—

Essent Belgium NV, edustajinaan advocaat D. Haverbeke ja advocaat W. Vandorpe,

—

Vlaamse Reguleringsinstantie voor de Elektriciteits- en Gasmarkt, Vlaams Gewest ja Vlaamse Gemeenschap, edustajinaan advocaat S. Vernaillen ja advocaat B. Goosens,

—

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään B. Koopman, M. Bulterman ja C. Wissels,

—

Euroopan komissio, asiamiehinään O. Beynet, K. Herrmann ja E. Manhaeve,

1

Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat SEUT 18, SEUT 34 ja SEUT 36 artiklan, Euroopan talousalueesta 2.5.1992 tehdyn sopimuksen (EYVL 1994, L 1, s. 3; jäljempänä ETA-sopimus) 4, 11 ja 13 artiklan, sähköntuotannon edistämisestä uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön sisämarkkinoilla 27.9.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/77/EY (EYVL L 283, s. 33) 5 artiklan ja sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 96/92/EY kumoamisesta 26.6.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/54/EY (EYVL L 176, s. 37) 3 artiklan tulkintaa.

2

Nämä pyynnöt on esitetty asioissa, joissa asianosaisina ovat yhtäältä Essent Belgium NV (jäljempänä Essent) ja toisaalta Vlaamse Reguleringsinstantie voor de Elektriciteits- en Gasmarkt (kaasu- ja sähkömarkkinoiden sääntelyviranomainen, jäljempänä VREG), Vlaams Gewest (Flanderin hallintoalue) ja Vlaamse Gemeenschap (flaaminkielinen kieliyhteisö) ja joissa on kyse VREG:n Essentille sillä perusteella määräämistä hallinnollisista seuraamusmaksuista, ettei Essent ollut esittänyt sertifikaatteja, jotka osoittivat, että niissä mainittu energiamäärä oli tuotettu uusiutuvista energialähteistä (jäljempänä vihreät sertifikaatit).

3

Direktiivi 2001/77 on kumottu 1.1.2012 lukien uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä sekä direktiivien 2001/77/EY ja 2003/30/EY muuttamisesta ja myöhemmästä kumoamisesta 23.4.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/28/EY (EUVL L 140, s. 16). Kun kuitenkin otetaan huomioon pääasioiden tosiseikkojen päivämäärä, on otettava huomioon direktiivin 2001/77 säännökset.

4

Direktiivin 2001/77 johdanto-osan 1–3, 10, 11, 14 ja 15 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

5

Direktiivin 2001/77 1 artiklassa säädettiin seuraavaa:

”Tämän direktiivin tarkoituksena on edistää uusiutuvien energialähteiden osuuden lisäämistä sähköntuotannossa sähkön sisämarkkinoilla ja luoda perusta tuleville tätä koskeville yhteisön puitteille.”

6

Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädettiin seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –”

7

Mainitun direktiivin 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava asianmukaiset toimenpiteet edistääkseen uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön kulutuksen lisäämistä 2 kohdassa tarkoitettujen ohjeellisten kansallisten tavoitteiden mukaisesti. Näiden toimenpiteiden on oltava oikeassa suhteessa saavutettavaan tavoitteeseen.

2.   Jäsenvaltioiden on laadittava ja julkaistava viimeistään 27 päivänä lokakuuta 2002 ja sen jälkeen joka viides vuosi kertomus, jossa vahvistetaan uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön ohjeelliset kansalliset tulevaa kulutusta koskevat tavoitteet prosenttiosuutena sähkönkulutuksesta seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. – – Vahvistaessaan nämä vuoteen 2010 ulottuvat tavoitteet jäsenvaltioiden on:

8

Saman direktiivin 4 artiklan, jonka otsikko on ”Tukijärjestelmät”, sanamuoto oli seuraava:

”1.   [Euroopan] komissio arvioi jäsenvaltioissa käytettyjen sellaisten menettelyjen soveltamista, joiden mukaan sähkön tuottaja saa julkisten viranomaisten sääntelemän järjestelmän perusteella joko suoraa tai välillistä tukea ja joilla voisi olla kauppaa rajoittava vaikutus, pitäen lähtökohtana, että nämä järjestelmät edistävät [EY:n] perustamissopimuksen 6 ja 174 artiklan tavoitteiden saavuttamista, sanotun kuitenkaan rajoittamatta perustamissopimuksen 87 ja 88 artiklan soveltamista.

2.   Komissio antaa viimeistään 27 päivänä lokakuuta 2005 tämän direktiivin voimaantulosta hyvin dokumentoidun kertomuksen, joka perustuu 1 kohdassa tarkoitetuista erilaisista menettelyistä ja niiden soveltamisesta saatuun kokemukseen. Kertomuksessa arvioidaan 1 kohdassa tarkoitettujen tukijärjestelmien tuloksia, mukaan lukien niiden kustannustehokkuus uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön käytön edistämisessä 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen ohjeellisten kansallisten tavoitteiden mukaisesti. Tähän kertomukseen liitetään tarvittaessa ehdotus yhteisön kehykseksi uusiutuvista energialähteistä tuotettavan sähkön tukijärjestelmistä.

– –”

9

Direktiivin 2001/77 5 artiklassa, joka on otsikoitu ”Uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön alkuperätakuu”, säädettiin seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on viimeistään 27 päivänä lokakuuta 2003 varmistettava, että uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön alkuperä voidaan taata tämän direktiivin ja kunkin jäsenvaltion vahvistamien objektiivisten, avoimien ja ketään syrjimättömien perusteiden mukaisesti. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että alkuperästä annetaan tätä varten ja vastauksena pyyntöön takuu.

– –

3.   Alkuperätakuun on:

4.   Jäsenvaltioiden olisi vastavuoroisesti tunnustettava 2 kohdan mukaisesti myönnetyt alkuperätakuut yksinomaisena osoituksena 3 kohdassa tarkoitetuista seikoista. Kieltäytymiselle tunnustaa alkuperätakuut tällaiseksi osoitukseksi, erityisesti petosten estämiseen liittyvistä syistä, on oltava objektiiviset, avoimet ja ketään syrjimättömät perusteet. Jos alkuperätakuun tunnustamisesta kieltäydytään, komissio voi velvoittaa kieltäytyvän osapuolen tunnustamaan alkuperätakuun ottaen huomioon erityisesti objektiiviset, avoimet ja ketään syrjimättömät perusteet, joihin tunnustaminen perustuu.

– –”

10

Kuten direktiivin 2001/77 liitteen ensimmäisestä kohdasta ilmenee, siinä annetaan viitearvot kyseisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuille ohjeellisille kansallisille tavoitteille, jotka koskevat uusiutuvista energialähteistä tuotettua sähköä. Mainitussa liitteessä olevasta taulukosta ja sitä koskevista selityksistä ilmenee, että kyseiset viitearvot perustuvat kunkin jäsenvaltion osalta yhtäältä uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön kotimaiseen tuotantoon vuonna 1997 ja toisaalta uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön osuuteen, prosentteina ilmaistuna, sähkökulutuksesta vuosina 1997 ja 2010 ja että kyseinen osuus lasketaan ”jakamalla [uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön kotimainen tuotanto] sähkön kotimaisella kokonaiskulutuksella”.

11

Direktiivi 2001/77 on sisällytetty ETA-sopimukseen ETA-sopimuksen liitteen IV (Energia) muuttamisesta 8.7.2005 tehdyllä ETA:n sekakomitean päätöksellä N:o 102/2005 (EUVL L 306, s. 34). Mainittu päätös on tullut voimaan 1.9.2006.

12

Direktiivi 2003/54 on kumottu 3.3.2011 lukien sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 2003/54/EY kumoamisesta 13.7.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/72/EY (EUVL L 211, s. 55). Kun kuitenkin otetaan huomioon pääasioiden tosiseikkojen päivämäärä, huomioon on otettava direktiivin 2003/54 säännökset.

13

Direktiivin 2003/54 3 artiklan 1 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on oman institutionaalisen järjestelmänsä mukaisesti ja toissijaisuusperiaate asianmukaisesti huomioon ottaen varmistettava, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 2 kohdan soveltamista, että sähköalan yritykset toimivat tämän direktiivin periaatteiden mukaisesti siten, että sähköalalla saadaan aikaan kilpailulliset, varmat ja ympäristön kannalta kestävät markkinat; jäsenvaltiot eivät saa harjoittaa syrjintää näiden yritysten välillä niiden oikeuksien tai velvollisuuksien suhteen.”

14

Direktiivi 2003/54 on sisällytetty ETA-sopimukseen ETA-sopimuksen liitteen IV (Energia) muuttamisesta 2.12.2005 tehdyllä ETA:n sekakomitean päätöksellä N:o 146/2005 (EUVL 2006, L 53, s. 43). Mainittu päätös on tullut voimaan 1.6.2007.

15

Sähkömarkkinoiden järjestelystä 17.7.2000 annetun Flanderin hallintoalueen asetuksen (vlaams decreet houdende de organisatie van de elektriciteitmarkt; Belgisch Staatsblad 22.9.2000, s. 32166; jäljempänä sähköasetus) tarkoituksena oli muun muassa varmistaa direktiivien 2001/77 ja 2003/54 täytäntöönpano. Mainitulla asetuksella luotiin uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön (jäljempänä vihreä sähkö) tukijärjestelmä. Mainittu asetus on kumottu 8.5.2009 annetulla asetuksella.

16

Sähköasetuksen 2 §:n 17 momentissa määriteltiin vihreä sertifikaatti ”luovutuskelpoiseksi aineettomaksi omaisuudeksi, josta ilmenee, että tuottaja on tuottanut tietyn vuoden kuluessa kilowattitunteina ilmaistuna tietyn määrän vihreää sähköä”.

17

Kyseisen asetuksen 22 §:ssä säädettiin, että ”vihreästä sähköstä, jonka tuottaja osoittaa tuotetun Flanderin hallintoalueella – –, sääntelyviranomainen antaa tuottajalle pyynnöstä [vihreän sertifikaatin] kustakin 1000 kilowattitunnista”.

18

Kyseisen asetuksen 23 §:n 1 momentissa säädettiin, että ”jokaisen jakelu- tai siirtoverkkoon liitetyille loppuasiakkaille sähköä toimittavan toimittajan on esitettävä 2 momentin säännösten mukaisesti määritettävä määrä vihreitä sertifikaatteja sääntelyviranomaiselle vuosittain 31.3. mennessä – –”.

19

Saman asetuksen 23 §:n 2 momentista ilmenee, että niiden vihreiden sertifikaattien lukumäärä, jotka siis oli esitettävä, määritettiin lähinnä kertomalla kyseisen toimittajan edellisenä vuonna toimittaman sähkön kokonaismäärä vakiokertoimella ja että kyseinen kerroin oli vuonna 2005 0,020, vuonna 2006 0,025, vuonna 2007 0,030, vuonna 2008 0,0375 ja vuonna 2009 0,0450.

20

Sähköasetuksen 24 §:n mukaan ”Vlaamse regering [Flanderin hallitus] vahvistaa tarkemmat täytäntöönpanomääräykset ja menettelyt, joita noudatetaan [vihreitä] sertifikaatteja myönnettäessä, ja määrittää, mitä sertifikaatteja otetaan huomioon 23 §:ssä tarkoitetun velvollisuuden täyttämisessä”.

21

Mainitun asetuksen 25 §:ssä säädettiin, että ”tämän vaikuttamatta 23 §:n soveltamiseen Flanderin hallituksella on oikeus sääntelyviranomaiselta lausunnon saatuaan ja ottaen huomioon tällaisten sertifikaattien toimittamista koskevien samanlaisten tai vastaavien takuiden olemassaolon hyväksyä muualla kuin Flanderin hallintoalueella tuotettua [vihreää] sähköä koskevat sertifikaatit – –”.

22

Mainitun asetuksen 37 §:n 2 momentissa säädettiin, että 23 §:n 1 momentin rikkomisesta määrättävän hallinnollisen seuraamusmaksun määrä on 31.3.2005 alkaen 125 euroa puuttuvaa sertifikaattia kohden.

23

Sähköasetuksen 24 § pantiin täytäntöön uusiutuvista energialähteistä tapahtuvan sähköntuotannon suosimisesta 5.3.2004 tehdyllä Flanderin hallintoalueen hallituksen päätöksellä (besluit van de vlaamse regering inzake de bevordering van elektriciteitsopwekking uit hernieuwbare energiebronnen; Belgisch Staatsblad 23.3.2004, s. 16296; jäljempänä 5.3.2004 tehty päätös).

24

Sellaisena kuin kyseinen päätös oli muutettuna Flanderin hallintoalueen hallituksen 25.2.2005 tekemällä päätöksellä (Belgisch Staatsblad 8.3.2005, s. 9490; jäljempänä 25.2.2005 tehty päätös) ja sellaisena kuin sitä sovellettiin asian C-204/12 osalta, 5.3.2004 tehtyyn päätökseen sisältyi muun muassa 15 §:n 1 momentti, jossa lueteltiin ne energialähteet, joista tuotetun sähkön perusteella voitiin myöntää VREG:n hyväksymä vihreä sertifikaatti.

25

Mainittuun 5.3.2004 tehtyyn päätökseen sisältyivät lisäksi siinä muodossa, jossa se on sen muuttamisesta 8.7.2005 tehdyn Flanderin hallintoalueen hallituksen päätöksen (Belgisch Staatsblad 17.2.2006, s. 8515; jäljempänä 8.7.2005 tehty päätös) jälkeen ja jossa sitä sovelletaan asioiden C-205/12–C-208/12 osalta, myös seuraavat säännökset.

26

Mainitussa päätöksessä määriteltiin ”alkuperätakuu””tositteeksi, jolla osoitetaan, että asiakkaille toimitettu määrä sähköä on peräisin uusiutuvista energialähteistä”.

27

Kyseisen päätöksen 13 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”§ 1.   Myönnettyjä vihreitä sertifikaatteja koskevat tiedot rekisteröidään VREG:n pitämään keskustietokantaan. – –

§ 2.   Vihreällä sertifikaatilla rekisteröidään ainakin seuraavat tiedot:

– –

– –

§ 3.   Edellä 2 §:n 6 kohdassa tarkoitettu merkintä on

– –”

28

Mainitun päätöksen 15 §:n 3 momentissa säädettiin seuraavaa:

”Alaosaston III säännösten mukaisesti alkuperätakuina käytettyjä vihreitä sertifikaatteja voidaan käyttää vielä sertifikaatteja koskevan velvollisuuden yhteydessä sillä edellytyksellä, että 13 §:n 2 momentin 6° kohdassa tarkoitettu merkintä on ’hyväksyttävä’ – –”

29

Mainitun päätöksen 15 bis ja 15 quater § olivat alaosastossa III, joka on otsikoitu ”vihreiden sertifikaattien käyttö alkuperätakuuna”. Kyseisissä pykälissä säädettiin seuraavaa:

”15 bis § 1   mom. Vihreitä sertifikaatteja käytetään alkuperätakuuna silloin, kun ne esitetään sähkön myynnin yhteydessä loppuasiakkaille [vihreänä] sähkönä.

– –

15 quater § 1   mom. Muulta hallintoalueelta tai muusta maasta peräisin oleva alkuperätakuu voidaan tuoda Flanderin hallintoalueelle ja sitä voidaan käyttää siellä alkuperätakuuna – –

– –

2   mom. Jos alkuperätakuu tuodaan toiselta hallintoalueelta tai toisesta maasta, [sen] tiedot – – kirjataan keskustietokantaan vihreänä sertifikaattina, ja siihen liitetään seuraavat merkinnät:

– –

Muilta hallintoalueilta tai muista maista peräisin olevat vihreät sertifikaatit voidaan rekisteröidä merkinnällä ”hyväksyttävä”, jos Flanderin hallitus päättää [sähköasetuksen] 25 §:n mukaisesti hyväksyä kyseiset sertifikaatit.

Rekisteröinti tehdään sen jälkeen, kun toisen hallintoalueen tai toisen maan toimivaltainen elin on toimittanut alkuperätakuuseen tarvittavat tiedot VREG:lle ja kun alkuperätakuu on tehty pysyvästi käyttökelvottomaksi toisella hallintoalueella tai toisessa maassa.

– –”

30

Sähköntoimittajana Essentiin on vuosien 2003 ja 2009 välisenä aikana sovellettu sähköasetuksen 23 §:n 1 momentissa säädettyä velvollisuutta esittää vuosittain tietty määrä vihreitä sertifikaatteja VREG:lle (jäljempänä kiintiövelvoite).

31

Noudattaakseen 31.3.2005 päättyvää kiintiövelvoitettaan Essent antoi VREG:lle alkuperätakuita, jotka todistivat vihreän sähkön tuotantoa Alankomaissa ja Norjassa.

32

VREG katsoi, että koska Flanderin hallitus ei ollut suorittanut mitään sähköasetuksen 25 §:n täytäntöönpanotoimia, vain Flanderin hallintoalueelle sijoittautuneille sähköntuottajille kyseisen asetuksen nojalla myönnettyjen vihreiden sertifikaattien voitiin katsoa täyttävän mainitun kiintiövelvollisuuden, ja määräsi kyseisen asetuksen 37 §:n 2 momentin nojalla 24.5.2005 tekemällään päätöksellä Essentille hallinnollisen seuraamusmaksun, jonka määrä oli 125 euroa puuttuvalta vihreältä sertifikaatilta eli yhteensä 542125 euroa.

33

Essent nosti 30.9.2005 rechtbank van eerste aanleg te Brusselissä (Brysselin alioikeus, Belgia) kanteen, jossa se vaati mainittua tuomioistuinta toteamaan kyseisen päätöksen lainvastaiseksi ja näin ollen toteamaan, ettei kyseistä seuraamusmaksua voida periä. Essent vaati, että annettava tuomio julistettaisiin yhteisesti sekä Vlaams Gewestiä että Vlaamse Gemeenschapia vastaan (asia C-204/12).

34

Seuraavina vuosina VREG määräsi vastaavista syistä Essentille seuraamusmaksuja eli 13.7.2006 annetulla päätöksellä 234750 euroa, 4.7.2007 annetulla päätöksellä 166125 euroa ja kahdella 18.5.2009 annetulla päätöksellä, joista ensimmäinen koski vuotta 2008 ja toinen vuotta 2009, 281250 euroa ja 302 375 euroa.

35

Edellä mainitut 13.7.2006 ja 4.7.2007 annetut päätökset koskivat sitä, ettei VREG suostunut ottamaan huomioon Tanskassa (ja/tai Ruotsissa) eikä Norjassa tuotettua vihreää sähköä koskevia alkuperätakuita, ja 18.5.2009 annetut päätökset koskivat sitä, ettei vihreän sähkön tuotantoa Norjassa koskevia alkuperätakuita otettu huomioon.

36

Essent nosti kanteen näistä neljästä päätöksestä rechtbank van eerste aanleg te Brusselissä 16.7.2010 (asiat C-205/12–C-208/12).

37

Essent vetoaa kunkin edellä mainitun viiden kanteen tueksi ensimmäiseen kanneperusteeseen, joka perustuu SEUT 34 artiklan ja ETA-sopimuksen 11 artiklan rikkomiseen.

38

Rechtbank van eerste aanleg te Brussel on taipuvainen katsomaan tältä osin, että koska sähköntoimittajilla on velvollisuus ostaa VREG:n myöntämiä vihreitä sertifikaatteja, ne eivät voi kattaa osaa sertifikaattitarpeestaan kääntymällä ulkomailla sijaitsevien toimijoiden puoleen, joten tästä näyttää ensi näkemältä seuraavan SEUT 34 artiklassa ja ETA-sopimuksen 11 artiklassa tarkoitettu mainittujen sertifikaattien tuonnin määrällistä rajoitusta vaikutukseltaan vastaava toimenpide.

39

Mainittu tuomioistuin toteaa muutoinkin, että VREG on puolustuksekseen vedonnut siihen, että kyseisen tuomioistuimen käsiteltävinä olevissa asioissa kyseessä olevat alkuperätakuut eivät ole vihreitä sertifikaatteja ja että direktiivin 2001/77 5 artiklasta, luettuna kyseisen direktiivin johdanto-osan kymmenennen perustelukappaleen valossa, ilmenee, että mainittuihin takuisiin ei liity mitään oikeutta hyötyä vihreän energian kansallisista tukimekanismeista.

40

Essentin kanteidensa tueksi esittämä toinen kanneperuste perustuu SEUT 18 artiklassa määrätyn syrjintäkiellon periaatteen loukkaamiseen ja ETA-sopimuksen 4 artiklan, direktiivin 2001/77 5 artiklan ja direktiivin 2003/54 3 artiklan rikkomiseen. Direktiivin 2003/54 3 artiklasta kansallinen tuomioistuin on täsmentänyt, että kanteissaan Essent vetoaa siihen, että mainitun säännöksen 1 kohdasta ilmenee sen mukaan, että jäsenvaltioiden on pidättäydyttävä syrjinnästä sähkömarkkinoiden institutionaalisessa järjestelyssä.

41

Essentin mukaan useita unionin oikeuden eri säännöksiä, joihin on näin vedottu, on rikottu, koska kyseessä oleva kansallinen sääntely suojaa paikallisia sähkön tuottajia ja estää näin sisämarkkinoiden toteutumista ja koska silloin, kun VREG ei ole hyväksynyt muissa maissa myönnettyjä alkuperätakuita, se on kohdellut samanlaisia tilanteita eri tavalla.

42

Tässä tilanteessa rechtbank van eerste aanleg te Brussel on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset, joiden sanamuoto on olennaisilta osin sama kaikissa sen käsiteltäväksi saatetuissa viidessä asiassa:

43

Unionin tuomioistuimen presidentin 20.6.2012 antamalla määräyksellä Essent Belgium (C-204/12–C-208/12, EU:C:2012:363) asiat C-204/12–C-208/12 yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten.

44

Julkisasiamiehen annettua ratkaisuehdotuksensa VREG, Vlaams gewest ja Vlaamse Gemeenschap (jäljempänä yhteisesti VREG ym.) pyysivät unionin tuomioistuimen kirjaamoon 30.5.2013 jättämällään asiakirjalla asian käsittelyn suullisen vaiheen aloittamista uudelleen ja vetosivat lähinnä siihen, että useat tosiseikkoja koskevat täsmennykset olivat tarpeen, jotta unionin tuomioistuin pystyy vastaamaan ennakkoratkaisukysymyksiin täsmällisesti. VREG ym. toivoivat lisäksi, että ne voisivat ottaa kantaa siihen, onko annettavan tuomion ajallisten vaikutusten rajaaminen tarpeen siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin katsoo, että unionin oikeutta on tulkittava niin, että se on esteenä pääasioissa kyseessä olevan kaltaiselle säännöstölle.

45

Vastaanotettuaan unionin tuomioistuimen kirjaamosta 16.7.2014 päivätyn kirjeen, jossa ilmoitettiin, että nyt käsiteltävissä asioissa annettava tuomio julistettaisiin 11.9.2014, Essent pyysi myös mainittuun kirjaamoon 28.7.2014 jättämällään asiakirjalla asian käsittelyn suullisen vaiheen aloittamista uudelleen.

46

Mainitussa pyynnössä Essent vetosi lähinnä siihen, että asianosaisille on annettava mahdollisuus keskustella tietyistä arvioinneista, jotka sisältyivät 1.7.2014 annettuun tuomioon Ålands Vindkraft (C-573/12, EU:C:2014:2037). Essent korostaa tältä osin, että sekä asiaa, jossa kyseinen tuomio on annettu, luonnehtiva tosiasiallinen tilanne että siihen sovellettavat oikeussäännöt olivat erilaiset kuin nyt käsiteltäviä asioita luonnehtiva tosiasiallinen tilanne ja niihin sovellettavat oikeussäännöt.

47

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 83 artiklan mukaan unionin tuomioistuin voi julkisasiamiestä kuultuaan määrätä asian käsittelyn suullisen vaiheen aloitettavaksi uudelleen erityisesti, jos unionin tuomioistuin katsoo, ettei sillä ole riittävästi tietoa asiasta, tai jos asianosainen on suullisen vaiheen päättyneeksi julistamisen jälkeen vedonnut uuteen seikkaan, joka voi olennaisesti vaikuttaa unionin tuomioistuimen ratkaisuun, taikka jos asia on ratkaistava sellaisella perusteella, josta asianosaisella tai Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 23 artiklassa tarkoitetulla osapuolella ei ole ollut tilaisuutta lausua.

48

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuin katsoo julkisasiamiestä kuultuaan, että sillä on käytössään kaikki ratkaisun antamiseksi tarvittavat tiedot. Se huomauttaa muutoinkin, että asian käsittelyn suullisen vaiheen aloittamista uudelleen koskevissa pyynnöissä ei esitetty mitään uutta tosiseikkaa, joka olisi ollut omiaan vaikuttamaan annettavaan ratkaisuun. Se toteaa lisäksi, ettei nyt käsiteltäviä asioita ole ratkaistu sellaisilla perusteilla, joista asianosaisilla ei olisi ollut tilaisuutta lausua.

49

Näin ollen asian käsittelyn suullisen vaiheen aloittamisesta uudelleen ei ole määrättävä.

50

VREG ym:iden mukaan ennakkoratkaisukysymykset on jätettävä tutkimatta kahdella perusteella. Ensinnäkään unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa lausua kansallisen oikeuden yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa. Toiseksi mainituilla kysymyksillä ei ole merkitystä pääasioiden ratkaisussa, koska ne perustuvat kansallisen oikeuden virheelliseen tulkintaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on VREG ym:iden mukaan nimittäin virheellisesti katsonut, että sähköasetuksen 25 §:n ja 5.3.2004 tehdyn päätöksen 15 quater §:n 2 momentin toisen alakohdan mukaan olisi ehkä mahdollista ottaa huomioon muista maista peräisin olevien vihreiden sertifikaattien lisäksi myös niistä peräisin olevat alkuperätakuut.

51

Tältä osin on kuitenkin todettava yhtäältä, että vaikka unionin tuomioistuimella ei ole ennakkoratkaisumenettelyssä toimivaltaa lausua kansallisen toimenpiteen yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa, se on kuitenkin toimivaltainen esittämään kansalliselle tuomioistuimelle kaikki sellaiset unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, jotka saattavat auttaa kansallista tuomioistuinta sen arvioidessa tätä yhteensopivuutta sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa (ks. mm. tuomio Azienda Agro-Zootecnica Franchini ja Eolica di Altamura, C‑2/10, EU:C:2011:502, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Toisaalta unionin tuomioistuimen asiana ei ole ottaa kantaa kansallisten säännösten tulkintaan, koska tällainen tulkinta kuuluu kansallisten tuomioistuinten yksinomaiseen toimivaltaan. Näin ollen on niin, että kun kansallinen tuomioistuin saattaa asian unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi ennakkoratkaisupyynnöllä, unionin tuomioistuimen on pitäydyttävä kansallisen oikeuden tulkinnassa, jonka kyseinen tuomioistuin on sille esittänyt (ks. mm. tuomio ČEZ, C‑115/08, EU:C:2009:660, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

53

Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklan mukaisessa menettelyssä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Kun esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimen on tämän vuoksi lähtökohtaisesti ratkaistava ne (ks. mm. tuomio Carmen Media Group, C‑46/08, EU:C:2010:505, 75 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

54

Kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vastaamisesta kieltäytyminen on mahdollista vain, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkinnalla ei ole mitään yhteyttä pääasioiden tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (ks. mm. tuomio Carmen Media Group, EU:C:2010:505, 75 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

55

Tältä osin on kuitenkin todettava, että kansallisen tuomioistuimen pyytämät tulkinnat unionin oikeuden säännöksistä ja määräyksistä liittyvät selvästi pääasioiden kohteeseen, koska niiden tarkoituksena on lähinnä selvittää, onko mainittuja säännöksiä ja määräyksiä tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasioissa kyseessä olevien kansallisten säännösten soveltamiselle Essentiin nyt käsiteltävässä asiassa, joten mainitut tulkinnat ovat siis omiaan vaikuttamaan kyseisten riitojen ratkaisuun.

56

Edellä esitetystä seuraa, että VREG ym:iden vastalauseet on hylättävä ja että ennakkoratkaisupyynnöt voidaan ottaa tutkittaviksi.

57

Toisella kysymyksellään, joka on tutkittava ensin, kansallinen tuomioistuin pyrkii selvittämään lähinnä, onko direktiivin 2001/77 5 artiklaa tulkittava niin, että se on esteenä pääasioissa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle tukijärjestelmälle, jossa säädetään siitä, että toimivaltainen alueellinen sääntelyviranomainen myöntää jälkimarkkinakelpoisia sertifikaatteja kyseisellä alueella tuotetun vihreän sähkön perusteella ja jossa asetetaan sähkön toimittajille velvollisuus esittää vuosittain mainitulle viranomaiselle hallinnollisen seuraamusmaksun uhalla mainitunlaisia sertifikaatteja tietty määrä, joka vastaa osuutta niiden kaikista sähköntoimituksista kyseisellä alueella, mutta jonka mukaan kyseisillä toimittajilla ei ole oikeutta täyttää mainittua velvollisuutta käyttämällä muista unionin jäsenvaltioista tai ETA-sopimuksen sopimuspuolina olevista kolmansista valtioista peräisin olevia alkuperätakuita.

58

Kansallisen tuomioistuimen tiedustelusta, joka koskee asioiden C-207/12 ja C-208/12 yhteydessä erityisesti sitä, missä määrin direktiivin 2001/77 5 artikla on merkityksellinen Euroopan talousalueen (ETA) osalta, tämän tuomion 11 kohdassa on todettu, että päätös N:o 102/2005, jolla mainittu direktiivi on sisällytetty ETA-sopimukseen, on tullut voimaan 1.9.2006. Näin ollen – ja kun otetaan huomioon se, että kyseiset asiat koskevat VREG:n 18.5.2009 tekemiä päätöksiä ja liittyvät vuosilta 2008 ja 2009 määrättyihin seuraamusmaksuihin – on todettava, että mainitun 5 artiklan ajallinen soveltamisala ulottuu kyseisiin asioihin.

59

Saman 5 artiklan aineellisesta soveltamisalasta on muistutettava, että kyseisen säännöksen tarkoituksena on lähinnä, kuten sen otsikosta ja 1 kohdasta ilmenee, saada aikaan se, että vihreän sähkön alkuperä voidaan todistaa alkuperätakuulla.

60

Kansallisista tukijärjestelmistä, joilla tuetaan suoraan tai välillisesti vihreän sähkön tuottajia ja joissa – kuten direktiivin 2001/77 johdanto-osan 14 perustelukappaleesta ilmenee – voidaan, kuten pääasioissa kyseessä olevassa tukijärjestelmässä, käyttää vihreitä sertifikaatteja, on mainitussa direktiivissä erillinen säännös eli sen 4 artikla.

61

Mikään direktiivin 2001/77 4 ja 5 artiklan tai sen johdanto-osan perustelukappaleiden sanamuodossa ei kuitenkaan viittaa siihen, että unionin lainsäätäjä olisi tarkoittanut muodostaa yhteyden alkuperätakuiden ja vihreän energian tuotannon kansallisten tukijärjestelmien välille.

62

Aivan aluksi on tältä osin otettava huomioon se, että – kuten direktiivin 2001/77 johdanto-osan 14 ja 15 perustelukappaleesta ja 4 artiklasta ilmenee – direktiivin tarkoituksena ei ole päättää kansallisia tukijärjestelmiä koskevista yhteisön puitteista, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin taata olemassa olevien järjestelmien moitteeton toiminta sijoittajien luottamuksen säilyttämiseksi ja näin siihen saakka, kunnes mainitunlaiset yhteisön puitteet on mahdollisesti pantu täytäntöön.

63

Sitten direktiivin 2001/77 johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa täsmennetään, että alkuperätakuita koskevat järjestelmät eivät sinänsä merkitse oikeutta päästä osalliseksi eri jäsenvaltioissa perustetuista kansallisista tukijärjestelmistä. Tältä osin – ja erityisesti tukijärjestelmistä, jotka perustuvat vaihdettaviin vihreisiin sertifikaatteihin – mainitun direktiivin johdanto-osan 11 perustelukappaleessa korostetaan, että on tärkeää erottaa selvästi toisistaan alkuperätakuut ja mainitut sertifikaatit.

64

Alkuperätakuiden tarkoituksesta direktiivin 2001/77 johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan, että niitä tarvitaan vihreän sähkön kaupan helpottamiseksi ja avoimuuden lisäämiseksi kuluttajia kohtaan, kun nämä valitsevat uusiutumattomista energialähteistä tuotetun sähkön ja vihreän sähkön välillä. Mainitun direktiivin 5 artiklan 3 kohdan toisessa luetelmakohdassa puolestaan täsmennetään, että mainittujen alkuperätakuiden on tehtävä mahdolliseksi sähköntuottajille osoittaa, että heidän myymänsä sähkö on tuotettu uusiutuvista energialähteistä.

65

Mainitun 5 artiklan 4 kohdan sanamuodon mukaan jäsenvaltioiden on lisäksi vastavuoroisesti tunnustettava alkuperätakuut yksinomaisena osoituksena saman artiklan 3 kohdassa tarkoitetuista seikoista.

66

Tämän tuomion 63–65 kohdassa näin toistetut täsmennykset osoittavat, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ollut velvoittaa jäsenvaltioita, jotka ovat valinneet tukijärjestelmän, jossa käytetään vihreitä sertifikaatteja, ulottamaan tukijärjestelmänsä koskemaan toisen jäsenvaltion alueella tuotettua vihreää sähköä (ks. analogisesti Ålands Vindkraft, C-573/12, EU:C:2014:2037, 53 ja 54 kohta).

67

Lopuksi tältä osin on otettava huomioon myös se, että – kuten direktiivin 2001/77 3 artiklan 1 ja 2 kohdasta, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin liitteen kanssa, ilmenee – jäsenvaltioiden on muun muassa vahvistettava tulevat vihreän sähkön kulutuksen kansalliset viitteelliset tavoitteet ottamalla huomioon viitearvoina yhtäältä vihreän sähkön kotimainen tuotanto vuonna 1997 ja toisaalta vihreän sähkön prosenttiosuus sähkön bruttokulutuksesta vuosina 1997 ja 2010, ja kyseinen osuus lasketaan jakamalla vihreän sähkön kotimainen tuotanto sähkön kotimaisella bruttokulutuksella.

68

Tästä seuraa, että direktiivin 2001/77 4 artiklassa tarkoitettujen sähkön tuottajien kansallisten tukijärjestelmien, joiden tarkoituksena on muun muassa auttaa jäsenvaltioita saavuttamaan kansalliset viitteelliset tavoitteensa, on lähtökohtaisesti johdettava vihreän sähkön kotimaisen tuotannon lisääntymiseen. Tältä osin kyseisen direktiivin johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa korostetaan muun muassa, että jäsenvaltioita ei velvoiteta tunnustamaan alkuperätakuun hankintaa muista jäsenvaltioista tai vastaavaa sähkön ostamista osaksi niiden kiintiövelvoitteiden täyttämistä.

69

Kun kaikki edellä esitetty otetaan huomioon, toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2001/77 5 artiklaa on tulkittava niin, ettei se ole esteenä pääasioissa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle tukijärjestelmälle, jossa säädetään siitä, että toimivaltainen alueellinen sääntelyviranomainen myöntää jälkimarkkinakelpoisia sertifikaatteja kyseisellä alueella tuotetun vihreän sähkön perusteella, ja jossa asetetaan sähkön toimittajille velvollisuus esittää vuosittain mainitulle viranomaiselle hallinnollisen seuraamusmaksun uhalla mainitunlaisia sertifikaatteja tietty määrä, joka vastaa osuutta niiden kaikista sähköntoimituksista kyseisellä alueella, mutta jonka mukaan kyseisillä toimittajilla ei ole oikeutta täyttää mainittua velvollisuutta käyttämällä muista unionin jäsenvaltioista tai ETA-sopimuksen sopimuspuolina olevista kolmansista valtioista peräisin olevia alkuperätakuita.

70

Aluksi on muistutettava siitä, että pääasiat liittyvät VREG:n päätöksiin, joilla on 15.4.2005 ja 28.5.2009 välisenä aikana määrätty Essentille hallinnollisia seuraamusmaksuja sillä perusteella, ettei Essent ollut noudattanut velvollisuuttaan esittää vuosittain vihreitä sertifikaatteja. Näin ollen – ja kun otetaan huomioon se, että Lissabonin sopimus on tullut voimaan vasta 1.12.2009 – ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessä esitettyihin tiedusteluihin vastaamiseksi on otettava huomioon EY 28 ja EY 30 artikla pikemminkin kuin SEUT 34 ja SEUT 36 artikla, joihin kansallinen tuomioistuin nimenomaisesti viittaa.

71

Näin ollen on katsottava, että ensimmäisellä kysymyksellään kansallinen tuomioistuin pyrkii selvittämään lähinnä, onko EY 28 ja EY 30 artiklaa sekä ETA-sopimuksen 11 ja 13 artiklaa tulkittava niin, että ne ovat esteenä sellaiselle pääasioissa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle tukijärjestelmälle, jossa säädetään siitä, että toimivaltainen alueellinen sääntelyviranomainen myöntää jälkimarkkinakelpoisia sertifikaatteja kyseisellä alueella tuotetun vihreän sähkön perusteella, ja jossa asetetaan sähkön toimittajille velvollisuus esittää vuosittain mainitulle viranomaiselle hallinnollisen seuraamusmaksun uhalla mainitunlaisia sertifikaatteja tietty määrä, joka vastaa osuutta niiden kaikista sähköntoimituksista kyseisellä alueella, mutta jonka mukaan kyseisillä toimittajilla ei ole oikeutta täyttää mainittua velvollisuutta käyttämällä muista unionin jäsenvaltioista tai ETA:n jäseninä olevista kolmansista valtioista peräisin olevia alkuperätakuita.

72

On muutoinkin muistutettava, että ETA-sopimuksen 11 ja 13 artiklan määräykset ovat lähes samanlaiset kuin EY 28 ja EY 30 artiklan määräykset, joten – kuten unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee – kyseisiä sääntöjä on tulkittava yhtenäisesti (ks. vastaavasti mm. tuomio Bellio F.lli, C‑286/02, EU:C:2004:212, 34 ja 35 kohta sekä tuomio komissio v. Portugali, C‑265/06, EU:C:2008:210, 30 kohta). Jäljempänä esitettyjen EY 28 ja EY 30 artiklaa koskevien näkemysten on siis katsottava soveltuvan vastaavasti myös ETA-sopimuksen 11 ja 13 artiklaan.

73

Yhtäältä VREG ym. ja komissio tuovat esiin, että alkuperätakuut eivät ole EY 28 ja EY 30 artiklassa tarkoitettuja tavaroita. Komissio katsoo tältä osin, että mainittujen takuiden ainoana tarkoituksena on osoittaa sen sähkön ”vihreys”, johon ne liittyvät, joten ne ovat vain kyseisen sähkön liitännäinen osa eivätkä erillinen tavara.

74

VREG ym:iden mukaan se, että mainitut takuut ovat käytännössä joskus sähköstä erillisten itsenäisten liiketointen kohteena, ei saata mainittua liitännäisyyttä kyseenalaiseksi. Jopa tällaisessa tilanteessa mainittujen takuiden ainoana tarkoituksena on nimittäin mahdollistaa se, että tietty määrä sähköä myydään asiakkaalle vihreänä sähkönä. VREG ym:iden mukaan myös alkuperätakuiden aineettomuus estää luokittelemasta niitä EY 28 artiklassa tarkoitetuiksi tavaroiksi.

75

Essent on sitä vastoin sitä mieltä, että koska alkuperätakuut ovat siis käytännössä vastikkeellisten luovutusten kohteena, niitä on pidettävä mainitunlaisina tavaroina.

76

Toisaalta Essent ja komissio tuovat esiin, että riippumatta siitä, onko alkuperätakuita pidettävä EY 28 artiklassa tarkoitettuina tavaroina vai ei, pääasioissa kyseessä oleva säännöstö johtaa joka tapauksessa itse sähkön tuonnin rajoitusta vaikutukseltaan vastaavaan toimenpiteeseen.

77

Unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että EY 28 artiklassa kiellettyinä jäsenvaltioiden välisinä määrällisiä rajoituksia vaikutukseltaan vastaavina toimenpiteinä pidetään kaikkia kansallisia toimenpiteitä, jotka voivat tosiasiallisesti tai mahdollisesti rajoittaa yhteisön sisäistä kauppaa suoraan tai välillisesti (ks. mm. tuomio Dassonville, 8/74, EU:C:1974:82, 5 kohta ja tuomio PreussenElektra, C‑379/98, EU:C:2001:160, 69 kohta).

78

Kun ensinnäkin on kyse siitä, voidaanko pääasioissa kyseessä olevien kaltaisia alkuperätakuita pitää EY 23 ja EY 28 artiklassa tarkoitettuina tavaroina ja estääkö pääasioissa kyseessä olevan kaltainen tukijärjestelmä siinä tapauksessa niiden vapaata liikkuvuutta, on aluksi korostettava, että mainitut takuut ovat välineitä, joiden itse olemassaolo, sisältö, ulottuvuus ja tehtävät perustuvat direktiiviin 2001/77.

79

Tältä osin tämän tuomion 63–65 kohdasta ilmenee, että kyseisen direktiivin mukaan mainittujen välineiden tarkoituksena on tehdä sähköntuottajille mahdolliseksi osoittaa, että heidän myymänsä sähkö on tuotettu uusiutuvista energialähteistä, helpottaa tällaisen sähkön kauppaa ja lisätä avoimuutta kuluttajia kohtaan, kun nämä valitsevat uusiutumattomista energialähteistä tuotetun sähkön ja edellä mainitun sähkön välillä. Ne eivät kuitenkaan sinänsä merkitse oikeutta päästä osalliseksi eri jäsenvaltioissa perustetuista kansallisista tukijärjestelmistä, ja mainitut alkuperätakuut on tältä osin erityisesti erotettava mainitunlaisten tukijärjestelmien yhteydessä käytettävistä vaihdettavista vihreistä sertifikaateista.

80

Yhtäältä on siis selvää, että alkuperätakuut on luotu ensinnäkin tuottajan tuottaman vihreän sähkön liitännäisiksi ja sitten sen sähkön liitännäisiksi osiksi, jota toimittaja myy kuluttajille. Toisaalta mainitunlaisten välineiden vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä, ainakin siinä tarkoituksessa, joka niille on näin direktiivillä 2001/77 väistämättä annettu, ei vaikuta voivan estyä sen vuoksi, että vihreän energian tuotannon kansallisessa tukijärjestelmässä, jossa käytetään vihreitä sertifikaatteja, ei säädetä mainittujen välineiden huomioon ottamisesta.

81

Nyt käsiteltävään ennakkoratkaisukysymykseen vastaamiseksi ei kuitenkaan ole tarpeen lopullisesti ratkaista tämän tuomion 78 kohdassa tarkoitettuja kysymyksiä. On nimittäin riittävää todeta, että vaikka pääasioissa kyseessä olevien kaltaisia alkuperätakuita olisi pidettävä EY 23 ja EY 28 artiklassa tarkoitettuina tavaroina ja vaikka pääasioissa kyseessä olevan kaltaista tukijärjestelmää olisi pidettävä jälkimmäisessä määräyksessä tarkoitettuna kyseisten tavaroiden vapaan liikkuvuuden esteenä, mainittu este olisi joka tapauksessa oikeutettu, kun tämän tuomion 89–103 kohdassa esitettävät toteamukset otetaan huomioon.

82

Toiseksi mahdollisten sähkön tuonnin esteiden olemassaolosta on todettava, että vaikkei ennakkoratkaisupyynnössä ilmoitettu, onko Essent hankkinut pääasioissa kyseessä olevat alkuperätakuut tosiasiallisen sähkön oston ja tuonnin yhteydessä, näin voidaan olettaa olevan.

83

Näissä olosuhteissa on todettava, että pääasioissa kyseessä oleva säännöstö voi tosiasiallisesti rajoittaa ainakin välillisesti ja mahdollisesti muista jäsenvaltioista peräisin olevan, erityisesti vihreän, sähkön tuontia usealla eri tavalla (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 67–75 kohta).

84

Yhtäältä kyseisestä säännöstöstä käy ilmi, että sähköntoimittajilla, kuten Essentillä, on oltava säädettynä vuosittaisena määräpäivänä tietty määrä vihreitä sertifikaatteja voidakseen täyttää niitä koskevan kiintiövelvoitteen, joka määräytyy niiden toimittaman sähkön kokonaismäärän perusteella.

85

Kuitenkin ainoastaan mainitun säännöstön nojalla myönnettyjä sertifikaatteja voidaan käyttää tämän velvoitteen täyttämiseen. Näin ollen kyseisten sähköntoimittajien on pääsääntöisesti ostettava tällaisia sertifikaatteja maahantuomalleen sähkölle, sillä muuten niiden on maksettava hallinnollinen seuraamusmaksu. Tällainen säännöstö voi siten rajoittaa muista jäsenvaltioista peräisin olevan sähkön maahantuontia (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 69 ja 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

86

Toisaalta se, että vihreän sähkön tuottajilla on mahdollisuus myydä vihreitä sertifikaattejaan yhdessä tuottamansa sähkön kanssa, vaikuttaa käytännössä olevan omiaan edistämään sellaisia – mahdollisesti pitkäaikaisia – sopimussuhteita koskevien neuvottelujen aloittamista ja toteuttamista, jotka koskevat sitä, että tällaiset tuottajat toimittavat kotimaista sähköä sähköntoimittajille, koska viimeksi mainitut voivat tällä tavalla hankkia sekä sähköä että vihreitä sertifikaatteja, joita ne tarvitsevat voidakseen täyttää niitä koskevan kiintiövelvoitteen.

87

Tästä seuraa, että pääasioissa kyseessä olevan tukijärjestelmän vaikutuksena on myös tältä osin ainakin mahdollisesti rajoittaa muista jäsenvaltioista peräisin olevan sähkön tuontia (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 72 ja 73 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

88

Edellä esitetystä ilmenee, että pääasioissa kyseessä olevan kaltainen säännöstö voi rajoittaa muista jäsenvaltioista peräisin olevan, erityisesti vihreän, sähkön maahantuontia ja se on näin ollen tuonnin määrällisiä rajoituksia vaikutukseltaan vastaava toimenpide, joka on lähtökohtaisesti ristiriidassa EY 28 artiklasta seuraavien unionin oikeuden velvoitteiden kanssa, jollei tätä lainsäädäntöä voida objektiivisesti oikeuttaa (ks. vastaavasti mm. tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 75 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

89

Kuten unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä käy ilmi, kansallinen lainsäädäntö tai käytäntö, jossa on kyse määrällisiä rajoituksia vaikutukseltaan vastaavasta toimenpiteestä, voidaan katsoa oikeutetuksi jonkin EY 30 artiklassa luetellun yleistä etua koskevan syyn tai pakottavan vaatimuksen takia. Kummassakin tapauksessa kansallisen toimenpiteen on oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisesti sellainen, että sillä voidaan taata sillä tavoiteltavan tavoitteen toteutuminen, eikä sillä saada ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi (ks. mm. tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 76 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

90

Hyvin vakiintuneen unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kansallisia toimenpiteitä, jotka voivat rajoittaa yhteisön sisäistä kauppaa, voidaan perustella muun muassa pakottavilla ympäristönsuojeluvaatimuksilla (ks. mm. tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 77 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

91

Tässä yhteydessä on muistutettava, että uusiutuvien energialähteiden käyttö sähkön tuottamiseen, mitä pääasioissa kyseessä olevan kaltaisella säännöstöllä pyritään edistämään, on hyödyllistä ympäristönsuojelun kannalta, koska sen avulla voidaan vähentää kasvihuonekaasupäästöjä, jotka ovat yksi pääasiallisista syistä ilmastonmuutokseen, jota vastaan unioni ja sen jäsenvaltiot ovat sitoutuneet taistelemaan (ks. tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 78 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

92

Tältä osin – ja kuten muun muassa direktiivin 2001/77 johdanto-osan ensimmäisestä kolmanteen perustelukappaleessa on täsmennetty – mainitun käytön lisääminen, joka kuuluu unionin keskeisiin painotuksiin, on muun muassa keskeinen osa niiden toimenpiteiden kokonaisuutta, joita Kioton pöytäkirjan noudattaminen ja sen tavoitteiden nopeampi saavuttaminen edellyttää (ks. vastaavasti mm. tuomio IBV & Cie, C‑195/12, EU:C:2013:598, 56 kohta).

93

Kuten unionin tuomioistuin on jo todennut, tällaisella uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämisellä pyritään myös suojelemaan ihmisten, eläinten ja kasvien terveyttä ja elämää, jotka ovat EY 30 artiklassa lueteltuja yleistä etua koskevia syitä (ks. tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 80 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

94

Kuten muun muassa direktiivin 2001/77 4 artiklan 1 kohdassa korostetaan, vihreän sähkön tuotannon kansalliset tukijärjestelmät edistävät siis EY 6 artiklan ja EY 174 artiklan 1 kohdan tavoitteiden saavuttamista (ks. vastaavasti tuomio IBV & Cie, EU:C:2013:598, 59 kohta).

95

Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että pääasioissa kyseessä olevan kaltaisella säännöstöllä tavoitellulla uusiutuvien energialähteiden käytön edistämistä sähköntuotannossa koskevalla tavoitteella voidaan lähtökohtaisesti oikeuttaa mahdolliset tavaroiden vapaan liikkuvuuden rajoitukset.

96

Kuten tämän tuomion 89 kohdassa on muistutettu, on niin, että jotta kyseinen säännöstö voidaan katsoa perustelluksi, sen on kuitenkin täytettävä suhteellisuusperiaatteesta johtuvat vaatimukset eli sen on oltava sellainen, että sillä voidaan saavuttaa sillä tavoiteltava oikeutettu tavoite, ja sen on oltava tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

97

Kun on kyse ensinnäkin siitä, että vain mainitun säännöstön nojalla kyseisellä alueella tuotetun vihreän sähkön perusteella myönnettyjä vihreitä sertifikaatteja voidaan käyttää kiintiövelvoitteen täyttämiseen mutta muissa jäsenvaltioissa tuotettuun vihreään sähköön liittyviä alkuperätakuita ei, on katsottava, että koska unionin oikeudessa ei ole yhdenmukaistettu vihreän sähkön kansallisia tukijärjestelmiä, tällaisen poissulkemisen voidaan sinänsä katsoa olevan tarpeen, jotta voidaan saavuttaa sillä tavoiteltu oikeutettu päämäärä eli uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämisen edistäminen sähköntuotannossa (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 92–94 kohta).

98

Ensinnäkin se seikka, että tukijärjestelmä on suunniteltu siten, että se koskee suoraan vihreän sähkön tuotantoa eikä pelkästään sen käyttöä, selittyy muun muassa sillä, että sähkön vihreä alkuperä liittyy ainoastaan sen tuotantotapaan ja että siten kaasupäästöjen vähentämistä koskevat ympäristönsuojelulliset päämäärät voidaan saavuttaa tehokkaasti ensisijaisesti tuotantovaiheessa (ks. tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 95 kohta).

99

Muutoinkin on muistutettava, että toisin kuin Essent väittää – ja kuten tämän tuomion 67 ja 68 kohdassa on todettu – direktiivin 2001/77 3 artiklan 1 ja 2 kohdasta, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin liitteen kanssa, ilmenee, että unionin lainsäätäjä on antanut jäsenvaltioille oikeuden vahvistaa kansalliset viitteelliset tavoitteet vihreän sähkön kotimaisen tuotannon perusteella.

100

Toiseksi siitä seikasta, että pääasioissa kyseessä olevaa tukijärjestelmää ei ole suunniteltu koskemaan myös vihreän sähkön tuotantoa muiden jäsenvaltioiden alueella niin, että mainittuun sähköön liittyvät alkuperätakuut otettaisiin huomioon, on huomautettava, että lähtökohdat, uusiutuvan energian mahdollisuudet ja käytetyt energialähteet vaihtelevat jäsenvaltioittain (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 98 kohta).

101

Lisäksi – ja kuten unionin lainsäätäjä on todennut direktiivin 2001/77 johdanto-osan 14 perustelukappaleessa – yksi tärkeä keino mainitun direktiivin tavoitteen saavuttamiseksi on taata uusiutuvien energialähteiden tukijärjestelmien moitteeton toiminta kansallisella tasolla (ks. vastaavasti tuomio IBV & Cie, EU:C:2013:598, 57 kohta).

102

Tältä kannalta on tärkeää, että jäsenvaltiot voivat säännellä kansallisten tukijärjestelmiensä vaikutuksia ja kustannuksia omien voimavarojensa mukaisesti ja siten, että investoijien luottamus säilyy (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 99 kohta).

103

Kun kaikki edellä esitetty otetaan huomioon, pelkästään se, että pääasioissa kyseessä olevan kaltaisen vihreitä sertifikaatteja hyödyntävän tukijärjestelmän soveltaminen rajoitetaan koskemaan vain kyseisellä alueella tuotettua vihreää sähköä ja ettei muissa jäsenvaltioissa tuotettuun sähköön liittyviä alkuperätakuita oteta huomioon kiintiövelvoitteen täyttämisessä, ei voi olla omiaan loukkaamaan suhteellisuusperiaatetta (ks. analogisesti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 104 kohta).

104

Toiseksi on kuitenkin tutkittava, ovatko muut pääasioissa kyseessä olevan säännöstön ominaispiirteet, jotka kansallinen tuomioistuin on kuvannut, yhdessä edellä mainitun rajoituksen kanssa tarkasteltuina sellaisia, että kokonaisuutena arvioituna kyseinen säännöstö täyttää hyvin suhteellisuusperiaatteesta johtuvat vaatimukset.

105

Tältä osin on nimittäin muistutettava siitä, että ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että mainitun säännöstön ominaispiirteisiin kuuluu muun muassa toimittajille asetettu velvollisuus pitää hallussaan ja palauttaa toimivaltaiselle sääntelyviranomaiselle vuosittain vihreitä sertifikaatteja tietty määrä, joka vastaa osuutta niiden toimituksista, sillä muutoin niitä uhkaa hallinnollisen seuraamusmaksun maksaminen.

106

Mainitusta säännöstöstä ilmenee siis, että siinä tapauksessa, että maahan tuodaan muista jäsenvaltioista peräisin olevaa vihreää sähköä, kyseisen sähkön myynti tai kuluttaminen edellyttää yleensä, että kyseiset toimittajat ostavat vihreitä sertifikaatteja näin tuomansa sähkön määrän mukaisesti.

107

Näiden seikkojen osalta on todettava ensinnäkin, että kansallisessa tukijärjestelmässä, jossa käytetään – samoin kuin pääasioissa kyseessä olevassa järjestelmässä – vihreitä sertifikaatteja, pyritään erityisesti siihen, että vihreän sähkön tuotannosta aiheutuvista lisäkustannuksista vastaisivat suoraan markkinat eli sähköntoimittajat, joilla on kiintiövelvoite, ja lopulta kuluttajat.

108

Tehdessään tällaisen valinnan jäsenvaltio ei ylitä harkintavaltaa, joka sillä on sen pyrkiessä saavuttamaan vihreän sähkön tuotannon kasvattamista koskevan oikeutetun tavoitteen (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 109 ja 110 kohta).

109

Toiseksi on huomautettava, että toisin kuin esimerkiksi investointituen osalta kyseisen tyyppisellä järjestelmällä pyritään tukemaan vihreän sähkön tuotantolaitosten hyödyntämistä niiden aloitettua toimintansa. Kiintiövelvoitteen tavoitteena on tässä yhteydessä erityisesti taata vihreän sähkön tuottajille niille myönnettyjen sähkösertifikaattien kysyntä ja helpottaa siten niiden tuottaman vihreän energian menekkiä perinteisen energian markkinahintaa korkeampaan hintaan.

110

Kannustavaa vaikutusta, joka tällaisella järjestelmällä on yleisesti sähköntuottajiin ja erityisesti niihin tuottajiin, jotka ovat samanaikaisesti sekä tuottajia että toimittajia, niiden vihreän sähkön tuotannon lisäämiseksi, ei voida asettaa kyseenalaiseksi, ja järjestelmällä voidaan myös saavuttaa nyt käsiteltävässä asiassa tavoiteltu oikeutettu tavoite (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 111 ja 112 kohta).

111

Kolmanneksi on kuitenkin todettava, että tällaisen järjestelmän moitteettoman toiminnan olennaisena edellytyksenä on sellaisten markkinamekanismien olemassaolo, joiden avulla toimijat, joilla on kiintiövelvoite ja joilla ei ole vielä kyseisen velvoitteensa täyttämiseksi edellytettyjä vihreitä sertifikaatteja, voivat hankkia sertifikaatteja tehokkaasti ja kohtuullisin ehdoin (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 113 kohta).

112

Näin ollen on tärkeätä, että perustetaan mekanismeja, joilla varmistetaan todellisten vihreiden sertifikaattien sellaisten markkinoiden perustaminen, joilla kysyntä ja tarjonta voivat kohdata toisensa ja voidaan saavuttaa tasapaino siten, että asianomaiset sähköntoimittajat voivat todella hankkia sieltä vihreitä sertifikaatteja kohtuullisin ehdoin (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 114 kohta).

113

Siitä seikasta, että sähköntoimittajien, jotka – kuten Essent pääasioissa – eivät noudata niitä koskevaa kiintiövelvoitetta, on maksettava hallinnollinen seuraamusmaksu, on todettava seuraavaa.

114

Vaikka voidaankin katsoa, että tällaisen maksun asettaminen voi olla tarpeen, jotta tuottajia kannustetaan lisäämään vihreän sähkön tuotantoaan ja toimijoita, joilla on kiintiövelvoite, kannustetaan hankkimaan vaaditut vihreät sertifikaatit, edellytetään kuitenkin vielä, että kyseisen seuraamusmaksun määrittämistavoilla ja määrällä ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen tällaista kannustusta varten, ja että vältetään erityisesti se, että kyseisille toimijoille aiheutetaan liiallisesti haittaa (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 116 kohta). Kansallisen tuomioistuimen on tarvittaessa tarkastettava, onko näin pääasioissa kyseessä olevien hallinnollisten seuraamusmaksujen osalta.

115

Lopuksi on todettava neljänneksi, että mikäli on olemassa vihreiden sertifikaattien markkinat, jotka täyttävät nyt annettavan tuomion 111 ja 112 kohdassa selostetut edellytykset ja joilla muista jäsenvaltioista peräisin olevaa sähköä maahantuoneet toimittajat voivat todella hankkia vihreitä sertifikaatteja kohtuullisin ehdoin, siitä, että säännöstössä ei ehkä kielletä muutoin vihreän sähkön tuottajia myymästä toimittajille, joilla on kiintiövelvoite, yhdessä sähköä ja vihreitä sertifikaatteja, ei seuraa, että kiintiöjärjestelmää koskevalla säännöstöllä ylitettäisiin se, mikä on tarpeen vihreän sähkön tuotannon lisäämistä koskevan tavoitteen saavuttamiseksi. Tällaisen mahdollisuuden olemassaolo näyttäisi näet kannustavan tuottajia kasvattamaan vielä enemmän vihreän sähkön tuotantoaan (ks. vastaavasti tuomio Ålands Vindkraft, EU:C:2014:2037, 118 kohta).

116

Kun kaikki edellä esitetty otetaan huomioon, ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että EY 28 ja EY 30 artiklaa sekä ETA-sopimuksen 11 ja 13 artiklaa on tulkittava niin, etteivät ne ole esteenä pääasioissa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle tukijärjestelmälle, jossa säädetään siitä, että toimivaltainen alueellinen sääntelyviranomainen myöntää jälkimarkkinakelpoisia sertifikaatteja kyseisellä alueella tuotetun vihreän sähkön perusteella, ja jossa asetetaan sähkön toimittajille velvollisuus esittää vuosittain mainitulle viranomaiselle hallinnollisen seuraamusmaksun uhalla mainitunlaisia sertifikaatteja tietty määrä, joka vastaa osuutta niiden kaikista sähköntoimituksista kyseisellä alueella, mutta jonka mukaan kyseisillä toimittajilla ei ole oikeutta täyttää mainittua velvollisuutta käyttämällä muista unionin jäsenvaltioista tai ETA-sopimuksen sopimuspuolina olevista kolmansista valtioista peräisin olevia alkuperätakuita, kunhan

117

Kolmannella kysymyksellään kansallinen tuomioistuin pyrkii selvittämään lähinnä, onko SEUT 18 artiklaan, ETA-sopimuksen 4 artiklaan ja direktiivin 2003/54 3 artiklaan sisältyviä syrjintäkieltoja tulkittava niin, että ne ovat esteenä pääasioissa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle tukijärjestelmälle, jossa säädetään siitä, että toimivaltainen alueellinen sääntelyviranomainen myöntää jälkimarkkinakelpoisia sertifikaatteja kyseisellä alueella tuotetun vihreän sähkön perusteella, ja jossa asetetaan sähkön toimittajille velvollisuus esittää vuosittain mainitulle viranomaiselle hallinnollisen seuraamusmaksun uhalla mainitunlaisia sertifikaatteja tietty määrä, joka vastaa osuutta niiden kaikista sähköntoimituksista kyseisellä alueella, mutta jonka mukaan kyseisillä toimittajilla ei ole oikeutta täyttää mainittua velvollisuutta käyttämällä muista unionin jäsenvaltioista tai ETA-sopimuksen sopimuspuolina olevista kolmansista valtioista peräisin olevia alkuperätakuita.

118

SEUT 18 artiklassa ensinnäkin määrätään, että kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä perussopimusten soveltamisalalla, sanotun kuitenkaan rajoittamatta perussopimusten erityismääräysten soveltamista.

119

On todettava, että ennakkoratkaisupyynnössä kansallinen tuomioistuin ei selitä sitä, miten pääasioissa kyseessä oleva järjestelmä olisi omiaan johtamaan erilaiseen kohteluun, joka olisi kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää, eikä sitä, miten mainittu erilainen kohtelu mahdollisesti eroaisi alkuperätakuisiin ja muista jäsenvaltioista peräisin olevaan sähköön liittyvästä erilaisesta kohtelusta, josta oli kyse jo ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessä.

120

Pääasioista on muistutettava muutenkin, että Essent riitauttaa sen, ettei se ole sähköntoimittajana voinut käyttää muista unionin ja ETA:n jäsenvaltioista peräisin olevia alkuperätakuita sillä pääasioissa kyseessä olevan kansallisen säännöstön nojalla olevaa kiintiövelvoitetta noudattaakseen.

121

Tältä osin on kuitenkin todettava, että pääasioissa kyseessä olevaa kiintiövelvoitetta sovelletaan kaikkiin Flanderin hallintoalueella toimiviin sähköntoimittajiin riippumatta niiden kansallisuudesta. Myös se, että mainitut toimittajat eivät voi käyttää alkuperätakuita vihreiden sertifikaattien sijaan, koskee kaikkia toimittajia niiden kansallisuudesta riippumatta.

122

Sähköntuottajista on muistutettava sen lisäksi, ettei kiintiövelvoite kohdistu niihin, että se, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden tuottajien tuottamaa sähköä mahdollisesti kohdellaan eri tavalla ja sen maahantuontia Flanderin hallintoalueelle mahdollisesti rajoitetaan, kuuluu SEUT 34 artiklan soveltamisalaan, ja tätä kysymystä on jo laajasti arvioitu mainitun määräyksen kannalta ensimmäistä kysymystä tutkittaessa.

123

Siltä osin kuin on kyse ETA-sopimuksen 4 artiklasta, jonka sanamuoto on lähes sama kuin SEUT 18 artiklan, tämän tuomion 72 kohdassa mieleen palautetusta oikeuskäytännöstä ilmenee, että jo esitettyjen 18 artiklaa koskevien näkemysten on siis katsottava soveltuvan vastaavasti, joten ei ole myöskään selvää, miksi mainittua 4 artiklaa olisi sovellettava pääasioissa kyseessä olevien kaltaisiin tilanteisiin.

124

Lopuksi direktiivin 2003/54 3 artiklasta ja ensinnäkin tiedustelusta, joka sisältyy asioiden C-207/12 ja C-208/12 yhteydessä esitettyyn kolmanteen kysymykseen erityisesti siitä, missä määrin mainittu säännös on merkityksellinen ETA:n osalta, on todettava, kuten tämän tuomion 14 kohdassa on todettu, että päätös N:o 146/2005, jolla mainittu direktiivi on sisällytetty ETA-sopimukseen, on tullut voimaan 1.6.2007. Näin ollen – ja kun otetaan huomioon se, että kyseiset asiat koskevat VREG:n 18.5.2009 tekemiä päätöksiä ja liittyvät vuosilta 2008 ja 2009 määrättyihin seuraamusmaksuihin – on todettava, että mainittu 3 artikla on ajallisesti sovellettavissa kyseisiin asioihin.

125

Toiseksi on todettava, että vaikka kansallisen tuomioistuimen esittämä kysymys viittaa direktiivin 2003/54 3 artiklaan, ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvästä täsmennyksestä, sellaisena kuin se on toistettu tämän tuomion 40 kohdan toisessa virkkeessä, ilmenee, että mainitun kysymyksen on ymmärrettävä koskevan mainitun säännöksen 1 kohtaa.

126

Kolmanneksi on muistutettava, että direktiivin 2003/54 3 artiklan 1 kohdassa säädetään muun muassa, että jäsenvaltiot eivät saa harjoittaa syrjintää sähköyritysten välillä niiden oikeuksien tai velvollisuuksien suhteen.

127

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei kuitenkaan mitenkään selitä, mikä sen mukaan voisi nyt käsiteltävissä asioissa olla mainitussa säännöksessä tarkoitettua syrjintää.

128

Tältä osin on kuitenkin muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ennakkoratkaisua pyytävien tuomioistuinten on ilmoitettava täsmälliset syyt, joiden vuoksi ne ovat tiedustelleet tiettyjen unionin oikeuden määräysten tulkintaa ja katsoneet, että ennakkoratkaisukysymyksen esittäminen unionin tuomioistuimelle on tarpeen (ks. mm. määräys BVBA De Backer, C‑234/05, EU:C:2005:662, 9 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

129

Näin ollen unionin tuomioistuin ei pysty antamaan ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle tämän tuomion 120 ja 121 kohdasta jo ilmenevää pidemmälle meneviä ohjeita; ei siis ole selvää, miksi Essentiä olisi pääasioissa syrjitty sillä sähkömarkkinoilla toimivana toimittajana olevien oikeuksien tai velvollisuuksien suhteen.

130

Kun kaikki edellä esitetty otetaan huomioon, kolmanteen kysymykseen on vastattava, että SEUT 18 artiklaan, ETA-sopimuksen 4 artiklaan ja direktiivin 2003/54 3 artiklan 1 kohtaan sisältyviä syrjintäkieltoja on tulkittava niin, etteivät ne ole esteenä pääasioissa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle tukijärjestelmälle, jossa säädetään siitä, että toimivaltainen alueellinen sääntelyviranomainen myöntää jälkimarkkinakelpoisia sertifikaatteja kyseisellä alueella tuotetun vihreän sähkön perusteella, ja jossa asetetaan sähköntoimittajille velvollisuus esittää vuosittain mainitulle viranomaiselle hallinnollisen seuraamusmaksun uhalla mainitunlaisia sertifikaatteja tietty määrä, joka vastaa osuutta niiden kaikista sähköntoimituksista kyseisellä alueella, mutta jonka mukaan kyseisillä toimittajilla ei ole oikeutta täyttää mainittua velvollisuutta käyttämällä muista unionin jäsenvaltioista tai ETA-sopimuksen sopimuspuolina olevista kolmansista valtioista peräisin olevia alkuperätakuita.

131

Pääasioiden asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevien asioiden käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asiat seuraavasti: