1

Kantaja Nigar Kirimova vaatii SEUT 263 artiklan nojalla nostamallaan kanteella kumoamaan Euroopan unionin teollisoikeuksien viraston (EUIPO) pääjohtajan 30.9.2020 tekemän päätöksen nro ER 93419-2020, joka koski poikkeushakemusta, jonka hän on esittänyt Euroopan unionin tavaramerkistä 14.6.2017 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 (EUVL 2017, L 154, s. 1) (jäljempänä riidanalainen päätös) 120 artiklan 4 kohdan b alakohdan nojalla.

2

Kantaja esitti EUIPOlle 10.10.2019 hakemuksen siitä, että hänet merkittäisiin tämän viraston hyväksyttyjen edustajien luetteloon asetuksen 2017/1001 120 artiklan mukaisesti. Koska hän on Azerbaidzhanin tasavallan kansalainen, hän haki samaan aikaan saman artiklan 4 kohdan b alakohdan perusteella poikkeusta vaatimuksesta, jonka mukaan asianomaisen on oltava Euroopan talousalueen (ETA) jonkin jäsenvaltion kansalainen, sellaisena kuin tämä vaatimus on vahvistettu kyseisen asetuksen 120 artiklan 2 kohdan a alakohdassa.

3

EUIPO ilmoitti 30.1.2020 päivätyllä kirjeellä kantajalle, että hänen poikkeushakemuksensa hyväksymisedellytykset eivät täyttyneet.

4

Kantaja esitti 9. ja 13.3.2020 päivätyillä olennaisilta osin samansisältöisillä kirjeillään huomautuksia vastauksena 30.1.2020 päivättyyn EUIPOn kirjeeseen.

5

EUIPOn pääjohtaja hylkäsi kantajan poikkeushakemuksen 30.9.2020 tekemällään riidanalaisella päätöksellä.

6

Kantaja vaatii lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin

7

EUIPO vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

8

EUIPO esittää, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole toimivaltainen osoittamaan kehotuksia Euroopan unionin toimielimille tai elimille ja että kantajan toinen ja kolmas vaatimus on siis jätettävä tutkimatta. EUIPO lisää, että unionin yleisellä tuomioistuimella ei ole toimivaltaa muuttaa riidanalaista päätöstä, sillä tällainen toimivalta on olemassa vain valituslautakunnan päätösten osalta. EUIPOn mukaan sovellettavassa lainsäädännössä ei säädetä myöskään mahdollisuudesta tehdä valituslautakunnalle valitus riidanalaisen päätöksen kaltaisesta päätöksestä.

9

Kantaja vastaa, että hän vaatii unionin yleistä tuomioistuinta muuttamaan riidanalaista päätöstä ja että unionin yleinen tuomioistuin on toimivaltainen muuttamaan EUIPOn päätöksiä asetuksen 2017/1001 72 artiklan nojalla, mitä säännöstä sovelletaan analogisesti tässä tapauksessa, kuten asiassa, jossa annettiin 13.7.2017 tuomio Rosenich v. EUIPO (T‑527/14, EU:T:2017:487). Jos siis unionin yleinen tuomioistuin katsoisi, että riidanalainen päätös on kumottava, sen pitäisi muuttaa sitä. Tämä perustuu myös asetuksen 2017/1001 103 artiklaan. Lisäksi pääjohtaja on rikkonut ”olennaista muotomääräystä” epäämällä häneltä mahdollisuuden valittaa riidanalaisesta päätöksestä EUIPOn valitusjaostoon.

10

Kantaja vaati kannekirjelmänsä toisella ja kolmannella vaatimuksella unionin yleistä tuomioistuinta ”määräämään EUIPOn” myöntämään hänelle poikkeuksen kansalaisuutta koskevasta edellytyksestä ja merkitsemään hänet hyväksyttyjen edustajien luetteloon. Hän esitti vastauskirjelmässä ja asian palauttamisen jälkeen esittämissään huomautuksissa samat vaatimukset, joiden mukaan unionin yleisen tuomioistuimen pitäisi ”muuttaa [riidanalaista] päätöstä” myöntämällä hänelle poikkeus kansalaisuutta koskevasta edellytyksestä ja määräämällä EUIPO merkitsemään hänet hyväksyttyjen edustajien luetteloon. Riippumatta siitäkään kysymyksestä, onko kantaja näin menetellessään muuttanut kyseisten vaatimusten ulottuvuutta ja onko tällainen muutos tässä tapauksessa hyväksyttävä, on riittävää todeta, että kyseiset vaatimukset on molemmissa tapauksissa hylättävä, koska unionin yleinen tuomioistuin ei ole toimivaltainen tutkimaan niitä.

11

Koska ensinnäkin on katsottava, että kyseisissä vaatimuksissa halutaan unionin yleisen tuomioistuimen määräävän EUIPOn toteuttamaan tiettyjä toimenpiteitä, on muistutettava, että SEUT 263 artiklaan perustuvan laillisuusvalvonnan yhteydessä unionin yleisellä tuomioistuimella ei ole toimivaltaa antaa määräyksiä unionin toimielimille, elimille ja laitoksille, vaikka ne liittyisivät sen antamien tuomioiden täytäntöönpanoon (ks. määräys 26.10.1995, Pevasa ja Inpesca v. komissio, C‑199/94 P ja C‑200/94 P, EU:C:1995:360, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). SEUT 266 artiklassa määrätään, että toimielimen, elimen tai laitoksen, jonka säädös on julistettu mitättömäksi, on toteutettava tuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet.

12

Koska toiseksi pitäisi katsoa, että kyseisissä vaatimuksissa halutaan unionin yleisen tuomioistuimen muuttavan riidanalaista päätöstä, on korostettava, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole toimivaltainen muuttamaan pääjohtajan tekemää päätöstä, kuten päätöstä, jonka tämä on tehnyt asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohdan nojalla.

13

Asetuksen 2017/1001 72 artiklan 3 kohdassa näet kyllä säädetään, että ”unionin yleisellä tuomioistuimella on toimivalta kumota kanteen kohteena oleva päätös tai muuttaa sitä”. On kuitenkin todettava, että kyseinen säännös koskee vain kanteita, jotka on nostettu valituslautakuntien päätöksistä, eikä kanteita, jotka on nostettu pääjohtajan päätöksistä. Tämä tulkinta perustuu kyseisen asetuksen 72 artiklan sanamuotoon, sillä se koskee 1 kohdan nojalla vain ”valituslautakuntien tekemiä valituksia koskevia päätöksiä”, sekä tämän asetuksen VII luvun (66–73 artikla) rakenteeseen, sillä se koskee vain valitusmenettelyjä valituslautakunnissa ja näiden menettelyjen lopputulosta. Kyseisen asetuksen 72 artiklan 3 kohtaa ei siis voida tulkita siten, että siinä annettaisiin unionin yleiselle tuomioistuimelle toimivalta muuttaa pääjohtajan päätöstä.

14

Kantajan perustelut, jotka perustuvat 13.7.2017 annettuun tuomioon Rosenich v. EUIPO (T‑527/14, EU:T:2017:487) ja asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdan ensimmäiseen virkkeeseen, eivät voi johtaa erilaiseen tulkintaan.

15

Yhtäältä asiassa, jossa annettiin 13.7.2017 tuomio Rosenich v. EUIPO (T‑527/14, EU:T:2017:487), oli kohteena kumoamiskanne, joka oli nostettu valituslautakunnan päätöksestä, jolla oli evätty luonnollisen henkilön merkitseminen hyväksyttyjen edustajien luetteloon sillä perusteella, että hän ei täyttänyt Euroopan unionin tavaramerkistä 26.2.2009 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 (EUVL 2009 L 78, s. 1) (josta on tullut asetuksen 2017/1001 120 artiklan 2 kohdan b alakohta) 93 artiklan 2 kohdan b alakohdassa säädettyä vaatimusta. Nyt käsiteltävän asian kohteena on sitä vastoin kumoamiskanne, joka on kohdistettu pääjohtajan päätökseen, jolla on evätty kantajalta poikkeus vaatimuksesta, josta säädetään asetuksen 2017/1001 120 artiklan 2 kohdan a alakohdassa, saman artiklan 4 kohdan b alakohdan nojalla, vaikka siinä annetaan nimenomaisesti pääjohtajalle toimivalta tehdä tällainen päätös. Siten päätös, jota unionin yleinen tuomioistuin muutti asiassa, johon kantaja vetoaa, oli valituslautakunnan päätös, kun riidanalainen päätös on puolestaan pääjohtajan päätös, mikä tukee edellä 13 kohdassa omaksuttua tulkintaa.

16

Toisin kuin kantaja väittää, viimeksi mainitulla ei myöskään ollut mahdollisuutta valittaa riidanalaisesta päätöksestä valituslautakuntaan. Asetuksen 2017/1001 66 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä saman asetuksen 159 artiklan a–d ja f alakohdan kanssa, näet säädetään, että ainoastaan tutkijoiden, väiteosastojen, rekisterinpidosta vastuussa olevan osaston, mitättömyysosastojen ja tarvittaessa muun yksikön tai henkilön, jonka pääjohtaja on nimittänyt tässä tarkoituksessa, päätöksistä voidaan valittaa. Samoin saman asetuksen 165 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä saman asetuksen 160–164 artiklan kanssa, säädetään, että valituslautakunnat ovat vastuussa tutkijoiden, väiteosastojen, rekisterinpidosta vastuussa olevan osaston, mitättömyysosastojen ja tarvittaessa muun yksikön tai henkilön, jonka pääjohtaja on nimittänyt tässä tarkoituksessa, tekemiä päätöksiä koskevien valitusten ratkaisemisesta. Näistä säännöksistä siis seuraa, että pääjohtajan päätöksistä ei voida valittaa valituslautakuntiin ja että valituslautakunnat eivät ole toimivaltaisia ratkaisemaan tällaisista päätöksistä tehtyjä valituksia. Asian, jossa annettiin 13.7.2017 tuomio Rosenich v. EUIPO (T‑527/14, EU:T:2017:487), olosuhteet eivät ole ristiriidassa tämän toteamuksen kanssa, koska kyseisessä asiassa valituslautakunnan päätös, joka riitautettiin unionin yleisessä tuomioistuimessa, ei koskenut valitusta, joka olisi tehty pääjohtajan päätöksestä, vaan, kuten kyseisen tuomion 14 kohdasta ilmenee, valitusta, joka oli tehty EUIPOn ”Toiminnan tuki” ‑nimisen osaston johtajan päätöksestä, jonka tämä oli tehnyt ”tavaramerkki- ja oikeudellisia kysymyksiä sekä malliasioita käsittelevän hallinto-osaston jäsenenä”.

17

Toisaalta asetuksen 2017/1001 103 artikla koskee EUIPOn päätösten kumoamista, ja sen 1 kohdan ensimmäisessä virkkeessä säädetään, että ”jos [EUIPO] on tehnyt sellaisen rekisterimerkinnän tai päätöksen, joka sisältää ilmeisen viraston syyksi katsottavan virheen, virasto poistaa kyseisen merkinnän tai kumoaa päätöksen”. On todettava, että kyseinen säännös ei koske unionin yleisen tuomioistuin toimivaltaa muuttaa päätöstä, eikä sille siten voida antaa toimivaltaa muuttaa pääjohtajan päätöstä.

18

Näin ollen kantajan toinen ja kolmas vaatimus on hylättävä, koska unionin yleinen tuomioistuin ei ole toimivaltainen tutkimaan niitä.

19

Kantaja esittää kanteensa tueksi viisi kanneperustetta, joista ensimmäinen koskee oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista, toinen asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohdan rikkomista, kolmas hyvän hallinnon periaatteen loukkaamista, neljäs kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamista ja viides todisteiden arvioinnissa tehtyä virhettä.

20

Unionin yleinen tuomioistuin arvioi tässä tapauksessa, että on asianmukaista aloittaa tutkimalla toinen kanneperuste.

21

Kantaja esittää lähinnä, että pääjohtaja on rikkonut asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohtaa tulkitsemalla ja soveltamalla kyseistä säännöstä virheellisesti riidanalaisessa päätöksessä. Ensinnäkin vaatimuksella, joka koskee edustusoikeuden antaneesta jäsenvaltiosta saadun ammatillisen kokemuksen tarpeellisuutta, loukataan hänen mielestään unionin perusperiaatteita. Tämän lisäksi tällainen vaatimus on syrjivä ja kohtuuton säännöksen tavoitteeseen nähden, sillä eri jäsenvaltioista saatujen kokemusten pitäisi olla samanarvoisia. Lopuksi pääjohtajan lähestymistavalla tehdään hänen mielestään tyhjäksi kyseisen asetuksen 120 artiklan 2 kohdan c alakohta, sillä sen toisessa osassa säädetään mahdollisuudesta saada edustusoikeus ilman ammatin harjoittamista.

22

EUIPO vastaa aluksi, ettei se, että asianomaiselle annetaan edustusoikeus asetuksen 2017/1001 120 artiklan 2 kohdan c alakohdan nojalla, merkitse sitä, että asianomainen olisi saman asetuksen 120 artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla ”erittäin pätevä”. EUIPO katsoo tämän jälkeen, että vaatimuksella, jonka mukaan asianomaisella on oltava ammatillista kokemusta edustusoikeuden antaneesta jäsenvaltiosta, ei rajoiteta palvelujen vapaata tarjoamista, sillä hakija ei saa harjoittaa ammattia kyseiseltä alueelta käsin, vaan hänen on nojauduttava asetuksen 2017/1001 120 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettuun kansalliseen edustusoikeuteen. Tässä tapauksessa kantaja ei ole sen mielestä osoittanut, että hän olisi nojautunut Irlannissa saatuun edustusoikeuteen tai että hän olisi käyttänyt sitä. EUIPO katsoo lisäksi, että koska sääntöjä, jotka koskevat edustusoikeuden hankkimista, ei ole yhdenmukaistettu ETAn sisällä, pääjohtajan lähestymistavan avulla kyettäisiin varmistumaan hakijoiden erityisestä pätevyydestä. Se toteaa lopuksi joka tapauksessa, että vaikka pääjohtajan lähestymistapa olisi väärä, tässä tapauksessa ei ole näytetty toteen mitään ammatillista kokemusta osoittamaan erityistä pätevyyttä.

23

Koska tämä kanneperuste tuo esiin sen kysymyksen, onko pääjohtaja rikkonut asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohtaa, on aluksi muistutettava siitä, että tämä säännös kuuluu kyseisen asetuksen IX lukuun, joka sisältää ”menettelysäännökset”, ja erityisesti sen 4 jaksoon, jonka kohteena on ”edustus”.

24

Viimeksi mainitun seikan osalta asetuksen 2017/1001 120 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa säädetään, että luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä voi EUIPOssa edustaa vain toimintaa harjoittamaan oikeutettu oikeusalalla toimiva henkilö tai hyväksytty edustaja, joka on merkitty EUIPOn pitämään luetteloon.

25

Edellytykset merkitsemiselle EUIPOn pitämään hyväksyttyjen edustajien luetteloon vahvistetaan saman artikkelin 2 kohdan a, b ja c alakohdassa. Kyseessä on kolme päällekkäistä edellytystä. Luetteloon voidaan siten merkitä luonnollinen henkilö, jolla ensinnäkin on jonkin ETAn jäsenvaltion kansalaisuus (jäljempänä kansalaisuusvaatimus), toiseksi ammatillinen kotipaikka tai työpaikka ETAssa (jäljempänä kotipaikkavaatimus) ja kolmanneksi oikeus edustaa luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä tavaramerkkiasioissa Benelux-maiden teollis- ja tekijänoikeusvirastossa tai ETAn jäsenvaltion teollisoikeuksien keskusvirastossa (jäljempänä edustusoikeutta koskeva vaatimus).

26

Saman artiklan 4 kohdassa säädetään, että EUIPOn pääjohtaja voi myöntää poikkeuksia edellä mainituista ensimmäisestä ja kolmannesta vaatimuksesta. Erityisesti kansalaisuusvaatimuksesta säädetään asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohdassa, joka on säännös, jonka rikkomiseen kantaja vetoaa tässä tapauksessa, että pääjohtaja ”voi myöntää” poikkeuksen, ”jos on kyse erittäin pätevistä ammatinharjoittajista”, edellyttäen, että kaksi muuta edellytystä täyttyvät. Edustusoikeutta koskevan vaatimuksen yhteydessä pääjohtaja voi, siltä osin kuin siinä vaaditaan, että asianomaisen on pitänyt ”tavanomaisesti toimia – – vähintään viiden vuoden ajan”, kyseisen asetuksen 120 artiklan 4 kohdan a alakohdan nojalla myöntää poikkeuksen tämän tavanomaisen toiminnan osalta, ”jos hakija toimittaa todisteet siitä, että hän on hankkinut vaadittavan pätevyyden muulla tavalla”.

27

On siis ratkaistava, edellyttääkö, kuten pääjohtaja on katsonut riidanalaisen päätöksen 21 kohdassa, asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädetty ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” asema merkittävää ammatillista kokemusta edustusoikeuden antaneessa jäsenvaltiossa.

28

Tässä yhteydessä on aluksi korostettava, että asetuksessa 2017/1001 tai edes Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 täydentämisestä ja delegoidun asetuksen (EU) 2017/1430 kumoamisesta 5.3.2018 annetussa komission delegoidussa asetuksessa (EU) 2018/625 (EUVL 2018, L 104, s. 1) ja asetuksen (EU) 2017/1001 tiettyjen säännösten täytäntöönpanoa koskevista yksityiskohtaisista säännöistä ja täytäntöönpanoasetuksen (EU) 2017/1431 kumoamisesta 5.3.2018 annetussa komission täytäntöönpanoasetuksessa (EU) 2018/626 (EUVL 2018, L 104, s. 37) ei määritellä käsitettä ”erittäin pätevä ammatinharjoittaja”. Kyseistä käsitettä ei määritelty mitenkään myöskään aikaisemmassa asetuksessa N:o 207/2009, jonka 93 artiklan 4 kohdan b alakohtaan tämä käsite otettiin yhteisön tavaramerkistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 ja yhteisön tavaramerkistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 40/94 täytäntöönpanosta annetun komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 muuttamisesta sekä maksuista sisämarkkinoilla toimivalle yhdenmukaistamisvirastolle (tavaramerkit ja mallit) annetun komission asetuksen (EY) N:o 2869/95 kumoamisesta 16.12.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2015/2424 (EUVL 2015, L 341, s. 21) 1 artiklan 87 kohdan b alakohdalla.

29

Tässä tilanteessa unionin oikeuden käsitteen tulkinnassa on sen säännöksen, jossa kyseinen käsite mainitaan, sanamuodon lisäksi otettava huomioon myös käsitteen asiayhteys ja sillä säännöstöllä, jonka osa käsite on, tavoitellut päämäärät (tuomio 24.11.2011, Circul Globus Bucureşti, C‑283/10, EU:C:2011:772, 32 kohta).

30

Riidanalaisen säännöksen sanamuodosta ja asiayhteydestä on yhtäältä korostettava, että ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” käsite koostuu kolmesta sanasta. Näiden sanojen tavanomaisen merkityksen mukaan nimi ”ammatinharjoittaja” kuvaa ammattilaista tai erityisasiantuntijaa, adjektiivi ”pätevä” tarkoittaa, että kyseisellä henkilöllä on lahjakkuutta, osaamista, taipumuksia tai tietämystä jonkin tekemiseen, ja adverbi ”erittäin” osoittaa tämän ominaisuuden erityisen korkean tason. Vaikuttaa siis kaiken kaikkiaan siltä, että kyseisellä käsitteellä tarkoitetaan erityisasiantuntijaa, jolla on erityisen suurta lahjakkuutta, osaamista, taipumuksia tai tietämystä, tässä tapauksessa tavaramerkkien osalta, kun otetaan asiayhteys, johon se kuuluu.

31

Siten sanamuodon perusteella vaikuttaa siltä, että ”erityisen pätevän ammatinharjoittajan” käsite ei sellaisenaan merkitse rajoitusta, joka koskisi yksityiskohtaisia sääntöjä, joita liittyy siihen, miten kyseinen erityisasiantuntija on hankkinut lahjakkuuden, osaamisen, taipumukset tai tietämyksen tavaramerkeistä erityisesti tietyn paikan tai tietyn toiminnan lajin osalta.

32

Toisaalta kyseisessä säännöksessä todetaan, että asetuksen 2017/1001 120 artiklan 2 kohdan b ja c alakohdassa säädettyjen kahden muun vaatimuksen eli kotipaikkavaatimuksen ja edustusoikeutta koskevan vaatimuksen on joka tapauksessa täytyttävä, jotta kansalaisuusvaatimuksesta voitaisiin myöntää poikkeus. Tällä kyseiseen säännökseen sisältyvällä täsmennyksellä ei siis korosteta ainoastaan asetuksen 2017/1001 120 artiklan 2 kohdassa säädettyjen kolmen vaatimuksen päällekkäisyyttä vaan myös niiden itsenäisyyttä.

33

Sekä luonnollisten henkilöiden, jotka ovat ETAn jäsenvaltion kansalaisia ja täyttävät siis kansalaisuusvaatimuksen, että luonnollisten henkilöiden, jotka eivät ole ETAn jäsenvaltion kansalaisia ja hakevat poikkeusta kansalaisuusvaatimuksesta sillä perusteella, että he ovat ”erittäin päteviä ammatinharjoittajia”, on siis täytettävä edustusoikeutta koskeva vaatimus asetuksen 2017/1001 120 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädettyjen yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti.

34

Riidanalaisen säännöksen sanamuodosta ja asiayhteydestä, johon se kuuluu, seuraa siis, että ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” asema on itsenäinen ja ylimääräinen edellytys edustusoikeutta koskevaan vaatimukseen nähden, eikä sillä ole yhteyttä edellytyksiin, joita asetetaan kyseisen vaatimuksen täyttämiseksi (tai jotta saataisiin poikkeus kyseisen vaatimuksen osalta), eikä varsinkaan jäsenvaltioon, josta kyseinen edustusoikeus on saatu sen kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Siten henkilö, joka ei ole ETAn kansalainen, on voinut hankkia tavaramerkkejä koskevan erityisen lahjakkuuden, osaamisen, taipumukset tai tietämyksen, joka voi osoittaa ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” aseman sekä ETAn jäsenvaltiossa että kolmannessa maassa joko ennen kuin hän on saanut asetuksen 2017/1001 120 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitetun kansallisen edustusoikeuden ETAssa tai sen jälkeen.

35

Siltä osin kuin kyseessä ovat sen lainsäädännön tavoitteet, johon riidanalainen säännös kuuluu, asetuksen 2017/1001 johdanto-osan 43 perustelukappaleesta seuraa, että edustusta EUIPOssa koskevilla säännöillä on varmistettava Euroopan unionin tavaramerkkijärjestelmän sujuva, vaikuttava ja tehokas toiminta. Samoin delegoidun asetuksen 2018/625 johdanto-osan 18 perustelukappaleessa muistutetaan, että tämän järjestelmän sujuva, vaikuttava ja tehokas toiminta on varmistettava näillä säännöillä.

36

Näiden edustusta Euroopan unionin tavaramerkkijärjestelmässä koskevien tavoitteiden saavuttaminen ei edellytä sitä, että ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” asemalle asetettaisiin edellytykseksi tietty ammatillinen kokemus tietyssä jäsenvaltiossa tai tiettyyn jäsenvaltioon liittyen.

37

Sitä vastoin vaikuttaa edustusta koskevien sääntöjen tavoitteiden näkökulmasta yhdentekevältä, että poikkeusta hakevan erityisasiantuntijan erityisen merkittävä lahjakkuus, osaaminen, taipumukset tai tietämys on hankittu pikemminkin tietyssä jäsenvaltiossa kuin jossain toisessa tai jopa jossain kolmannessa maassa, koska joka tapauksessa hakijan, joka ei ole ETAn jäsenvaltion kansalainen, on myös täytettävä kotipaikka- ja edustusoikeutta koskeva vaatimukset, jotka puolestaan edellyttävät yhteyttä johonkin ETAn jäsenvaltioon.

38

Edellä esitetystä seuraa, että pääjohtajan riidanalaisessa päätöksessä soveltama vaatimus, jonka mukaan ammatillinen kokemus on hankittava edustusoikeuden antaneessa jäsenvaltiossa, perustuu asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitetun ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” käsitteen liian rajoittavaan ja virheelliseen tulkintaan, kun siinä vahvistetaan, että tämän käsitteen ja saman asetuksen 120 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitetun edustusoikeuden antaneen maan välillä on välttämättä oltava vastaavuus. Tällainen tulkinta ei ole kyseisen käsitteen ulottuvuuden mukainen, kuten ilmenee sen sanamuodosta, asiayhteydestä ja tavoitteista. Mistään näistä tulkintakriteereistä ei näet voida päätellä, että ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” aseman välttämättömänä edellytyksenä olisi ammatillinen kokemus – ja lisäksi merkittävä kokemus – edustusoikeuden antaneessa jäsenvaltiossa.

39

Koska pääjohtaja on rikkonut asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohtaa tulkitsemalla ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” käsitettä liian rajoittavasti ja virheellisesti, toinen kanneperuste on näin ollen hyväksyttävä.

40

On kuitenkin korostettava, että kuten EUIPO esittää unionin yleisessä tuomioistuimessa, riidanalainen päätös ei perustu yksinomaan väitteeseen, jonka mukaan ammatillinen kokemus edustusoikeuden antaneessa jäsenvaltiossa puuttuu ja joka on hyväksytty kyseisen päätöksen 21 kohdassa. Kuten tämän päätöksen 20 ja 22 kohdasta ilmenee, se näet perustuu niin ikään väitteeseen, jonka mukaan kantajan esittämien todisteiden taso on kaiken kaikkiaan liian matala, eikä niiden perusteella voida katsoa, että hän olisi ”erittäin” pätevä ammatinharjoittaja, vaikka pääjohtaja myöntää hänen olevan pätevä ammatinharjoittaja. Riidanalaisessa päätöksessä nojaudutaan siis lähinnä kahteen erilliseen ja itsenäiseen perustaan, jotka liittyvät yhtäältä ammatillisen kokemuksen paikkaan ja toisaalta todisteiden osoittaman ammatillisen pätevyyden tasoon. Tästä seuraa, että asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohdan rikkominen, johon pääjohtaja on syyllistynyt ammatillisen kokemuksen paikan osalta, ei voi sellaisenaan johtaa siihen, että tämä päätös todettaisiin kokonaisuudessaan lainvastaiseksi, koska tämä rikkominen ei vaikuta riidanalaisen päätöksen perustaan, joka koskee ammatillisen pätevyyden tasoa.

41

Unionin yleinen tuomioistuin pitää siis ensimmäisen kanneperusteen tutkimista asianmukaisena.

42

Kantaja esittää, että pääjohtaja on loukannut oikeusvarmuuden periaatetta soveltamalla hänen poikkeushakemukseensa taannehtivasti asetuksen 2017/1001 153 artiklan 1 kohdan l alakohdassa tarkoitettuja EUIPOssa suoritettavaa tutkintaa koskevia vuonna 2020 annettuja ohjeita (jäljempänä EUIPOn ohjeet), jotka eivät olleet voimassa tämän hakemuksen esittämishetkellä. Kantajan 9. ja 13.3.2020 antama vastaus ei ollut uusi hakemus, sillä kantajan ainoa hakemus oli 10.10.2019 tehty hakemus. Sovellettavia EUIPOn ohjeita olivat siten ohjeet, jotka olivat voimassa tämän hakemuksen esittämishetkellä, eli vuonna 2017 annetut ohjeet, eikä viimeksi mainituissa vaadita ammatillista kokemusta edustusoikeuden antaneessa jäsenvaltiossa. Olisi siis virheellistä väittää, että vuonna 2020 annetut EUIPOn ohjeet sisältäisivät ainoastaan täydentäviä yksityiskohtaisia tietoja vuonna 2017 annettuihin ohjeisiin nähden ja että niillä ei olisi muutettu lakisääteisten vaatimusten tulkintaa, sillä pääjohtaja on soveltanut lähestymistapaa, joka ei sisälly lainsäädäntöön.

43

EUIPO vastaa, ettei ole pitänyt kantajan 9. ja 13.3.2020 antamaa vastausta uutena hakemuksena. Se korostaa, että vaatimus, jonka mukaan asianomaisen on oltava ”erittäin pätevä ammatinharjoittaja”, ”otettiin [asetukseen 2017/1001] viimeisellä vuonna 2017 tehdyllä lainsäädäntömuutoksella”, joten ”lainsäätäjä on ottanut sillä käyttöön ankaramman edellytyksen”, joka koskee poikkeuksen myöntämistä kansalaisuutta koskevasta edellytyksestä, kuin asetuksessa N:o 207/2009, jossa viitattiin vain ”erityistapauksiin”. Vuonna 2020 annetuissa EUIPOn ohjeissa määrättiin ainoastaan täydentävistä yksityiskohtaisista tiedoista, eikä niillä muutettu lakisääteisiä vaatimuksia. EUIPO esittää, että kaikki asetuksen 2017/1001 perusteella esitetyt hakemukset on tutkittu samalla tavalla. Lopuksi EUIPO katsoo, että jos kantajalle olisi ollut epäselvää, mitä asiakirjoja hänen pitää toimittaa, hänen tehtävänään olisi ollut ottaa siihen yhteyttä.

44

Oikeusvarmuuden periaate, joka kuuluu unionin oikeuden yleisiin periaatteisiin, edellyttää, että oikeussäännöt ovat selviä ja täsmällisiä ja että niiden vaikutukset ovat ennakoitavissa, jotta ne, joita asia koskee, tietäisivät, miten niiden tulee toimia niissä tilanteissa ja oikeudellisissa suhteissa, joihin unionin oikeusjärjestystä sovelletaan (tuomio 8.12.2011, France Télécom v. komissio, C‑81/10 P, EU:C:2011:811, 100 kohta, ja tuomio 9.10.2014, Traum, C‑492/13, EU:C:2014:2267, 28 kohta).

45

Oikeusvarmuuden periaate ei edellytä sitä, että oikeussääntöjä ei muuteta. Yksityishenkilön ei siis ole mahdollista luottaa siihen, ettei näitä sääntöjä mitenkään muuteta, vaan ainoastaan kyseenalaistaa tapa, jolla tällaiset muutokset toteutetaan (tuomio 7.6.2005, VEMW ym., C‑17/03, EU:C:2005:362, 81 kohta).

46

Tämän viimeisen seikan osalta, kun kyseessä on erityisesti oikeussääntöjen ajallinen soveltaminen, oikeuskäytännössä on todettu, että vaikka toimen ja sovellettavien menettelysääntöjen on oltava voimassa tämän toimen toteuttamishetkellä, lain ajallista soveltamista koskevien periaatteiden noudattaminen sekä oikeusvarmuuden periaatetta ja luottamuksensuojan periaatetta koskevat vaatimukset edellyttävät kulloinkin kyseessä olevien tosiseikkojen tapahtuma-aikaan voimassa olleiden aineellisten sääntöjen soveltamista, vaikka nämä säännöt eivät ole enää voimassa ajankohtana, jolloin unionin toimielin antaa toimen (ks. vastaavasti tuomio 14.6.2016, komissio v. McBride ym., C‑361/14 P, EU:C:2016:434, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen, ja tuomio 15.3.2018, Deichmann, C‑256/16, EU:C:2018:187, 76 kohta).

47

EUIPOn ohjeiden osalta niiden johdanto-osasta ilmenee, että kyseessä on asiakirja, joka on hyväksytty pääjohtajan päätöksellä ja jonka tarkoituksena on kuvata EUIPOn tavaramerkkikäytäntöä koontamalla se. Päätöksistä, joita pääjohtaja teki antaessaan EUIPOn ohjeet, ilmenee, että ne on tehty asetuksen 2017/1001 157 artiklan 4 kohdan a alakohdan nojalla, sillä siinä annetaan pääjohtajalle toimivalta ”toteuttaa kaikki tarvittavat toimenpiteet [EUIPOn] toiminnan varmistamiseksi, erityisesti sisäisten hallinnollisten ohjeiden antamisen ja tiedonantojen julkaisemisen”, ja saman asetuksen 153 artiklan 1 kohdan l alakohdan mukaisesti, sillä siinä säädetään nimenomaisesti, että EUIPOn hallintoneuvostoa on kuultava ”ennen [EUIPOssa suoritettavaa tutkintaa] koskevien ohjeiden antamista”. Kyseiset päätökset julkaistaan lisäksi kyseisen asetuksen 116 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetussa EUIPOn virallisessa lehdessä, ja niissä vahvistetaan EUIPOn ohjeiden ”voimaantulon” päivämäärä.

48

Oikeuskäytännöstä ilmenee, että vaikka EUIPOn ohjeet eivät ole sitovia, ne muodostavat EUIPOn käytäntöä koskevan viitelähteen. Nämä ohjeet muodostavat sellaisen menettelytapalinjauksen koonnoksen, jota EUIPO itse ehdottaa noudattavansa, joten – sillä edellytyksellä, että ne ovat ylemmäntasoisten oikeussääntöjen mukaisia – ne merkitsevät EUIPOn itselleen asettamaa vapaaehtoista rajoitusta, sillä sen tehtävänä on noudattaa itselleen asettamiaan sääntöjä (ks. tuomio 8.6.2022, Muschaweck v. EUIPO – Conze (UM), T‑293/21, EU:T:2022:345, 38 ja 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49

Tästä viimeksi mainitusta seikasta on muistutettava, että unionin tuomioistuin on jo todennut unionin hallinnon toteuttamista sisäisistä toimenpiteistä, että vaikkei niitä voitaisikaan pitää ”oikeussääntöinä”, joita hallinto on joka tapauksessa velvollinen noudattamaan, niissä vahvistetaan kuitenkin käytännesääntöjä, joissa ilmaistaan noudatettava käytäntö ja joista hallinto voi poiketa erityistapauksissa vain sellaisin perustein, jotka ovat sopusoinnussa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kanssa. Kun kyseinen hallinto antaa tällaisia käytännesääntöjä ja ne julkaisemalla ilmoittaa, että niitä sovelletaan tuosta hetkestä lähtien niissä tarkoitettuihin tilanteisiin, se rajoittaa oman harkintavaltansa käyttämistä eikä voi poiketa näistä säännöistä sillä uhalla, että sen mahdollisesti katsottaisiin loukanneen yleisiä oikeusperiaatteita, kuten yhdenvertaisen kohtelun periaatetta tai luottamuksensuojan periaatetta (ks. vastaavasti tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 209 ja 211 kohta).

50

Edellä esitetystä seuraa, että pääjohtajan on nyt käsiteltävän kaltaisessa tapauksessa noudatettava EUIPOn ohjeisiin sisältyviä mahdollisia asiaankuuluvia menettelysääntöjä, jotka koskevat asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohdan soveltamista, ja noudatettava tässä yhteydessä näiden menettelysääntöjen ajallista soveltamista koskevia periaatteita oikeusvarmuuden periaatteen mukaisesti. Koska EUIPOn ohjeisiin sisältyvien kaltaiset menettelysäännöt, vaikka ne eivät olekaan sitovia, palvelevat avoimuuden, ennustettavuuden ja oikeusvarmuuden toteutumista EUIPOn toiminnassa (ks. vastaavasti tuomio 7.3.2002, Italia v. komissio, C‑310/99, EU:C:2002:143, 52 kohta, ja tuomio 12.2.2014, Beco v. komissio, T‑81/12, EU:T:2014:71, 70 kohta), ei voida hyväksyä, että niitä sovellettaisiin yleisten oikeusperiaatteiden, kuten nimenomaan oikeusvarmuuden periaatteen vastaisesti erityisesti niiden ajallisen soveltamisen osalta.

51

Edellä 49 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti ei tosin voida sulkea pois sitä, että pääjohtaja voisi erityistapauksessa poiketa kyseisistä menettelysäännöistä perustelemalla tätä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen mukaisesti. Nämä menettelysäännöt, jotka merkitsevät vapaaehtoista rajoitusta vain hallinnolle, joka on ne hyväksynyt, eivät voi myöskään tietyssä yksittäistapauksessa estää hakijaa osoittamasta ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” asemaa muiden kuin niiden seikkojen avulla, jotka mahdollisesti ilmenevät EUIPOn ohjeissa esitetystä pääjohtajan käytännöstä.

52

Näiden periaatteiden valossa on siis tutkittava, onko pääjohtaja riidanalaisessa päätöksessä oikeusvarmuuden periaatteen vastaisesti yhtäältä määrittänyt virheellisesti kantajan poikkeushakemuksen päivämäärän ja toisaalta soveltanut tähän hakemukseen virheellisesti EUIPOn ohjeita, jotka eivät olleet tuolloin voimassa.

53

Ensinnäkin siltä osin kuin kyseessä on päivämäärä, jona kantaja on esittänyt poikkeushakemuksensa, riidanalaisen päätöksen 1 kohdasta ilmenee, että pääjohtaja on katsonut, että kantaja oli esittänyt täydellisen poikkeushakemuksen 9.3.2020. Erityisesti riidanalaisen päätöksen 4 kohdasta ilmenee, että pääjohtajan mukaan kantaja esitti EUIPOn 30.1.2020 päivätyn kirjeen, jossa vastattiin alun perin 10.10.2019 esitettyyn poikkeushakemukseen, jälkeen ”uuden hakemuksen”9.3.2020, ja että näin ollen viimeksi mainittu päivämäärä oli hakemuksen päivämäärä.

54

On kuitenkin todettava, että kyseiset riidanalaiseen päätökseen sisältyvät prosessia koskevat tiedot ovat osittain paikkansapitämättömiä. Unionin yleiselle tuomioistuimelle esitetyistä asiakirjoista näet ilmenee, että kantaja esitti poikkeushakemuksensa 10.10.2019 ja että hän ei esittänyt 9. ja 13.3.2020 päivätyillä kirjeillään uutta poikkeushakemusta vaan ainoastaan vastasi EUIPOn 30.1.2020 päivättyyn kirjeeseen. Ainoa kantajan esittämä poikkeushakemus oli siis 10.10.2019 päivätty hakemus, ja tämän hakemuksen tueksi esitetyt todisteet olivat sekä kyseisen hakemuksen että 9. ja 13.3.2020 päivättyjen kirjeiden liitteenä.

55

Tästä seuraa, että kuten kantaja perustellusti esittää, pääjohtaja on menetellyt virheellisesti katsoessaan, että hänen poikkeushakemuksensa oli esitetty 9.3.2020, sillä se oli esitetty 10.10.2019.

56

Toiseksi EUIPOn ohjeista, jotka ovat sovellettavissa kantajan hakemukseen, on korostettava seuraavaa.

57

Ensinnäkin on korostettava, että kyseisen 10.10.2019 päivätyn hakemuksen esittämishetkellä 22.9.2017 hyväksytyt vuotta 2017 koskevat EUIPOn ohjeet olivat olleet voimassa 1.10.2017 lukien, ja tämä on myös päivämäärä, josta lähtien asetusta 2017/1001 sovelletaan sen 212 artiklan toisen alakohdan mukaisesti. Pääjohtaja hyväksyi sitä vastoin vuonna 2020 annetut EUIPOn ohjeet 12.12.2019, ja ne tulivat voimaan 1.2.2020. Viimeksi mainitut olivat siis voimassa, kun pääjohtaja hyväksyi riidanalaisen päätöksen 20.9.2020.

58

Toiseksi on korostettava, että vuonna 2017 annettuihin ja vuonna 2020 annettuihin EUIPOn ohjeisiin sisältyvät tiedot, jotka koskevat pääjohtajan käytäntöä, kun tämä arvioi kansalaisuusvaatimusta koskevia poikkeushakemuksia asetuksen 2017/1011 120 artiklan 4 kohdan b alakohdan nojalla, ovat huomattavan erilaisia.

59

Yhtäältä vuonna 2017 annettujen EUIPOn ohjeiden A osan 5 jakson 2.3.4 kohdassa, joka koskee kansalaisuusvaatimuksesta tehtävää poikkeusta, todetaan ainoastaan, että kyseinen poikkeus voidaan myöntää ”tietyissä olosuhteissa”.

60

Toisaalta vuonna 2020 annettujen EUIPOn ohjeiden A osan 5 jakson 2.3.4 kohdassa on sitä vastoin ensin niin ikään todettu, että kyseinen poikkeus voidaan myöntää ”tietyissä olosuhteissa” ja että kyseessä ovat ”poikkeukselliset olosuhteet”, mutta sen jälkeen täsmennetty erityisesti kansalaisuusvaatimuksesta tehtävästä poikkeuksesta seuraavaa:

”Tämä lakisääteinen edellytys, jonka mukaan edellytetään, että henkilö on ”erittäin pätevä ammatinharjoittaja”, tarkoittaa vähintään, ilman että tämä sellaisenaan välttämättä riittäisi, että hakija osoittaa (todisteiden avulla), että hänen ammatillinen kokemuksensa

Seuraavien seikkojen ei katsota sellaisenaan osoittavan, että hakija on ”erittäin pätevä ammatinharjoittaja”, minkä perusteella voitaisiin myöntää poikkeus ETAn kansalaisuutta koskevasta vaatimuksesta. Kunhan edellä mainitut edellytykset täyttyvät, ne voidaan kuitenkaan ottaa huomioon kaikkien merkityksellisten seikkojen kokonaisarvioinnissa:

61

Vuonna 2020 annetuissa EUIPOn ohjeissa luetellaan toisin sanoen kuusi ammatillista kokemusta koskevaa päällekkäistä vähimmäisedellytystä, joiden täyttymisen pääjohtaja varmistaa arviointinsa yhteydessä, sekä neljä seikkaa, joita pääjohtaja ei sellaisenaan pidä riittävinä mutta jotka voidaan ottaa huomioon, jos kyseiset vaatimukset täyttyvät.

62

Vuonna 2020 annetuissa EUIPOn ohjeissa vahvistetaan kansalaisuusedellytystä koskevien poikkeushakemusten arviointitekijöitä, jotka eivät sisälly vuonna 2017 annettuihin EUIPOn ohjeisiin ja jotka merkitsevät siis pääjohtajan uutta ja rajoittavampaa käytäntöä verrattuna vuonna 2017 annetuissa EUIPOn ohjeissa esitettyyn käytäntöön nähden. EUIPOn väitteestä, jonka mukaan vuonna 2020 annetuilla EUIPOn ohjeilla ei olisi muutettu pääjohtajan käytäntöä, joka olisi sen mukaan ollut sama kuin vuonna 2017 annetuissa vanhoissa EUIPOn ohjeissa, on riittävää todeta, että tällaiselle väitteelle ei ole minkäänlaista perustetta, kuten ei ole minkäänlaista perustetta myöskään väitteelle, jonka mukaan kaikkia asetuksen 2017/1001 nojalla esitettyjä hakemuksia olisi arvioitu samalla tavalla.

63

On siis todettava, että vuosina 2017 ja 2020 annettuihin EUIPOn ohjeisiin sisältyvät erilaiset tiedot, jotka koskevat pääjohtajan käytäntöä tämän arvioidessa kansalaisuusvaatimukseen liittyviä poikkeushakemuksia ja joilla saattaa olla huomattava vaikutus paitsi poikkeushakemusta koskevaan pääjohtajan arviointiin, myös tätä ennen tällaisen hakemuksen sisältöön ja jopa päätökseen tällaisen hakemuksen esittämisestä. Sanotun rajoittamatta hakijan mahdollisuutta osoittaa ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” asemansa muiden kuin näissä ohjeissa olevien seikkojen perusteella edellä olevan 51 kohdan mukaisesti, hakijat voivat kyseisten tietojen perusteella tarvittaessa ennakoida, minkä seikkojen perusteella pääjohtaja voi arvioida poikkeushakemusta. Tästä näkökulmasta henkilön ”erittäin pätevän ammatinharjoittajan” aseman osoittaminen ”poikkeuksellisten olosuhteiden” perusteella, mikä edellyttää sitä, että ammatillista kokemusta koskevat kuusi päällekkäistä vähimmäisvaatimusta täyttyvät vuonna 2020 annetuissa EUIPOn ohjeissa tarkoitetulla tavalla, on ulottuvuudeltaan hyvin erilainen kuin se, että tämä sama asema osoitetaan vain asiaa koskevien ”tiettyjen olosuhteiden” perusteella vuonna 2017 annetuissa EUIPOn ohjeissa tarkoitetulla tavalla.

64

Vaikka kolmanneksi riidanalaisessa päätöksessä ei ole muodollisesti mainittu sovellettuja EUIPOn ohjeita tarkemmin, pääjohtaja on toistanut kyseisen päätöksen 14 kohdassa nimenomaisesti vuonna 2020 annetuissa EUIPOn ohjeissa olevia (edellä 60 kohdassa mainittuja) vaatimuksia ja seikkoja ja ilmoittanut kyseisen päätöksen 15 kohdassa, että hakemusta ja kantajan todisteita piti tutkia näiden seikkojen valossa. Pääjohtaja on ilmoittanut esimerkiksi riidanalaisen päätöksen 20 kohdassa, että kantaja ei voinut saada kyseiseen 14 kohtaan sisältyneissä selvityksissä tarkoitettua poikkeusta. Lisäksi pääjohtaja muistutti riidanalaisen päätöksen 23 kohdassa, että saman päätöksen 14 kohdassa määriteltiin vaatimukset ja olosuhteet, jotka koskivat poikkeuksen saamista, ja totesi, että vuonna 2020 annetuilla EUIPOn uusilla ohjeilla ei ollut muutettu käytäntöä, jota oli sovellettu silloin kun vuonna 2017 annetut EUIPOn ohjeet olivat voimassa, jolloin ainoa ero oli se, että uusilla ohjeilla annettiin täydentäviä yksityiskohtaisia sääntöjä sekä hakijoiden että EUIPOn ohjaamiseksi.

65

Riidanalaisesta päätöksestä ilmenee siis, että pääjohtaja on tutkinut kantajan poikkeushakemuksen vuonna 2020 annettuihin EUIPOn ohjeisiin sisältyvien tietojen valossa.

66

Edellä 44 ja 46 kohdassa mainitun oikeuskäytännön nojalla poikkeushakemusta arvioitaessa on sovellettava menettelysääntöjä, jotka olivat voimassa riidanalaisten tosiseikkojen tapahtumapäivänä eli päivänä, jona poikkeushakemus esitettiin, eikä sääntöjä, jotka olivat voimassa riidanalaisen päätöksen tekemispäivänä. Tässä tapauksessa vuonna 2020 annetut EUIPOn ohjeet eivät olleet vielä voimassa kyseisen hakemuksen esittämispäivänä eikä niitä ollut edes vielä hyväksytty, joten kyseisenä päivänä voimassa olleet ohjeet olivat vuonna 2017 annetut ohjeet. Lisäksi ei ole millään tavoin osoitettu, että vuonna 2020 annetuilla EUIPOn uusilla ohjeilla ei olisi muutettu pääjohtajan käytäntöä, jota oli sovellettu silloin kun vuonna 2017 annetut EUIPOn ohjeet olivat voimassa.

67

Tästä seuraa edellä 57–66 kohdassa tutkittujen seikkojen valossa, että pääjohtaja on arvioinut oikeusvarmuuden periaatteen vastaisesti kantajan poikkeushakemusta sellaisten vuonna 2020 annettuihin EUIPOn ohjeisiin sisältyvien sääntöjen valossa, jotka eivät olleet voimassa kyseisen hakemuksen esittämispäivänä, joten kantaja ei voinut ennakoida, että hänen hakemustaan arvioitaisiin näiden sääntöjen valossa, jotka olivat uusia ja rajoittavampia kuin vuonna 2017 annettuihin EUIPOn ohjeisiin sisältyvät säännöt.

68

Koska pääjohtaja on loukannut oikeusvarmuuden periaatetta arvioidessaan kantajan asetuksen 2017/1001 120 artiklan 4 kohdan b alakohdan nojalla esittämää poikkeushakemusta sellaisten menettelysääntöjen perusteella, jotka eivät olleet voimassa tämän hakemuksen esittämispäivänä, ensimmäinen kanneperuste on näin ollen hyväksyttävä ja riidanalainen päätös kumottava tällä perusteella.

69

Unionin yleinen tuomioistuin pitää kuitenkin myös neljännen kanneperusteen tutkimista asianmukaisena.

70

Kantaja esittää asetuksen 2017/1001 94 ja 97 artiklan perusteella, että hän oli toimittanut 10.10.2019 päivätyn poikkeushakemuksensa liitteenä todisteita, joiden tarkoituksena oli osoittaa, että hän oli erittäin pätevä ammatinharjoittajia, ja että EUIPO oli 30.1.2020 päivätyssä vastauksessaan ilmoittanut, että hänelle ei ollut myönnetty poikkeusta vain sen vuoksi, että hän harjoitti toimintaansa toisessa jäsenvaltiossa (Saksa) kuin se, jossa hänellä oli edustusoikeus (Irlanti). Hän oli siten 9. ja 13.3.2020 päivätyssä vastauksessaan vastannut yksinomaan vastaväitteeseen, joka koski hänen toimintansa ”paikkaa”. Kantaja lisää, että hän vastasi 30.1.2020 päivättyyn kirjeeseen omasta aloitteestaan. EUIPO vetosi kyseisessä kirjeessä siihen, että hakemuksen tutkimisedellytykset eivät täyttyneet, pelkästään sellaisen vastalauseen perusteella, joka koski toiminnan paikkaa, eikä esittänyt mitään muuta vastaväitettä tai kysymystä, ei myöskään näytöstä, jonka mukaan kantaja oli erittäin pätevä ammatinharjoittaja. Kantaja huomauttaa, että hän oli 9. ja 13.3.2020 päivätyssä vastauksessaan vastannut vain siihen, mikä näytti olevan hänen hakemuksensa tutkimisedellytyksiin liittyvä ongelma, mutta että jos häntä olisi kehotettu esittämään yksityiskohtaisempia tietoja pätevyydestään, hän olisi toimittanut niitä.

71

EUIPO vastaa, että kantaja on saanut esittää huomautuksia ja todisteita, jotka on otettu huomioon. Koska riidanalainen päätös on tehty hänen hakemuksensa ja hänen esittämiensä todisteiden perusteella, kantaja ei voi myöskään väittää, että häntä ei olisi kuultu ennen päätöksen, jonka alkuunpanijana hän itse oli, tekemistä. EUIPO lisää, että on vaikeaa ymmärtää, mikä olisi estänyt kantajaa esittämästä kaikkia hallussaan olevia todisteita osoittaakseen, että hän oli erittäin pätevä ammatinharjoittaja.

72

Aluksi on korostettava, että asetuksen 2017/1001 97 artiklalla, johon kantaja vetoaa, ei ole mitään merkitystä hänen kuulluksi tulemista koskevan oikeutensa kannalta, koska sillä säädetään EUIPOn viranomaisten toimivallasta toteuttaa asian selvittämistoimia.

73

Asetuksen 2017/1001 94 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen nojalla EUIPOn päätökset voivat sitä vastoin perustua vain sellaisiin syihin tai todisteisiin, joihin asianomaiset osapuolet ovat voineet ottaa kantaa.

74

Kyseinen säännös merkitsee puolustautumisoikeuksien suojelua koskevan yleisperiaatteen erityistä soveltamista, ja tämä periaate on vahvistettu myös Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan a alakohdassa, jonka mukaan henkilöille, joiden etuihin viranomaisten päätökset vaikuttavat, on annettava tilaisuus esittää asianmukaisesti kantansa (tuomio 21.4.2021, Hasbro v. EUIPO – Kreativni Dogadaji (MONOPOLY), T‑663/19, EU:T:2021:211, 119 kohta).

75

Asetuksen 2017/1001 94 artiklassa säädetty oikeus tulla kuulluksi ulottuu kaikkiin tosiseikkoihin ja oikeudellisiin seikkoihin, jotka muodostavat päätösluonteisen toimen perustan, mutta ei siihen hallintoelimen lopulliseen kantaan, jonka se aikoo omaksua (tuomio 21.4.2021, MONOPOLY, T‑663/19, EU:T:2021:211, 120 kohta).

76

Oikeus tulla kuulluksi takaa jokaiselle henkilölle tilaisuuden esittää hallintomenettelyn aikana hyödyllisellä ja tehokkaalla tavalla kantansa ennen sellaisen päätöksen tekemistä, joka saattaa vaikuttaa hänen intresseihinsä epäedullisesti (tuomio 4.4.2019, OZ v. EIP, C‑558/17 P, EU:C:2019:289, 53 kohta).

77

Kyseistä oikeutta on kunnioitettava yksittäisen toimenpiteen toteuttamiseen johtavan hallinnollisen menettelyn luonteesta riippumatta, vaikka sovellettavissa säännöissä ei edellytettäisi sitä. Näin on muun muassa silloin, kun hallinto aikoo tehdä päätöksen vastauksena henkilön omasta aloitteestaan esittämään pyyntöön (tuomio 23.9.2020, UE v. komissio, T‑338/19, EU:T:2020:430, 48 ja 50 kohta).

78

Oikeuskäytännön mukaan kuulluksi tulemista koskevan oikeuden, loukkaamisesta seuraa kyseessä olevan hallintomenettelyn päätteeksi tehdyn päätöksen kumoaminen ainoastaan, jos menettely olisi voinut johtaa toisenlaiseen tulokseen ilman kyseistä sääntöjenvastaisuutta. Tässä yhteydessä kantajaa, joka vetoaa puolustautumisoikeuksiensa loukkaamiseen, ei voida vaatia osoittamaan sitä, että asianomaisen unionin toimielimen päätös olisi ollut sisällöltään toisenlainen, vaan ainoastaan, ettei tällainen mahdollisuus ole täysin poissuljettu (tuomio 18.6.2020, komissio v. RQ, C‑831/18 P, EU:C:2020:481, 105 ja 106 kohta, ja tuomio 12.7.2023, IFIC Holding v. komissio, T‑8/21, EU:T:2023:387, 123 ja 124 kohta).

79

Tätä kysymystä on lisäksi arvioitava kunkin yksittäistapauksen erityisten tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen perusteella (tuomio 18.6.2020, komissio v. RQ, C‑831/18 P, EU:C:2020:481, 107 kohta, ja tuomio 12.7.2023, IFIC Holding v. komissio, T‑8/21, EU:T:2023:387, 125 kohta).

80

Kantaja on pyytänyt 10.10.2019 päivätyssä hakemuksessaan poikkeusta kansalaisuusvaatimuksesta ilmoittamalla olevansa erittäin pätevä ammatinharjoittaja. Kuten hakemuslomakkeen 2 jakson d, g ja h alakohdassa rastitetuista ruuduista ilmenee, kantaja on nojautunut ”ammatilliseen kokemukseen, joka on saatu esihenkilön valvonnassa, kolmansien osapuolten avulla, ryhmässä jne.”, ”muodolliseen pätevyyteensä” ja maininnut ”julkaisut, tutkimukset tai vertaisarvioidut artikkelit aikakausjulkaisuissa tai erityisteoksissa, sekä kirjoittamansa kirjat ja vedonnut teollis- ja tekijänoikeuksia koskevaan opetuskokemukseensa.”

81

Tätä tarkoitusta varten kantaja on esittänyt poikkeushakemuksensa liitteenä kolme todistetta: otteen työsopimuksessaan, tutkintotodistuksensa ja otteen vuonna 2015 julkaistusta teollis- ja tekijänoikeuksia koskevan kirjan kolmannesta painoksesta.

82

EUIPO ilmoitti 30.1.2020 päivätyssä kirjeessä aluksi, että kantajan olisi pitänyt osoittaa ammatillinen kokemuksensa jäsenvaltiossa, jossa hänellä on edustusoikeus, eli Irlannissa; tämän jälkeen se toteaa, että lukuun ottamatta Irlannin teollis- ja tekijänoikeuksia hallinnoivan viraston antamaa todistusta, jossa ilmoitettiin hänen kuuluvan tavaramerkkiedustajien rekisteriin, kantaja ei ollut esittänyt lisänäyttöä osoittaakseen olevansa erittäin pätevä ammatinharjoittaja Irlannissa, sillä muut todisteet koskivat Saksaa ja Alankomaita (kaikkien näiden kolmen maan nimet oli lihavoitu); lopuksi, että poikkeushakemus oli siis jätettävä tutkimatta, sillä se ei sisältänyt vaadittuja todisteita. Lisäksi kirjeessä ilmoitettiin, että kantaja saattoi milloin tahansa esittää uuden hakemuksen, ja siinä annettiin tiedoksi vuonna 2020 annettavien EUIPOn tulevien ohjeiden tekstin ote (mukaan lukien edellä 60 kohdassa siteerattu osa).

83

Kantaja vetosi 9. ja 13.3.2020 päivätyissä kirjeissään siihen, että vuonna 2017 annetuissa EUIPOn ohjeissa ei edellytetty sitä, että ammatillinen kokemus olisi hankittu edustusoikeuden antaneessa jäsenvaltiossa, että vuonna 2020 annettuja EUIPOn uusia ohjeita ei olisi pitänyt soveltaa hänen tilanteeseensa, että hän oli eri mieltä viimeksi mainittuihin ohjeisiin sisältyvästä vaatimuksesta, että hänellä olisi pitänyt olla ammatillista kokemusta edustusoikeuden antaneesta jäsenvaltiosta, ja että hän oli työskennellyt sellaisten tavaramerkkikysymysten parissa, jotka liittyivät Irlantiin unionin oikeutta koskevien kysymysten lisäksi.

84

Kantaja esitti tätä tarkoitusta varte 9. ja 13.3.2020 päivättyjen kirjeidensä liitteenä kolme todistetta: kuvakaappauksen Irlannin tavaramerkkiedustajien rekisteristä sekä todisteen siitä, että hänet oli merkitty tähän rekisteriin, kirjeen aikaisemmalta työnantajaltaan ja hänen toimintaansa opintojen ohjaajana koskevan kirjeen saksalaiselta akateemiselta instituutilta.

85

Pääjohtaja ilmoitti riidanalaisessa päätöksessä kantajan esittämät todisteet tutkittuaan (17–19 kohta) aluksi, että vaikka näiden seikkojen perusteella voitiin katsoa, että kantaja oli pätevä ammatinharjoittaja, niiden perusteella ei voitu kaiken kaikkiaan päätellä, että hän oli ”erittäin” pätevä (20 kohta). Tämän jälkeen pääjohtaja ilmoitti, että kantaja ei ollut osoittanut omaavansa merkittävää ammatillista kokemusta Irlannista ja että missään tapauksessa esitettyjen todisteiden perusteella ei voitu todeta, että hän olisi erittäin pätevä Saksassa tai Alankomaissakaan (21 kohta). Lopuksi pääjohtaja korosti, että vaikka todisteet osoittivat, että kantajalla oli edustusoikeus Irlannin tavaramerkkivirastossa, ne eivät osoittaneet, että kantaja olisi tätä vähimmäisvaatimusta pidemmällä, eikä niiden perusteella voitu siis katsoa, että hän olisi ollut erittäin pätevä ammatinharjoittaja Irlannissa tai missään muussakaan valtiossa (22 kohta).

86

Ensinnäkin siltä osin kuin riidanalaisella päätöksellä hylätään kantajan kansalaisuusvaatimusta koskeva poikkeushakemus, jonka tämä on esittänyt tullakseen merkityksi hyväksyttyjen edustajien luetteloon, on todettava, että tämä päätös on ulottuvuudeltaan henkilökohtainen toimi, joka vaikuttaa epäedullisesti kantajan intresseihin. Näin ollen pääjohtaja oli edellä 76 ja 77 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti velvollinen kuulemaan kantajaa ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä. EUIPOn väitteet, joissa esitettiin, että pääjohtajalla ei ollut tällaista velvoitetta sillä perusteella, että riidanalainen päätös perustui kantajan itsensä esittämään hakemukseen, on siis hylättävä (ks. vastaavasti tuomio 23.9.2020, UE v. komissio, T‑338/19, EU:T:2020:430, 50 kohta).

87

Toiseksi on todettava, että EUIPO toimitti kantajan poikkeushakemuksen jälkeen viimeksi mainitulle 30.1.2020 päivätyn kirjeen, johon kantaja vastasi 9. ja 13.3.2020 päivätyillä kirjeillä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, että kantaja olisi kyennyt esittämään näkemyksensä ”hyödyllisellä ja tehokkaalla tavalla”, kuten edellä 76 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä edellytetään.

88

Kuten unionin yleiselle tuomioistuimelle esitetyistä asiakirjoista ilmenee, 30.1.2020 päivätyssä EUIPOn kirjeessä ei näet ensinnäkään annettu kantajalle mitään tietoa tämän kirjeen luonteesta sekä poikkeushakemuksen tutkintamenettelyn kulusta eikä myöskään kehotettu kantajaa esittämään mahdollisia huomautuksia EUIPOn esittämistä väitteistä. On lisäksi kiistatonta, että kantaja vastasi tähän kirjeeseen omasta aloitteestaan 9. ja 13.3.2020 päivätyillä kirjeillään.

89

Toiseksi edellä 82 kohdasta ja unionin yleiselle tuomioistuimelle esitetyistä asiakirjoista ilmenevällä tavalla 30.1.2020 päivätyssä kirjeessä pääteltiin, että kantajan poikkeusta koskevan vaatimuksen ”tutkimisedellytykset eivät täyttyneet”, koska sen tueksi ei ollut esitetty todisteita. Tässä kirjeessä täsmennettiin erityisesti, että kantajan olisi pitänyt hankkia ammatillinen kokemus edustusoikeuden antaneessa jäsenvaltiossa, tässä tapauksessa Irlannissa, ja että lukuun ottamatta Irlannin teollis- ja tekijänoikeuksia hallinnoivan viraston antamaa todistusta mitään muuta todistetta ei ollut esitetty sen osoittamiseksi, että hän oli erittäin pätevä ammatinharjoittaja ”Irlannissa”, sillä muut esitetyt todisteet koskivat Saksaa ja Alankomaita. Lisäksi näiden kolmen maan nimet oli lihavoitu kyseisessä kirjeessä, mikä EUIPOn mielestä osaltaan osoitti kantajan näytön kohteena olevan maan keskeisyyttä.

90

Kantaja vastasi siis 9. ja 13.3.2020 päivätyissä kirjeissään EUIPOn esittämään vastaväitteeseen kiistäessään sen, että edustusoikeuden antaneessa jäsenvaltiossa saadun kokemuksen välttämättömyyttä koskeva vaatimus olisi ollut merkityksellinen, ja esittäessään todisteita, jotka koskivat hänen Irlantiin liittyviä toimintojaan.

91

Riidanalainen päätös ei koske enää hakemuksen ”tutkimisedellytysten puuttumista”, vaan siinä evätään asiakysymyksen osalta kantajalta tämän hakema poikkeus nojautumalla paitsi sen 21 kohdassa Irlantiin liittyvien todisteiden puuttumiseen, myös sen 20 ja 22 kohdassa siihen, ettei ole olemassa todisteita, joiden perusteella voitaisiin päätellä, että kantaja oli ”erittäin” pätevä, vaikka pääjohtaja myöntää, että kantaja oli pätevä ammatinharjoittaja. Kuten riidanalaisen päätöksen 20–22 kohdasta ilmenee, vastaväite, joka liittyy ammatillisen kokemuksen paikkaan, perustuu näet tässä vaiheessa vain osaan pääjohtajan perusteluista, jotka on otettu riidanalaiseen päätökseen, joka perustuu niin ikään ja pääasiallisesti esitettyjen todisteiden kaiken kaikkiaan liian matalan tasoon, jonka vuoksi pääjohtajan mukaan ei voida katsoa, että kantaja olisi ”erittäin” pätevä, vaikka hän on pätevä.

92

On siis todettava, että kun otetaan huomioon 30.1.2020 päivätyssä kirjeessä esitettyjen ja pääjohtajan riidanalaisessa päätöksessä omaksuttujen vastaväitteiden välinen ero, pääjohtaja ei ole antanut kantajalle mahdollisuutta ottaa kyseisen päätöksen tekemiseen johtaneen hallinnollisen menettelyn aikana hyödyllisellä ja tehokkaalla tavalla kantaa esitettyjen todisteiden kaiken kaikkiaan liian matalaan tasoon ja tarvittaessa selittää, miksi nämä seikat osoittivat, että hän ei ollut ainoastaan pätevä vaan myös erittäin pätevä. Sen sijaan, että hänelle olisi annettu mahdollisuus ottaa hyödyllisellä ja tehokkaalla tavalla kantaa tässä tarkoituksessa, 30.1.2020 päivätty kirje johti päinvastoin siihen, että kantaja keskittyi vain yhteen seikkaan eli maahan, jossa ammatillisen kokemus oli saatu, millä on ollut vähäinen merkitys riidanalaisessa päätöksessä.

93

Edellä esitetystä ilmenee, että pääjohtaja ei ole kuullut kantajaa asianmukaisesti hallinnollisessa menettelyssä, joka on johtanut riidanalaisen päätöksen tekemiseen, ja on näin ollen loukannut hänen oikeuttaan tulla kuulluksi.

94

Kun kyseessä ovat päätelmät, joita on tehtävä edellä 93 kohdassa esitetystä toteamuksesta, on edellä 78 ja 79 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti ratkaistava, onko kantaja esittänyt riittävällä tavalla, kun otetaan huomioon nyt käsiteltävään asiaan liittyvät erityiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, että ilman kyseistä menettelysääntöjen rikkomista vaihtoehto, jonka mukaan riidanalaisen päätöksen sisältö olisi voinut olla erilainen, ei ole täysin mahdoton.

95

Tässä yhteydessä on korostettava, että kantaja on unionin yleiselle tuomioistuimelle esittämissään kirjelmissä viitannut useaan kertaan todisteisiin, joita hän olisi voinut esittää pääjohtajalle, jos häntä olisi kuultu hallinnollisessa menettelyssä, joka johti riidanalaisen päätöksen tekemiseen. Koska kantaja ei ollut voinut esittää tällaisia seikkoja pääjohtajalle, hän esitti lisäksi tällaiset seikat unionin yleiselle tuomioistuimelle kannekirjelmän, vastauskirjelmän ja asian palauttamisen jälkeen esittämiensä huomautusten liitteenä.

96

Aluksi on tutkittava kantajan unionin yleiselle tuomioistuimille esittämien todisteiden tutkimisedellytykset, jotka EUIPO kiistää. EUIPO näet esittää, että kantajan kannekirjelmän liitteissä A.11, A.15, A.18– A.22 ja A.24–A.28, vastauskirjelmän liitteissä C.1–C.5 ja asian palauttamisen jälkeen esitettyjen huomautusten liitteissä E.1–E.3 esittämien todisteiden hyväksymisedellytykset eivät täyty, sillä ne on esitetty ensi kertaa unionin yleisessä tuomioistuimessa. Kantaja sitä vastoin vastaa, että kyseisten todisteiden tutkimusedellytykset täyttyvät, sillä hänellä ei ole ollut tilaisuutta tulla kuulluksi ja hänellä on ollut mahdollisuus esittää ne ensi kertaa vasta unionin yleisessä tuomioistuimessa.

97

Koska kyseisillä liitteillä pyritään antamaan tieto todisteista, joita kantaja olisi voinut esittää pääjohtajalle, jos häntä olisi kuultu, EUIPOn vastaväite on hylättävä. Kyseisillä liitteillä ei näet pyritä siihen, että unionin yleinen tuomioistuin ryhtyisi korvaamalla pääjohtajan arvioinnin arvioimaan uudelleen kantajan hakemusta sellaisten todisteiden perusteella, joita pääjohtajalle ei ollut käytettävissään, vaan niillä pyritään vain tukemaan kantajan kanneperustetta, jonka mukaan hänen oikeuttaan tulla kuulluksi on loukattu.

98

Siten tästä näkökulmasta on katsottava, että edellä 96 kohdassa tarkoitetut todisteet, joiden tutkimisedellytysten täyttymisen EUIPO kiistää, on tutkittava. Sama pätee myös kannekirjelmän liitteisiin A.17 ja A.29, joita EUIPOn vastaväite ei koske.

99

On siis tutkittava, voivatko kantajan väitteet, jotka perustuvat kyseisiin todisteisiin, osoittaa, että ei ole täysin mahdotonta, että menettelyllä olisi voinut olla erilainen lopputulos, jos häntä olisi kuultu.

100

Tässä yhteydessä on aluksi korostettava, että ensi arviolta vaikuttaa siltä, että useilla näistä todisteista ei ole merkitystä tällaisen tutkimuksen yhteydessä, koska näyttää siltä, että mukana on seikkoja, jotka koskevat kantajan toimintaa riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen (vastauskirjelmän liitteet C.1–C.3 ja C.5 ja asian palauttamisen jälkeen esitettyjen huomautusten liitteet E.1–E.3), seikkoja, jotka eivät koske kantajaa suoraan (kannekirjelmän liitteet A.18, A.22 ja A.24 ja vastauskirjelmän liite C.4) tai seikkoja, jotka eivät koske tavaramerkkioikeutta (kannekirjelmän liitteet A.25 ja A.29).

101

Ei voida sitä vastoin täysin sulkea pois sitä, että muut todisteet, joihin kantaja viittaa kannekirjelmän liitteissä A.11, A.15, A.17, A.19–A.21 ja A.26–A.28, olisivat voineet antaa hänelle mahdollisuuden esittää enemmän tietoja edellä 80 kohdassa tarkoitetusta pätevyydestä, joka hänen mukaansa perustui työskentelyyn hänen entisen työnantajansa palveluksessa, hänen opintoihinsa ja hänen tutkimus-, julkaisu- ja opetustoimintaansa, jos häntä olisi kuultu riidanalaisen päätöksen tekemiseen johtaneessa hallinnollisessa menettelyssä.

102

Vaikka tietyt kyseisistä todisteista ovatkin kirjeitä, jotka on laadittu riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen (liitteet A.15, A.20 ja A.21), ja niihin sisältyy päiväämätön ansioluettelo (liite A.11), ne näet näyttävät ensi arviolta koskevan kantajan toimintaa ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä, eikä näin ollen voida sulkea pois sitä, että jos kantajaa olisi kuultu tämän päätöksen tekemiseen johtaneen menettelyn aikana, hän olisi voinut esittää myös nämä seikat pääjohtajalle hankkimalla ne aikaisemmin.

103

On siis korostettava, että unionin yleiselle tuomioistuimelle esitettyjen perustelujen ja todisteiden perusteella voidaan katsoa, että jos kantajaa olisi kuultu riidanalaisen päätöksen tekemiseen johtaneessa hallinnollisessa menettelyssä, se mahdollisuus, että tämän menettelyn lopputulos olisi voinut olla erilainen erityisesti hänen ammatillisen pätevyytensä tason arvioinnin osalta, ei ole täysin poissuljettu, mutta samalla on muistettava, että tällaisen arvioinnin tekeminen ei kuulu unionin yleiselle tuomioistuimelle vaan yksinomaan pääjohtajalle.

104

Näin ollen neljäs kanneperuste on hyväksyttävä, ja riidanalainen päätös on kumottava myös sillä perusteella, eikä kolmatta ja viidettä kanneperustetta ole tarpeen tutkia.

105

Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 219 artiklan mukaan unionin yleinen tuomioistuin päättää oikeudenkäyntikuluista, jotka ovat aiheutuneet yhtäältä asian käsittelystä unionin yleisessä tuomioistuimessa ja toisaalta muutoksenhakuasian käsittelystä unionin tuomioistuimessa.

106

Työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

107

Koska EUIPO on suurimmaksi osaksi hävinnyt asian, sen on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan ja se on velvoitettava korvaamaan kantajan kulut, jotka liittyvät unionin yleisessä tuomioistuimessa ja unionin tuomioistuimen muutoksenhakumenettelyssä vireille pantuihin menettelyihin, kantajan vaatimusten mukaisesti.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (toinen laajennettu jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti: