä purkamisoikeudesta (right of cancellation). ( 45 ) Koska sopimuksen täyttäminen on luonnollinen tapa, jolla tämänkaltainen sopimusvelvoite lakkaa, katson näin ollen, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että peruuttamisoikeutta, josta kyseisessä säännöksessä säädetään, ei voida enää käyttää sen jälkeen, kun molemmat sopimuspuolet ovat täyttäneet kulutusluottosopimuksen täysimääräisesti.

107.

Tämän päätelmän vahvistaa direktiivin 2008/48 johdanto-osan 34 perustelukappale, jonka mukaan direktiivissä säädetään peruuttamisoikeudesta samanlaisin ehdoin kuin on säädetty direktiivissä 2002/65/EY, kun taas viimeksi mainitun direktiivin 6 artiklan 2 kohdan c alakohdassa täsmennetään, että siinä käyttöön otettua peruuttamisoikeutta ei sovelleta ”sopimuksiin, jotka kumpikin osapuoli on täyttänyt kokonaisuudessaan kuluttajan nimenomaisesta pyynnöstä ennen kuin kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan”. ( 46 )

108.

Toisaalta voidaan muistuttaa, että direktiivin 2008/48 10 artiklassa säädettyjen tiedonantovelvollisuuksien tarkoituksena on antaa kuluttajille mahdollisuus tietää oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa laajuus sopimuksen täyttämisen aikana. Näillä velvoitteilla ei siten ole muuta käyttöä sen jälkeen, kun sopimus on täytetty kokonaisuudessaan. Kyseisen säännöksen tavoitteiden saavuttamiseksi ei siten vaikuta tarpeelliselta, että kuluttajien sallitaan käyttävän peruuttamisoikeuttaan sen jälkeen, kun sopimus on jo tosiasiallisesti täytetty.

109.

Tässä tilanteessa ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa neljänteen kysymykseen asiassa C-155/20 ja seitsemänteen kysymykseen asiassa C-187/20, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, ettei luotonantaja voi estää kuluttajaa käyttämästä peruuttamisoikeuttaan, jos kaikkia kyseisen direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja tietoja ei vielä ole annettu luottosopimuksessa. Tällaista oikeutta ei kuitenkaan voida käyttää enää sen jälkeen, kun kaikki sopimuksen käsittämät velvoitteet on täytetty täysimääräisesti.

110.

Viidennellä kysymyksellään asiassa C-155/20 ja kahdeksannella kysymyksellään asiassa C-187/20 ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, voiko luotonantaja vedota oikeuksien väärinkäyttöä koskevaan perusteeseen direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä virkkeessä säädetyn kuluttajan peruuttamisoikeuden käyttöä vastaan, jos sopimuksen tekemisestä on jo kulunut huomattavasti aikaa.

111.

Ensinnäkin voidaan huomauttaa, ettei direktiiviin 2008/48 sisälly säännöksiä siinä annettavien oikeuksien mahdollisesta väärinkäytöstä. Jäsenvaltiot eivät myöskään voi vedota säännöksiin tai periaatteisiin, edes perustuslaintasoisiin, estääkseen unionin oikeuden soveltamisen. ( 47 )

112.

Voidaan kuitenkin huomauttaa, että unionin oikeudessa vahvistetaan yleinen oikeusperiaate, jonka mukaan yksityiset eivät voi vedota unionin oikeussääntöihin vilpillisesti tai niitä väärinkäyttäen. ( 48 ) Unionin oikeuden soveltamisalaan kuuluvilla aloilla mahdollisuutta vedota siihen, että henkilö on käyttänyt väärin oikeutta, joka hänellä on unionin oikeuden perusteella, on siten arvioitava yksinomaan tämän periaatteen eikä kansallisen lainsäädännön vaatimusten perusteella.

113.

Ennakkoratkaisupyyntömenettelyssä on unionin tuomioistuimen tehtävä selventää unionin yleisen oikeusperiaatteen soveltamisalaa esittämällä tarvittaessa yksityiskohtaisesti, miten tätä periaatetta on tulkittava ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksessään esittämissä olosuhteissa, ( 49 ) ja ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä varmistua siitä, vastaako tämä tilanne asian tosiseikkoja, ja näin ollen ratkaista, miten tätä periaatetta on asianmukaista soveltaa tietyssä asiassa. ( 50 )

114.

Väärinkäytön kieltoa koskevasta yleisestä periaatteesta unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus korostaa, että tämän periaatteen soveltamisen edellytyksenä on sekä objektiivisen että subjektiivisen osatekijän olemassaolo. ( 51 )

115.

Objektiivisesta osatekijästä on todettava, että kaikista objektiivisista olosuhteista on ilmettävä, että vaikka unionin säännöstössä vahvistettuja edellytyksiä on muodollisesti noudatettu, kyseisen oikeuden käytön lopputulos on selkeästi ristiriidassa kyseisellä säännöstöllä tavoitellun päämäärän kanssa. ( 52 )

116.

Subjektiivisen osatekijän osalta edellytetään, että joukosta objektiivisesti arvioitavia seikkoja on käytävä ilmi, että kyseisen liiketoimen keskeisenä tarkoituksena on saada unionin oikeuden soveltamisesta perusteetonta etua. Väärinkäytön kieltoa ei siten sovelleta, kun kyseessä olevilla liiketoimilla – ja etenkin päätöksellä käyttää tiettyjä lainsäädännössä säädettyjä vaihtoehtoja tai turvautua tiettyihin järjestelyihin – on todennäköinen muu itsenäinen oikeuttamisperuste kuin pelkästään tällaisen edun saaminen. ( 53 )

117.

Nyt käsiteltävissä asioissa on kiistatonta, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa säädetyn peruuttamisoikeuden tarkoituksena on antaa kuluttajille mahdollisuus peruuttaa päätöksensä, jos saatuaan kaikki saman direktiivin 10 artiklassa tarkoitetut tiedot he lopulta katsovat parhaaksi olla ottamatta ehdotettua luottoa. ( 54 )

118.

Korostan kuitenkin, että kansallisen tuomioistuimen tarkastelemissa asioissa ei ole kyse peruuttamisoikeuden käytöstä sinänsä vaan pikemminkin siitä, että voidaan vedota direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan b alakohtaan, jonka mukaan peruuttamisoikeuteen voidaan vedota ilman määräaikaa niin kauan kuin saman direktiivin 10 artiklassa tarkoitettuja tietoja ei ole annettu kuluttajalle. Kuten aiemmin selitin, tämän säännöksen tarkoituksena on nähdäkseni määrätä luotonantajille seuraamus sen vuoksi, etteivät ne ole antaneet vaadittavia tietoja.

119.

Tässä yhteydessä katson, että niissä tapauksissa, joissa tarvittavia tietoja ei ole annettu, pelkästään se seikka, että kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan useita vuosia sopimuksen tekemisen jälkeen, ei voi koskaan olla tämän tavoitteen vastaista vaan vaikuttaa pikemminkin täysin sen mukaiselta. ( 55 )

120.

Koska oikeuden väärinkäytön toteamiseen vaadittava ensimmäinen osatekijä väistämättä puuttuu nyt tarkasteltavissa tapauksissa, luotonantaja ei nähdäkseni voi vedota väärinkäytön kieltoon estääkseen kuluttajaa käyttämästä peruuttamisoikeuttaan myöhäisessä vaiheessa, jos luotonantaja ei ollut aiemmin antanut hänelle kaikkia direktiivin 2008/48 10 artiklassa tarkoitettuja tietoja.

121.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kantajilla – edes heillä, joiden osalta luottosopimusta ei ollut täytetty vielä kokonaisuudessaan ajankohtana, jona he käyttivät peruuttamisoikeuttaan – on oikeus väittää, että peruuttamisen perusteella luotonantaja oli velvollinen palauttamaan heille täysimääräisesti maksetut kuukausierät korkoineen vastineena ajoneuvon luovuttamisesta myyjälle. Se, että kuluttajien peruuttamisoikeuden käyttö ei merkitse väärinkäyttöä, ei tarkoita, että sillä olisi oltava tai ehkä edes voisi olla kantajien vaatimien kaltaisia seurauksia.

122.

Tässä yhteydessä voidaan huomauttaa ensinnäkin, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 3 kohdan b alakohdassa edellytetään jäsenvaltioiden säätävän, että jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, kuluttajan on maksettava luotonantajalle paitsi pääoma myös sille kertynyt korko, joka on laskettu sovitun lainakoron perusteella, päivästä, jona luotto ”nostettiin”, ( 56 ) päivään, jona pääoma maksetaan takaisin.

123.

On totta, että seuraamusten, joita jäsenvaltioiden on otettava käyttöön direktiivin 2008/48 23 artiklan mukaisesti, yhteydessä jäsenvaltiot voivat säätää, että tiettyjen pakollisten tietojen puuttuminen luottosopimuksesta voi johtaa lainakoron menettämiseen. Kuten kyseisestä säännöksestä ilmenee, unionin oikeuden rikkomiseen sovellettavien seuraamusten kuitenkin oltava oikeasuhteisia. Kaikki tämä tarkoittaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sitä, että seuraamusten on ankaruudeltaan vastattava rikkomisten, joista ne määrätään, vakavuutta ja niillä on erityisesti varmistettava todellinen varoittava vaikutus yleistä suhteellisuusperiaatetta kuitenkin noudattaen. ( 57 )

124.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna on huomautettava, että yhtäältä lainakorko ei ole pelkästään vastike luoton myöntämisestä, vaan sillä myös korvataan tarvittaessa rahan arvon aleneminen. Toisaalta direktiivin 2008/48 10 artiklassa tarkoitettujen tietojen puuttuminen johtaa jo peruuttamisen määräajan pitenemiseen. Näin ollen, kun tarkastellaan tietoja, jotka eivät liity sopimuksen sisältöön vaan pelkästään sopimuksen oikeudelliseen toimintaympäristöön – kuten tuomioistuimen ulkopuolisten valitus- ja oikeussuojamenettelyjen tapauksessa –, viimeksi mainittujen jättäminen pois sopimuksesta ei nähdäkseni oikeuta lainakoron menettämistä kokonaisuudessaan. ( 58 ) Tällainen laiminlyönti ei ole läheskään yhtä vakava kuin esimerkiksi se, ettei kantajan luottokelpoisuutta ole arvioitu ( 59 ) tai ettei luottosopimuksessa ole mainittu todellista vuosikorkoa tai tiettyjä tietoja, jotka koskevat luotosta kuluttajalle aiheutuvia kustannuksia. ( 60 ) Jäsenvaltioilla on mielestäni tiettyä harkintavaltaa tältä osin, ja ne voivat säätää, että tiettyjen tietojen, jotka eivät liity sopimuspuolten sitoumuksiin, antamatta jättäminen on korvattava sen sijaan maksamalla vahingonkorvausta.

125.

Samaan tapaan niissä tapauksissa, joissa sopimuksen tekohetkellä sovellettavaa viivästyskorkoa konkreettisena lukuna – sellaisena kuin siihen viitattiin ensimmäisessä kysymyksessä – ei ole mainittu nimenomaisesti, siltä osin kuin tällainen tieto ei koske itse luoton kustannuksia vaan pikemminkin mahdollisen maksujen laiminlyönnin kustannuksia, on mielestäni enemmän suhteellisuusperiaatteen mukaista, että tällainen laiminlyönti korjataan estämällä luotonantajaa vaatimasta sopimuksessa määrättyä viivästyskorkoa (eikä lainakorkoa) ja tarvittaessa vahingonkorvauksia.

126.

Toiseksi totean luottosopimuksen, joka koskee tällä luotolla rahoitettavasta tavaroiden toimittamisesta tai palvelujen suorittamisesta tehtävää sopimusta, peruuttamisen seurauksista, ettei direktiivissä 2008/48 täsmennetä, mitä nämä seuraukset voisivat olla tai niiden pitäisi olla. ( 61 ) Tällaisessa tapauksessa otettua luottoa voidaan eittämättä pitää liitännäisenä luottona, jos direktiivin 2008/48 3 artiklan n alakohdan edellytykset täyttyvät. Direktiivin 2008/48 ainoa säännös, jossa viitataan peruuttamisoikeuden käytön seurauksiin liitännäisen luoton tapauksessa, nimittäin 15 artiklan 1 kohta, koskee kuitenkin tilannetta, jossa kuluttaja käyttää tätä oikeutta tavaroiden toimittamista tai palvelujen suorittamista koskevan sopimuksen osalta. Yhdessäkään sen säännöksessä ei käsitellä tilannetta, jossa peruuttamisoikeuden käyttö koskee luottoa.

127.

Näin ollen voidaan katsoa, että on jäsenvaltioiden tehtävä täsmentää peruuttamisoikeuden käytön vaikutus kulutusluottosopimuksiin, jotka koskevat tällaisella luotolla rahoitettavia myyntisopimuksia. Tämän vahvistaa direktiivin 2008/48 johdanto-osan 35 perustelukappale, jossa todetaan, että ”jos kuluttaja peruuttaa luottosopimuksen, jonka yhteydessä hän on saanut tavaroita, – – tämän direktiivin säännöksillä ei olisi rajoitettava tavaran palauttamista tai muita vastaavia kysymyksiä koskevia jäsenvaltioiden säännöksiä”.

128.

Vaikka jäsenvaltioiden harkintavalta tältä osin ei olekaan rajaton – koska ne eivät saa heikentää direktiivissä 2008/48 säädetyn peruuttamisoikeuden tehokkuutta –, ne voivat säännellä tämän oikeuden käyttämisen seurauksia myyntisopimukselle. En etenkään näe, mikä estäisi jäsenvaltiota sallimasta, että kun peruuttamisoikeuden käyttäminen johtaa myynnin taannehtivaan purkamiseen, myyjä voi ottaa huomioon palautettujen tavaroiden arvon alenemisen, joka johtuu siitä, että kuluttaja on käyttänyt niitä.

129.

Olen jopa taipuvainen katsomaan, että jäsenvaltioiden on tietyissä tilanteissa säädettävä, että kuluttajan on maksettava myyjälle tällainen korvaus, kuten säädetään lisäksi direktiivin 2002/65 7 artiklassa ja direktiivin 2011/83 14 artiklan 2 kohdassa kyseisten direktiivien soveltamisaloilla. ( 62 ) Perusteettoman edun kielto muodostaa jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksille yhteisen periaatteen, jonka unionin tuomioistuin on tunnustanut, ainakin implisiittisesti, yhdeksi unionin yleiseksi oikeusperiaatteeksi. ( 63 ) Tämän periaatteen mukaan henkilöllä, joka on kärsinyt sellaisen menetyksen, joka hyödyttää toista taloudellisesti ilman, että tälle edun saamiselle on mitään oikeudellista perustetta, on lähtökohtaisesti oikeus saada takaisin menettämänsä määrä vastaavan edun saaneelta henkilöltä. ( 64 )

130.

Koska nyt käsiteltävissä asioissa kyseessä olevasta peruuttamisoikeudesta säädetään unionin oikeudessa, jäsenvaltioiden on otettava unionin tuomioistuimen vahvistama perusteettoman edun kieltämistä koskeva periaate täsmentäessään tämän oikeuden käyttämisen seurauksia.

131.

Tässä yhteydessä voidaan todeta, että jos kansallisessa lainsäädännössä säädetään, että siinä tapauksessa, että kulutusluottosopimus peruutetaan, mikä tahansa siihen liittyvä myyntisopimus on katsottava peruutetun, myyjälle saattaa aiheutua vahinkoa, kun taas ostajan varallisuus todennäköisesti kasvaa. Näin on tyypillisesti luotolla rahoitetun ajoneuvon myynnin tapauksessa, koska ajoneuvon arvo alenee 10–30 prosenttia käytettyjen ajoneuvojen markkinoilla ensimmäisen ajokilometrin jälkeen sen mukaan, mikä on tyyppi ja malli. Näin ollen myyjälle, jonka olisi otettava ajoneuvo takaisin, aiheutuu väistämättä tappiota. Ostajan varallisuus taas väistämättä kasvaa, koska hänen ei tarvitse vastata tästä arvon alenemisesta.

132.

On totta, ettei perusteettoman edun kieltoa koskevaa periaatetta voida soveltaa, jos kyse on tuottamuksesta, ja ettei sitä näin ollen sovellettaisi, jos myyjä oli tosiasiallisesti rikkonut direktiivin 2008/48 säännöksiä. Jotta myös tavaroiden myyjän voidaan katsoa rikkoneen direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohtaa allekirjoitettuun luottosopimukseen sisältyvien riittämättömien tietojen vuoksi, myyjän on täytynyt osallistua luottosopimuksen tekemiseen tai valmisteluun, joka on vain yksi liitännäisen luottosopimuksen käsitteen, sellaisena kuin se määritellään direktiivin 2008/48 3 artiklan n alakohdassa, soveltamisalaan kuuluvista tilanteista. ( 65 ) Kaikissa muissa tilanteissa myyjän olisi voitava vedota perusteettoman edun kieltoa koskevaan periaatteeseen.

133.

Katson näin ollen, että jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, jäsenvaltioilla on ainakin mahdollisuus säätää, että myyjä voi vähentää palautettavasta määrästä ajoneuvon arvon alenemista vastaavan määrän. Myönnän, että tällainen ratkaisu saattaa ehkäistä kuluttajia käyttämästä peruuttamisoikeuttaan, mutta pidän tällaista vähennystä tavanomaisena seurauksena siitä, että he ovat käyttäneet kyseisiä tavaroita tai palveluja tietyn ajan. ( 66 ) Vaikka ei vaikutakaan siltä, että osa kantajista olisi käyttänyt peruuttamisoikeuttaan väärin, myyjää voidaan näin ollen vaatia palauttamaan ajoneuvon arvo ostajalle täysimääräisenä vain, jos kansallisessa lainsäädännössä säädetään nimenomaisesti tällaisesta ratkaisusta seuraamuksena siitä, että myyjä on laiminlyönyt tiettyjä velvoitteita, kuten velvoitetta tarjota ostajille ainoastaan sellaisten luottolaitosten palveluja, joiden sopimukset ovat direktiivin 2008/48 säännösten mukaisia. On kansallisten tuomioistuinten asia määrittää, mikä sovellettava laki on.

134.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa viidenteen kysymykseen asiassa C-155/20 ja kahdeksanteen kysymykseen asiassa C-187/20 siten, ettei luotonantaja voi vedota unionin oikeuteen sisältyvään oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskevaan periaatteeseen estääkseen kuluttajaa käyttämästä direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä virkkeessä säädettyä peruuttamisoikeuttaan pelkästään sillä perusteella, että sopimuksen tekemisestä on kulunut jo huomattava aika. Edellä esittämistäni syistä tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jäsenvaltioilla ei olisi oikeutta – tai jopa velvollisuutta – toteuttaa asianmukaisia toimia omissa oikeusjärjestyksissään sen varmistamiseksi, ettei luotonantajille aiheudu taloudellisia menetyksiä sen seurauksena, että kuluttaja käyttää peruuttamisoikeutta.

135.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Landgericht Ravensburgin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: