–

Sogefinancement SAS, edustajanaan S. Mendès-Gil, avocat,

–

Ranskan hallitus, asiamiehinään A.-L. Desjonquères ja N. Vincent,

–

Suomen hallitus, asiamiehenään A. Laine,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään G. Goddin ja N. Ruiz García,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (EUVL 2008, L 133, s. 66) 23 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Sogefinancement SAS ja RW sekä UV ja joka koskee vaatimusta Sogefinancementin viimeksi mainituille myöntämän henkilökohtaisen luoton jäljellä olevan osuuden takaisin maksamisesta.

3

Direktiivin 2008/48 yhdeksännessä ja kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

4

Mainitun direktiivin 14 artiklassa, jonka otsikko on ”Peruuttamisoikeus”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kuluttajalla on neljätoista kalenteripäivää aikaa peruuttaa luottosopimus esittämättä perusteluja.

– –

7.   Tällä artiklalla ei rajoiteta sellaisen määräajan, jonka kuluessa sopimuksen toteuttaminen ei voi alkaa, vahvistamista koskevien kansallisten säännösten soveltamista.”

5

Kyseisen direktiivin 22 artiklan, jonka otsikko on ”Yhdenmukaistaminen ja direktiivin säännösten pakottavuus”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä olevien yhdenmukaistettujen säännösten osalta jäsenvaltiot eivät voi kansallisessa lainsäädännössään pitää voimassa tai ottaa käyttöön säännöksiä, jotka poikkeavat tässä direktiivissä annetuista.”

6

Kyseisen direktiivin 23 artiklassa, jonka otsikko on ”Seuraamukset”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on annettava säännökset tämän direktiivin nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että ne pannaan täytäntöön. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia.”

7

Kuluttajansuojalain (code de la consommation), sellaisena kuin se oli ennen 1.7.2016 (jäljempänä kuluttajansuojalaki), L. 311-14 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”Kun luotonottaja on hyväksynyt sopimuksen, luotonantaja ei saa seitsemään päivään suorittaa missään muodossa tai millään perusteella maksuja luotonottajalle tai luotonottajan lukuun, eikä luotonottaja luotonantajalle.

Samana aikana luotonottaja ei saa myöskään tehdä mitään kyseiseen sopimukseen liittyviä talletuksia luotonantajalle tai luotonantajan lukuun.

Jos luotonottaja allekirjoittaa valtuutuksen suoraveloitukseen pankkitililtään, se, onko valtuutus pätevä ja tuleeko se voimaan, riippuu siitä, onko luottosopimus pätevä ja tuleeko se voimaan.”

8

Sogefinancement teki 5.11.2011 RW:n ja UV:n kanssa 15362,90 euron suuruisen kulutusluottosopimuksen, joka oli maksettava takaisin 84 kuukausierässä (jäljempänä kyseessä oleva luottosopimus). Osapuolet sopivat 20.10.2015 velan uudelleenjärjestelystä.

9

Tribunal d’instance du Raincy (Raincyn vähäisten riita-asioiden tuomioistuin, Ranska), jossa Sogefinancement nosti kanteen ensisijaisesti RW:n ja UV:n velvoittamiseksi maksamaan luoton jäljellä oleva osuus, velvoitti 25.1.2018 antamallaan tuomiolla viimeksi mainitut maksamaan takaisin pelkästään näiden saaman pääomaosuuden ja julisti kyseisen luottosopimuksen pätemättömäksi. Kyseinen tuomioistuin otti tätä varten viran puolesta huomioon kuluttajansuojalain L. 311-14 §:n rikkomiseen perustuvan kanneperusteen ja totesi, että – toisin kuin kansallisen oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvassa kyseisessä säännöksessä säädetään – kyseessä olevan luottosopimuksen kohteena olevan luoton määrä oli annettu RW:n ja UV:n käyttöön alle seitsemän päivän kuluessa luottotarjouksen hyväksymisen jälkeen.

10

Sogefinancement valitti tästä tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen cour d’appel de Paris’hin (Pariisin ylioikeus, Ranska) ja väitti yhtäältä, että kyseessä olevan luottosopimuksen pätemättömyyttä ei voitu tutkia viran puolesta sen viiden vuoden vanhentumisajan jälkeen, jonka aikana kuluttajat voivat vaatia tällaisen sopimuksen toteamista pätemättömäksi. Toisaalta kyseinen yhtiö katsoo, että vain sopimuspuoli voi vedota sopimuksen pätemättömyyteen kansallisen oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvan säännöksen perusteella.

11

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että kuluttajansuojalain L. 311-14 § kuuluu direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdassa jäsenvaltiolle annetun toimivallan piiriin, ja muistuttaa erityisesti, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan asianmukaisten vanhentumisaikojen vahvistaminen voidaan hyväksyä siltä osin kuin sillä pyritään estämään mahdollisuus kyseenalaistaa sopimuksen pätevyys loputtomasti ja otetaan siten huomioon oikeusvarmuuden periaate.

12

Lisäksi se katsoo, että se, että tuomioistuin toteaa sopimuksen pätemättömäksi ilman kuluttajan sitä koskevaa vaatimusta tai hyväksyntää, olisi omiaan loukkaamaan määräämisperiaatetta, joka on esteenä sille, että tuomioistuin luo vastakanteen, sekä yksilöllisen ja kollektiivisen oikeusvarmuuden periaatetta.

13

Tässä tilanteessa cour d’appel de Paris on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

14

Sekä Ranskan hallitus että Euroopan komissio esittävät epäilyksensä ennakkoratkaisukysymysten tutkittavaksi ottamisesta.

15

Ranskan hallitus katsoo ensinnäkin, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdassa ei säädetä mistään kulutusluottosopimuksia koskevasta aineellisesta säännöstä ja että kuluttajansuojalain L. 311-14 §:ää ei näin ollen voida pitää direktiivin 2008/48 23 artiklassa tarkoitettuna direktiivin 2008/48 ”nojalla” annettuna kansallisena säännöksenä. Näin ollen ennakkoratkaisukysymyksillä pyritään ainoastaan ratkaisemaan normatiivinen ristiriita sellaisten vanhentumista ja kansallisen tuomioistuimen toimivaltaa koskevan kansallisen oikeuden eri säännösten välillä, joita ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on sovellettava pääasiassa.

16

Tältä osin on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos siis esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on lähtökohtaisesti velvollisuus vastata niihin (tuomio 14.7.2022, Volkswagen, C-134/20, EU:C:2022:571, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

17

Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 14.7.2022, Volkswagen, C-134/20, EU:C:2022:571, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

18

Nyt käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole näin.

19

Ennakkoratkaisukysymyksillä pyydetään täsmentämään direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdan ulottuvuutta sen selvittämiseksi, kuuluvatko kyseisen direktiivin soveltamisalaan kansalliset menettelysäännöt, jotka koskevat sitä, että kansallinen tuomioistuin tutkii viran puolesta, onko luotonantaja rikkonut kansallista säännöstä, joka on annettu tai pidetty voimassa jäsenvaltioiden käyttäessä niille kyseisellä direktiivin säännöksellä annettua toimivaltaa, ja määrää kyseisestä rikkomisesta seuraamuksen. Tässä yhteydessä kysymys mainitun 14 artiklan 7 kohdan ulottuvuudesta ei ole hypoteettinen tai vailla mitään yhteyttä pääasian oikeusriidan ratkaisuun.

20

Ranskan hallitus huomauttaa seuraavaksi, että asianosaiset eivät ole samaa mieltä siitä, milloin kyseessä olevan luottosopimuksen nojalla myönnetty laina on annettu käyttöön, joten pääasiassa on epävarmaa, onko kuluttajansuojalain L. 311-14 §:ssä asetettua määräaikaa noudatettu. Sen päivän perusteella, jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lopulta ottaa huomioon, sen pyytämä tulkinta voi siis osoittautua hypoteettiseksi.

21

Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole lausunut päivästä, jona kyseessä olevan luottosopimuksen nojalla myönnetty laina on annettu käyttöön, tämän tuomion 17 kohdassa esiin tuodun oikeuskäytännön mukaista ennakkoratkaisukysymysten merkityksellisyyttä koskevaa olettamaa ei voida kumota pelkästään sillä, että nyt käsiteltävässä asiassa yksi pääasian asianosaisista riitauttaa kyseisen tosiseikan, jonka paikkansapitävyyden selvittäminen on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen eikä unionin tuomioistuimen tehtävä (ks. vastaavasti tuomio 1.10.2020, A (Lääkkeiden mainonta ja myynti verkossa), C-649/18, EU:C:2020:764, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

22

Lopuksi komissio katsoo, että toinen kysymys vaikuttaa hypoteettiselta, koska RW ja UV ovat nimenomaisesti ilmoittaneet hyväksyvänsä kyseessä olevan luottosopimuksen pätemättömäksi toteamisen.

23

Tältä osin riittää, kun todetaan, että tämä mahdollinen hyväksyminen ei tee toisesta kysymyksestä hypoteettista. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on nimittäin tämän tuomion 16 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti ainoa, joka voi arvioida, vaikuttaako tämä seikka mahdollisesti sekä ennakkoratkaisun tarpeellisuuteen että kysymyksen merkitykseen sen valvonnan kannalta, joka sen on kohdistettava tuomioon, jolla alemman oikeusasteen tuomioistuin on tutkinut viran puolesta kuluttajansuojalain L. 311-14 §:n rikkomisen ja määrännyt siitä seuraamuksen.

24

Ennakkoratkaisukysymykset on näin ollen otettava tutkittaviksi.

25

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kummallakin kysymyksellään, joita on tutkittava yhdessä, pääasiallisesti, onko direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdan ja 23 artiklan säännöksiä, luettuina yhdessä tehokkuusperiaatteen valossa, tulkittava siten, että kansallisen tuomioistuimen on yhtäältä kansallisesta viiden vuoden vanhenemissäännöstä riippumatta voitava viran puolesta todeta, että luotonantaja on rikkonut kansallista säännöstä, jossa säädetään määräajasta, jonka kuluessa luottosopimuksen täytäntöönpano ei voi alkaa, ja toisaalta voitava määrätä seuraamus toteamalla luottosopimus pätemättömäksi riippumatta kansallisesta säännöstä, jonka nojalla tällaisen pätemättömäksi toteamisen edellytyksenä on kuluttajan tätä koskeva vaatimus tai ainakin hänen sitä koskeva hyväksyntänsä.

26

Näihin kysymyksiin vastaamiseksi on ensin tarkistettava, kuuluuko kuluttajansuojalain L. 311-14 §:n kaltainen jäsenvaltion säännös, jonka antaminen tai voimassa pitäminen sallitaan direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdassa, kyseisen direktiivin soveltamisalaan. Vain tällä edellytyksellä kansalliset menettelysäännöt, joilla säännellään sitä, että tuomioistuin tutkii viran puolesta, onko luotonantaja rikkonut tällaista säännöstä, ja määrää siitä seuraamuksen, ovat mainitusta direktiivistä johtuvien vaatimusten mukaisia.

27

Tältä osin yhtäältä direktiivin 2008/48 22 artiklan 1 kohdasta ilmenee, kun sitä tulkitaan kyseisen direktiivin yhdeksännen ja kymmenennen perustelukappaleen valossa, että direktiivin tavoitteena on kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvien luottosopimusten osalta täydellinen yhdenmukaistaminen, ja kuten kyseisen 22 artiklan otsikosta ilmenee, direktiivi on pakottava. Tästä seuraa, että aloilla, joita kyseinen yhdenmukaistaminen nimenomaisesti koskee, jäsenvaltioilla ei ole oikeutta pitää voimassa tai ottaa käyttöön muunlaisia kuin direktiivissä säädetyn kaltaisia kansallisia säännöksiä (ks. vastaavasti tuomio 12.7.2012, SC Volksbank România, C-602/10, EU:C:2012:443, 38 kohta).

28

Toisaalta direktiivin 2008/48 14 artiklassa säädetään edellytyksistä ja yksityiskohtaisista säännöistä, jotka koskevat kuluttajan oikeutta peruuttaa luottosopimus sen tekemisen jälkeen, ja sen 7 kohdassa täsmennetään, että kyseisen artiklan säännöksillä ei rajoiteta sellaisen määräajan, jonka kuluessa sopimuksen toteuttaminen ei voi alkaa, vahvistamista koskevien kansallisten säännösten soveltamista.

29

Koska direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdassa annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus antaa tai pitää voimassa säännöksiä, joissa vahvistetaan määräaika, jonka kuluessa sopimuksen täytäntöönpano ei voi alkaa, direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdassa käytetty ilmaisu ”ei rajoiteta” merkitsee sitä, että kyseisellä direktiivillä kuluttajan peruuttamisoikeutta koskevalla alalla tehty täydellinen ja pakottava yhdenmukaistaminen ei koske luottosopimuksen täytäntöönpanon alkamista eikä erityisesti lainasumman käyttöön antamista luotonsaajalle koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä.

30

Tästä seuraa, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdassa tunnustetaan vain jäsenvaltioiden mahdollisuus antaa kyseisen direktiivin sääntelypuitteiden ulkopuolella säännöksiä sen määräajan vahvistamiseksi, jonka kuluessa luottosopimuksen täytäntöönpano ei voi alkaa (ks. analogisesti tuomio 20.11.2014, Novo Nordisk Pharma, C-310/13, EU:C:2014:2385, 25 ja 29 kohta ja tuomio 19.11.2019, TSN ja AKT, C-609/17 ja C-610/17, EU:C:2019:981, 49 kohta).

31

Direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohtaan perustuvan kansallisen säännöksen antaminen tai voimassa pitäminen ei myöskään voi vaikuttaa kuluttajan oikeuteen käyttää tehokkaasti hänellä kyseisen 14 artiklan nojalla olevaa peruuttamisoikeuttaan eikä rajoittaa sitä, eikä se voi vaikuttaa mainitun direktiivin muihin säännöksiin, sen johdonmukaisuuteen tai sen tavoitteisiin (ks. analogisesti tuomio 20.11.2014, Novo Nordisk Pharma, C-310/13, EU:C:2014:2385, 28 ja 31 kohta ja tuomio 19.11.2019, TSN ja AKT, C-609/17 ja C-610/17, EU:C:2019:981, 51 kohta). Pelkästään sillä seikalla, että kuluttaja saattaa menettää kansallisessa oikeudessa annetun suojan, kun luotonantaja rikkoo tällaista kansallista säännöstä, ei ole merkitystä tältä osin.

32

Edellä todetusta johtuu, että kun jäsenvaltiot antavat niille direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdassa tunnustettua mahdollisuutta käyttäen säännöksiä, joissa vahvistetaan määräaika, jonka kuluessa sopimuksen täytäntöönpano ei voi alkaa, kansalliset menettelysäännöt, joilla säännellään sitä, että kansallinen tuomioistuin tutkii viran puolesta, onko luotonantaja rikkonut tällaisia säännöksiä ja määrää siitä seuraamukseen, kuuluvat jäsenvaltioille jääneeseen toimivaltaan eikä niitä säännellä mainitulla direktiivillä eivätkä ne kuulu sen soveltamisalaan (ks. analogisesti tuomio 19.11.2019, TSN ja AKT, C-609/17 ja C-610/17, EU:C:2019:981, 52 kohta ja tuomio 10.6.2021, Land Oberösterreich (Asumistuki), C-94/20, EU:C:2021:477, 47 kohta).

33

Näin ollen yhtäältä ei ole arvioitava, onko tehokkuusperiaate esteenä kansallisille menettelysäännöille, jotka koskevat sitä, että kansallinen tuomioistuin tutkii viran puolesta, onko luotonantaja rikkonut direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohdan perusteella jäsenvaltioiden toimivaltaan kuuluvaa kansallisen oikeuden säännöstä. Toisaalta ei voida katsoa, että tällainen kansallisen oikeuden säännös on annettu mainitun direktiivin ”nojalla” sen 23 artiklassa tarkoitetulla tavalla, joten kyseistä artiklaa ei ole tulkittava sen määrittämiseksi, onko se esteenä mainitun kansallisen oikeuden säännöksen rikkomisesta vahvistetuille seuraamuksille.

34

Edellä todettujen seikkojen perusteella esitettyihin kysymyksiin on vastattava, että direktiivin 2008/48 14 artiklan 7 kohtaa on tulkittava siten, että kansalliset menettelysäännöt, joilla säännellään sitä, että kansallinen tuomioistuin tutkii viran puolesta, onko luotonantaja rikkonut kansallista säännöstä, jossa säädetään määräajasta, jonka kuluessa luottosopimuksen täytäntöönpano ei voi alkaa, ja kansallisen tuomioistuimen tästä rikkomisesta määräämää seuraamusta, eivät kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan.

35

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY 14 artiklan 7 kohtaa

on tulkittava siten, että

kansalliset menettelysäännöt, joilla säännellään sitä, että kansallinen tuomioistuin tutkii viran puolesta, onko luotonantaja rikkonut kansallista säännöstä, jossa säädetään määräajasta, jonka kuluessa luottosopimuksen täytäntöönpano ei voi alkaa, ja kansallisen tuomioistuimen tästä rikkomisesta määräämää seuraamusta, eivät kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan.