–

NM, edustajaan M. P. Maciá García, abogada,

–

Midmark 2 Ltd, edustajinaan M.-D. Gómez Dabic ja J. M. Macías Castaño, abogados,

–

Club La Costa (UK) plc, sucursal en España, edustajaan J. Martínez-Echevarría Maldonado, abogado,

–

Espanjan hallitus, asiamiehenään A. Ballesteros Panizo,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään F. Castilla Contreras, S. Noë ja W. Wils,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 12.12.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1215/2012 (EUVL 2012, L 351, s. 1; jäljempänä Bryssel I a ‑asetus) 18 artiklan 1 kohdan ja 63 artiklan 2 kohdan sekä sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) (EUVL 2008, L 177, s. 6; jäljempänä Rooma I ‑asetus) 3 artiklan ja 6 artiklan 1 ja 3 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä NM ja toisaalta Club La Costa (UK) plc, sucursal en España, CLC Resort Management Ltd, Midmark 2 Ltd, CLC Resort Development Ltd ja European Resorts & Hotels SL ja joka koskee vaatimusta siitä, että kiinteistöjen käyttöä koskeva aikaosuussopimus julistetaan pätemättömäksi, ja hyvityksen määräämisestä.

3

Bryssel I a ‑asetuksen johdanto-osan 15, 21 ja 34 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

4

Kyseisen asetuksen 7 artiklan 5 alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos henkilön kotipaikka on jäsenvaltiossa, häntä vastaan voidaan nostaa kanne toisessa jäsenvaltiossa

– –

5

Kyseisen asetuksen 17 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kun asia koskee henkilön, jäljempänä ’kuluttaja’, sellaista tarkoitusta varten tekemää sopimusta, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä, tuomioistuimen toimivalta määräytyy tämän jakson säännösten mukaisesti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 6 artiklan ja 7 artiklan 5 alakohdan soveltamista,

– –

2.   Kun kuluttaja tekee sopimuksen sellaisen sopimuspuolen kanssa, jolla ei ole kotipaikkaa jäsenvaltiossa mutta jolla on jossakin jäsenvaltiossa sivuliike, agentuuri tai muu toimipaikka, sopimuspuolella katsotaan sivuliikkeen, agentuurin tai muun toimipaikan toimintaa koskevissa riita-asioissa olevan kotipaikka kyseisessä jäsenvaltiossa.

– –”

6

Kyseisen asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Kuluttaja voi nostaa kanteen toista sopimuspuolta vastaan joko sen jäsenvaltion tuomioistuimissa, jossa tällä sopimuspuolella on kotipaikka, tai toisen sopimuspuolen kotipaikasta riippumatta sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa kuluttajalla on kotipaikka.”

7

Bryssel I a ‑asetuksen 19 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tämän jakson säännöksistä voidaan poiketa ainoastaan sopimuksella,

8

Kyseisen asetuksen 24 artiklan 1 alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Seuraavilla jäsenvaltion tuomioistuimilla on asianosaisten kotipaikasta riippumatta yksinomainen toimivalta:

9

Kyseisen asetuksen 25 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos asianosaiset, riippumatta heidän kotipaikastaan, ovat sopineet, että jäsenvaltion tuomioistuimen tai tuomioistuinten on ratkaistava tietystä oikeussuhteesta syntyneet tai mahdollisesti syntyvät riidat, kyseisellä tuomioistuimella tai kyseisillä tuomioistuimilla on toimivalta ratkaista asia, paitsi jos sopimus sen aineellisen pätevyyden suhteen on tuon jäsenvaltion lain mukaan mitätön. Toimivalta on yksinomainen, jos asianosaiset eivät toisin ole sopineet. – –”

10

Kyseisen asetuksen 63 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä asetusta sovellettaessa yhtiön tai muun oikeushenkilön kotipaikka on paikkakunta, missä sillä on

2.   Irlannin, Kyproksen ja Yhdistyneen kuningaskunnan osalta sääntömääräistä kotipaikkaa vastaa rekisteröity toimipaikka (’registered office’) tai, jos sellaista ei ole, perustamispaikka tai, jos sellaista ei ole, paikka, jonka lain mukaisesti muodostaminen tapahtui.

– –”

11

Rooma I ‑asetuksen johdanto-osan 6, 7, 23 ja 27 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

12

Kyseisen asetuksen 1 artiklan, jonka otsikko on ”Aineellinen soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä asetusta sovelletaan määrättäessä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla.

Sitä ei sovelleta vero- tai tulli- eikä hallintoasioihin.”

13

Kyseisen asetuksen 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Universaalinen soveltaminen”, säädetään seuraavaa:

”Tämän asetuksen mukaisesti määräytyvää lakia sovelletaan riippumatta siitä, onko se jonkin jäsenvaltion laki.”

14

Kyseisen asetuksen 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Valinnanvapaus”, säädetään seuraavaa:

”1.   Sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jonka osapuolet ovat valinneet. Valinta (lakiviittaus) on tehtävä nimenomaisesti tai sen on käytävä selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista. Osapuolet voivat määrätä valitsemansa lain sovellettavaksi koko sopimukseen tai vain osaan siitä.

2.   Osapuolet voivat milloin tahansa sopia, että sopimukseen sovelletaan muuta kuin sitä lakia, jota siihen on aikaisemmin sovellettu joko tämän artiklan mukaisen aiemmin tehdyn lakiviittauksen perusteella tai tämän asetuksen muiden säännösten nojalla. Jos osapuolet sopimuksen tekemisen jälkeen muuttavat sovellettavaa lakia, muutos ei vaikuta siihen, onko sopimus 11 artiklan mukaan muodoltaan pätevä, eikä heikennä kolmansien oikeuksia.

3.   Jos kaikki muut lakiviittauksen ajankohtana tilanteeseen liittyvät seikat liittyvät toiseen maahan kuin siihen, jonka laki on valittu, osapuolten tekemä valinta ei rajoita niiden kyseisen toisen maan lain säännösten soveltamista, joista ei voida sopimuksin poiketa.

4.   Jos kaikki muut lakiviittauksen ajankohtana tilanteeseen liittyvät seikat liittyvät yhteen tai useampaan jäsenvaltioon, se, että osapuolet valitsevat sovellettavaksi laiksi muun kuin jonkin jäsenvaltion lain, ei rajoita yhteisön oikeuden sellaisten säännösten, joista ei voida sopimuksin poiketa, soveltamista soveltuvissa tapauksissa sellaisina kuin ne on pantu täytäntöön tuomioistuinjäsenvaltiossa.

5.   Sovellettavan lain valintaa koskevan osapuolten hyväksymisen olemassaolo ja hyväksymisen pätevyys määritetään 10, 11 ja 13 artiklan mukaisesti.”

15

Rooma I ‑asetuksen 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Sovellettava laki lakiviittauksen puuttuessa”, säädetään seuraavaa:

”1.   Siltä osin kuin sopimukseen sovellettavaa lakia ei ole valittu 3 artiklan mukaisesti ja rajoittamatta 5–8 artiklan soveltamista, sopimukseen sovellettava laki määritetään seuraavasti:

– –

– –

2.   Jos sopimus ei kuulu 1 kohdan piiriin tai jos sopimuksen osiot kuuluisivat useamman kuin yhden 1 kohdan a–h alakohdan piiriin, sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa on sen osapuolen asuinpaikka, joka vastaa sopimuksen luonteenomaisesta suorituksesta.

3.   Jos kaikista tapaukseen liittyvistä olosuhteista ilmenee, että sopimus liittyy 1 tai 2 kohdassa tarkoitettua maata selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan, sovelletaan tämän toisen maan lakia.

4.   Jos sovellettavaa lakia ei voida määrittää 1 tai 2 kohdan mukaisesti, sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy.”

16

Kyseisen asetuksen 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Sanotun rajoittamatta 5 ja 7 artiklan soveltamista, sopimukseen, jonka luonnollinen henkilö on sellaista tarkoitusta varten, jonka ei voida katsoa liittyvän hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa (’kuluttaja’), tehnyt toisen henkilön kanssa tämän harjoittaman elinkeino- tai ammattitoiminnan (’elinkeinonharjoittaja’) yhteydessä, sovelletaan sen maan lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka on, edellyttäen että elinkeinonharjoittaja

ja että sopimus kuuluu kyseisen toiminnan piiriin.

2.   Sen estämättä, mitä 1 kohdassa säädetään, osapuolet voivat valita 1 kohdan vaatimukset täyttävään sopimukseen sovellettavan lain 3 artiklan mukaisesti. Tällainen lakiviittaus ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että kuluttaja menettää hänelle sellaisin säännöksin annetun suojan, joista ei voida sopimuksin poiketa sen lain mukaan, jota lakiviittauksen puuttuessa olisi 1 kohdan nojalla sovellettu.

3.   Jos 1 kohdan a tai b alakohdan vaatimukset eivät täyty, kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan väliseen sopimukseen sovellettava laki määritetään 3 ja 4 artiklan mukaisesti.

4.   Edellä olevia 1 ja 2 kohtaa ei sovelleta

– –

– –”

17

Kyseisen asetuksen 9 artiklassa, jonka otsikko on ”Kansainvälisesti pakottavat säännökset”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kansainvälisesti pakottava säännös on säännös, jonka noudattamista maa pitää niin olennaisen tärkeänä yleisten etujensa, kuten poliittisen, sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmän turvaamiseksi, että sitä on sovellettava kaikissa sen soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa riippumatta siitä, mitä lakia sopimukseen muutoin tämän asetuksen nojalla sovellettaisiin.

2.   Tämän asetuksen säännökset eivät estä soveltamasta tuomioistuinvaltion lain kansainvälisesti pakottavia säännöksiä.

3.   Vaikutusta voidaan antaa sen maan lain kansainvälisesti pakottaville säännöksille, jossa sopimuksesta johtuvat velvoitteet on täytettävä tai on täytetty, siltä osin kuin nämä kansainvälisesti pakottavat säännökset tekevät sopimuksen täyttämisen lainvastaiseksi. Harkittaessa, annetaanko näille säännöksille vaikutusta, on otettava huomioon näiden säännösten luonne ja tavoite sekä seuraukset, joita niiden soveltamisesta tai soveltamatta jättämisestä aiheutuisi.”

18

Kyseisen asetuksen 24 artiklassa, jonka otsikko on ”Suhde Rooman yleissopimukseen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tämä asetus korvaa Rooman yleissopimuksen jäsenvaltioissa lukuun ottamatta niitä jäsenvaltioiden alueita, jotka kuuluvat kyseisen yleissopimuksen alueelliseen soveltamisalaan ja joihin tätä asetusta ei sovelleta [EY:n] perustamissopimuksen 299 artiklan nojalla.

2.   Siltä osin kuin tämä asetus korvaa Rooman yleissopimuksen määräykset, viittauksia yleissopimukseen pidetään viittauksina tähän asetukseen.”

19

Rooma I ‑asetuksen 28 artiklassa, jonka otsikko on ”Ajallinen soveltaminen”, säädetään seuraavaa:

”Tätä asetusta sovelletaan sopimuksiin, jotka on tehty 17 päivänä joulukuuta 2009 tai sen jälkeen.”

20

Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (EYVL 1993, L 95, s. 29) 3 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille.

2.   Sopimusehtoa ei koskaan pidetä erikseen neuvoteltuna, jos se on ennakolta laadittu, eikä kuluttaja ole näin ollen voinut vaikuttaa sen sisältöön, varsinkaan ennakolta muotoiltujen vakiosopimusten yhteydessä.

Ehdon tai yksittäisen ehdon tietyistä osista erikseen neuvotteleminen ei sulje pois tämän artiklan soveltamista sopimuksen muihin osiin, jos sopimuksen yleinen arviointi osoittaa, että kyseessä on kaikesta huolimatta ennakolta muotoiltu vakiosopimus.

Jos elinkeinonharjoittaja väittää, että vakioehdosta on neuvoteltu erikseen, todistustaakka tästä seikasta on hänellä.

3.   Liitteessä on ohjeellinen luettelo, joka ei ole tyhjentävä, niistä ehdoista, joita voidaan pitää kohtuuttomina.”

21

Matkailijoiden käytössä olevien kiinteistöjen aikaosuuskäyttöä koskevista oikeuksista ja verosäännöksistä 15.12.1998 annettua lakia 42/1998 (Ley 42/1998 sobre derechos de aprovechamiento por turno de bienes inmuebles de uso turístico y normas tributarias; BOE nro 300, 16.12.1998, s. 42076) sovelletaan pääasiaan.

22

NM, joka on Yhdistyneessä kuningaskunnassa asuva brittiläinen kuluttaja, teki 6.10.2018 Club La Costan (UK) (jäljempänä Club La Costa), jonka kotipaikka on Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Espanjassa sijaitsevan sivuliikkeen kautta matkailijoiden käytössä olevien kiinteistöjen aikaosuuskäyttöä koskevan sopimuksen (jäljempänä riidanalainen sopimus), josta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, ettei sen kohteena ole esineoikeus kiinteään omaisuuteen eikä vuokraoikeus.

23

NM nosti kanteen kyseistä yhtiötä ja muita samaan konserniin kuuluvia yhtiöitä vastaan, joihin hän oli myös sopimussuhteessa mutta jotka eivät ole osallisina tässä sopimuksessa.

24

Kaikki pääasian vastaajina olevat yhtiöt ovat sijoittautuneet Yhdistyneeseen kuningaskuntaan lukuun ottamatta European Resorts & Hotelsia, jonka kotipaikka on Espanjassa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää lisäksi, että Club La Costa suuntaa kaupallista toimintaansa paitsi Espanjaan myös muihin maihin, muun muassa Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.

25

Riidanalaiseen sopimukseen sisältyy lauseke, jossa muun muassa määrätään, että sopimus kuuluu Englannin ja Walesin tuomioistuinten yksinomaiseen toimivaltaan ja että siihen sovelletaan Englannin ja Walesin lakia.

26

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että unionin oikeuden tulkinnalla on merkitystä ratkaistaessa sen käsiteltäväksi saatetussa riita-asiassa, joka koskee kyseisen sopimuksen pätevyyttä tai pätemättömyyttä, se, onko espanjalaisilla tuomioistuimilla toimivalta ratkaista kyseinen asia ja, jos näin on, minkä lain perusteella mainitun sopimuksen pätevyyttä tai pätemättömyyttä on arvioitava.

27

Espanjalaisilla tuomioistuimilla on eriäviä lähestymistapoja riidanalaisen sopimuksen kaltaisten sopimusten osalta.

28

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo yhtäältä, että Bryssel I a ‑asetuksen 24 artiklan 1 alakohdassa säädettyä yksinomaista toimivaltaa ei voida soveltaa, koska riidanalaisen sopimuksen kohteen erityinen muotoilu sulkee pois esineoikeuden syntymisen kiinteään omaisuuteen tai kiinteän omaisuuden vuokraamista koskevan sopimuksen, ja toisaalta, että kyseistä sopimusta on pidettävä kyseisen asetuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna kuluttajan tekemänä sopimuksena. Se katsoo näin ollen, että on mahdollista soveltaa kyseisen asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa säädettyä toimivaltasääntöä, jonka mukaan kuluttajalla on mahdollisuus nostaa kanne paitsi kuluttajan kotipaikan tuomioistuimessa myös sen jäsenvaltion tuomioistuimissa, jossa toisen sopimuspuolen kotipaikka on.

29

Tältä osin Espanjan oikeuskäytännössä on erilaisia tulkintoja paitsi käsitteestä ”toinen sopimuspuoli” myös toisen sopimuspuolen kotipaikan määrittämisestä Bryssel I a ‑asetuksen 62 artiklan, jossa viitataan asiaa käsittelevän tuomioistuimen kansalliseen lakiin, mukaisesti tai, jos toinen sopimuspuoli on oikeushenkilö, kyseisen asetuksen 63 artiklan, jossa kotipaikaksi määritellään paikkakunta, jossa sillä on sääntömääräinen kotipaikka, keskushallinto tai pääasiallinen toimipaikka, mukaisesti. Lisäksi Yhdistyneen kuningaskunnan osalta sääntömääräistä kotipaikkaa vastaa rekisteröity toimipaikka (”registered office”) tai, jos sellaista ei ole, perustamispaikka (”place of incorporation”) tai, jos sellaista ei ole, paikka, jonka lain mukaisesti muodostaminen tapahtui.

30

Ensimmäisen oikeuskäytännössä vallitsevan suuntauksen mukaan on niin, että siitä huolimatta, että kuluttaja voi Bryssel I a ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdan nojalla valita toimivaltaisen tuomioistuimen, tätä valintaa ei voida laajentaa antamalla kuluttajalle mahdollisuus nostaa kanne muuta kuin sopimuspuolta vastaan hänelle sopivassa oikeuspaikassa. Näin ollen espanjalaisilla tuomioistuimilla ei ole kansainvälistä toimivaltaa, kun kuluttajan kotipaikka ei ole Espanjassa ja kun kaikkien vastaajina olevien oikeushenkilöiden kotipaikka on Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Näin on myös silloin, kun tiettyjen yhtiöiden kotipaikka on Espanjassa, mutta ne eivät ole osallisina kyseessä olevassa sopimuksessa, tai kun kyseinen kanne koskee yhtiöitä, joiden kotipaikka on Espanjassa ja jotka ovat tehneet sopimuksia, jotka ovat liitännäisiä suhteessa sopimukseen, jonka pätemättömyyteen vedotaan.

31

Toisen oikeuskäytännössä vallitsevan suuntauksen mukaan sitä vastoin ei kiinnitetä huomiota kysymykseen siitä, kuka on toinen sopimuspuoli ja miten sen kotipaikka määritetään. Tämän oikeuskäytännössä vallitsevan suuntauksen mukaan Bryssel I a ‑asetuksen 63 artiklan 2 kohta luo tosiseikkoja koskevan olettaman, joten toisen sopimuspuolen on osoitettava, että sen toimipaikka vastaa sen sääntömääräistä kotipaikkaa, koska päinvastaisessa tapauksessa on niin, että jos osoitetaan, että konserni, johon toinen sopimuspuoli kuuluu, harjoittaa toimintaa Espanjassa, espanjalaisten tuomioistuinten kansainvälinen toimivalta on perusteltu.

32

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan tällainen tulkinta on kuitenkin vastoin paitsi Bryssel I a ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdan sanamuotoa myös kyseisen säännöksen tarkoitusta tai systematiikkaa; sen mukaan kuluttaja voi kyllä valita muun oikeuspaikan kuin vastaajan kotipaikan yleisen oikeuspaikan, mutta se kuitenkaan ei anna hänelle mahdollisuutta määrittää vastaajan kotipaikkaa siten, että kotipaikan käsitettä voidaan kiertää, kun tämä kotipaikka on sama kuin kantajan kotipaikka.

33

Kyseinen tuomioistuin muistuttaa sovellettavan lain osalta, että Rooma I ‑asetuksen yleisten säännösten eli sen 3 artiklan 1 kohdan mukaan sopimuksiin sovelletaan sen maan lakia, jonka osapuolet ovat valinneet, tai lakiviittauksen puuttuessa sovellettava laki määritetään kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 ja 3 kohdassa määriteltyjen kriteerien nojalla ja tarvittaessa näitä kriteereitä täydennetään kriteerillä, josta säädetään 4 artiklan 4 kohdassa, jossa viitataan sen maan lakiin, johon sopimus läheisimmin liittyy. Näiden yleisten säännösten lisäksi kyseiseen asetukseen sisältyy erityisiä säännöksiä kuten säännöksiä, joita sovelletaan kuluttajasopimuksiin.

34

Kyseisen tuomioistuimen mukaan Rooma I ‑asetuksen 6 artiklassa vahvistetaan seuraava järjestelmä: osapuolet voivat valita sopimukseen sovellettavan lain edellyttäen, että lakiviittaus ei johda siihen, että asianomainen kuluttaja menettäisi sellaisen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa olisi sovellettu, millä tarkoitetaan sen maan lakia, jossa kuluttajalla on asuinpaikka, edellyttäen, että toinen sopimuspuoli täyttää tietyt toimintansa harjoittamista koskevat edellytykset. Muussa tapauksessa sovelletaan kyseisen asetuksen 3 ja 4 artiklassa säädettyjä yleisiä kriteereitä.

35

Kyseisen tuomioistuimen mukaan ei voida katsoa, että sopimusehdolla, jossa määrätään Englannin ja Walesin lain soveltamisesta, pyrittäisiin kiertämään minkäänlaista sen järjestelmän suojasääntöä, jota sovellettaisiin ilman tätä sopimusehtoa, koska tähän järjestelmään sovelletaan samaa oikeutta.

36

Jotkin kansalliset tuomioistuimet katsovat kuitenkin, että tällainen sovellettavan lain valintaa koskeva ehto on pätemätön, koska kyse on vakioehdosta, joka sisältyy yleisiin sopimusehtoihin ja jonka sanamuodosta käy ilmi, että siitä on määrännyt ehdon laatinut elinkeinonharjoittaja, ja koska se ei perustu sopimuspuolten vapaasta tahdostaan tekemään sopimukseen. Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 1 kohdan säännökset ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö eivät kuitenkaan ole esteenä sille, että yleisissä sopimusehdoissa on enemmän tai vähemmän vakioituja lausekkeita.

37

Lisäksi kyseiset kansalliset tuomioistuimet katsovat, että koska Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdan tavoitteena on suojella kuluttajia eikä muita sopimuspuolia, viimeksi mainitut eivät voi vedota tähän säännökseen, jos kuluttaja ei vetoa siihen, ja että tällöin olisi sovellettava kyseisen asetuksen 6 artiklan 3 kohtaa, jossa viitataan kyseisen asetuksen 3 ja 4 artiklassa vahvistettuihin yleisiin sääntöihin.

38

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan tällainen tulkinta olisi kuitenkin vastoin unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jonka mukaan unionin oikeudessa vahvistetut oikeudelliset käsitteet ovat itsenäisiä käsitteitä, joita on tulkittava unionin oikeuden periaatteiden mukaisesti.

39

Näissä olosuhteissa Juzgado de Primera Instancia no 2 de Fuengirola (Fuengirolan alioikeus nro 2, Espanja) päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

40

Ensimmäisellä ja toisella kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko Bryssel I a ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että kyseisessä säännöksessä oleva ilmaisu toinen sopimuspuoli on ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan ainoastaan kyseisessä sopimuksessa osapuolena olevaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, vai tarkoitetaanko sillä myös muita henkilöitä, jotka eivät ole osallisina kyseisessä sopimuksessa mutta jotka ovat sidoksissa kyseiseen henkilöön.

41

Aluksi on huomautettava, että siltä osin kuin Bryssel I a ‑asetuksen johdanto-osan 34 perustelukappaleen mukaan kyseisellä asetuksella kumotaan ja korvataan asetus N:o 44/2001, jolla puolestaan korvattiin tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 27.9.1968 tehty yleissopimus, sellaisena kuin se on muutettuna peräkkäisillä yleissopimuksilla uusien jäsenvaltioiden liittymisestä tähän yleissopimukseen, unionin tuomioistuimen tekemä tulkinta näiden viimeksi mainittujen oikeudellisten välineiden säännöksistä ja määräyksistä koskee myös Bryssel I a ‑asetusta, mikäli näiden säännösten ja määräysten voidaan katsoa ”vastaavan toisiaan” (tuomio 20.5.2021, CNP, C‑913/19, EU:C:2021:399, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42

On myös muistutettava, että Bryssel I a ‑asetuksen 17–19 artiklassa säädettyjen kuluttajasopimuksia koskevien toimivaltasääntöjen nojalla kuluttaja voi valita, nostaako hän kanteen sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa hänen kotipaikkansa on, vai sen jäsenvaltion tuomioistuimissa, jonka alueella toisen sopimuspuolen kotipaikka on (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 54 kohta).

43

Näiden sääntöjen tehtävänä on kuluttajan riittävä suojaaminen, sillä häntä pidetään elinkeinonharjoittajana toimivaa sopimuskumppaniaan taloudellisesti heikommassa asemassa olevana ja juridisesti kokemattomampana sopimuspuolena, jotta kuluttaja ei luopuisi saattamasta asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi sen takia, että hänen olisi nostettava kanne sen sopimusvaltion tuomioistuimissa, jossa vastapuolella on kotipaikka (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2005, Gruber, C‑464/01, EU:C:2005:32, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Bryssel I a ‑asetuksen 17 artiklan mukaan mainittujen sääntöjen soveltaminen edellyttää, että kuluttaja on tehnyt sopimuksen sellaista tarkoitusta varten, jota ei pidetä hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä, sellaisen henkilön kanssa, joka harjoittaa kaupallista toimintaa tai elinkeinotoimintaa siinä jäsenvaltiossa, jossa kuluttajan kotipaikka on, tai joka millä keinoin tahansa suuntaa tällaista toimintaa kyseiseen jäsenvaltioon tai useisiin valtioihin kyseinen jäsenvaltio mukaan lukien, ja että kyseinen sopimus kuuluu tämän toiminnan piiriin.

45

Siltä osin kuin kyseiset säännöt ovat poikkeus sekä toimivaltaa koskevasta yleissäännöstä, josta säädetään kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa ja jonka mukaan toimivalta on sen jäsenvaltion tuomioistuimilla, jossa vastaajan kotipaikka on, että siitä erityistä toimivaltaa sopimusasioissa koskevasta säännöstä, josta säädetään saman asetuksen 7 artiklan 1 alakohdassa, niitä on välttämättä tulkittava suppeasti eivätkä ne voi koskea muita kuin niissä tarkoitettuja tilanteita (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2019, Kerr, C‑25/18, EU:C:2019:376, 22 kohta ja tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46

Lisäksi Bryssel I a ‑asetuksen ja erityisesti sen 18 artiklan 1 kohdan käsitteitä on tulkittava itsenäisesti, ja tällöin perustana on käytettävä lähtökohtaisesti mainitun asetuksen järjestelmää ja tavoitteita, jotta taataan sen yhtenäinen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa (tuomio 28.1.2015, Kolassa, C‑375/13, EU:C:2015:37, 22 kohta).

47

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymys koskee sitä, voidaanko tämän tuomion 44 kohdassa mainittujen edellytysten katsoa täyttyvän sellaisen henkilön osalta, joka ei ole osallisena kyseisen kuluttajan tekemässä sopimuksessa mutta joka on sidoksissa kyseiseen kuluttajaan muulla tavoin.

48

Bryssel I a ‑asetuksen 17–19 artiklaan sisältyvien kuluttajasopimuksia koskevien toimivaltasääntöjen soveltamiseksi on ratkaisevaa, että oikeusriidan osapuolet ovat myös kyseessä olevan sopimuksen sopimuspuolia (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 58 kohta).

49

Asetuksen 17–19 artiklassa viitataan nimenomaisesti kuluttajan tekemiin sopimuksiin, kuluttajan sopimuspuoleen, kuluttajan tekemän sopimuksen toiseen sopimuspuoleen taikka kuluttajan ja toisen sopimuspuolen tekemiin oikeuspaikkasopimuksiin (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 59 kohta).

50

Nämä viittaukset puoltavat tulkintaa, jonka mukaan asetuksen 17–19 artiklan soveltamiseksi kuluttaja voi nostaa kanteen ainoastaan sopimuskumppaniaan vastaan (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 60 kohta).

51

Unionin tuomioistuin on siten katsonut, että Bryssel I a ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa annettuja sääntöjä, jotka liittyvät toimivaltaan kuluttajasopimuksia koskevissa asioissa, sovelletaan kyseisen säännöksen sanamuodon mukaan yksinomaan kuluttajan toista sopimuspuolta vastaan nostamaan kanteeseen, mikä välttämättä tarkoittaa sitä, että kuluttaja on tehnyt sopimuksen vastaajana olevan ammatin- tai elinkeinonharjoittajan kanssa (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

52

Tulkinta, jonka mukaan Bryssel I a ‑asetuksen 17–19 artiklassa vahvistettuja toimivaltasääntöjä kuluttajasopimuksia koskevissa riita-asioissa sovellettaisiin myös tilanteessa, jossa kuluttajan ja ammatinharjoittajan välillä ei ole sopimusta, ei vastaa kyseisen asetuksen 15 perustelukappaleen mukaista toimivallan jaon hyvän ennustettavuuden tavoitetta (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 62 kohta).

53

Vastapainona sille mahdollisuudelle, että kuluttaja voi nostaa kanteen elinkeinonharjoittajaa vastaan kuluttajan kotipaikan tuomioistuimessa, on nimittäin vaatimus näiden välisestä sopimuksesta, mistä johtuu mainittu ennustettavuus vastaajalle (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 63 kohta).

54

Vaikka unionin tuomioistuin on todennut, että Bryssel I a ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdan käsitettä toinen sopimuspuoli on tulkittava siten, että sillä tarkoitetaan myös toimijan, jonka kanssa kuluttaja on tehnyt kyseisen sopimuksen, sopimuspuolta, jolla on kotipaikka samassa jäsenvaltiossa kuin kuluttajalla (tuomio 14.11.2013, Maletic, C‑478/12, EU:C:2013:735, 32 kohta), tämä tulkinta perustuu kuitenkin sellaisiin erityisiin olosuhteisiin, joissa kuluttaja oli heti alkuunsa sopimusoikeudellisesti erottamattomasti sidoksissa kahteen sopimuspuoleen (tuomio 26.3.2020, Primera Air Scandinavia, C‑215/18, EU:C:2020:235, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

55

Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että riidanalainen sopimus, jonka pätemättömäksi julistamista pääasian kantaja vaatii, on tehty yhden ainoan yhtiön eli Club La Costan kanssa, kun taas muut pääasian vastaajina olevat yhtiöt ovat kyseisen kantajan kanssa tehtyjen muiden sopimusten sopimuspuolia, eivätkä ne voi kuulua Bryssel I a ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun käsitteen toinen sopimuspuoli piiriin.

56

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksestä, joka koskee sen, että toinen sopimuspuoli kuuluu konserniin, vaikutusta tuomioistuimen toimivaltaan Bryssel I a ‑asetuksen toimivaltaa kuluttajasopimusten osalta koskevien säännösten nojalla, on todettava, että lukuun ottamatta kyseisen asetuksen 17 artiklan 2 kohtaa, jossa säädetään vaihtoehtoisesta liittymäperusteesta silloin, kun kuluttajan sopimuskumppanin kotipaikka ei ole jäsenvaltiossa, mutta sillä on sivuliike, agentuuri tai muu toimipaikka jossakin jäsenvaltiossa, kyseisen asetuksen 17–19 artiklaan ei sisälly mitään seikkaa, jonka perusteella voitaisiin katsoa, että on olemassa liittymäperuste, joka perustuu konserniin kuulumiseen.

57

Lisäksi kyseisen 17–19 artiklan tulkitseminen siten, että otettaisiin huomioon kuluttajan sopimuskumppanin kuuluminen konserniin ja annettaisiin kyseisen kuluttajan nostaa kanne sellaisen jäsenvaltion tuomioistuimissa, jossa jollakin tähän konserniin kuuluvalla yhtiöllä on kotipaikka, olisi selvästi vastoin Bryssel I a ‑asetuksessa säädettyjen toimivaltasääntöjen ennakoitavuuden tavoitteita ja se olisi näin ollen ristiriidassa oikeusvarmuuden periaatteen kanssa.

58

Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen on vastattava, että Bryssel I a ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että kyseisessä säännöksessä oleva ilmaisu toinen sopimuspuoli on ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan yksinomaan kyseessä olevan sopimuksen osapuolena olevaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä eikä muita henkilöitä, jotka eivät ole osallisina kyseisessä sopimuksessa, vaikka ne olisivat sidoksissa kyseiseen henkilöön.

59

Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko Bryssel I a ‑asetuksen 63 artiklan 1 ja 2 kohtaa tulkittava siten, että kyseisen säännöksen mukainen, saman asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun toisen sopimuspuolen kotipaikan määrittäminen rajoittaa valintaa, jonka kuluttaja voi tehdä kyseisen 18 artiklan 1 kohdan perusteella. Lisäksi se tiedustelee todistustaakasta tämän kotipaikan määrittämiseksi.

60

Aluksi on korostettava, että toisin kuin luonnollisten henkilöiden kotipaikka, jonka osalta Bryssel I a ‑asetuksen 62 artiklassa säädetään nimenomaisesti, että se on määritettävä asiaa käsittelevän tuomioistuimen kansallisen lain perusteella, yhtiöiden ja oikeushenkilöiden kotipaikka määritetään tällaisen täsmennyksen puuttuessa tulkitsemalla unionin oikeudetta itsenäisesti.

61

Kyseisen asetuksen johdanto-osan 15 perustelukappaleesta nimittäin ilmenee, että oikeushenkilöiden kotipaikka olisi määriteltävä itsenäisesti yhteisten sääntöjen avoimuuden lisäämiseksi ja toimivaltaristiriitojen välttämiseksi.

62

Kyseisen asetuksen 63 artiklan 1 kohdan a–c alakohdassa säädetään siten kolmesta kriteeristä, joiden avulla voidaan ratkaista, missä on yhtiöiden ja oikeushenkilöiden kotipaikka: se on paikkakunta, jossa niiden sääntömääräinen kotipaikka, keskushallinto tai päätoimipaikka sijaitsee.

63

Ottaen huomioon, ettei kyseisessä 63 artiklassa säädetä hierarkiaa näiden kolmen kriteerin välille, kuluttaja voi tehdä valinnan näiden vaihtoehtojen väliltä toimivaltaisen tuomioistuimen määrittämiseksi Bryssel I a ‑asetuksen 18 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

64

Kun otetaan huomioon kyseisessä asetuksessa säädettyjen kuluttajasopimusten alaa koskevien toimivaltasääntöjen tavoite, sellaisena kuin se on palautettu mieleen tämän tuomion 43 kohdassa, eli sen varmistaminen, että kuluttajaa, jonka arvioidaan sopimuspuolena olevan taloudellisesti heikompi ja oikeudellisesti kokemattomampi, suojataan riittävästi, kyseisen asetuksen 63 artiklan nojalla tapahtuvan yhtiöiden ja oikeushenkilöiden kotipaikan määrittämisen ei voida katsoa rajoittavan kuluttajalle saman asetuksen 18 artiklan 1 kohdan mukaisesti tarjottua kahta toimivaltaista tuomioistuinta.

65

Lisäksi Bryssel I a ‑asetuksen 63 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun sääntömääräisen kotipaikan käsitteen osalta kyseisen artiklan 2 kohdassa täsmennetään tätä käsitettä: Irlannin, Kyproksen ja Yhdistyneen kuningaskunnan osalta sääntömääräistä kotipaikkaa vastaa rekisteröity toimipaikka (”registered office”) tai sen puuttuessa perustamispaikka tai sen puuttuessa paikka, jonka lain mukaisesti muodostaminen tapahtui.

66

Kun otetaan huomioon se, että Bryssel I a ‑asetuksen 63 artiklalla on tarkoitus antaa yhtiöiden ja oikeushenkilöiden kotipaikan itsenäinen määritelmä yhteisten sääntöjen avoimuuden lisäämiseksi ja niiden yhtenäisen soveltamisen takaamiseksi kaikissa jäsenvaltioissa, ei voida myöskään hyväksyä, että kyseisessä 63 artiklan 2 kohdassa esitetyt täsmennykset olisivat pelkkiä tosiseikkoja koskevia yksinkertaisia olettamia, jotka voidaan kumota vastakkaisella näytöllä, koska muuten vaarannettaisiin tässä asetuksessa säädettyjen toimivaltasääntöjen ennustettavuuden tavoite.

67

Edellä esitetyn perusteella kolmanteen kysymykseen on vastattava, että Bryssel I a ‑asetuksen 63 artiklan 1 ja 2 kohtaa on tulkittava siten, että kyseisen säännöksen mukainen, saman asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun toisen sopimuspuolen kotipaikan määrittäminen ei rajoita valintaa, jonka kuluttaja voi tehdä kyseisen 18 artiklan 1 kohdan perusteella. Tältä osin kyseisessä 63 artiklan 2 kohdassa esitetyt täsmennykset, jotka koskevat sääntömääräisen kotipaikan käsitettä, ovat itsenäisiä määritelmiä.

68

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee neljännellä kysymyksellään lähinnä, onko Rooma I ‑asetuksen 3 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä sille, että lainvalintalauseke sisältyy sopimuksen yleisiin sopimusehtoihin tai erilliseen asiakirjaan, johon kyseisessä sopimuksessa viitataan ja joka on annettu kuluttajalle.

69

Tässä yhteydessä on muistutettava, että Rooma I ‑asetuksen II luvussa säädetään yhtenäisistä säännöistä, joissa vahvistetaan periaate, jonka mukaan etusija annetaan osapuolten tahdolle.

70

Tältä osin Rooma I ‑asetuksen 3 artiklassa vahvistetun yleissäännön mukaan sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jonka osapuolet ovat valinneet. Kyseisen artiklan 1 kohdassa edellytetään kuitenkin, että lakiviittaus on tehtävä nimenomaisesti tai sen on käytävä selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista.

71

Lainvalintalausekkeiden osalta kuluttaja nauttii erityistä suojaa, joka on pantu täytäntöön direktiivillä 93/13 ja perustuu ajatukseen siitä, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta, mikä johtaa kuluttajan sitoutumaan elinkeinonharjoittajan ennakolta laatimiin sopimusehtoihin ilman, että hän voisi vaikuttaa niiden sisältöön (ks. vastaavasti tuomio 23.4.2015, Van Hove, C‑96/14, EU:C:2015:262, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

72

Tässä yhteydessä unionin tuomioistuin on jo todennut, että elinkeinonharjoittajan yleisiin sopimusehtoihin sisältyvä lainvalintalauseke, josta ei ole neuvoteltu erikseen ja jonka mukaan kyseiseen sopimukseen sovelletaan sen jäsenvaltion lakia, jossa tällä elinkeinonharjoittajalla on kotipaikka, on kohtuuton direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, jos sillä johdetaan kuluttajaa harhaan antamalla hänelle vaikutelma, jonka mukaan sopimukseen sovelletaan ainoastaan kyseisen jäsenvaltion lakia, ilmoittamatta hänelle siitä, että hänellä on Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 2 kohdan nojalla oikeus vedota myös hänelle sellaisen lain pakottavin säännöksin annettuun suojaan, jota olisi tämän ehdon puuttuessa sovellettu (ks. vastaavasti tuomio 28.7.2016, Verein für Konsumenteninformation, C‑191/15, EU:C:2016:612, 71 kohta), eli sen maan lainsäädäntöön, jossa kuluttajan asuinpaikka on.

73

Tältä osin Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 2 kohdassa nimittäin säädetään, että kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisen sopimuksen osapuolet voivat valita sopimukseen sovellettavan lain, mutta siinä täsmennetään kuitenkin, että tällainen lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että kuluttaja menettää hänelle sellaisin säännöksin annetun suojan, joista ei voida sopimuksin poiketa sen lain mukaan, jota lakiviittauksen puuttuessa olisi sovellettu kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdan nojalla, jossa säädetään, että tällaiseen sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka on (ks. vastaavasti tuomio 10.2.2022, ShareWood Switzerland, C‑595/20, EU:C:2022:86, 15 ja 16 kohta).

74

Näin ollen lainvalintalauseke, josta ei ole erikseen neuvoteltu, on pätevä vain siltä osin kuin se ei johda asianomaista kuluttajaa harhaan antamalla hänelle vaikutelman, että kyseiseen sopimukseen sovelletaan ainoastaan tätä lakia, ilmoittamatta siitä, että hänellä on Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 2 kohdan nojalla oikeus vedota myös sen lain pakottaviin säännöksiin, jota sovellettaisiin ilman tätä ehtoa, eli sen maan lakiin, jossa hänellä on asuinpaikka.

75

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta ilmenee, että riidanalaisessa sopimuksessa määrätään vakiosopimusehdolla, että sovelletaan Englannin ja Walesin lakia, joka vaikuttaa vastaavan pääasian kantajan asuinpaikan maan lakia eli Englannin ja Walesin lakia.

76

Edellä esitetyn perusteella neljänteen kysymykseen on vastattava, että Rooma I ‑asetuksen 3 artiklaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä sille, että lainvalintalauseke sisältyy sopimuksen yleisiin sopimusehtoihin tai erilliseen asiakirjaan, johon kyseisessä sopimuksessa viitataan ja joka on toimitettu kuluttajalle, edellyttäen, että kyseisessä ehdossa ilmoitetaan kuluttajalle, että hänellä on joka tapauksessa kyseisen asetuksen 6 artiklan 2 kohdan nojalla oikeus vedota sen maan lain pakottaviin säännöksiin, jossa hänen asuinpaikkansa on.

77

Viidennellä ja kuudennella kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että siinä tapauksessa, että kuluttajasopimukseen sovellettava lainvalintalauseke todetaan pätemättömäksi, yhtäältä kyseisen sopimuksen molemmat osapuolet, elinkeinonharjoittaja mukaan lukien, voivat vedota tähän säännökseen mainittuun sopimukseen sovellettavan lain määrittämiseksi ja toisaalta, että näin määritettyä lakia sovelletaan, vaikka kyseisessä 6 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu laki eli samaan sopimukseen kyseisen asetuksen 3 ja 4 artiklan nojalla sovellettava laki voi olla kuluttajan kannalta edullisempi.

78

Tältä osin on todettava, että Rooma I ‑asetuksen 6 artikla on luonteeltaan paitsi erityinen myös tyhjentävä, joten kyseisessä artiklassa säädettyjä lainvalintasääntöjä ei voida muuttaa tai täydentää muilla tässä asetuksessa tarkoitetuilla lainvalintasäännöillä, ellei tällaisiin säännöksiin nimenomaisesti viitata kyseisessä artiklassa (ks. analogisesti tuomio 20.10.2022, ROI Land Investments, C‑604/20, EU:C:2022:807, 40 ja 41 kohta).

79

Kuten Rooma I ‑asetuksen johdanto-osan 23 perustelukappaleesta ilmenee, on tärkeää suojella heikommassa asemassa olevia osapuolia lainvalintasäännöillä, jotka ovat heidän etujensa kannalta suotuisampia kuin yleiset säännöt.

80

Kun lisäksi otetaan huomioon se, että kyseisen asetuksen 6 artiklassa vahvistettujen sääntöjen tarkoituksena on suojata kuluttajaa, sillä, kumpi kyseisen sopimuksen osapuolista vetoaa niihin, ei ole merkitystä, joten myös elinkeinonharjoittaja voi vedota näihin sääntöihin.

81

Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdassa säädetään, että kuluttajan elinkeinonharjoittajan kanssa tekemään sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka on, edellyttäen, että kyseisessä säännöksessä säädettyjä edellytyksiä noudatetaan.

82

Lisäksi Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 2 kohdassa säädetään nimenomaisesti, että osapuolet voivat kyseisen asetuksen 3 artiklan mukaisesti valita tällaiseen sopimukseen sovellettavan lain edellyttäen, että lakiviittaus ei johda siihen, että kuluttaja menettää hänelle sellaisin säännöksin annetun suojan, joista ei voida sopimuksin poiketa sen lain mukaan, jota lakiviittauksen puuttuessa olisi sovellettu kyseisen asetuksen 6 artiklan 1 kohdan perusteella.

83

Vain sen tapauksen varalta, että kyseessä oleva sopimus ei täytä Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdan a tai b alakohdassa säädettyjä edellytyksiä, asetuksen 6 artiklan 3 kohdassa täsmennetään, että sopimukseen sovellettava laki määritetään kyseisen asetuksen 3 ja 4 artiklan mukaisesti, jolloin asiaa käsittelevä tuomioistuin voi määrittää tämän lain ottamalla huomioon maan, johon sopimus läheisimmin liittyy.

84

Tästä seuraa, että kun kuluttajasopimus täyttää nämä edellytykset ja kun osapuolet eivät ole tehneet pätevää valintaa kyseiseen sopimukseen sovellettavasta laista, kyseinen laki on määritettävä Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

85

Koska kyseisessä 6 artiklassa säädetyt sovellettavan lain määrittämistä koskevat säännöt ovat luonteeltaan erityisiä ja tyhjentäviä, mitään muuta lakia ei voida soveltaa, vaikka tämä muu laki, joka määritetään muun muassa kyseisen asetuksen 4 artiklassa säädettyjen liittymäperusteiden nojalla, olisi kuluttajan kannalta edullisempi.

86

Päinvastainen tulkinta, jonka mukaan olisi mahdollista poiketa Rooma I ‑asetuksessa säädetyistä lainvalintasäännöistä kuluttajasopimukseen sovellettavan lain määrittämiseksi sillä perusteella, että toinen laki olisi kuluttajan kannalta edullisempi, loukkaisi väistämättä huomattavasti yleistä vaatimusta sovellettavan lain ennustettavuudesta ja näin ollen oikeusvarmuuden periaatetta kuluttajasopimuksissa (ks. analogisesti tuomio 12.9.2013, Schlecker, C‑64/12, EU:C:2013:551, 35 kohta).

87

Kun unionin lainsäätäjä on valinnut sovellettavaksi sen maan lain, jossa kuluttajan asuinpaikka on, se on katsonut, että tämä laki tarjoaa kuluttajalle riittävän suojan ilman, että tämän nimeämisen pitäisi kuitenkaan välttämättä johtaa kuluttajan kannalta edullisimman lain soveltamiseen kaikissa tapauksissa. (ks. analogisesti tuomio 12.9.2013, Schlecker, C‑64/12, EU:C:2013:551, 34 kohta).

88

Edellä esitetyn perusteella viidenteen ja kuudenteen kysymykseen on vastattava, että Rooma I ‑asetuksen 6 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että kun kuluttajasopimus täyttää kyseisessä säännöksessä asetetut edellytykset ja kun ei ole pätevästi valittu kyseiseen sopimukseen sovellettavaa lakia, kyseinen laki on määritettävä mainitun säännöksen mukaisesti, johon mainitun sopimuksen molemmat osapuolet, elinkeinonharjoittaja mukaan lukien, voivat vedota, ja näin on siitä huolimatta, että kyseisen asetuksen 3 ja 4 artiklan nojalla samaan sopimukseen sovellettava laki voi olla kuluttajan kannalta edullisempi.

89

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (seitsemäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: