1

Duravit AG, Duravit SA ja Duravit BeLux SPRL/BVBA vaativat valituksessaan unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 16.9.2013 antaman tuomion Duravit ym. v. komissio (T-364/10, ei julkaistu, EU:T:2013:477; jäljempänä valituksenalainen tuomio) siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on kyseisellä tuomiolla hyväksynyt ainoastaan osittain niiden vaatimuksen SEUT 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 23.6.2010 annetun komission päätöksen K(2010) 4185 lopullinen (Asia COMP/39.092 – Kylpyhuonekalusteet) (jäljempänä riidanalainen päätös) kumoamiseksi ja toissijaisesti niille kyseisellä päätöksellä määrätyn sakon määrän alentamiseksi.

2

[SEUT 101 ja SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 31 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Yhteisöjen tuomioistuimella on täysi harkintavalta tutkiessaan valitukset päätöksistä, joilla komissio on määrännyt sakon tai uhkasakon. Se voi kumota sakon tai uhkasakon taikka alentaa tai korottaa sitä.”

3

Asian tausta esitetään valituksenalaisen tuomion 1–25 kohdassa, ja se voidaan tiivistää seuraavasti.

4

Valittajat ovat keraamisten tuotteiden valmistajia.

5

Komissio totesi riidanalaisella päätöksellä, että kylpyhuonekalusteiden alalla oli rikottu SEUT 101 artiklan 1 kohtaa ja Euroopan talousalueesta 2.5.1992 tehdyn sopimuksen (EYVL 1994, L 1, s. 3) 53 artiklaa. Tämä rikkominen, johon oli osallistunut komission mukaan 17 yritystä, oli tapahtunut eri ajanjaksoina 16.10.1992–9.11.2004, ja se koostui joukosta kilpailunvastaisia sopimuksia tai yhdenmukaistettuja menettelytapoja Belgian, Saksan, Ranskan, Italian, Alankomaiden ja Itävallan alueella.

6

Masco Corp. ja sen tytäryhtiöt, joihin kuuluivat myös hanoja valmistava Hansgrohe AG ja suihkuseiniä valmistava Hüppe GmbH, ilmoittivat 15.7.2004 komissiolle kylpyhuonekalusteiden alalla olevasta kartellista ja pyysivät sakkoimmuniteettia sakoista vapauttamisesta ja sakkojen lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun komission tiedonannon (EYVL 2002, C 45, s. 3) nojalla tai, ellei sitä myönnetä, niille mahdollisesti määrättävien sakkojen määrän alentamista.

7

Komissio teki 9. ja 10.11.2004 useiden kylpyhuonekalusteiden alalla toimivien yhtiöiden ja kansallisten ammatillisten järjestöjen tiloissa tarkastuksia ilman ennakkoilmoitusta. Komissio lähetti 15.11.2005–16.5.2006 mainituille yhtiöille ja järjestöille, ja myös valittajille, tietojensaantipyyntöjä, minkä jälkeen se antoi 26.3.2007 väitetiedoksiannon, joka annettiin tiedoksi myös valittajille. Useat yritykset, mutteivät valittajat, pyysivät 15.11.2004–20.1.2006 sakkoimmuniteettia tai sakkojensa määrän alentamista.

8

Valittajat toimittivat komissiolle 31.7.2007 päivätyllä kirjeellä 26.3.2007 päivättyä väitetiedoksiantoa koskevat huomautuksensa.

9

Komissio antoi 12.–14.11.2007 järjestetyn kuulemistilaisuuden ja 9.7.2009 lähetetyn tosiasiaseikkoja koskevan kirjeen, jossa kiinnitettiin valittajien huomiota eräisiin todisteisiin, joihin komission oli tarkoitus nojautua lopullista päätöstä antaessaan, jälkeen 23.6.2010 riidanalaisen päätöksen.

10

Komissio katsoi riidanalaisessa päätöksessä, että todettu rikkominen muodostui ensinnäkin siitä, että kylpyhuonekalusteiden valmistajat sovittivat yhteen vuotuisia hinnankorotuksia ja muita hinnoittelutekijöitä kansallisissa ammatillisissa järjestöissä säännöllisesti järjestettyjen kokousten yhteydessä, toiseksi hintojen vahvistamisesta tai yhteensovittamisesta raaka-aineiden hintojen korotuksen, euron käyttöönoton tai tiemaksujen käyttöönoton Saksassa kaltaisten erityisten tapahtumien yhteydessä ja kolmanneksi luottamuksellisten liiketoimintatietojen ilmaisemisesta ja vaihtamisesta. Kyseiset menettelytavat noudattivat toistuvaa mallia, joka osoittautui samaksi komission tutkinnan kattamissa kuudessa jäsenvaltiossa. Hintojen vahvistaminen kylpyhuonekalusteiden alalla seurasi vuosittaista sykliä, eli valmistajat olivat tarkemmin sanottuna vahvistaneet hinnastonsa, jotka olivat voimassa yleensä vuoden ajan ja joihin liikesuhteet tukkuliikkeiden kanssa perustuivat.

11

Komissio totesi myös, että edellä kuvatut menettelytavat kuuluivat kokonaisvaltaiseen suunnitelmaan, jolla pyrittiin rajoittamaan kilpailua riidanalaisen päätöksen adressaattien välillä, ja merkitsivät ominaisuuksiltaan yhtenä kokonaisuutena pidettävää jatkettua kilpailusääntöjen rikkomista, joka kattoi kolme tuotteiden alaryhmää eli hanat, suihkuseinät oheistarvikkeineen sekä keraamiset tuotteet (jäljempänä kolme tuotteiden alaryhmää) ja ulottui Belgian, Saksan, Ranskan, Italian, Alankomaiden ja Itävallan alueelle. Komissio korosti kartellin organisaatiosta, että alalla oli olemassa kansallisia ammatillisia järjestöjä, joihin kuului jäseniä, joiden toiminta kattoi kaikki kolme tuotteiden alaryhmää, ja joita se kutsui ”yhteensovittamiselimiksi”, kansallisia ammatillisia järjestöjä, joihin kuului jäseniä, joiden toiminta liittyi vähintään kahteen kolmesta tuotteiden alaryhmästä, ja joita se kutsui ”monituotejärjestöiksi”, sekä erikoistuneita järjestöjä, joihin kuului jäseniä, joiden toiminta liittyi yhteen kolmesta tuotteiden alaryhmästä. Se totesi lopuksi sellaisen yritysten ydinryhmän olemassaolon, joka oli osallistunut kartelliin eri jäsenvaltioissa sekä yhteensovittamiselimissä ja monituotejärjestöissä.

12

Komissio huomautti valittajien osallistumisesta todettuun rikkomiseen ensimmäiseksi, että vaikka valittajat olivatkin olleet rikkomisen keston aikana ensisijaisesti keraamisten tuotteiden valmistajia, ne olivat kuitenkin olleet tietoisia eri tuotevalikoimista, jotka kilpailusääntöjen rikkominen kattoi, koska ne olivat osallistuneet Saksassa IndustrieForum Sanitär ‑nimisen – aiemmin Freundeskreis der deutschen Sanitärindustrie – yhteensovittamiselimen (jäljempänä IFS) kollusiivisiin kokouksiin, jotka kattoivat kolme tuotteiden alaryhmää. Komissio katsoi toiseksi kartellin maantieteellisestä ulottuvuudesta, että valittajat, jotka olivat IFS:n, Fachverband Sanitärkeramische Industrie ‑nimisen, keraamisten tuotteiden alaryhmään Saksassa erikoistuneen järjestön yhteensovittamiselimen (jäljempänä FSKI), Vitresous China-group ‑nimisen, keraamisten tuotteiden alaryhmään Belgiassa erikoistuneen järjestön (jäljempänä VCG) ja Association française des industries de céramique sanitaire ‑nimisen, keraamisten tuotteiden alaryhmään Ranskassa erikoistuneen järjestön (jäljempänä AFICS) jäseniä, olivat kartelliin osallistumisajanjaksonsa aikana osallistuneet suoraan todettuun rikkomiseen Belgian, Saksan ja Ranskan alueella. Se katsoi, että useat objektiiviset indisiot osoittivat, että valittajat olivat voineet kohtuudella epäillä todetun rikkomisen ulottuvan maantieteellisesti paitsi Belgian, Saksan ja Ranskan myös Italian ja Itävallan alueelle. Komissio totesi Alankomaiden alueesta, ettei se päätellyt, että Alankomaissa olisi ollut kartelli vuoden 1999 jälkeen.

13

Komissio nojautui kullekin yritykselle määrättävän sakon laskemiseksi asetuksen (EY) N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annettuihin suuntaviivoihin (EUVL 2006, C 210, s. 2; jäljempänä vuoden 2006 suuntaviivat). Se määritti sakon perusmäärän toteamalla, että mainittu laskelma perustui kunkin yrityksen kohdalla sen jäsenvaltiokohtaiseen myyntiin kerrottuna niiden vuosien lukumäärällä, joina yrityksen on todettu osallistuneen rikkomiseen kussakin jäsenvaltiossa kyseisen tuotteiden alaryhmän osalta, jolloin huomioon otettiin se, että eräät yritykset harjoittivat toimintaansa yksinomaan joissakin jäsenvaltioissa tai yksinomaan jonkin kolmen tuotteiden alaryhmän osalta.

14

Komissio vahvisti rikkomisen vakavuuden osalta kertoimen suuruudeksi 15 prosenttia ottamalla huomioon neljä mainitun rikkomisen arviointiperustetta, joita olivat moititun toiminnan luonne, yhdistetyt markkinaosuudet, rikkomisen maantieteellinen ulottuvuus ja rikkomisen toteuttaminen. Se vahvisti lisäksi rikkomisen keston perusteella valittajien osalta määritettyyn perusmäärään sovellettavan korotuskertoimen suuruudeksi Saksassa 4,33, Belgiassa 3 ja Ranskassa 0,66. Saadakseen kyseessä olevat yritykset luopumaan osallistumasta riidanalaisen päätöksen kohteena oleviin kollusiivisiin menettelytapoihin komissio päätti lopuksi, että sakon perusmäärää korotetaan soveltamalla 15 prosentin suuruista lisäkerrointa.

15

Määritettyään perusmäärän komissio tarkasteli sellaisten raskauttavien tai lieventävien seikkojen olemassaoloa, jotka voivat oikeuttaa perusmäärän mukauttamisen. Se ei ottanut valittajien osalta huomioon mitään raskauttavaa tai lieventävää seikkaa, ja valittajille riidanalaisen päätöksen 2 artiklassa määrätyn sakon määrä oli liikevaihtoon perustuvan 10 prosentin ylärajan soveltamisen jälkeen 29266325 euroa.

16

Valittajat nostivat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 2.9.2010 toimittamallaan kannekirjelmällä riidanalaisen päätöksen osittaiseksi kumoamiseksi kanteen, jossa ne tukeutuivat yhdeksään kanneperusteeseen.

17

Kuudella ensimmäisellä kanneperusteella pyrittiin riidanalaisen päätöksen osittaiseen kumoamiseen, ja niistä ensimmäinen koski SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomista koskevaan näyttöön liittyvien vaatimusten noudattamatta jättämistä, toinen yhtäältä valittajien puolustautumisoikeuksien loukkaamista ja toisaalta arviointivirhettä siltä osin kuin on kyse valittajien väitetystä osallistumisesta monituotekartelliin kylpyhuonekalusteiden alalla, kolmas arviointivirhettä siltä osin kuin on kyse valittajien väitetystä osallistumisesta kilpailusääntöjen rikkomiseen keraamisten tuotteiden alalla Saksassa, neljäs arviointivirhettä siltä osin kuin on kyse valittajien väitetystä osallistumisesta hintoja koskevaan yhteistoimintaan Belgiassa ja Ranskassa, viides arviointivirhettä siltä osin kuin on kyse asianomaisten menettelytapojen luonnehtimisesta yhtenä kokonaisuutena pidettäväksi jatketuksi kilpailusääntöjen rikkomiseksi ja kuudes kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista hallinnollisessa menettelyssä valittajien kuulemisen ja riidanalaisen päätöksen antamisen välillä kuluneen ajan vuoksi.

18

Seitsemäs kanneperuste perustui asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 ja 3 kohdan sekä vuoden 2006 suuntaviivojen säännösten lainvastaisuuteen, ja se sisälsi kaksi lainvastaisuusväitettä.

19

Kahdeksannella ja yhdeksännellä toissijaisesti esitetyllä kanneperusteella pyrittiin sakon määrän alentamiseen, ja niistä kahdeksas koski sitä, ettei sakon perusmäärää määritettäessä ollut otettu huomioon sitä, ettei valittajien osallistuminen todettuun rikkomiseen ollut yhtä vakava kuin muiden osapuolten osallistuminen, ja yhdeksäs sitä, että valittajille liikevaihtoon perustuvan 10 prosentin ylärajan soveltamisen jälkeen määrätyn sakon lopullinen määrä oli suhteeton.

20

Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi valituksenalaisella tuomiolla valituksenalaisen tuomion 338 kohdassa ainoastaan osittain ensimmäisen kanneperusteen valossa tutkitun toisen, kolmannen ja neljännen kanneperusteen katsomalla, että komissio oli tehnyt arviointivirheen päätellessään, että valittajat olivat osallistuneet todettuun rikkomiseen Italian, Alankomaiden ja Itävallan alueella. Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi tämän johdosta valituksenalaisen tuomion 352–357 kohdassa osittain riidanalaisen päätöksen osittaiseksi kumoamiseksi ensisijaisesti esitetyt vaatimukset.

21

Valittajille määrätyn sakon määrän alentamista koskevien toissijaisesti esitettyjen vaatimusten osalta unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 376 ja 384 kohdassa perusteettomina kahdeksannen ja yhdeksännen kanneperusteen, joissa valittajat väittivät, ettei sakon perusmäärän laskentamenetelmä ollut yhdenvertaisen kohtelun ja seuraamusten yksilökohtaista määräämistä koskevien periaatteiden mukainen ja että määrätyn sakon lopullinen määrä oli suhteeton ja eriarvoinen.

22

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi toiseksi täyden harkintavaltansa nojalla valituksenalaisen tuomion 385 ja 386 kohdassa, ettei ollut perusteltua alentaa valittajille määrätyn 29266325 euron suuruisen sakon määrää ja että kyseinen määrä oli asianmukainen seuraamus kyseessä olevan rikkomisen keston ja vakavuuden kannalta katsoen.

23

Valittajat vaativat, että unionin tuomioistuin

24

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

25

Valittajat vetoavat valituksensa tueksi kuuteen valitusperusteeseen.

26

Valittajat vetoavat ensimmäisessä valitusperusteessaan, joka jakautuu kahteen osaan, asetuksen N:o 1/2003 31 artiklan virheelliseen soveltamiseen, syyttömyysolettaman soveltamatta jättämiseen, Euroopan unionin perusoikeuskirjassa (jäljempänä perusoikeuskirja) ja Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyssä yleissopimuksessa (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) taatun oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden loukkaamiseen, joka seuraa kieltäytymisestä käyttää täyttä harkintavaltaa, sekä perusteluvelvollisuuden noudattamatta jättämiseen.

27

Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa, joka koskee etenkin valituksenalaisen tuomion 48, 55, 98, 109, 113, 132, 146, 192, 195, 201, 293 ja 308 kohtaa, valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut virheellisesti asetuksen N:o 1/2003 31 artiklaa kieltäytyessään kohdistamasta täyteen harkintavaltaan perustuvaa valvontaa niihin tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskeviin toteamuksiin, jotka komissio on esittänyt riidanalaisessa päätöksessä.

28

Valittajat katsovat, että unionin yleinen tuomioistuin on vain valvonut, olivatko ne todellakin väittäneet komission syyllistyneen arviointivirheeseen. Useista valituksenalaisen tuomion kohdista seuraa niiden mukaan, että unionin yleinen tuomioistuin oli valmis valvomaan riidanalaisen päätöksen oikeudelliselta ja aineelliselta kannalta ainoastaan siltä osin kuin oli esitetty konkreettisia väitteitä ja näytetty samanaikaisesti toteen, että mainitussa päätöksessä olevat toteamukset olivat virheellisiä. Tällaisen näytön puuttuessa unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, ettei kyseessä olevia komission toteamuksia ollut kyseenalaistettu, vaikka ne on riitautettu nimenomaisesti. Unionin yleinen tuomioistuin on siis nojautunut aineellisten toteamusten paikkansapitävyyttä ja komission väitteiden perusteltavuutta koskevaan olettamaan. Unionin yleinen tuomioistuin on näet jättänyt valvomatta kaikki riidanalaisen päätöksen seikat ja luopunut mahdollisuudesta korvata komission arviointi omalla arvioinnillaan. Unionin yleisen tuomioistuimen olisi oikeudellisten toteamusten osalta pitänyt sen periaatteen nojalla, jonka mukaan tuomioistuimen on viran puolesta tunnettava lain sisältö (iura novit curia ‑periaate), suorittaa itse oikeudelliset luonnehdinnat eikä pelkästään tarkastaa, oliko komissio tehnyt tältä osin virheitä.

29

Komissio korostaa puolestaan, että täyteen harkintavaltaan perustuva valvonta koskee ainoastaan määrättyä seuraamusta, jonka osalta se täydentää laillisuusvalvontaa. Täyteen harkintavaltaan perustuvan valvonnan tehtävänä ei ole korvata laillisuusvalvontaa siten, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pyynnöstä korvattava komission arviointi omalla arvioinnillaan sekä tosiseikkojen toteamisen että niiden oikeudellisen luonnehdinnan osalta. Unionin yleinen tuomioistuin on sen mukaan perustellusti todennut, ettei täyteen harkintavaltaan perustuva valvonta vastaa viran puolesta suoritettavaa valvontaa.

30

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 263 artiklassa määrätty laillisuusvalvonta merkitsee sitä, että tutkiessaan kantajan riidanalaista päätöstä vastaan esittämiä väitteitä unionin tuomioistuimet harjoittavat sekä oikeudellisiin seikkoihin että tosiseikkoihin kohdistuvaa valvontaa ja että niillä on toimivalta arvioida todisteita, kumota mainittu päätös tai muuttaa sakkojen määrää (ks. tuomio 10.7.2014, Telefónica ja Telefónica de España v. komissio, C‑295/12 P, EU:C:2014:2062, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

31

Laillisuusvalvontaa täydentää täysi harkintavalta, joka on annettu unionin tuomioistuimille asetuksen N:o 1/2003 31 artiklalla SEUT 261 artiklan mukaisesti. Tämän harkintavallan nojalla tuomioistuimilla on pelkän seuraamuksen laillisuutta koskevan valvonnan lisäksi oikeus korvata komission arviointi omalla arvioinnillaan ja siten poistaa määrätty sakko tai uhkasakko taikka alentaa tai korottaa sen määrää (ks. tuomio 8.12.2011, Chalkor v. komissio, C‑386/10 P, EU:C:2011:815, 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32

Tämän täyden harkintavallan käyttö ei vastaa kuitenkaan viran puolesta suoritettavaa valvontaa, ja menettely unionin tuomioistuimissa on kontradiktorista. Juuri kantajan on lähtökohtaisesti esitettävä riidanalaista päätöstä koskevat kanneperusteet ja todisteet niiden tueksi (ks. tuomio 18.12.2014, komissio v. Parker Hannifin Manufacturing ja Parker-Hannifin, C‑434/13 P, EU:C:2014:2456, 76 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

33

Tältä osin on korostettava, ettei se, että riidanalaista päätöstä ei ole valvottu viran puolesta kokonaisuudessaan, ole ristiriidassa tehokkaan oikeussuojan periaatteen kanssa. Kyseisen periaatteen noudattamiseksi ei näet ole välttämätöntä, että unionin yleinen tuomioistuin, jonka on kyllä vastattava kaikkiin esitettyihin kanneperusteisiin ja harjoitettava valvontaa niin oikeuskysymysten kuin tosiseikkoja koskevien kysymysten osalta, tutkii viran puolesta asiakirja-aineiston kokonaan uudelleen (ks. tuomio 8.12.2011, Chalkor v. komissio, C‑386/10 P, EU:C:2011:815, 66 kohta).

34

Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäistä osaa on tarkasteltava kyseisen oikeuskäytännön valossa.

35

On korostettava, että valittajat väittävät lähinnä, että se, että unionin yleinen tuomioistuin on harjoittanut väärin tuomioistuinvalvontaa, ja etenkin se, että se on kieltäytynyt harjoittamasta täyteen harkintavaltaan perustuvaa valvontaa komission riidanalaisessa päätöksessä esittämien tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevien toteamusten osalta, on johtanut siihen, että valituksenalaisen tuomion useissa kohdissa on tehty virheellisiä päätelmiä.

36

Tämän tuomion 30–33 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee kuitenkin, että ensinnäkin täyteen harkintavaltaan perustuva valvonta koskee yksinomaan määrättyä seuraamusta eikä riidanalaista päätöstä kokonaisuudessaan ja toiseksi täysi harkintavalta ja laillisuusvalvonta eivät vastaa viran puolesta suoritettavaa valvontaa eivätkä ne näin ollen edellytä, että unionin yleinen tuomioistuin tutkii asiakirja-aineiston viran puolesta kokonaan uudelleen kantajan esittämistä väitteistä riippumatta.

37

Koska ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa perustuu virheelliseen olettamaan, jonka mukaan unionin yleisen tuomioistuimen oli valvottava riidanalainen päätös viran puolesta kokonaisuudessaan, se on hylättävä perusteettomana.

38

Valittajat moittivat ensimmäisen valitusperusteen toisessa osassa, joka koskee valituksenalaisen tuomion 275, 285, 359 ja 360 kohtaa, unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että tämä on tyytynyt tutkimaan riidanalaisen päätöksen osittaisen lainvastaisuuden seuraukset ja sakon osalta esitetyt väitteet suorittamatta itsenäistä ja vapaata arviointia ottamalla huomioon kaikki käsiteltävään tapaukseen liittyvät olosuhteet. Unionin yleinen tuomioistuin on tästä syystä jättänyt noudattamatta täyteen harkintavaltaan perustuvan valvonnan harjoittamista koskevaa velvollisuuttaan, sellaisena kuin siitä säädetään asetuksen N:o 1/2003 31 artiklassa, jonka mukaan sen on tehtävä itsenäinen harkintavaltaan perustuva päätös sakosta kaikkien tosiseikkojen perusteella nojautumatta pelkästään asiakirja-aineiston sisältöön. Koska unionin yleinen tuomioistuin ei ole tutkinut kaikkia laskennan vaiheita, koska se ei ole perustellut tällaisen tutkinnan tulosta ja koska se ei ole tutkinut sakon oikeasuhteisuutta eikä sitä, onko se yhdenvertaisen kohtelun periaatteen mukainen, kun otetaan huomioon rinnakkaisissa menettelyissä määrätyt sakot, se on laiminlyönyt täyteen harkintavaltaan perustuvaa valvontaa koskevaa velvollisuuttaan ja perusteluvelvollisuutta.

39

Komission mukaan valittajat katsovat virheellisesti, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt ottaa kantaa kanneperusteisiin, joihin valittajat eivät olleet vedonneet tai joita ne eivät olleet esittäneet konkreettisesti. Se toteaa lisäksi, että sakon määrän osalta pelkästään sillä, että unionin yleinen tuomioistuin on hakenut mallia vuoden 2006 suuntaviivoista ja varmistanut, että niitä on sovellettu, ei kyseenalaisteta valituksenalaisen tuomion oikeellisuutta.

40

On selvää, että unionin yleisellä tuomioistuimella on pelkän komission vahvistamien sakkojen laillisuutta koskevan valvonnan lisäksi oikeus korvata komission arviointi omalla arvioinnillaan ja siten poistaa määrätty sakko tai uhkasakko taikka alentaa tai korottaa sen määrää (ks. tuomio 22.11.2012, E.ON Energie v. komissio, C‑89/11 P, EU:C:2012:738, 124 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

Täyttääkseen perusoikeuskirjan 47 artiklassa tarkoitetut täyteen harkintavaltaan perustuvan valvonnan vaatimukset sakon osalta unionin tuomioistuinten on SEUT 261 ja SEUT 263 artiklan mukaista toimivaltaa käyttäessään tutkittava kaikki oikeudellisia seikkoja tai tosiseikkoja koskevat väitteet, joilla pyritään osoittamaan, että sakon määrä ei ole oikeassa suhteessa rikkomisen vakavuuteen ja kestoon (ks. tuomio 18.12.2014, komissio v. Parker Hannifin Manufacturing ja Parker-Hannifin, C‑434/13 P, EU:C:2014:2456, 75 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42

Kuten tämän tuomion 32 kohdassa mainitusta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, täyden harkintavallan käyttö ei kuitenkaan vastaa viran puolesta suoritettavaa valvontaa, ja menettely on kontradiktorista. Juuri kantajan on lähtökohtaisesti esitettävä riidanalaista päätöstä koskevat kanneperusteet ja todisteet niiden tueksi.

43

Toisin kuin valittajat väittävät, unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä ei siis ole oikeusjärjestyksen perusteita koskevia perusteita lukuun ottamatta suorittaa tutkintaa viran puolesta kantajien esittämistä täsmällisistä kanneperusteita riippumatta ja tehdä itsenäistä harkintavaltaan perustuvaa päätöstä komission vahvistamasta sakosta vaan sen on otettava kantaa niihin kanneperusteisiin, jotka kantajat ovat sille esittäneet.

44

Niistä valittajien väitteistä, joiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt perustelematta tutkintansa niille määrätyn sakon suuruudesta, on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin huomautti aluksi valituksenalaisen tuomion 362 kohdassa, että riidanalaisen päätöksen kumoaminen Italiassa, Alankomaissa ja Itävallassa tapahtuneen rikkomisen osalta ei voi johtaa kyseisen sakon muuttamiseen, koska komissio ei ollut ottanut mainitun sakon määrän laskemiseksi huomioon valittajien myyntiä Italiassa, Alankomaissa ja Itävallassa vaan yksinomaan niiden myynnin Belgiassa, Saksassa ja Ranskassa.

45

Unionin yleinen tuomioistuin tutki tämän jälkeen valituksenalaisen tuomion 368–376 kohdassa kanneperusteen, joka perustui virheisiin, jotka komissio oli väitetysti tehnyt määrätyn sakon perusmäärää laskettaessa, ja etenkin virheeseen, joka koski rikkomisen vakavuutta koskevan kertoimen suuruuden vahvistamista 15 prosentiksi. Se päätteli tämän perusteella, että koska yhtenä kokonaisuutena pidettävä jatkettu kilpailusääntöjen rikkominen, johon on syyllistytty usean vuoden ajan kolmen asianomaisen jäsenvaltion alueella ja joka koostuu hintojen vahvistamisesta sykleittäin, on yksi kaikkein vakavimmista rikkomisista, 15 prosentin suuruista rikkomisen vakavuutta koskevaa kerrointa on pidettävä asianmukaisena määränä erityisesti sen vuoksi, että niiden kertoimien suuruudet, jotka on mahdollista vahvistaa tämän tyyppisen rikkomisen osalta, vaihtelevat 0 prosentista 30 prosenttiin.

46

Unionin yleinen tuomioistuin tutki lopuksi valituksenalaisen tuomion 377–384 kohdassa kanneperusteen, joka perustui määrätyn sakon väitettyyn suhteettomuuteen ja eriarvoisuuteen sakon suuruuden, joka on 10 prosenttia valittajien vuosittaisista liikevaihdoista, vuoksi. Se päätteli, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan liikevaihtoon perustuvan 10 prosentin ylärajan soveltaminen ei loukkaa suhteellisuusperiaatetta eikä yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

47

Tältä osin on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan niin, että perusteluvelvollisuus ei velvoita unionin yleistä tuomioistuinta esittämään selvitystä, jossa seurattaisiin tyhjentävästi ja kohta kohdalta kaikkia riidan asianosaisten esittämiä päätelmiä. Perustelut voivat siis olla implisiittisiä, kunhan asianosaiset saavat niiden avulla selville syyt, joiden vuoksi unionin yleinen tuomioistuin ei ole hyväksynyt asianosaisten argumentteja, ja unionin tuomioistuimella on niiden avulla käytettävissään riittävät tiedot, jotta se pystyy harjoittamaan valvontaansa (ks. tuomio 11.7.2013, Gosselin Group v. komissio, C‑429/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:463, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

48

Tämän perusteella on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin on tutkinut yksityiskohtaisesti komission määräämän sakon määrää koskevat kanneperusteet ja perustellut tutkintaansa tältä osin riittävästi.

49

Lisäksi juuri unionin yleisen tuomioistuimen on tutkittava sakon määrän asianmukaisuus eikä unionin tuomioistuimen asiana ole lähtökohtaisesti, kun se ottaa kantaa oikeuskysymyksiin valitusasiassa, korvata kohtuullisuussyistä unionin yleisen tuomioistuimen harkintaa omalla harkinnallaan, kun unionin yleinen tuomioistuin on käyttänyt täyttä harkintavaltaansa unionin oikeuden rikkomisesta yrityksille määrättävien sakkojen suuruuden määrittämisessä (ks. vastaavasti tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50

Ensimmäisen valitusperusteen toinen osa ja ensimmäinen valitusperuste kokonaisuudessaan ovat siis perusteettomia.

51

Toinen valitusperuste, joka koostuu kahdesta osasta, perustuu SEUT 263 artiklan virheelliseen soveltamiseen ja perusoikeuskirjan 47 artiklan ensimmäisessä kohdassa vahvistetun tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden loukkaamiseen siitä syystä, ettei komission toteamuksia ole tutkittu riittävästi laillisuusvalvonnan yhteydessä ja että kyseisen valvonnan rajat on ylitetty.

52

Valittajat väittävät toisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut virheellisesti SEUT 263 artiklaa ja loukannut oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin siltä osin kuin se on asettanut niille laillisuusvalvonnan yhteydessä etenkin valituksenalaisen tuomion 98, 146, 195, 293 ja 308 kohdassa liioiteltuja vaatimuksia väittämis- ja todistustaakan osalta. Unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt valvoa, oliko komissio tulkinnut asianmukaisesti esitettyjä todisteita ja olivatko sen niistä tekemät päätelmät perusteltuja. Tältä osin ei voi olla olettamaa, jonka mukaan komission päätelmät tai sen oikeudelliset arvioinnit pitävät paikkansa. Unionin yleinen tuomioistuin on asettanut todistustaakan valittajille ennen kuin se on esittänyt oman arviointinsa todisteiden kokonaisuudesta. Ei ole mahdollista odottaa, että valittaja esittää vastakkaiset todisteet komission väitteiden osalta silloin, kun komissio ei ole vedonnut riidanalaisessa päätöksessä todisteisiin väitteidensä tueksi.

53

Valittajat päättelevät, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole harjoittanut riittävästi laillisuusvalvontaansa ja se on soveltanut näin virheellisesti SEUT 263 artiklaa ja loukannut oikeutta tehokkaaseen oikeussuojaan, kun se on hylännyt valituksenalaisen tuomion 134, 138, 141, 144, 146, 187, 252, 293 ja 308 kohdassa niiden argumentaation viittaamalla niillä väitetysti olevaan todistustaakkaan.

54

Komissio korostaa paikkansapitävyyttä koskevan olettaman väitetystä olemassaolosta, että oikeuskäytännöstä ilmenee, että kun komissio nojautuu todisteisiin, jotka riittävät lähtökohtaisesti rikkomisen osoittamiseen, asianomaisen yrityksen on osoitettava oikeudellisesti riittävällä tavalla yhtäältä sen seikan olemassaolo, johon se vetoaa, ja toisaalta se, että kyseisellä seikalla kyseenalaistetaan niiden todisteiden näyttöarvo, joihin komissio nojautuu.

55

Komissio katsoo valittajista poiketen, että se on perustanut riidanalaisen päätöksen oikeudellisesti riittävällä tavalla todisteisiin ja että valittajien tehtävänä oli yksilöidä riitautetut seikat, muotoilla väitteet ja esittää tältä osin todisteet. Kyseinen luonteeltaan menettelyllinen vaatimus ei ole ristiriidassa komissiolle kuuluvan todistustaakan kanssa, joten toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

56

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että sen osapuolen tai viranomaisen, joka väittää kilpailusääntöjä rikotun, tehtävänä on todistaa rikkominen tapahtuneeksi, ja yrityksen tai yritysten yhteenliittymän, joka vetoaa puolustautumisperusteeseen kilpailusääntöjen rikkomisen toteamista vastaan, tehtävänä on osoittaa, että edellytykset sen säännön, josta kyseinen puolustautumisperuste on johdettu, soveltamiselle täyttyvät, joten kyseisen viranomaisen on tällöin turvauduttava muihin todisteisiin (ks. tuomio 17.6.2010, Lafarge v. komissio, C‑413/08 P, EU:C:2010:346, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

57

Vaikka todistustaakka kuuluu näiden periaatteiden mukaan joko komissiolle tai asianomaiselle yritykselle tai yhteenliittymälle, tosiseikat, joihin osapuoli vetoaa, voivat olla sellaisia, että ne velvoittavat toisen osapuolen esittämään selityksen tai perustelun, jonka puuttuessa voidaan päätellä, että todistustaakkaa koskevia sääntöjä on noudatettu (ks. tuomio 17.6.2010, Lafarge v. komissio, C‑413/08 P, EU:C:2010:346, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

58

Kantajan puolestaan on oikeudenkäynneissä yksilöitävä lisäksi ne riidanalaisen päätöksen osat, jotka se riitauttaa, muotoiltava tätä koskevat väitteet ja esitettävä todisteet, joita voidaan pitää painavina osoituksina siitä, että sen väitteet ovat perusteltuja (ks. vastaavasti tuomio 8.12.2011, KME Germany ym. v. komissio, C‑272/09 P, EU:C:2011:810, 105 kohta).

59

Nyt käsiteltävässä tapauksessa on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin palautti ensimmäiseksi valituksenalaisen tuomion 90–92 kohdassa mieleen käsitettä ”yhtenä kokonaisuutena pidettävä jatkettu kilpailusääntöjen rikkominen” koskevan oikeuskäytännön. Se palautti toiseksi mainitun tuomion 93–108 kohdassa mieleen SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkomista koskevissa menettelyissä sovellettavat todistussäännöt.

60

Unionin yleinen tuomioistuin totesi tarkemmin sanottuna unionin tuomioistuimen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön nojautuen valituksenalaisen tuomion 97 kohdassa, että koska komissio oli voinut osoittaa, että yritys oli osallistunut selvästi kilpailunvastaisiin kokouksiin, unionin yleinen tuomioistuin saattoi kääntämättä perusteettomasti todistustaakkaa ja soveltamatta virheellisesti syyttömyysolettamaa katsoa, että kyseisen yrityksen asiana oli esittää muu selitys kyseisten kokousten sisällölle. Unionin yleinen tuomioistuin huomautti lisäksi mainitun tuomion 98 kohdassa, että asianomaisen yrityksen on paitsi vedottava seikkaan, jolla kyseenalaistetaan niiden todisteiden näyttöarvo, joihin komissio nojautuu, myös esitettävä näyttö mainitun seikan olemassaolosta ja niin ikään siitä, että kyseinen näyttö kyseenalaistaa niiden todisteiden näyttöarvon, joihin komissio nojautuu.

61

Kun unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 111–147 kohdassa valvonut kyseessä olevan toiminnan luonnehtimisen yhtenä kokonaisuutena pidettäväksi jatketuksi kilpailusääntöjen rikkomiseksi ja vaatinut katsottuaan, että komissio saattoi perustellusti tehdä tällaisen luonnehdinnan, että valittajat esittävät näyttöä seikoista, joilla komission kyseistä luonnehdintaa koskevat päätelmät asetetaan kyseenalaisiksi, se ei ole rikkonut todistustaakkaa koskevia sääntöjä.

62

Edellä esitetystä ilmenee, että toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on perusteeton.

63

Valittajat väittävät toisen valitusperusteen toisessa osassa, että unionin yleinen tuomioistuin on ylittänyt laillisuusvalvonnan rajat siltä osin kuin se on harjoittanut yksipuolista täyteen harkintavaltaan perustuvaa valvontaa niiden vahingoksi. Ne väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on mennyt komission riidanalaisessa päätöksessä esittämiä toteamuksia pidemmälle ja ylittänyt laillisuusvalvonnan rajat luonnehtimalla uudelleen tosiseikat, jotka komissio on luonnehtinut väärin oikeudelliselta kannalta.

64

Unionin yleinen tuomioistuin on erityisesti ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 213 kohdassa luonnehtinut uudelleen komission riidanalaisessa päätöksessä tekemän luonnehdinnan tietojenvaihtoa koskevasta menettelytavasta ja muuttanut sen hintoja koskevaksi monituotesopimukseksi. Se on toiseksi antanut mainitun tuomion 261, 311 ja 312 kohdassa suurempaa näyttöarvoa valittajien osallistumiselle kokouksiin, joita ei ole tarkasteltu riidanalaisessa päätöksessä. Unionin yleinen tuomioistuin on kolmanneksi katsonut saman tuomion 235, 239 ja 298 kohdassa hylkäämällä valittajien väitteen siitä, ettei selvitysaineisto osoittanut, että asianomaisten tapahtumien aikana olisi tehty sopimuksia, että jo yritys päästä asiasta sopimukseen merkitsi SEUT 101 artiklan rikkomista. Unionin yleinen tuomioistuin on siis lähtenyt siitä, että jo ”yritys tehdä sopimus” on yhdenmukaistettu menettelytapa, ja katsonut valittajien olevan siitä vastuussa. Unionin yleinen tuomioistuin on siis luonnehtinut tosiseikat uudelleen suhteessa komission esittämään luonnehdintaan ja ylittänyt laillisuusvalvonnan rajat.

65

Komissio korostaa ensin riitautettujen kokousten osalta, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole missään vaiheessa tutkinut kolmea asianomaista kokousta. Sen toteaa tämän jälkeen tietojenvaihdon väitetystä uudelleen luonnehtimisesta sopimukseksi, että vaikka kyseinen seikka pitäisikin paikkansa, se ei voi kuitenkaan sinällään johtaa valituksenalaisen tuomion kumoamiseen, kun otetaan huomioon kyseisten kokousten kilpailua rajoittava tarkoitus. Käsitteet ”sopimus” ja ”yhdenmukaistettu menettelytapa” on ymmärrettävä samankaltaisina yhteistyön muotoina, jotka eroavat toisistaan vain voimakkuudeltaan ja ilmenemismuodoiltaan. Kyseisen toimielimen mukaan SEUT 101 artiklan rikkomisen osoittamiseksi on siis riittävää näyttää toteen jompikumpi. Se toteaa lopuksi siitä, että unionin yleinen tuomioistuin on luonnehtinut valituksenalaisen tuomion 235, 239 ja 298 kohdassa riidanalaisen päätöksen väitetysti lainvastaisesti uudelleen, että valittajat vain olettavat näin tapahtuneen.

66

Komission mukaan toisen valitusperusteen toinen osa ja kyseinen valitusperuste kokonaisuudessaan on siis hylättävä.

67

Valittajien väitteestä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on ylittänyt laillisuusvalvonnan rajat luonnehtiessaan uudelleen tosiseikat, jotka komissio on luonnehtinut väärin oikeudellisesti, eli kun se on luonnehtinut hintatietojen vaihtoa koskevat menettelytavat uudelleen sopimukseksi, on aluksi todettava, että valituksenalaisen tuomion 211 ja 212 kohdasta voidaan päätellä selkeästi niissä mainitun oikeuskäytännön perusteella, että unionin yleinen tuomioistuin on viitannut tietojenvaihtoa koskevaan menettelytapaan yhdenmukaistettuna menettelytapana. Unionin yleisen tuomioistuimen ei voida väittää luonnehtineen uudelleen valittajien syyksi luettua käyttäytymistä pelkästään siitä syystä, että mainitun tuomion 213 kohdassa on sana ”sopimus”.

68

SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut käsitteet ”sopimus” ja ”yhdenmukaistettu menettelytapa” kattavat subjektiiviselta kannalta samankaltaisia yhteistyön muotoja, jotka eroavat toisistaan ainoastaan voimakkuudeltaan ja ilmenemismuodoiltaan. On siis riittävää, että näyttö seikoista, jotka merkitsevät jompaakumpaa näistä kyseisessä määräyksessä tarkoitetuista rikkomisen muodoista, on esitetty, jotta tuota määräystä voidaan joka tapauksessa soveltaa (ks. vastaavasti tuomio 5.12.2013, Solvay Solexis v. komissio, C‑449/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:802, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69

Tämän jälkeen on todettava väitteestä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on antanut valituksenalaisen tuomion 261, 311 ja 312 kohdassa suurempaa näyttöarvoa eräille todisteille, jotka koskevat valittajien osallistumista sellaisiin kokouksiin, joita ei ole tarkasteltu riidanalaisessa päätöksessä, että yhtäältä valituksenalaisen tuomion 206 ja 264 kohdan sanamuodosta ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin on viitannut riidanalaisen päätöksen liitteissä 1 ja 4 oleviin kokousluetteloihin, ja toisaalta, että mainitun tuomion 261 ja 311 kohdassa luetellaan kaikki mainittuihin luetteloihin sisältyvät kokoukset. Vaikka unionin yleinen tuomioistuin mainitsee valituksenalaisen tuomion 264, 311 ja 312 kohdassa 14.11.2001 pidetyn IFS:n kokouksen sekä 23.1. ja 5.7.2002 pidetyt FSKI:n kokoukset, se ei ole – toisin kuin valittajat väittävät – tarkastellut kyseisiä kokouksia eikä se ole antanut mainittuja kokouksia koskeville todisteille suurempaa näyttöarvoa. Vaikka samat kokoukset on lisäksi mainittu kattavassa kokousluettelossa, joka on valituksenalaisen tuomion 312 kohdassa, unionin yleinen tuomioistuin on päätellyt mainitun tuomion 313 kohdassa, että lähes kaikki mutteivät kaikki todisteet tukivat päätelmää, jonka mukaan valittajat olivat osallistuneet kyseessä olevaan yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen. Tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole todellisuudessa nojautunut 14.11.2001 pidettyyn IFS:n kokoukseen eikä 23.1. ja 5.7.2002 pidettyihin FSKI:n kokouksiin katsoakseen, että komissio oli esittänyt näytön valittajien osallistumisesta rikkomiseen Saksan alueella 7.7.2000 ja 9.11.2004 välisen ajanjakson aikana.

70

Lopuksi on huomautettava valittajien väitteestä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on katsonut virheellisesti valituksenalaisen tuomion 235, 239 ja 298 kohdassa, että jo yritys päästä sopimukseen merkitsee SEUT 101 artiklan rikkomista, että SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla yhdenmukaistetun menettelytavan käsitteellä tarkoitetaan yritysten välisen yhteensovittamisen muotoa, jolla tietoisesti korvataan kilpailun riskit käytännön yhteistyöllä ilman, että asiasta olisi tehty varsinaista sopimusta (ks. vastaavasti tuomio 8.7.1999, komissio v. Anic Partecipazioni, C‑49/92 P, EU:C:1999:356, 115 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

71

Arviointiperusteita, jotka koskevat yhteensovittamista ja yhteistyötä, jotka merkitsevät samassa määräyksessä tarkoitettua ”yhdenmukaistettua menettelytapaa”, on siis tarkasteltava sellaisesta EUT-sopimuksen kilpailua koskeville määräyksille ominaisesta näkökulmasta, jonka mukaan jokaisen talouden toimijan on itsenäisesti päätettävä toimintalinjasta, jota se aikoo noudattaa sisämarkkinoilla (ks. vastaavasti tuomio 22.10.2015, AC-Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

72

Lisäksi on niin, että vaikka tämä itsenäisyysvaatimus ei suljekaan pois taloudellisten toimijoiden oikeutta sopeutua älykkäästi kilpailijoidensa todettuun tai odotettuun käyttäytymiseen, se on kuitenkin ehdottomasti esteenä kaikille tällaisten toimijoiden välisille suorille tai epäsuorille yhteydenotoille, jotka voivat vaikuttaa todellisen tai mahdollisen kilpailijan markkinakäyttäytymiseen tai paljastaa tällaiselle kilpailijalle käyttäytymisen, jonka asianomainen kilpailija on itse päättänyt omaksua tai jonka se suunnittelee omaksuvansa markkinoilla, kun näiden yhteydenottojen tarkoituksena tai vaikutuksena on sellaisten kilpailuolosuhteiden muodostuminen, jotka eivät vastaa tavanomaisia olosuhteita relevanteilla markkinoilla, kun otetaan huomioon tarjottujen tuotteiden tai palveluiden luonne, yritysten merkittävyys ja lukumäärä sekä kyseisten markkinoiden laajuus (ks. tuomio 8.7.1999, komissio v. Anic Partecipazioni, C‑49/92 P, EU:C:1999:356, 117 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

73

Tästä seuraa näin ollen, että yhteydenotto, joka muodostuu yrityksestä päästä sopimukseen hinnoista, on SEUT 101 artiklan 1 kohdassa kielletty yhdenmukaistettu menettelytapa (ks. vastaavasti tuomio 5.12.2013, Solvay v. komissio, C‑455/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:796, 40 kohta).

74

Tästä seuraa, että toisen valitusperusteen toinen osa ja näin ollen toinen valitusperuste kokonaisuudessaan on hylättävä perusteettomana.

75

Valittajat väittävät kolmannessa valitusperusteessaan, jossa on 14 osaa, jotka on tutkittava yhdessä, että unionin yleinen tuomioistuin on vääristänyt useaan otteeseen selvästi ja ratkaisevasti asiakirja-aineiston sisältöä ja tehnyt samanaikaisesti oikeudellisia virheitä ja loukannut asian selvittämistä koskevia tunnustettuja periaatteita.

76

Valittajat katsovat, että unionin yleinen tuomioistuin on ensinnäkin vääristänyt valituksenalaisen tuomion 87 kohdassa kannekirjelmän 117 kohdassa ja vastauskirjelmän 24 kohdassa olevia asian selvittämistoimia koskevia pyyntöjä sekä niiden esitystä istunnossa. Mainitun tuomion 119 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin on toiseksi vääristänyt eräitä riidanalaisen päätöksen kohtia, jotka koskevat FSKI:ssä väitetysti käytyjä keskusteluja hanatuotteiden hintojen korottamisesta. Unionin yleinen tuomioistuin on kolmanneksi saman tuomion 130 kohdassa vääristänyt riidanalaisen päätöksen 852 perustelukappaletta siltä osin kuin on kyse valittajien väitetystä kuulumisesta useisiin monituotejärjestöihin. Unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 152–155 kohdassa neljänneksi vääristänyt eräitä 26.3.2007 päivätyn väitetiedoksiannon kohtia suhteessa IFS:n yhteydessä säännöllisesti tehtyjä hintasopimuksia koskevaan väitteeseen. Unionin yleinen tuomioistuin on viidenneksi vääristänyt mainitun tuomion 193 kohdassa valittajien esitystä ensimmäisestä kanneperusteesta. Unionin yleinen tuomioistuin on kuudenneksi vääristänyt saman tuomion 208 kohdassa kannekirjelmän 46 kohdassa olevaa asian selvittämistoimia koskevaa pyyntöä, jossa oli kyse todistajien Schinle ja Kook kuulemisesta 5.10.2000 pidetyn IFS:n kokouksen osalta. Unionin yleinen tuomioistuin on seitsemänneksi vääristänyt valituksenalaisen tuomion 213 kohdassa selvitysaineistoa ja loukannut asian selvittämistä koskevia periaatteita suhteessa Hansgrohen yhteistyökumppanin Schinlen 5.10.2000 pidetyn IFS:n kokouksen osalta tekemien muistiinpanojen sisältöön. Unionin yleinen tuomioistuin on kahdeksanneksi vääristänyt mainitun tuomion 218 kohdassa selvitysaineistoa suhteessa 20.11.2002 pidettyyn IFS:n kokoukseen ja jättänyt huomiotta vastauskirjelmän 27 kohdassa olevat asian selvittämistoimia koskevat pyynnöt. Unionin yleinen tuomioistuin on yhdeksänneksi vääristänyt valituksenalaisen tuomion 230 kohdassa kannekirjelmän 57, 59 ja 61 kohdassa olevia selvittämistoimia koskevia pyyntöjä ja valittajien esittämiä väitteitä hinnankorotuksista ”erityisten tilaisuuksien yhteydessä”. Unionin yleinen tuomioistuin on kymmenenneksi vääristänyt mainitun tuomion 277–282 kohdassa selvitysaineistoa, valittajien väitteitä ja kannekirjelmän 90 kohdassa olevaa asian selvittämistoimia koskevaa pyyntöä suhteessa 7. ja 8.7.2000 pidettyyn FSKI:n kokoukseen. Unionin yleinen tuomioistuin on yhdenneksitoista vääristänyt saman tuomion 299 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa 17.1.2003 pidetyn FSKI:n kokouksen pöytäkirjan sisältöä suhteessa väitettyyn tiemaksuja koskevaan yhteistoimintaan ja kannekirjelmän 101 kohdassa olevaan asian selvittämistoimia koskevaan valittajien pyyntöön. Unionin yleinen tuomioistuin on kahdenneksitoista vääristänyt valituksenalaisen tuomion 312 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa riidanalaista päätöstä suhteessa niiden todisteiden näyttöarvoon, jotka koskevat 24.4.2001 pidettyä IFS:n kokousta ja 23.1. ja 5.7.2002 pidettyjä FSKI:n kokouksia. Unionin yleinen tuomioistuin on kolmanneksitoista vääristänyt mainitun tuomion 321 kohdassa kannekirjelmän 110 kohdassa ja vastauskirjelmän 43 kohdassa olevaa valittajien esitystä katsomalla virheellisesti, että valittajat eivät olleet esittäneet mitään väitettä 30.10.2001 pidetyn VCG:n kokouksen osalta. Se on neljänneksitoista vääristänyt saman tuomion 324 kohdassa riidanalaisen päätöksen 572 perustelukappaletta ja sitä seuraavia perustelukappaleita suhteessa väitettyyn moitteeseen, joka koski AFICS:ssä hintoihin liittyen tehtyä yhteistoimintaa vuoden 2005 osalta.

77

Valittajat viittaavat tältä osin väittämiensä seitsemännen ja kahdennentoista vääristämisen yhteydessä siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on arvioinut eri tavalla samaa selvitysaineistoa nyt käsiteltävässä asiassa ja 16.9.2013 annetun tuomion Villeroy & Boch Austria ym. v. komissio (T-373/10, T-374/10, T-382/10 ja T-402/10, ei julkaistu, EU:T:2013:455) ja 16.9.2013 annetun tuomion Keramag Keramische Werke ym. v. komissio (T-379/10 ja T-381/10, ei julkaistu, EU:T:2013:457) taustalla olevissa asioissa siltä osin kuin on kyse etenkin eräiden kokousten, joihin valittajat ovat väitetysti osallistuneet, sisällöstä ja huomioon ottamisesta kilpailunvastaisten menettelytapojen olemassaolon osoittamiseksi.

78

Komission mukaan kaikki nämä vääristämistä koskevat väitteet on hylättävä joko sen vuoksi, että niissä nojaudutaan valituksenalaisen tuomion virheelliseen tulkintaan, tai sen vuoksi, että kyseisen tuomion arvostellut kohdat ovat sekavia eivätkä ne voi vaikuttaa mainitun tuomion laillisuuteen, tai siitä syystä, että valittajat pyrkivät kolmannella valitusperusteella todellisuudessa osittain tosiseikkojen uudelleen arvioimiseen ilman, että olisi osoitettu, että unionin yleinen tuomioistuin on syyllistynyt selvästi tosiseikkojen vääristämiseen.

79

Komissio huomauttaa erityisesti asian selvittämistoimia koskevien pyyntöjen väitetystä vääristämisestä, että ainoastaan unionin yleinen tuomioistuin on toimivaltainen arvioimaan tarvetta täydentää sen käytössä olevia tietoja ja että se, että valittajien pyynnöllä ei ole voinut olla vaikutusta unionin yleisen tuomioistuimen arviointiin ja se on näin ollen hylätty, ei merkitse sitä, että kyseistä pyyntöä on vääristetty. Ratkaisevana seikkana ei ole myöskään niinkään se, onko asian selvittämistoimia koskevaa pyyntöä vääristetty, vaan se, onko näyttöä vääristetty, mihin valittajat eivät ole vedonneet. Komissio toteaa selvitysaineiston vääristämisen osalta joka tapauksessa, että sen on oltava selvää.

80

Komission mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei näin ollen ole ylittänyt valituksenalaisessa tuomiossa todisteiden kohtuullisen arvioinnin rajoja, ja kyseinen arviointi on 16.9.2013 annetun tuomion Keramag Keramische Werke ym. v. komissio (T-379/10 ja T-381/10, ei julkaistu, EU:T:2013:457) 133 kohdassa tehdyn arvioinnin mukainen.

81

Ensimmäiseksi on todettava asian selvittämistoimia koskevista kolmannen valitusperusteen osista, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuinten tehtävänä on asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella päättää asiakirjan esittämisen tarpeellisuudesta asian selvittämistoimiin sovellettavien työjärjestyksen määräysten mukaisesti. Unionin yleisen tuomioistuimen osalta unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen, sellaisena kuin sitä sovellettiin valituksenalaisen tuomion antamisajankohtana, 49 artiklan ja 65 artiklan b alakohdan määräyksistä ilmenee, että minkä tahansa asiaa koskevan asiakirjan esittämispyyntö on niitä asian selvittämistoimia, joista unionin yleinen tuomioistuin voi määrätä oikeudenkäyntimenettelyn missä vaiheessa tahansa (ks. vastaavasti tuomio 2.10.2003, Salzgitter v. komissio, C‑182/99 P, EU:C:2003:526, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 2.10.2003, Aristrain v. komissio, C‑196/99 P, EU:C:2003:529, 67 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 2.10.2003, Ensidesa v. komissio, C‑198/99 P, EU:C:2003:530, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 2.10.2003, Corus UK v. komissio, C‑199/99 P, EU:C:2003:531, 67 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

82

Siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on siis hylännyt valittajien pyynnöt todistajien kuulemisesta katsomalla, että mainitut toimenpiteet eivät olleet tarpeellisia, kun otettiin huomioon ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 109–147 kohdassa suoritettu niiden todisteiden tutkinta, jotka osoittivat, että kyse oli yhtenä kokonaisuutena pidettävästä jatketusta kilpailusääntöjen rikkomisesta, toiseksi mainitun tuomion 213 kohdassa oleva toteamus, jonka mukaan Hansgrohen muistiinpanot riittivät osoittamaan, että 5.10.2000 pidetyssä IFS:n kokouksessa oli syyllistytty laittomaan käyttäytymiseen, kolmanneksi saman tuomion 218 kohdassa oleva toteamus, jonka mukaan 20.11.2002 pidetyn IFS:n kokouksen pöytäkirja osoittaa talouden toimijoiden välisen suoran yhteydenoton, joka voi vääristää kilpailusääntöjä, neljänneksi valittajien vastuuta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä erityisten tilaisuuksien yhteydessä koskeva analyysi, joka on suoritettu valituksenalaisen tuomion 231–253 kohdassa, viidenneksi 7. ja 8.7.2000 pidettyjen FSKI:n kokousten lainvastaisen luonteen osoittavien todisteiden tutkinta, joka on mainitun tuomion 275–284 kohdassa, ja kuudenneksi saman tuomion 296–306 kohdassa oleva analyysi, joka perustuu siihen unionin yleisen tuomioistuimen toteamukseen, jonka mukaan yritys päästä 17.1. ja 4.7.2003 pidetyissä FSKI:n kokouksissa sopimukseen tiemaksujen käyttöönottamisesta Saksassa tehtävistä johtopäätöksistä hinnankorotuksen muodossa oli näytetty toteen, kolmannen valitusperusteen kuudes osa on hylättävä kokonaisuudessaan ja kyseisen valitusperusteen ensimmäinen ja kahdeksas–yhdestoista osa on hylättävä siltä osin kuin ne koskevat asian selvittämistoimia.

83

Toiseksi on todettava valittajien väitteiden vääristämistä koskevista kolmannen valitusperusteen osista, etteivät valittajat väitä kyseisissä osissa – lukuun ottamatta sitä, mihin ne vetoavat kyseisen valitusperusteen kolmannentoista osan tueksi –, että unionin yleinen tuomioistuin olisi jättänyt tutkimatta ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyt kanneperusteet, vaan ne väittävät, että se on tulkinnut niiden väitteitä ja tiivistänyt ne virheellisesti.

84

On kuitenkin riittävää todeta, että siltä osin kuin valittajat eivät väitä, että unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt tutkimatta ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyt kanneperusteet, kysymyksellä siitä, onko unionin yleinen tuomioistuin tiivistänyt virheellisesti valittajien väitteet, ei ole mitään vaikutusta nyt käsiteltävän riidan ratkaisuun, ja kolmannen valitusperusteen viides ja kymmenes osa on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan ja kyseisen valitusperusteen ensimmäinen ja yhdeksäs osa on hylättävä siltä osin kuin ne koskevat valittajien väitteiden vääristämistä (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2010, Knauf Gips v. komissio, C‑407/08 P, EU:C:2010:389, 32 kohta).

85

Kolmanneksi on todettava kolmannen valitusperusteen kolmannestatoista osasta, jossa valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on päätellyt virheellisesti, etteivät ne olleet esittäneet mitään väitettä 30.10.2001 pidetyn VCG:n kokouksen osalta, yhtäältä, että unionin yleinen tuomioistuin on huomauttanut valituksenalaisen tuomion 316 kohdassa, että valittajat eivät kiistäneet osallistumistaan kansallisten ammatillisten järjestöjen kokouksiin Belgian ja Ranskan alueella vaan ne kiistivät mainittujen kokousten aikana tapahtuneen toiminnan luonteen. Valittajat väittävät siten, että koska päätökset tehtiin kussakin yrityksessä emoyhtiön tasolla ja koska niiden edustajilla näissä kokouksissa ei ollut mitään neuvotteluvaraa, kyseisissä yhteyksissä vaihdettuja hintatietoja ei voida rinnastaa hinnankorotusten yhteensovittamiseen eikä niillä ole siis kilpailua rajoittavaa tarkoitusta. Toisaalta kun valittajat ovat kumoamiskannekirjelmänsä 110 kohdassa ja unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämänsä vastauskirjelmän 43 kohdassa, joihin on vedottu nyt käsiteltävän valituksen tueksi, riitauttaneet muodollisesti hintojen yhteensovittamisen 30.10.2001 pidetyssä VCG:n kokouksessa, näin on tehty oleellisilta osin edellä mainituista syistä. Unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin hylännyt nämä syyt perustellusti valituksenalaisen tuomion 318 kohdassa. Tämän perusteella on katsottava, ettei mainitulla muotoilulla ole siitä valituksenalaisen tuomion 321 kohdassa olevasta muotoilusta huolimatta, jonka johdosta voidaan ajatella, että valittajat eivät olleet riitauttaneet 30.10.2001 pidetyn kokouksen kilpailua rajoittavaa luonnetta, vaikutusta nyt käsiteltävän riidan ratkaisuun. Kolmannen valitusperusteen kolmastoista osa on siis perusteeton.

86

Neljänneksi on huomautettava kolmannen valitusperusteen selvitysaineiston vääristämistä koskevista osista, että selvitysaineistoa on vääristetty, jos ilman uutta selvitysaineistoa on selvää, että olemassa olevaa selvitysaineistoa on arvioitu ilmeisen virheellisesti. Tämän vääristämisen on kuitenkin ilmettävä toimitetusta aineistosta selvästi ilman, että tosiseikastoa ja selvitystä on tarpeen ryhtyä arvioimaan uudelleen. Lisäksi silloin, kun valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on vääristänyt selvitysaineistoa, sen on ilmoitettava täsmällisesti ne seikat, jotka se katsoo unionin yleisen tuomioistuimen vääristäneen, ja näytettävä toteen ne arviointivirheet, joiden takia unionin yleinen tuomioistuin on valittajan mukaan päätynyt näiden seikkojen vääristämiseen (ks. vastaavasti tuomio 3.12.2015, Italia v. komissio, C‑280/14 P, EU:C:2015:792, 52 kohta).

87

Kolmannen valitusperusteen koko seitsemäs osa sekä kyseisen valitusperusteen kahdeksas, kymmenes ja yhdestoista osa perustuvat kuitenkin – siltä osin kuin ne koskevat selvitysaineiston vääristämistä – valituksenalaisen tuomion epäyhtenäiseen ja virheelliseen tulkintaan. Valittajat pyrkivät näet lähinnä siihen, että unionin tuomioistuin arvioi uudelleen tosiseikkoja ja selvitysaineistoa, mikä ei kuulu sen toimivaltaan muutoksenhaun yhteydessä. Kolmannen valitusperusteen seitsemäs, kahdeksas, kymmenes ja yhdestoista osa on siis jätettävä tutkimatta siltä osin kuin ne koskevat selvitysaineiston vääristämistä.

88

Viidenneksi on todettava riidanalaisen päätöksen ja 26.3.2007 päivätyn väitetiedoksiannon vääristämistä koskevista kolmannen valitusperusteen osista, että kyseisen valitusperusteen toisen ja kolmannen osan osalta on ensinnäkin niin, että vaikka valittajat katsovat, että unionin yleinen tuomioistuin on käyttänyt valituksenalaisen tuomion 119 kohdassa, jossa se katsoo, että FSKI:n kahdessa kokouksessa oli keskusteltu hanojen alalla tehtävistä hinnankorotuksista eikä yksinomaan myyntiluvuista, epätäsmällisiä muotoiluja ja että mainitun tuomion 130 kohdassa olevalla muotoilulla voidaan ymmärtää tarkoitettavan sitä, että ne osallistuivat useampaan kuin yhteen monituotejärjestöön, näillä – vaikkakin epätäsmällisillä – muotoiluilla ei voida kyseenalaistaa päätelmää, jonka mukaan ensinnäkin kahdenväliset yhteydenotot yritysten välillä tukivat sitä, että kolme tuotteiden alaryhmää liittyivät läheisesti toisiinsa, seuraavaksi valittajat olivat tietoisia moititusta kollusiivisesta kokonaiskäyttäytymisestä tai saattoivat kohtuudella aavistaa, että todettu rikkominen koski näitä kolmea alaryhmää, ja lopuksi valittajat olivat osallistuneet kyseessä olevaan yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen sen vuoksi, että ne olivat osallistuneet IFS:n kokouksiin, jotka koskivat kolmea mainittua alaryhmää. Tämän perusteella valitusperusteen toinen ja kolmas osa eivät voi menestyä.

89

Kolmannen valitusperusteen neljännestä osasta on toiseksi riittävää todeta, että valituksenalaisen tuomion 150–159 kohdan tulkinnasta ei ilmene mitään selvää 26.3.2007 päivätyn väitetiedoksiannon sisällön vääristämistä. Valittajat pyrkivät lähinnä siihen, että unionin tuomioistuin arvioi uudelleen tosiseikat ja selvitysaineiston, mikä ei ole mahdollista muutoksenhakuvaiheessa. Tämä neljäs osa on näin ollen jätettävä tutkimatta.

90

Kolmannen valitusperusteen kahdennestatoista osasta on kolmanneksi ensinnäkin todettava, että – kuten tämän tuomion 69 kohdasta ilmenee – unionin yleinen tuomioistuin ei ole tarkastellut 14.11.2001 pidettyä IFS:n kokousta ja 23.1. ja 5.7.2002 pidettyjä FSKI:n kokouksia eikä perustanut moitittua rikkomista koskevia päätelmiään näihin kokouksiin, ja toiseksi on huomautettava väitteestä, joka koskee 16.9.2013 annetuissa tuomioissa Villeroy & Boch Austria ym. v. komissio (T-373/10, T-374/10, T-382/10 ja T-420/10, ei julkaistu, EU:T:2013:455) ja Keramag Keramische Werke ym. v. komissio (T-379/10 ja T-381/10, ei julkaistu, EU:T:2013:457) omaksuttua ratkaisua ja joka on tuotu esiin myös kolmannen valitusperusteen seitsemännessä osassa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että unionin yleisen tuomioistuimen velvollisuus perustella tuomionsa ei voi lähtökohtaisesti olla niin laaja, että sen olisi perusteltava jossain asiassa antamansa ratkaisu suhteessa jossain sen käsiteltäväksi saatetussa toisessa asiassa antamaansa ratkaisuun, vaikka se koskisi samaa päätöstä (ks. tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C‑444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 66 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Koko kolmannen valitusperusteen kahdestoista osa ja kyseisen valitusperusteen seitsemäs osa – siltä osin kuin se koskee unionin yleisen tuomioistuimen 16.9.2013 antamissa tuomioissa Villeroy & Boch Austria ym. v. komissio (T-373/10, T-374/10, T-382/10 ja T-420/10, ei julkaistu, EU:T:2013:455) ja Keramag Keramische Werke ym. v. komissio (T-379/10 ja T-381/10, ei julkaistu, EU:T:2013:457) omaksumaa ratkaisua koskevaa väitettä – ovat siis perusteettomia.

91

Kolmannen valitusperusteen neljännestätoista osasta on neljänneksi todettava, että se perustuu valituksenalaisen tuomion virheelliseen tulkintaan. Mainitun tuomion 324 kohdan sanamuodosta ei näet ilmene, että unionin yleisen tuomioistuimen käyttämällä muotoilulla vääristetään selvästi riidanalaisen päätöksen sisältöä erityisesti moititun toiminnan luonteen osalta eli sen osalta, että kyse oli sykleittäin tehdyistä hinnankorotuksista. Mainitulla muotoilulla ei missään tapauksessa kyseenalaisteta 25.2.2004 pidetyn AFICS:n kokouksen kilpailunvastaista luonnetta eikä valittajien osallistumista mainittuun kokoukseen. Tämä neljästoista osa on siis perusteeton.

92

Kaikista edellä esitetyistä seikoista ilmenee, että kolmas valitusperuste on osittain jätettävä tutkimatta ja osittain hylättävä perusteettomana.

93

Valittajat vetoavat neljännessä valitusperusteessaan, jossa on kaksi osaa, menettelyvirheisiin ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 48 artiklan 2 kohdan, perusoikeuskirjan 48 artiklan 2 kohdan, 47 artiklan ensimmäisen kohdan ja 52 artiklan 3 kohdan, luettuna yhdessä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 ja 3 kappaleen kanssa, virheelliseen soveltamiseen, joka perustuu sellaisten todisteiden hyväksymiseen, joihin ei saa vedota, komission myöhässä esittämän väitteen huomioon ottamiseen ja asian selvittämistoimia koskevien pyyntöjen hylkäämiseen ilman riittäviä perusteluja.

94

Neljännen valitusperusteen ensimmäisessä osassa valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on hyväksynyt sellaisia olennaisia raskauttavia todisteita ja arvioinut niitä, joita ei ollut mainittu 26.3.2007 päivätyssä väitetiedoksiannossa tai riidanalaisessa päätöksessä ja jotka oli jopa osittain esitetty myöhässä oikeudenkäyntimenettelyssä. Unionin yleinen tuomioistuin on tässä yhteydessä lisäksi ottanut huomioon ja käyttänyt valittajia vastaan valituksenalaisessa tuomiossa sellaisia myöhässä esitettyjä kirjallisia väitteitä, joihin komissio oli vedonnut kirjallisen käsittelyn päättämisen jälkeen, eikä se ole näin tehdessään antanut valittajille tilaisuutta vastata komission väitteisiin.

95

Ne väittävät erityisesti, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt tältä osin ensimmäiseksi valituksenalaisen tuomion 162–167 kohdassa oikeudellisen virheen kiistäessään sen, että valittajien puolustautumisoikeuksia olisi loukattu sen vuoksi, että riidanalaisessa päätöksessä oli käytetty 5.10.2000 pidettyä IFS:n kokousta koskevia muistiinpanoja, ja loukannut itse valittajien puolustautumisoikeuksia hyväksymällä kyseisen todisteen ja käyttämällä sitä. Kyseinen valituksenalaisen tuomion osa perustuu lisäksi täysin komission myöhässä esittämään argumentaatioon, koska kyseiseen argumentaatioon on vedottu ensimmäistä kertaa yli puolitoista vuotta kirjallisen käsittelyn päättämisen jälkeen. Unionin yleinen tuomioistuin on näin ollen soveltanut virheellisesti työjärjestyksensä 48 artiklan 2 kohtaa sekä loukannut menettelyllisen yhdenvertaisuuden periaatetta ja valittajien oikeutta tulla kuulluksi, kun se on ottanut mainitut väitteet huomioon ilman, että se olisi antanut valittajille ainakin tilaisuuden vastata niihin uudelleen kirjallisesti.

96

Valittajat väittävät toiseksi, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt valituksenalaisen tuomion 226 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa ensinnäkin oikeudellisen virheen katsoessaan väärin, ettei komissio ollut loukannut valittajien puolustautumisoikeuksia sen vuoksi, että se oli ottanut huomioon 9.4.2003 pidettyä IFS:n kokousta koskevat muistiinpanot, ja toiseksi se on ottaessaan huomioon kyseiset muistiinpanot ja komission myöhässä tekemän esityksen, joka koski mahdollisuutta löytää mainitut muistiinpanot oikeudenkäyntimenettelyn asiakirja-aineistosta, syyllistynyt itse menettelyvirheeseen ja loukannut valittajien puolustautumisoikeuksia.

97

Valittajat ovat kolmanneksi sitä mieltä, että valituksenalainen tuomio perustuu puolustautumisoikeuksien loukkaamiseen siltä osin kuin on kyse edellä mainituista 5.10.2000 ja 9.4.2003 pidettyjä IFS:n kokouksia koskevista muistiinpanoista, koska unionin yleinen tuomioistuin on käyttänyt näitä muistiinpanoja ja tehnyt niistä päätelmiä valituksenalaisen tuomion 213, 215, 228, 281 ja sitä seuraavissa kohdissa sekä 313 kohdassa, vaikka kyseisiin todisteisiin ei voida vedota.

98

Komissio väittää, että valittajilla on ollut mahdollisuus tutustua viittaamiensa asiakirjojen versioihin, joista on poistettu luottamukselliset osat, ja että komission niihin perustama argumentaatio ei muodostanut uutta perustetta vaan sillä esitettiin selvennys unionin yleisen tuomioistuimen pyynnöstä. Komissio huomauttaa etenkin, että se on vain vastannut valittajien paikkansapitämättömiin väitteisiin ja että valittajilla on ollut mahdollisuus lausua mainituista kysymyksistä istunnossa.

99

On selvää, että oikeudella tutustua komission asiakirja-aineistoon pyritään takaamaan puolustautumisoikeuksien, jotka kuuluvat unionin oikeuden perusperiaatteisiin ja jotka vahvistetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa, tehokas käyttö ja että se, että kyseistä oikeutta tutustua komission asiakirja-aineistoon loukataan riidanalaisen päätöksen antamista edeltävässä menettelyssä, voi lähtökohtaisesti johtaa kyseisen päätöksen kumoamiseen, jos asianomaisen yrityksen puolustautumisoikeuksia on loukattu (ks. vastaavasti tuomio 2.10.2003, Corus UK v. komissio, C‑199/99 P, EU:C:2003:531, 126 ja 127 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

100

Puolustautumisoikeuksien loukkaamista ei voida tällaisessa tilanteessa korjata pelkästään sillä, että asiakirja-aineistoon tutustuminen on tehty mahdolliseksi riidanalaisen päätöksen kumoamiseksi mahdollisesti nostetun kanteen johdosta käydyn oikeudenkäynnin aikana. Kun oikeus tutustua asiakirjoihin on taattu tässä vaiheessa, asianomaisen yrityksen ei tarvitse osoittaa, että jos sillä olisi ollut oikeus tutustua asiakirjoihin, joita ei ole annettu tiedoksi, komission päätös olisi ollut sisällöltään toisenlainen, vaan sen on osoitettava ainoastaan, että se olisi voinut käyttää kyseisiä asiakirjoja puolustuksekseen (ks. tuomio 2.10.2003, Corus UK v. komissio, C‑199/99 P, EU:C:2003:531, 128 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

101

Tältä osin on huomautettava ensimmäiseksi 5.10.2000 pidettyä IFS:n kokousta koskevista muistiinpanoista, että valituksenalaisen tuomion 165–167 kohdasta ilmenee, että ensinnäkin valittajat ovat voineet tutustua mainittuihin muistiinpanoihin ennen oikeudenkäyntimenettelyä, toiseksi ne on mainittu 26.3.2007 päivätyssä väitetiedoksiannossa ja kolmanneksi niitä on käsitelty unionin yleisessä tuomioistuimessa.

102

Toiseksi on huomautettava 9.4.2003 pidettyä IFS:n kokousta koskevista muistiinpanoista, että valituksenalaisen tuomion 226 kohdasta ilmenee yhtäältä, että valittajat ovat voineet tutustua kyseisten muistiinpanojen sellaiseen versioon, josta on poistettu luottamukselliset osat, ennen oikeuskäyntimenettelyä, ja toisaalta, että komissio on vahvistanut 12.3.2013 päivätyssä kirjeessään, että kyseisten muistiinpanojen ensimmäiseen sivuun oli ollut mahdollista tutustua rajoituksetta ja että toisen sivun sellainen versio, josta oli poistettu luottamukselliset osat, oli ollut sen asiakirja-aineistossa. Myös mainittuja sivuja on käsitelty unionin yleisessä tuomioistuimessa.

103

Lisäksi on korostettava, että – toisin kuin valittajat väittävät – se, että riidanalaisessa päätöksessä ei viitata mainittuihin muistiinpanoihin kokonaisuudessaan vaan yksinomaan niiden yhteen sivuun tai yhteen kyseisten muistiinpanojen liitteeseen, ei voi johtaa puolustautumisoikeuksien loukkaamiseen. Tällaiset viittaukset riittävät näet asianomaisen asiakirjan yksilöimiseen.

104

Kolmanneksi on riittävää todeta komission edellä mainittujen asiakirjojen osalta väitetysti myöhässä esittämästä argumentaatiosta, että valituksenalaisen tuomion 29–38 kohdasta ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin on esittänyt valittajille ja komissiolle kirjallisia kysymyksiä ja että asiassa on järjestetty istunto 20.3.2013. Argumentaatiota, joka on esitetty kirjallisesti unionin yleisen tuomioistuimen pyynnöstä ja jolla selvennetään tiettyjä keskusteluun liittyviä kysymyksiä ennen kuin niitä käsitellään istunnossa, ei voida pitää myöhässä esitettynä. Kyseisen argumentaation väitetty myöhäinen luonne ei voi myöskään kyseenalaistaa sitä, että valittajat ovat todellakin voineet tutustua 5.10.2000 ja 9.4.2003 pidettyjä IFS:n kokouksia koskeviin muistiinpanoihin.

105

Unionin yleisen tuomioistuimen ei voida tällaisessa tilanteessa väittää soveltaneen virheellisesti työjärjestyksensä 48 artiklan 2 kohtaa tai loukanneen valittajien puolustautumisoikeuksia. Neljännen valitusperusteen ensimmäinen osa on siis hylättävä perusteettomana.

106

Valittajat väittävät neljännen valitusperusteen toisessa osassa, että sillä, että unionin yleinen tuomioistuin on kieltäytynyt kuulemasta vastaan todistavia todistajia, on loukattu niiden oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Unionin yleinen tuomioistuin ei ole hyväksynyt yhtäkään valittajien esittämää asian selvittämistoimia koskevaa pyyntöä. Kun unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi nämä pyynnöt lyhyesti valituksenalaisen tuomion 135, 200, 214, 236, 240, 245, 270, 283 ja 305 kohdassa, se loukkasi valittajien oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja sovelsi virheellisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d kohtaa.

107

Komission mukaan unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että unionin yleisen tuomioistuimen toimivalta arvioida, onko asian selvittämistoimia koskeva pyyntö hyväksyttävä, kun otetaan huomioon riidan kohde ja tarve kuulla todistajia, on sovitettava yhteen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden ja erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d kohdan kanssa.

108

Aluksi on huomautettava, että on yksinomaan unionin yleisen tuomioistuimen asiana arvioida, onko sen ratkaistavana olevissa asioissa käytettävissä olevia tietoja mahdollisesti täydennettävä. Oikeudenkäyntiasiakirjojen näyttöarvo kuuluu sen tosiseikkojen arviointia koskevaan yksinomaiseen toimivaltaan, eikä unionin tuomioistuin voi tutkia valituksen yhteydessä tätä arviointia, paitsi jos unionin yleiselle tuomioistuimelle esitettyä selvitysaineistoa on vääristetty tai jos tämän määrittämän tosiseikaston paikkansapitämättömyys käy ilmi oikeudenkäyntiasiakirjoista (ks. tuomio 12.6.2014, Deltafina v. komissio, C‑578/11 P, EU:C:2014:1742, 67 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

109

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että vaikka kannekirjelmässä esitetyssä pyynnössä todistajan kuulemiseksi on ilmoitettu täsmällisesti, mistä seikoista ja minkä vuoksi todistajaa tai todistajia on tarpeen kuulla, unionin yleisen tuomioistuimen asiana on arvioida, onko pyyntö hyväksyttävä, kun huomioon otetaan riidan kohde ja tarve kuulla nimettyjä todistajia (ks. tuomio 19.12.2013, Siemens ym. v. komissio, C‑239/11 P, C‑489/11 P ja C‑498/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:866, 323 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

110

Lopuksi on todettava, että tämä unionin yleisen tuomioistuimen harkintavalta sopii yhteen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perusoikeuden ja erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen d kohdan kanssa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, ettei viimeksi mainitulla määräyksellä rikoksesta syytetylle myönnetä absoluuttista oikeutta siihen, että todistajia kuullaan tuomioistuimessa, ja lähtökohtaisesti tuomioistuimen asiana on päättää todistajan nimeämisen tarpeellisuudesta tai asianmukaisuudesta. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleessa ei edellytetä kaikkien todistajien kutsumista, vaan sillä pyritään asianosaisten täysimääräiseen menettelylliseen yhdenvertaisuuteen, jolla taataan se, että riidanalaisessa menettelyssä kokonaisuutena tarkasteltuna syytetylle on annettu asianmukainen ja riittävä mahdollisuus kiistää sitä vastaan esitetyt epäilyt (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Siemens ym. v. komissio, C‑239/11 P, C‑489/11 P ja C‑498/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:866, 324 ja 325 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

111

Tästä seuraa, että neljännen valitusperusteen toinen osa ja koko neljäs valitusperuste on hylättävä perusteettomina.

112

Viides valitusperuste, jossa on kaksi osaa, jotka on tutkittava yhdessä, perustuu perusteluvelvollisuuden noudattamatta jättämiseen sekä SEUT 101 artiklan virheelliseen soveltamiseen siltä osin kuin on kyse yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen oikeudellisesta luonnehdinnasta ja valittajien vastuusta tältä osin.

113

Valittajat väittävät kyseisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole valituksenalaisen tuomion 118–128 kohdassa eikä kyseisen tuomion missään muussakaan kohdassa perustellut riittävästi toteamuksiaan todettujen menettelyjentapojen keskinäisestä täydentävyydestä, joka muodostaa edellytyksen sille, että rikkominen voidaan luonnehtia yhtenä kokonaisuutena pidettäväksi rikkomiseksi.

114

Valittajat väittävät mainitun valitusperusteen toisessa osassa, että unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut valituksenalaisen tuomion 180 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen oikeudellisen luonnehdinnan osalta virheellisesti erityisesti siitä syystä, että kyseessä voidaan katsoa olevan yhtenä kokonaisuutena pidettävä jatkettu kilpailusääntöjen rikkominen lähtökohtaisesti vain kilpailijoiden välillä, ja joka tapauksessa siitä syystä, että unionin yleinen tuomioistuin ei voinut asiakirja-aineistoon sisältyvien tosiseikkojen ja todisteiden nojalla päätellä, että valittajat olivat osallistuneet tällaiseen rikkomiseen.

115

Komissio väittää puolestaan, että unionin yleinen tuomioistuin on arvioinut erilaista toimintaa asianomaisten yritysten ryhmässä tietyissä valituksenalaisen tuomion kohdissa ja että se on viitannut riidanalaisen päätöksen merkityksellisiin perustelukappaleisiin. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee etenkin, että menettelytapojen keskinäinen täydentävyys ei ole edellytys sille, että kyseessä voidaan katsoa olevan yhtenä kokonaisuutena pidettävä kilpailusääntöjen rikkominen, ja tätä koskevan analyysin väitetty puuttuminen ei näin ollen merkitse perustelujen puutteellisuutta.

116

Komissio väittää viidennen valitusperusteen toisesta osasta, että SEUT 101 artiklaa rikotaan myös, jos yrityksen käyttäytymisen, sellaisena kuin se on sovitettuna yhteen muiden yritysten käyttäytymisen kanssa, tarkoituksena on rajoittaa kilpailua merkityksellisillä markkinoilla, eikä ole tarpeen, että kyseinen yritys toimii itse tällaisilla markkinoilla. Se toteaa vielä, että osanottajat ovat käsiteltävässä tapauksessa omaksuneet yhtenäisen taloudellisen tavoitteen osallistumalla kollusiivisiin kokouksiin. Jotta valittajien voidaan katsoa olevan vastuussa toisten yritysten lainvastaisesta käyttäytymisestä, on riittävää, että ne ovat tienneet kyseisestä käyttäytymisestä tai ne ovat voineet kohtuudella ennakoida sen. Unionin yleinen tuomioistuin on tarkastellut asianomaisia kartellikokouksia useaan otteeseen ja vahvistanut, että kolmen tuoteryhmän valmistajien välillä oli vaihdettu merkityksellisiä tietoja, mikä riitti osoittamaan sen, että valittajat ”tiesivät lainvastaisesta käyttäytymisestä tai niiden oletettiin tietävän tällaisesta käyttäytymisestä”.

117

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 101 artiklan 1 kohdan rikkominen voi johtua paitsi yksittäisestä toimenpiteestä myös useista toimenpiteistä tai jatkuvasta käyttäytymisestä, vaikka yksi tai useampi osa tästä useiden toimenpiteiden sarjasta tai tästä jatkuvasta käyttäytymisestä voisi sellaisenaankin ja erikseen tarkasteltuna merkitä kyseisen määräyksen rikkomista. Kun eri toimenpiteet kuuluvat ”kokonaissuunnitelmaan”, koska niiden yhteisenä tavoitteena on kilpailun vääristäminen sisämarkkinoilla, komissiolla on siis oikeus kohdistaa vastuu näistä toimenpiteistä sen mukaan, miten yritykset ovat osallistuneet kilpailusääntöjen rikkomiseen kokonaisuutena arvioiden (ks. vastaavasti tuomio 24.6.2015, Fresh Del Monte Produce v. komissio ja komissio v. Fresh Del Monte Produce, C‑293/13 P ja C‑294/13 P, EU:C:2015:416, 156 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

118

Yritys, joka on osallistunut tällaiseen yhtenä kokonaisuutena pidettävään monitahoiseen kilpailusääntöjen rikkomiseen omalla käyttäytymisellään, joka kuuluu SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kilpailua rajoittavan sopimuksen tai yhdenmukaistetun menettelytavan käsitteen alaan ja jolla pyrittiin myötävaikuttamaan kilpailusääntöjen rikkomisen toteuttamiseen kokonaisuudessaan, voi siis olla vastuussa myös muiden yritysten käyttäytymisestä saman kilpailusääntöjen rikkomisen osalta koko siltä ajalta, jolloin se osallistui kyseiseen rikkomiseen. Näin on, kun on näytetty toteen, että kyseinen yritys aikoi omalla käyttäytymisellään myötävaikuttaa kaikkien osallistujien yhteisten päämäärien tavoittelemiseen ja että yritys tiesi muiden samoihin päämääriin pyrkivien yritysten suunnittelemasta tai toteuttamasta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä tai että se saattoi kohtuudella ennakoida sen ja oli valmis hyväksymään siihen sisältyvän riskin (ks. vastaavasti tuomio 24.6.2015, Fresh Del Monte Produce v. komissio ja komissio v. Fresh Del Monte Produce, C-293/13 P ja C-294/13 P, EU:C:2015:416, 157 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

119

On siis mahdollista, että yritys on osallistunut välittömästi kaikkeen yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen muodostavaan kilpailunvastaiseen käyttäytymiseen, jolloin komissiolla on oikeus katsoa sen olevan vastuussa kaikesta tästä käyttäytymisestä ja näin ollen kyseisestä rikkomisesta kokonaisuudessaan. On myös mahdollista, että yritys on osallistunut välittömästi ainoastaan osaan yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen muodostavasta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä mutta että se on tiennyt kaikesta muusta samoihin päämääriin pyrkivien kartellin muiden osallistujien suunnittelemasta tai toteuttamasta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä tai että se saattoi kohtuudella ennakoida sen ja oli valmis hyväksymään siihen sisältyvän riskin. Myös tällaisessa tapauksessa komissiolla on oikeus katsoa, että kyseinen yritys on vastuussa kaikesta tällaisen rikkomisen muodostavasta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä ja tämän johdosta rikkomisesta kokonaisuudessaan (ks. tuomio 24.6.2015, Fresh Del Monte Produce v. komissio ja komissio v. Fresh Del Monte Produce, C-293/13 P ja C-294/13 P, EU:C:2015:416, 158 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

120

Jos yritys on sen sijaan osallistunut välittömästi yhteen tai useampaan yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen muodostavaan kilpailunvastaiseen käyttäytymiseen, mutta ei ole näytetty toteen, että kyseinen yritys aikoi omalla käyttäytymisellään myötävaikuttaa muiden kartellin osallistujien yhteisten päämäärien tavoittelemiseen kokonaisuudessaan ja että yritys tiesi kaikesta kyseisten samoihin päämääriin pyrkivien osallistujien suunnittelemasta tai toteuttamasta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä tai että se saattoi kohtuudella ennakoida sen ja oli valmis hyväksymään siihen sisältyvän riskin, komissiolla on oikeus katsoa tämän yrityksen olevan vastuussa ainoastaan käyttäytymisestä, johon se on osallistunut välittömästi, ja sellaisesta muiden osallistujien samoja päämääriä, joihin se pyrki, tavoitellessa suunnittelemasta tai toteuttamasta käyttäytymisestä, jonka osalta on todistettu, että se tiesi siitä tai että se on saattanut kohtuudella ennakoida sen ja on ollut valmis hyväksymään siihen sisältyvän riskin (ks. tuomio 24.6.2015, Fresh Del Monte Produce v. komissio ja komissio v. Fresh Del Monte Produce, C‑293/13 P ja C‑294/13 P, EU:C:2015:416, 159 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

121

Unionin tuomioistuin on tältä osin jo katsonut, ettei unionin yleisen tuomioistuimen ole erilaisten toimintojen luokittelemiseksi yhtenä kokonaisuutena pidettäväksi jatketuksi kilpailusääntöjen rikkomiseksi selvitettävä, täydentävätkö ne toisiaan siinä mielessä, että kunkin niistä tarkoituksena on vastata yhteen tai useampaan tavanomaisen kilpailun seuraukseen, ja myötävaikuttavatko ne vuorovaikutuksen kautta kaikkien kyseisten toimintojen toteuttajien haluamien kilpailunvastaisten vaikutusten toteuttamiseen sellaisen kokonaisvaltaisen suunnitelman puitteissa, jolla on yksi yhtenäinen päämäärä. Edellytys, joka koskee käsitettä ”yksi yhtenäinen päämäärä”, merkitsee sitä vastoin sitä, että on selvitettävä, ettei ole olemassa sellaisia seikkoja, jotka ovat ominaisia rikkomisen muodostavalle erilaiselle käyttäytymiselle ja jotka voivat osoittaa, että muiden rikkomiseen osallistuneiden yritysten konkreettisesti toteuttamalla käyttäytymisellä ei ole samaa kilpailua rajoittavaa päämäärää tai vaikutusta eikä se siis kuulu ”kokonaissuunnitelmaan”, koska sen yhteisenä tavoitteena on kilpailun vääristäminen sisämarkkinoilla (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Siemens ym. v. komissio, C‑239/11 P, C‑489/11 P ja C‑498/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:866, 247 ja 248 kohta).

122

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei voida myöskään päätellä, että SEUT 101 artiklan 1 kohta koskisi yksinomaan joko yrityksiä, jotka toimivat kilpailunrajoitusten kohteena olevilla markkinoilla taikka niitä edeltävillä tai niiden jälkeisillä markkinoilla tai niiden lähimarkkinoilla, tai yrityksiä, jotka rajoittavat toimintavapauttaan tietyillä markkinoilla sopimuksen tai yhdenmukaistetun menettelytavan nojalla. Unionin tuomioistuimen erittäin vakiintuneesta oikeuskäytännöstä näet ilmenee, että SEUT 101 artiklan 1 kohdassa viitataan yleisesti kaikkiin sopimuksiin ja yhdenmukaistettuihin menettelytapoihin, jotka joko horisontaalisissa tai vertikaalisissa suhteissa vääristävät kilpailua sisämarkkinoilla, riippumatta niistä markkinoista, joilla osapuolet toimivat, ja siitä, että kyseessä olevien järjestelyjen ehdot koskevat ainoastaan yhden niistä liiketoimintaa (ks. vastaavasti tuomio 22.10.2015, AC-Treuhand v. komissio, C‑194/14 P, EU:C:2015:717, 34 ja 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

123

Käsiteltävässä tapauksessa on todettava ensinnäkin, että unionin yleinen tuomioistuin on palauttanut valituksenalaisen tuomion 90–92 kohdassa mieleen käsitettä ”yhtenä kokonaisuutena pidettävä jatkettu kilpailusääntöjen rikkominen” koskevan oikeuskäytännön. Se on toiseksi palauttanut mainitun tuomion 93–108 kohdassa mieleen todistustaakkaa koskevan oikeuskäytännön. Se on kolmanneksi valvonut saman tuomion 111–147 kohdassa kyseessä olevan rikkomisen luonnehtimista yhtenä kokonaisuutena pidettäväksi jatketuksi kilpailusääntöjen rikkomiseksi koskevan valittajien kanneperusteen tutkinnan yhteydessä, kuuluivatko kilpailusääntöjä rikkovat menettelytavat ja toiminnat ”kokonaissuunnitelmaan”.

124

Koska unionin yleinen tuomioistuin on tutkinut, kuuluvatko kyseessä olevat menettelytavat ja toiminnat ”kokonaissuunnitelmaan”, ja koska osallistuvien yritysten välinen kilpailusuhde ei ole edellytys kilpailunvastaisten toimintojen luonnehtimiselle yhtenä kokonaisuutena pidettäväksi jatketuksi kilpailusääntöjen rikkomiseksi, unionin yleistä tuomioistuinta ei siis voida moittia siitä, ettei se ole perustellut riittävästi tutkintaa, joka koski kyseessä olevien menettelytapojen ja toimintojen luonnehtimista yhtenä kokonaisuutena pidettäväksi jatketuksi kilpailusääntöjen rikkomiseksi.

125

Kun unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että valittajat ovat yhtäältä vastuussa sen vuoksi, että ne ovat osallistuneet suoraan niiden syyksi luettuun rikkomiseen, ja toisaalta vastuussa sen vuoksi, että ne ovat osallistuneet kyseiseen rikkomiseen välillisesti, koska ne ovat tienneet kaikesta muusta kyseessä olevan kartellin muiden osapuolten samoja päämääriä tavoiteltaessa suunnittelemasta tai toteuttamasta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä, tai ne ovat voineet kohtuudella ennakoida sen ja ne olivat valmiita hyväksymään siihen sisältyvän riskin, se ei ole tehnyt mitään oikeudellista virhettä.

126

Viides valitusperuste on siis perusteeton.

127

Valittajat väittävät kuudennessa valitusperusteessaan, jossa on kolme osaa, jotka on tutkittava yhdessä, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut virheellisesti SEUT 101 artiklaa katsoessaan, että eri kokousten aikana käydyt keskustelut on luonnehdittava tahallisiksi kilpailua koskeviksi rajoituksiksi, ja olettaessaan, että valittajilla oli velvollisuus sanoutua irti muiden kuin kilpailijayritysten kanssa käydyistä keskusteluista.

128

Valittajat väittävät kyseisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa, että yhdenmukaistettu menettelytapa voidaan lähtökohtaisesti todeta vain keskenään kilpailevien yritysten välillä. Kun unionin yleinen tuomioistuin on katsonut valituksenalaisen tuomion 212 kohdassa, että arkaluonteisten tietojen vaihto saattoi sinällään olla kilpailunvastaista, se nojautui virheelliseen arviointiperusteeseen ja jätti ottamatta huomioon asianomaisiin keskusteluihin liittyvät taloudelliset puitteet. Se sovelsi näin ollen virheellisesti SEUT 101 artiklaa.

129

Valittajat väittävät kuudennen valitusperusteen toisessa osassa, että unionin yleinen tuomioistuin on myös soveltanut virheellisesti SEUT 101 artiklaa katsoessaan valituksenalaisen tuomion 251 ja 252 kohdassa, että voidakseen vapautua vastuusta kyseessä olevasta rikkomisesta valittajien olisi pitänyt sanoutua irti kaikista IFS:ssä käydyistä keskusteluista, joihin ne olivat osallistuneet. Ei ole kuitenkaan olemassa olettamaa, joka koskee sellaisten yritysten, jotka eivät kilpaile keskenään, välisen yhteistoiminnan kilpailua rajoittavaa luonnetta. Valittajien mukaan siitä, että ne ovat olleet mukana sellaisiin markkinoihin liittyviä kysymyksiä koskevissa keskusteluissa, joilla ne eivät toimineet, ei siis voida tehdä päätelmiä siitä, että ne tukevat lainvastaista aloitetta.

130

Valittajat katsovat kuudennen valitusperusteen kolmannessa osassa, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut virheellisesti SEUT 101 artiklaa katsoessaan valituksenalaisen tuomion 235, 239 ja 298 kohdassa, että ”pyrkimys päästä sopimukseen” ilman näyttöä tällaisen sopimuksen olemassaolosta riittää osoittamaan, että kyse on yhdenmukaistetusta menettelytavasta. Valittajien mukaan sellaisten yritysten, jotka eivät kilpaile keskenään, ”pyrkimys päästä sopimukseen” ei riitä osoittamaan, että SEUT 101 artiklaa on rikottu.

131

Komissio väittää puolestaan, että kilpailusuhde on osoitettu niiden kartellikokousten osalta, joissa valittajat eivät olleet ainoita keraamisten tuotteiden valmistajia. Sen mukaan tukkuliikkeiden väitetysti harjoittama painostus ei ole johtanut siihen, etteivät valittajat olisi olleet enää itsenäisiä. Sen lisäksi, että valittajilla on ollut mahdollisuus reagoida kyseiseen painostukseen yksittäin, ne ovat myös päättäneet omaksua yhteisen kollusiivisen menettelytavan ja pyrkineet sopimaan aikataulusta hinnankorotusten käyttöön ottamiseksi. Komissio korostaa, että – toisin kuin valittajat väittävät – jo tietojenvaihdolla rikotaan SEUT 101 artiklaa siltä osin kuin sillä tuetaan toista kilpailunvastaista mekanismia.

132

Komissio väittää, että hintakeskustelut eivät koskeneet yksinomaan ulkopuolisia markkinoita. Samoin velvollisuus irtisanoutua IFS:ssä käydyistä keskusteluista perustuu siihen, että kilpailusääntöjen rikkominen oli yhtenä kokonaisuutena pidettävä jatkuva rikkominen. Valittajille on erityisesti syntynyt vastuu kartellin muiden osapuolten omaksumasta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä siltä osin kuin ne ovat tienneet tai niiden olisi pitänyt tietää mainitusta käyttäytymisestä.

133

Komissio muistuttaa, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että SEUT 101 artiklassa tarkoitetun yhdenmukaisen menettelytavan olemassaolon osoittamiseksi on riittävää, että yritys antaa ohjeita kilpailijoilleen kilpailunvastaisen sopimuksen valmistelemiseksi. Komissio kehottaa unionin tuomioistuinta hylkäämään kuudennen valitusperusteen kokonaisuudessaan.

134

Aluksi on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan arkaluonteisten tietojen vaihto on SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastaista muun muassa silloin, kun sillä tuetaan toista kilpailunvastaista mekanismia (ks. vastaavasti tuomio 7.1.2004, Aalborg Portland ym. v. komissio, C‑204/00 P, C‑205/00 P, C‑211/00 P, C-213/00 P, C‑217/00 P ja C‑219/00 P, EU:C:2004:6, 281 kohta).

135

Tämän jälkeen on todettava, että liiketoimintatietojen vaihtaminen kilpailijoiden välillä kilpailunvastaisen sopimuksen valmistelemiseksi riittää osoittamaan, että kyse on SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta yhdenmukaistetusta menettelytavasta. Tältä osin ei ole tarpeen osoittaa, että kyseiset kilpailijat ovat virallisesti sitoutuneet omaksumaan tietynlaisen käyttäytymisen tai että ne ovat vahvistaneet yhdessä tulevan markkinakäyttäytymisensä (ks. vastaavasti tuomio 5.12.2013, Solvay v. komissio, C‑455/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013;796, 40 kohta).

136

Lopuksi on huomautettava, että lainvastaisen aloitteen hiljainen hyväksyminen sanoutumatta julkisesti irti sen sisällöstä tai ilmoittamatta sitä hallintoviranomaisille rohkaisee jatkamaan kilpailusääntöjen rikkomista ja vaarantaa sen paljastumisen. Kyseinen kumppanuus merkitsee passiivista osallistumista kilpailusääntöjen rikkomiseen ja saattaa siten johtaa siihen, että yritys joutuu vastuuseen, kun kyseessä on yksi sopimus. Lisäksi se, että yritys ei noudata kokouksessa, jonka tarkoitus oli kilpailun rajoittaminen, sovittua, ei voi poistaa sen vastuuta kartelliin osallistumisesta, ellei se ole julkisesti sanoutunut irti siitä, mitä kokouksessa on sovittu (ks. vastaavasti tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 143 ja 144 kohta).

137

Kuten tämän tuomion 124 kohdasta ilmenee, koska osallistuvien yritysten välinen kilpailusuhde ei ole edellytys kyseessä olevan kaltaisten kilpailunvastaisten toimintojen luonnehtimiselle yhtenä kokonaisuutena pidettäväksi jatketuksi kilpailusääntöjen rikkomiseksi, valittajat katsovat virheellisesti, että tämän tuomion 134–136 kohdassa mieleen palautettua oikeuskäytäntöä ei voida soveltaa yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen yhteydessä.

138

Jos valittajien argumentaatio hyväksyttäisiin, yhtenä kokonaisuutena pidettävän jatketun kilpailusääntöjen rikkomisen käsite jäisi osittain merkityksettömäksi, koska tällainen tulkinta vapauttaisi yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistuneet yritykset kaikesta välillisestä vastuusta sellaisten yritysten toimintojen vuoksi, jotka eivät ole niiden kilpailijoita mutta jotka myötävaikuttavat käyttäytymisellään sen kokonaissuunnitelman toteuttamiseen, joka on ominaista yhtenä kokonaisuutena pidettävälle jatketulle kilpailusääntöjen rikkomiselle.

139

Unionin yleinen tuomioistuin on näin ollen todennut perustellusti, että valittajien voitiin katsoa olevan vastuussa sekä suorasta osallistumisestaan kyseessä olevaan kartelliin että välillisestä osallistumisestaan siihen, koska ne ovat tienneet kaikesta muusta kyseisen kartellin muiden osanottajien samoja päämääriä tavoiteltaessa suunnittelemasta tai toteuttamasta kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä tai ne ovat voineet kohtuudella ennakoida sen ja olla valmiita hyväksymään siihen sisältyvän riskin.

140

Kaikista edellä esitetyistä seikoista ilmenee, että kuudes valitusperuste on perusteeton.

141

Koska yhtäkään valittajien valituksensa tueksi esittämää valitusperustetta ei voida hyväksyä, valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

142

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan on niin, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

143

Kyseisen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut valittajien velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska nämä ovat hävinneet asian, valittajat on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: