–

Gerencia Regional de Salud de la Junta de Castilla y León, asiamiehinään D. Vélez Berzosa ja L. Vidueira Pérez,

–

Espanjan hallitus, asiamiehinään S. Jiménez García ja M. J. Ruiz Sánchez,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään G. Gattinara, M. Jáuregui Gómez ja P. Ondrůšek,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU (EUVL 2011, L 48, s. 1) 2 artiklan, 4 artiklan 1 kohdan, 6 artiklan sekä 7 artiklan 2 ja 3 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat BFF Finance Iberia SAU (jäljempänä BFF) ja Gerencia Regional de Salud de la Junta de Castilla y León (Kastilia ja Leónin itsehallintoalueen terveysviranomainen, Espanja; jäljempänä alueviranomainen) ja jossa on kyse BFF:n tältä viranomaiselta perimistä erääntyneitä korvauksia vastaavista saatavista, jotka kyseisen viranomaisen on maksettava vastikkeena sellaisista tavaroista ja palveluista, jotka 21 yritystä on toimittanut mainitun viranomaisen alaisille terveyskeskuksille.

3

Direktiivin 2011/7 johdanto-osan 3, 9, 17–19, 23 ja 26 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

– –

– –

4

Kyseisen direktiivin 1 artiklan, jonka otsikko on ”Kohde ja soveltamisala”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tämän direktiivin tavoitteena on kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen, jotta voidaan varmistaa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja edistää näin yritysten ja erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritysten) kilpailukykyä.

2.   Tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin kaupallisista toimista korvauksena suoritettaviin maksuihin.”

5

Mainitun direktiivin 2 artiklan 1, 2, 4 ja 8 alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

– –

6

Direktiivin 2011/7 4 artiklan, jonka otsikko on ”Yritysten ja viranomaisten väliset kaupalliset toimet”, sanamuoto on seuraava:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaupallisissa toimissa, joissa velallinen on viranomainen, velkojalla on 3, 4 tai 6 kohdassa määritellyn ajan päätyttyä oikeus lakisääteiseen viivästyskorkoon ilman, että maksumuistutus on tarpeen, kun seuraavat edellytykset täyttyvät:

– –

3.   Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että kaupallisissa toimissa, joissa velallinen on viranomainen

4.   Jäsenvaltiot voivat pidentää 3 kohdan a alakohdassa tarkoitettuja määräaikoja enintään 60 kalenteripäivään, kun kyseessä ovat

Jos jäsenvaltio päättää pidentää määräaikoja tämän kohdan mukaisesti, sen on toimitettava komissiolle kertomus tällaisesta pidennyksestä viimeistään 16 päivänä maaliskuuta 2018.

– –

5.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 3 kohdan a alakohdan iv alakohdassa tarkoitetun hyväksymis- tai tarkistusmenettelyn enimmäiskesto ei ylitä 30:tä kalenteripäivää tavaran tai palvelun vastaanottamispäivästä lukien, jollei sopimuksessa ja mahdollisissa tarjousasiakirjoissa nimenomaisesti toisin sovita ja edellyttäen, ettei se ole velkojan kannalta selvästi kohtuutonta 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

6.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että sopimuksessa määrätty maksuaika ei ylitä 3 kohdassa säädettyjä määräaikoja, jollei sopimuksessa nimenomaisesti toisin sovita ja edellyttäen, että se on objektiivisesti perusteltua sopimuksen erityisluonteen tai ‑piirteiden vuoksi, ja että maksuaika ei missään tapauksessa ylitä 60:tä kalenteripäivää.”

7

Direktiivin 2011/7 6 artiklassa, jonka otsikko on ”Perintäkulujen korvaaminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että viivästyskoron tullessa kaupallisissa toimissa maksettavaksi 3 tai 4 artiklan mukaisesti velkojalla on oikeus saada velalliselta vähintään kiinteä 40 euron summa.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdassa tarkoitettu kiinteä summa on maksettava, ilman että maksumuistutus on tarpeen, korvauksena velkojan omista perintäkuluista.

3.   Velkojalla on oikeus saada velalliselta 1 kohdassa tarkoitetun kiinteän summan lisäksi kohtuullinen korvaus perintäkuluista, jotka ylittävät tämän kiinteän summan ja ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä. Näihin kuluihin voisivat sisältyä menot, jotka ovat aiheutuneet muun muassa lakimiehen tai perintätoimiston käyttämisestä.”

8

Kyseisen direktiivin 7 artiklan, jonka otsikko on ”Kohtuuttomat sopimusehdot ja sopimattomat menettelyt”, 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   – –

Ratkaistaessa sitä, onko sopimusehto selvästi kohtuuton tai menettely selvästi sopimaton velkojaa kohtaan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetulla tavalla, otetaan huomioon kaikki tapausta koskevat seikat, mukaan lukien:

– –

– –

3.   Sopimusehto tai menettely, jonka mukaan perintäkuluista ei voi saada korvausta 6 artiklan mukaisesti, on 1 kohdan soveltamiseksi oletettava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi.”

9

Yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 28.11.2006 annetun neuvoston direktiivin 2006/112/EY (EUVL 2006, L 347, s. 1) 220 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Verovelvollisen on varmistettava, että verovelvollinen itse, hankkija tai verovelvollisen nimissä ja puolesta kolmas taho laatii laskun seuraavissa tapauksissa:

– –”

10

Kyseisen direktiivin 226 artiklan sanamuoto on seuraava:

”Rajoittamatta tämän direktiivin erityisten säännösten soveltamista ainoastaan seuraavat tiedot ovat arvonlisäverotusta varten pakollisia 220 ja 221 artiklan säännösten mukaisesti toimitettavissa laskuissa:

– –

– –”

11

Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 29.12.2004 annetun lain 3/2004 (Ley 3/2004, por la que se establecen medidas de lucha contra la morosidad en las operaciones comerciales; BOE nro 314, 30.12.2004, s. 42334), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä laki 3/2004), 8 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Velallisen maksuviivästyksen tapauksessa velkojalla on oikeus saada velalliselta kiinteä 40 euron summa, joka lisätään kaikissa tapauksissa pääsaatavaan ilman, että nimenomainen vaatimus on tarpeen.

Velkojalla on lisäksi oikeus vaatia velalliselta korvausta kaikista asianmukaisesti toteen näytetyistä perintäkuluista, jotka ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä ja ylittävät edellisessä kohdassa mainitun summan.”

12

Julkisista hankinnoista ja 26.2.2014 annettujen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 2014/23/EU ja 2014/24/EU saattamisesta osaksi Espanjan oikeusjärjestystä 8.11.2017 annetun lain 9/2017 (Ley 9/2017, de Contratos del Sector Público, por la que se transponen al ordenamiento jurídico español las Directivas del Parlamento Europeo y del Consejo 2014/23/UE y 2014/24/UE; BOE nro 272, 9.11.2017, s. 107714) (jäljempänä laki 9/2017) 198 §:n 4 momentissa säädetään seuraavaa:

”Viranomaisen on maksettava hinta 30 päivän kuluessa siitä päivästä, jona tilanneselvitykset tai asiakirjat, jotka osoittavat luovutettujen tavaroiden tai suoritettujen palvelujen sopimuksenmukaisuuden, on hyväksytty, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 210 §:n 4 momentin säännösten soveltamista, ja maksujen viivästyessä viranomaisen on maksettava sopimuskumppanille kyseisen 30 päivän määräajan päätyttyä viivästyskorkoa ja korvaus perintäkuluista laissa 3/2004 säädetyin edellytyksin – – Jotta korot alkaisivat juosta, sopimuskumppanin on tullut täyttää velvollisuus toimittaa lasku asianomaiseen hallinnolliseen rekisteriin sähköistä laskutusta koskevassa voimassa olevassa lainsäädännössä vahvistetuin edellytyksin, muotovaatimuksia noudattaen ja 30 päivän kuluessa siitä päivästä, jona tavarat on tosiasiallisesti luovutettu tai palvelu suoritettu.

– –”

13

BFF, joka on Espanjan oikeuden mukaan perustettu yhtiö ja harjoittaa liiketoimintaa saatavien perinnän alalla, hankki 21 yritykseltä saatavia, jotka koskivat korvausta kyseisten yritysten vuosien 2014 ja 2017 välisenä aikana alueviranomaisen alaisille terveyskeskuksille toimittamista tavaroista ja suorittamista palveluista.

14

BFF vaati 31.5.2019 alueviranomaista maksamaan summat, jotka vastaavat pääomaa viivästyskorkoineen, sekä 40 euron suuruisen määrän kustakin maksamatta olevasta laskusta aiheutuneina perintäkuluina lain 3/2004 8 §:n mukaisesti.

15

Koska alueviranomainen ei hyväksynyt kyseistä vaatimusta, BFF teki ensin maksuvaatimuksen kyseiselle viranomaiselle ja nosti sen jälkeen kanteen Juzgado de lo Contencioso-Administrativo no 2 de Valladolidissa (Valladolidin maakunnallinen hallintotuomioistuin nro 2, Espanja), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, ja vaati, että alueviranomainen velvoitetaan maksamaan sille muun muassa seuraavat summat: 51610,67 euroa pääomana viivästyskorkoineen, 40 euroa perintäkuluina kustakin maksamatta olevasta laskusta ja 43626,76 euroa lakisääteisinä korkoina.

16

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii ensinnäkin, miten direktiivin 2011/7 6 artiklaa on tulkittava sen selvittämiseksi, onko tässä säännöksessä tarkoitettu 40 euron kiinteä summa maksettava kustakin laskusta vai kustakin vaatimuksesta silloin, kun esitetty vaatimus sisältää useita eräpäivänä maksamatta olevia laskuja.

17

Kyseinen tuomioistuin pohtii seuraavaksi sitä, onko kansallisen oikeuden säännös, jossa säädetään kaikissa tapauksissa ja kaikkia sopimuksia koskeva 60 päivän maksuaika siten, että tavaroiden ja palvelujen, joiden toimittamista tai suorittamista kyseessä olevat sopimukset koskevat, hyväksymiselle varataan ensin 30 päivää ja maksamiselle toiset 30 päivää, direktiivin 2011/7 mukainen.

18

Lopuksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että on tarpeen selvittää, voidaanko direktiivin 2011/7 2 artiklan 8 alakohdan nojalla viivästyskorkojen laskennassa ottaa huomioon sellainen arvonlisäveron määrä, joka on eritelty laskussa, jota velallinen ei ole maksanut eräpäivänä, myös siinä tapauksessa, että verovelvollinen velkoja ei ole siihen päivään mennessä, jona maksu viivästyy, maksanut kyseistä määrää valtiolle.

19

Tässä tilanteessa Juzgado de lo Contencioso-Administrativo no 2 de Valladolid päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”Kun huomioon otetaan [direktiivin 2011/7] 4 artiklan 1 kohta, 6 artikla sekä 7 artiklan 2 ja 3 kohta,

1)   onko direktiivin 6 artiklaa tulkittava siten, että 40 euroa on joka tapauksessa maksettava kustakin laskusta, jos velkoja on yksilöinyt laskut hallinnollisessa menettelyssä ja hallintotuomioistuimissa esittämissään vaatimuksissa, vai onko 40 euroa maksettava joka tapauksessa laskua kohti, vaikka asiassa olisi esitetty yhteisiä ja yleisiä vaatimuksia?

2)   Miten on tulkittava [lain 9/2017] 198 §:n 4 momenttia, jossa säädetään kaikissa tapauksissa ja kaikkia sopimuksia koskeva 60 päivän maksuaika siten, että hyväksymiselle varataan ensin 30 päivää ja toiset 30 päivää varataan maksamiselle, kun [otetaan huomioon] direktiivin [2011/7] johdanto-osan 23 [perustelukappale] – –?

3)   Miten on tulkittava direktiivin 2 artiklaa? Voidaanko direktiivin tulkinnan perusteella katsoa, että direktiivin mukaiseen viivästyskorkojen laskentaperusteeseen sisältyy arvonlisävero, joka maksetaan suoritetusta palvelusta ja jonka määrä sisältyy laskuun? Vai onko tarpeen tehdä ero sen mukaan, minä ajankohtana sopimuskumppani suorittaa veron maksun veroviranomaisille, ja määrittää tämä ajankohta?”

20

Aluksi on selvitettävä, kuuluuko sellainen tilanne direktiivin 2011/7 aineelliseen soveltamisalaan, jossa perintäyhtiö vaatii sen jälkeen, kun se on ostanut luovuttavilla yrityksillä viranomaiselta olevat saatavat, joita tämä ei ole maksanut eräpäivänä, tuomioistuimessa, että viranomainen on velvoitettava maksamaan saatavat.

21

Tältä osin on muistutettava yhtäältä, että direktiiviä 2011/7 sovelletaan sen 1 artiklan 2 kohdan mukaan kaikkiin ”kaupallisista toimista” korvauksena suoritettaviin maksuihin, ja toisaalta, että tämä käsite on määritelty laajasti kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa siten, että sillä tarkoitetaan ”yritysten tai yritysten ja viranomaisten välisiä toimia, jotka johtavat tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan”.

22

Jotta toimi voidaan luokitella viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitetuksi kaupalliseksi toimeksi, sen on siis täytettävä kaksi edellytystä. Toimi on ensinnäkin toteutettava joko yritysten välillä tai yritysten ja viranomaisten välillä. Toiseksi sen on johdettava tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan (tuomio 13.1.2022, New Media Development & Hotel Services, C‑327/20, EU:C:2022:23, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

23

Nyt käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että vaaditut saatavat koskevat korvauksia, joita direktiivin 2011/7 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitettu viranomainen eli alueviranomainen ei ole maksanut eräpäivänä vastikkeena tavaroista ja palveluista, jotka luovuttavat yritykset ovat toimittaneet tai suorittaneet, joten saatavien osalta on kyse kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetuista kaupallisista toimista.

24

Näiden saatavien ja niihin liittyvien kaikkien oikeuksien siirtäminen perintäyhtiölle, jota velkoja voi käyttää velallisen maksuviivästyksen johdosta, kuten direktiivin 2011/7 6 artiklan 3 kohdassa nimenomaisesti säädetään, on näin ollen jatkoa alkuperäisille kaupallisille toimille, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 16 kohdassa todennut.

25

Näin ollen pääasiassa kyseessä olevan kaltainen tilanne kuuluu direktiivin 2011/7 aineelliseen soveltamisalaan.

26

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2011/7 6 artiklaa tulkittava siten, että kiinteä 40 euron vähimmäissumma, joka velkojalle maksetaan korvauksena perintäkuluista, jotka ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä, on maksettava kustakin kaupallisesta toimesta, josta ei ole maksettu korvausta eräpäivänä ja joka näytetään toteen laskulla, myös silloin, kun kyseisestä laskusta esitetään yhdessä muiden laskujen kanssa yksi ainoa hallinnollinen maksuvaatimus tai yksi ainoa maksuvaatimus tuomioistuimessa, ja jos näin on, onko velkojan esitettävä jokaista kaupallista toimea, josta ei ole maksettu korvausta, vastaava lasku.

27

Tältä osin on ensinnäkin muistutettava, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että viivästyskoron tullessa kaupallisissa toimissa maksettavaksi velkojalla on oikeus saada velalliselta vähintään kiinteä 40 euron summa perintäkulujen korvaamiseksi. Lisäksi kyseisen 6 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on yhtäältä varmistettava, että tämä kiinteä vähimmäissumma on maksettava automaattisesti, ilman että velalliselle on tarpeen antaa maksumuistutusta, ja toisaalta, että kyseisellä määrällä korvataan velkojalle aiheutuneet perintäkulut. Lisäksi mainitun 6 artiklan 3 kohdan mukaan velkojalla on oikeus saada velalliselta kiinteän 40 euron vähimmäissumman lisäksi kohtuullinen korvaus perintäkuluista, jotka ylittävät tämän kiinteän summan ja ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä.

28

Direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 ja 3 kohdassa tarkoitettu maksuviivästyksen käsite, johon oikeus paitsi korkoihin myös kiinteään 40 euron vähimmäissummaan perustuu, määritellään kyseisen direktiivin 2 artiklan 4 alakohdassa siten, että sillä tarkoitetaan maksua, jota ei suoriteta sopimukseen tai lakiin perustuvan maksuajan kuluessa. Koska kyseinen direktiivi kattaa sen 1 artiklan 2 kohdan mukaan kaikki kaupallisista toimista korvauksena suoritettavat maksut, tätä maksuviivästyksen käsitettä sovelletaan jokaiseen yksittäiseen kaupalliseen toimeen, kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 28 kohdassa.

29

Direktiivillä 2011/7 luodaan näin ollen yhteys sen 6 artiklan 1 kohdassa säädetyn kiinteän vähimmäissumman ja kunkin sellaisen kaupallisen toimen välillä, josta ei ole maksettu korvausta eräpäivänä ja joka näytetään toteen laskulla tai vastaavalla maksuvaatimuksella. Laskut toimivat nimittäin maksuvaatimusten perusteena, ja ne ovat kaupallisten toimien arvoketjussa tärkeitä asiakirjoja muun muassa maksuajan määrittämisen kannalta, kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleessa todetaan.

30

Toiseksi on korostettava, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdassa määritetään ne edellytykset, joilla 40 euron vähimmäissummaa voidaan vaatia maksettavaksi, viittaamalla yritysten ja viranomaisten välisten kaupallisten toimien osalta kyseisen direktiivin 4 artiklassa määriteltyihin edellytyksiin, joilla viivästyskorkoa voidaan vaatia maksettavaksi.

31

Kyseisen 4 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaupallisissa toimissa velkojalla, joka on täyttänyt velvoitteensa ja joka ei ole saanut erääntynyttä määrää ajoissa, on kyseisen artiklan 3, 4 tai 6 kohdassa määritellyn ajan päätyttyä oikeus lakisääteiseen viivästyskorkoon ilman, että maksumuistutus on tarpeen, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä (tuomio 16.2.2017, IOS Finance EFC, C‑555/14, EU:C:2017:121, 27 kohta).

32

Näistä seikoista ilmenee ensinnäkin, että oikeus vaatia lakisääteistä viivästyskorkoa ja oikeus direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun kiinteään vähimmäissummaan syntyvät kyseisen direktiivin 2 artiklan 4 alakohdassa tarkoitetun maksuviivästyksen seurauksena, ja ne liittyvät siten kaupallisiin toimiin yksittäin tarkasteltuina. Toiseksi tämä lakisääteinen korko, kuten myös kyseinen kiinteä summa, tulevat automaattisesti maksettaviksi direktiivin 2011/7 4 artiklan 3, 4 ja 6 kohdassa säädetyn maksuajan päätyttyä edellyttäen, että kyseisen artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset täyttyvät. Kyseisen direktiivin johdanto-osan 17 perustelukappaleessa todetaan tältä osin, että ”velallisen maksu olisi katsottava viivästyneeksi siten, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon, kun velkojalla ei ole velan määrää vastaavaa summaa käytettävissään eräpäivänä, edellyttäen että hän on täyttänyt lakiin ja sopimukseen perustuvat velvoitteensa”.

33

Mikään direktiivin 2011/7 4 artiklan 1 kohdan sanamuodossa ei kuitenkaan viittaa siihen, että se, että velkoja päättää esittää samalle velalliselle yhden ainoan vaatimuksen, joka sisältää useita laskuja, joita ei ole maksettu eräpäivänä, voisi muuttaa kyseisessä säännöksessä säädettyjä edellytyksiä, joilla viivästyskorkoa voidaan vaatia maksettavaksi, tai edellytyksiä, joilla kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa säädettyä 40 euron vähimmäissummaa voidaan vaatia maksettavaksi. Se, että tämä lakisääteinen korko ja kiinteä summa tulevat automaattisesti maksettaviksi ”ilman, että maksumuistutus on tarpeen”, perustuu päinvastoin olettamaan, että velkojan valinnalla, joka koskee maksamattomien saatavien perintätapoja, ei ole merkitystä kyseisen lakisääteisen koron ja kiinteän summan maksamisvelvollisuuden kannalta.

34

Näin ollen kyseisen säännöksen sanamuodon ja asiayhteyden mukaisesta tulkinnasta seuraa, että perintäkuluista korvauksena maksettava kiinteä 40 euron vähimmäissumma on maksettava velkojalle, joka on täyttänyt velvoitteensa kunkin maksun osalta, jota ei ole suoritettu eräpäivänä korvauksena kaupallisesta toimesta, joka on näytetty toteen laskulla tai vastaavalla maksuvaatimuksella, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä.

35

Kolmanneksi direktiivin 2011/7 tarkoitus tukee direktiivin 6 artiklan tällaista tulkintaa. Kyseisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdan, luettuna direktiivin johdanto-osan kolmannen perustelukappaleen valossa, mukaan direktiivillä pyritään torjumaan kaupallisissa toimissa tapahtuvia maksuviivästyksiä, koska maksuviivästykset vaikuttavat negatiivisesti yritysten maksuvalmiuteen, kilpailukykyyn ja kannattavuuteen.

36

Direktiivillä 2011/7 ei siis pyritä ainoastaan ehkäisemään maksuviivästyksiä estämällä se, että ne olisivat velallisen kannalta taloudellisesti houkuttelevia siksi, että velalliselta laskutetaan tällaisessa tilanteessa alhainen korko tai ei korkoa lainkaan, vaan sillä pyritään myös tehokkaasti suojelemaan velkojaa maksuviivästyksiltä varmistamalla se, että velkoja saa mahdollisimman kattavan korvauksen hänelle aiheutuneista perintäkuluista (ks. vastaavasti tuomio 13.9.2018, Česká pojišťovna, C‑287/17, EU:C:2018:707, 25 ja 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kyseisen direktiivin johdanto-osan 19 perustelukappaleessa todetaan, että perintäkulujen olisi sisällettävä myös hallinnolliset kulut ja korvaus maksuviivästyksistä aiheutuneista yrityksen sisäisistä kuluista ja että kiinteällä korvaussummalla olisi pyrittävä rajoittamaan perintään liittyviä hallinnollisia ja sisäisiä kuluja.

37

Tästä näkökulmasta katsottuna yhden ainoan maksuvaatimuksen esittäminen, joka kattaa useita kaupallisia toimia, joista ei ole maksettu korvausta eräpäivänä ja jotka on asianmukaisesti näytetty toteen laskuilla tai vastaavilla maksuvaatimuksilla, ei voi johtaa siihen, että perintäkuluista korvauksena maksettavaa kiinteää vähimmäissummaa alennetaan kunkin maksuviivästyksen osalta. Tällaisen alentamisen seurauksena kyseisen direktiivin 6 artikla – jonka tavoitteena on, kuten edellisessä kohdassa on korostettu, paitsi maksuviivästysten ehkäiseminen myös velkojan omien perintäkulujen korvaaminen – menettäisi ensinnäkin tehokkaan vaikutuksensa, koska perintäkulut nousevat yleensä suhteessa maksujen lukumäärään ja niihin summiin, joita velallinen ei suorita eräpäivään mennessä. Lisäksi tällainen alentaminen vastaisi sellaista tilannetta, jossa velallisen annetaan ilman objektiivista syytä poiketa kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta kiinteästä summasta, mikä on vastoin saman direktiivin 7 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan c alakohtaa. Lopuksi tämä alentaminen johtaisi siihen, että velallinen vapautetaan osittain siitä taloudellisesta taakasta, joka perustuu sen velvollisuuteen maksaa kustakin eräpäivänä maksamatta olevasta laskusta kyseisen 6 artiklan 1 kohdassa säädetty kiinteä 40 euron summa.

38

Tätä tulkintaa ei voida kyseenalaistaa Espanjan hallituksen väitteellä, jonka mukaan velkoja ei voi siitä syystä, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 3 kohdassa säädetyn korvauksen on oltava kohtuullinen, vedota kyseiseen artiklaan vaatiakseen kiinteää 40 euron vähimmäissummaa kustakin yhteen ainoaan vaatimukseen sisältyvästä laskusta, koska sen seurauksena velkojalle myönnettäisiin toistuva ja kohtuuton korvaus vaatimukseen liittyvistä kuluista.

39

Direktiivin 2011/7 6 artiklan 3 kohdassa säädetty oikeus ”kohtuulliseen” korvaukseen ”perintäkuluista, jotka ylittävät kiinteän summan ja ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä”, koskee mitä tahansa perintäkuluja, jotka ylittävät 40 euro vähimmäissumman, johon velkojalla on kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdan nojalla automaattisesti oikeus viivästyskoron tullessa kaupallisessa toimessa maksettavaksi mainitun direktiivin 3 tai 4 artiklan mukaisesti. Tämä korvaus ei voi siis kattaa perintäkulujen sitä osaa, jonka kiinteä 40 euron suuruinen summa kattaa, eikä kuluja, jotka vaikuttavat kohtuuttomilta, kun otetaan huomioon yksittäistapauksen kaikki olosuhteet (ks. vastaavasti tuomio 13.9.2018, Česká pojišťovna, C‑287/17, EU:C:2018:707, 22 ja 30 kohta).

40

Direktiivin 2011/7 6 artiklan 3 kohtaan ei voida siis vedota 6 artiklan 1 kohdassa säädetyn velkojan oikeuden, joka koskee kiinteän summan saamista, rajoittamiseksi. Arvioitaessa velallisen maksuviivästyksestä aiheutuneiden muiden perintäkulujen korvaamisen kohtuullisuutta, on sitä vastoin mahdollista ottaa edellisessä kohdassa esitetyissä rajoissa huomioon se, että sellaisista kaupallisista toimista maksettavista korvauksista, joita velallinen ei ole suorittanut velkojalle eräpäivänä, on tehty yksi ainoa vaatimus.

41

Näissä olosuhteissa direktiivin 2011/7 6 artiklan tulkinta siten, että se, että kiinteä vähimmäissumma on maksettava kustakin kaupallisesta toimesta, josta ei ole maksettu korvausta eräpäivänä ja joka näytetään toteen laskulla, kun laskusta on yhdessä muiden laskujen kanssa esitetty yksi ainoa hallinnollinen maksuvaatimus tai yksi ainoa maksuvaatimus tuomioistuimessa, ei merkitse seuraamuksen asettamista velalliselle. Tällaisen vaatimuksen avulla on kuitenkin voitava todeta, mikä siihen sisältyvistä laskuista vastaa mitäkin kyseessä olevaa kaupallista toimea, joista ei ole maksettu korvausta.

42

Ensimmäiseen kysymykseen on edellä esitetyn perusteella vastattava, että direktiivin 2011/7 6 artiklaa on tulkittava siten, että kiinteä 40 euron vähimmäissumma, joka velkojalle maksetaan korvauksena perintäkuluista, jotka ovat aiheutuneet velallisen maksuviivästyksestä, on maksettava kustakin kaupallisesta toimesta, josta ei ole maksettu korvausta eräpäivänä ja joka näytetään toteen laskulla, myös silloin, kun kyseisestä laskusta esitetään yhdessä muiden laskujen kanssa yksi ainoa hallinnollinen maksuvaatimus tai yksi ainoa maksuvaatimus tuomioistuimessa.

43

Kun otetaan huomioon se, että SEUT 267 artiklassa tarkoitetussa menettelyssä unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa tulkita kansallisia lakeja tai asetuksia (ks. vastaavasti tuomio 11.6.2020, Prokuratura Rejonowa w Słupsku, C‑634/18, EU:C:2020:455, 18 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), toinen kysymys on ymmärrettävä siten, että sillä pyritään lähinnä selvittämään, onko direktiivin 2011/7 4 artiklan 3–6 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa säädetään yleisesti yritysten ja viranomaisten välisten kaupallisten toimien osalta enintään 60 kalenteripäivän maksuajasta siten, että toimitettujen tavaroiden tai suoritettujen palvelujen hyväksymismenettelylle tai sopimuksenmukaisuuden tarkistamiselle varataan ensin 30 päivää ja toiset 30 päivää varataan sovitun hinnan maksamiselle.

44

Tältä osin on ensinnäkin muistutettava, että direktiivin 2011/7 4 artiklan 3 kohdan a alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että kaupallisissa toimissa, joissa velallinen on viranomainen, maksuaika ei ylitä 30:tä kalenteripäivää siitä päivästä, jona muun muassa kyseisen säännöksen iv alakohdassa luetellut tosiseikat tapahtuivat.

45

Toiseksi direktiivin 2011/7 4 artiklan 3 kohdan a alakohdan iv alakohdassa säädetään, että ”mikäli laissa tai sopimuksessa määrätään hyväksymis- tai tarkistusmenettelystä, jolla tavaran tai palvelun sopimuksenmukaisuus on varmistettava, ja mikäli velallinen vastaanottaa laskun tai sitä vastaavan maksuvaatimuksen ennen tällaista hyväksymistä tai tarkistusta tai hyväksymis- tai tarkistuspäivänä”, enintään 30:n kalenteripäivän maksuaika lasketaan kyseisestä hyväksymis- tai tarkistuspäivästä.

46

Direktiivin 2011/7 4 artiklan 5 kohdan, luettuna yhdessä direktiivin johdanto-osan 26 perustelukappaleen kanssa, mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että saman artiklan 3 kohdan a alakohdan iv alakohdassa tarkoitetun hyväksymis- tai tarkistusmenettelyn enimmäiskesto ei ylitä 30:tä kalenteripäivää tavaran tai palvelun vastaanottamispäivästä lukien, jollei sopimuksessa ja mahdollisissa tarjousasiakirjoissa nimenomaisesti toisin sovita ja edellyttäen, ettei se ole velkojan kannalta selvästi kohtuutonta kyseisen direktiivin 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

47

Näistä säännöksistä, kun niitä luetaan yhdessä, ilmenee siten yhtäältä, että direktiivissä 2011/7 ei katsota, että hyväksymis- tai tarkistusmenettely olisi osa viranomaisten ja yritysten välisiä kaupallisia toimia. Toisaalta on niin, että mikäli tästä menettelystä määrätään ”laissa tai sopimuksessa”, sen enimmäiskesto on 30 kalenteripäivää, joka voidaan ylittää ainoastaan poikkeustapauksissa kyseisen direktiivin 4 artiklan 5 kohdassa säädetyin edellytyksin.

48

Kolmanneksi direktiivin 2011/7 4 artiklan 6 kohdasta, luettuna direktiivin johdanto-osan 23 perustelukappaleen valossa, ilmenee, että 30 päivän yleisen maksuajan pidentäminen edellyttää, että siitä sovitaan nimenomaisesti sopimuksessa ja että se on objektiivisesti perusteltua sopimuksen erityisluonteen tai ‑piirteiden vuoksi. Pidennetty maksuaika ei saa missään tapauksessa ylittää 60:tä kalenteripäivää.

49

Lisäksi silloin, kun viranomainen harjoittaa luonteeltaan teollista tai kaupallista taloudellista toimintaa tarjoamalla tavaroita tai palveluja taikka tarjoaa terveydenhuoltopalveluja, jäsenvaltioilla on kyseisen direktiivin 4 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan a ja b alakohdan nojalla mahdollisuus pidentää maksuaikaa enintään 60 kalenteripäivään.

50

Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 47 kohdassa, direktiivin 2011/7 4 artiklan 3–6 kohdasta ilmenee siis, että yli 30 ja enintään 60 kalenteripäivän maksuajan soveltaminen yritysten ja viranomaisten välisiin kaupallisiin toimiin on poikkeuksellista ja sen on rajoituttava tiettyihin tarkasti määriteltyihin tilanteisiin, joita ovat muun muassa kyseisen direktiivin 4 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan a ja b alakohdassa nimenomaisesti mainitut tilanteet (ks. vastaavasti tuomio 28.1.2020, komissio v. Italia (Maksuviivästysten torjumista koskeva direktiivi), C‑122/18, EU:C:2020:41, 44 kohta).

51

Tätä direktiivin 2011/7 4 artiklan sanamuodon ja asiayhteyden mukaista tulkintaa tukevat kyseisen direktiivin tavoitteet ja erityisesti tavoite asettaa jäsenvaltioille tiukempia velvoitteita viranomaisten osalta siltä osin kuin on kyse viranomaisten ja yritysten välisistä kaupallisista toimista. Kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan 3, 9 ja 23 perustelukappaleesta, kun niitä luetaan yhdessä, nimittäin ilmenee, kyseiset viranomaiset, jotka suorittavat yrityksille huomattavia määriä maksuja ja joiden tulolähteet ovat varmempia, ennustettavampia ja jatkuvampia kuin yrityksillä, voivat saada rahoitusta edullisemmilla ehdoilla kuin yritykset ja niiden tavoitteiden saavuttaminen ei myöskään ole samassa määrin sidoksissa vakaiden liikesuhteiden rakentamiseen kuin yrityksillä. Lisäksi viranomaisten pitkät maksuajat aiheuttavat maksuviivästysten tavoin perusteettomia kustannuksia kyseisille yrityksille heikentämällä niiden maksuvalmiutta ja tekemällä niiden varainhoidosta monimutkaisempaa, ja ne vaikuttavat myös yritysten kilpailukykyyn ja kannattavuuteen, koska yritysten on maksuviivästysten takia hankittava ulkoista rahoitusta (ks. vastaavasti tuomio 28.1.2020, komissio v. Italia (Maksuviivästysten torjumista koskeva direktiivi), C‑122/18, EU:C:2020:41, 46 ja 47 kohta).

52

Näiden seikkojen valossa direktiivin 2011/7 4 artiklaa on tulkittava siten, että se, että jäsenvaltio vahvistaa maksuajan, jonka pituus on enintään 60 kalenteripäivää yritysten ja viranomaisten välisissä toimissa, on sallittua vain kyseisessä artiklassa asetetuin edellytyksin ja rajoituksin, jotka on palautettu mieleen tämän tuomion 47–49 kohdassa.

53

Toiseen kysymykseen on edellä esitetyn perusteella vastattava, että direktiivin 2011/7 4 artiklan 3–6 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa säädetään yleisesti yritysten ja viranomaisten välisten kaupallisten toimien osalta enintään 60 kalenteripäivän maksuajasta, myös siten, että toimitettujen tavaroiden tai suoritettujen palvelujen hyväksymismenettelylle tai sopimuksenmukaisuuden tarkistamiselle varataan ensin 30 päivää ja toiset 30 päivää varataan sovitun hinnan maksamiselle.

54

Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2011/7 2 artiklan 8 alakohtaa tulkittava siten, että laskussa tai vastaavassa maksuvaatimuksessa eritellyn arvonlisäveron määrän huomioon ottaminen kyseisessä säännöksessä määriteltynä erääntyneenä määränä riippuu siitä, onko verovelvollinen velkoja siihen päivään mennessä, kun maksu viivästyy, jo maksanut kyseisen määrän valtiolle.

55

Erääntyneen määrän käsite määritellään direktiivin 2011/7 2 artiklan 8 alakohdassa ja sillä tarkoitetaan ”pääomaa, joka olisi pitänyt maksaa sopimukseen tai lakiin perustuvan maksuajan kuluessa ja johon sisältyvät laskussa tai vastaavassa maksuvaatimuksessa eritellyt sovellettavat verot, tullit tai maksut”.

56

Direktiivin 2011/7 2 artiklan 8 alakohdan sanamuodon mukaisesta tulkinnasta on todettava yhtäältä, että ilmaisun ”johon sisältyvät – – sovellettavat verot” käyttäminen merkitsee sitä, että erääntyneen määrän käsitteeseen on väistämättä sisällyttävä toimitetusta tavarasta tai suoritetusta palvelusta kannettavan arvonlisäveron määrä. Toiseksi ilmaisun ”laskussa tai vastaavassa maksuvaatimuksessa eritellyt” käyttäminen osoittaa, että arvonlisäveron määrä on se määrä, joka mainitaan laskussa tai vastaavassa maksuvaatimuksessa, riippumatta siitä, miten tai milloin verovelvollinen suorittaa arvonlisäveron valtiolle.

57

Tästä seuraa, että erääntyneen määrän käsitteen osalta ei tehdä eroa sen perusteella, minä päivänä verovelvollinen täyttää velvollisuutensa maksaa valtiolle toimitettua tavaraa tai suoritettua palvelua vastaava arvonlisäveron määrä, tai sen perusteella, miten kyseinen määrä maksetaan valtiolle.

58

Tätä tulkintaa tukee direktiivin 2006/112 220 artikla, jossa säädetään laskujen laatimisesta ja jonka mukaan verovelvollisten on varmistettava, että verovelvollisen toiselle verovelvolliselle tai oikeushenkilölle, joka ei ole verovelvollinen, tekemistä tavaroiden toimituksista ja palvelujen suorituksista laaditaan lasku. Kyseisen direktiivin 226 artiklassa luetellaan ne tiedot, jotka ovat pakollisia laadittavissa laskuissa ja joihin kuuluu maksettava arvonlisäveron määrä. Näiden säännösten mukaan verovelvollisen on siis laadittavassa laskussa mainittava maksettavan arvonlisäveron määrä, riippumatta siitä, miten tai milloin vero maksetaan valtiolle.

59

Kolmanteen kysymykseen on edellä esitetyn perusteella vastattava, että direktiivin 2011/7 2 artiklan 8 alakohtaa on tulkittava siten, että laskussa tai vastaavassa maksuvaatimuksessa eritellyn arvonlisäveron määrän huomioon ottaminen kyseisessä säännöksessä määriteltynä erääntyneenä määränä ei riipu siitä, onko verovelvollinen siihen päivään mennessä, kun maksu viivästyy, jo maksanut kyseisen määrän valtiolle.

60

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: