UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (suuri jaosto)

21 päivänä joulukuuta 2023 ( *1 )

Ennakkoratkaisupyyntö – Kuluttajansuoja – Moottoriajoneuvoa koskeva leasingsopimus ilman lunastusvelvollisuutta – Direktiivi 2008/48/EY – 2 artiklan 2 kohdan d alakohta – Leasingsopimuksen, johon ei liity sopimuksen kohteen lunastusvelvollisuutta, käsite – Direktiivi 2002/65/EY – 1 artiklan 1 kohta ja 2 artiklan b alakohta – Rahoituspalvelua koskevan sopimuksen käsite – Direktiivi 2011/83/EU – 2 artiklan 6 alakohta ja 3 artiklan 1 kohta – Palvelusopimuksen käsite – 2 artiklan 7 alakohta – Etäsopimuksen käsite – 2 artiklan 8 alakohta – Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyn sopimuksen käsite – 16 artiklan l alakohta – Poikkeus peruuttamisoikeudesta autonvuokrauspalvelujen tarjoamisen osalta – Moottoriajoneuvon ostamiseksi tehty luottosopimus – Direktiivi 2008/48 – 10 artiklan 2 kohta – Sopimuksessa mainittavia tietoja koskevat vaatimukset – Olettama tiedottamisvelvollisuuden noudattamisesta lakisääteistä tiedotusmallia käytettäessä – Direktiivin horisontaalisen välittömän oikeusvaikutuksen puuttuminen – 14 artiklan 1 kohta – Peruuttamisoikeus – Peruuttamisen määräajan alkaminen, kun annetut tiedot ovat puutteellisia tai virheellisiä – Peruuttamisoikeuden väärinkäyttö – Peruuttamisoikeuden menettäminen passiivisuuden perusteella – Velvollisuus palauttaa ajoneuvo ensin liitännäistä luottosopimusta koskevan peruuttamisoikeuden käyttämisen yhteydessä

Yhdistetyissä asioissa C‑38/21, C‑47/21 ja C‑232/21,

joissa on kyse kolmesta SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jotka Landgericht Ravensburg (Ravensburgin alueellinen alioikeus, Saksa) on esittänyt 30.12.2020 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 22.1.2021 ja jota kyseinen tuomioistuin on täydentänyt 24.8.2021 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 1.9.2021 (asia C‑38/21), 8.1.2021 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 28.1.2021 (asia C‑47/21), ja 19.3.2021 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 12.4.2021 (asia C‑232/21), saadakseen ennakkoratkaisun asioissa

vastaan

BMW Bank GmbH (C‑38/21),

F. F.

vastaan

C. Bank AG (C‑47/21),

CR,

AY,

ML ja

vastaan

Volkswagen Bank GmbH ja

Audi Bank (C‑232/21),

UNIONIN TUOMIOISTUIN (suuri jaosto),

toimien kokoonpanossa: presidentti K. Lenaerts, varapresidentti L. Bay Larsen, jaostojen puheenjohtajat K. Jürimäe, C. Lycourgos, E. Regan, F. Biltgen, N. Piçarra ja Z. Csehi sekä tuomarit M. Safjan (esittelevä tuomari), S. Rodin, P. G. Xuereb, I. Ziemele, J. Passer, D. Gratsias ja M. L. Arastey Sahún,

julkisasiamies: A. M. Collins,

kirjaaja: hallintovirkamies M. Krausenböck,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 7.9.2022 pidetyssä istunnossa esitetyn,

ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet

–	CR, AY, ML ja BQ, edustajinaan M. Basun, Rechtsanwalt, D. Er, Rechtsanwalt, ja A. Esser, Rechtsanwalt

–	BMW Bank GmbH, edustajinaan A. Ederle, Rechtsanwalt, ja R. Hall, Rechtsanwalt,

–	C. Bank AG, edustajanaan T. Winter, Rechtsanwalt,

–	Volkswagen Bank GmbH ja Audi Bank, edustajinaan I. Heigl, Rechtsanwalt, T. Winter, Rechtsanwalt, ja B. Zerelles, Rechtsanwalt,

–	Saksan hallitus, asiamiehinään J. Möller, U. Bartl, M. Hellmann ja U. Kühne,

–	Euroopan komissio, asiamiehinään G. Goddin, B.‑R. Killmann ja I. Rubene

kuultuaan julkisasiamiehen 16.2.2023 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta 23.9.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/65/EY (EYVL 2002, L 271, s. 16) 2 artiklan a ja b alakohdan, kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (EUVL 2008, L 133, s. 66) 3 artiklan c alakohdan, 10 artiklan 2 kohdan l, p, r ja t alakohdan sekä 14 artiklan 1 kohdan, kuluttajan oikeuksista, neuvoston direktiivin 93/13/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY muuttamisesta sekä neuvoston direktiivin 85/577/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY kumoamisesta 25.10.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/83/EU (EUVL 2011, L 304, s. 64) 2 artiklan 7, 9 ja 12 alakohdan ja 16 artiklan l alakohdan sekä SEUT 267 artiklan toisen kohdan tulkintaa.

Ennakkoratkaisupyynnöt on esitetty oikeusriidoissa, joissa asianosaisina ovat yhtäältä VK ja toisaalta BMW Bank GmbH (asia C‑38/21), yhtäältä F. F. ja toisaalta C. Bank AG (asia C‑47/21) ja yhtäältä CR ja toisaalta Volkswagen Bank GmbH sekä yhtäältä AY, ML ja BQ ja toisaalta Audi Bank (asia C‑232/21) ja joissa on kyse siitä, että VK, F. F., CR, AY, ML ja BQ ovat käyttäneet peruuttamisoikeuttaan mainittujen pankkien kanssa kuluttajina tekemiensä sopimusten osalta.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Unionin oikeus

Direktiivi 2002/65

Direktiivin 2002/65 johdanto-osan 14, 15 ja 19 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”(14)

Tämä direktiivi kattaa kaikki rahoituspalvelut, joita voidaan tarjota etäpalveluna. Tiettyjä rahoituspalveluja koskevat kuitenkin yhteisön lainsäädännön erityissäännökset, joita sovelletaan edelleen näihin rahoituspalveluihin. Olisikin vahvistettava periaatteet, joita sovelletaan tällaisten palvelujen etämyyntiin.

(15)

Etäsopimuksiin liittyy etäviestintävälineiden käyttö, ja erilaisia viestintävälineitä käytetään osana etämyynti- tai etäpalvelujen tarjoamisjärjestelmiä, joissa palvelujen tarjoaja ja kuluttaja eivät ole yhtä aikaa läsnä. Näiden viestintävälineiden jatkuva kehitys edellyttää periaatteiden määrittelemistä myös niille välineille, jotka eivät vielä ole laajasti käytössä. Tämän vuoksi sellaisia sopimuksia, joita koskevat tarjoukset, neuvottelut ja päätökset tehdään etäältä, on pidettävä etäsopimuksina.

– –

(19)

Palvelujen tarjoaja on etäpalveluja tarjoava henkilö. Tätä direktiiviä pitäisi kuitenkin soveltaa myös tilanteisiin, joissa jokin sopimusvaiheista tapahtuu välittäjää käyttäen. Välittäjän osuuden luonteen ja osallistumisasteen huomioon ottaen direktiivin asiaa koskevia säännöksiä olisi sovellettava tällaiseen välittäjään tämän oikeudellisesta asemasta riippumatta.”

4	Direktiivin 2002/65 1 artiklan, jonka otsikkona on ”Tarkoitus ja soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa: ”Tämän direktiivin tarkoituksena on kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyyntiä koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentäminen.”

Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikkona on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

’etäsopimuksella’ palvelujen tarjoajan ja kuluttajan välistä rahoituspalveluja koskevaa sopimusta, joka tehdään palvelujen tarjoajan järjestämän sellaisen etämyynti- tai palveluntarjontamenetelmän avulla, jossa tämä käyttää yksinomaan yhtä tai useampaa etäviestintävälinettä sopimuksen tekemiseen asti sopimuksen tekeminen mukaan luettuna;

b)	’rahoituspalveluilla’ pankki-, luotto-, vakuutus-, yksilöllisiä eläkejärjestely-, sijoitus- tai maksupalveluja;

– –”

Direktiivin 6 artiklassa, jonka otsikkona on ”Peruuttamisoikeus”, säädetään seuraavaa:

”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kuluttajalla on 14 kalenteripäivää aikaa peruuttaa sopimus seuraamusmaksuitta ja syytä ilmoittamatta. – –

– –

2. Peruuttamisoikeutta ei sovelleta

– –

c)	sopimuksiin, jotka kumpikin osapuoli on täyttänyt kokonaisuudessaan kuluttajan nimenomaisesta pyynnöstä ennen kuin kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan.

– –”

Direktiivi 2008/48

Direktiivin 2008/48 johdanto-osan 7–10, 31, 34 ja 35 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”(7)

Kulutusluottoja koskevien toimivien sisämarkkinoiden syntymisen helpottamiseksi on tarpeen säätää yhdenmukaistetut yhteisön puitteet useilla keskeisillä aloilla. Koska kulutusluottojen markkinat kehittyvät jatkuvasti ja Euroopan kansalaisten liikkuvuus lisääntyy, kulutusluottoja koskevan nykyaikaisen lainsäädännön aikaansaamista edistäisi ennakoiva yhteisön lainsäädäntö, joka mukautuu tuleviin luottomuotoihin ja antaa jäsenvaltioille asianmukaisen joustovaran sen täytäntöönpanossa.

(8)

On tärkeää, että markkinat tarjoaisivat riittävän tasoisen kuluttajansuojan kuluttajien luottamuksen varmistamiseksi. Näin luottotarjousten vapaa liikkuvuus pitäisi voida toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla sekä luoton tarjoajien että kysyjien kannalta, ottaen asianmukaisesti huomioon yksittäisten jäsenvaltioiden erityistilanteet.

(9)

Täydellinen yhdenmukaistaminen on tarpeen, jotta varmistetaan, että yhteisön kaikki kuluttajat voivat käyttää hyväkseen etujensa korkeatasoista ja yhtäläistä suojaa ja jotta voidaan luoda aidot sisämarkkinat. Jäsenvaltioille ei tämän vuoksi olisi annettava mahdollisuutta pitää voimassa tai ottaa käyttöön kansallisia säännöksiä tässä direktiivissä vahvistettujen säännösten lisäksi. Tällaista rajoitusta olisi kuitenkin sovellettava ainoastaan silloin, kun kyse on tässä direktiivissä yhdenmukaistetuista säännöksistä. Jos tällaisia yhdenmukaistettuja säännöksiä ei ole, jäsenvaltioiden olisi vapaasti voitava pitää voimassa tai ottaa käyttöön kansallista lainsäädäntöä. Näin ollen jäsenvaltiot voivat esimerkiksi pitää voimassa tai ottaa käyttöön myyjän tai palvelujen toimittajan ja luotonantajan yhteisvastuuta koskevia kansallisia säännöksiä. Toinen esimerkki tästä jäsenvaltioiden mahdollisuudesta voisi olla tavaran myyntiä tai palvelun toimittamista koskevan sopimuksen peruuttamista koskevien kansallisten säännösten voimassa pitäminen tai käyttöön ottaminen, jos kuluttaja käyttää oikeuttaan peruuttaa luottosopimus. – –

(10)

Yhdenmukaistamisen soveltamisala määräytyy tähän direktiiviin sisältyvien määritelmien perusteella. Jäsenvaltioiden velvollisuuden panna tämän direktiivin säännökset täytäntöön olisi näin ollen rajoituttava näiden määritelmien mukaisesti määräytyvään soveltamisalaan. Tällä direktiivillä ei kuitenkaan olisi rajoitettava tämän direktiivin säännösten soveltamista jäsenvaltioiden toimesta yhteisön lainsäädännön mukaisesti aloihin, jotka eivät kuulu sen soveltamisalaan. Jäsenvaltio voisi näin pitää voimassa tai ottaa käyttöön tämän direktiivin säännöksiä tai sen tiettyjä säännöksiä vastaavaa kansallista lainsäädäntöä, joka koskee muita kuin tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvia luottosopimuksia, esimerkiksi luottosopimuksia, jotka koskevat alle 200 euron tai yli 75000 euron määriä. Lisäksi jäsenvaltiot voisivat soveltaa tämän direktiivin säännöksiä myös liitännäiseen luottoon, jota tämän direktiivin määritelmä liitännäisestä luottosopimuksesta ei koske. Näin ollen liitännäistä luottosopimusta koskevia säännöksiä voitaisiin soveltaa luottosopimuksiin, joita käytetään vain osittain tavaroiden toimittamista tai palveluiden suorittamista koskevien sopimusten rahoittamiseen.

– –

(31)	Jotta kuluttaja voi tietää luottosopimuksen mukaiset oikeutensa ja velvollisuutensa, sopimuksessa olisi oltava selkeästi ja tiiviisti kaikki tarvittavat tiedot.

– –

(34)	Jotta voidaan lähentää peruuttamisoikeuteen liittyviä yksityiskohtaisia sääntöjä samanlaisilla aloilla, on tarpeen säätää peruuttamisoikeudesta ilman seuraamusta ja perusteluvelvollisuutta samanlaisin ehdoin kuin on säädetty – –direktiivissä [2002/65] – –.

(35)

Jos kuluttaja peruuttaa luottosopimuksen, jonka yhteydessä hän on saanut tavaroita, etenkin jos kyseessä on osamaksu-taikka vuokra- tai leasingsopimus, johon sisältyy lunastusvelvollisuus, tämän direktiivin säännöksillä ei olisi rajoitettava tavaran palauttamista tai muita vastaavia kysymyksiä koskevia jäsenvaltioiden säännöksiä.

– –”

8	Direktiivin 2008/48 1 artiklassa, jonka otsikkona on ”Kohde”, säädetään seuraavaa: ”Tämän direktiivin tarkoituksena on kulutusluottosopimuksia koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten tiettyjen näkökohtien yhdenmukaistaminen.”

Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikkona on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1. Tätä direktiiviä sovelletaan luottosopimuksiin.

2. Tätä direktiiviä ei sovelleta seuraavaan:

– –

d)	vuokra- tai leasingsopimukset, jos tällaisessa sopimuksessa tai erillisessä sopimuksessa ei ole määräystä velvoitteesta lunastaa sopimuksen kohdetta; tällaisen lunastamisvelvoitteen katsotaan olevan olemassa, jos luotonantaja päättää tästä yksipuolisesti;

– –”

Direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikkona on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan

– –

’luottosopimuksella’ sopimusta, jonka mukaan luotonantaja myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle luottoa maksun lykkäyksen, lainan tai muun vastaavan taloudellisen järjestelyn muodossa, lukuun ottamatta palvelun jatkuvaa suorittamista tai samantyyppisten tavaroiden jatkuvaa toimittamista koskevia sopimuksia, joiden mukaan kuluttaja maksaa palvelut tai tavarat niiden toimittamisen ajan maksuerissä;

– –

i)	’todellisella vuosikorolla’ kuluttajalle aiheutuvia luoton kokonaiskustannuksia ilmaistuna luoton kokonaismäärälle laskettuna vuosikorkona, johon soveltuvissa tapauksissa sisältyy 19 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut kustannukset;

– –

’liitännäisellä luottosopimuksella’ luottosopimusta, jossa

i)	kyseinen luotto käytetään yksinomaan tietyn tavaran toimittamista tai tietyn palvelun suorittamista koskevan sopimuksen rahoittamiseen, ja

ii)

nämä kaksi sopimusta muodostavat objektiivisesti katsottuna kaupallisen kokonaisuuden; kaupallisen kokonaisuuden katsotaan olevan olemassa, kun tavaroiden toimittaja tai palveluiden suorittaja rahoittaa itse kuluttajalle myönnettävän luoton tai – kolmannen osapuolen rahoittaessa luoton – kun luotonantaja hyödyntää tavaroiden toimittajan tai palveluiden suorittajan palveluita luottosopimuksen tekemisen tai valmistelun yhteydessä taikka tietyt tavarat tai tietyn palvelun suorittaminen on nimenomaisesti yksilöity luottosopimuksessa.

– –”

Direktiivin 2008/48 10 artiklan, jonka otsikkona on ”Luottosopimuksissa mainittavat tiedot”, 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti:

– –

l)	luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko, ja sen mukauttamista koskevat järjestelyt sekä mahdolliset sopimusehtojen noudattamatta jättämisestä aiheutuvat maksut;

– –

p)	peruuttamisoikeus tai ettei sitä ole, tämän oikeuden käyttämisen määräaika ja muut ehdot sen käyttämiselle, mukaan lukien tiedot kuluttajan velvollisuudesta maksaa nostettu pääoma ja korko 14 artiklan 3 kohdan b alakohdan mukaisesti sekä maksettavan koron määrä päivää kohden;

– –

r)	oikeus ennenaikaiseen takaisinmaksuun, ennenaikaista takaisinmaksua koskeva menettely sekä tiedot luotonantajan mahdollisesta oikeudesta saada tästä korvausta sekä tavasta, jolla korvaus määritetään;

– –

t)	onko kuluttajalla käytettävissä tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä, ja jos on, miten kuluttaja voi käyttää niitä;

– –”

Direktiivin 14 artiklassa, jonka otsikkona on ”Peruuttamisoikeus”, säädetään seuraavaa:

”1. Kuluttajalla on neljätoista kalenteripäivää aikaa peruuttaa luottosopimus esittämättä perusteluja.

Peruuttamisen määräaika alkaa:

a)	joko päivästä, jona luottosopimus tehdään; tai

b)	päivästä, jona kuluttaja saa sopimusehdot ja tiedot 10 artiklan mukaisesti, jos tämä päivä on tämän alakohdan a alakohdassa tarkoitettua päivää myöhäisempi.

– –

3. Jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, hänen on:

peruuttamisen voimaansaattamiseksi ilmoitettava siitä ennen 1 kohdassa tarkoitetun määräajan päättymistä luotonantajalle niiden tietojen mukaisesti, jotka luotonantaja on toimittanut 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan mukaisesti, tavalla, joka voidaan todentaa kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Määräaikaa katsotaan noudatetun, jos tämä ilmoitus on lähetetty ennen määräajan päättymistä kirjallisena tai luotonantajan saatavilla ja käytettävissä olevalla muulla pysyvällä välineellä; ja

maksettava luotonantajalle pääoma ja sille kertynyt korko luoton nostopäivästä päivään, jona pääoma maksetaan takaisin, tarpeettomasti viivyttelemättä ja viimeistään 30 kalenteripäivän kuluttua peruuttamisilmoituksen lähettämisestä luotonantajalle. Korko on laskettava sovitun lainakoron perusteella. Luotonantaja ei ole oikeutettu peruuttamistapauksessa saamaan kuluttajalta muuta korvausta kuin korvauksen luotonantajan viranomaisille mahdollisesti maksamista sellaisista maksuista, joita ei palauteta.

4. Jos luotonantaja tai kolmas osapuoli tarjoaa kolmannen osapuolen ja luotonantajan välisen sopimuksen perusteella luottosopimukseen liittyvän lisäpalvelun, lisäpalvelua koskeva sopimus ei enää sido kuluttajaa, jos kuluttaja käyttää oikeuttaan peruuttaa luottosopimus tämän artiklan mukaisesti.

– –”

Direktiivin 22 artiklan, jonka otsikko on ”Yhdenmukaistaminen ja direktiivin säännösten pakottavuus”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä olevien yhdenmukaistettujen säännösten osalta jäsenvaltiot eivät voi kansallisessa lainsäädännössään pitää voimassa tai ottaa käyttöön säännöksiä, jotka poikkeavat tässä direktiivissä annetuista.”

Direktiivi 2011/83

Direktiivin 2011/83 johdanto-osan 20–22, 37 ja 49 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”(20)

Etäsopimuksen määritelmän olisi katettava kaikki tapaukset, joissa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välinen sopimus tehdään etämyyntiä varten luodussa myynti- tai palveluntarjontajärjestelmässä käyttäen pelkästään yhtä tai useampaa etäviestintä (kuten postia, Internetiä, puhelinta tai faksia) sopimuksen tekemiseen asti, sopimuksen tekeminen mukaan lukien. Tämän määritelmän olisi katettava myös tilanteet, joissa kuluttaja käy toimitiloissa vain hankkimassa tietoa tavaroista tai palveluista ja myöhemmin neuvottelee ja tekee sopimuksen etäsopimuksena. Sitä vastoin sopimusta, joka neuvotellaan elinkeinonharjoittajan toimitiloissa ja tehdään lopullisesti etäviestimien avulla, ei olisi pidettävä etäsopimuksena. Myöskään sopimusta, jonka tekeminen aloitetaan etäviestimien avulla mutta joka lopullisesti tehdään elinkeinonharjoittajan toimitiloissa, ei olisi pidettävä etäsopimuksena. – – Etämyyntiä varten luodun myynti- tai palveluntarjontajärjestelmän käsitteeseen olisi kuuluttava kolmannen osapuolen eli muun kuin elinkeinonharjoittajan tarjoamat järjestelmät, joita elinkeinonharjoittaja käyttää, kuten esimerkiksi verkkosivustot. Tähän ei kuitenkaan olisi kuuluttava tapaukset, joissa verkkosivustot antavat vain elinkeinonharjoittajaa, hänen tavaroitaan ja/tai palvelujaan koskevia tietoja sekä hänen yhteystietonsa.

(21)

Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus olisi määriteltävä sopimukseksi, joka elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan ollessa samanaikaisesti fyysisesti läsnä tehdään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa, esimerkiksi kuluttajan kotona tai työpaikalla. Toimittaessa muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa kuluttajaan voi kohdistua mahdollista psykologista painetta tai hän voi joutua tilanteeseen, johon hän ei ole osannut varautua, riippumatta siitä, onko hän pyytänyt elinkeinonharjoittajaa käymään luonaan vai ei. Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyn sopimuksen määritelmään olisi kuuluttava myös tilanteet, joissa kuluttajaan otetaan henkilökohtaisesti erikseen yhteyttä muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa mutta sopimus tehdään välittömästi jälkeenpäin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tai etäviestimen avulla. Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyn sopimuksen määritelmän ei olisi katettava tilanteita, joissa elinkeinonharjoittaja tulee ensin kuluttajan kotiin ainoastaan ottamaan mittoja tai esittämään arvion kuluttajan sitoutumatta mihinkään ja joissa sopimus tehdään vasta myöhemmin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tai etäviestimen avulla elinkeinonharjoittajan esittämän arvion perusteella. Tällöin sopimusta ei katsota tehdyn välittömästi sen jälkeen kun elinkeinonharjoittaja on ollut yhteydessä kuluttajaan, jos kuluttajalla on ollut aikaa harkita elinkeinonharjoittajan esittämää arviota ennen sopimuksen tekemistä. Ostot, jotka tehdään elinkeinonharjoittajan järjestämällä tutustumiskäynnillä, jonka aikana kyseisiä tuotteita esitellään ja tarjotaan ostettavaksi, olisi katsottava muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyiksi sopimuksiksi.

(22)

Toimitiloina olisi pidettävä kaikenlaisia tiloja (kuten myymälöitä, kioskeja tai kuorma-autoja), jotka ovat elinkeinonharjoittajan pysyviä tai tavanomaisia liikepaikkoja. – – Elinkeinonharjoittajan, sellaisena kuin tämä on tässä direktiivissä määritelty, nimissä tai puolesta toimivan henkilön toimitiloja olisi pidettävä tässä direktiivissä tarkoitettuina toimitiloina.

– –

(37)	– – Kun on kyse muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyistä sopimuksista, kuluttajalla olisi oltava peruuttamisoikeus mahdollisen yllätystekijän ja/tai psykologisen paineen vuoksi. – –

– –

(49)

Peruuttamisoikeudesta olisi oltava tiettyjä poikkeuksia sekä etämyyntisopimusten että muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta. – – Peruuttamisoikeutta ei olisi sovellettava sellaisiin tavaroihin, jotka on valmistettu kuluttajan vaatimusten mukaisesti – –. Peruuttamisoikeuden myöntäminen kuluttajalle voisi olla epäasianmukaista myös tiettyjen palvelujen osalta, kun sopimuksen tekeminen merkitsee kapasiteetin varaamista sopimuksen täyttämiseksi ja elinkeinonharjoittajan voi olla vaikea löytää tälle kapasiteetille muuta käyttöä, jos peruuttamisoikeutta käytetään. Näin olisi esimerkiksi silloin, kun hotelliin, lomamökkeihin tai kulttuuri- tai urheilutapahtumiin tehdään varauksia.”

Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikkona on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan

– –

’elinkeinonharjoittajalla’ luonnollista henkilöä tai joko yksityisessä tai julkisessa omistuksessa olevaa oikeushenkilöä, joka tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvia sopimuksia tehdessään toimii tarkoituksessa, joka kuuluu hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa, sekä elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimivaa henkilöä;

– –

5)	’kauppasopimuksella’ sopimusta, jonka mukaisesti elinkeinonharjoittaja luovuttaa tai sitoutuu luovuttamaan kuluttajalle tavaran omistusoikeuden ja kuluttaja maksaa tai sitoutuu maksamaan tavaran hinnan, mukaan lukien sopimukset, jotka koskevat sekä tavaroita että palveluja;

6)	’palvelusopimuksella’ muuta sopimusta kuin kauppasopimusta, jonka mukaisesti elinkeinonharjoittaja suorittaa tai sitoutuu suorittamaan kuluttajalle palvelun ja kuluttaja maksaa tai sitoutuu maksamaan palvelun hinnan;

’etäsopimuksella’ sopimusta, joka tehdään elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä etämyyntiä varten luodussa myynti- tai palveluntarjontajärjestelmässä ilman, että elinkeinonharjoittaja ja kuluttaja ovat samanaikaisesti fyysisesti läsnä, ja käyttäen pelkästään yhtä tai useampaa etäviestintä sopimuksen tekemiseen asti, sopimuksen tekemisen ajankohta mukaan lukien;

’muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyllä sopimuksella’ elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä sopimusta,

a)	joka tehdään sekä elinkeinonharjoittajan että kuluttajan ollessa samanaikaisesti fyysisesti läsnä paikassa, joka ei ole elinkeinonharjoittajan toimitila;

b)	josta kuluttaja on tehnyt tarjouksen a alakohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa

joka tehdään elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tai etäviestimien avulla välittömästi sen jälkeen, kun kuluttajaan on otettu henkilökohtaisesti erikseen yhteyttä paikassa, joka ei ole elinkeinonharjoittajan toimitila, elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan ollessa samanaikaisesti fyysisesti läsnä; tai

d)	joka tehdään elinkeinonharjoittajan järjestämän tutustumiskäynnin aikana, jonka tarkoituksena tai seurauksena on tavaroiden tai palvelujen esitteleminen ja myyminen kuluttajalle;

’toimitiloilla’:

a)	kiinteää vähittäismyyntipaikkaa, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa vakituisesti; tai

b)	siirrettävää vähittäismyyntipaikkaa, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa tavanomaisesti;

– –

12)	’rahoituspalvelulla’ pankki-, luotto- tai vakuutuspalveluja, yksilöllistä eläkejärjestelyä koskevia palveluja sekä sijoitus- tai maksupalveluja;

– –”

Direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikkona on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1. Tätä direktiiviä sovelletaan siinä vahvistetuin edellytyksin ja siinä säädetyssä laajuudessa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiin sopimuksiin. Sitä sovelletaan myös veden, kaasun, sähkön tai kaukolämmön toimittamista koskeviin, myös julkisten palveluntarjoajien kanssa tehtäviin sopimuksiin, jos kyseisiä hyödykkeitä toimitetaan sopimuksen perusteella.

– –

3. Tätä direktiiviä ei sovelleta sopimuksiin, jotka

– –

d) koskevat rahoituspalveluja;

– –”

Direktiivin 6 artiklan, jonka otsikkona on ”Etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin liittyvät tiedonantovaatimukset”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1. Ennen kuin kuluttaja tulee sidotuksi etäsopimukseen tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyyn sopimukseen taikka vastaavaan tarjoukseen, elinkeinonharjoittajan on toimitettava kuluttajalle selvällä ja ymmärrettävällä tavalla seuraavat tiedot:

a)	tavaroiden tai palvelujen pääominaisuudet siinä laajuudessa kuin viestimen ja tavaroiden tai palvelujen kannalta on asianmukaista;

– –

e)	tavaroiden tai palvelujen kokonaishinta veroineen tai, jos tavaroiden tai palvelujen luonteen takia hintaa ei voida kohtuudella laskea etukäteen, hinnan laskutapa – –;

– –

g)	maksuihin, toimitukseen ja sopimuksen täyttämiseen liittyvät järjestelyt, määräaika, johon mennessä elinkeinonharjoittaja sitoutuu toimittamaan tavaran tai suorittamaan palvelun, sekä tapauksen mukaan elinkeinonharjoittajan valitusten käsittelyihin soveltama käytäntö;

– –

o)	sopimuksen kesto tapauksen mukaan tai, jos sopimus on voimassa toistaiseksi tai sitä jatketaan automaattisesti, sopimuksen päättymistä koskevat ehdot;

– –”

Direktiivin 2011/83 9 artiklassa, jonka otsikkona on ”Peruuttamisoikeus”, säädetään seuraavaa:

”1. Jollei 16 artiklassa säädettyjen poikkeusten soveltamisesta muuta johdu, kuluttajalla on oikeus perusteluja esittämättä ja ilman, että hänelle koituu muita kustannuksia kuin ne, joista säädetään 13 artiklan 2 kohdassa ja 14 artiklassa, peruuttaa etäsopimus tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehty sopimus 14 päivän kuluessa.

2. Rajoittamatta 10 artiklan soveltamista tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitettu peruuttamisen määräaika päättyy 14 päivän kuluttua:

a)	palvelusopimuksen ollessa kyseessä sopimuksen tekopäivästä;

– –”

Direktiivin 16 artiklassa, jonka otsikkona on ”Poikkeukset peruuttamisoikeudesta”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot eivät saa säätää 9–15 artiklan mukaista peruuttamisoikeutta etäsopimusten ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta, jos kyse on

– –

c)	sellaisten tavaroiden toimittamisesta, jotka on valmistettu kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi;

– –

l)	majoituksen tarjoamisesta muuhun kuin asumistarkoitukseen, tavaroiden kuljetuksesta, autonvuokrauspalveluista, ravintolapalveluista tai vapaa-ajanpalveluista, jos sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa;

– –”

Saksan oikeus

Perustuslaki

Saksan liittotasavallan perustuslain (Grundgesetz für die Bundesrepublik Deutschland, jäljempänä perustuslaki) 25 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Kansainvälisen oikeuden yleiset säännöt ovat osa liittovaltion oikeutta. Niillä on etusija lakeihin nähden, ja ne tuottavat välittömiä oikeuksia ja velvollisuuksia liittovaltion alueella asuville.”

Siviililaki

21	Siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch, jäljempänä BGB) 242 §:ssä, jonka otsikkona on ”Lojaali täyttäminen”, säädetään seuraavaa: ”Velallisen on toteutettava suoritus lojaalisti hyvän liiketavan edellyttämällä tavalla.”

BGB:n 247 §:ssä, jonka otsikkona on ”Peruskorko”, säädetään seuraavaa:

”(1) Peruskorko on 3,62 prosenttia. Kunkin vuoden tammi- ja heinäkuun 1. päivänä sitä mukautetaan prosenttimäärällä, jolla viitearvo on noussut tai laskenut viimeisen mukautuksen jälkeen. Viitearvo vastaa Euroopan keskuspankin viimeistä perusrahoitusoperaatiota, joka on toteutettu ennen asianomaisen puolivuotiskauden ensimmäistä kalenteripäivää, varten vahvistamaa korkokantaa.

(2) Deutsche Bundesbank [(Saksan liittovaltion keskuspankki)] julkaisee peruskoron Bundesanzeigerissa [Saksan virallinen lehti] välittömästi edellä 1 momentin toisessa virkkeessä mainittujen päivämäärien jälkeen.”

BGB:n 273 §:n, jonka otsikkona on ”Pidättämisoikeus”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jos velallisella on saman oikeussuhteen, johon sen velvoite perustuu, perusteella erääntyvä saatava velkojaa vastaan, se voi, sikäli kuin velkasuhteesta ei muuta johdu, kieltäytyä sille kuuluvasta suorituksesta, kunnes suoritus, joka sille on tehtävä, on tehty (pidättämisoikeus).”

BGB:n 274 §:ssä, jonka otsikkona on ”Pidättämisoikeuden vaikutukset”, säädetään seuraavaa:

”(1) Velkojan kanteen yhteydessä pidättämisoikeuteen vetoamisen ainoana vaikutuksena on, että velallinen on määrättävä täyttämään suoritusvelvollisuutensa sille tehtävän suorituksen vastineena (vastavuoroinen täyttäminen).

(2) Tällaisen määräyksen perusteella velkoja voi hakea saatavansa pakkotäytäntöönpanoa ilman omaa suoritusvelvollisuutta, jos velallinen on viivästynyt suorituksen vastaanottamisessa.”

BGB:n 288 §:n, jonka otsikkona on ”Viivästyskorko ja muut viivästymiseen perustuvat korvaukset”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Rahavelalle on maksettava korkoa viivästysajanjakson ajalta. Viivästyskoron määrä on kulloinkin sovellettava peruskorko lisättynä viidellä prosenttiyksiköllä vuodessa.”

26	BGB:n 293 §:ssä, jonka otsikkona on ”Suorituksen vastaanottamisen viivästyminen”, säädetään seuraavaa: ”Velkoja syyllistyy viivästykseen, jos se ei ota vastaan sille tarjottua suoritusta.”

27	BGB:n 294 §:ssä, jonka otsikkona on ”Tosiasiallinen tarjoaminen”, säädetään seuraavaa: ”Suoritusta on tarjottava velkojalle tosiasiallisesti sellaisena kuin se on tehtävä.”

BGB:n 295 §:ssä, jonka otsikkona on ”Suullinen tarjous”, säädetään seuraavaa:

”Velallisen suullista tarjousta pidetään riittävänä, jos velkoja on ilmoittanut velalliselle, ettei se ota suoritusta vastaan, tai jos suorituksen tekeminen edellyttää velkojan toimenpidettä, erityisesti jos velkojan velvollisuutena on hakea suorituksena toimitettava esine. Sitä, että suoritus tarjoudutaan tekemään, pidetään velkojalle esitettynä pyyntönä suorittaa suorituksen edellyttämä toimenpide.”

BGB:n 312b §:ssä, jonka otsikkona on ”Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyt sopimukset”, säädetään seuraavaa:

”(1) Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyllä sopimuksella tarkoitetaan sopimusta

1.	joka tehdään sekä elinkeinonharjoittajan että kuluttajan ollessa samanaikaisesti fyysisesti läsnä paikassa, joka ei ole elinkeinonharjoittajan toimitila

2.	josta kuluttaja on tehnyt tarjouksen 1 alakohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa

4.	joka tehdään elinkeinonharjoittajan järjestämän tai hänen avullaan järjestetyn tutustumiskäynnin aikana, jonka tarkoituksena on tavaroiden tai palvelujen esitteleminen myyntitarkoituksessa kuluttajalle sekä niitä koskevien kauppasopimusten tekeminen kuluttajan kanssa.

Elinkeinonharjoittajaan rinnastetaan elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimivat henkilöt.

(2) Edellä 1 momentissa toimitiloilla tarkoitetaan kiinteää vähittäismyyntipaikkaa, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa vakituisesti, tai siirrettävää vähittäismyyntipaikkaa, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa tavanomaisesti. Vähittäismyyntipaikka, jossa elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimiva henkilö harjoittaa toimintaansa vakituisesti tai tavanomaisesti, rinnastetaan elinkeinonharjoittajan toimitiloihin.”

BGB:n 312c §:ssä, jonka otsikkona on ”Etäsopimukset”, säädetään seuraavaa:

”(1) Etäsopimukset ovat sopimuksia, joissa elinkeinonharjoittaja tai tämän nimissä tai puolesta toimiva henkilö ja kuluttaja käyttävät sopimuksen neuvottelemiseen ja tekemiseen ainoastaan etäviestimiä, paitsi milloin sopimusta ei tehdä etämyyntiä varten luodussa myynti‑ tai palveluntarjontajärjestelmässä.

(2) Tässä laissa etäviestimillä tarkoitetaan kaikkia viestintävälineitä, joita voidaan käyttää sopimuksen valmisteluun tai tekemiseen ilman sopimuspuolten samanaikaista fyysistä läsnäoloa, kuten kirjeet, kuvastot, puhelut, faksit, sähköpostit tai matkapuhelinpalvelun kautta lähetetyt viestit (SMS) sekä radio ja televiestimet.”

BGB:n 312g §:ssä, jonka otsikkona on ”Peruuttamisoikeus”, säädetään seuraavaa:

”(1) Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten ja etäsopimusten osalta kuluttajalla on 355 §:n mukainen peruuttamisoikeus.

(2) Peruuttamisoikeutta ei ole, elleivät sopimuspuolet ole toisin sopineet, seuraavien sopimusten osalta:

1.	sellaisten tavaroiden toimittamista koskevat sopimukset, joita ei ole valmistettu etukäteen ja joiden valmistamisessa kuluttajan henkilökohtainen päätös tai vaatimus ovat keskeisiä tai jotka on selvästi valmistettu kuluttajan henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi,

– –

Palvelujen suorittamista koskevat sopimukset, kun on kyse majoituksen tarjoamisesta muuhun kuin asumistarkoitukseen, tavaroiden kuljetuksesta, moottoriajoneuvojen vuokrauspalveluista, catering‑palveluista tai muista vapaa‑ajanpalveluista, jos sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa.

– –”

BGB:n 322 §:n, jonka otsikkona on ”Vastavuoroiseen täyttämiseen määrääminen”, 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jos kanteen nostaneen osapuolen on tehtävä oma suorituksensa ensin, se voi, jos toinen osapuoli on viivästynyt suorituksen vastaanottamisessa, vaatia oikeutta täyttää suoritusvelvollisuutensa vastasuorituksen saamisen jälkeen.”

BGB:n 355 §:ssä, jonka otsikkona on ”Kuluttajasopimusten peruuttamisoikeus”, säädetään seuraavaa:

”(1) Jos laissa annetaan kuluttajalle peruuttamisoikeus tämän säännöksen mukaisesti, kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja lakkaavat olemasta sidottuja tahdonilmaisuihinsa sopimuksen tekemisestä, jos kuluttaja on peruuttanut tätä koskevan tahdonilmauksensa asetetussa määräajassa. – –

(2) Peruuttamisaika on 14 vuorokautta. Jollei toisin ole määrätty, peruuttamisen määräaika alkaa sopimuksen tekemisestä.

– –”

BGB:n 356b §:ssä, jonka otsikkona on ”Kulutusluottosopimusten peruuttamisoikeus”, 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jos yleisen kulutusluottosopimuksen yhteydessä luotonottajalle edellä 1 momentin mukaisesti toimitettu asiakirja ei sisällä tietoja, jotka on mainittava 492 §:n 2 momentin nojalla, peruuttamisen määräaika alkaa kulua vasta, kun tämä puute on korjattu 492 §:n 6 momentin mukaisesti – –”

BGB:n 357 §:ssä, jonka otsikkona on ”Muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten ja etäsopimusten, lukuun ottamatta rahoituspalveluja koskevia sopimuksia, peruuttamisen oikeudelliset seuraukset”, säädetään seuraavaa:

”(1) Saadut suoritukset on palautettava viimeistään 14 vuorokauden kuluttua.

– –

(4) Kulutustavaroiden kaupassa elinkeinonharjoittaja voi kieltäytyä hinnan palauttamisesta, kunnes se on saanut tavarat takaisin tai kuluttaja on esittänyt näyttöä siitä, että hän on lähettänyt tavarat. Tätä ei sovelleta, jos elinkeinonharjoittaja on tarjoutunut noutamaan tavarat.”

36	BGB:n 357 §:ää sovelletaan BQ:n tilanteeseen asiassa C‑232/21 sellaisena kuin se oli voimassa 31.1.2012, jolloin siinä säädettiin seuraavaa: ”(1) Jollei toisin säädetä, peruuttamis‑ ja palauttamisoikeuteen sovelletaan vastaavasti lakisääteistä sopimuksen päättämistä koskevia säännöksiä. – –”

BGB:n 357a §:ssä, jonka otsikkona on ”Rahoituspalveluja koskevien sopimusten peruuttamisen oikeudelliset seuraukset”, säädetään seuraavaa:

”(1) Saadut suoritukset on palautettava viimeistään 30 vuorokauden kuluttua.

– –

(3) Kulutusluottosopimuksen peruutustapauksessa luotonottajan on maksettava sovittu korko luoton nostamisen ja takaisinmaksamisen väliseltä ajalta. – –”

BGB:n 358 §:ssä, jonka otsikkona on ”Peruutetun sopimuksen liitännäissopimus”, säädetään seuraavaa:

”– –

(2) Jos kuluttaja on peruuttanut pätevästi kulutusluottosopimuksen tekemistä koskevan tahdonilmaisunsa 495 §:n 1 momentin tai 514 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen nojalla, hän lakkaa myös olemasta sidottu tahdonilmaisuunsa tehdä kyseiseen kulutusluottosopimukseen liittyvä sopimus tavaroiden toimittamisesta tai muusta suorituksesta.

(3) Sopimus tavaroiden toimittamisesta tai muusta suorituksesta ja edellä 1 ja 2 momentin mukainen luottosopimus liittyvät toisiinsa, jos luotto käytetään toisen sopimuksen rahoittamiseen kokonaan tai osittain ja jos molemmat sopimukset muodostavat taloudellisen kokonaisuuden. Kyse on taloudellisesta kokonaisuudesta etenkin, jos elinkeinonharjoittaja itse rahoittaa kuluttajan vastasuorituksen tai, jos rahoittajana on kolmas osapuoli, jos luotonantaja käyttää elinkeinonharjoittajaa luottosopimuksen valmistelemiseen tai tekemiseen. – –

(4) Edellä 355 §:n 3 momenttia ja, liitännäissopimuksen tyypin mukaan, 357–357b §:ää sovelletaan vastaavasti liitännäissopimuksen päättämiseen myyntitavasta riippumatta. – – Luotonantaja ottaa kuluttajaan nähden vastatakseen liitännäissopimuksesta johtuvat elinkeinonharjoittajan oikeudet ja velvoitteet peruuttamisen oikeudellisten seurausten osalta, jos ajankohtana, jona peruuttaminen tulee voimaan, luoton määrä on jo maksettu elinkeinonharjoittajalle.

– –”

BGB:n 358 §:ää sovelletaan BQ:n tilanteeseen asiassa C‑232/21 sellaisena kuin se oli voimassa 31.1.2012, jolloin siinä säädettiin seuraavaa:

”– –

(2) Jos kuluttaja on peruuttanut pätevästi kulutusluottosopimuksen tekemistä koskevan tahdonilmaisunsa 495 §:n 1 momentin nojalla, hän lakkaa myös olemasta sidottu tahdonilmaisuunsa tehdä kyseiseen kulutusluottosopimukseen liittyvä sopimus tavaroiden toimittamisesta tai muusta suorituksesta.

(3) Sopimus tavaroiden toimittamisesta tai muusta suorituksesta ja edellä 1 ja 2 momentin mukainen luottosopimus liittyvät toisiinsa, jos luotto käytetään toisen sopimuksen rahoittamiseen kokonaan tai osittain ja jos ne molemmat muodostavat taloudellisen kokonaisuuden. Kyse on taloudellisesta kokonaisuudesta etenkin, jos elinkeinonharjoittaja itse rahoittaa kuluttajan vastasuorituksen tai, jos rahoittajana on kolmas osapuoli, jos luotonantaja käyttää elinkeinonharjoittajaa luottosopimuksen laatimiseen tai tekemiseen. – –

(4) Edellä 357 §:ää sovelletaan vastaavasti liitännäissopimukseen. – – Luotonantaja ottaa kuluttajaan nähden vastatakseen liitännäissopimuksesta johtuvat elinkeinonharjoittajan oikeudet ja velvoitteet peruuttamisen tai palauttamisen oikeudellisten seurausten osalta, jos ajankohtana, jona peruuttaminen tai palauttaminen tulee voimaan, luoton määrä on jo maksettu elinkeinonharjoittajalle.”

BGB:n 492 §:ssä, jonka otsikkona on ”Kirjallinen muoto, sopimuksen sisältö”, säädetään seuraavaa:

”– –

(2) Sopimuksen on sisällettävä siviililain täytäntöönpanosta 21.9.1994 annetun lain [(Einführungsgesetz zum Bürgerlichen Gesetzbuch, BGBl. 1994 I, s. 2494, ja oikaisu BGBl. 1997 I, s. 1061; jäljempänä EGBGB)] 247 §:n 6–13 momentissa kulutusluottosopimusten osalta säädetyt tiedot.

– –

(6) Jos sopimus ei sisällä edellä 2 momentin mukaisia tietoja tai ne ovat puutteellisia, nämä tiedot voidaan antaa myöhemmin pysyvällä välineellä sen jälkeen, kun sopimus on pätevästi tehty, tai 494 §:n 2 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetyissä tapauksissa sen jälkeen, kun sopimuksesta on tullut pätevä.

– –”

41	BGB:n 495 §:n, jonka otsikkona on ”Peruuttamisoikeus; harkinta‑aika”, 1 momentissa säädetään seuraavaa: ”Kulutusluottosopimuksen tehneellä luotonottajalla on edellä 355 §:n mukainen peruuttamisoikeus.”

BGB:n 495 §:ää sovelletaan BQ:n tilanteeseen asiassa C‑232/21 sellaisena kuin se oli voimassa 31.1.2012, jolloin siinä säädettiin seuraavaa:

”(1) Kulutusluottosopimuksen tehneellä luotonottajalla on edellä 355 §:n mukainen peruuttamisoikeus.

– –

(2) Edellä 355–359a §:ää sovelletaan sillä edellytyksellä, että:

1.	EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdassa tarkoitetut pakolliset tiedot korvaavat peruuttamisohjeen,

peruuttamisen määräaika ei myöskään ala kulua

a)	ennen sopimuksen tekemistä ja

b)	ennen kuin luotonottaja on saanut edellä 492 §:n 2 momentissa tarkoitetut pakolliset tiedot – –”

BGB:n 506 §:n, jonka otsikkona on ”Maksunlykkäys, muu rahoitusjärjestely”, 1 momentissa säädetään, että ”edellä 358–360, 491a–502 ja 505a–505e §:ssä säädettyjä yleisiin kulutusluottosopimuksiin sovellettavia sääntöjä sovelletaan, edellä 492 §:n 4 momenttia lukuun ottamatta ja jollei 3 ja 4 momentissa toisin säädetä, vastaavasti sopimuksiin, joilla elinkeinonharjoittaja myöntää kuluttajalle vastikkeellisen maksunlykkäyksen tai muun vastikkeellisen rahoitusjärjestelyn. – –”

Siviililain täytäntöönpanosta annettu laki

EGBGB:n 247 §:ssä, jonka otsikkona on ”Kulutusluottosopimuksiin, vastikkeelliseen rahoitusjärjestelyyn ja lainanvälityssopimuksiin sovellettavat tiedonantovaatimukset”, säädetään seuraavaa:

”– –

3 mom . Ennen sopimuksen tekemistä annettavien tietojen sisältö yleisten kulutusluottosopimusten yhteydessä

(1) Ennen sopimuksen tekemistä on annettava seuraavat tiedot:

– –

5. lainakorko,

– –

11. viivästyskorko ja sen mukauttamista koskevat järjestelyt sekä mahdolliset sopimusehtojen noudattamatta jättämisestä aiheutuvat maksut,

– –

6 mom. Sopimuksen sisältö

(1) Kulutusluottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja ymmärrettävästi:

1.	edellä 3 momentin 1 kohdan 1–14 alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitetut tiedot.

– –

(2) Jos [BGB:n] 495 §:n mukainen peruuttamisoikeus on olemassa, sopimuksen on sisällettävä tiedot määräajasta ja muista ehdoista peruuttamisesta ilmoittamiselle sekä maininta luotonottajan velvollisuudesta maksaa takaisin luotto, joka on jo nostettu, ja maksaa sille korkoa. Sopimuksessa on mainittava maksettavan päiväkohtaisen koron määrä. Jos kulutusluottosopimukseen sisältyy helposti havaittava, selkeästi muotoiltu sopimusehto, joka yleisten kulutusluottosopimusten tapauksessa vastaa liitteessä 7 olevaa mallia ja kiinteää omaisuutta koskevan kulutusluottosopimuksen tapauksessa vastaa liitteessä 8 olevaa mallia, tämä sopimusehto täyttää ensimmäisessä ja toisessa virkkeessä esitetyt vaatimukset. – – Luotonantaja voi poiketa mallista ulkoasun ja fonttikoon osalta ottaen huomioon kolmannen virkkeen.

7 mom. Muut sopimukseen sisältyvät tiedot

(1) Yleisessä kulutusluottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja ymmärrettävästi seuraavat tiedot siltä osin kuin ne ovat merkityksellisiä sopimuksen kannalta:

– –

3.	ennenaikaisesta takaisinmaksusta maksettavan korvauksen laskentamenetelmä, edellyttäen että luotonantaja aikoo käyttää oikeuttaan vaatia tällaista korvausta, jos luotonottaja maksaa luoton takaisin ennenaikaisesti,

4.	se, onko kuluttajalla käytettävissään tuomioistuimen ulkopuolisia valitus‑ ja oikeussuojamenettelyjä, ja niiden käytön edellytykset.

– –

12 mom. Liitännäissopimukset ja vastikkeellinen rahoitusjärjestely

(1) Edellä 1–11 momenttia sovelletaan vastaavasti [BGB:n] 506 §:n 1 momentissa tarkoitettuihin vastikkeellista rahoitusjärjestelyä koskeviin sopimuksiin. Tällaisissa sopimuksissa ja kulutusluottosopimuksissa, jotka liittyvät toiseen sopimukseen [BGB:n] 358 §:n mukaisesti tai joissa tavarat tai palvelut määritetään [BGB:n] 360 §:n 2 momentin toisen virkkeen mukaisesti:

1.	ennen sopimuksen tekemistä annettaviin tietoihin on sisällyttävä, myös 5 momentin mukaisessa tapauksessa, sopimuksen kohde ja käteishinta,

sopimuksessa on mainittava

a)	sopimuksen kohde ja käteishinta ja

b)	tiedot [BGB:n] 358 ja 359 tai 360 §:stä johtuvista oikeuksista ja edellytyksistä näiden oikeuksien käyttämiselle.

Jos kulutusluottosopimukseen sisältyy helposti havaittava, selkeästi muotoiltu sopimusehto, joka yleisten kulutusluottosopimusten tapauksessa vastaa liitteessä 7 olevaa mallia ja kiinteää omaisuutta koskevan kulutusluottosopimuksen tapauksessa vastaa liitteessä 8 olevaa mallia, tämä sopimusehto, kun kyse on liitännäissopimuksista ja [BGB:n] 360 §:n 2 momentin toisessa virkkeessä tarkoitetuista liiketoimista, täyttää toisen virkkeen 2 kohdan b alakohdassa esitetyt vaatimukset.

– –”

Siviiliprosessilaki

Siviiliprosessilain (Zivilprozessordnung) 348a §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1) Jos asia ei kuulu lähtökohtaisesti yhden tuomarin kokoonpanon toimivaltaan edellä 348 §:n 1 momentissa säädetyn nojalla, siviiliasioita käsittelevä jaosto siirtää asian määräyksellä yhden jäsenensä yksin ratkaistavaksi, jos

1.	asiaan ei liity erityisen vaikeita tosiseikkoja tai oikeudellisia seikkoja koskevia kysymyksiä,

2.	asialla ei ole periaatteellista merkitystä ja

3.	asiaa ei ole vielä käsitelty siviiliasioita käsittelevässä jaostossa pääkäsittelyssä, ellei tällä välin ole annettu ehdollista välituomiota, osatuomiota tai välituomiota.

(2) Yhden tuomarin kokoonpano alistaa siviiliasioita käsittelevän jaoston ratkaistavaksi, ottaako se asian jälleen käsiteltäväkseen, jos

1.	menettelyllinen tilanne on muuttunut olennaisesti ja tästä syystä asiaan liittyy erityisen vaikeita tosiseikkoja tai oikeudellisia seikkoja koskevia kysymyksiä tai asialla on periaatteellista merkitystä tai

2.	asianosaiset pyytävät sitä yksimielisesti.

Jaosto ottaa asian jälleen käsiteltäväkseen, jos edellä ensimmäisen virkkeen 1 alakohdassa säädetyt edellytykset täyttyvät. Jaosto ratkaisee tämän kysymyksen määräyksellä asianosaisia kuultuaan. Asiaa ei voida uudelleen siirtää yhden tuomarin kokoonpanossa ratkaistavaksi.

(3) Asian siirtämisestä, alistamisesta tai käsiteltäväksi ottamisesta ei voida valittaa.”

Pääasiat ja ennakkoratkaisukysymykset

Asia C‑38/21

Pääasian kantaja VK vieraili BMW-merkkisten autojen jälleenmyyjän toimitiloissa, joissa autokaupan työntekijä, joka toimi BMW Bankin luotonvälittäjänä, tarjosi VK:lle moottoriajoneuvoa leasingsopimuksella. Kyseinen työntekijä laski leasingvuokran eri osatekijät ja keskusteli VK:n kanssa leasingsopimuksen kestosta sekä käsirahan määrästä ja kuukausieristä, jotka olisi maksettava, jos leasingsopimus tehtäisiin. Työntekijällä oli valtuudet antaa tietoja suunnitellusta sopimuksesta, jonka ominaispiirteet hän tiesi, ja vastata potentiaalisten asiakkaiden kysymyksiin. Hän ei sen sijaan voinut tehdä leasingsopimusta BMW Bankin puolesta hänen puoleensa kääntyneiden kuluttajien kanssa. VK toimitti kyseiselle jälleenmyyjälle kirjallisen hakemuksen yksityiskäyttöön tarkoitettua moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen tekemisestä BMW Bankin kanssa. Hakemus välitettiin tämän jälkeen kyseiselle pankille, joka tutki hakemuksen ennen sen hyväksymistä.

47	VK teki 10.11.2018 etäviestimellä BMW Bankin kanssa yksityiskäyttöön tarkoitettua moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen.

48	Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että BMW Bank hankki ajoneuvon, joka vastasi ominaisuuksiltaan VK:n esittämiä vaatimuksia, ja että se oli ajoneuvon omistaja koko sopimuksen voimassaoloajan.

Leasingsopimus perustui BMW Bankin myöntämään lainaan, jonka sopimuksen mukainen lainakorko oli 3,49 prosenttia vuodessa koko leasingsopimuksen voimassaoloajan, jolloin todellinen vuosikorko oli 3,55 prosenttia. Koska sopimuksen kesto oli 24 kuukautta eikä VK:lla ollut ajoneuvon lunastusvelvoitetta tämän ajanjakson lopussa, sopimuksessa määrättiin, että VK:n oli maksettava yhteensä vain 12468,80 euroa, joka muodostui 4760 euron käsirahasta, joka oli maksettava leasingjakson alussa ja viimeistään ajoneuvon luovutushetkellä, ja 24 kuukausierästä, joista kukin oli 321,95 euroa. Lisäksi sovittiin, että VK ei ajaisi ajoneuvolla yli 10000 kilometriä vuodessa. Sopimuksen mukaan ajoneuvon palauttamisen yhteydessä VK:n olisi maksettava 7,37 senttiä jokaisesta ylimääräisestä ajetusta kilometristä ja hänelle maksettaisiin 4,92 sentin suuruinen korvaus jokaisesta ajamattomasta kilometristä. Lisäksi sopimuksen mukaan VK:n oli korvattava ajoneuvon arvonalennus, jos ajoneuvon palauttamisen yhteydessä todettaisiin, että sen kunto ei vastannut sen ikää ja sovittua ajokilometrimäärää. Lisäksi sopimuksessa määrättiin, että VK:n oli otettava ajoneuvolle täyskaskovakuutus, vedottava oikeuksiinsa kolmansiin osapuoliin nähden ajoneuvon takuun osalta ja kannettava ajoneuvon katoamis-, vaurioitumis- ja muut arvonalennusriskit.

50	VK maksoi käsirahan, otti ajoneuvon haltuunsa ja alkoi maksaa leasingsopimuksen mukaisia kuukausieriä tammikuusta 2019 alkaen.

51	VK ilmoitti 25.6.2020 päivätyllä kirjeellä haluavansa peruuttaa leasingsopimuksen Saksan lainsäädännön nojalla.

Ennakkoratkaisua pyytäneessä Landgericht Ravensburgissa VK väittää, että Saksan lainsäädännössä säädetty neljäntoista päivän peruuttamisen määräaika ei ollut vielä alkanut kulua tuona päivänä, ja hän perustelee tätä erityisesti väitteellä siitä, että pakolliset tiedot, jotka hänelle olisi Saksan lainsäädännön mukaan tullut antaa, olivat riittämättömiä ja käsittämättömiä. VK katsoo lisäksi, että leasingsopimus on luokiteltava etäsopimukseksi ja/tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyksi sopimukseksi, joten hänellä on joka tapauksessa Saksan lainsäädännössä tällaisten sopimusten osalta säädetty peruuttamisoikeus. VK huomauttaa tältä osin, että hän ei voinut pyytää BMW Bankilta selvennyksiä tai saada siltä pakollisia tietoja, koska yksikään BMW Bankin työntekijä tai edustaja ei ollut läsnä sopimuksen valmisteluvaiheessa autokauppiaan toimitiloissa.

BMW Bank puolestaan muun muassa kiistää, että peruuttamisoikeus olisi olemassa, sillä perusteella, että kulutusluottosopimuksia koskevia peruuttamissääntöjä ei sovelleta pääasiassa kyseessä olevan kaltaisiin leasingsopimuksiin. Lisäksi BMW Bankin mukaan se on asianmukaisesti antanut BMW Bankin ja VK:n välisessä leasingsopimuksessa kaikki Saksan lainsäädännön nojalla pakolliset tiedot. Erityisesti on niin, että peruuttamisoikeutta koskevat tiedot vastaavat hyvin tarkasti lakisääteistä mallia, jossa on tiedot peruuttamisoikeudesta (jäljempänä lakisääteinen malli), joten annettujen tietojen oletetaan olevan oikeita Saksan lain nojalla. BMW Bank katsoo lisäksi, ettei sopimusta voida luokitella etäsopimukseksi, koska VK on henkilökohtaisesti ollut yhteydessä luotonvälittäjään, joka on kyennyt antamaan hänelle tietoja tarjotusta palvelusta. Kyse ei ole myöskään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdystä sopimuksesta, koska luotonvälittäjän on katsottava toimineen elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa aluksi, että viime aikoihin saakka Saksan oikeuskäytännössä on lähtökohtaisesti katsottu, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisten leasingsopimusten yhteydessä peruuttamisoikeuteen sovelletaan analogisesti kansallisia säännöksiä, jotka koskevat sopimuksia, joilla elinkeinonharjoittaja myöntää kuluttajalle vastikkeellisen maksunlykkäyksen tai muun vastikkeellisen rahoitusjärjestelyn.

Bundesgerichtshofin (liittovaltion ylin tuomioistuin, Saksa) 24.2.2021 antamassa tuomiossa kuitenkin katsottiin, että tällaista analogiaa ei voida soveltaa, koska Saksan lainsäätäjän tarkoituksena on ollut olla ulottamatta peruuttamisoikeutta, jota sovelletaan rahoitusjärjestelyihin, pääasiassa kyseessä olevan kaltaisiin leasingsopimuksiin. Kyseisen tuomioistuimen mukaan tämä ratkaisu on oikea unionin oikeuden näkökulmasta, koska direktiivin 2008/48 2 artiklan 2 kohdan d alakohdan nojalla kyseistä direktiiviä ei sovelleta vuokra‑ tai leasingsopimuksiin, jos kyseisessä sopimuksessa tai erillisessä sopimuksessa ei ole määräystä vuokraajan tai leasingvuokraajan velvoitteesta lunastaa sopimuksen kohde.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on kuitenkin epävarma siitä, kuuluuko pääasiassa kyseessä olevan kaltainen moottoriajoneuvoa koskeva leasingsopimus direktiivin 2008/48 tai mahdollisesti direktiivin 2011/83 tai direktiivin 2002/65 soveltamisalaan, ja viimeksi mainitun kysymyksen osalta se tiedustelee unionin tuomioistuimelta muun muassa, voidaanko tällaista sopimusta luokitella jommassakummassa näistä kahdesta direktiivistä tarkoitetuksi rahoituspalvelua koskevaksi sopimukseksi.

Tämän jälkeen siinä tapauksessa, että tällainen leasingsopimus kuuluu direktiivin 2008/48 soveltamisalaan, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensinnäkin, soveltuuko kyseisen direktiivin kanssa yhteen kansallinen säännöstö, jossa säädetään lakisääteisestä olettamasta, jonka mukaan elinkeinonharjoittaja täyttää velvollisuutensa antaa kuluttajalle tiedot peruuttamisoikeudesta, jos se viittaa sopimuksessa kansallisiin säännöksiin, joissa puolestaan viitataan lakisääteiseen malliin. Jos edellä mainittuun kysymykseen vastataan kieltävästi, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee myös, onko sen jätettävä soveltamatta kyseistä säännöstöä.

Siinä tapauksessa, ettei säännöstöä pidä jättää soveltamatta, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toiseksi, mitä tietoja elinkeinonharjoittajan on mainittava luottosopimuksissa direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p, l ja t alakohdan nojalla ja milloin peruuttamisen määräaika alkaa kulua, jos elinkeinonharjoittaja on antanut kyseisiä pakollisia tietoja virheellisinä.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan osalta Bundesgerichtshof katsoo, että jos pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa leasingsopimuksessa määrätään, että siinä tapauksessa, että luotto maksetaan peruuttamisoikeuden käyttämisen jälkeen ennenaikaisesti takaisin, ajoneuvon luovuttamisen ja palauttamisen väliseltä ajalta on maksettava korkoa 0,00 euroa päivässä, kuluttajalle on riittävällä tavalla ilmoitettu siitä, että luotonantaja luopuu oikeudestaan päiväkohtaiseen korkoon tältä ajalta. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo puolestaan, että koska leasingsopimuksessa mainitaan myös lainakorko, joka on 3,49 prosenttia vuodessa, sopimuksen muotoilua voidaan mahdollisesti pitää kyseisessä säännöksessä tarkoitetun selkeyttä ja tiiviyttä koskevan vaatimuksen vastaisena, varsinkin kun direktiivin 14 artiklan 3 kohdan b alakohdassa säädetään, että korko on laskettava sopimuspuolten sopiman lainakoron perusteella.

Bundesgerichtshofin mukaan direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdan osalta riittää, että pääasiassa kyseessä olevassa leasingsopimuksessa käytetyn kaltaisessa sopimusehdossa todetaan, että maksun viivästyksessä sovellettava korkokanta perustuu tiettyyn prosenttiosuuteen suhteessa viitekorkoon, johon viitataan sopimuksessa mainitussa säännöksessä. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on kuitenkin epävarma siitä, eikö pikemminkin edellytetä, että sovellettava korkokanta on ilmoitettava absoluuttisena lukuna eli konkreettisena prosenttilukuna.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdan osalta Bundesgerichtshof katsoo lisäksi, että on ilmeistä, että kun on kyse pääasiassa kyseessä olevassa leasingsopimuksessa käytetyn kaltaisesta sopimusehdosta, sopimuksessa ei ole esitettävä kaikkia asiakkaan vaatimusten esittämisen edellytyksiä, sillä riittää, että viitataan säännöstöön, jota sovelletaan sovittelumenettelyyn. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin puolestaan arvioi, että varsinaisessa sopimuksessa on mainittava kaikki muodolliset edellytykset, joiden on täytyttävä, jotta asia voidaan saattaa sovittelumenettelyyn.

62	Lisäksi peruuttamisen määräajan osalta on ratkaistava, onko pelkästään se, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa leasingsopimuksessa ei ole pakollisia tietoja, esteenä määräajan kulumisen alkamiselle vai voiko tällainen vaikutus olla myös sillä, että sopimuksessa on vääriä tietoja.

63	Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voidaanko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa säädetyn peruuttamisoikeuden käyttämistä pitää väärinkäyttönä tai voidaanko peruuttamisoikeus katsoa menetetyksi passiivisuuden perusteella.

Yhtäältä peruuttamisoikeuden menettämistä passiivisuuden perusteella koskevan kysymyksen osalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että on kyseenalaista, voidaanko kuluttajan oikeus peruuttaa sopimus katsoa menetetyksi passiivisuuden perusteella, varsinkin kun tälle ei ole oikeusperustaa.

Kyseinen tuomioistuin toteaa erityisesti, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdasta ilmenee, että peruuttamisoikeuden käyttämiselle ei ole asetettu määräaikaa, mikäli kuluttaja ei saa direktiivin 2008/48 10 artiklassa edellytettyjä tietoja, sillä elinkeinonharjoittajalla on milloin tahansa mahdollisuus käynnistää peruuttamisen määräajan kuluminen antamalla kuluttajalle kyseiset tiedot. Lisäksi kyseinen tuomioistuin tulkitsee, että peruuttamisoikeuden tarkoituksena ei ole ainoastaan yksittäisten kuluttajien suojelu vaan sillä on myös yleisempiä tavoitteita, kuten ylivelkaantumisen ehkäiseminen ja rahoitusmarkkinoiden vakauden vahvistaminen.

Toisaalta peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskevasta kysymyksestä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että Bundesgerichtshofin tuoreessa oikeuskäytännössä on katsottu, että tällaisen väärinkäytön toteaminen edellyttää, että arvioitaessa asiaa kokonaisvaltaisesti otetaan huomioon tiettyjä seikkoja, nimittäin esimerkiksi se, että kuluttaja on voinut helposti huomata, että lakisääteisestä mallista poikkeavat virheelliset tiedot olivat hänen kannaltaan merkityksettömiä, se, että kuluttaja on vedonnut siihen, että peruuttamisoikeudesta annetut tiedot eivät olleet mallin mukaisia, ensimmäisen kerran vasta Revision-valituksen käsitelleessä tuomioistuimessa, tai se, että kuluttaja on käyttänyt peruuttamisoikeuttaan ja katsonut, ettei hänellä ole velvollisuutta maksaa elinkeinonharjoittajalle korvausta käytettyään ajoneuvoa sen käyttötarkoituksen mukaisesti.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tulkitsee kuitenkin lähinnä samoista syistä kuin esitettiin edellä peruuttamisoikeuden menettämistä passiivisuuden perusteella koskevan kysymyksen yhteydessä, että peruuttamisoikeutta ei voida rajoittaa sillä perusteella, että kyse on kyseisen oikeuden väärinkäytöstä.

Lopuksi siinä tapauksessa, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaista moottoriajoneuvoa koskevaa leasingsopimusta on pidettävä direktiivissä 2002/65 ja direktiivissä 2011/83 tarkoitettuna rahoituspalvelua koskevana sopimuksena, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee – ratkaistakseen kysymyksen siitä, onko VK:lla mahdollisesti peruuttamisoikeus – ensinnäkin, onko katsottava, että sopimus on direktiivissä 2011/83 tarkoitetulla tavalla tehty muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa, koska se on tehty sellaisen henkilön – tässä tapauksessa autokaupan – toimitiloissa, joka on osallistunut ainoastaan sopimuksen valmisteluvaiheeseen ja jolla ei ole ollut valtuuksia edustaa luotonantajaa sopimuksen tekemisen osalta.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa tässä yhteydessä, että vaikka on selvää, että direktiivin 2011/83 3 artiklan 3 kohdan d alakohdan mukaisesti kyseistä direktiiviä ei sovelleta rahoituspalveluihin, BGB:n 312b §:n, jossa säädetään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyistä sopimuksista, tulkinta riippuu kuitenkin kyseisen direktiivin tulkinnasta. Sikäli kuin kyseinen direktiivi on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä laajemmin kuin unionin oikeudessa on edellytetty, on nimittäin Euroopan unionin ilmeisen intressin mukaista, että direktiiviä tulkitaan yhtenäisesti. Siten on ratkaistava, voidaanko ainoastaan sopimuksen valmisteluvaiheeseen välittäjinä osallistuvien henkilöiden osallistumista rinnastaa direktiivin 2011/83 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitettuun – ja siis myös BGB:n 312b §:n 1 momentin toisessa kohdassa tarkoitettuun – elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimimiseen.

Mikäli pääasiassa kyseessä olevan kaltaista leasingsopimusta on pidettävä muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtynä sopimuksena, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toiseksi, voidaanko kyseiseen sopimukseen soveltaa direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdassa säädettyä poikkeusta, jonka mukaan peruuttamisoikeutta ei ole autonvuokrauspalvelujen osalta. Se viittaa tältä osin Saksan ylemmän tuomioistuimen ratkaisuun, jonka mukaan autonvuokrauksen käsite kattaa ainoastaan lyhytaikaisen autonvuokrauksen eikä pitkäaikaisia leasingsopimuksia.

Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee – edelleenkin ratkaistakseen kysymyksen siitä, onko VK:lla mahdollisesti peruuttamisoikeus –, voidaanko pääasiassa kyseessä olevan kaltaista moottoriajoneuvoa koskevaa leasingsopimusta luokitella direktiivissä 2002/65 ja direktiivissä 2011/83 tarkoitetuksi etäsopimukseksi, kun kuluttaja on henkilökohtaisesti ollut yhteydessä vain henkilöön – tässä tapauksessa autokauppaan –, joka on osallistunut ainoastaan sopimuksen valmisteluvaiheeseen ja jolla ei ole ollut valtuuksia edustaa sopimuspuolta sopimuksen tekemisen osalta eikä myöskään valtuuksia tehdä sopimusta.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tältä osin, että henkilöitä, jotka osallistuvat ainoastaan tällaiseen valmisteluvaiheeseen, ei pitäisi voida pitää tällaista sopimusta tarjoavan elinkeinonharjoittajan edustajina. Bundesgerichtshof on kuitenkin katsonut, että direktiivissä 2002/65 ja direktiivissä 2011/83 tarkoitetuksi etämyynniksi luokitteluun sovellettava edellytys siitä, että sopimus on tehty käyttäen pelkästään yhtä tai useampaa etäviestintä, ei täyty, jos kuluttaja on sopimuksen tekemisen valmisteluvaiheessa henkilökohtaisessa yhteydessä henkilöön, joka elinkeinonharjoittajan puolesta antaa hänelle sopimusta koskevia tietoja.

Tässä tilanteessa Landgericht Ravensburg on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)

EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan kolmannen virkkeen ja 12 momentin 1 kohdan kolmannen virkkeen mukainen laillisuusfiktio

Ovatko EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan kolmas virke ja 12 momentin 1 kohdan kolmas virke, sikäli kuin niissä sopimusehtojen, jotka eivät täytä direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan säännösten vaatimuksia, katsotaan täyttävän EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan ensimmäisen ja toisen virkkeen edellytykset ja EGBGB:n 247 §:n 12 momentin 1 kohdan toisen virkkeen 2 kohdan b alakohdassa asetetut edellytykset, direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan ja 14 artiklan 1 kohdan vastaisia?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

Seuraako unionin oikeudesta ja etenkin direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan p alakohdasta ja 14 artiklan 1 kohdasta, että EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan kolmatta virkettä ja 12 momentin 1 kohdan kolmatta virkettä ei voida soveltaa, sikäli kuin niissä sopimusehtojen, jotka eivät täytä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan säännösten vaatimuksia, katsotaan täyttävän EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan ensimmäisen ja toisen virkkeen edellytykset ja EGBGB:n 247 §:n 12 momentin 1 kohdan toisen virkkeen 2 kohdan b alakohdassa asetetut edellytykset?

Jos ensimmäisen kysymyksen b kohtaan vastataan kieltävästi:

Direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan mukaiset luottosopimuksissa mainittavat tiedot

a)	Onko direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa mainittavan maksettavan koron määrän päivää kohden on käytävä laskennallisesti ilmi sopimuksessa mainitusta sopimuksen mukaisesta lainakorosta?

Onko direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko on ilmoitettava absoluuttisena lukuna tai että ainakin sovellettava viitekorko (käsiteltävässä asiassa BGB:n 247 §:n mukainen peruskorko), jonka perusteella sovellettava viivästyskorko määräytyy lisäämällä siihen tietty prosenttimäärä (käsiteltävässä asiassa BGB:n 288 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaisesti viisi prosenttiyksikköä), on ilmoitettava absoluuttisena lukuna, ja onko kuluttajalle selvitettävä viitekorko (peruskorko) ja sen vaihtelu?

Onko direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan t alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksen tekstissä on mainittava olennaiset muodolliset edellytykset tuomioistuimen ulkopuolisten valitus‑ ja oikeussuojamenettelyjen käyttämiselle?

Jos vähintään yhteen edellä olevista toisen kysymyksen a–c kohdasta vastataan myöntävästi:

d)	Onko direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohtaa tulkittava siten, että peruuttamisen määräaika alkaa vasta sitten, kun saman direktiivin 10 artiklan 2 kohdan mukaiset tiedot on ilmoitettu kokonaisuudessaan ja oikein? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

e)	Mitkä ovat merkitykselliset edellytykset sille, että peruuttamisen määräaika alkaa, vaikka annetut tiedot ovat olleet epätäydellisiä tai virheellisiä? Jos edellä olevaan ensimmäisen kysymyksen a kohtaan ja/tai vähintään yhteen toisen kysymyksen a–c kohdasta vastataan myöntävästi:

Direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen peruuttamisoikeuden menettäminen passiivisuuden perusteella:

a)	Voidaanko direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukainen peruuttamisoikeus menettää passiivisuuden perusteella? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

b)	Onko menettämisessä passiivisuuden perusteella kyse peruuttamisoikeuden ajallisesta rajoittamisesta, josta on säädettävä parlamentin antamalla lailla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Edellyttääkö menettäminen passiivisuuden perusteella subjektiiviselta kannalta sitä, että kuluttaja oli tietoinen siitä, että hänen peruuttamisoikeutensa on edelleen voimassa, tai että kuluttajan tietämättömyyden on ainakin katsottava johtuvan törkeästä huolimattomuudesta?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Onko luotonantajan mahdollisuus antaa tiedot luotonottajalle jälkikäteen direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdan mukaisesti ja siten käynnistää peruuttamisen määräajan kuluminen esteenä lojaliteettiperiaatteeseen perustuvalle menettämistä passiivisuuden perusteella koskevien sääntöjen soveltamiselle?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

e)	Onko tämä sopusoinnussa niiden kansainvälisen oikeuden vakiintuneiden periaatteiden kanssa, jotka sitovat saksalaisia tuomareita perustuslain nojalla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

f)	Miten saksalaisen lainkäyttäjän on ratkaistava kansainvälisen oikeuden sitovien määräysten ja unionin tuomioistuimen ohjeiden välinen ristiriita?

Direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen kuluttajan peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskeva olettama

a)	Voidaanko direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaista peruuttamisoikeutta käyttää väärin? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

b)	Onko peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskevassa olettamassa kyse peruuttamisoikeuden ajallisesta rajoittamisesta, josta on säädettävä parlamentin antamalla lailla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Edellyttääkö peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskeva olettama subjektiiviselta kannalta sitä, että kuluttaja oli tietoinen siitä, että hänen peruuttamisoikeutensa on edelleen voimassa, tai että kuluttajan tietämättömyyden on ainakin katsottava johtuvan törkeästä huolimattomuudesta?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Onko luotonantajan mahdollisuus antaa tiedot luotonottajalle jälkikäteen direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdan mukaisesti ja siten käynnistää peruuttamisen määräajan kuluminen esteenä lojaliteettiperiaatteeseen perustuvaa peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskevalle olettamalle?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

e)	Onko tämä sopusoinnussa niiden kansainvälisen oikeuden vakiintuneiden periaatteiden kanssa, jotka sitovat saksalaisia tuomareita perustuslain nojalla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

f)	Miten saksalaisen lainkäyttäjän on ratkaistava kansainvälisen oikeuden sitovien määräysten ja unionin tuomioistuimen ohjeiden välinen ristiriita?

Kuuluvatko sellaiset moottoriajoneuvojen kilometriperusteiset leasingsopimukset, joiden voimassaoloaika on noin 2–3 vuotta, joiden irtisanomisoikeus on suljettu pois vakiolomakkeella ja joissa edellytetään, että kuluttaja ottaa ajoneuvolle täyskaskovakuutuksen, ja joiden osalta kuluttaja vastaa myös puutteisiin liittyvien oikeuksien käyttämisestä kolmansia osapuolia (erityisesti kauppiasta ja ajoneuvon valmistajaa) vastaan sekä kantaa lisäksi tappion, vaurioitumisen tai muun arvon alenemisen riskin, direktiivin [2011/83] ja/tai direktiivin [2008/48] ja/tai direktiivin [2002/65] soveltamisalaan? Onko tällaisissa sopimuksissa kyse direktiivin [2008/48] 3 artiklan c alakohdassa tarkoitetuista luottosopimuksista ja/tai rahoituspalvelusopimuksista direktiivin [2011/83] 2 artiklan 12 alakohdassa ja direktiivin [2002/65] 2 artiklan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla?

Jos (viidennessä kysymyksessä kuvatut) moottoriajoneuvojen kilometriperusteiset leasingsopimukset ovat rahoituspalvelusopimuksia:

Onko direktiivin [2011/83] 2 artiklan 9 alakohdassa tarkoitettuna kiinteänä vähittäismyyntipaikkana pidettävä myös sellaisen henkilön toimitiloja, joka valmistelee elinkeinonharjoittajan puolesta liiketoimia kuluttajien kanssa mutta jolla itsellään ei ole toimivaltaa edustaa tätä tehdäkseen kyseisiä sopimuksia?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

b)	Onko näin myös silloin, kun henkilö, joka valmistelee sopimuksen, harjoittaa liiketoimintaa toisella alalla ja/tai sillä ei ole valvontalainsäädännön ja/tai siviilioikeuden nojalla oikeutta tehdä rahoituspalvelusopimuksia?

7)	Jos kuudennen kysymyksen a tai b kohtaan vastataan kieltävästi: Onko direktiivin [2011/83] 16 artiklan l alakohtaa tulkittava siten, että (viidennessä kysymyksessä kuvatut) moottoriajoneuvojen kilometriperusteiset leasingsopimukset kuuluvat tämän poikkeuksen soveltamisalaan?

Jos (viidennessä kysymyksessä kuvatut) moottoriajoneuvojen kilometriperusteiset leasingsopimukset ovat rahoituspalvelusopimuksia:

Onko kyseessä direktiivin [2002/65] 2 artiklan a alakohdassa ja direktiivin [2011/83] 2 artiklan 7 alakohdassa tarkoitettu etäsopimus myös silloin, kun sopimusneuvotteluissa oli henkilökohtainen yhteys vain henkilöön, joka valmistelee elinkeinonharjoittajan puolesta liiketoimia kuluttajan kanssa mutta jolla itsellään ei ole toimivaltaa edustaa tätä tehdäkseen kyseisiä sopimuksia?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

b)	Onko näin myös silloin, kun henkilö, joka valmistelee sopimuksen, harjoittaa liiketoimintaa toisella alalla ja/tai sillä ei ole valvontalainsäädännön ja/tai siviilioikeuden nojalla oikeutta tehdä rahoituspalvelusopimuksia?”

Asia C‑47/21

74	F. F. teki 12.4.2017 C. Bankin kanssa luottosopimuksen, jossa luoton määrä oli 15111,70 euroa, käytetyn moottoriajoneuvon ostamisesta yksityiskäyttöön.

Autokauppias, jolta F. F. osti ajoneuvon, toimi C. Bankin luotonvälittäjänä luottosopimuksen valmistelussa ja tekemisessä ja käytti pankin toimittamia vakiomuotoisia luottosopimuksia. Luottosopimuksen mukaan ajoneuvon ostohinta oli 14880,00 euroa. Koska käsirahana maksettiin 2000,00 euroa, jäljelle jäävä maksettava määrä oli 12880 euroa, joka oli tarkoitus rahoittaa mainitulla luotolla.

76	Kyseisen luottosopimuksen mukaan luotto oli maksettava takaisin 60 tasasuuruisella kuukausierällä ja lopuksi maksettavalla suuremmalla erällä. F. F:n hankkiman ajoneuvon omistusoikeus siirtyi C. Bankille luoton vakuutena. Luoton nostamisen jälkeen F. F. maksoi asianmukaisesti sovitut kuukausierät.

77	F. F. peruutti luottosopimuksen 1.4.2020.

F. F. katsoo, että koska peruuttamisoikeudesta luottosopimuksessa annetut tiedot olivat epäselviä ja moni pakollinen tieto, joka luottosopimuksessa olisi Saksan lainsäädännön mukaan pitänyt esittää, oli virheellinen, Saksan lainsäädännössä säädetty 14 päivän peruuttamisen määräaika ei ole vielä alkanut kulua. Näin ollen hän vaatii muun muassa, että hänelle maksetaan takaisin kuukausierät, jotka hän oli maksanut luoton peruuttamispäivään mennessä, ja käsiraha, jonka hän oli maksanut autokauppiaalle, eli yhteensä 10110,11 euroa. Lisäksi hän vaatii tuomioistuinta toteamaan, että C. Bank on BGB:n 293 §:ssä tarkoitetulla tavalla viivästynyt ajoneuvon vastaanottamisessa.

79	C. Bank vaatii kanteen hylkäämistä ja väittää erityisesti antaneensa F. F:lle asianmukaisesti kaikki pakolliset tiedot lakisääteisellä mallilla.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensinnäkin, soveltuuko direktiivin 2008/48 kanssa yhteen kansallinen säännöstö, jossa säädetään lakisääteisestä olettamasta, jonka mukaan elinkeinonharjoittaja täyttää velvollisuutensa antaa kuluttajalle tiedot peruuttamisoikeudesta, jos se viittaa sopimuksessa kansallisiin säännöksiin, joissa puolestaan viitataan lakisääteiseen malliin, tai jos se ottaa sopimukseen kyseisestä mallista ilmeneviä tietoja, jotka kuitenkin ovat ristiriidassa kyseisessä direktiivissä säädettyjen vaatimusten kanssa. Kyseinen tuomioistuin tiedustelee myös, onko sen jätettävä soveltamatta kyseistä säännöstöä, jos sen todetaan olevan ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tässä yhteydessä, että vaikka katsottaisiin, että C. Bank on käyttänyt lakisääteistä mallia virheellisesti, F. F. ei kuitenkaan voi menestyksekkäästi riitauttaa edellä mainitun lakisääteisen olettaman soveltamista, koska tätä riitauttamista on pidettävä Bundesgerichtshofin vahvistamat kriteerit täyttävänä oikeuden väärinkäyttönä.

82	Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toiseksi, mitä tietoja elinkeinonharjoittajan on mainittava luottosopimuksissa direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l, p, r ja t alakohdan nojalla ja milloin peruuttamisen määräaika alkaa kulua, jos annetut pakolliset tiedot ovat virheellisiä.

Aluksi kyseinen tuomioistuin toteaa direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan r alakohdasta, jossa säädetään tiedoista, jotka on annettava luotonantajan oikeudesta saada korvausta sekä tavasta, jolla korvaus määritetään, että Bundesgerichtshof on katsonut pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa sopimuksessa käytetyn kaltaisen sopimusehdon yhteydessä, että luotonantaja voi tyytyä viittaamaan yleisesti keskeisiin muuttujiin, joiden perusteella korvaus luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta lasketaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii kuitenkin, eikö pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa sopimuksessa olisi pikemminkin esitettävä konkreettinen, kuluttajan näkökulmasta ymmärrettävä laskentatapa. Lisäksi voi olla tarpeen ratkaista, voiko luoton ennenaikaisen takaisinmaksun perusteella maksettavan korvauksen laskentatapaa koskevien tietojen puutteellisuus tällaisessa sopimuksessa johtaa vain siihen, että oikeus korvaukseen lakkaa, vai onko tällainen tilanne samaistettava tietojen ilmoittamatta jättämiseen siten, että peruuttamisen määräaika ei ala kulua.

Tämän jälkeen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää edellä tämän tuomion 59–61 kohdassa esitetyt pohdintansa myös direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l, p ja t alakohdan osalta, sillä F. F:n ja C. Bankin 12.4.2017 tekemässä sopimuksessa on samankaltaisia sopimusehtoja kuin kyseisissä kohdissa tarkoitetuissa sopimusehdoissa.

85	Lopuksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää peruuttamisen määräajan osalta samat kysymykset kuin ne, jotka on esitetty edellä tämän tuomion 62 kohdassa.

Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voidaanko peruuttamisoikeuteen soveltaa ajallista rajoitusta, jos kuluttaja ei ole toiminut lojaalisti. Se tiedustelee erityisesti, voidaanko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu peruuttamisoikeus katsoa menetetyksi passiivisuuden perusteella, ja jos kyllä, millaisin edellytyksin, ja voidaanko kyseisen oikeuden käyttämistä pitää tietyissä olosuhteissa oikeuden väärinkäyttönä. Tältä osin kyseinen tuomioistuin esittää samat pohdinnat kuin jotka on esitetty edellä tämän tuomion 63–67 kohdassa.

Neljänneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, miten kuluttajan oikeus saada takaisin maksamansa kuukausierät on pantava täytäntöön, kun luottosopimukseen, jonka kuluttaja on peruuttanut, liittyy kauppasopimus. Bundesgerichtshofin oikeuskäytännössä on nimittäin katsottu, että kun luottosopimukseen liittyy moottoriajoneuvon kauppasopimus, luotonantaja voi kieltäytyä kuukausierien ja tarvittaessa käsirahan takaisinmaksusta, kunnes ajoneuvo on palautettu sille tai kuluttaja on osoittanut joko lähettäneensä sen tai luotonantajan viivästyneen suorituksen vastaanottamisessa BGB:n 293 §:ssä tarkoitetulla tavalla, kun kuluttaja on lähettänyt elinkeinonharjoittajan toimipaikkaan tosiasiallisen tarjouksen ajoneuvon luovuttamisesta.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että jos luotonantaja riitauttaa peruuttamisen pätevyyden, takaisinmaksua voidaan lykätä, kunnes tuomioistuin on antanut oikeusriidassa lainvoimaisen ratkaisun. Tästä syystä kyseinen tuomioistuin suhtautuu epäilevästi siihen, että tällainen velvollisuus palauttaa ajoneuvo ensin ja sen menettelylliset seuraukset soveltuisivat yhteen direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa säädetyn peruuttamisoikeuden tehokkaan vaikutuksen kanssa. Ajoneuvo on useimmiten nimittäin välttämätön kuluttajan ammatin harjoittamisen kannalta ja siinä on kiinni huomattava pääomaerä. Jos kuluttajan olisi palautettava ajoneuvo, vaikka hän ei tiedä, onko hän peruuttanut sopimuksen tehokkaasti ja milloin hän mahdollisesti saa luotonantajalta takaisin määrät, jotka luotonantajan on hänelle suoritettava, voidakseen ostaa korvaavan hyödykkeen, useimmissa tapauksissa kuluttaja jättäisi peruuttamisoikeutensa käyttämättä.

Lisäksi siinä tapauksessa, että on katsottava, että velvollisuus palauttaa ajoneuvo ensin ei sovellu yhteen direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan kanssa, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko mainitulla säännöksellä välitön oikeusvaikutus siten, että merkityksellisiä kansallisia säännöksiä on jätettävä soveltamatta.

Viidenneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, soveltuvatko kansalliset menettelysäännöt, joissa säädetään yhden tuomarin kokoonpanosta, yhteen SEUT 267 artiklan kanssa. Tämä kysymys liittyy siihen, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen usean tuomarin kokoonpano, jonka vastuulla tämä tuomioistuimen käsiteltävänä oleva asia oli kyseisessä tuomioistuimessa, siirsi asian yhden tuomarin kokoonpanossa ratkaistavaksi ja näin ollen ennakkoratkaisupyynnön on esittänyt yksi ainoa tuomari.

Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että Saksan oikeudessa on kiistanalaista, onko tuomioistuimen yhden tuomarin kokoonpanolla toimivaltaa esittää ennakkoratkaisupyyntöä. Erityisesti Bundesgerichtshofin oikeuskäytännössä on katsottu, että kun yksittäinen tuomari esittää ennakkoratkaisupyynnön yhden tuomarin kokoonpanossa, tuomari loukkaa laillisesti perustetun tuomioistuimen periaatetta, koska hänellä olisi velvollisuus pyytää toimivaltaisen jaoston usean tuomarin kokoonpanoa päättämään, ottaako se asian jälleen käsiteltäväkseen.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo kuitenkin, että SEUT 267 artiklan toinen kohta on esteenä velvollisuudelle esittää tällainen pyyntö toimivaltaiselle usean tuomarin kokoonpanolle. Unionin tuomioistuin on jo katsonut, että yhden tuomarin kokoonpanossa esitetty ennakkoratkaisupyyntö voidaan ottaa tutkittavaksi unionin oikeuden kannalta riippumatta siitä, onko kansallisia menettelysääntöjä noudatettu vai ei, mutta se ei vielä ole ottanut kantaa kysymykseen siitä, onko kansallista säännöstä, jolla rajoitetaan yhden tuomarin kokoonpanon mahdollisuutta esittää ennakkoratkaisupyyntö, jätettävä soveltamatta.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että tämä kysymys on merkityksellinen kyseisen tuomioistuimen käsiteltävänä olevan asian ratkaisemisen kannalta, koska rinnakkaisissa oikeudenkäynneissä, joissa unionin tuomioistuimelle on esitetty ennakkoratkaisupyyntö yhden ainoan tuomarin kokoonpanossa, vastaajat ovat viitanneet Bundesgerichtshofin edellä mainittuihin tulkintoihin ja riitauttaneet ennakkoratkaisupyynnöt tai vaatineet ennakkoratkaisua pyytäneen tuomarin toteamista puolueellisena jääviksi, ja samoin voi käydä nyt käsiteltävässä asiassa.

Tässä tilanteessa Landgericht Ravensburg on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)

EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan kolmannen virkkeen ja 12 momentin 1 kohdan kolmannen virkkeen mukainen laillisuusfiktio

Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

Seuraako unionin oikeudesta ja etenkin direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdasta ja 14 artiklan 1 kohdasta, että EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan kolmatta virkettä ja 12 momentin 1 kohdan kolmatta virkettä ei voida soveltaa, sikäli kuin niissä sopimusehtojen, jotka eivät täytä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan säännösten vaatimuksia, katsotaan täyttävän EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan ensimmäisen ja toisen virkkeen edellytykset ja EGBGB:n 247 §:n 12 momentin 1 kohdan toisen virkkeen 2 kohdan b alakohdassa asetetut edellytykset?

Riippumatta ensimmäisen kysymyksen a ja b kohtaan annettavista vastauksista:

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan mukaiset luottosopimuksissa mainittavat tiedot:

(Toisen kysymyksen a kohta on peruutettu)

Direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan r alakohta:

aa)

Onko tätä säännöstä tulkittava siten, että luottosopimuksessa mainittujen tietojen lainan ennenaikaisen takaisinmaksun yhteydessä maksettavasta korvauksesta on oltava niin täsmällisiä, että kuluttaja voi laskea ainakin likimain maksettavan korvauksen suuruuden?

(Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:)

bb)

Onko kansallinen säännös ristiriidassa direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan r alakohdan ja 14 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen kanssa, jos sen mukaan silloin, jos direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan r alakohdassa tarkoitetut tiedot ovat epätäydellisiä, peruuttamisen määräaika alkaa tästä huolimatta kulua sopimuksen tekemisestä ja ainoastaan luotonantajan oikeus saada korvaus ennenaikaisesta takaisinmaksusta lakkaa?

Onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko on ilmoitettava absoluuttisena lukuna tai että ainakin sovellettava viitekorko (käsiteltävässä asiassa BGB:n 247 §:n mukainen peruskorko), jonka perusteella sovellettava viivästyskorko määräytyy lisäämällä siihen tietty prosenttimäärä (käsiteltävässä asiassa BGB:n 288 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaisesti viisi prosenttiyksikköä), on ilmoitettava absoluuttisena lukuna, ja onko kuluttajalle selvitettävä viitekorko (peruskorko) ja sen vaihtelu?

Onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksen tekstissä on mainittava olennaiset muodolliset edellytykset tuomioistuimen ulkopuolisten valitus‑ ja oikeussuojamenettelyjen käyttämiselle?

Jos vähintään yhteen edellä olevista toisen kysymyksen a–d kohdasta vastataan myöntävästi:

e)	Onko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohtaa tulkittava siten, että peruuttamisen määräaika alkaa vasta sitten, kun saman direktiivin 10 artiklan 2 kohdan mukaiset tiedot on ilmoitettu kokonaisuudessaan ja oikein? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

f)	Mitkä ovat merkitykselliset edellytykset sille, että peruuttamisen määräaika alkaa, vaikka annetut tiedot ovat olleet epätäydellisiä tai virheellisiä?

Jos edellä olevaan ensimmäisen kysymyksen a kohtaan ja/tai vähintään yhteen toisen kysymyksen a–d kohdasta vastataan myöntävästi:

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen peruuttamisoikeuden menettäminen passiivisuuden perusteella:

a)	Voidaanko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukainen peruuttamisoikeus menettää passiivisuuden perusteella? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

b)	Onko menettämisessä passiivisuuden perusteella kyse peruuttamisoikeuden ajallisesta rajoittamisesta, josta on säädettävä parlamentin antamalla lailla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Onko luotonantajan mahdollisuus antaa tiedot luotonottajalle jälkikäteen direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdan mukaisesti ja siten käynnistää peruuttamisen määräajan kuluminen esteenä lojaliteettiperiaatteeseen perustuvalle menettämistä passiivisuuden perusteella koskevien sääntöjen soveltamiselle?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

e)	Onko tämä sopusoinnussa niiden kansainvälisen oikeuden vakiintuneiden periaatteiden kanssa, jotka sitovat saksalaisia tuomareita perustuslain nojalla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

f)	Miten saksalaisen lainkäyttäjän on ratkaistava kansainvälisen oikeuden sitovien määräysten ja unionin tuomioistuimen ohjeiden välinen ristiriita?

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen kuluttajan peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskeva olettama:

a)	Voidaanko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaista peruuttamisoikeutta käyttää väärin? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

b)	Onko peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskevassa olettamassa kyse peruuttamisoikeuden ajallisesta rajoittamisesta, josta on säädettävä parlamentin antamalla lailla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Onko luotonantajan mahdollisuus antaa tiedot luotonottajalle jälkikäteen direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdan mukaisesti ja siten käynnistää peruuttamisen määräajan kuluminen esteenä lojaliteettiperiaatteeseen perustuvaa peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskevalle olettamalle?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

e)	Onko tämä sopusoinnussa niiden kansainvälisen oikeuden vakiintuneiden periaatteiden kanssa, jotka sitovat saksalaisia tuomareita perustuslain nojalla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

f)	Miten saksalaisen lainkäyttäjän on ratkaistava kansainvälisen oikeuden sitovien määräysten ja unionin tuomioistuimen ohjeiden välinen ristiriita?

Riippumatta edellä esitettyihin ensimmäiseen, toiseen, kolmanteen ja neljänteen kysymykseen annettavista vastauksista:

Onko unionin oikeuden, erityisesti direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä virkkeessä tarkoitetun peruuttamisoikeuden mukaista, jos kansallisen oikeuden nojalla kauppasopimukseen liittyvän luottosopimuksen yhteydessä sen jälkeen, kun direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua kuluttajan peruuttamisoikeutta on käytetty pätevästi,

aa)	kuluttajan oikeus vaatia luotonantajalta suorittamiensa lainaerien takaisinmaksua syntyy vasta silloin, kun hän on puolestaan palauttanut ostamansa tavaran luotonantajalle tai esittänyt näytön siitä, että hän on lähettänyt tavaran luotonantajalle?

bb)	kuluttajan kanne, jossa vaaditaan kuluttajan suorittamien lainaerien takaisinmaksua kaupan kohteen palauttamisen jälkeen, on hylättävä perusteettomana siinä tapauksessa, että luotonantaja ei ole joutunut velkojan viivästykseen ottaessaan kaupan kohteen vastaan?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

b)	Seuraako unionin oikeudesta, että edellä a kohdan aa alakohdassa ja/tai bb alakohdassa kuvattuja kansallisia säännöksiä ei voida soveltaa?

Riippumatta edellä oleviin ensimmäiseen, toiseen, kolmanteen, neljänteen ja viidenteen kysymykseen annettavista vastauksista:

Onko [siviiliprosessilain] 348a §:n 2 momentin 1 kohta, sikäli kuin tässä säännöksessä viitataan myös SEUT 267 artiklan toisen kohdan mukaisten ennakkoratkaisupyyntöpäätösten tekemiseen, ristiriidassa SEUT 267 artiklan toisen kohdan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan kansallisten tuomioistuinten toimivallan kanssa, ja onko sitä sen vuoksi jätettävä soveltamatta ennakkoratkaisupyyntöpäätösten tekemiseen?”

Asia C‑232/21

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä olevissa asioissa yhtäältä CR teki Volkswagen Bankin kanssa ja toisaalta AY, ML ja BQ tekivät Audi Bankin kanssa – jätettyään 30.6.2017, 28.3.2017, 26.1.2019 ja 31.1.2012 päivätyt luottohakemukset –luottosopimukset, joilla oli tarkoitus rahoittaa käytetyn moottoriajoneuvon ostaminen yksityiskäyttöön. Luottojen nettomäärät olivat tässä järjestyksessä 21418,66 euroa, 28671,25 euroa, 18972,74 euroa ja 30208,10 euroa.

Autokauppiaat, joilta ajoneuvot ostettiin, toimivat Volkswagen Bankin ja Audi Bankin luotonvälittäjinä luottosopimusten valmistelussa ja tekemisessä. Luottosopimuksissa määrättiin luottojen takaisinmaksusta kuukausierissä, ja kyseisten luottojen nettomäärään lisättiin vakuutusmaksu kuoleman, vammautumisen ja työttömyyden varalta. Sopimuksissa määrättiin myös tietynsuuruisesta viimeisestä maksusta ja osassa niistä määrättiin kuluttajan maksamasta käsirahasta.

CR, AY, ML ja BQ peruuttivat luottosopimuksensa tässä järjestyksessä 31.3.2019, 13.6.2019, 16.9.2019 ja 20.9.2020. Ennakkoratkaisupyynnön mukaan CR, AY ja ML tarjoutuivat palauttamaan ajoneuvon Volkswagen Bankille tai Audi Bankille – tarvittaessa pankin toimipaikkaan – heidän suorittamiensa maksujen vastavuoroista palauttamista vastaan. BQ, toisin kuin kolme muuta kuluttajaa, oli sopimuksensa peruuttamispäivänä jo maksanut luoton kokonaisuudessaan takaisin. Myös BQ vaati ensisijaisesti, että hänelle palautetaan maksetut kuukausierät sen jälkeen, kun ajoneuvon omistusoikeus on siirtynyt ja ajoneuvo on palautettu pankille.

98	Kyseiset neljä kuluttajaa katsovat peruuttaneensa sopimuksensa pätevästi, koska Saksan lainsäädännössä säädetty 14 päivän peruuttamisen määräaika ei ole alkanut kulua. Heidän mukaansa peruuttamisoikeutta koskevia tietoja ja muita pakollisia tietoja ei ollut annettu heille asianmukaisesti.

Volkswagen Bank ja Audi Bank katsovat antaneensa asianmukaisesti kaikki edellytetyt tiedot lakisääteistä mallia käyttämällä. Kahdessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa ne väittävät toissijaisesti, että kuluttajat ovat menettäneet peruuttamisoikeutensa passiivisuuden perusteella ja että kyseiset kuluttajat ovat syyllistyneet oikeuden väärinkäyttöön, sillä pankit saattoivat perustellusti luottaa, etteivät kyseiset kuluttajat enää käyttäisi peruuttamisoikeuttaan käytettyään ajoneuvoja ja maksettuaan säännöllisesti luottosopimustensa mukaisia kuukausieriä. Kahdessa muussa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa pankit väittävät, etteivät ne ole BGB:n 293 §:ssä tarkoitetulla tavalla viivästyneet ajoneuvon vastaanottamisessa, koska kuluttajat eivät ole tehneet niille BGB:n 294 §:ssä tarkoitettua tosiasiallista tarjousta ajoneuvojen toimittamisesta.

100

Kun näiden asioiden tosiseikat ja oikeudellinen asiayhteys ovat hyvin samanlaisia kuin asiassa C‑47/21, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää unionin tuomioistuimelle lähes samat kysymykset kuin mainitussa asiassakin, ja se perustelee kysymyksiään lähinnä samoilla perusteilla kuin on esitetty tiivistetysti edellä tämän tuomion 80–93 kohdassa.

101

Oikeuden menettämistä passiivisuuden perusteella ja peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskevista kysymyksistä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että Bundesgerichtshofin oikeuskäytännön mukaan näitä kysymyksiä on tarkasteltava ennen kaikkea niiden sopimusten osalta, jotka sopimuspuolet ovat jo täyttäneet täysimääräisesti.

102

Tässä tilanteessa Landgericht Ravensburg on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)

EGBGB:n 247 §:n 6 momentin 2 kohdan kolmannen virkkeen ja 12 momentin 1 kohdan kolmannen virkkeen mukainen laillisuusfiktio

Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

Riippumatta ensimmäisen kysymyksen a ja b kohtaan annettavista vastauksista:

Direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan mukaiset luottosopimuksissa mainittavat tiedot

a)	Onko direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa mainittavan maksettavan koron määrän päivää kohden on käytävä laskennallisesti ilmi sopimuksessa mainitusta sopimuksen mukaisesta lainakorosta?

Direktiivin [2008/48] 10 artiklan 2 kohdan [r] alakohta:

aa)

[Jos edelliseen aa kysymykseen vastataan myöntävästi:]

bb)

Jos vähintään toiseen edellä olevista toisen kysymyksen a tai b kohdasta vastataan myöntävästi:

c)	Onko direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohtaa tulkittava siten, että peruuttamisen määräaika alkaa vasta sitten, kun saman direktiivin 10 artiklan 2 kohdan mukaiset tiedot on ilmoitettu kokonaisuudessaan ja oikein? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

d)	Mitkä ovat merkitykselliset edellytykset sille, että peruuttamisen määräaika alkaa, vaikka annetut tiedot ovat olleet epätäydellisiä tai virheellisiä?

Jos edellä olevaan ensimmäisen kysymyksen a kohtaan ja/tai ainakin toiseen toisen kysymyksen a ja b kohdasta vastataan myöntävästi:

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen peruuttamisoikeuden menettäminen passiivisuuden perusteella

a)	Voidaanko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukainen peruuttamisoikeus menettää passiivisuuden perusteella? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

b)	Onko menettämisessä passiivisuuden perusteella kyse peruuttamisoikeuden ajallisesta rajoittamisesta, josta on säädettävä parlamentin antamalla lailla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

e)	Onko tämä sopusoinnussa niiden kansainvälisen oikeuden vakiintuneiden periaatteiden kanssa, jotka sitovat saksalaisia tuomareita perustuslain nojalla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

f)	Miten saksalaisen lainkäyttäjän on ratkaistava kansainvälisen oikeuden sitovien määräysten ja unionin tuomioistuimen ohjeiden välinen ristiriita?

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen kuluttajan peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskeva olettama

a)	Voidaanko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaista peruuttamisoikeutta käyttää väärin? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

b)	Onko peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskevassa olettamassa kyse peruuttamisoikeuden ajallisesta rajoittamisesta, josta on säädettävä parlamentin antamalla lailla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

Onko luotonantajan mahdollisuus antaa tiedot luotonottajalle jälkikäteen direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdan mukaisesti ja siten käynnistää peruuttamisen määräajan kuluminen esteenä lojaliteettiperiaatteeseen perustuvaa peruuttamisoikeuden väärinkäyttöä koskevalle olettamalle? Päteekö tämä myös päättyneiden sopimusten osalta?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

e)	Onko tämä sopusoinnussa niiden kansainvälisen oikeuden vakiintuneiden periaatteiden kanssa, jotka sitovat saksalaisia tuomareita perustuslain nojalla? Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

f)	Miten saksalaisen lainkäyttäjän on ratkaistava kansainvälisen oikeuden sitovien määräysten ja unionin tuomioistuimen ohjeiden välinen ristiriita?

Riippumatta edellä esitettyihin ensimmäiseen, toiseen, kolmanteen ja neljänteen kysymykseen annettavista vastauksista:

a)	Onko unionin oikeuden mukaista, jos kansallisen oikeuden nojalla kauppasopimukseen liittyvän luottosopimuksen yhteydessä sen jälkeen, kun direktiivin [2008/48] 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua kuluttajan peruuttamisoikeutta on käytetty pätevästi,

aa)	kuluttajan oikeus vaatia luotonantajalta suorittamiensa lainaerien takaisinmaksua syntyy vasta silloin, kun hän on puolestaan palauttanut ostamansa tavaran luotonantajalle tai esittänyt näytön siitä, että hän on lähettänyt tavaran luotonantajalle?

bb)	kuluttajan kanne, jossa vaaditaan kuluttajan suorittamien lainaerien takaisinmaksua kaupan kohteen palauttamisen jälkeen, on hylättävä perusteettomana siinä tapauksessa, että luotonantaja ei ole joutunut velkojan viivästykseen ottaessaan kaupan kohteen vastaan?

Jos edelliseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

b)	Seuraako unionin oikeudesta, että edellä a kohdan aa alakohdassa ja/tai bb alakohdassa kuvattuja kansallisia säännöksiä ei voida soveltaa?

Riippumatta edellä oleviin ensimmäiseen, toiseen, kolmanteen, neljänteen ja viidenteen kysymykseen annettavista vastauksista:

Asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa

103

Asiat C‑38/21 ja C‑47/21 yhdistettiin unionin tuomioistuimen presidentin 22.4.2021 tekemällä päätöksellä kirjallista ja suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten. Asia C‑232/21 ja yhdistetyt asiat C‑38/21 and C‑47/21 yhdistettiin unionin tuomioistuimen presidentin 31.5.2022 tekemällä päätöksellä suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten.

104

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ilmoitti 3.8.2021 lähettämällään kirjeellä unionin tuomioistuimelle, että koska toisessa asian C‑47/21 pääasian oikeudenkäynnissä oli päästy sovintoratkaisuun, se peruutti asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen a kohdan mutta pysytti muut kyseisessä asiassa esittämänsä ennakkoratkaisukysymykset.

105	Koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täydensi 24.8.2021 tekemällään välipäätöksellä asiassa C‑38/21 esittämäänsä ennakkoratkaisupyyntöä, asian käsittelyn kirjallinen vaihe yhdistetyissä asioissa C‑38/21 ja C‑47/21 aloitettiin uudelleen.

106	Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 16 artiklan kolmannen kohdan mukaisesti Saksan hallitus pyysi, että nämä asiat käsitellään suuressa jaostossa, ja unionin tuomioistuin hyväksyi pyynnön 31.5.2022.

Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

Tutkittavaksi ottaminen

107	BMW Bank, C. Bank, Volkswagen Bank ja Audi Bank, Saksan hallitus ja Euroopan komissio suhtautuvat epäilevästi siihen, että eräät näissä kolmessa asiassa esitetyt ennakkoratkaisukysymykset täyttäisivät tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

Asiassa C‑38/21 esitetyt ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs ja kuudes kysymys

108

BMW Bank väittää, että asiassa C‑38/21 esitetyt neljä ensimmäistä kysymystä on jätettävä tutkimatta, koska on ilmeistä, että pääasian tosiseikat eivät kuulu näissä kysymyksissä viitatun direktiivin 2008/48 soveltamisalaan. BMW Bankin mukaan direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle on jätetty leasingsopimukset, joihin ei liity leasingsopimuksen kohteena olevan tavaran lunastusvelvoitetta. Lisäksi BMW Bankin mukaan asiassa C‑38/21 esitetty kuudes kysymys, joka on esitetty siltä varalta, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen leasingsopimus on luokiteltava direktiivissä 2011/83 tarkoitetuksi rahoituspalvelua koskevaksi sopimukseksi, on jätettävä tutkimatta, koska rahoituspalveluja koskevat sopimukset on nimenomaisesti jätetty kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

109

Tässä yhteydessä on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklalla käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Kun esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on näin ollen lähtökohtaisesti velvollisuus antaa ennakkoratkaisu (tuomio 21.3.2023, Mercedes-Benz Group (Estolaitteilla varustettujen ajoneuvojen valmistajien vastuu),C‑100/21, EU:C:2023:229, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

110

Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 21.3.2023, Mercedes-Benz Group (Estolaitteilla varustettujen ajoneuvojen valmistajien vastuu),C‑100/21, EU:C:2023:229, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

111

Nyt käsiteltävässä asiassa on muistutettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toimitti ennakkoratkaisupyyntönsä unionin tuomioistuimelle kahdessa vaiheessa: ensin 30.12.2020, jolloin se esitti neljä ensimmäistä kysymystä, ja sittemmin 24.8.2021, jolloin se esitti loput neljä kysymystä. Kyseinen tuomioistuin totesi alkuperäisen ennakkoratkaisupyyntönsä täydennyksen yhteydessä tiedustelevansa –kuten viidennestä kysymyksestä ilmenee –, voidaanko direktiiviä 2008/48 soveltaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen leasingsopimukseen. Kyseinen tuomioistuin selvensi myös, missä tilanteissa – riippuen unionin tuomioistuimen vastauksesta tähän kysymykseen – se katsoo, että ensimmäisestä neljänteen kysymykseen, jotka se esitti 30.12.2020, on edelleenkin vastattava.

112

Lisäksi on todettava, että vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on asiassa C‑38/21 esittänyt kuudennen kysymyksensä siltä varalta, että unionin tuomioistuin toteaa vastauksessaan viidenteen kyseisessä asiassa esitettyyn kysymykseen, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen leasingsopimus voidaan luokitella direktiivissä 2011/83 tarkoitetuksi rahoituspalvelua koskevaksi sopimukseksi, on kuitenkin niin, että kuudennen kysymyksen merkityksellisyyttä tai sitä, ettei se ole hypoteettinen, ja siis sitä, täyttääkö se tutkittavaksi ottamisen edellytykset, voidaan arvioida vain unionin tuomioistuimen viidenteen kysymykseen antaman vastauksen perusteella.

113	Näin ollen asiassa C‑38/21 esitettyjä ensimmäistä, toista, kolmatta, neljättä ja kuudetta kysymystä ei voida tässä vaiheessa pitää hypoteettisina, koska se, onko niihin vastaaminen tarpeen tai onko siitä hyötyä, riippuu vastauksesta kyseisessä asiassa esitettyyn viidenteen kysymykseen.

114

Joka tapauksessa on muistutettava, että kun – kuten on nyt käsiteltävässä asiassa – ei ole ilmeistä, ettei unionin oikeussäännön tulkitsemisella ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävänä olevan asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, väite, jonka mukaan kyseistä oikeussääntöä ei sovelleta pääasiassa, ei liity ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi ottamiseen vaan se koskee esitettyjen kysymysten aineellista arviointia (tuomio 24.7.2023, Lin, C‑107/23 PPU, EU:C:2023:606, 66 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Asiassa C‑38/21, asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen kolmansien kysymysten e ja f kohta sekä neljänsien kysymysten e ja f kohta

115

Asiassa C‑38/21, asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen kolmansien kysymysten e ja f kohdassa ja neljänsien kysymysten e ja f kohdassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, mikä on direktiivin 2008/48 14 artiklassa säädetyn peruuttamisoikeuden ja oikeuden menettämistä passiivisuuden perusteella ja oikeuden väärinkäyttöä koskevien kansainvälisen tapaoikeuden sääntöjen välinen suhde.

116	C. Bank, Volkswagen Bank, Audi Bank ja Saksan hallitus suhtautuvat epäilevästi siihen, että nämä ennakkoratkaisukysymykset täyttäisivät tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

117

Tässä yhteydessä on muistutettava, että jotta unionin tuomioistuin voisi antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllisen tulkinnan unionin oikeudesta, unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdassa määrätään, että ennakkoratkaisupyyntöön on sisällytettävä selostus niistä syistä, joiden vuoksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä unionin oikeuden tiettyjen säännösten tulkinnasta tai pätevyydestä, sekä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toteama yhteys kyseisten säännösten ja pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavien kansallisen oikeuden säännösten välillä.

118

Tässä asiassa on todettava, että on totta, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin on toimivaltaansa käyttäessään noudatettava kokonaisuudessaan kansainvälistä oikeutta, johon kuuluvat paitsi unionia sitovien kansainvälisten sopimusten määräykset myös yleisen kansainvälisen tapaoikeuden säännöt ja periaatteet (tuomio 6.10.2020, komissio v. Unkari (Korkeakouluopetus),C‑66/18, EU:C:2020:792, 87 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

119

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on kuitenkin pelkästään todennut, että Saksan tuomioistuimia Saksan perustuslain 25 §:n 2 momentin nojalla sitovien kansainvälisen oikeuden yleisten periaatteiden, joihin lukeutuvat preklusiivisia määräaikoja koskeva periaate ja lojaliteettiperiaate, nojalla peruuttamisoikeus voidaan katsoa menetetyksi passiivisuuden perusteella tai mainitun oikeuden käyttämisen voidaan katsoa olevan lojaliteettiperiaatteen vastaista vain siinä tapauksessa, että kuluttaja on ollut tietoinen siitä, että hänellä on peruuttamisoikeus, tai kuluttajan tietämättömyyden tästä on katsottava johtuvan törkeästä huolimattomuudesta.

120

Tällä toteamuksellaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole riittävällä tavalla selventänyt, missä määrin kansainvälisen tapaoikeuden oikeuden menettämistä passiivisuuden perusteella ja oikeuden väärinkäyttöä koskevat säännöt saattavat olla ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, kun on kyse yksityisten välisistä direktiivin 2008/48 14 artiklassa säädettyä peruuttamisoikeutta koskevista oikeusriidoista.

121	Näin ollen asioissa C‑38/21, C‑47/21 ja C‑232/21 esitettyjen kolmansien kysymysten e ja f kohta ja neljänsien kysymysten e ja f kohta eivät täytä työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdassa määrättyjä vaatimuksia ja ne on siis jätettävä tutkimatta.

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitetyt kuudennet kysymykset

122

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esittämillään kuudensilla kysymyksillä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko SEUT 267 artiklan toista kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan tuomioistuimen yhden tuomarin kokoonpanon on muun muassa sen käsiteltäväksi saatetun asian periaatteellisen merkityksen vuoksi siirrettävä asia siviilijaoston kolmen tuomarin kokoonpanossa käsiteltäväksi ja jätettävä omalta osaltaan esittämättä ennakkoratkaisupyyntö unionin tuomioistuimelle kyseisessä asiassa.

123	C. Bankin, Volkswagen Bankin, Audi Bankin, Saksan hallituksen ja komission mukaan kyseiset kysymykset on jätettävä tutkimatta lähinnä siitä syystä, että niihin vastaaminen ei ole tarpeen ratkaisun antamiseksi pääasioissa.

124

Kun otetaan huomioon edellä tämän tuomion 109 ja 110 kohdassa viitattu oikeuskäytäntö, on todettava, että asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitetyt kuudennet kysymykset koskevat SEUT 267 artiklan toisen kohdan tulkintaa, mutta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole selittänyt, mistä syistä kyseisen määräyksen tulkitseminen on tarpeen ratkaisun antamiseksi sen käsiteltäväksi saatetuissa asioissa. Kyseinen tuomioistuin on nimittäin vain todennut, että yhden tuomarin kokoonpanon toimivalta esittää ennakkoratkaisupyyntö unionin tuomioistuimelle saatetaan riitauttaa, ja se on viitannut tältä osin menettelyihin asioissa, jotka eivät ole nyt käsiteltävien ennakkoratkaisupyyntöjen taustalla ja joissa on joko riitautettu yhden tuomarin kokoonpanossa tehdyt ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevat päätökset tai joissa on esitetty vaatimus siitä, että tuomarin katsotaan olevan jäävi puolueellisena. Kyseinen tuomioistuin ei sen sijaan ole täsmentänyt, miten tällainen riitauttaminen vaikuttaisi ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskeviin päätöksiin tai mahdollisesti asioiden käsittelyn lopuksi annettaviin ratkaisuihin. Ennakkoratkaisupyynnöistä ei etenkään ilmene, että niistä olisi menettelyn tässä vaiheessa valitettu sillä perusteella, että ne ovat mahdollisesti virheellisiä, koska ne on esitetty yhden tuomarin kokoonpanossa.

125	Näin ollen asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitetyt kuudennet kysymykset on jätettävä tutkimatta, koska ne ovat luonteeltaan hypoteettisia.

Asiakysymys

Asiassa C‑38/21 esitetty viides kysymys

126

Asiassa C‑38/21 esittämällään viidennellä kysymyksellä, jota on tarkasteltava ensiksi, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, kuuluuko moottoriajoneuvoa koskeva leasingsopimus, jonka mukaan kuluttajalla ei ole ajoneuvon lunastusvelvoitetta sopimuksen päättyessä, direktiivin 2008/48, direktiivin 2002/65 tai direktiivin 2011/83 soveltamisalaan.

127

Aluksi on muistutettava, että vaikka ainoastaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä onkin lausua kyseisen sopimuksen luokittelusta käsiteltävänään olevassa asiassa asian olosuhteet huomioon ottaen, unionin tuomioistuin voi kuitenkin johtaa kyseisen direktiivien säännöksistä perusteet, joita kansallisen tuomioistuimen täytyy tätä varten soveltaa (ks. vastaavasti tuomio 3.12.2015, Banif Plus Bank, C‑312/14, EU:C:2015:794, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

128

Lisäksi on niin, että mikään ei estä kansallista tuomioistuinta pyytämästä unionin tuomioistuinta lausumaan tällaisesta luokittelusta, kuitenkin sillä varauksella, että kansallinen tuomioistuin toteaa ja arvioi kyseisen luokittelun kannalta tarpeelliset tosiseikat kaikkien käytettävänään olevasta asiakirja-aineistosta ilmenevien seikkojen perusteella (ks. vastaavasti tuomio 3.12.2015, Banif Plus Bank, C‑312/14, EU:C:2015:794, 52 kohta).

129

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että – kuten edellä tämän tuomion 49 kohdassa on todettu – pääasiassa kyseessä olevalla sopimuksella VK:lle myönnetään laina, jotta tämä voisi käyttää BMW Bankin hankkimaa moottoriajoneuvoa, joka vastasi ominaisuuksiltaan VK:n määrittämiä vaatimuksia, 24 kuukauden ajan sillä varauksella, että VK:n ajama kilometrimäärä ei saa ylittää sopimuksessa sovittua, ja tässä yhteydessä ajoneuvon omistusoikeus säilyy pankilla. Kuluttajan on kannettava ajoneuvon katoamis-, vaurioitumis- ja muut arvonalennusriskit sopimuksen voimassaoloaikana ja hänen on tästä syystä hankittava täyskaskovakuutus. Kuluttajan on myös vedottava ajoneuvon takuuseen perustuviin oikeuksiin kolmansiin osapuoliin nähden ja erityisesti ajoneuvon myyjään ja valmistajaan nähden. Leasingsopimuksessa tai erillisessä sopimuksessa ei aseteta kyseiselle kuluttajalle ajoneuvon lunastusvelvoitetta. Kuluttaja ei myöskään ole vastuussa sopimuksen päättyessä jäljellä olevasta ajoneuvon arvosta, vaan hänen on korvattava ajoneuvon arvon aleneminen vain, jos ajoneuvoa palautettaessa todetaan, että ajoneuvon kunto ei vastaa sen ikää tai että sopimuksessa määrätty enimmäiskilometrimäärä on ylitetty.

130	Direktiivin 2008/48 soveltamisalasta on muistutettava, että kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan luottosopimuksiin, ellei sen 2 artiklan 2 kohdassa säädetyistä poikkeuksista muuta johdu.

131

Direktiivin 2008/48 2 artiklan 2 kohdan d alakohdan mukaan kyseistä direktiiviä ei sovelleta vuokra‑ tai leasingsopimuksiin, jos kyseisessä sopimuksessa tai erillisessä sopimuksessa ei ole määräystä velvoitteesta lunastaa sopimuksen kohdetta; tällaisen lunastamisvelvoitteen katsotaan olevan olemassa, jos luotonantaja päättää tästä yksipuolisesti.

132

Tässä yhteydessä on ratkaistava, kuuluuko pääasiassa kyseessä olevan kaltainen leasingsopimus kyseisessä säännöksessä tarkoitetun leasingsopimuksen käsitteen alaan, kun kyseisessä säännöksessä tai muussa direktiivin 2008/48 säännöksessä ei määritellä mainittua käsitettä eikä viitata kansalliseen oikeuteen.

133

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sekä unionin oikeuden yhtenäinen soveltaminen että yhdenvertaisuusperiaate edellyttävät, että unionin oikeuden säännöstä, jossa ei ole nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen sen merkityksen ja ulottuvuuden määrittämiseksi, on tavallisesti tulkittava koko unionissa itsenäisesti ja yhtenäisesti ottamalla huomioon säännöksen sanamuoto, sen asiayhteys ja tavoite, johon pyritään säännöksellä, jossa mainittua käsitettä käytetään (tuomio 18.6.2020, Sparkasse Südholstein, C‑639/18, EU:C:2020:477, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

134

Yleisessä oikeuskielessä leasingsopimuksen käsite viittaa sopimukseen, jolla yksi sopimuspuoli myöntää toiselle sopimuspuolelle luoton sellaisen esineen vuokrakäytön rahoittamiseksi, jonka ensin mainittu sopimuspuoli omistaa ja jonka toinen sopimuspuoli voi sopimuksen päättyessä palauttaa tai lunastaa, ja leasingsopimuksen yhteydessä valtaosa oikeudelliselle omistukselle ominaisista hyödyistä ja riskeistä siirtyy edellä tarkoitetulle toiselle sopimuspuolelle sopimuksen voimassaoloajaksi (ks. analogisesti tuomio 16.2.2012, Eon Aset Menidjmunt, C‑118/11, EU:C:2012:97, 37 ja 38 kohta).

135

Käsiteltävässä asiassa on todettava, että edellä tämän tuomion 129 kohdassa mainituista pääasiassa kyseessä olevan leasingsopimuksen ominaispiirteistä ilmenee, että BMW Bank on myöntänyt VK:lle luoton kyseisen pankin hankkiman ajoneuvon, joka vastasi ominaisuuksiltaan VK:n määrittämiä vaatimuksia, vuokrakäytön rahoittamiseksi, ja VK:lla on sopimuksen päättyessä velvoite palauttaa ajoneuvo, koska hänellä ei ole sen lunastusvelvoitetta, ja hän myös kantaa valtaosan ajoneuvon omistukselle ominaisista hyödyistä ja riskeistä sopimuksen voimassaoloajan. Vaikka tällainen leasingsopimus kuuluu direktiivin 2008/48 2 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitetun leasingsopimuksen käsitteen alaan, se jää kuitenkin kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, koska sen mukaan kuluttajalla ei ole velvoitetta lunastaa sopimuksen kohteena oleva tavara sopimuksen päättyessä.

136

Direktiivin 2002/65 soveltamisalasta on muistutettava, että direktiivin 1 artiklan 1 kohdan mukaan kyseisen direktiivin tarkoituksena on kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyyntiä koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentäminen. Direktiivin johdanto-osan 14 perustelukappaleessa todetaan, että kyseinen direktiivi kattaa kaikki rahoituspalvelut, joita voidaan tarjota etäpalveluna, mutta tiettyihin rahoituspalveluihin sovelletaan edelleen unionin lainsäädännön erityissäännöksiä.

137

Sopimus kuuluu direktiivin 2002/65 soveltamisalaan vain siinä tapauksessa, että se on kyseisen direktiivin 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettu etäsopimus ja että sen tarkoituksena on kyseisen direktiivin 2 artiklan b alakohdassa tarkoitetun rahoituspalvelun tarjoaminen, ja nämä kaksi edellytystä ovat kumulatiivisia.

138

Tässä yhteydessä on muistutettava, että direktiivillä 2002/65 suoritetaan lähtökohtaisesti sillä säänneltyjen seikkojen täydellinen yhdenmukaistaminen, joten sen sanamuotoa on tulkittava samalla tavalla kaikissa jäsenvaltioissa (tuomio 18.6.2020, Sparkasse Südholstein, C‑639/18, EU:C:2020:477, 23 kohta) edellä tämän tuomion 133 kohdassa viitattujen oikeuskäytännössä vahvistettujen lähtökohtien mukaisesti.

139

Direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan rahoituspalvelujen käsitteellä tarkoitetaan pankki-, luotto-, vakuutus-, yksilöllisiä eläkejärjestely-, sijoitus- tai maksupalveluja. On siis tutkittava, liittyykö pääasiassa kyseessä olevan kaltainen leasingsopimus ainakin yhteen direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdassa tarkoitetuista aloista.

140	Ensinnäkin on katsottava, kuten julkisasiamies on huomauttanut ratkaisuehdotuksensa 95 kohdassa, että kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla pankkipalvelun käsitteellä on katsottava viitattavan palveluun, jota tarjotaan osana pankkien perinteisesti harjoittamaa liiketoimintaa.

141

Tässä yhteydessä on todettava, että – kuten Saksan hallitus väittää kirjallisissa huomautuksissaan – pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen tarjoaminen ei missään tapauksessa kuulu pankkisektorin perinteisesti tarjoamien palvelujen joukkoon, sillä on tavanomaisempaa, että tätä erityispalvelua tarjoavat pankit, jotka ovat sidoksissa autonvalmistajiin, tai autojen leasingiin erikoistuneet yhtiöt, kuten autonvuokrausyritykset.

142	Näin ollen tällaista sopimusta ei voida pitää direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettuna pankkipalveluna.

143	Toiseksi on todettava direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdassa tarkoitetusta luottopalvelujen käsitteestä, ettei kyseisessä direktiivissä säädetä luoton määritelmää.

144

Yleisessä oikeuskielessä tällä sanalla viitataan kuitenkin siihen, että luotonantaja antaa luotonottajan käyttöön tietyn määrän rahaa tai myöntää hänelle maksuaikaa tai rahoitusjärjestelyn joko rahoitus- tai maksunlykkäämistarkoituksessa, joten luottosopimuksella on katsottava viitattavan sopimukseen, jolla luotonantaja myöntää tai sitoutuu myöntämään kuluttajalle luoton joko maksuajan, lainan tai muun samankaltaisen rahoitusjärjestelyn muodossa.

145

Tästä seuraa, että rahoituspalvelua koskevalle sopimukselle, joka liittyy luottopalveluihin, on tyypillistä – kuten myös julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 97 ja 100 kohdassa lähinnä todetaan – yhteys rahoituksen tai maksunlykkäyksen myöntämiseen siten, että elinkeinonharjoittaja antaa kuluttajan käyttöön varoja tai myöntää hänelle maksuaikaa tai muun rahoitusjärjestelyn tätä varten.

146

Kuten unionin tuomioistuimessa on esitetty, pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen moottoriajoneuvoa koskevaan leasingsopimukseen ilman lunastusvelvoitetta liittyy kaksi osatekijää eli yhtäältä luotto, jolle on ominaista se, että pankki myöntää kuluttajalle luoton rahoitusjärjestelyn muodossa, ja toisaalta vuokraus, jonka tarkoituksena on, että kuluttaja voi käyttää määrätyn ajan itse valitsemaansa ajoneuvoa, jonka kyseinen pankki omistaa, ja tämän vastineena hän maksaa aluksi tietyn hinnan ja sittemmin kuukausieriä.

147

Kun siis tutkitaan, liittyykö tällainen sopimus sen hybridiluonteen vuoksi direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettuun luottoon, ratkaisevaa merkitystä on annettava, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 97 kohdassa esittänyt, sopimuksen pääasialliselle tarkoitukselle, jonka perusteella arvioidaan, onko luottoon liittyvä osatekijä painavampi kuin vuokraan liittyvä vai päinvastoin.

148

Kuten julkisasiamies on lähinnä esittänyt ratkaisuehdotuksensa 100 kohdassa, on katsottava, että tällainen sopimus ei olennaisesti eroa pitkäaikaisesta ajoneuvonvuokrasopimuksesta, jonka nojalla kuluttaja maksaa vuokraa vastineeksi oikeudesta käyttää ajoneuvoa, edellyttäen, että sopimukseen ei liity velvoitetta lunastaa ajoneuvo leasingjakson lopussa, että kuluttaja ei maksa ajoneuvon toimittajalle sen hankkimisesta aiheutuneiden kustannusten kuoletusta täysimääräisesti ja että kuluttaja ei kanna jäljellä olevaan ajoneuvon arvoon liittyviä riskejä sopimuksen päättymishetkellä. Näitä sopimustyyppejä ei myöskään voida erottaa toisistaan sillä perusteella, että kuluttajalla on velvoite korvata ajoneuvon arvon aleneminen, jos ajoneuvon palauttamisen yhteydessä todetaan, että ajoneuvon kunto ei vastaa sen ikää tai että sovittu ajokilometrien enimmäismäärä on ylitetty.

149

Koska pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen, johon ei liity lunastusvelvoitetta, pääasiallisena tarkoituksena on ajoneuvon vuokraaminen, tällaista sopimusta ei siis voida luokitella direktiivin 2002/65 1 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä sen 2 artiklan b alakohdan kanssa, tarkoitetuksi luottopalveluun liittyväksi rahoituspalvelusopimukseksi.

150

Kolmanneksi on todettava, että koska on ilmeistä, että tällainen sopimus ei myöskään liity direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettuihin ”vakuutus-, yksilöllisi[in] eläkejärjestely-, sijoitus- tai maksupalvelu[ihin]”, sopimuksen ei voida katsoa liittyvän samassa säännöksessä tarkoitetun rahoituspalvelun myymiseen.

151

Koska toinen edellä tämän tuomion 137 kohdassa tarkoitetuista kahdesta kumulatiivisesta edellytyksestä ei täyty, on katsottava, että moottoriajoneuvoa koskeva leasingsopimus, jolle on ominaista muun muassa se, että kyseisessä sopimuksessa tai erillisessä sopimuksessa ei määrätä, että kuluttaja on velvollinen lunastamaan ajoneuvon sopimuksen päättyessä, ja se, että kuluttaja ei maksa ajoneuvon toimittajalle sen hankkimisesta aiheutuneiden kustannusten kuoletusta täysimääräisesti eikä hän kanna jäljellä olevaan ajoneuvon arvoon liittyviä riskejä sopimuksen päättymishetkellä, ei kuulu direktiivin 2002/65 soveltamisalaan.

152

Direktiivin 2011/83 soveltamisalan osalta on kolmanneksi muistutettava, että direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan kyseistä direktiiviä sovelletaan siinä vahvistetuin edellytyksin ja siinä säädetyssä laajuudessa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiin sopimuksiin, lukuun ottamatta direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuja sopimuksia, joita ovat esimerkiksi sopimukset, jotka koskevat rahoituspalveluja, jotka määritellään direktiivin 2 artiklan 12 alakohdassa lähinnä vastaavasti kuin edellä tämän tuomion 139 kohdassa viitatussa direktiivin 2002/65 2 artiklan b alakohdassakin.

153

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaista leasingsopimusta ei voida pitää – edellä tämän tuomion 143–149 kohdassa esitettyjä vastaavin perustein – direktiivin 2011/83 2 artiklan 12 alakohdassa tarkoitettuna rahoituspalvelua koskevana sopimuksena. On kuitenkin mahdollista, että tällainen leasingsopimus on luokiteltava direktiivin 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitetuksi palvelusopimukseksi.

154

Tässä yhteydessä on todettava, että viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitettu palvelusopimuksen käsite on määritelty laajasti siten, että sillä tarkoitetaan ”muuta sopimusta kuin kauppasopimusta, jonka mukaisesti elinkeinonharjoittaja suorittaa tai sitoutuu suorittamaan kuluttajalle palvelun ja kuluttaja maksaa tai sitoutuu maksamaan palvelun hinnan”. Tämän säännöksen sanamuodosta seuraa, että tämä käsite on ymmärrettävä siten, että se kattaa kaikki sopimukset, jotka eivät kuulu kauppasopimuksen käsitteen alaan (tuomio 12.3.2020, Verbraucherzentrale Berlin, C‑583/18, EU:C:2020:199, 22 kohta).

155

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaista leasingsopimusta, jolla elinkeinonharjoittaja sitoutuu antamaan ajoneuvon kuluttajan käyttöön osamaksuja vastaan ja johon ei liity ajoneuvon lunastusvelvollisuutta leasingjakson lopussa, ei ole pidettävä direktiivin 2011/83 2 artiklan 5 alakohdassa tarkoitettuna kauppasopimuksena, jolla ajoneuvon omistusoikeus siirrettäisiin kuluttajalle. Koska kyseinen sopimus ei myöskään kuulu kyseisen direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa säädettyjen poikkeuksien alaan, on katsottava, että sopimus kuuluu kyseisen direktiivin soveltamisalaan sen 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettuna palvelusopimuksena.

156

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑38/21 esitettyyn viidenteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2011/83 2 artiklan 6 alakohtaa, luettuna yhdessä sen 3 artiklan 1 kohdan kanssa, on tulkittava siten, että moottoriajoneuvoa koskeva leasingsopimus, jolle on ominaista se, että kyseisessä sopimuksessa tai erillisessä sopimuksessa ei määrätä, että kuluttaja on velvollinen lunastamaan ajoneuvon sopimuksen päättyessä, kuuluu kyseisen direktiivin soveltamisalaan sen 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettuna palvelusopimuksena. Tällainen sopimus ei sen sijaan kuulu direktiivin 2002/65 eikä direktiivin 2008/48 soveltamisalaan.

Asiassa C‑38/21 esitetyt kuudes, seitsemäs ja kahdeksas kysymys

157	On huomattava, että nämä kolme kysymystä on esitetty siltä varalta, että unionin tuomioistuin katsoo, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen leasingsopimus on luokiteltava direktiivissä 2002/65 ja/tai direktiivissä 2011/83 tarkoitetuksi rahoituspalvelua koskevaksi sopimukseksi.

158

Edellä tämän tuomion 149, 151 ja 156 kohdassa esitetystä ilmenee, että tällaista sopimusta ei ole pidettävä mainituissa direktiiveissä tarkoitettuna rahoituspalveluna vaan direktiivin 2011/83 2 artiklan 6 alakohdassa, luettuna yhdessä sen 3 artiklan 1 kohdan kanssa, tarkoitettuna palvelusopimuksena.

159	Kuudennella, seitsemännellä ja kahdeksannella kysymyksellä on siis edelleenkin merkitystä siltä osin kuin ne koskevat kyseisen direktiivin säännösten tulkintaa.

160

Tässä yhteydessä on todettava, että näiden kysymysten tarkoituksena on lähinnä auttaa ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta ratkaisemaan, voiko VK vedota direktiivin 2011/83 9 artiklassa säädettyyn peruuttamisoikeuteen, jota sovelletaan ainoastaan etäsopimuksiin tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, vai onko tämä oikeus suljettu pois direktiivin 16 artiklan nojalla.

161

Tässä tilanteessa unionin tuomioistuin katsoo tarpeelliseksi vastata ensin kahdeksanteen kysymykseen, joka koskee etäsopimuksen käsitettä, sitten kuudenteen kysymykseen, joka koskee muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyn sopimuksen käsitettä, ja lopuksi seitsemänteen kysymykseen, joka koskee direktiivin 2011/83 16 artiklaa.

– Asiassa C‑38/21 esitetty kahdeksas kysymys

162

Kahdeksannella asiassa C‑38/21 esittämällään kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohtaa tulkittava siten, että direktiivin 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettu palvelusopimus, jonka kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja ovat tehneet etäviestimen avulla, voidaan luokitella direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohdassa tarkoitetuksi etäsopimukseksi, kun sopimuksen valmisteluvaiheessa kuluttaja on fyysisesti tavannut välittäjän, jolla on ollut valtuus vastata kuluttajan kysymyksiin ja valmistella sopimusta mutta ei valtuuksia tehdä sopimusta.

163

Tässä yhteydessä on yhtäältä muistutettava, että direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan etäsopimuksella tarkoitetaan sopimusta, joka tehdään elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välillä etämyyntiä varten luodussa myynti- tai palveluntarjontajärjestelmässä ilman, että elinkeinonharjoittaja ja kuluttaja ovat samanaikaisesti fyysisesti läsnä, ja käyttäen pelkästään yhtä tai useampaa etäviestintä sopimuksen tekemiseen asti, sopimuksen tekemisen ajankohta mukaan lukien.

164

Näin ollen kyseisen säännöksen sanamuodosta ja erityisesti ilmaisusta ”sopimuksen tekemiseen asti, sopimuksen tekemisen ajankohta mukaan lukien” seuraa, että jotta sopimus voidaan luokitella etäsopimukseksi, edellytyksen siitä, että elinkeinonharjoittaja ja kuluttaja käyttävät pelkästään yhtä tai useampaa etäviestintä ilman, että elinkeinonharjoittaja ja kuluttaja ovat samanaikaisesti fyysisesti läsnä, on täytyttävä paitsi sopimuksen tekemisessä sinänsä myös sen valmisteluvaiheessa.

165

Toisaalta direktiivin 2011/83 2 artiklan 2 alakohdassa säädetystä elinkeinonharjoittajan käsitteen määritelmästä ilmenee, että elinkeinonharjoittaja voi kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvien sopimusten yhteydessä toimia toisen, elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimivan henkilön välityksellä.

166

Tässä yhteydessä on huomattava, että välittäjä, jonka – kuten on tässä tapauksessa – elinkeinonharjoittaja on valtuuttanut laskemaan sopimuksen kohteen eri osatekijät, keskustelemaan kuluttajan kanssa sopimuksen yksityiskohdista ja sopimusehdoista, antamaan tietoja suunnitellusta sopimuksesta ja vastaamaan kuluttajan kysymyksiin sekä täyttämään, vastaanottamaan tai välittämään eteenpäin kuluttajan kirjallisen hakemuksen, joka koskee kyseisen sopimuksen tekemistä elinkeinonharjoittajan kanssa, toimii välttämättä yhtä aikaa sekä elinkeinonharjoittajan nimissä että sen puolesta.

167

Edellä tämän tuomion 163–166 kohdassa esitetystä ilmenee, että kun kuluttaja ja välittäjä, joka toimii elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta, ovat samanaikaisesti fyysisesti läsnä sopimuksen valmisteluvaiheessa, on lähtökohtaisesti niin, ettei sopimusta voida katsoa tehdyn käyttäen pelkästään yhtä tai useampaa etäviestintä.

168

Kuten direktiivin 2011/83 johdanto-osan 20 perustelukappaleesta ilmenee, etäsopimuksen käsitteen määritelmä kattaa kuitenkin tilanteet, joissa kuluttaja käy toimitiloissa vain hankkimassa tietoa tavaroista tai palveluista ja myöhemmin neuvottelee ja tekee sopimuksen etäsopimuksena. Sitä vastoin sopimusta, joka neuvotellaan elinkeinonharjoittajan toimitiloissa ja tehdään lopullisesti etäviestimien avulla, ei pidetä etäsopimuksena.

169

Direktiivin 2011/83 etäsopimuksia koskevilla säännöksillä pyritään vastaavasti välttämään se, että etäviestimen käyttö johtaisi kuluttajalle toimitettavien tietojen vähenemiseen erityisesti, koska tiedoilla, jotka kuluttajalle annetaan ennen sopimuksen tekemistä direktiivin 6 artiklan nojalla ja joita ovat paitsi sopimusehtoja ja sopimuksen tekemisen seurauksia koskevat tiedot, joiden perusteella kuluttaja voi päättää, haluaako hän tehdä sopimuksen elinkeinonharjoittajan kanssa, myös tämän sopimuksen asianmukaisen täyttämisen ja etenkin kuluttajalle kuuluvien oikeuksien käyttämisen edellyttämät tiedot, on perustavanlaatuista merkitystä kuluttajalle (ks. vastaavasti tuomio 23.1.2019, Walbusch Walter Busch, C‑430/17, EU:C:2019:47, 35 ja 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 5.5.2022, Victorinox, C‑179/21, EU:C:2022:353, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

170

Näin ollen direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohdassa tarkoitettuina etäsopimuksina ei ole pidettävä sopimuksia, jotka on tosin tehty elinkeinonharjoittajan kanssa etäviestimellä mutta joista kuluttaja ja elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimiva välittäjä ovat neuvotelleet siten, että kuluttaja on fyysisesti tavannut välittäjän, jolta hän on saanut muun muassa direktiivin 2011/83 6 artiklassa tarkoitetut tiedot ja jolle hän on voinut esittää kysymyksiä suunnitellusta sopimuksesta tai esitetystä tarjouksesta varmistuakseen siitä, millainen ulottuvuus olisi hänen mahdollisella sopimukseen perustuvalla sitoumuksellaan elinkeinonharjoittajan kanssa.

171

Kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan yhtä tai useampaa etäviestintä käyttäen tekemää sopimusta voidaan sen sijaan pitää direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohdassa tarkoitettuna etäsopimuksena, kun elinkeinonharjoittajan kanssa tehtävän sopimuksen valmisteluvaiheessa kuluttaja on fyysisesti tavannut elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimivan välittäjän, joka on kuitenkin vain antanut kuluttajalle mahdollisuuden kerätä tietoja sopimuksen kohteesta ja joka on mahdollisesti vastaanottanut ja välittänyt elinkeinonharjoittajalle kuluttajan hakemuksen neuvottelematta kuluttajan kanssa ja antamatta kuluttajalle direktiivin 2011/83 6 artiklassa tarkoitettuja tietoja.

172

Edellä tämän tuomion 46 ja 166 kohdassa esitetystä ilmenee, että VK ja BMW Bankin valtuutuksen nojalla sen nimissä tai puolesta toiminut välittäjä ovat neuvotelleet sopimuksen tekemisestä etenkin, koska kyseiset henkilöt ovat keskustelleet leasingvuokran eri osatekijöistä, leasingin kestosta, käsirahan määrästä ja kuukausieristä – eli direktiivin 2011/83 6 artiklan 1 kohdan a, e, g ja o alakohdissa tarkoitetuista tiedoista – ja välittäjä on lisäksi vastannut VK:n suunniteltua sopimusta koskeviin kysymyksiin. Sillä varauksella, ett’ VK on tässä valmisteluvaiheessa saanut selvällä ja ymmärrettävällä tavalla kaikki mainitun direktiivin 6 artiklassa tarkoitetut tiedot, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava, on siis katsottava edellä tämän tuomion 170 kohdassa esitetyn mukaisesti, että pääasiassa kyseessä olevaa leasingsopimusta ei ole pidettävä direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohdassa tarkoitettuna etäsopimuksena.

173

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑38/21 esitettyyn kahdeksanteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohtaa on tulkittava siten, että direktiivin 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettua palvelusopimusta, jonka kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja ovat tehneet etäviestimen avulla, ei voida luokitella direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohdassa tarkoitetuksi etäsopimukseksi, kun sopimuksen tekemistä on edeltänyt neuvotteluvaihe, jossa kuluttaja ja välittäjä, joka on toiminut elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta, ovat olleet samanaikaisesti fyysisesti läsnä ja jonka aikana kuluttaja on saanut välittäjältä neuvotteluja varten kaikki direktiivin 2011/83 6 artiklassa tarkoitetut tiedot ja hän on voinut esittää välittäjälle kysymyksiä suunnitellusta sopimuksesta tai esitetystä tarjouksesta varmistuakseen siitä, millainen ulottuvuus olisi hänen mahdollisella sopimukseen perustuvalla sitoumuksellaan elinkeinonharjoittajan kanssa.

– Asiassa C‑38/21 esitetty kuudes kysymys

174

Kuudennella asiassa C‑38/21 esittämällään kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2011/83 2 artiklan 8 alakohdan a alakohtaa tulkittava siten, että kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välinen direktiivin 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettu palvelusopimus voidaan luokitella kyseisen direktiivin 2 artiklan 8 alakohdan a alakohdassa tarkoitetuksi muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyksi sopimukseksi, kun etäviestimen avulla tehdyn sopimuksen valmisteluvaiheessa kuluttaja on käynyt sellaisen välittäjän toimitiloissa, joka on sopimusneuvotteluissa toiminut elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta mutta joka harjoittaa eri alan liiketoimintaa kuin kyseinen elinkeinonharjoittaja.

175

Tässä yhteydessä on muistutettava, että direktiivin 2011/83 2 artiklan 8 alakohdan a alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyllä sopimuksella tarkoitetaan muun muassa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä sopimusta, joka tehdään sekä elinkeinonharjoittajan että kuluttajan ollessa samanaikaisesti fyysisesti läsnä paikassa, joka ei ole elinkeinonharjoittajan toimitila. Direktiivin 2 artiklan 9 alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan toimitiloilla tarkoitetaan kiinteää vähittäismyyntipaikkaa, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa vakituisesti, tai siirrettävää vähittäismyyntipaikkaa, jossa elinkeinonharjoittaja harjoittaa toimintaansa tavanomaisesti.

176

Direktiivin 2011/83 2 artiklan 2 alakohdassa säädetään, että elinkeinonharjoittaja voi toimia elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimivan toisen henkilön välityksellä. Lisäksi direktiivin johdanto-osan 22 perustelukappaleesta ilmenee, että välittäjän toimitiloja on pidettävä tässä direktiivissä tarkoitettuina toimitiloina eli toisin sanoen direktiivin 2 artiklan 9 alakohdassa tarkoitettuina elinkeinonharjoittajan toimitiloina.

177

Kun edellä mainittuja säännöksiä siis luetaan yhdessä mainitun perustelukappaleen valossa, ilmenee, että kun kuluttaja vierailee oma-aloitteisesti elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta toimivan välittäjän toimitiloissa ja neuvottelee siellä sopimuksesta ennen kuin hän tekee sopimuksen elinkeinonharjoittajan kanssa etäviestimellä, kyseistä sopimusta ei voida pitää direktiivin 2011/83 2 artiklan 8 alakohdan a alakohdassa tarkoitettuna muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtynä sopimuksena, ja näin on, vaikka kuluttaja olisi vieraillut ainoastaan välittäjän toimitiloissa.

178

Tätä tulkintaa tukee direktiivin 2011/83 muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjä sopimuksia koskevien säännösten tavoite, jona on – kuten direktiivin johdanto-osan 21 ja 37 perustelukappaleesta ilmenee – kuluttajan suojaaminen psykologiselta paineelta tai siltä, että hän joutuisi tilanteeseen, johon hän ei ole osannut varautua, kun hän on muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa (ks. vastaavasti tuomio 7.8.2018, Verbraucherzentrale Berlin, C‑485/17, EU:C:2018:642, 33 kohta).

179

Tässä asiayhteydessä unionin tuomioistuin on jo todennut, että vaikka unionin lainsäätäjä on lähtökohtaisesti säätänyt peruuttamisoikeudesta suojellakseen kuluttajaa muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten osalta niissä tilanteissa, joissa kuluttaja ei ole sopimusta tehtäessä tiloissa, joissa elinkeinonharjoittaja toimii vakituisesti tai tavanomaisesti, se on tehnyt näin, koska se on katsonut, että kuluttaja voi varautua siihen, että elinkeinonharjoittaja ottaa häneen yhteyttä, vain, kun hän vierailee omasta aloitteestaan tiloissa, joissa elinkeinonharjoittaja toimii vakituisesti tai tavanomaisesti, joten kyseinen kuluttaja ei voi tarvittaessa väittää pätevästi jälkeenpäin olleensa yllättynyt kyseisen elinkeinonharjoittajan tarjouksesta (ks. vastaavasti tuomio 7.8.2018, Verbraucherzentrale Berlin, C‑485/17, EU:C:2018:642, 34 kohta).

180

Asiaa ei voida arvioida toisin, kun kuluttaja vierailee omasta aloitteestaan sellaisen välittäjän toimitiloissa, joka kaikesta päätellen toimii tällaisen elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta, riippumatta siitä, onko kyseisellä välittäjällä valtuutus ainoastaan sopimuksen neuvottelemiseen vai niin ikään sen tekemiseen. Tässä tilanteessa välittäjän toimitilat on rinnastettava direktiivin 2011/83 2 artiklan 8 alakohdan a alakohdassa, luettuna yhdessä direktiivin johdanto-osan 22 perustelukappaleen kanssa, tarkoitettuihin elinkeinonharjoittajan toimitiloihin.

181

Kun kyseinen välittäjä on kuitenkin elinkeinonharjoittaja, jonka harjoittama liiketoiminta on eri alan liiketoimintaa kuin sen elinkeinonharjoittajan liiketoiminta, jonka nimissä tai puolesta välittäjä toimii, tällaisen rinnastuksen tekemiseksi ratkaisevaa merkitystä on sillä, saattaako tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja varautua siihen, että kun hän vierailee kyseisen välittäjän toimitiloissa, välittäjä ottaa häneen yhteyttä kaupallisessa tarkoituksessa sen elinkeinonharjoittajan, jonka nimissä tai puolesta kyseinen välittäjä toimii, liiketoimintaan kuuluvan sopimuksen neuvottelemista ja myöhemmin etänä tekemistä varten (ks. vastaavasti tuomio 7.8.2018, Verbraucherzentrale Berlin, C‑485/17, EU:C:2018:642, 43 ja 44 kohta).

182

Näin ollen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava, saattoiko VK, kun hän vieraili autokauppiaan toimitiloissa, tavanomaisesti valistuneen ja kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan näkökulmasta arvioituna varautua siihen, että autokauppias ottaa häneen yhteyttä kaupallisessa tarkoituksessa BMW Bankin kanssa tehtävän leasingsopimuksen neuvottelemista ja tekemistä varten, ja saattoiko hän lisäksi helposti ymmärtää, että autokauppias toimi kyseisen elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta.

183

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑38/21 esitettyyn kuudenteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2011/83 2 artiklan 8 alakohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä direktiivin 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettua palvelusopimusta ei voida luokitella kyseisen direktiivin 2 artiklan 8 alakohdan a alakohdassa tarkoitetuksi muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyksi sopimukseksi, kun etäviestimen avulla tehdyn sopimuksen valmisteluvaiheessa kuluttaja on vieraillut sellaisen välittäjän toimitiloissa, joka on sopimusneuvotteluissa toiminut elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta mutta joka harjoittaa eri alan liiketoimintaa kuin kyseinen elinkeinonharjoittaja, edellyttäen, että kyseinen kuluttaja olisi tavanomaisesti valistuneena ja kohtuullisen tarkkaavaisena ja huolellisena keskivertokuluttajana osannut varautua siihen, että kun hän vierailee välittäjän toimitiloissa, välittäjä ottaa häneen yhteyttä kaupallisessa tarkoituksessa mainitun elinkeinonharjoittajan kanssa tehtävän palvelusopimuksen neuvottelemista ja tekemistä varten, ja että kuluttaja on lisäksi helposti voinut ymmärtää, että kyseinen välittäjä toimi kyseisen elinkeinonharjoittajan nimissä ja puolesta.

– Asiassa C‑38/21 esitetty seitsemäs kysymys

184

Seitsemännellä asiassa C‑38/21 esittämällään kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohtaa tulkittava siten, että peruuttamisoikeutta, jota sovelletaan kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluviin etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, koskevaan kyseisessä säännöksessä säädettyyn poikkeukseen, joka koskee autonvuokrauspalveluja, jos sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa, voidaan vedota kuluttajaa vastaan, kun hän on tehnyt elinkeinonharjoittajan kanssa 24 kuukautta kestävän moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen, jota on pidettävä kyseisessä direktiivissä tarkoitettuna etäsopimuksena tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtynä sopimuksena.

185

Aluksi on täsmennettävä, että unionin tuomioistuimen vastauksella tähän kysymykseen on merkitystä vain siinä tapauksessa, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin luokittelee pääasiassa kyseessä olevan leasingsopimuksen, kun otetaan huomioon asiassa C‑38/21 esitettyihin kahdeksanteen ja kuudenteen kysymykseen annetut vastaukset, direktiivissä 2011/83 tarkoitetuksi etäsopimukseksi tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyksi sopimukseksi.

186

Tämän täsmennyksen jälkeen on muistutettava, että direktiivin 9–15 artiklassa annetaan kuluttajalle peruuttamisoikeus, kun hän on tehnyt joko kyseisen direktiivin 2 artiklan 7 alakohdassa tarkoitetun etäsopimuksen tai direktiivin 2 artiklan 8 alakohdassa tarkoitetun muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyn sopimuksen, ja niissä säädetään kyseisen peruuttamisoikeuden käyttämisen edellytyksistä ja yksityiskohtaisista säännöistä.

187	Direktiivin 2011/83 16 artiklassa säädetään kuitenkin poikkeuksia tähän peruuttamisoikeuteen, mukaan lukien 16 artiklan l alakohdassa tarkoitettu poikkeus, joka koskee autonvuokrauspalveluja, jos sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa.

188

On siis ratkaistava, onko pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen 24 kuukaudeksi tehdyn moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen katsottava liittyvän direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdassa tarkoitettuihin ”autonvuokrauspalvelu[ihin, joiden osalta] sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa”. Koska säännöksessä ei viitata jäsenvaltioiden oikeuteen, tätä käsitettä on edellä tämän tuomion 133 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti tulkittava itsenäisesti ja yhtenäisesti ottamalla huomioon käsitteen sanamuoto, mainitun säännöksen asiayhteys ja sen tavoite.

189

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että jos tulkittavat termit ovat säännöksessä, joka on poikkeus yleisestä periaatteesta tai tarkemmin unionin kuluttajansuojaa koskevista säännöksistä, niitä on tulkittava suppeasti (ks. vastaavasti tuomio 10.3.2005, EasyCar, C‑336/03, EU:C:2005:150, 21 kohta ja tuomio 14.5.2020, NK(Omakotitalon suunnittelu), C‑208/19, EU:C:2020:382, 40 kohta). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseisen poikkeusjärjestelmän määrittelemiseksi käytettyjä ilmaisuja pitäisi tulkita niin, että järjestelmä menettäisi tavoitellut vaikutuksensa. Näiden ilmaisujen tulkinnan tulee nimittäin soveltua yhteen niiden tavoitteiden kanssa, joihin tällä järjestelmällä pyritään (tuomio 30.9.2021, Icade Promotion, C‑299/20, EU:C:2021:783, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

190

Direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdan sanamuodosta on ensinnäkin todettava, että säännöksessä tarkoitetuille autonvuokrauspalveluille on tyypillistä auton eli moottoriajoneuvon antaminen kuluttajan käyttöön määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa vuokran tai kuukausierien maksua vastaan (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 10.3.2005, EasyCar, C‑336/03, EU:C:2005:150, 27 kohta).

191

Kuten edellä tämän tuomion 148 kohdassa on todettu, pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen leasingsopimuksen pääasiallisena tarkoituksena on antaa kuluttajalle mahdollisuus käyttää ajoneuvoa määrätyn ajan kuluessa, tässä tapauksessa 24 kuukauden ajan, kyseisenä aikana kuukausittain suoritettua rahamääräistä maksua vastaan. Vaikka on totta, että tällaisen sopimuksen osatekijöihin kuuluu myös luoton myöntäminen, direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdan sanamuodon perusteella – siltä osin kuin siinä viitataan yleisesti autonvuokrauspalveluihin – ei voida katsoa, vaikka huomioon otetaan edellä tämän tuomion 189 kohdassa viitattu oikeuskäytäntö, että unionin lainsäätäjä olisi halunnut jättää moottoriajoneuvoa koskevat leasingsopimukset tämän säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle.

192

Kun otetaan huomioon erityisesti, että direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdassa asetetaan edellytykseksi, että autonvuokrasopimuksessa määrätään suorituksesta ”määrättynä” ajankohtana tai ”määrätyn” ajan kuluessa, ei voida katsoa, että unionin lainsäätäjä olisi tarkoittanut säännöksessä pelkästään lyhytaikaisia vuokrasopimuksia. Sana ”määrätty” voi nimittäin kattaa myös pidempiaikaisia vuokrasopimuksia, kuten 24 kuukauden pituisen vuokrasopimuksen, kunhan vuokrasopimuksen voimassaoloaika on määritelty sopimuksessa riittävän tarkasti.

193

Toiseksi kyseisen säännöksen asiayhteydestä on todettava, että on totta, että muiden siinä tarkoitettujen palvelujen kuin autonvuokrauksen (eli majoituksen tarjoaminen muuhun kuin asumistarkoitukseen, tavaroiden kuljetus, catering-palvelut ja vapaa-ajanpalvelut) suoritukset ovat yleensä kertaluonteisia tai suhteellisen lyhytaikaisia. Direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdasta ei kuitenkaan ilmene mitään konkreettista ajallista rajoitusta, jonka perusteella voitaisiin katsoa, että vain tietyn enimmäiskeston ajaksi tehdyt autonvuokrasopimukset voivat kuulua kyseisessä säännöksessä säädetyn peruuttamisoikeutta koskevan poikkeuksen piiriin. Näin on varsinkin, kun otetaan huomioon, että myös muiden kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen palvelujen suorituksista voidaan tietyissä olosuhteissa tehdä pitkäaikaissopimuksia.

194

Kolmanneksi on niin, että kun otetaan huomioon edellä tämän tuomion 190–193 kohdassa esitetty ja sen 189 kohdassa viitattu oikeuskäytäntö, kysymys siitä, kattaako käsite ”autonvuokrauspalvelu[t, joiden osalta] sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa”, jota on tulkittava suppeasti, pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset 24 kuukaudeksi tehdyt moottoriajoneuvoa koskevat leasingsopimukset, on ratkaistava direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdan tavoitteen perusteella.

195

Kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan 49 perustelukappaleesta ilmenee, mainittu tavoite on suojella elinkeinonharjoittajaa riskiltä, joka liittyy tietyn sellaisen kapasiteetin varaamiseen, jonka osalta tämän voi olla vaikea löytää muuta käyttöä, jos peruuttamisoikeutta käytetään (tuomio 31.3.2022, CTS Eventim, C‑96/21, EU:C:2022:238, 44 kohta).

196

Siten direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdan tarkoituksena on muun muassa varmistaa tiettyjen palvelujen tarjoajien etujen suojaaminen, jotta nämä eivät kärsisi suhteetonta vahinkoa ennakkovarausten kohteena olevien palvelujen peruuttamisesta ilman kuluja ja selityksiä sen johdosta, että kuluttaja tekee peruutuksen vähän ennen palvelun suorittamiselle sovittua määräpäivää (tuomio 31.3.2022, CTS Eventim, C‑96/21, EU:C:2022:238, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

197

Erityisesti autonvuokrausyritysten toiminnasta unionin tuomioistuin on todennut, että suoja, jota unionin lainsäätäjä on halunnut antaa kyseisessä säännöksessä säädetyllä poikkeuksella peruuttamisoikeuteen, liittyy siihen, että tällaisten yritysten täytyy ryhtyä toimenpiteisiin toteuttaakseen sovitun palvelun varauksessa määrättynä ajankohtana, ja ne kärsivät tämän vuoksi peruuttamisen tapahtuessa samoista haitoista kuin muut kyseisessä säännöksessä luetelluilla aloilla toimivat yritykset (ks. analogisesti tuomio 10.3.2005, EasyCar, C‑336/03, EU:C:2005:150, 29 kohta).

198

Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen leasingsopimuksen yhteydessä elinkeinonharjoittaja hankkii kyseisen ajoneuvon kuluttajan pyynnöstä ja kuluttajan määrittelemien vaatimusten mukaisesti. Elinkeinonharjoittaja pysyy ajoneuvon omistajana sopimuksen voimassaoloajan ja kuluttajan on palautettava ajoneuvo elinkeinonharjoittajalle sopimuksen päättyessä, jotta elinkeinonharjoittaja voi osoittaa ajoneuvon uuteen käyttöön, esimerkiksi leasingvuokrata sen uudelleen, vuokrata sen toisella tavalla tai myydä sen.

199

Riippumatta siitä, kuinka pitkäksi ajaksi tällainen sopimus tehdään, on niin, että jos kuluttajalla katsottaisiin olevan peruuttamisoikeus, elinkeinonharjoittajan voisi olla vaikea osoittaa ajoneuvoa, joka on erityisesti hankittu kuluttajan pyynnöstä, jotta se vastaisi ominaisuuksiltaan kuluttajan vaatimuksia, uuteen käyttöön ilman kohtuuttomia vaikeuksia. Riippuen muun muassa ajoneuvon merkistä, mallista, moottorityypistä, korin väristä, sisustuksesta ja lisävarusteista voisi nimittäin käydä niin, että elinkeinonharjoittaja ei onnistu kohtuullisen ajan kuluessa peruuttamisoikeuden käyttämisestä osoittamaan ajoneuvoa toiseen vastaavaan käyttöön alun perin suunniteltua leasingjaksoa vastaavaksi ajaksi kärsimättä merkittäviä taloudellisia tappioita.

200

Tämä tulkinta on johdonmukainen, kun otetaan huomioon direktiivin 2011/83 16 artiklan c alakohdassa peruuttamisoikeudesta säädetty poikkeus, joka koskee ”sellaisten tavaroiden toimittami[sta], jotka on valmistettu kuluttajan vaatimusten mukaisesti tai selvästi henkilökohtaisia tarpeita vastaaviksi”. Asiassa C‑38/21 kyseessä olevan kaltainen leasingsopimus ei tosin koske tavaran toimittamista vaan palvelun suorittamista. Mainittu toinen poikkeus on kuitenkin osoitus unionin lainsäätäjän tarkoituksesta säätää, ettei peruuttamisoikeutta ole, jos tavara on tuotettu tai valmistettu kuluttajan tarkkojen vaatimusten mukaisesti, kuten silloin, kun uusi ajoneuvo tilataan ominaisuuksiltaan kuluttajan määrittämien tarkkojen vaatimusten mukaisena tarkoituksessa käyttää sitä leasingsopimuksen perusteella.

201

Edellä tämän tuomion 190–200 kohdassa suoritetusta direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdan sanamuodon mukaisesta, asiayhteyteen perustuvasta ja teleologisesta tulkinnasta ilmenee, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen 24 kuukaudeksi tehdyn moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen on katsottava liittyvän direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohdassa tarkoitettuun ”autonvuokrauspalvelu[un, jonka osalta] sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa”.

202

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑38/21 esitettyyn seitsemänteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohtaa on tulkittava siten, että peruuttamisoikeutta, jota sovelletaan kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluviin etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, koskeva kyseisessä säännöksessä säädetty poikkeus, joka koskee autonvuokrauspalveluja, jos sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa, kattaa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen, jota on pidettävä kyseisessä direktiivissä tarkoitettuna etäsopimuksena tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtynä sopimuksena, jos kyseisen sopimuksen pääasiallisena tarkoituksena on, että kuluttaja voi käyttää ajoneuvoa kyseisessä sopimuksessa määrätyn ajanjakson kuluessa säännöllisesti suoritettuja rahamääräisiä maksuja vastaan.

Asiassa C‑38/21 esitetyt neljä ensimmäistä kysymystä

203

Koska ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs kysymys koskevat direktiivin 2008/48 säännösten tulkintaa, ensiksi on todettava, että koska viidenteen asiassa C‑38/21 esitettyyn kysymykseen annetun vastauksen perusteella pääasiassa kyseessä olevan kaltainen leasingsopimus ei kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan, näihin neljään ensimmäiseen kysymykseen ei ole enää tarpeen vastata mainitun direktiivin kannalta, kun otetaan huomioon edellä tämän tuomion 110 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö,.

204	Tätä toteamusta ei aseta kyseenalaiseksi se, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut, että sen käsityksen mukaan tällaiseen leasingsopimukseen sovelletaan analogisesti kansallisen lainsäädännön säännöksiä, joilla direktiivi 2008/48 on pantu täytäntöön.

205

On totta, että direktiivin 2008/48 1 artiklan, luettuna yhdessä sen johdanto-osan kymmenennen perustelukappaleen kanssa, nojalla jäsenvaltioilla on siitä huolimatta, että direktiivillä on täydellisesti yhdenmukaistettu sen soveltamisalaan kuuluvat seikat, mahdollisuus pitää voimassa tai ottaa käyttöön kyseisen direktiivin säännöksiä tai sen tiettyjä säännöksiä vastaavaa kansallista lainsäädäntöä, joka koskee muita kuin kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvia luottosopimuksia, kuten direktiivin 2008/48 2 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettuja ”vuokra- tai leasingsopimuk[sia], jos tällaisessa sopimuksessa tai erillisessä sopimuksessa ei ole määräystä velvoitteesta lunastaa sopimuksen kohdetta”.

206

On niin ikään totta, että unionin tuomioistuin on useaan otteeseen katsonut, että sillä on toimivalta ratkaista unionin oikeuden sääntöjä koskevia ennakkoratkaisukysymyksiä sellaisissa tapauksissa, joissa kyseiset säännöt on tehty sovellettaviksi kansallisella oikeudella, jolloin kansallisessa oikeudessa noudatetaan unionin oikeudessa annettuja ratkaisuja täysin jäsenvaltion sisäisten tilanteiden ratkaisemiseksi. Tällaisessa tilanteessa unionilla on nimittäin selvä intressi siihen, että unionin oikeudesta omaksuttuja sääntöjä tai käsitteitä tulkitaan yhtenäisesti, jotta vältettäisiin myöhemmät tulkintaerot, eikä tämä riipu siitä, missä olosuhteissa näitä oikeussääntöjä tai käsitteitä sovelletaan (ks. vastaavasti tuomio 30.1.2020, I.G.I., C‑394/18, EU:C:2020:56, 45 ja 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

207

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee kuitenkin, että tässä tilanteessa on oltava niin, että kyseisiä unionin oikeussääntöjä sovelletaan kansallisen oikeuden nojalla suoraan ja ehdottomasti, jotta voidaan taata, että jäsenvaltion sisäisiä tilanteita sekä tilanteita, joihin sovelletaan unionin oikeutta, kohdellaan samalla tavoin, ja että ennakkoratkaisupyynnöstä on ilmettävä ne konkreettiset seikat, joiden perusteella voidaan todeta, että unionin oikeussääntöjä sovelletaan tällä tavalla suoraan ja ehdottomasti. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tätä varten ilmoitettava unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklan mukaisesti, miltä osin ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä olevalla oikeusriidalla sen puhtaasti sisäisestä luonteesta huolimatta on sellainen liittymä unionin oikeussääntöihin, joka tekee pyydetyn tulkinnan välttämättömäksi oikeusriidan ratkaisemiselle (ks. vastaavasti tuomio 30.1.2020, I.G.I., C‑394/18, EU:C:2020:56, 46, 48 ja 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

208

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut täydentävässä ennakkoratkaisupyynnössään, että Bundesgerichtshof on katsonut, että moottoriajoneuvoa koskevat leasingsopimukset, joiden mukaan kuluttajalla ei ole velvollisuutta lunastaa ajoneuvoa sopimuksen päättyessä, eivät kuulu BGB:n 506 §:n, jossa viitataan direktiivin 2008/48 täytäntöön panemiseksi annettuihin BGB:n säännöksiin, soveltamisalaan. Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma siitä, onko tämä tulkinta oikea, kyseinen tuomioistuin on siis todennut ennakkoratkaisupyynnössään, että Saksan oikeuteen kuuluvan Bundesgerichtshofin oikeuskäytännön mukaan direktiivin 2008/48 säännöksiä ei sovelleta suoraan ja ehdottomasti Saksan oikeuden nojalla pääasiassa kyseessä olevan kaltaisiin leasingsopimuksiin.

209

Toiseksi on huomattava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut täydentävässä ennakkoratkaisupyynnössään, että vaikka pääasiassa kyseessä oleva sopimus ei kuuluisi direktiivin 2008/48 soveltamisalaan, koska sitä ei ole pidettävä kulutusluottosopimuksena, asiassa C‑38/21 esitetyt kolmas ja neljäs kysymys ovat edelleen merkityksellisiä siinä tapauksessa, että kuluttaja voi vedota peruuttamisoikeuteen, josta säädetään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyjen sopimusten ja etäsopimusten osalta Saksan lain säännöksissä, joilla direktiivin 2002/65 ja direktiivin 2011/83 säännökset on pantu täytäntöön.

210

Tässä yhteydessä on todettava, että edellä tämän tuomion 156 kohdasta ilmenee, että VK:n kaltaisella kuluttajalla ei ole peruuttamisoikeutta direktiivin 2002/65 nojalla, koska pääasiassa kyseessä olevan kaltainen moottoriajoneuvoa koskeva leasingsopimus ei kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan. Lisäksi edellä tämän tuomion 156 ja 202 kohdasta ilmenee, että vaikka tällainen sopimus kuuluu direktiivin 2011/83 soveltamisalaan ja vaikka se voitaisiinkin luokitella kyseisen direktiivin 2 artiklan 6 tai 7 alakohdassa tarkoitetuksi muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyksi sopimukseksi tai etäsopimukseksi, elinkeinonharjoittajan kanssa sopimuksen tehneellä kuluttajalla ei ole peruuttamisoikeutta, kun otetaan huomioon kyseisen direktiivin 16 artiklan l alakohdassa säädetty.

211	Näin ollen asiassa C‑38/21 esitettyihin kolmanteen ja neljänteen kysymykseen ei ole tarpeen vastata direktiivien 2002/65 ja 2011/83 kannalta.

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitetyt ensimmäiset ennakkoratkaisukysymykset

212

Aluksi on muistutettava vastauksena C Bankin, Volkswagen Bankin ja Audi Bankin esittämään väitteeseen, jonka mukaan tätä kysymystä ei voida ottaa tutkittavaksi, että vaikka kyseisen kysymyksen sanamuodon perusteella unionin tuomioistuinta pyydetään lausumaan kansallisten oikeussääntöjen yhteensoveltuvuudesta unionin oikeuden kanssa, tällainen muotoilu ei kuitenkaan estä unionin tuomioistuinta esittämästä ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joiden avulla tämä voi itse arvioida kansallisen oikeuden yhteensoveltuvuutta unionin oikeuden kanssa (tuomio 17.3.2021, Consulmarketing, C‑652/19, EU:C:2021:208, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

213

Käsiteltävässä asiassa on todettava ensinnäkin, että asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitetyistä ennakkoratkaisupyynnöistä ilmenee, että näissä asioissa kyseessä olevissa sopimuksissa määrätään, että kuluttajalle asetettu peruuttamisen määräaika alkaa kulua vasta sopimuksen tekemisen jälkeen edellyttäen, että luotonottaja on saanut kaikki Saksan lainsäädännön mukaan pakolliset tiedot, jotka vastaavat sisällöltään lähinnä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdassa tarkoitettuja tietoja.

214

Seuraavaksi on todettava, että kyseisissä sopimuksissa on ehtoja, jotka vastaavat Saksan lainsäädännössä säädettyä lakisääteistä mallia. Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut, etteivät kaikki nämä sopimusehdot ole direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan mukaisia, se on lisäksi todennut, että EGBGB:n 247 §:n 6 momentin toisen kohdan kolmannesta virkkeestä ja 247 §:n 12 momentin ensimmäisen kohdan kolmannesta virkkeestä ilmenee, että jos sopimukseen sisältyy helposti havaittava, selkeästi muotoiltu sopimusehto, joka vastaa mainittua lakisääteistä mallia, sopimusehdon katsotaan täyttävän kuluttajalle peruuttamisoikeudesta annettavia tietoja koskevat vaatimukset.

215

Lopuksi on todettava, että vaikka asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitetyt ensimmäiset kysymykset koskevat direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan lisäksi myös kyseisen direktiivin 14 artiklan 1 kohtaa, tähän kysymykseen vastaamiseksi on tarpeen tulkita ainoastaan ensin mainittua säännöstä.

216

Näin ollen on katsottava, että ensimmäisellä asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esittämällään kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa säädetään lakisääteinen olettama, jonka mukaan elinkeinonharjoittaja on täyttänyt velvollisuutensa antaa kuluttajalle peruuttamisoikeutta koskevat tiedot, kun se viittaa sopimuksessa kansallisiin säännöksiin, joissa puolestaan viitataan tältä osin lakisääteiseen tiedotusmalliin, jolloin se käyttää tässä mallissa olevia ehtoja, jotka ovat ristiriidassa mainitun direktiivin kyseisen säännöksen kanssa. Jos tähän kysymykseen vastataan myöntävästi, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee myös, onko sen jätettävä soveltamatta kyseistä kansallista säännöstöä oikeusriidassa, jossa vastakkain on ainoastaan yksityisiä.

217

Tässä yhteydessä on aluksi korostettava, että asian C‑47/21 ja asian C‑232/21 pääasioissa kyseessä olevat luottosopimukset vastaavat direktiivin 2008/48 3 artiklan c alakohdassa säädettyä luottosopimusten määritelmää. Näin ollen kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaisesti kyseiset sopimukset kuuluvat direktiivin soveltamisalaan.

218

Tämän täsmennyksen jälkeen on muistutettava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdassa luetellaan tiedot, jotka on mainittava selkeästi ja tiiviisti luottosopimuksessa, joka kuuluu kyseisen direktiivin soveltamisalaan sen 2 artiklan nojalla. Direktiivin 10 artiklan 2 kohdan p alakohdassa säädetään erityisesti, että luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti peruuttamisoikeus tai ettei sitä ole, tämän oikeuden käyttämisen määräaika ja muut ehdot sen käyttämiselle, mukaan lukien tiedot kuluttajan velvollisuudesta maksaa nostettu pääoma ja korko sekä maksettavan koron määrä päivää kohden.

219

Unionin tuomioistuin on jo katsonut, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohta on esteenä sille, että luottosopimuksessa viitataan tämän direktiivin 10 artiklassa tarkoitettujen tietojen osalta kansalliseen säännökseen, jossa puolestaan viitataan kyseessä olevan jäsenvaltion oikeuden muihin säännöksiin. Kun nimittäin kuluttajan tekemässä sopimuksessa viitataan tiettyihin kansallisen oikeuden säännöksiin niiden tietojen osalta, jotka direktiivin 2008/48 10 artiklan nojalla on mainittava, kuluttaja ei voi sopimuksen perusteella määrittää sopimukseen perustuvan sitoumuksensa laajuutta eikä valvoa, sisältyvätkö kaikki kyseisen säännöksen nojalla vaaditut seikat hänen tekemäänsä sopimukseen, eikä varsinkaan tarkistaa, onko hänellä mahdollisesti oleva peruuttamisen määräaika alkanut kulua (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Kreissparkasse Saarlouis, C‑66/19, EU:C:2020:242, 44 ja 49 kohta).

220

Näin ollen direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohta on esteenä sille, että luottosopimukseen otetaan ehto, jossa viitataan kansallisiin säännöksiin, joissa puolestaan viitataan säädettyyn tiedotusmalliin, kuten lakisääteiseen malliin. Näin on varsinkin silloin, kun tällaisen mallin mukaiset ehdot ovat mainitun säännöksen vastaisia, koska kyseisen sopimuksen asiayhteydessä niitä ei voida pitää selkeinä. Näin ollen direktiivin 10 artiklan 2 kohdan p alakohta on niin ikään esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa säädetään lakisääteinen olettama, jonka nojalla elinkeinonharjoittajan, joka käyttää tällaisia ehtoja, katsotaan täyttäneen velvollisuutensa antaa kuluttajalle peruuttamisoikeutta koskevat tiedot.

221

Päätelmistä, jotka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tehtävä tästä toteamuksesta, on muistutettava, että kun kansallisen tuomioistuimen ratkaistavana on asia, jossa vastakkain on ainoastaan yksityisiä, sen on soveltaessaan kansallisen oikeuden säännöksiä, jotka on annettu direktiivissä säädettyjen velvollisuuksien saattamiseksi osaksi kansallista oikeusjärjestystä, otettava huomioon kansallisen oikeuden säännökset kokonaisuudessaan ja tulkittava niitä mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti direktiivillä tavoitellun päämäärän kanssa yhdenmukaisen ratkaisun aikaansaamiseksi (tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

222

Tällä kansallisen oikeuden direktiivin mukaista tulkintaa koskevalla periaatteella on kuitenkin tietyt rajat. Kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua direktiivin sisältöön, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä se voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem ‑tulkinnalle (tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

223

Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että Bundesgerichtshofin mukaan pääasiassa kyseessä olevien kansallisten säännösten sanamuoto, syntyhistoria ja tarkoitus ovat esteenä sille, että niitä voitaisiin tulkita direktiivin 2008/48 mukaisesti. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin puolestaan viittaa oikeuskirjallisuuteen, jossa on osin puollettu tällaista tulkintaa, vaikka se samalla harkitsee jättävänsä soveltamatta kyseisiä kansallisia säännöksiä.

224

Tässä tilanteessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tutkittava, voidaanko kyseisiä kansallisia säännöksiä tulkita direktiivin 2008/48 mukaisesti, eikä kyseinen tuomioistuin voi pätevästi katsoa, että sen on mahdotonta tulkita kyseisiä säännöksiä tällä tavalla pelkästään sen vuoksi, että muut kyseisen jäsenvaltion tuomioistuimet, vaikka kyse olisi jäsenvaltion ylimmästä tuomioistuimesta, ovat tulkinneet näitä säännöksiä tavalla, joka ei sovi yhteen unionin oikeuden kanssa (ks. vastaavasti tuomio 22.4.2021, Profi Credit Slovakia,C‑485/19, EU:C:2021:313, 72 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

225

Jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että tämä on mahdotonta, on muistutettava, että jos kansallista säännöstöä ei voida tulkita unionin oikeuden vaatimusten mukaisesti, unionin oikeuden ensisijaisuusperiaatteen mukaan kansallisella tuomioistuimella, jonka tehtävänä on toimivaltansa puitteissa soveltaa unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä, on velvollisuus varmistaa kyseisten säännösten ja määräysten täysi vaikutus ja jättää tarvittaessa omasta aloitteestaan soveltamatta kaikkia myös myöhempiä kansallisia säännöstöjä ja käytäntöjä, jotka ovat ristiriidassa sellaisen unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen kanssa, jolla on välitön oikeusvaikutus, ilman, että sen olisi pyydettävä tai odotettava, että tällainen säännöstö ensin poistetaan lainsäädäntöteitse tai jollakin muulla perustuslain mukaisella keinolla (tuomio 8.3.2022, Bezirkshauptmannschaft Hartberg-Fürstenfeld (Välitön oikeusvaikutus), C‑205/20, EU:C:2022:168, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 24.7.2023, Lin, C‑107/23 PPU, EU:C:2023:606, 95 kohta).

226

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvollisuuksia yksityiselle eikä siihen näin ollen voida sellaisenaan vedota kansallisessa tuomioistuimessa yksityistä vastaan. Näin ollen kansallinen tuomioistuin ei voi edes selkeän, täsmällisen ja ehdottoman direktiivin säännöksen perusteella jättää soveltamatta sen kanssa ristiriidassa olevaa kansallisen oikeutensa säännöstä, jos näin tehtäessä yksityiselle asetettaisiin lisävelvollisuus (ks. vastaavasti tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

227

Käsiteltävässä asiassa on selvää yhtäältä, että pääasioiden oikeudenkäynneissä vastakkain on ainoastaan yksityisiä. Toisaalta on niin, että jos pääasioiden oikeudenkäynneissä jätettäisiin soveltamatta kyseisiä kansallisia säännöksiä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan nojalla, oikeudenkäynneissä vastaajina olevat pankit eivät voisi vedota kyseisissä säännöksissä säädettyyn lakisääteiseen olettamaan, ja niiden olisi näin ollen mainittava pääasioissa kyseessä olevissa sopimuksissa selkeästi ja ymmärrettävästi kyseisessä säännöksessä luetellut peruuttamisoikeutta koskevat tiedot. Edellisessä kohdassa mainitun oikeuskäytännön nojalla on kuitenkin poissuljettua, että kyseiselle säännökselle annettaisiin tällainen vaikutus pelkästään unionin oikeuden perusteella.

228

Tästä seuraa, että kansallisen tuomioistuimen ei ole pelkästään unionin oikeuden perusteella jätettävä soveltamatta EGBGB:n 247 §:n 6 momentin toisen kohdan kolmatta virkettä ja saman pykälän 12 momentin ensimmäisen kohdan kolmatta virkettä, vaikka ne ovat ristiriidassa direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdan kanssa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kyseisellä tuomioistuimella olevaa mahdollisuutta jättää kyseisiä säännöksiä soveltamatta kansallisen oikeuden perusteella (ks. analogisesti tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 33 kohta).

229

On kuitenkin täsmennettävä, että tarvittaessa asianosainen, jonka oikeuksia on loukattu sen vuoksi, että kansallinen oikeus on ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, voi vedota 19.11.1991 annetussa tuomiossa Francovich ym. (C‑6/90 ja C‑9/90, EU:C:1991:428) vahvistettuun oikeuskäytäntöön saadakseen korvausta kärsimästään vahingosta (ks. vastaavasti tuomio 7.3.1996, El Corte Inglés, C‑192/94, EU:C:1996:88, 22 kohta ja tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

230

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyihin ensimmäisiin kysymyksiin on vastattava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa säädetään lakisääteinen olettama, jonka mukaan elinkeinonharjoittaja on täyttänyt velvollisuutensa antaa kuluttajalle peruuttamisoikeutta koskevat tiedot, kun se viittaa sopimuksessa kansallisiin säännöksiin, joissa puolestaan viitataan tältä osin lakisääteiseen tiedotusmalliin, jolloin se käyttää tässä mallissa olevia ehtoja, jotka ovat ristiriidassa mainitun direktiivin kyseisen säännöksen mukaisten vaatimusten kanssa. Jos kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltävänä on oikeusriita, jossa vastakkain on ainoastaan yksityisiä, ei voi tulkita kyseistä kansallista säännöstöä direktiivin 2008/48 mukaisesti, sillä ei ole pelkästään unionin oikeuden perusteella velvollisuutta jättää kyseistä säännöstöä soveltamatta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kyseisellä tuomioistuimella olevaa mahdollisuutta jättää kyseisiä säännöksiä soveltamatta kansallisen oikeuden perusteella tai, jos tämä ei ole mahdollista, asianosaisella, jonka oikeuksia on loukattu sen vuoksi, että kansallinen oikeus on ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, olevaa oikeutta vaatia korvausta tällä perusteella kärsimästään vahingosta.

Asiassa C‑232/21 esitetyn toisen ennakkoratkaisukysymyksen a kohta

231

Asiassa C‑232/21 esittämänsä toisen kysymyksen a kohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaa tulkittava siten, että päivää kohden maksettava koron määrä, joka luottosopimuksessa on kyseisen säännöksen nojalla mainittava ja jota sovelletaan, jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, on käytävä laskennallisesti ilmi sopimuksen mukaisesta lainakorosta.

232

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdassa säädetään, että luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti tiedot kuluttajan velvollisuudesta – jos hän käyttää peruuttamisoikeuttaan – maksaa nostettu pääoma ja korko 14 artiklan 3 kohdan b alakohdan mukaisesti sekä maksettavan koron määrä päivää kohden.

233

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdasta, luettuna yhdessä direktiivin johdanto-osan 31 perustelukappaleen kanssa, ilmenee, että velvollisuus mainita paperille tai muulle pysyvälle välineelle laaditussa luottosopimuksessa selkeästi ja tiiviisti kyseisessä säännöksessä tarkoitetut seikat on tarpeen, jotta kuluttaja voisi tuntea oikeutensa ja velvollisuutensa (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

234

Se, että kuluttaja tuntee ja ymmärtää hyvin seikat, jotka luottosopimukseen on direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan mukaan ehdottomasti sisällyttävä, on välttämätöntä kyseisen sopimuksen asianmukaisen täyttämisen ja erityisesti kuluttajan oikeuksien, mukaan lukien peruuttamisoikeuden, käyttämisen kannalta (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

235

Jotta nämä seikat voidaan ymmärtää hyvin direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdassa säädetyn selkeyden vaatimuksen mukaisesti, luottosopimuksessa mainitut tiedot eivät siis saa olla siten ristiriitaisia, että ne voivat objektiivisesti tarkasteltuna erehdyttää tavanomaisesti valistunutta ja kohtuullisen tarkkaavaista ja huolellista keskivertokuluttajaa sen suhteen, mikä on hänen sopimukseen perustuvien oikeuksiensa ja velvoitteidensa ulottuvuus.

236

Lisäksi direktiivin 2008/48 14 artiklan 3 kohdan b alakohdassa säädetään muun muassa, että jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, korko on laskettava sovitun lainakoron perusteella. On katsottava, että koron käsite kattaa myös kyseisen direktiivin 10 artiklan 2 kohdan p alakohdassa tarkoitetun koron määrän päivää kohden, koska direktiivin 14 artiklan 3 kohdan b alakohta koskee pääomalle ”kertynyt[tä] korko[a] luoton nostopäivästä päivään, jona pääoma maksetaan takaisin”.

237

Näin ollen direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohdasta ja 14 artiklan 3 kohdan b alakohdasta yhdessä luettuina ilmenee, että maksettava koron määrä, jonka kuluttaja on velvollinen suorittamaan päivää kohden, jos hän käyttää peruuttamisoikeuttaan, ei missään tapauksessa voi olla suurempi kuin määrä, joka lasketaan sopimuksessa sovitun lainakoron perusteella.

238

Kun otetaan huomioon edellä tämän tuomion 233–235 kohdassa viitattu oikeuskäytäntö, sopimuksessa ilmoitetut päivää kohden maksettavan koron määrää koskevat tiedot on esitettävä selkeästi ja tiiviisti; erityisesti edellytetään, että luettuna yhdessä muiden tietojen kanssa tiedot eivät saa olla siten ristiriitaisia, että ne voivat objektiivisesti tarkasteltuna erehdyttää tavanomaisesti valistunutta ja kohtuullisen tarkkaavaista ja huolellista keskivertokuluttajaa sen suhteen, minkä suuruinen on päivää kohden lopulta maksettavan koron määrä. Jos tietoja ei ole esitetty tällä tavalla, velvollisuutta maksaa päiväkohtaista korkoa ei ole.

239

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tutkittava, saattoiko – kun otetaan huomioon asiassa C‑232/21 kyseessä olevat sopimusehdot – tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja selvästi hahmottaa, mikä on päivää kohden maksettavan koron määrä, jonka kuluttaja on velvollinen suorittamaan, jos hän käyttää peruuttamisoikeuttaan.

240

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑232/21 esitetyn toisen kysymyksen a kohtaan on vastattava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 14 artiklan 3 kohdan b alakohdan kanssa, on tulkittava siten, että päivää kohden maksettavan koron määrä, joka on mainittava luottosopimuksessa kyseisen säännöksen nojalla ja jota on maksettava, jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, ei missään tapauksessa voi olla suurempi kuin määrä, joka lasketaan sopimuksessa sovitun lainakoron perusteella. Sopimuksessa ilmoitetut päivää kohden maksettavan koron määrää koskevat tiedot on esitettävä selkeästi ja tiiviisti; luettuna yhdessä muiden tietojen kanssa tiedot eivät etenkään saa olla siten ristiriitaisia, että ne voivat objektiivisesti tarkasteltuna erehdyttää tavanomaisesti valistunutta ja kohtuullisen tarkkaavaista ja huolellista keskivertokuluttajaa sen suhteen, minkä suuruinen on päivää kohden lopulta maksettavan koron määrä. Jos tietoja ei ole esitetty tällä tavalla, velvollisuutta maksaa päiväkohtaista korkoa ei ole.

Asiassa C‑47/21 esitetyn toisen ennakkoratkaisukysymyksen d kohta

241

Asiassa C‑47/21 esittämänsä toisen ennakkoratkaisukysymyksen d kohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava olennaiset muodolliset edellytykset tuomioistuimen ulkopuolisten valitus‑ ja oikeussuojamenettelyjen käyttämiselle, vai riittääkö, että sopimuksessa viitataan tältä osin menettelysääntöihin, jotka ovat saatavilla pyynnöstä tai joihin voidaan tutustua verkkosivuilla.

242

Tässä yhteydessä on muistutettava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdassa säädetään, että luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti, onko kuluttajalla käytettävissä tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä, ja jos on, miten kuluttaja voi käyttää niitä.

243

Tässä asiayhteydessä unionin tuomioistuin on jo todennut, että vaikka luottosopimukseen sisältyvissä tiedoissa ei tarvitse välttämättä toistaa kaikkia kuluttajan käytettävissä olevia tuomioistuimen ulkopuolisia valitus- ja oikeussuojamenettelyjä koskevia menettelysääntöjä, direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohdalla pyritään kuitenkin varmistamaan yhtäältä se, että kuluttaja voi kaikista tosiseikoista tietoisena päättää, onko hänen tarkoituksenmukaista turvautua johonkin tällaiseen menettelyyn, ja toisaalta se, että kuluttaja voi todella tehdä tällaisen valituksen tai käyttää tällaista oikeussuojakeinoa luottosopimuksen sisältämien tietojen perusteella (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 132 ja 135 kohta).

244

Tätä varten on olennaista, että kuluttaja saa tiedon ensinnäkin kaikista käytettävissään olevista tuomioistuinten ulkopuolisista valitus- tai oikeussuojamenettelyistä ja tarpeen vaatiessa kunkin niistä kustannuksista, toiseksi siitä, onko valitus tehtävä tai oikeussuojakeinoa käytettävä kirjeitse vai sähköisesti, kolmanneksi fyysisestä tai sähköisestä osoitteesta, johon tällainen valitus tai oikeussuojakeino on lähetettävä, ja neljänneksi muista muodollisista edellytyksistä, joita tähän valitukseen tai oikeussuojakeinoon sovelletaan (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 136 kohta).

245

Unionin tuomioistuin on jo katsonut tältä osin, että pelkkä luottosopimuksessa oleva viittaus verkkosivulla saatavilla oleviin menettelysääntöihin tai tuomioistuimen ulkopuolisten valitus- tai oikeussuojamenettelyjen käyttämistä koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä sisältäviin muihin toimiin tai asiakirjoihin ei ole riittävä (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 137 kohta). Samoin on katsottava, kun luottosopimuksessa mainitaan, että tällaiset menettelysäännöt ovat saatavilla pyynnöstä.

246

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen d kohtaan on vastattava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohtaa on tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava olennaiset tiedot kaikista kuluttajan käytettävissä olevista tuomioistuinten ulkopuolisista valitus- tai oikeussuojamenettelyistä ja tarpeen vaatiessa kunkin niistä kustannuksista, siitä, onko valitus tehtävä tai oikeussuojakeinoa käytettävä kirjeitse vai sähköisesti, fyysisestä tai sähköisestä osoitteesta, johon tällainen valitus tai oikeussuojakeino on lähetettävä, ja muista muodollisista edellytyksistä, joita tähän valitukseen tai oikeussuojakeinoon sovelletaan, eikä pelkkä luottosopimuksessa oleva viittaus pyynnöstä tai verkkosivulla saatavilla oleviin menettelysääntöihin tai tuomioistuimen ulkopuolisten valitus- tai oikeussuojamenettelyjen käyttämistä koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä sisältäviin muihin toimiin tai asiakirjoihin ole riittävä.

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen toisten ennakkoratkaisukysymysten b kohdan aa alakohta

247

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esittämiensä toisten kysymysten b kohdan aa alakohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan r alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava luoton ennenaikaisen takaisinmaksun perusteella maksettavan korvauksen laskemiselle riittävän konkreettinen ja kuluttajan näkökulmasta ymmärrettävä laskentatapa, jotta kuluttaja voi laskea ainakin likimain, paljonko hänen on maksettava korvausta tässä tilanteessa.

248

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan r alakohdassa säädetään, että luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti ”oikeus ennenaikaiseen takaisinmaksuun, ennenaikaista takaisinmaksua koskeva menettely sekä tiedot luotonantajan mahdollisesta oikeudesta saada tästä korvausta sekä tavasta, jolla korvaus määritetään”.

249

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöistä ilmenee, että asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 kyseessä olevissa luottosopimuksissa määrätään lähinnä, että jos kuluttaja maksaa luoton ennenaikaisesti takaisin, pankki voi vaatia korvausta, joka lasketaan Bundesgerichtshofin määräämän finanssimatemaattisen kehyksen mukaisesti; kyseisessä kehyksessä otetaan huomioon erityisesti ajan kanssa muuttunut korkotaso, erilaiset maksut, joista luoton maksamiseksi alun perin oli sovittu, luoton myöntäneen pankin menettämät tuotot, ennenaikaisesta takaisinmaksusta aiheutuneet hallintokustannukset ja ennenaikaisen takaisinmaksun vuoksi säästyneet riski- ja hallintokustannukset. Kyseisissä sopimuksissa määrätään niin ikään, että ennenaikaisen takaisinmaksun perusteella maksettavan korvauksen näin laskettua määrää alennetaan siten, että se vastaa seuraavista kahdesta määrästä pienempää, jos korvauksen määrä muuten olisi suurempi: joko yhteen prosenttiin tai – jos luotto maksetaan takaisin alle vuotta ennen sovittua takaisinmaksupäivää – 0,5 prosenttiin ennenaikaisesti maksetusta määrästä tai määrään, joka vastaa lainakorkoja, jotka luotonottajan olisi tullut maksaa luoton ennenaikaisen takaisinmaksun ja luoton sovitun takaisinmaksupäivän väliseltä ajalta.

250

Unionin tuomioistuin on jo todennut samankaltaisessa asiayhteydessä, että kun direktiivissä 2008/48 säädetään elinkeinonharjoittajan velvollisuudesta saattaa kuluttajan tietoon hänelle ehdotetun sopimusvelvoitteen sisältö, jonka tietyt osatekijät määritetään jäsenvaltion pakottavissa laeissa tai asetuksissa, tämän elinkeinonharjoittajan on ilmoitettava selkeästi ja tiiviisti kuluttajalle kyseisten säännösten sisällöstä, jotta tämä voi tuntea oikeutensa ja velvollisuutensa (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 99 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

251

Vaikka tätä varten ei ole direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan r alakohdassa tarkoitetun ennenaikaisen takaisinmaksun tapauksessa maksettavan korvauksen osalta tarpeen, että luottosopimuksessa täsmennetään aritmeettinen kaava, jonka avulla tämä korvaus lasketaan, siinä on kuitenkin ilmoitettava korvauksen laskentatapa konkreettisesti ja helposti ymmärrettävällä tavalla siten, että tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja voi määrittää korvauksen määrän ennenaikaisen takaisinmaksun tapauksessa luottosopimuksessa annettujen tietojen perusteella (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 100 kohta).

252

Siten unionin tuomioistuin on katsonut, että pelkkä viittaus kansallisen tuomioistuimen määräämään finanssimatemaattiseen kehykseen ennenaikaiseen takaisinmaksuun perustuvan korvauksen laskemiseksi ei vastaa edellä tämän tuomion 250 kohdassa mainittua vaatimusta kuluttajan sopimusvelvoitteiden sisällön saattamisesta tämän tietoon (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 101 kohta).

253

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan r alakohdassa säädetyllä velvollisuudella antaa kuluttajalle tiedot siitä, miten lasketaan korvaus, joka hänen on maksettava luotonantajalle, jos hän maksaa luottonsa takaisin ennenaikaisesti, pyritään kuitenkin siihen, että kuluttaja voi määrittää kyseisen korvauksen määrän luottosopimuksessa mainittujen tietojen perusteella. Tässä yhteydessä on todettava, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että se, että kuluttajalle on annettu puutteellista tai virheellistä tietoa, voidaan rinnastaa tiedon antamatta jättämiseen vain, jos se on omiaan johtamaan kuluttajaa harhaan hänelle kuuluvista oikeuksista ja velvollisuuksista (ks. vastaavasti tuomio 10.4.2008, Hamilton, C‑412/06, EU:C:2008:215, 35 kohta ja tuomio 19.12.2019, Rust-Hackner ym., C‑355/18–C‑357/18 ja C‑479/18, EU:C:2019:1123, 78 kohta) ja jos kuluttaja on näin ollen tehnyt sopimuksen, jota hän ei mahdollisesti olisi tehnyt, jos hän olisi saanut kaikki tiedot täydellisinä ja aineellisesti oikeina.

254

Ei kuitenkaan voida katsoa, että kuluttajaa on johdettu harhaan tässä oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla, kun luottosopimuksessa on – vaikka siinä viitataan kielletyllä tavalla kyseisen korvauksen laskentatavan osalta kansallisen tuomioistuimen määräämään finanssimatemaattiseen kehykseen – muita tietoja, joiden avulla kuluttaja voi helposti määrittää kyseisen korvauksen määrän, ja erityisesti enimmäiskorvaus, joka hänen on maksettava, jos hän maksaa luottonsa takaisin ennenaikaisesti.

255

Näin ollen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tutkittava, täyttävätkö asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 kyseessä olevat sopimukset tämän edellytyksen, kun niissä määrätään, että oikeuskäytännössä määrätyn finanssimatemaattisen kehyksen perusteella laskettu luoton ennenaikaisen takaisinmaksun perusteella maksettavan korvauksen määrä alennetaan vastaamaan pienempää edellä tämän tuomion 249 kohdassa tarkoitetuista kahdesta määrästä, jos se on tätä suurempi.

256

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen toisten kysymysten b kohdan aa alakohtaan on vastattava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan r alakohtaa on tulkittava siten, että luottosopimuksessa on lähtökohtaisesti mainittava luoton ennenaikaisen takaisinmaksun yhteydessä maksettavan korvauksen laskentatapa konkreettisesti ja helposti ymmärrettävällä tavalla siten, että tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja voi määrittää korvauksen määrän ennenaikaisen takaisinmaksun tapauksessa luottosopimuksessa annettujen tietojen perusteella. On kuitenkin niin, että vaikka laskentatapaa ei olisi ilmoitettu konkreettisesti ja helposti ymmärrettävällä tavalla, luottosopimus voi olla mainitussa säännöksessä säädetyn velvollisuuden mukainen, jos siinä on muita tietoja, joiden avulla kuluttaja voi helposti määrittää kyseisen korvauksen määrän, ja erityisesti enimmäiskorvaus, joka hänen on maksettava, jos hän maksaa luottonsa takaisin ennenaikaisesti.

Asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen b kohdan bb alakohta sekä e ja f kohta ja asiassa C‑232/21 esitetyn toisen kysymyksen b kohdan bb alakohta sekä c ja d kohta

257

Aluksi on todettava, että asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen e ja f kohta ja asiassa C‑232/21 esitetyn toisen kysymyksen c ja d kohta täyttävät tutkittavaksi ottamisen edellytykset, toisin kuin ensin mainitussa asiassa C Bank ja jälkimmäisessä asiassa Volkswagen Bank ja Audi Bank ovat esittäneet kirjallisissa huomautuksissaan. On totta, että kun ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt mainitut kysymykset, se on viitannut yleisesti direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohtaan eikä erityisesti kyseisen säännöksen tiettyihin alakohtiin. Kun näissä kahdessa asiassa esitettyjä ennakkoratkaisupyyntöjä luetaan kokonaisuutena, unionin tuomioistuin voi kuitenkin ymmärtää, mitkä seikat kyseisessä säännöksessä ovat sellaisia, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma niiden tulkinnasta, ja antaa sille tältä osin hyödyllisen vastauksen. Näin ollen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on edellä tämän tuomion 110 ja 117 kohdassa mainittujen periaatteiden mukaisesti yksilöinyt kyseisissä ennakkoratkaisukysymyksissään unionin oikeuden säännöksen, jolla on yhteys pääasioiden oikeusriitojen tosiseikkoihin ja kohteeseen, riittävän täsmällisesti, jotta unionin tuomioistuin voi antaa sille hyödyllisen vastauksen.

258

On siis todettava, että asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen b kohdan bb alakohdalla sekä e ja f kohdalla sekä asiassa C‑232/21 esitetyn toisen kysymyksen b kohdan bb alakohdalla sekä c ja d kohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohtaa tulkittava siten, että kyseisen direktiivin 14 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettu peruuttamisen määräaika alkaa kulua vain sillä edellytyksellä, että kuluttajalle on annettu kaikki direktiivin 10 artiklan 2 kohdan nojalla edellytetyt tiedot eikä näissä tiedoissa ole aineellisia virheitä.

259

Tässä yhteydessä on todettava, että muiden kuluttajansuojaa koskevien unionin direktiivien tavoin direktiivillä 2008/48 käyttöön otettu suojajärjestelmä nojautuu ajatukseen siitä, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta, mikä johtaa kuluttajan sitoutumaan elinkeinonharjoittajan ennakolta laatimiin sopimusehtoihin ilman, että hän voisi vaikuttaa niiden sisältöön (ks. vastaavasti tuomio 4.6.2015, Faber, C‑497/13, EU:C:2015:357, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 21.4.2016, Radlinger ja Radlingerová, C‑377/14, EU:C:2016:283, 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

260

Tästä syystä ennen sopimuksen tekemistä ja samanaikaisesti sen tekemisen kanssa saaduilla tiedoilla sopimusehdoista ja sopimuksen tekemisen seurauksista on kuluttajalle perustavanlaatuinen merkitys. Kuluttaja päättää nimenomaan näiden tietojen perusteella, haluaako hän sitoutua elinkeinonharjoittajan aiemmin laatimiin ehtoihin (tuomio 21.4.2016, Radlinger ja Radlingerová, C‑377/14, EU:C:2016:283, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

261

Näin ollen direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdasta ilmenee, että 14 kalenteripäivän pituinen sopimuksen peruuttamisen määräaika alkaa kulua vasta päivästä, jona kuluttaja saa muun muassa tiedot direktiivin 10 artiklan mukaisesti, jos tämä päivä on luottosopimuksen tekemispäivää myöhäisempi. Mainitun 10 artiklan 2 kohdassa luetellaan tiedot, jotka luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti.

262

Viimeksi mainitun seikan osalta on muistutettava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdassa säädetyllä tiedottamisvelvollisuudella edistetään kyseisen direktiivin tavoitteen saavuttamista; kyseisenä tavoitteena on – kuten direktiivin johdanto-osan seitsemännestä ja yhdeksännestä perustelukappaleesta ilmenee – säätää kulutusluottojen osalta täydellisestä ja pakottavasta yhdenmukaistamisesta useilla keskeisillä aloilla, minkä katsotaan olevan tarpeen, jotta varmistetaan, että unionin kaikki kuluttajat voivat käyttää hyväkseen etujensa korkeatasoista ja yhtäläistä suojaa, ja jotta voidaan helpottaa kulutusluottoja koskevien toimivien sisämarkkinoiden syntymistä (tuomio 21.4.2016, Radlinger ja Radlingerová, C‑377/14, EU:C:2016:283, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

263

Kuten nimittäin edellä tämän tuomion 233 ja 234 kohdassa on jo todettu, direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdasta, luettuna yhdessä direktiivin johdanto-osan 31 perustelukappaleen kanssa, ilmenee, että velvollisuus mainita paperille tai muulle pysyvälle välineelle laaditussa luottosopimuksessa selkeästi ja tiiviisti kyseisessä säännöksessä tarkoitetut seikat on tarpeen, jotta kuluttaja voisi tuntea oikeutensa ja velvollisuutensa. Erityisesti on niin, että se, että kuluttaja tuntee ja ymmärtää hyvin seikat, jotka luottosopimukseen on ehdottomasti sisällyttävä, on välttämätöntä kyseisen sopimuksen asianmukaisen täyttämisen ja erityisesti kuluttajan oikeuksien käyttämisen kannalta (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 70 ja 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

264

Kuten edellä tämän tuomion 253 kohdassa on muistutettu, on kuitenkin niin, että puutteellisten tai virheellisten tietojen antaminen voidaan rinnastaa tietojen antamatta jättämiseen vain, jos se on omiaan johtamaan kuluttajaa harhaan hänelle kuuluvista oikeuksista ja velvollisuuksista ja jos kuluttaja on näin ollen tehnyt sopimuksen, jota hän ei mahdollisesti olisi tehnyt, jos hän olisi saanut kaikki tiedot täydellisinä ja aineellisesti oikeina.

265

Näin ollen on katsottava, että kun luotonantajan direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan nojalla kuluttajalle antamat tiedot osoittautuvat puutteellisiksi tai virheellisiksi, peruuttamisen määräaika alkaa kulua vain, jos tietojen puutteellisuus tai virheellisyys ei ole omiaan vaikuttamaan kuluttajan kykyyn hahmottaa hänelle kyseisen direktiivin mukaisesti kuuluvien oikeuksien ja velvollisuuksien laajuutta eikä kuluttajan päätökseen tehdä sopimus eikä se ole omiaan viemään häneltä mahdollisuutta tarvittaessa käyttää oikeuksiaan edellytyksin, jotka ovat pääasiallisesti samat kuin ne, jotka olisivat vallinneet, jos kyseiset tiedot olisi annettu täydellisinä ja oikeina (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 9.11.2016, Home Credit Slovakia,C‑42/15, EU:C:2016:842, 72 kohta ja tuomio 19.12.2019, Rust-Hackner ym.,C‑355/18–C‑357/18 ja C‑479/18, EU:C:2019:1123, 81 kohta). Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on tarkistaa tämä seikka.

266

On vielä täsmennettävä, että se, että kansallisessa oikeudessa mahdollisesti säädetään toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on määrätä seuraamuksia kuluttajalle annettujen tietojen puutteellisuudesta tai virheellisyydestä muulla kuin edellä esitetyllä tavalla, ei vaikuta peruuttamisen määräajan alkamista koskeviin sääntöihin. Kuten nimittäin julkisasiamies on lähinnä todennut ratkaisuehdotuksensa 146 kohdassa, se, että 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdan mukaisesti peruuttamisen määräaika alkaa kulua vasta siitä päivästä, jona kuluttaja on saanut kyseisen direktiivin 10 artiklassa tarkoitetut tiedot, on suoraa seurausta siitä, että luotonantaja ei ole noudattanut velvollisuuttaan ilmoittaa kuluttajalle luottosopimuksessa kyseisessä 10 artiklassa tarkoitetut pakolliset tiedot. Direktiivin 2008/48 22 artiklan 1 kohdan mukaisesti se, että jäsenvaltioiden sallittaisiin poiketa seurauksesta, josta säädetään kyseisen direktiivin 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdassa ja jota sovelletaan, jos luotonantaja ei ole noudattanut muun muassa direktiivin 10 artiklan 2 kohdan mukaista tiedottamisvelvollisuuttaan, olisi ristiriidassa kyseisellä direktiivillä toteutetun peruuttamisoikeutta koskevan täydellisen ja pakottavan yhdenmukaistamisen vaikutusten kanssa.

267

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen b kohdan bb alakohtaan sekä e ja f kohtaan sekä asiassa C‑232/21 esitetyn toisen kysymyksen b kohdan bb alakohtaan sekä c ja d kohtaan on vastattava, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohtaa on tulkittava siten, että kun luotonantajan direktiivin 10 artiklan 2 kohdan nojalla kuluttajalle antamat tiedot osoittautuvat puutteellisiksi tai virheellisiksi, peruuttamisen määräaika alkaa kulua vain, jos tietojen puutteellisuus tai virheellisyys ei ole omiaan vaikuttamaan kuluttajan kykyyn hahmottaa hänelle kyseisen direktiivin mukaisesti kuuluvien oikeuksien ja velvollisuuksien laajuutta eikä kuluttajan päätökseen tehdä sopimus eikä se ole omiaan viemään häneltä mahdollisuutta tarvittaessa käyttää oikeuksiaan edellytyksin, jotka ovat pääasiallisesti samat kuin ne, jotka olisivat vallinneet, jos kyseiset tiedot olisi annettu täydellisinä ja oikeina.

Asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen c kohta

268

Asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen c kohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava konkreettisena prosenttilukuna luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko, ja jos viivästyskorko määräytyy vaihtuvan viitekoron perusteella, kyseinen viitekorko sekä mekanismi, jonka mukaisesti viitekorko voi vaihdella ajan kuluessa.

269	Tässä yhteydessä on muistutettava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohdassa säädetään, että luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti muun muassa luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko ja sen mukauttamista koskevat järjestelyt.

270

Edellä tämän tuomion 233–235 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössään unionin tuomioistuin on jo katsonut, että luottosopimuksessa on mainittava konkreettisen prosenttiosuuden muodossa kyseisen sopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko, ja siinä on selitettävä konkreettisesti viivästyskoron mukauttamismekanismi (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 92 ja 95 kohta).

271

On korostettava, että kun – kuten pääasiassa kyseessä olevassa sopimuksessa – tämä korkokanta määräytyy vaihtuvan viitekoron perusteella, viimeksi mainittu on samoista syistä mainittava sopimuksen tekohetkellä sovellettavan konkreettisen prosenttiosuuden muodossa. Viivästyskoron viitekorkoon sidottu laskentatapa on esitettävä sopimuksessa keskivertokuluttajan, jolla ei ole erityistä rahoitusalan tuntemusta, kannalta helposti ymmärrettävällä tavalla siten, että hän voi laskea viivästyskoron kyseisessä sopimuksessa annettujen tietojen perusteella. Lisäksi luottosopimuksessa on mainittava, miten usein viitekorkoa muutetaan,, vaikka se määritettäisiin kansallisissa säännöksissä (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 94 kohta).

272

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑47/21 esitetyn toisen kysymyksen c kohtaan on vastattava, että direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa on tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava konkreettisen prosenttiosuuden muodossa kyseisen sopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko, ja siinä on selitettävä konkreettisesti viivästyskoron mukauttamismekanismi. Kun korkokanta määräytyy ajan kuluessa vaihtuvan viitekoron perusteella, luottosopimuksessa on mainittava sopimuksen tekohetkellä sovellettava viitekorko, ja viivästyskoron viitekorkoon sidottu laskentatapa on esitettävä sopimuksessa keskivertokuluttajan, jolla ei ole erityistä rahoitusalan tuntemusta, kannalta helposti ymmärrettävällä tavalla siten, että hän voi laskea viivästyskoron kyseisessä sopimuksessa annettujen tietojen perusteella. Lisäksi luottosopimuksessa on mainittava, miten usein viitekorkoa muutetaan, vaikka se määritettäisiin kansallisissa säännöksissä.

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen neljänsien kysymysten a–d kohta

273

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen neljänsien kysymysten a–d kohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että kun luottosopimuksesta puuttuu ainakin jokin direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuista pakollisista tiedoista tai kun jokin näistä tiedoista on puutteellinen tai virheellinen eikä tietoa ole asianmukaisesti annettu myöhemmin, kyseinen säännös on esteenä sille, että luotonantaja voisi pätevästi vedota siihen, että sitä, että kuluttaja on käyttänyt peruuttamisoikeuttaan, on pidettävä oikeuden väärinkäyttönä.

274

Tähän kysymykseen vastaamiseksi ja kun otetaan huomioon, että yhdessä asian C‑232/21 taustalla olevista pääasioista peruuttamisoikeutta on käytetty sen jälkeen, kun luottosopimus oli kokonaisuudessaan täytetty, on aluksi selvitettävä, missä määrin sopimuksen täysimääräinen täyttäminen vaikuttaa direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa säädetyn peruuttamisoikeuden säilymiseen, kun direktiivissä ei ole tätä koskevia erityissäännöksiä.

275

Tältä osin on todettava, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan nojalla kuluttajalla on oikeus peruuttaa luottosopimus, ja kyseisen oikeuden käyttämisestä seuraa, että sopimuspuolten velvollisuus täyttää luottosopimus lakkaa direktiivin 14 artiklan 3 kohdassa säädetyin edellytyksin ja siinä säädetyissä määräajoissa.

276

Lisäksi direktiivin 2008/48 johdanto-osan 34 perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivissä säädetään peruuttamisoikeudesta samanlaisin ehdoin kuin on säädetty direktiivissä 2002/65. Kun direktiivin 2002/65 6 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädetään, että peruuttamisoikeutta ei sovelleta sopimuksiin, jotka kumpikin osapuoli on täyttänyt kokonaisuudessaan kuluttajan nimenomaisesta pyynnöstä, direktiivissä 2002/65 ilmaistaan lähtökohta, jonka mukaan peruuttamisoikeuteen ei kaikissa olosuhteissa voida vedota, jos sopimus on kokonaisuudessaan täytetty, ja kyseisen lähtökohdan on koskettava myös direktiiviä 2008/48.

277

Kun luottosopimus on täytetty kokonaisuudessaan, velvollisuudella antaa direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut tiedot ei myöskään lähtökohtaisesti enää voida saavuttaa tällä säännöksellä tavoiteltua tavoitetta, jona on – kuten edellä tämän tuomion 233 ja 234 kohdassa on todettu – varmistaa, että kuluttajalle annetaan kaikki tiedot, jotka ovat välttämättömiä kyseisen sopimuksen asianmukaisen täyttämisen ja erityisesti kuluttajan oikeuksien, mukaan lukien peruuttamisoikeuden, käyttämisen kannalta, jotta kuluttaja voi hahmottaa oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa laajuuden. Näin ollen tiedottamisvelvollisuuksista ei enää ole samanlaista hyötyä, kun sopimus on kokonaisuudessaan täytetty.

278

Lopuksi on muistutettava, että yhteisöjen tuomioistuin on katsonut asiassa, jossa se otti kantaa muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta 20.12.1985 annetussa neuvoston direktiivissä 85/577/ETY (EYVL 1985, L 372, s. 31) säädettyyn peruuttamisoikeuteen, että siviilioikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti kyseistä oikeutta ei voida enää käyttää, kun peruutettavaan sopimukseen perustuvia velvoitteita ei enää ole (ks. vastaavasti tuomio 10.4.2008, Hamilton, C‑412/06, EU:C:2008:215, 42 kohta).

279

Koska sopimuksen täyttäminen on sopimusvelvoitteiden lakkaamisen luonnollinen mekanismi, on siis katsottava, että koska tätä kysymystä koskevia erityissäännöksiä ei ole, kuluttaja ei enää voi vedota direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa hänelle annettuun peruuttamisoikeuteen, kun kumpikin osapuoli on täyttänyt luottosopimuksen kokonaisuudessaan ja kun kyseiseen sopimukseen perustuvat vastavuoroiset velvoitteet ovat tästä syystä päättyneet.

280

Tämän jälkeen sen kysymyksen osalta, voiko luotonantaja vedota siihen, että kuluttajan vetoamista direktiivin 2008/48 14 artiklassa tarkoitettuun peruuttamisoikeuteen on pidettävä väärinkäyttönä, on ensinnäkin muistutettava, että direktiiviin 2008/48 ei sisälly säännöksiä, jotka koskisivat kysymystä direktiivillä kuluttajalle annettujen oikeuksien väärinkäytöstä (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 120 kohta).

281

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeudessa on kuitenkin yleinen oikeusperiaate, jonka mukaan yksityiset eivät saa vedota unionin oikeuteen vilpillisesti tai väärinkäyttönä pidettävällä tavalla (tuomio 26.2.2019, T Danmark ja Y Denmark, C‑116/16 ja C‑117/16, EU:C:2019:135, 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

282

Yksityisten on noudatettava tätä yleistä oikeusperiaatetta. Unionin säännöstön soveltamista ei näet voida ulottaa niin laajalle, että sen avulla voitaisiin vilpillisesti tai väärinkäyttönä pidettävällä tavalla hyötyä unionin oikeudessa säädetyistä eduista (tuomio 26.2.2019, T Danmark ja Y Denmark, C‑116/16 ja C‑117/16, EU:C:2019:135, 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

283

Näin ollen tästä periaatteesta seuraa, että jäsenvaltion on evättävä – vaikka kansallisessa oikeudessa ei säädettäisi tällaisesta epäämisestä – unionin oikeuden säännöksiin perustuva etu silloin, kun henkilö ei vetoa näihin säännöksiin niiden tavoitteiden toteuttamiseksi vaan saadakseen hänelle unionin oikeudessa annetun edun silloin, kun tavoitellun edun saamisen unionin oikeudessa säädetyt objektiiviset edellytykset täyttyvät vain muodollisesti (ks. vastaavasti tuomio 22.11.2017, Cussens ym.,C‑251/16, EU:C:2017:881, 32 ja 33 kohta ja tuomio 26.2.2019, T Danmark ja Y Denmark, C‑116/16 ja C‑117/16, EU:C:2019:135, 72 ja 91 kohta).

284	Näin ollen sillä, onko oikeuden väärinkäytön kieltoa koskeva unionin oikeusperiaate vahvistettu kansallisessa lainsäädännössä vai ei ja onko nimenomaan kyseisen jäsenvaltion parlamentti mahdollisesti säätänyt tällaiset säännökset vai ei, ei ole merkitystä.

285

Kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, väärinkäytön osoittaminen edellyttää yhtäältä sellaista objektiivisten olosuhteiden kokonaisuutta, josta ilmenee, että vaikka unionin säännöstössä vahvistettuja edellytyksiä on muodollisesti noudatettu, säännöstöllä tavoiteltua päämäärää ei ole saavutettu, ja toisaalta sellaista subjektiivista osatekijää, joka koskee tahtoa saada unionin säännöstöstä johtuva etu toteuttamalla keinotekoisesti edellytykset tämän edun saamiseksi (tuomio 26.2.2019, T Danmark ja Y Denmark, C‑116/16 ja C‑117/16, EU:C:2019:135, 97 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 122 kohta).

286

Kun ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tutkii, onko kyse väärinkäytöstä, sen on otettava huomioon kaikki kyseisen yksittäistapauksen tosiseikat ja olosuhteet, mukaan lukien väitettyä väärinkäyttöä myöhemmät tosiseikat ja olosuhteet (ks. vastaavasti tuomio 14.4.2016, Cervati ja Malvi, C‑131/14, EU:C:2016:255, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

287

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on näin ollen tarkistaa kansallisen lainsäädännön todistelusäännösten mukaisesti ja sikäli kuin tällä ei rajoiteta unionin oikeuden tehokkuutta, ovatko väärinkäytön muodostavat tekijät, sellaisina kuin ne on edellä tämän tuomion 285 kohdassa esitetty, olemassa muissa pääasioissa kuin edellä tämän tuomion 274 kohdassa tarkoitetussa pääasiassa, jossa sopimus täytettiin kokonaisuudessaan. Unionin tuomioistuin voi kuitenkin ennakkoratkaisussaan tehdä tarvittaessa täsmennyksiä ohjatakseen kansallista tuomioistuinta tämän tulkintatehtävässä (tuomio 28.7.2016, Kratzer, C‑423/15, EU:C:2016:604, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 22.11.2017, Cussens ym., C‑251/16, EU:C:2017:881, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

288

Tässä yhteydessä on todettava toiseksi, että unionin tuomioistuin on jo todennut edellä tämän tuomion 285 kohdassa tarkoitetun väärinkäyttöön viittaavan objektiivisen osatekijän olemassaolosta yhtäältä, että direktiivin 2008/48 14 artiklan tarkoituksena on mahdollistaa se, että kuluttaja voi valita tarpeisiinsa sopivimman sopimuksen ja siis peruuttaa sellaisen sopimuksen vaikutukset, joka sen tekemisen jälkeen ja ennen peruuttamisoikeuden käyttämistä varten säädetyn harkinta-ajan päättymistä osoittautuu kyseisen kuluttajan tarpeisiin soveltumattomaksi. Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdan tavoitteena on toisaalta varmistaa, että kuluttaja saa kaikki tarvittavat tiedot arvioidakseen sopimusvelvoitteensa laajuutta, ja asettaa seuraamus luotonantajalle, joka ei toimita hänelle kyseisen direktiivin 10 artiklassa säädettyjä tietoja (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 123 ja 124 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

289

Jotta luotonantaja pidättäytyisi laiminlyömästä direktiivin 2008/48 nojalla kuluttajaa kohtaan olevia velvollisuuksiaan, unionin tuomioistuin on katsonut 9.9.2021 antamansa tuomion Volkswagen Bank ym. (C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736) 126 kohdassa, että kun luotonantaja ei ole toimittanut kuluttajalle direktiivin 2008/48 10 artiklassa tarkoitettuja tietoja ja kun kuluttaja päättää peruuttaa luottosopimuksen sen tekemisestä laskettavan 14 päivän määräajan jälkeen, elinkeinonharjoittaja ei voi moittia mainittua kuluttaja peruuttamisoikeuden väärin käyttämisestä, vaikka kyseisen sopimuksen tekemisen ja kuluttajan peruuttamisen välillä kulunut aika on huomattava.

290

Tämän perusteella unionin tuomioistuin on katsonut, että direktiiviä 2008/48 on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että luotonantaja voisi pätevästi katsoa, että kuluttaja on käyttänyt väärin kyseisen direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä peruuttamisoikeuttaan, sillä perusteella, että sopimuksen tekemisen ja kyseisen peruuttamisoikeuden käyttämisen välillä on kulunut huomattavan pitkä aika, kun jokin mainitun direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa säädetyistä pakollisista maininnoista ei sisälly luottosopimukseen eikä sitä ole myöskään myöhemmin asianmukaisesti annettu tiedoksi, siitä riippumatta, oliko kuluttaja tietämätön peruuttamisoikeudestaan (tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 127 kohta).

291

Tässä yhteydessä on kuitenkin täsmennettävä, että unionin tuomioistuimen edellä tämän tuomion 267 kohdassa antaman vastauksen mukaisesti luotonantaja ei voi vedota siihen, että peruuttamisoikeutta on käytetty väärin, kun sopimuksessa olevat tiedot ovat puutteellisia tai virheellisiä ja peruuttamisen määräaika ei ole vielä alkanut kulua, koska on todettu, että tietojen puutteellisuus tai virheellisyys on vaikuttanut kuluttajan kykyyn hahmottaa hänelle direktiivin 2008/48 mukaisesti kuuluvien oikeuksien ja velvollisuuksien laajuus ja kuluttajan päätökseen tehdä sopimus.

292

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen neljänsien kysymysten a–d kohtaan on vastattava, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että luottosopimuksen täyttäminen kokonaisuudessaan merkitsee, että peruuttamisoikeus lakkaa. Lisäksi luotonantaja ei voi pätevästi vedota siihen, että kuluttaja on käyttänyt väärin peruuttamisoikeuttaan, koska kuluttaja on menetellyt tietyllä tavalla sopimuksen tekemisen ja peruuttamisoikeuden käyttämisen välisenä aikana tai sopimuksen peruuttamisen jälkeen, jos luottosopimuksessa olevat tiedot ovat puutteellisia tai virheellisiä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan vastaisesti siten, että peruuttamisen määräaika ei ole vielä alkanut kulua, koska on todettu, että tietojen puutteellisuus tai virheellisyys on vaikuttanut kuluttajan kykyyn hahmottaa hänelle direktiivin 2008/48 mukaisesti kuuluvien oikeuksien ja velvollisuuksien laajuus ja kuluttajan päätökseen tehdä sopimus.

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen kolmansien kysymysten a–d kohta

293

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen kolmansien kysymysten a–d kohdalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiiviä 2008/48 tulkittava siten, että se on esteenä sille, että luotonantaja voi siinä tapauksessa, että kuluttaja käyttää direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä peruuttamisoikeuttaan, vedota peruuttamisoikeuden menettämiseen passiivisuuden perusteella kansallisten oikeussääntöjen nojalla, mukaan lukien silloin, kun kuluttaja ei ole ollut tietoinen peruuttamisoikeuden säilymisestä ja/tai vähintään yhtä direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua pakollista tietoa ei ole luottosopimuksessa tai se on siinä puutteellisena tai virheellisenä eikä sitä ole asianmukaisesti annettu tiedoksi myöhemmin.

294

Vastauksen antamiseksi tähän kysymykseen on muistutettava, että kuten direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohdasta ilmenee, 14 kalenteripäivän pituinen sopimuksen peruuttamisen määräaika alkaa kulua vasta päivästä, jona kuluttaja saa tiedot direktiivin 10 artiklan mukaisesti, jos tämä päivä on luottosopimuksen tekemispäivää myöhäisempi. Mainitussa 10 artiklassa luetellaan tiedot, jotka luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti.

295

On muistutettava, että direktiivin 2008/48 22 artiklan 1 kohdasta ilmenee, kun sitä tulkitaan kyseisen direktiivin yhdeksännen ja kymmenennen perustelukappaleen valossa, että direktiivin tavoitteena on kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvien luottosopimusten osalta täydellinen yhdenmukaistaminen, ja kuten kyseisen 22 artiklan otsikosta ilmenee, direktiivi on pakottava. Tästä seuraa, että aloilla, joita kyseinen yhdenmukaistaminen nimenomaisesti koskee, jäsenvaltioilla ei ole oikeutta pitää voimassa tai ottaa käyttöön muunlaisia kuin direktiivissä säädetyn kaltaisia kansallisia säännöksiä (tuomio 9.3.2023, Sogefinancement, C‑50/22, EU:C:2023:177, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

296

Unionin tuomioistuin on jo katsonut, että kuluttajan peruuttamisoikeuden käyttöä koskevat ajalliset edellytykset kuuluvat direktiivin 2008/48 14 artiklalla toteutetun yhdenmukaistamisen alaan ja että koska direktiivissä 2008/48 ei siis säädetä minkäänlaisesta ajallisesta rajoituksesta kuluttajan peruuttamisoikeuden käyttämiselle tapauksessa, jossa hänelle ei ole toimitettu direktiivin 10 artiklassa tarkoitettuja tietoja tai jossa tiedot on annettu puutteellisina tai virheellisinä ja jossa – edellä tämän tuomion 267 kohdassa annetun vastauksen mukaisesti – peruuttamisen määräaika ei ole alkanut kulua, tällaista rajoitusta, esimerkiksi oikeuden menettämistä passiivisuuden perusteella, ei voida asettaa jäsenvaltion säännöstössä (ks. vastaavasti tuomio 9.9.2021, Volkswagen Bank ym.,C‑33/20, C‑155/20 ja C‑187/20, EU:C:2021:736, 116 ja 117 kohta).

297

Näin ollen ja vastauksen antamiseksi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin merkitystä ei ole sillä, onko kyseiset kansalliseen oikeusjärjestykseen kuuluvat säännöt otettu käyttöön kyseisen jäsenvaltion parlamentin äänestyksessä hyväksytyllä lailla, onko kuluttaja tiennyt siitä, että hänellä on edelleen peruuttamisoikeus, tai onko luotonantajalla ollut mahdollisuus käynnistää peruuttamisen määräaika antamalla puuttuvat, puutteelliset tai virheelliset tiedot tiedoksi.

298

Sama koskee Saksan hallituksen kirjallisissa huomautuksissaan esittämää seikkaa, jonka mukaan Saksan oikeudessa oikeuden menettäminen passiivisuuden perusteella edellyttää paitsi tietyn ajan kulumista myös tosiseikkoja, joista ilmenee, että kyseistä oikeutta käytetään väärin. Edellä tämän tuomion 293 kohdassa annetusta vastauksesta ilmenee nimittäin, että tällaisesta väärinkäytöstä ei voida katsoa olevan kyse edellä tämän tuomion 297 kohdassa kuvatun kaltaisessa tilanteessa.

299

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyjen kolmansien kysymysten a–d kohtaan on vastattava, että direktiiviä 2008/48 on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että luotonantaja voi siinä tapauksessa, että kuluttaja käyttää direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä peruuttamisoikeuttaan, vedota kyseisen oikeuden menettämiseen passiivisuuden perusteella kansallisten oikeussääntöjen nojalla, jos vähintään yhtä direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua pakollista tietoa ei ole luottosopimuksessa tai se on siinä puutteellisena tai virheellisenä eikä sitä ole asianmukaisesti annettu tiedoksi myöhemmin ja jos näin ollen direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa säädetty peruuttamisen määräaika ei ole alkanut kulua.

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitetyt viidennet kysymykset

300

Asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitetyillä viidensillä kysymyksillään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan kuluttajan, joka peruuttaa direktiivin 3 artiklan n alakohdassa tarkoitetun liitännäisen luottosopimuksen, on palautettava luotolla rahoitettu tavara luotonantajalle tai oltava saattanut luotonantaja viivästykseen tavaran vastaanottamisessa, jotta kuluttaja voi vaatia ja saada takaisin kyseisen luottosopimuksen perusteella maksetut kuukausierät, kun kyseinen takaisinmaksu voi lykkääntyä, jos luotonantaja riitauttaa peruuttamisen pätevyyden, kunnes oikeusriidassa on annettu lainvoimainen ratkaisu.

301

Tässä yhteydessä on muistutettava, että direktiivin 2008/48 3 artiklan n alakohdassa säädetään määritelmä, jonka mukaan liitännäisellä luottosopimuksella tarkoitetaan luottosopimusta, jossa kyseinen luotto käytetään yksinomaan esimerkiksi tietyn tavaran, kuten tässä tapauksessa moottoriajoneuvon, toimittamista koskevan sopimuksen rahoittamiseen, edellyttäen, että kyseiset kaksi sopimusta muodostavat objektiivisesti katsottuna kaupallisen kokonaisuuden.

302

Direktiivissä 2008/48 ei kuitenkaan ole säännöksiä, joissa säädettäisiin sen seurauksista, että kuluttaja peruuttaa tavaran toimittamista koskevan sopimuksen kannalta liitännäisen luottosopimuksen. Lisäksi direktiivin johdanto-osan 35 perustelukappaleessa todetaan, että kyseisen direktiivin säännöksillä ei olisi rajoitettava luotolla rahoitetun tavaran palauttamista tai muita vastaavia kysymyksiä koskevia jäsenvaltioiden säännöksiä.

303

Jos unioni ei ole antanut asiasta erityissäännöksiä, jäsenvaltioiden asiana on säätää sisäisessä oikeusjärjestyksessään direktiivissä 2008/48 säädetyn kuluttajansuojan toteuttamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla. Menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluvia tilanteita (vastaavuusperiaate), eikä niillä saada tehdä unionin oikeusjärjestyksessä tunnustettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (ks. analogisesti tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

304

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on todettu tehokkuusperiaatteesta, joka ainoastaan on merkityksellinen näissä asioissa, että kaikkia sellaisia tapauksia, joissa on kyse siitä, tekeekö kansallinen menettelysäännös unionin oikeuden soveltamisen mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, on tarkasteltava ottaen huomioon tämän säännöksen merkitys koko menettelyssä sekä menettelyn kulku ja erityispiirteet eri kansallisissa elimissä. Tässä yhteydessä on tarvittaessa otettava huomioon kansallisen tuomioistuinjärjestelmän perustana olevat periaatteet, joita ovat muun muassa puolustautumisoikeuksien suojaaminen, oikeusvarmuuden periaate sekä oikeudenkäynnin moitteeton kulku (ks. vastaavasti tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 17.5.2022, Unicaja Banco, C‑869/19, EU:C:2022:397, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

305

Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöistä ilmenee, että kun kuluttaja peruuttaa luottosopimuksen, hänellä on Saksan oikeuden mukaan aina velvollisuus palauttaa luotonantajalle kyseisellä sopimuksella rahoitettu tavara tai saattaa luotonantaja viivästykseen kyseisen tavaran vastaanottamisessa, jotta kuluttaja voi vaatia ja saada takaisin kyseisen sopimuksen perusteella maksetut kuukausierät, mukaan lukien silloin, kun luotonantaja riitauttaa peruuttamisen pätevyyden ja kun kuluttajan on siis nostettava kanne, jossa vaaditaan kuukausierien takaisin maksamista, tuomioistuimessa ja odotettava tämän kanteen ratkaisua saadakseen, mikäli kanne menestyy, korvauksen maksetuista kuukausieristä.

306

Jollei tarkistuksista, jotka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on suoritettava, muuta johdu, on katsottava, että tällaiset menettelysäännöt, joissa säädetään direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdassa säädetyn peruuttamisoikeuden käyttämisen oikeudellisista vaikutuksista, ovat omiaan tekemään kyseisen oikeuden käyttämisen käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, koska kuluttajan on palautettava luotolla rahoitettu tavara tai saatettava luotonantaja viivästykseen tavaran vastaanottamisessa ilman, että tällä luotonantajalla olisi velvollisuus maksaa samanaikaisesti takaisin kuluttajan jo maksamat luoton kuukausierät.

307

Edellä esitetyn perusteella asiassa C‑47/21 ja asiassa C‑232/21 esitettyihin viidensiin kysymyksiin on vastattava, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan kuluttajan, joka peruuttaa direktiivin 3 artiklan n alakohdassa tarkoitetun liitännäisen luottosopimuksen, on palautettava luotolla rahoitettu tavara luotonantajalle tai saatettava luotonantaja viivästykseen tavaran vastaanottamisessa ilman, että tällä luotonantajalla olisi velvollisuus maksaa samanaikaisesti takaisin kuluttajan jo maksamat luoton kuukausierät.

Oikeudenkäyntikulut

308

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Kuluttajan oikeuksista, neuvoston direktiivin 93/13/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY muuttamisesta sekä neuvoston direktiivin 85/577/ETY ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/7/EY kumoamisesta 25.10.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/83/EU 2 artiklan 6 alakohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 2011/83 3 artiklan 1 kohdan kanssa,

on tulkittava siten, että

moottoriajoneuvoa koskeva leasingsopimus, jolle on ominaista se, että kyseisessä sopimuksessa tai erillisessä sopimuksessa ei määrätä, että kuluttaja on velvollinen lunastamaan ajoneuvon sopimuksen päättyessä, kuuluu kyseisen direktiivin soveltamisalaan sen 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettuna palvelusopimuksena. Tällainen sopimus ei sen sijaan kuulu kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta 23.9.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/65/EY eikä kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY soveltamisalaan.

Direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohtaa

on tulkittava siten, että

direktiivin 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettua palvelusopimusta, jonka kuluttaja ja elinkeinonharjoittaja ovat tehneet etäviestimen avulla, ei voida luokitella direktiivin 2011/83 2 artiklan 7 alakohdassa tarkoitetuksi etäsopimukseksi, kun sopimuksen tekemistä on edeltänyt neuvotteluvaihe, jossa kuluttaja ja välittäjä, joka on toiminut elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta, ovat olleet samanaikaisesti fyysisesti läsnä ja jonka aikana kuluttaja on saanut välittäjältä neuvotteluja varten kaikki direktiivin 2011/83 6 artiklassa tarkoitetut tiedot ja hän on voinut esittää välittäjälle kysymyksiä suunnitellusta sopimuksesta tai esitetystä tarjouksesta varmistuakseen siitä, millainen ulottuvuus olisi hänen mahdollisella sopimukseen perustuvalla sitoumuksellaan elinkeinonharjoittajan kanssa.

Direktiivin 2011/83 2 artiklan 8 alakohdan a alakohtaa

on tulkittava siten, että

kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä direktiivin 2 artiklan 6 alakohdassa tarkoitettua palvelusopimusta ei voida luokitella kyseisen direktiivin 2 artiklan 8 alakohdan a alakohdassa tarkoitetuksi muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehdyksi sopimukseksi, kun etäviestimen avulla tehdyn sopimuksen valmisteluvaiheessa kuluttaja on vieraillut sellaisen välittäjän toimitiloissa, joka on sopimusneuvotteluissa toiminut elinkeinonharjoittajan nimissä tai puolesta mutta joka harjoittaa eri alan liiketoimintaa kuin kyseinen elinkeinonharjoittaja, edellyttäen, että kyseinen kuluttaja olisi tavanomaisesti valistuneena ja kohtuullisen tarkkaavaisena ja huolellisena keskivertokuluttajana osannut varautua siihen, että kun hän vierailee välittäjän toimitiloissa, välittäjä ottaa häneen yhteyttä kaupallisessa tarkoituksessa mainitun elinkeinonharjoittajan kanssa tehtävän palvelusopimuksen neuvottelemista ja tekemistä varten, ja että kuluttaja on lisäksi helposti voinut ymmärtää, että kyseinen välittäjä toimi kyseisen elinkeinonharjoittajan nimissä ja puolesta.

Direktiivin 2011/83 16 artiklan l alakohtaa

on tulkittava siten, että

kyseisessä säännöksessä säädetty peruuttamisoikeutta, jota sovelletaan kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluviin etäsopimuksiin ja muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtyihin sopimuksiin, koskeva kyseisessä säännöksessä säädetty poikkeus, joka koskee autonvuokrauspalveluja, jos sopimus edellyttää suoritusta määrättynä ajankohtana tai määrätyn ajan kuluessa, kattaa elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen moottoriajoneuvoa koskevan leasingsopimuksen, jota on pidettävä kyseisessä direktiivissä tarkoitettuna etäsopimuksena tai muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa tehtynä sopimuksena, jos kyseisen sopimuksen pääasiallisena tarkoituksena on, että kuluttaja voi käyttää ajoneuvoa kyseisessä sopimuksessa määrätyn ajanjakson kuluessa säännöllisesti suoritettuja rahamääräisiä maksuja vastaan.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaa

on tulkittava siten, että

se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa säädetään lakisääteinen olettama, jonka mukaan elinkeinonharjoittaja on täyttänyt velvollisuutensa antaa kuluttajalle peruuttamisoikeutta koskevat tiedot, kun se viittaa sopimuksessa kansallisiin säännöksiin, joissa puolestaan viitataan tältä osin lakisääteiseen tiedotusmalliin, jolloin se käyttää tässä mallissa olevia ehtoja, jotka ovat ristiriidassa mainitun direktiivin kyseisen säännöksen mukaisten vaatimusten kanssa. Jos kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltävänä on oikeusriita, jossa vastakkain on ainoastaan yksityisiä, ei voi tulkita kyseistä kansallista säännöstöä direktiivin 2008/48 mukaisesti, sillä ei ole pelkästään unionin oikeuden perusteella velvollisuutta jättää kyseistä säännöstöä soveltamatta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kyseisellä tuomioistuimella olevaa mahdollisuutta jättää kyseisiä säännöksiä soveltamatta kansallisen oikeuden perusteella tai, jos tämä ei ole mahdollista, asianosaisella, jonka oikeuksia on loukattu sen vuoksi, että kansallinen oikeus on ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, olevaa oikeutta vaatia korvausta tällä perusteella kärsimästään vahingosta.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaa, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 14 artiklan 3 kohdan b alakohdan kanssa,

on tulkittava siten, että

päivää kohden maksettavan koron määrä, joka on mainittava luottosopimuksessa kyseisen säännöksen nojalla ja jota on maksettava, jos kuluttaja käyttää peruuttamisoikeuttaan, ei missään tapauksessa voi olla suurempi kuin määrä, joka lasketaan sopimuksessa sovitun lainakoron perusteella. Sopimuksessa ilmoitetut päivää kohden maksettavan koron määrää koskevat tiedot on esitettävä selkeästi ja tiiviisti; luettuna yhdessä muiden tietojen kanssa tiedot eivät etenkään saa olla siten ristiriitaisia, että ne voivat objektiivisesti tarkasteltuna erehdyttää tavanomaisesti valistunutta ja kohtuullisen tarkkaavaista ja huolellista keskivertokuluttajaa sen suhteen, minkä suuruinen on päivää kohden lopulta maksettavan koron määrä. Jos tietoja ei ole esitetty tällä tavalla, velvollisuutta maksaa päiväkohtaista korkoa ei ole.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan t alakohtaa

on tulkittava siten, että

luottosopimuksessa on mainittava olennaiset tiedot kaikista kuluttajan käytettävissä olevista tuomioistuinten ulkopuolisista valitus- tai oikeussuojamenettelyistä ja tarpeen vaatiessa kunkin niistä kustannuksista, siitä, onko valitus tehtävä tai oikeussuojakeinoa käytettävä kirjeitse vai sähköisesti, fyysisestä tai sähköisestä osoitteesta, johon tällainen valitus tai oikeussuojakeino on lähetettävä, ja muista muodollisista edellytyksistä, joita tähän valitukseen tai oikeussuojakeinoon sovelletaan, eikä pelkkä luottosopimuksessa oleva viittaus pyynnöstä tai verkkosivulla saatavilla oleviin menettelysääntöihin tai tuomioistuimen ulkopuolisten valitus- tai oikeussuojamenettelyjen käyttämistä koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä sisältäviin muihin toimiin tai asiakirjoihin ole riittävä.

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan r alakohtaa

on tulkittava siten, että

luottosopimuksessa on lähtökohtaisesti mainittava luoton ennenaikaisen takaisinmaksun yhteydessä maksettavan korvauksen laskentatapa konkreettisesti ja helposti ymmärrettävällä tavalla siten, että tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja voi määrittää korvauksen määrän ennenaikaisen takaisinmaksun tapauksessa luottosopimuksessa annettujen tietojen perusteella. On kuitenkin niin, että vaikka laskentatapaa ei olisi ilmoitettu konkreettisesti ja helposti ymmärrettävällä tavalla, luottosopimus voi olla mainitussa säännöksessä säädetyn velvollisuuden mukainen, jos siinä on muita tietoja, joiden avulla kuluttaja voi helposti määrittää kyseisen korvauksen määrän, ja erityisesti enimmäiskorvaus, joka hänen on maksettava, jos hän maksaa luottonsa takaisin ennenaikaisesti.

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan b alakohtaa

on tulkittava siten, että

kun luotonantajan direktiivin 10 artiklan 2 kohdan nojalla kuluttajalle antamat tiedot osoittautuvat puutteellisiksi tai virheellisiksi, peruuttamisen määräaika alkaa kulua vain, jos tietojen puutteellisuus tai virheellisyys ei ole omiaan vaikuttamaan kuluttajan kykyyn hahmottaa hänelle kyseisen direktiivin mukaisesti kuuluvien oikeuksien ja velvollisuuksien laajuutta eikä kuluttajan päätökseen tehdä sopimus eikä se ole omiaan viemään häneltä mahdollisuutta tarvittaessa käyttää oikeuksiaan edellytyksin, jotka ovat pääasiallisesti samat kuin ne, jotka olisivat vallinneet, jos kyseiset tiedot olisi annettu täydellisinä ja oikeina.

10)

Direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa

on tulkittava siten, että

luottosopimuksessa on mainittava konkreettisen prosenttiosuuden muodossa kyseisen sopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko, ja siinä on selitettävä konkreettisesti viivästyskoron mukauttamismekanismi. Kun korkokanta määräytyy ajan kuluessa vaihtuvan viitekoron perusteella, luottosopimuksessa on mainittava sopimuksen tekohetkellä sovellettava viitekorko, ja viivästyskoron viitekorkoon sidottu laskentatapa on esitettävä sopimuksessa keskivertokuluttajan, jolla ei ole erityistä rahoitusalan tuntemusta, kannalta helposti ymmärrettävällä tavalla siten, että hän voi laskea viivästyskoron kyseisessä sopimuksessa annettujen tietojen perusteella. Lisäksi luottosopimuksessa on mainittava, miten usein viitekorkoa muutetaan, vaikka se määritettäisiin kansallisissa säännöksissä.

11)

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa

on tulkittava siten, että

luottosopimuksen täyttäminen kokonaisuudessaan merkitsee, että peruuttamisoikeus lakkaa. Lisäksi luotonantaja ei voi pätevästi vedota siihen, että kuluttaja on käyttänyt väärin peruuttamisoikeuttaan, koska kuluttaja on menetellyt tietyllä tavalla sopimuksen tekemisen ja peruuttamisoikeuden käyttämisen välisenä aikana tai sopimuksen peruuttamisen jälkeen, jos luottosopimuksessa olevat tiedot ovat puutteellisia tai virheellisiä direktiivin 2008/48 10 artiklan 2 kohdan vastaisesti siten, että peruuttamisen määräaika ei ole vielä alkanut kulua, koska on todettu, että tietojen puutteellisuus tai virheellisyys on vaikuttanut kuluttajan kykyyn hahmottaa hänelle direktiivin 2008/48 mukaisesti kuuluvien oikeuksien ja velvollisuuksien laajuus ja kuluttajan päätökseen tehdä sopimus.

12)

Direktiiviä 2008/48

on tulkittava siten, että

se on esteenä sille, että luotonantaja voi siinä tapauksessa, että kuluttaja käyttää direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa säädettyä peruuttamisoikeuttaan, vedota kyseisen oikeuden menettämiseen passiivisuuden perusteella kansallisten oikeussääntöjen nojalla, jos vähintään yhtä direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua pakollista tietoa ei ole luottosopimuksessa tai se on siinä puutteellisena tai virheellisenä eikä sitä ole asianmukaisesti annettu tiedoksi myöhemmin ja jos näin ollen direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa säädetty peruuttamisen määräaika ei ole alkanut kulua.

13)

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa,

on tulkittava siten, että

se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan kuluttajan, joka peruuttaa direktiivin 3 artiklan n alakohdassa tarkoitetun liitännäisen luottosopimuksen, on palautettava luotolla rahoitettu tavara luotonantajalle tai saatettava luotonantaja viivästykseen tavaran vastaanottamisessa ilman, että tällä luotonantajalla olisi velvollisuus maksaa samanaikaisesti takaisin kuluttajan jo maksamat luoton kuukausierät.

Allekirjoitukset

( *1 ) Oikeudenkäyntikieli: saksa.