1.

Gianluca Moro (jäljempänä syytetty) oli haastettu vastaamaan varastettujen kultakorujen kätkemisrikoksesta. Syytetty tunnusti rikosoikeudenkäynnin istunnossa varastaneensa kultakorut itse. Tunnustuksen jälkeen hänelle ilmoitettiin, että teko, josta häntä syytettiin, voitiin luokitella uudelleen ja syyte muuttuisi näin varkaudeksi.

2.

Syytetty haki tämän jälkeen syyteneuvottelua, josta käytetään Italian oikeudessa nimitystä ”patteggiamento”. Hakemus hylättiin, koska Italian rikosprosessilain (codice di procedura penale) mukaan kyseistä menettelyä on haettava lähtökohtaisesti ennen pääkäsittelyn alkamista ainakin niissä tapauksissa, joissa on kyse teon pelkästä oikeudellisesta uudelleenluokittelusta eikä tosiseikoissa tapahtuneesta muutoksesta.

3.

Tribunale di Brindisi (Brindisin alioikeus, Italia) pohtii, ovatko tällaiset kansalliset oikeussäännöt syytetyn puolustautumisoikeuksia koskevan unionin lainsäädännön ja erityisesti muutamien tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/13/EU säännösten mukaisia. ( 2 ) Sen lisäksi, että käsiteltävässä asiassa halutaan varmistaa kyseisessä direktiivissä vahvistetusta oikeudesta saada viipymättä tieto syytteessä tapahtuvista muutoksista johtuvien erityisten velvoitteiden täsmällinen soveltamisala, siinä on otettu esille seuraavat yleiset kysymykset: Mikä on kyseisen direktiivin täsmällinen soveltamisala kokonaisuutena tarkastellen? Mikä rooli Euroopan unionin perusoikeuskirjalla on tällaisten menettelyllisten oikeuksien tulkinnassa?

4.

Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 48 artiklan 2 kohdan mukaan ”jokaiselle syytetylle taataan oikeus puolustukseen”.

5.

Direktiivin 2012/13 johdanto-osan kolmannen perustelukappaleen mukaan ”rikosasioissa annettavien päätösten vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen toteuttaminen edellyttää, että jäsenvaltiot luottavat toistensa rikosoikeudellisiin järjestelmiin. Vastavuoroisen tunnustamisen laajuus riippuu läheisesti useista näkökohdista, joihin kuuluvat epäiltyjen tai syytettyjen oikeuksien turvaamisjärjestelyt ja sellaisten yhteisten vähimmäissääntöjen määrittely, jotka ovat välttämättömiä, jotta voidaan helpottaa vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamista”.

6.

Sen johdanto-osan kahdeksannen perustelukappaleen mukaan ”keskinäisen luottamuksen vahvistaminen edellyttää yksityiskohtaisia sääntöjä perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa määrättyjen prosessuaalisten oikeuksien ja takeiden suojelusta”.

7.

Johdanto-osan kymmenennen perustelukappaleen mukaan ”yhteisten vähimmäissääntöjen on määrä lisätä luottamusta kaikkien jäsenvaltioiden rikosoikeusjärjestelmiin, minkä puolestaan olisi johdettava tehokkaampaan oikeudelliseen yhteistyöhön keskinäisen luottamuksen ilmapiirissä. Olisi otettava käyttöön tällaisia yhteisiä vähimmäissääntöjä, jotka koskevat tiedonsaantia rikosoikeudellisissa menettelyissä”.

8.

Johdanto-osan 29 perustelukappaleessa todetaan, että ”kun syytteen yksityiskohdat rikosoikeudellisen menettelyn aikana muuttuvat siinä määrin, että sillä on merkittävä vaikutus syytetyn tai epäillyn asemaan, tästä olisi ilmoitettava hänelle tarvittaessa menettelyn oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi ja riittävän ajoissa puolustautumisoikeuden tehokkaan käytön mahdollistamiseksi”.

9.

Direktiivin 2012/13 1 artiklan mukaan kyseisessä direktiivissä ”vahvistetaan säännöt, jotka koskevat epäiltyjen ja syytettyjen oikeutta saada tietoja heidän oikeuksistaan rikosoikeudellisissa menettelyissä ja heitä koskevasta syytteestä. Tässä direktiivissä vahvistetaan myös säännöt, jotka koskevat niiden henkilöiden, joita koskee eurooppalainen pidätysmääräys, oikeutta saada tietoja oikeuksistaan”.

10.

Direktiivin 2012/13 2 artiklan 1 kohdan mukaan kyseistä direktiiviä ”sovelletaan henkilöön siitä lähtien, kun jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat antaneet hänelle tiedon siitä, että häntä epäillään tai syytetään rikoksesta, siihen saakka, kun menettely on saatettu päätökseen, mikä tarkoittaa sen kysymyksen lopullista ratkaisemista, onko epäilty tai syytetty syyllistynyt rikokseen, tarvittaessa tuomitseminen ja mahdollisen muutoksenhaun ratkaiseminen mukaan lukien”.

11.

Direktiivin 2012/13 3 artiklan otsikko on ”Oikeus saada tietoja oikeuksista”. Siinä säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillyille ja syytetyille annetaan viipymättä tietoja vähintään seuraavista prosessuaalisista oikeuksista, sellaisina kuin näitä oikeuksia sovelletaan niiden kansallisen oikeuden mukaan niiden tehokkaan käytön mahdollistamiseksi:

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdan nojalla säädetyt tiedot annetaan joko suullisesti tai kirjallisesti sekä selkeällä ja helposti ymmärrettävällä kielellä ottaen huomioon haavoittuvassa asemassa olevien epäiltyjen tai haavoittuvassa asemassa olevien syytettyjen erityistarpeet.”

12.

Direktiivin 2012/13 6 artiklassa, jonka otsikko on ”Oikeus saada tietoja syytteestä”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillylle tai syytetylle annetaan tiedot rikoksesta, josta häntä epäillään tai syytetään. Nämä tiedot on annettava viipymättä ja niin yksityiskohtaisina kuin on tarpeen menettelyn oikeudenmukaisuuden ja henkilön puolustautumisoikeuden tehokkaan käytön takaamiseksi.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillylle tai syytetylle, joka on pidätetty tai menettänyt vapautensa, ilmoitetaan pidätyksen tai vapaudenmenetyksen syyt, mukaan luettuna rikos, josta häntä epäillään tai syytetään.

3.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että viimeistään sen jälkeen, kun syytteen tosiseikat on saatettu tuomioistuimen arvioitaviksi, syytteestä annetaan yksityiskohtaiset tiedot, mukaan luettuna rikoksen luonne ja oikeudellinen luokittelu sekä syytetyn osallisuuden luonne.

4.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillylle tai syytetylle ilmoitetaan viipymättä tämän artiklan mukaisesti annettujen tietojen muutoksista, kun tämä on tarpeen menettelyn oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi.”

13.

Italian rikosprosessilain (jäljempänä CPP) 444 §:n otsikko on ”Osapuolten välillä neuvotellun rangaistuksen [’pattegiamento’] määrääminen”, ja sen mukaan syytetty ja yleinen syyttäjä voivat pyytää tuomioistuinta määräämään laadultaan ja kestoltaan asianmukaisen korvaavan rangaistuksen. Rangaistus voi olla rahamääräinen seuraamus, jota voidaan alentaa enintään kolmanneksella, tai vankeusrangaistus, jonka kesto voi olla enintään viisi vuotta olosuhteet huomioon ottaen ja enintään kolmanneksella alennettuna, yksin tai yhdessä rahamääräisen seuraamuksen kanssa.

14.

CPP:n 552 §:ssä säädetään, että haasteessa on mainittava pätemättömyyden uhalla tietyt seikat. Erityisesti on mainittava ”teko selvästi ja täsmällisesti, raskauttavat olosuhteet ja olosuhteet, jotka voivat johtaa turvaamistoimien määräämiseen, ja kaikkien näiden osalta on mainittava niitä koskevat säännökset”. Haaste on annettava tiedoksi syytetylle, hänen puolustusasianajajalleen ja asianomistajalle vähintään 60 päivää ennen istuntoa.

15.

CPP:n 555 §:ssä, jonka otsikko on ”Suoran haasteen johdosta järjestettävä istunto”, säädetään, että syytetty tai yleinen syyttäjä voi esittää kyseisen lain 444 §:ssä tarkoitetun pyynnön ennen pääkäsittelyn alkamista.

16.

CPP:n 516 §:ssä (”Syytteen muuttaminen”) säädetään, että ”jos pääkäsittelyssä ilmenee, että teko on eri kuin syytteeseenasettamispäätöksessä esitetty eikä se kuulu ylemmän oikeusasteen tuomioistuimen toimivaltaan, yleinen syyttäjä muuttaa syytettä ja antaa muutoksen tiedoksi – –”.

17.

Ennakkoratkaisupyynnön mukaan Corte Costituzionale (perustuslakituomioistuin, Italia) on todennut CPP:n 516 §:n perustuslain vastaiseksi siltä osin kuin syytetyllä ei ole oikeutta hakea syyteneuvottelua pääkäsittelyn aikana, jos syytteeseen tehdään varsinaisia tosiseikkoja koskevia muutoksia. Corte Costituzionalen toteamus ei siten koske tilannetta, jossa rikos on luokiteltu oikeudellisesti uudelleen. ( 3 )

18.

CPP:n 521 §:n mukaan tuomioistuin voi antaa teolle toisen oikeudellisen luokituksen kuin syytteessä. Jos teko kuitenkin poikkeaa kuvaillusta tai jos nostetaan uusi syyte, tuomioistuimen on annettava määräys asiakirja-aineiston palauttamisesta yleiselle syyttäjälle.

19.

Rikosoikeudellinen menettely vastaajaa vastaan aloitettiin 1.4.2016 jätetyllä haasteella. Moroa syytettiin kätkemisrikoksesta. Hänen väitettiin vastaanottaneen kultakoruja tuntemattomilta henkilöiltä. Kyseiset kultakorut oli varastettu Francesco Legrottaglielta (jäljempänä asianomistaja). Syytettyä syytettiin korujen välittämisestä kultaa ostavalle ja myyvälle yritykselle taloudellisen hyödyn saamiseksi.

20.

Syytetty tunnusti 13.10.2017 pidetyssä istunnossa tehneensä varkauden itse. Tämän johdosta hänelle ilmoitettiin, että teko, josta häntä syytettiin, voitiin luokitella uudelleen ”kätkemisrikoksesta””varkaudeksi”, jota raskauttavaksi olosuhteeksi katsottiin varkaudesta aiheutunut suuri taloudellinen menetys.

21.

Tämän mahdollisuuden ilmettyä syytetty pyysi, että saisi hakea neuvotellun rangaistuksen määräämistä CPP:n 444 §:n mukaisesti syyteneuvottelumenettelyssä (patteggiamento). Kyseisessä menettelyssä syytetty pystyy neuvottelemaan tietyistä eduista, kuten rangaistuksen lieventämisestä enintään kolmanneksella, oikeudenkäyntikulujen maksamiselta säästymisestä ja syyteoikeuden raukeamisesta siinä tapauksessa, ettei syytetty syyllisty samanlaiseen rikoksen tai rikkomukseen tietyn ajan kuluessa.

22.

Syyteneuvottelua koskeva hakemus on tehtävä lähtökohtaisesti ennen pääkäsittelyn alkamista. Hakemuksen voi tehdä myöhemmin vain, jos syytettä on muutettu vetoamalla uusiin tai toisiin tosiseikkoihin. Hakemusta ei vastaavasti hyväksytä käsiteltäväksi kyseisessä menettelyn vaiheessa, jos sama teko ”pelkästään” luokitellaan oikeudellisesti uudelleen.

23.

Koska syytettyä vastaan nostettuun syytteeseen tullut muutos oli luonteeltaan oikeudellinen (ei tosiseikkoihin liittyvä), ( 4 ) ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että syytetyn syyteneuvottelua koskeva hakemus on hylättävä, koska se on jätetty määräajan jälkeen. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan yleinen syyttäjä ei aikonut muuttaa syytettä muodollisesti CPP:n 516 §:n mukaisesti vaan jätti teon oikeudellista luokittelua koskevan ratkaisun tuomioistuimelle.

24.

Näissä olosuhteissa Tribunale di Brindisi päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko direktiivin 2012/13 2 artiklan 1 kohtaa, 3 artiklan 1 kohdan c alakohtaa ja 6 artiklan 1, 2 ja 3 kohtaa sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 48 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä jäsenvaltion rikosprosessisäännöksille, joiden mukaan syytteen muuttamisen jälkeen puolustautumista koskevat takeet taataan laadullisesti ja määrällisesti erilaisina sen mukaan, koskeeko muutos syytteessä esitettyjä tosiseikkoja vai oikeudellista luokittelua, ja erityisesti niin, että vain ensin mainitussa tapauksessa syytetty saa pyytää käytettäväksi vaihtoehtoista rangaistuksen määräämismenettelyä, johon liittyy etuja (ns. syyteneuvottelu)?”

25.

Kirjallisia huomautuksia esittivät asianomistaja ja Italian, Unkarin, Alankomaiden ja Puolan hallitukset sekä komissio. Italian hallitus ja komissio esittivät suulliset lausumansa istunnossa, joka pidettiin 14.11.2018.

26.

Ratkaisuehdotus on kolmiosainen. Käsittelen ensin kysymystä siitä, sovelletaanko direktiiviä 2012/13 tarkasteltavassa tilanteessa siitä huolimatta, ettei asiaan liity selvää rajatylittävää ulottuvuutta (A). Sitten käsittelen asiakysymystä. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta ottamaan arvioinnissaan huomioon direktiivin 2012/13 sekä perusoikeuskirjan 48 artiklan. Siitä voitaneen kiistellä, esittääkö ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, että arviointi olisi suoritettava erikseen vai että asiaankuuluvia direktiivin 2012/13 säännöksiä olisi tarkasteltava perusoikeuskirjan 48 artiklan valossa. Selkeyden vuoksi kummankin säännöstön vaikutusta käsiteltävään asiaan on mielestäni parempi käsitellä erikseen. Käsittelen siis toiseksi direktiivin 2012/13 säännöksiä, erityisesti sen 6 artiklan 4 kohtaa, jolla katson olevan merkitystä esitettyyn kysymykseen vastaamisen kannalta. Esitän, ettei kyseinen säännös ole esteenä käsiteltävänä oleville kansallisille oikeussäännöille (B). Kolmanneksi ja viimeiseksi totean, ettei perusoikeuskirjan 48 artiklan 2 kohdalla ole vaikutusta edelliseen päätelmään (C).

27.

Italian ja Puolan hallitukset esittävät kaksi perustetta sille, miksei unionin tuomioistuimella ole toimivaltaa käsiteltävässä asiassa.

28.

Puolan hallitus väittää yhtäältä, ettei esitetyssä kysymyksessä ole kyse siitä, onko syytetylle annettu viipymättä tieto syytteeseen tehdystä muutoksesta. Pääasiassa on kyse pikemminkin siitä, ettei syyteneuvottelua ole mahdollista hakea tietyssä menettelyn vaiheessa. Unionin lainsäädännössä ei kuitenkaan aseteta mitään edellytyksiä tällaisen menettelyn soveltamiselle, joten kyseinen asia ei kuulu unionin oikeuden soveltamisalaan eikä unionin tuomioistuimella ole näin ollen toimivaltaa.

29.

Olen tietenkin Puolan hallituksen kanssa samaa mieltä siitä, ettei direktiiviin 2012/13 sisälly säännöstä, jonka otsikko olisi ”Syyteneuvottelun käyttöä koskevat edellytykset”. Direktiivin 2012/13 1 artiklan ja 2 artiklan 1 kohdan perusteella on kuitenkin tuskin epäselvää, että direktiiviä sovelletaan yleisesti käsiteltävään asiaan aineellisesti (ratione materiae). Kiistanalaista on se, aiheutuuko direktiivistä jäsenvaltioille sen 6 artiklan ja syytettä – myös syytteeseen tehtyjä muutoksia – koskevan tiedonsaantioikeuden perusteella mahdollisia erityisiä velvoitteita pääasiassa kyseessä olevassa konkreettisessa tilanteessa. Tämä kuuluu kuitenkin asiakysymyksen tarkasteluun, joka tehdään jäljempänä B osassa.

30.

Toisaalta Italian hallitus vastustaa unionin tuomioistuimen toimivaltaa, koska sen mukaan pääasiassa kyseessä olevaan tilanteeseen ei liity rajatylittävää osatekijää. Kaikki oleelliset tosiseikat vaikuttavat liittyvän yksin Italiaan. Tämän vuoksi Italian hallitus väittää, ettei unionin tuomioistuimella ole toimivaltaa tässä asiassa, koska direktiivin 2012/13 soveltamisala (ja näin myös asiaan liittyvä unionin tuomioistuimen tulkintavalta) koskee ainoastaan asioita, joihin liittyy rajatylittävä ulottuvuus.

31.

Kyseinen väite perustuu SEUT 82 artiklan 2 kohtaan, joka on direktiivin 2012/13 oikeusperusta. Kyseisen määräyksen mukaan ”Euroopan parlamentti ja neuvosto voivat – – direktiiveillä säätää vähimmäissäännöistä sikäli kuin se on tarpeen tuomioiden ja oikeusviranomaisten päätösten vastavuoroisen tunnustamisen sekä poliisiyhteistyön ja oikeudellisen yhteistyön helpottamiseksi rajatylittävissä rikosasioissa. – –”. Siinä määrätään myös, että kyseisissä direktiiveissä ”otetaan huomioon””a) todisteiden vastavuoroinen hyväksyttävyys jäsenvaltioissa; b) yksilön oikeudet rikosasioiden käsittelyssä; c) rikosten uhrien oikeudet; d) muut rikosasioiden käsittelyn erityiset osatekijät, jotka neuvosto on ennalta määrittänyt päätöksellä. – –”. ( 5 )

32.

Italian hallitus selittää, että käsitteen ”rajatylittävä” käyttö SEUT 82 artiklan 2 kohdassa merkitsee sitä, että kyseiseen määräykseen perustuvan johdetun oikeuden säädöksen soveltamisala olisi rajattava koskemaan tilanteita, joihin liittyy rajatylittävä ulottuvuus.

33.

Väite ei ole mielestäni vakuuttava.

34.

Unionin tuomioistuin on tulkinnut direktiiviä 2012/13 tähän mennessä kolmessa asiassa. ( 6 ) Erityisesti tuomion Kolev ( 7 ) taustalla olevaan asiaan ei vaikuttanut liittyvän mitään rajatylittäväksi tunnistettavaa osatekijää. Kyseisessä asiassa oli kyse Bulgarian tullivirkailijoista, joita syytettiin Bulgariassa rikollisryhmään kuulumisesta siksi, että nämä olivat vaatineet lahjuksia Turkin vastaisen rajan ylittävien ajoneuvojen kuljettajilta. Ellei lahjusten ottamista unionin (ulko)rajalla katsota rajatylittäväksi osatekijäksi, vaikuttaa siltä, ettei kyseiseen asiaan liittynyt tosiasiallisesti rajatylittävää ulottuvuutta.

35.

On kuitenkin myönnettävä, ettei unionin tuomioistuin ole ottanut vielä suoraan kantaa kysymykseen siitä, olisiko direktiivin 2012/13 soveltamisen edellytettävä rajatylittävää ulottuvuutta.

36.

Ensi näkemältä ja erikseen tarkasteltuna SEUT 82 artiklan 2 kohdan voitaisiin katsoa perustellusti johtavan siihen, että kyseiseen määräyksen perustuvaa säädöstä on tarkoitus soveltaa vain rajatylittävissä tilanteissa. Näin olisi, jos kyseisen määräyksen ensimmäisen virkkeen lopussa sijaitsevan käsitteen ”rajatylittävä” katsottaisiin kattavan SEUT 82 artiklan 2 kohdan määräyksen kokonaisuudessaan (eli oikeudellisen yhteistyön ja yhdenmukaistamisen, joka mainitaan virkkeen jälkimmäisessä osassa).

37.

Kun direktiivin 2012/13 sanamuotoa ja erityisesti sen tarkoitusta ja asiayhteyttä kuitenkin tutkitaan tarkemmin, päädytään toisenlaiseen näkemykseen.

38.

Ensinnäkin sanamuodon perusteella direktiivin 2012/13 soveltamisala on yleinen. Se ei koske pelkästään rajatylittäviä tilanteita tai rajoitu niihin. ( 8 ) Sen ensimmäinen artikla (jossa määritellään direktiivin 2012/13 aihe) muodostuu kahdesta virkkeestä. Ensimmäinen on yleisluonteinen. Toisella lisätään, että direktiiviä sovelletaan myös henkilöihin, joita koskee eurooppalainen pidätysmääräys. ( 9 ) Tämän lisäselvennyksen perusteella toisella virkkeellä ainoastaan korostetaan ensimmäisen artiklan ensimmäisen virkkeen (väistämättä yleisluonteista) soveltamisalaa. Direktiivin 2 artiklan 1 kohta, jossa määritellään direktiivin soveltamisala, on niin ikään yleisluonteinen: siinä ei aseteta mitään rajoituksia tekemällä rajatylittävästä ulottuvuudesta välttämätön. ( 10 )

39.

Direktiivin 2012/13 tarkoituksen osalta voidaan todeta toiseksi, että johdanto-osan 3, 8, 10 ja 20 perustelukappaleen perusteella direktiivissä vahvistetaan yhteiset vähimmäissäännöt, joita sovelletaan rikoksesta epäillylle tai syytetylle tämän oikeuksista tai syytteen luonteesta annettavien tietojen alalla. Tällä pyritään lisäämään jäsenvaltioiden keskinäistä luottamusta. ( 11 ) Jäsenvaltioiden rikosoikeusjärjestelmiin kohdistuvan keskinäisen luottamuksen ilmapiiri luodaan tällä tavoin yhdenmukaistamalla rikosoikeudellisen menettelyn yksittäisiin osiin sovellettavia vaatimuksia.

40.

Tällainen yhdenmukaistaminen parantaa puolestaan varsinaista oikeudellisen yhteistyön tavoitetta varten laadittujen unionin oikeuden muiden välineiden toimintaa: kun tarve yhteistyöhön rikosasioissa ilmenee esimerkiksi eurooppalaista pidätysmääräystä koskevan puitepäätöksen nojalla, täytäntöönpaneva jäsenvaltio voi luottaa siihen, että pyynnön esittävässä jäsenvaltiossa käytävä menettely on täyttänyt tai tulee täyttämään tietyt vaatimukset. ( 12 )

41.

Riippumatta siitä, onko kahden jäsenvaltion viranomaisten välillä mitään tiettyä rajatylittävän yhteistyön tilannetta, kyseisen yhdenmukaistamisen pyrkimyksenä on luoda yhteinen toimintaympäristö, jossa taataan tietyt menettelylliset vähimmäisvaatimukset. Kun rajatylittävän yhteistyön tarve sitten herää yksittäistapauksessa, kyseiset viranomaiset voivat luottaa toistensa rikosoikeusjärjestelmiin ja siihen, että kyseiset menettelylliset takeet ovat olemassa, ja näin oikeudellinen yhteistyö saattaa tehostua. ( 13 )

42.

Nuo seikat osoittavat siis, että tällaisten yleisluonteisten ensisijaisten vaatimusten asettamisen tarkoitus on toinen ja itse asiassa suurelta osin riippumaton siitä, liittyykö yksittäistapaukseen myöhemmin erityistä rajatylittävää osatekijää. Vertauskuvallisesti voidaan puhua sillan rakentamisesta: tällaisen rakennelman rakentaminen on saattanut saada hyvinkin alkunsa joen vastarannoilla sijaitsevien kaupunkien välillä liikkuvan yksittäisen kauppiasryhmän erityisestä intressistä. Kun silta kuitenkin avataan yleiseen käyttöön, sillan kautta kulkee kaikki joen ylittävä liikenne riippumatta siitä, kuka on matkalla ja minne.

43.

Kolmanneksi direktiiviin 2012/13 liittyvästä laajemmasta lainsäädännöllisestä asiayhteydestä on painotettava, että samankaltainen kysymys siitä, edellyttääkö direktiivin 2012/13 soveltaminen rajatylittävää ulottuvuutta, heräisi myös niiden muiden direktiivien kohdalla, jotka on annettu osana Tukholman ohjelman osaksi tullutta niin kutsuttua etenemissuunnitelmaa epäiltyjen tai syytettyjen henkilöiden prosessuaalisten oikeuksien vahvistamiseksi rikosoikeudellisissa menettelyissä ( 14 ) ja joilla on sama oikeusperusta kuin direktiivillä 2012/13. ( 15 ) Kyseisten direktiivien sanamuoto on laadittu yleisesti samalla tavalla kuin direktiivin 2012/13, eikä niissä vahvisteta eikä poissuljeta niiden soveltamista valtion sisäisissä tilanteissa. Unionin tuomioistuin on tulkinnut vastaavasti joitakin näistä instrumenteista asioissa, joissa on ollut kyse puhtaasti valtion sisäisistä tilanteista. ( 16 )

44.

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella lopputulos on mielestäni jo melko selvä: direktiivin 2012/13 soveltaminen ei edellytä, että kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävään yksittäiseen asiaan liittyy rajatylittävä ulottuvuus.

45.

On kuitenkin olemassa yksi (melko painava) argumentti, joka osoittaa, miksei tällaisen direktiivin soveltamisen edellytyksenä voi olla yksittäistapaukseen liittyvä rajatylittävä ulottuvuus: tällaisen edellytyksen looginen seuraus olisikin järjenvastainen.

46.

Kuten kirjallisista huomautuksista käy ilmi ja kuten istunnossa käydyissä keskusteluissa nousi tarkemmin esille, mahdollinen rajatylittävä ulottuvuus, jota direktiivin 2012/13 soveltaminen edellyttäisi, voitaisiin määritellä kahdella tavalla.

47.

Ensin voitaisiin ehdottaa, että direktiivin 2012/13 sovellettavuus rajautuu rikosoikeudellisiin menettelyihin, joissa on kyse SEUT 83 artiklan 1 kohtaan sisältyvän luettelon perusteella annettujen tai yksittäisillä instrumenteilla SEUT 83 artiklan 2 kohdan nojalla laajennettujen unionin oikeuden instrumenttien soveltamisalaan kuuluvista rikoksista. Tämän taustalla oleva logiikka perustuu siihen, että unionin lainsäätäjä on ikään kuin auktoriteettiaan käyttäen todennut, että näillä rikoksilla on rajatylittävä ulottuvuus, koska kyseiseen ominaisuuteen viitataan myös SEUT 83 artiklan 1 kohdassa.

48.

Tällaista perustetta ei käy kuitenkaan ilmi, kun SEUT 82 artiklan 2 kohtaa ja 83 artiklaa luetaan yhdessä. Ensin mainittu lainkohta muodostaa oikeusperustan rikosoikeuden menettelyllisten seikkojen yhdenmukaistamiselle tuomioiden keskinäisen tunnustamisen ja oikeudellisen yhteistyön asiayhteydessä sekä näitä varten, ja jälkimmäinen artikla on oikeusperusta rikosoikeuden ja rikosten aineellisten osatekijöiden yhdenmukaistamiselle. Molemmilla määräyksillä on siis oma soveltamisalansa. Ne koskevat yksinkertaisesti eri asioita.

49.

Toiseksi voitaisiin myös ehdottaa, että direktiivin 2012/13 soveltaminen olisi rajattava rikosoikeudellisiin menettelyihin, jotka koskevat kansallisella tasolla määriteltyjä mutta tiettyjä rajatylittäviä osatekijöitä sisältäviä rikoksia.

50.

Tästä päästään puolestaan siihen kysymykseen, miten tällainen rikokseen sisältyvä rajatylittävä osatekijä olisi määriteltävä. Mikä olisi ”eurovarkaus” tai ”euromurha”? Olisiko riittävää, jos rikoksen objektiivisilla osatekijöillä on rajatylittävä ulottuvuus? Olisiko joko uhrin tai rikoksentekijän (tai jopa jonkun kolmannen osapuolen) tavanomaisen asuinpaikan oltava siis toisessa jäsenvaltiossa? Olisiko sillä merkitystä, mistä murhassa käytetty väline on peräisin? Jos huomioon otetaan vapaaseen liikkuvuuteen liittyvän oikeuskäytännön periaatteet, olisiko kyseessä rajatylittävä rikos, jos sekä uhri että tekijä asuvat samassa jäsenvaltiossa, mutta surmassa käytetty väline on valmistettu toisessa jäsenvaltiossa?

51.

Jos oletetaan, että asianmukaisesta määrittelykriteeristä on tältä osin mahdollista sopia (mikä olisi tehtävä eri tavoin eri rikosten kohdalla ottaen huomioon rikosten tunnusmerkistöjen erityispiirteet), voisiko jäsenvaltio säätää kaksi erilaista menettelysääntöjen joukkoa, joita sovelletaan vaihtoehtoisesti sen mukaan, onko kyseessä oleva rikosasia ”pelkästään kansallinen” vai ”rajatylittävä”? Mitä tapahtuisi, jos rajatylittävä osatekijä havaitaan vasta myöhemmässä vaiheessa rikosoikeudellista menettelyä, jossa on otettu huomion ”pelkästään kansallisia” rikoksia koskevat säännöt? Olisiko menettely toistettava kokonaisuudessaan toista menettelysääntöjen joukkoa noudattaen?

52.

Rikosoikeudellisia sääntöjä on siis tietenkin oltava olemassa vain yksi joukko, jota on sovellettava ottaen huomioon asiayhteys ja tarkoitus, jonka unionin lainsäätäjä on halunnut saavuttaa säätäessään asianomaisesta Tukholman ohjelman osasta, ( 17 ) kaikkiin kansallisiin rikosoikeudellisiin menettelyihin riippumatta siitä, liittyykö yksittäistapaukseen mitään rajatylittävää osatekijää. Kyseisen ehdotuksen (todellakin) melko kyseenalaisten seurausten luetteleminen tekee kuitenkin yhä selvemmäksi sen, miksi näin ei voi olla, sillä tällöin rikosoikeudellinen menettely livahtelisi edestakaisin unionin oikeuden mukaisten vaatimusten soveltamisalalle ja sieltä pois sen mukaan, ilmeneekö rajatylittäviä osatekijöitä jossain menettelyn vaiheessa (tai jopa menettelyn jälkeen), mitä on lähes mahdotonta ennakoida.

53.

Myös muita perussopimuksen määräyksiä tarkasteltaessa selviää, miksei primäärioikeudessa määrätyllä yleisellä rajatylittävällä tarkoituksella pitäisi yleensä rajoittaa kyseisen oikeusperustan nojalla annettujen johdetun oikeuden instrumenttien sovellettavuutta, ellei kyseisissä johdetun oikeuden instrumenteissa itsessään nimenomaisesti muuta säädetä. Toisena esimerkkinä voitaneen mainita SEUT 114 artiklan nojalla annetut yhdenmukaistamistoimenpiteet. Kyseisten toimenpiteiden on täytettävä SEUT 26 artiklassa luetellut tavoitteet. Viimeksi mainitun artiklan 2 kohdassa määrätään, että tavoitteena on perustaa sisämarkkinoiden alue, ”jolla ei ole sisäisiä rajoja ja jolla tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus taataan – –”. On selvää, ettei primäärioikeudessa oleva oikeusperusta tarkoita sitä, että SEUT 114 artiklan nojalla annettua säädöstä sovellettaisiin vain rajatylittävissä tilanteissa. Kyseisen oikeusperustan (tai sen edeltäjien) nojalla annettuja yhdenmukaistavia säädöksiä on monenlaisia, kuten direktiivi 93/13/ETY kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista, ( 18 ) direktiivi 2009/48/EY lelujen turvallisuudesta ( 19 ) ja direktiivi 2011/7/EY kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta. ( 20 ) Kyseisiä säädöksiä sovelletaan selvästi pelkästään valtion sisäisissä oikeudellisissa tilanteissa, eikä vakavia ehdotuksia siitä, että tämän pitäisi olla toisin, ole esitetty; ( 21 ) ei ole esimerkiksi ehdotettu, että kuluttajasopimusten kohtuuttomia ehtoja koskevaa suojaa olisi sovellettava vain, jos yksittäistapaukseen liittyy rajatylittävä (tai vapaaseen liikkuvuuteen liittyvä) osatekijä.

54.

Yhteenvetona voidaan todeta, että toisin kuin Italian hallitus esittää, direktiiviä 2012/13 ei sovelleta pelkästään rajatylittävän ulottuvuuden sisältäviin tapauksiin.

55.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin mainitsee ennakkoratkaisupyynnössään sekä esittämässään kysymyksessä nimenomaisesti, että direktiivin 2012/13 2 artiklan 1 kohta, 3 artiklan 1 kohdan c alakohta ja 6 artiklan 1, 2 ja 3 kohta ovat merkityksellisiä arvioitaessa kansallisten säännösten unionin oikeuden mukaisuutta.

56.

Pääasian asianomistaja, edellä 25 kohdassa mainitut hallitukset ja komissio toivat huomautuksissaan olennaisesti esille, ettei kyseisten säännösten eikä minkään muunkaan direktiivin 2012/13 säännöksen voida väittää todella kattavan pääasiassa kyseessä olevaa tilannetta.

57.

Alankomaiden hallitus katsoo, samoin kuin Puolan hallituskin toissijaisesti, ettei käsiteltävä ongelma kuulu direktiivin 2012/13 soveltamisalaan. Unionin oikeus ei siis ole esteenä asianomaiselle lainsäädännölle.

58.

Unkarin hallituksen mukaan unionin oikeudessa ei ole yhdenmukaistettu syyteneuvottelun hakemisen edellytyksiä. Tämä kysymys on erotettava siitä, onko syytetty saanut tarvittavat tiedot hänen tekemäkseen väitetyn teon uudelleenluokittelusta, mikä kuuluu direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohdan soveltamisalaan. Kyseinen säännös ei kuitenkaan estä käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaista oikeudellisissa vaikutuksissa ilmenevää eroa.

59.

Komissiokin huomauttaa, ettei direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohdassa säädetä mitään siitä, miten syytteen muuttamista koskevat tiedot olisi annettava syytetylle. Siinä ei säädetä oikeudellisista seurauksista, jotka johtuvat syytteen oikeudellisen luokittelun muuttamista koskevien tietojen antamisesta.

60.

Yhdyn tähän näkemykseen. Vaikka direktiivissä 2012/13 säädetyt velvollisuudet on otettava huomioon kaikissa rikosoikeudellisissa menettelyissä, yksikään ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsemista säännöksistä ei vaikuta suoraan merkitykselliseltä pääasian tilanteessa. Yhdessäkään niistä ei aseteta jäsenvaltioille mitään velvollisuutta, joka olisi esteenä kansallisella tasolla tapahtuneelle tapahtumasarjalle.

61.

On totta, että direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohta, luettuna yhdessä 6 artiklan 1 kohdan sekä johdanto-osan 29 perustelukappaleen kanssa, koskee jäsenvaltion velvollisuutta antaa epäillylle tai syytetylle viipymättä tieto kaikista syytteeseen tehdyistä muutoksista menettelyn oikeudenmukaisuuden ja puolustautumisoikeuden tehokkaan käyttämisen turvaamiseksi. On niin ikään totta, että käsiteltävässä asiassa kyseessä oleva tilanne koskee syytteeseen tehtyä muutosta, joka tapahtui, kun syytetylle ilmoitettiin, että teko, josta häntä syytettiin, saatettaisiin luokitella oikeudellisesti uudelleen hänen tunnustuksensa vuoksi.

62.

Ennakkoratkaisupyynnöstä käy kuitenkin ilmi, ettei ole väitetty, ettei kyseistä tietoa olisi annettu tai ettei sitä olisi annettu viipymättä. Riita koskee sitä, ettei syyteneuvottelua ole mahdollista hakea menettelyn tietyssä vaiheessa. Vaikuttaakin tosiasiassa siltä, että syyteneuvottelun hakemista tietyssä menettelyn vaiheessa koskeva mahdollisuus rinnastetaan (täysimääräiseen) puolustautumisoikeuteen. Tai vaikuttaa pikemminkin siltä, että kaikki mahdolliset syytteen muuttamisesta rikosoikeudellisessa menettelyssä johtuvat seuraukset otetaan liiallisessa määrin huomioon ja sisällytetään tosiasiallisesti puolustautumisoikeuden käsitteeseen.

63.

Nähdäkseni ei direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohtaan eikä 6 artiklan muihinkaan kohtiin pitäisi suhtautua tällä tavalla. Jos näin olisi, direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohta kattaisi kaiken, mikä tapahtuu rikosoikeudellisessa menettelyssä syytteen muuttamisen jälkeen, ja näin se voisi myös olla esteenä tälle kaikelle, mikä on selvästi epäasianmukaista. Vaikka muutamat avainsanat (”syytteen muuttaminen”, ”menettelyn oikeudenmukaisuus”) ovat kyllä päällekkäisiä 6 artiklan 4 kohdan ja kansallisen tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetun tilanteen välillä, tosiasia on, ettei direktiiviä ole tarkoitettu sovellettavaksi pääasian tilanteessa.

64.

Tästä herää tietenkin kysymys, mihin 6 artiklan 4 kohtaa on tarkoitus soveltaa. Toisin sanoen, miten siihen sisältyvät tiedon ja menettelyn oikeudenmukaisuuden käsitteet olisi ymmärrettävä?

65.

Ensinnäkin kyseiseen säännökseen sisältyvällä tiedon käsitteellä tarkoitetaan syytteeseen tehdystä muutoksesta ilmoittamista, jotta epäilty tai syytetty pystyy reagoimaan muutokseen asianmukaisesti puolustaakseen asemaansa. Tieto on annettava siten, että asianomainen henkilö pystyy reagoimaan tosiasiallisesti teon, josta henkilöä syytetään, kuvauksessa ja oikeudellisessa luokittelussa mahdollisesti tehtyihin muutoksiin.

66.

Direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohtaa ei pidä tulkita mielestäni siten, että siitä seuraisi jäsenvaltioiden tuomioistuimille velvollisuus antaa asianomaiselle henkilölle tietoa jok’ikisestä seurauksesta, joka voisi aiheutua syytteeseen tehdystä muutoksesta koko rikosoikeudellisen menettelyn aikana, ( 22 ) eikä siinä etenkään anneta niille toimivaltaa estää tällaisten seurausten tapahtuminen. Tiedonsaantioikeuden ei voida katsoa korvaavan oikeudellista neuvonantoa eikä sitä voida pitää väylänä rikosoikeudellisen menettelyn jokaisen osan uudelleentarkasteluun tiedon antamisen jälkeen, sillä rikosoikeudellisen menettelyn kaikkiin osiin liittyy todennäköisesti jonkinlaista tietoa.

67.

Direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohdan asianmukainen soveltamisala olisi arvioitava ottamalla huomioon koko direktiivin rakenne. Direktiivi alkaa aiheen ja soveltamisalan määrittelemisellä. Sen 1 ja 2 artiklassa säädetään, että direktiivi koskee ”epäiltyjen ja syytettyjen oikeutta saada tietoja heidän oikeuksistaan rikosoikeudellisissa menettelyissä ja heitä koskevasta syytteestä” ja että sitä ”sovelletaan henkilöön siitä lähtien, kun jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat antaneet hänelle tiedon siitä, että häntä epäillään tai syytetään rikoksesta, siihen saakka, kun menettely on saatettu päätökseen”. Sitten direktiivin 2012/13 3 artiklassa asetetaan jäsenvaltioille velvollisuus antaa asianomaisille henkilöille tietoja vähintään direktiivissä luetelluista kyseisten henkilöiden oikeuksista. Kyseiseen luetteloon sisältyvistä oikeuksista 6 artiklassa käsitellään tarkemmin (ainoastaan) oikeutta saada tietoja syytteestä. Direktiivin 4 artikla koskee velvollisuutta antaa pidätetylle tai vapautensa menettäneelle henkilölle tietoa neljästä muusta oikeuksien ryhmästä. Tästä lisäluettelosta oikeus saada tutustua asiakirja-aineistoon on ainoa, jota käsitellään tarkemmin direktiivin 7 artiklassa.

68.

On siis selvää, ettei direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohdan mukaista tiedonantovelvollisuutta ollut yksinkertaisesti tarkoitettu kattamaan kaikkia mahdollisia rikosoikeudellisen menettelyn näkökohtia. Tiedonantovelvollisuuden käsitteen olisi ymmärrettävä tarkoittavan tässä asiayhteydessä (ainoastaan) syytettä (ja syytteeseen tehtyä muutosta) eli yksityiskohtaisia tietoja teosta, josta syytettyä syytetään ja johon syyte perustuu, sekä kyseisen teon oikeudellista luokittelua. ( 23 ) Kyseiset tiedot on annettava siten, että varmistetaan, että syytetty kykenee ymmärtämään syytteen, vastaamaan siihen ja kiistämään sen niin halutessaan.

69.

Toiseksi menettelyn oikeudenmukaisuuden käsite on puolestaan todella laaja. Kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin selittää, käsite koskee rikosoikeudellista menettelyä kokonaisuutena tarkastellen, asian erityispiirteet ja olosuhteet huomioon ottaen. ( 24 ) Jokainen rikosoikeudelliseen menettelyyn liittyvä seikka ei ole vastoin menettelyn oikeudenmukaisuutta, mutta osa toki voi olla sen mukaan, miten suuri merkitys sillä menettelyssä on. ( 25 )

70.

Kun huomioon otetaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämä kysymys, käsiteltävässä asiassa menettelyn oikeudenmukaisuuden kunnioittamisen arviointi liittyy kuitenkin väistämättä oikeuksiin, joista on säädetty nimenomaisesti direktiivissä 2012/13. Toisin sanoen oikeudenmukaisuutta olisi arvioitava suhteessa kyseisiin oikeuksiin, ei yleisluonteisesti direktiivissä vahvistetuista oikeuksista erillisenä. Direktiivin 2012/13 aineellisen soveltamisalan ja menettelyn oikeudenmukaisuuden käsitteen välillä on oltava normatiivinen vastaavuussuhde. Muussa tapauksessa kansallisen rikosoikeudellisen menettelyn jok’ikistä näkökohtaa voitaisiin yhtäkkiä tarkistaa menettelyn oikeudenmukaisuuden ja/tai puolustautumisoikeuden kunnioittamisen osalta.

71.

Toisin sanoen direktiivissä 2012/13 määritellyt yksittäiset velvollisuudet muodostavat erityisen ilmauksen siitä, miten menettelyn oikeudenmukaisuus on taattava tiedon antamista syytetyille ja epäillyille koskevan säännöksen yhteydessä. Rikosoikeudelliseen menettelyyn kuuluu varmasti muitakin seikkoja, joilla on merkitystä tällaisen oikeudenmukaisuuden turvaamisen kannalta, kuten oikeus avustajaan, oikeusapu, oikeus tulkkaukseen ja käännöksiin, lapsia koskevat menettelylliset takeet tai syyttömyysolettama. Kaikista noista seikoista voidaan säätää erityisdirektiiveillä. ( 26 ) Muista seikoista, joita nuo direktiivit tai direktiivi 2012/13 eivät kata, kuten syyteneuvottelun soveltamisen edellytyksistä, säädetään kuitenkin kansallisessa rikoslainsäädännössä.

72.

Sen perusteella, että kyseinen seikka tai muut seikat voivat todella olla olennaisia menettelyn yleisen oikeudenmukaisuuden kannalta, ei direktiivin 6 artiklan 4 kohtaa eikä muitakaan direktiivin säännöksiä voida tulkita niin laajasti, että näissä annettaisiin lupa rikosoikeudellisen menettelyn jok’ikisen seikan uudelleentarkasteluun riippumatta siitä, miten etäinen se on direktiivissä 2012/13 vahvistettuun nimenomaiseen velvollisuuteen nähden. Tällä tavoin käytettynä direktiivi 2012/13 ei olisi enää säädös, jolla yhdenmukaistetaan puolustautumisoikeuden tiettyjen osatekijöiden vähimmäistaso, kuten siinä nimenomaisesti säädetään, vaan siitä tulisi säädös, jonka nojalla voitaisiin tarkastella uudelleen kansallisen rikosoikeudellisen menettelyn jok’ikistä osatekijää. Tämä tuskin on unionin lainsäätäjän tarkoitus. Sen ei missään nimessä pitäisi olla unionin tuomioistuimen käytäntö direktiiviä 2012/13 ja muita Tukholman ohjelman perusteella annettuja direktiivejä tulkittaessa.

73.

Edellä esitetyn perusteella esitän välipäätelmänä, että direktiiviä 2012/13 on tulkittava siten, että se ei ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisille menettelysäännöille, joiden mukaan syytetty voi hakea syyteneuvottelua pääkäsittelyn alkamisen jälkeen vain, jos syytteeseen tehty muutos koskee tosiseikkoja, eikä silloin, jos muutos koskee oikeudellisia seikkoja.

74.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää ennakkoratkaisukysymyksessään unionin tuomioistuinta pohtimaan myös, mitkä ovat perusoikeuskirjan 48 artiklan vaikutukset käsiteltävässä asiassa. Koska kyseisen määräyksen 1 kohta koskee syyttömyysolettamaa, ainoastaan sen 2 kohta vaikuttaisi olevan merkityksellinen. Jälkimmäisen kohdan mukaan ”jokaiselle syytetylle taataan oikeus puolustukseen”.

75.

Perusoikeuskirjan asema sellaisten olennaisilta osin menettelyjä koskevien oikeudellisten instrumenttien tulkinnassa ja soveltamisessa, joilla ilmaistaan perusoikeuskirjan omia määräyksiä, saattaa aiheuttaa hämmennystä (2). Ennen kyseisen seikan käsittelyä on ensin kuitenkin selvitettävä, kuuluuko käsiteltävä asia unionin oikeuden soveltamisalaan, niin että perusoikeuskirja tulee sovellettavaksi (1).

76.

Lienee aiheellista muistuttaa, että ”unionin oikeusjärjestyksessä taattuja perusoikeuksia voidaan soveltaa kaikkiin unionin oikeudessa säänneltyihin tilanteisiin mutta ei muihin tilanteisiin”. ( 27 )

77.

Entäpä silloin, kun pääasiassa kyseessä olevasta erityisestä ongelmasta eli syytetyn mahdollisuudesta hakea syyteneuvottelua ei ole kuitenkaan säädetty erikseen direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohdassa eikä missään muussakaan direktiivin säännöksessä, kuten edellisessä jaksossa esittämästäni arvioinnista käy ilmi? Merkitseekö tämä, ettei perusoikeuskirja olisi yleisesti sovellettavissa tuollaiseen päätelmään johtaneessa arvioinnissa?

78.

Tällainen näkemys ei ole mielestäni asianmukainen. Kuten edellä huomautetaan, unionin johdettua oikeutta, tarkemmin sanottuna direktiiviä 2012/13, on esitetty sovellettavaksi yleisesti pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa. ( 28 ) Säädöksen yksityiskohtaisen tulkinnan (ja perusoikeuskirjan valossa tehdyn, säädökseen sisältyvien käsitteiden tulkinnan) perusteella voidaan todeta, ettei siinä yksinkertaisesti säädetä erityisestä velvollisuudesta, joka olisi esteenä asianomaiselle kansalliselle oikeussäännölle. Toisin sanoen direktiiviä 2012/13 voidaan (mahdollisesti) soveltaa pääasiassa kyseessä olevan tapauksen tosiseikkojen perusteella, vaikka siitä seuraava tapauksen varsinainen arviointi voi johtaa (kuten tässä) siihen johtopäätökseen, ettei direktiivi (perusoikeuskirjan valossa tulkittuna) ole esteenä kyseiselle yksittäiselle kansalliselle oikeussäännölle.

79.

Muuhun lopputulokseen päätyminen olisi tällöin sama kuin ryhtyä tekemään päätelmiä nurinkurisesti jo saavutetun johtopäätöksen pohjalta: koska direktiivi 2012/13 ei ole, kuten ei perusoikeuskirjakaan, esteenä tietylle kansalliselle oikeussäännölle (lopputulos), ei niitä voida edes soveltaa. Tällainen johtopäätös edellyttäisi kuitenkin useita tulkitsevia arviointeja, joissa niitä molempia sovelletaan yleisesti. ( 29 )

80.

Lisäksi lienee hyödyllistä muistuttaa myös, että perusoikeuskirjaa voidaan soveltaa yksittäisessä tapauksessa monin tavoin. Kyseinen soveltaminen ei ole pelkkää kansallisen lainsäädännön suoraa (tai välillistä) tarkastelua ja sen perusoikeuskirjan mukaisuuden arviointia, vaan se voi koskea myös sekä kansallisen että unionin oikeuden yhdenmukaiseen tulkintaan liittyviä näkökohtia. Perusoikeuskirja on otettava käsiteltävässä asiassa asianmukaisesti huomioon direktiivin 2012/13 asiaankuuluvaa säännöstä arvioitaessa ja sen soveltamisalaa ja aineellista sisältöä määritettäessä. ( 30 ) Perusoikeuskirjaa ”sovelletaan” tässä mielessä.

81.

Yhteenvetona voidaan todeta, että perusoikeuskirjaa sovelletaan aina siellä, missä unionin oikeutta sovelletaan ja missä unionin oikeutta on tulkittava. Se seuraa sitä kuin varjo. ( 31 ) Tarkasteltaessa direktiivin 2012/13 vaikutuksia pääasian tilanteessa on siis sovellettava perusoikeuskirjaa. Tämä yleinen toteamus ei kuitenkaan vastaa keskeiseen kysymykseen siitä, mikä perusoikeuskirjan aseman odotetaan tarkalleen ottaen olevan käsiteltävän asian kaltaisissa tilanteissa.

82.

Perusoikeuskirjan erityistä asemaa käsiteltävässä asiassa voidaan tarkastella kolmen mahdollisen skenaarion kautta. Näiden skenaarioiden muuttujia ovat ne seikat, joihin perusoikeuskirjan määräykset vaikuttavat (unionin oikeus tai kansallinen oikeus), sekä se, mikä on perusoikeuskirjan määräysten tehtävä (tarkastelussa tai yhdenmukaisessa tulkinnassa käytettävä mittapuu).

83.

Perusoikeuskirjaa voitaisiin käyttää ensinnäkin mittapuuna tarkasteltaessa kyseessä olevien unionin oikeussääntöjen pätevyyttä. Näin on aina: perusoikeuskirja pitää sovellettavaksi tulevan unionin oikeuden (aineellisen oikeuden, johdetun oikeuden) aisoissa. ( 32 ) Direktiivin 2012/13 säännöksiä ei ole kuitenkaan väitetty lainvastaisiksi.

84.

Toiseksi perusoikeuskirjaa on käytettävä yhdenmukaisen tulkinnan välineenä, jotta unionin oikeuden määrittelemättömien käsitteiden merkitys voidaan määrittää joko tulkittaessa kyseisiä käsitteitä unionin oikeudessa itsessään tai tulkittaessa niitä suhteessa kansallisiin täytäntöönpanosäädöksiin.

85.

Kolmanneksi jäsenvaltioiden on kunnioitettava perusoikeuskirjassa vahvistettuja oikeuksia, kun ne ”soveltavat” unionin oikeutta perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa merkityksessä. Tässä skenaariossa unionin oikeuden yksittäiset säännökset tarjoavat ”väylän” perusoikeuskirjassa vahvistettujen oikeuksien tarkastelulle. Näin on riippumatta siitä, sisältyykö unionin oikeuden yksittäiseen instrumenttiin nimenomaista viittausta perusoikeuksiin. Perusoikeuksia sovelletaan tällä tavalla suurelta osin poikkialaisesti eli riippumatta sen unionin oikeuteen kuuluvan oikeussäännön täsmällisestä aineellisesta sisällöstä, jonka kautta perusoikeuskirja on tullut alun perin sovellettavaksi.

86.

Etenkin menettelyihin liittyviä perusoikeuskirjan määräyksiä sovelletaan nimittäin yleisesti tällä tavoin niiden unionin johdetun oikeuden aineellisten oikeussääntöjen yhteydessä, joihin itseensä ei sisälly tai sisältyy vain vähän ohjeita siitä, miten ne olisi pantava täytäntöön. Unionin tuomioistuin on todennut, että menettelyllisiä perusoikeuksia, kuten oikeutta tulla kuulluksi, on kunnioitettava, vaikkei siitä nimenomaisesti säädettäisikään sovellettavissa unionin oikeusäännöissä, joilla aineelliset oikeudet tai velvoitteet on vahvistettu. Jäsenvaltioiden on noudatettava puolustautumisoikeuksien kunnioittamisen periaatetta erityisesti silloin, kun ne toimivat tai tekevät päätöksiä unionin oikeuden soveltamisalalla, vaikka sovellettavassa unionin lainsäädännössä ei nimenomaisesti asetettaisikaan erityisiä menettelyllisiä vaatimuksia. ( 33 ) Näin perusoikeuskirjan määräyksiä käytetään todennäköisesti suorana mittapuuna kansallisen lainsäädännön säännöksiä tarkasteltaessa. Huomionarvoisia esimerkkejä tästä ovat arvonlisäverolainsäädäntö ja kansalliset verotusmenettelyt. ( 34 )

87.

Voitaisiinko perusoikeuskirjan tällaista käyttöä harkita direktiivin 2012/13 ja syyteneuvottelun käyttömahdollisuuteen käsiteltävässä asiassa liittyvän kysymyksen yhteydessä?

88.

Näin ei voida mielestäni tehdä, jottei perusoikeuskirjan soveltamisen lopputuloksena olisi ”Game of Shadows”. Aiempaan vertauskuvaan palatakseni perusoikeuskirjan määräyksen näkeminen unionin oikeuden varjona perustuu siihen oletukseen, että olemassa on unionin oikeuden aineellinen käsite, joka luo jo valmiiksi (menettelyllisen) varjon. Menettelysäännöksen, joka on päällekkäinen perusoikeuskirjan määräyksen kanssa (tai jolla se pannaan täytäntöön), on kuitenkin hankala ajatella luovan täytäntöönpanoon liittyvän menettelyllisen varjon. Varjot eivät luo varjoja itselleen.

89.

Jos sysätään varjot hetkeksi sivuun, voidaan siis todeta, että kun menettelylliset oikeudet ovat direktiivissä 2012/13 säädettyjen oikeuksien tavoin päällekkäisiä perusoikeuskirjan määräyksen kanssa (ja kehittävät sitä edelleen), ( 35 ) perusoikeuskirjaa ei voida käyttää riippumattomana täsmentävänä mittapuuna sellaisten kansallisten säännösten tarkastelussa, jotka eivät selvästikään kuulu kyseisen johdetun oikeuden säädöksen soveltamisalaan, sillä tämä laajentaisi unionin oikeuden soveltamisalaa.

90.

Muutoin käsiteltävässä asiassa pelkästään se, että direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohdassa mainitaan puolustautumisoikeus (ja menettelyn oikeudenmukaisuus, kun sitä tarkastellaan saman direktiivin 6 artiklan 1 kohdan asiayhteydessä), antaisi mahdollisuuden tarkastella jok’ikistä kansallisen rikosoikeudellisen menettelyn osatekijää perusoikeuskirjassa vahvistettujen puolustautumisoikeuden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin käsitteen valossa. Tällöin unohdettaisiin yksinkertaisesti se alkuperäinen väylä, jonka kautta perusoikeuskirjan soveltamisesta on tullut mahdollista. ( 36 )

91.

On muistettava, että unionin tuomioistuimen toimivalta määritellään funktionaalisesti, kun kyse on perusoikeuskirjan soveltamisesta jäsenvaltioihin. Se on sidoksissa unionin primaarioikeuden tai johdetun oikeuden tietyn oikeussäännön sovellettavuuteen. Kun kyse on unionin oikeuden täytäntöönpanosta jäsenvaltioissa, tämä toimivalta on erotettava selkeästi perusoikeuksien osalta tavallisesti kansallisille perustuslakituomioistuimille ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle luonnostaan kuuluvasta toimivallasta. ( 37 )

92.

Edellä esitetystä perusoikeuskirjan soveltamisen kolmannesta vaihtoehdosta voidaan siis päätellä, että käsiteltävän asian kaltaisissa tilanteissa perusoikeuskirjan avulla ei voida laajentaa asianomaisessa unionin johdetun oikeuden säännöksessä määriteltyjen menettelyllisten velvollisuuksien ulottuvuutta ja sisältöä niin, että syntyisi täytäntöönpanovelvoitteita, joita ei selvästikään ole olemassa kyseisen johdetun oikeuden säännöksen nojalla.

93.

Kun palataan edellä mainittuun toiseen vaihtoehtoon, on todettava, että perusoikeuskirjan kanssa yhdenmukainen tulkinta on yleisesti pakollista. Olen siis sitä mieltä (kuten komissiokin lähtökohtaisesti esittää), että käsiteltävässä asiassa on ehdottomasti viitattava perusoikeuskirjaan, kun selvitetään direktiivissä 2012/13 käytettyjen käsitteiden – käsiteltävässä asiassa myös oikeuden saada viipymättä tieto kaikista syytteeseen tehdyistä muutoksista kyseisen direktiivin 6 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla – asianmukaista tulkintaa. ( 38 )

94.

Tulkitessaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaletta (joka vastaa perusoikeuskirjan 48 artiklan 2 kohtaa ( 39 )) ja tarkemmin sanottuna Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen a kohtaa (joka koskee oikeutta saada tieto syytteestä) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on painottanut, että tietojen antamiseen syytteestä (eli väitetystä teosta, johon syyte perustuu, ja sen oikeudellisesta luokittelusta) on kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä kyseiset seikat ovat ratkaisevan tärkeässä asemassa rikosoikeudellisessa menettelyssä. Vaikkei kyseisessä Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräyksessä määrätä mitään erityistä siitä, miten syytetylle olisi annettava tieto, määräys liittyy syytetyn oikeuteen valmistella puolustustaan 6 artiklan 3 kappaleen b kohdan mukaisesti, ja sen ulottuvuutta arvioitaessa on otettava erityisesti huomioon ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa vahvistettu yleisluonteisempi oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. ( 40 ) Kyseisten seikkojen perusteella Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että Euroopan ihmisoikeussopimusta on rikottu tilanteissa, joissa toisen asteen tuomioistuin on muuttanut käsiteltävän teon oikeudellista luokittelua niinkin myöhäisessä vaiheessa menettelyä kuin tuomiota annettaessa. Tuolloin syytetyllä ei ole ollut mitään mahdollisuutta puolustaa itseään. ( 41 )

95.

Unionin tuomioistuin on todennut vastaavasti tuomiossa Covaci, ( 42 ) että vaikka ”direktiivissä 2012/13 ei säännellä menettelytapoja, joilla sen 6 artiklassa säädetyt tiedot on annettava tiedoksi kyseiselle henkilölle – –, näillä menettelytavoilla ei voida kuitenkaan haitata erityisesti 6 artiklan tavoitteen saavuttamista; kuten myös direktiivin johdanto-osan 27 perustelukappaleesta käy ilmi, tämä tavoite on, että epäillyt tai syytetyt voivat valmistella puolustustaan ja että turvataan menettelyn oikeudenmukaisuus”. ( 43 )

96.

Kun huomioon otetaan tällainen näkemys kyseisistä käsitteistä, on jälleen huomautettava, ettei asiassa ole väitetty, ettei syytteeseen tehdystä muutoksesta olisi annettu viipymättä tietoa ja ettei syytetty olisi näin ollen saanut mahdollisuutta puolustautua sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämän vuoksi en näe, että puolustautumisoikeuteen tai oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan oikeuteen liittyvät näkökohdat olisivat jollain tavalla esteenä pääasiassa kyseessä olevalle tilanteelle.

97.

Haluan painottaa jälleen, että kyseinen huomautus koskee direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohtaa, eikä se liity kyseisen tilanteen tarkasteluun ”yleisesti” puolustautumisoikeuden tai oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden kannalta. Jos yhdenmukaisen tulkinnan halutaan pysyvän pelkkänä tulkintana, sillä ei voida muuttaa asianomaisen johdetun oikeuden säädöksen soveltamisalaa. Jos sen annettaisiin näin tehdä, saatettaisiin yhdenmukaisella tulkinnalla ylittää melko näppärästi perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdan rajat.

98.

Tällainen perusoikeuskirjan peitelty suora soveltaminen voisi tapahtua seuraavasti: Ensinnäkin direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohdan kaltaisessa säännöksessä viitataan määrittelemättömään oikeudelliseen käsitteeseen, kuten 6 artiklan 1 kohdassa mainittuun ”menettelyn oikeudenmukaisuuteen” tai puolustautumisoikeuksien tehokkaaseen käyttöön. Toiseksi koska direktiivissä itsessään ei määritellä näitä käsitteitä, niiden sisällön selitystä haetaan yhdenmukaisen tulkinnan kautta perusoikeuskirjan määräyksistä tai perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan muodostaman sillan turvin Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Kolmanneksi noista asiayhteyksistä poimitut kyseisten käsitteiden (luonnostaan melko laaja) ulottuvuus ja merkitys tuodaan sitten takaisin unionin johdetun oikeuden tasolle, ja samalla sivuutetaan jossain määrin sen johdetun oikeuden yksittäisen säännöksen soveltamisala, josta käsite on otettu. Neljänneksi kansallisia oikeussääntöjä aletaan tarkastella yleisesti siltä kannalta, ovatko ne yhdenmukaisia menettelyn oikeudenmukaisuuden ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden käsitteen kanssa, jolloin kyseisten käsitteiden soveltamisala irtaantuu asianomaisen johdetun oikeuden säännöksen tosiasiallisesta soveltamisalasta.

99.

Edellä kolmannen vaihtoehdon kohdalla esitetyistä syistä ( 44 ) on vain toistettava, ettei perusoikeuskirjaa pitäisi käyttää tällä tavoin tällaisessa asiayhteydessä. Jos näin tehtäisiin, yhdenmukaisesta tulkinnasta tulisi nopeasti peiteltyä suoraa valvontaa, jossa unionin johdettu oikeus ei rajoittaisi mitenkään funktionaalisesti unionin tuomioistuimen toimivaltaa perusoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä, vaan se tarjoaisi vain huonosti naamioidun väylän, jonka kautta voitaisiin vaatia luontaista toimivaltaa perusoikeuksien tarkasteluun liittyvissä asioissa suhteessa mihin tahansa jäsenvaltioiden lainsäädäntöön.

100.

Edellä esitetyn perusteella totean, ettei perusoikeuskirjan 48 artiklan 2 kohta, luettuna erikseen tai yhdessä direktiivin 2012/13 6 artiklan 4 kohdan kanssa, muuta mitenkään lopputulosta, johon päädytään edellä: unionin oikeus ei ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisille menettelysäännöille, joiden mukaan syytetty voi hakea syyteneuvottelua pääkäsittelyn alkamisen jälkeen vain, jos syytteeseen tehty muutos koskee tosiseikkoja, eikä silloin, jos muutos koskee oikeudellisia seikkoja.

101.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Tribunale di Brindisille seuraavasti:

Tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä 22.5.2012 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/13/EU ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 48 artiklan 2 kohta eivät ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisille menettelysäännöille, joiden mukaan syytetty voi hakea syyteneuvottelua pääkäsittelyn alkamisen jälkeen vain, jos syytteeseen tehty muutos koskee tosiseikkoja, eikä silloin, jos muutos koskee oikeudellisia seikkoja.