1

Euroopan komissio ja Euroopan unionin neuvosto vaativat valituksissaan unionin yleisen tuomioistuimen 16.12.2020 antaman tuomion VW v. komissio (T‑243/18, ei julkaistu, EU:T:2020:619; jäljempänä ensimmäinen valituksenalainen tuomio) ja 16.12.2020 antaman tuomion BT v. komissio (T‑315/19, ei julkaistu, EU:T:2020:622; jäljempänä toinen valituksenalainen tuomio) kumoamista, komission vaatien lisäksi unionin yleisen tuomioistuimen 16.12.2020 antaman tuomion RN v. komissio (T‑442/17 RENV, EU:T:2020:618; jäljempänä kolmas valituksenalainen tuomio) (jäljempänä yhdessä valituksenalaiset tuomiot) kumoamista. Näillä tuomioilla unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi VW:n, BT:n ja RN:n nostamat kanteet ja kumosi 26.6.2017, 20.7.2018 ja 24.9.2014 tehdyt päätökset (jäljempänä riidanalaiset päätökset), joilla komissio hylkäsi kaikkien näiden henkilöiden osalta perhe-eläkettä koskevat hakemukset, jotka oli esitetty Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen, jotka on otettu käyttöön Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja näiden yhteisöjen muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen vahvistamisesta sekä yhteisöjen virkamiehiin tilapäisesti sovellettavien erityisten toimenpiteiden laatimisesta 29.2.1968 annetulla neuvoston asetuksella (ETY, Euratom, EHTY) N:o 259/68 (EYVL L 56, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 22.10.2013 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU, Euratom) N:o 1023/2013 (EUVL L 287, s. 15) (jäljempänä henkilöstösäännöt), liitteessä VIII olevan 20 artiklan perusteella.

2

Henkilöstösääntöjen 1 d artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Näitä henkilöstösääntöjä sovellettaessa kaikenlainen syrjintä ja esimerkiksi sukupuoleen, rotuun, ihonväriin, etniseen tai sosiaaliseen alkuperään, geneettisiin ominaisuuksiin, kieleen, uskontoon tai vakaumukseen, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, varallisuuteen, syntyperään, vammaisuuteen, ikään tai sukupuoliseen suuntautuneisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä.

Näitä henkilöstösääntöjä sovellettaessa muut parisuhteet kuin avioliitto rinnastetaan avioliittoon edellyttäen, että kaikki liitteessä VII olevan 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa luetellut edellytykset täyttyvät.

2.   Jotta miesten ja naisten välinen täysi tosiasiallinen tasa-arvo, joka on yksi keskeisistä huomioon otettavista tekijöistä näiden henkilöstösääntöjen täytäntöönpanossa, toteutuisi käytännön työelämässä, tasa-arvoisen kohtelun periaate ei estä Euroopan unionin toimielimiä pitämästä voimassa tai toteuttamasta sellaisia erityisetuja tarjoavia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on helpottaa aliedustettuna olevan sukupuolen ammatillisen toiminnan harjoittamista taikka ehkäistä tai hyvittää ammattiuraan liittyviä haittoja.

– –

5.   Kun näiden henkilöstösääntöjen soveltamisalaan kuuluva henkilö, joka katsoo tulleensa väärin kohdelluksi sen vuoksi, että hänen kohdallaan ei ole noudatettu edellä tarkoitettua tasa-arvoisen kohtelun periaatetta, esittää tosiseikkoja, joiden perusteella voidaan olettaa suoraa tai välillistä syrjintää tapahtuneen, on toimielimen osoitettava, ettei tasa-arvoisen kohtelun periaatetta ole rikottu. Tätä säännöstä ei sovelleta kurinpitomenettelyihin.

6.   Kaikkien syrjimättömyysperiaatteeseen ja suhteellisuusperiaatteeseen kohdistuvien rajoitusten on oltava objektiivisesti ja tarkoituksenmukaisesti perusteltuja, ja niiden on vastattava henkilöstöpolitiikan yleisen edun mukaisia oikeutettuja tavoitteita. Nämä tavoitteet voivat erityisesti oikeuttaa vahvistamaan pakollisen eläkeiän sekä vanhuuseläkeoikeutta koskevan vähimmäisiän.”

3

Henkilöstösääntöjen 35 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Virkamies on jossakin seuraavista hallinnollisista asemista:

4

Henkilöstösääntöjen 47 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Palvelussuhteen lopulliseen päättymiseen johtaa:

5

Henkilöstösääntöjen 52 artiklan sanamuoto on seuraava:

”Virkamies siirretään eläkkeelle, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 50 artiklan säännösten soveltamista,

Virkamies voi kuitenkin omasta pyynnöstään, siinä tapauksessa että nimittävä viranomainen pitää pyyntöä perusteltuna yksikön edun vuoksi, jatkaa työskentelyä 67-vuotiaaksi asti tai poikkeustapauksissa 70-vuotiaaksi asti; siinä tapauksessa hän jää ilman eri toimenpiteitä eläkkeelle sen kuukauden viimeisenä päivänä, jona hän saavuttaa kyseisen iän.

– – ”

6

Henkilöstösääntöjen 76 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Virkamiehelle, entiselle virkamiehelle tai edesmenneen virkamiehen oikeudenomistajille voidaan myöntää lahjoituksia, lainoja tai ennakoita, jos heidän tilanteensa on erityisen vaikea varsinkin vammaisuuden tai vakavan tai pitkäaikaisen sairauden tai perhetilanteen vuoksi.”

7

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 17 artiklan sanamuoto on seuraava:

”Jos virkamies on kuollessaan jossakin henkilöstösääntöjen 35 artiklassa tarkoitetussa asemassa, hänen eloon jääneellä puolisollaan, joka oli ollut kyseisen virkamiehen puolisona vähintään vuoden ajan ennen kuin tämän palvelussuhde toimielimen palveluksessa päättyi, ja ellei edellä olevan 1 artiklan 1 kohdan ja jäljempänä olevan 22 artiklan säännöksistä muuta johdu, oikeus siirtoeläkkeeseen, jonka määrä on 60 % siitä vanhuuseläkkeestä, johon virkamiehellä olisi kuollessaan ollut oikeus palvelusvuosia tai ikää koskevien vaatimusten täyttymistä edellyttämättä.

Edellä säädettyä avioliiton kestoa koskevaa vaatimusta ei sovelleta, jos avioliitosta tai virkamiehen aiemmasta avioliitosta on syntynyt yksi tai useampia lapsia, joiden elatuksesta naispuolinen eloon jäänyt puoliso huolehtii tai on huolehtinut, tai jos virkamiehen kuoleman on aiheuttanut hänen tehtäviensä hoidosta tai tapaturmasta johtuva vamma tai sairaus, tai tapaturma.”

8

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Vanhuuseläkettä saaneen entisen virkamiehen eloon jäänyt puoliso edellyttäen, että avioliitto oli solmittu ennen palvelussuhteen päättymistä ja että hän oli ollut virkamiehen puolisona vähintään vuoden ajan ennen kuin tämän palvelussuhde toimielimen palveluksessa päättyi, ja jos ei tämän liitteen 22 artiklasta muuta johdu, on oikeus siirtoeläkkeeseen, jonka määrä on 60 prosenttia siitä vanhuuseläkkeestä, jota hänen puolisonsa sai ennen kuolemaansa. Siirtoeläkkeen vähimmäismäärä on 35 prosenttia viimeisestä peruspalkasta; siirtoeläke ei voi kuitenkaan missään tapauksessa olla suurempi kuin se vanhuuseläke, jota entinen virkamies sai ennen kuolemaansa.

Edellisessä kohdassa säädettyä avioliiton kestoa koskevaa vaatimusta ei sovelleta, jos virkamiehen ennen palvelussuhteen päättymistä solmimasta avioliitosta on syntynyt yksi tai useampia lapsia, joiden elatuksesta leski huolehtii tai on huolehtinut.”

9

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Työkyvyttömyyskorvausta saaneen entisen virkamiehen eloon jääneellä puolisolla, joka oli ollut kyseisen virkamiehen puolisona hänen saadessaan oikeuden kyseiseen eläkkeeseen, ja jos ei tämän liitteen 22 artiklasta muuta johdu, on oikeus siirtoeläkkeeseen, jonka määrä on 60 prosenttia siitä työkyvyttömyyskorvauksesta, jota hänen puolisonsa sai ennen kuolemaa.

Siirtoeläkkeen vähimmäismäärä on 35 prosenttia viimeisestä peruspalkasta; siirtoeläke ei voi kuitenkaan missään tapauksessa olla suurempi kuin se työkyvyttömyyskorvaus, jota eloon jääneen puolison puoliso sai ennen kuolemaansa.”

10

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Edellä 17 a, 18, 18 a ja 19 artiklassa säädettyä avioliiton kestoa koskevaa vaatimusta ei sovelleta, jos avioliitto on kestänyt vähintään viisi vuotta, vaikka se olisi solmittu virkamiehen palvelussuhteen päättymisen jälkeen.”

11

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 27 artiklan sanamuoto on seuraava:

”Virkamiehen tai entisen virkamiehen eronneella puolisolla on oikeus tässä luvussa määriteltyyn perhe-eläkkeeseen, jos hän voi osoittaa, että hänellä on entisen puolisonsa kuollessa oikeus tämän maksamaan elatusapuun, joka on vahvistettu joko oikeuden päätöksellä tai entisten puolisoiden välisellä virallisesti rekisteröidyllä ja täytäntöönpannulla sopimuksella.

Perhe-eläke ei kuitenkaan voi olla suurempi kuin elatusapu, jota maksettiin hänen entisen puolisonsa kuollessa, päivitettynä henkilöstösääntöjen 82 artiklan mukaisesti.

Eronnut puoliso menettää oikeutensa, jos hän menee uudelleen naimisiin ennen kuin hänen entinen puolisonsa kuolee. Jos hän menee uudelleen naimisiin entisen puolisonsa kuoleman jälkeen, häneen sovelletaan 26 artiklan säännöksiä.”

12

VW, BT ja RN ovat kukin joko ensimmäisessä tai uudessa avioliitossa sellaisten unionin virkamiesten kanssa, jotka olivat lopettaneet unionin toimielimen palveluksessa ensimmäisen tai uuden avioliiton solmimisen ajankohtana. Kolme entistä virkamiestä kuolivat alle viisi vuotta avioliiton solmimisen jälkeen.

13

Jokainen kyseisistä kolmesta naisesta haki entisen unionin virkamiehen eloon jääneen puolison asemassa perhe-eläkettä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 4 luvun nojalla.

14

Henkilökohtaisten etuuksien hallinto- ja maksutoimisto (PMO) hylkäsi riidanalaisilla päätöksillä VW:n, BT:n ja RN:n hakemukset sillä perusteella, että he eivät täyttäneet henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa perhe-eläkkeen saamiseksi säädettyjä edellytyksiä, koska heidän avioliittonsa edesmenneiden virkamiesten kanssa, jotka oli solmittu näiden palvelussuhteen päättymisen jälkeen, kesto oli alle viisi vuotta.

15

VW:n, BT:n ja RN:n näistä päätöksistä tekemät valitukset hylättiin.

16

VW, BT ja RN nostivat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 20.4.2018 ja 22.5.2019 sekä virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 17.7.2015 jättämillään kannekirjelmillä kanteet, joissa he vaativat heitä koskevien riidanalaisten päätösten kumoamista.

17

Euroopan parlamentti hyväksyttiin väliintulijaksi tukemaan komission vaatimuksia kaikissa kolmessa asiassa. Neuvosto hyväksyttiin väliintulijaksi tukemaan komission vaatimuksia VW:tä ja BT:tä koskevissa asioissa, kun taas Association internationale des anciens de l’Union européenne (AIACE Internationale) hyväksyttiin väliintulijaksi tukemaan BT:n vaatimuksia häntä koskevassa asiassa.

18

Virkamiestuomioistuin hyväksyi RN:ää koskevassa asiassa 20.7.2016 antamallaan tuomiolla RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) ensimmäisen kanneperusteen ja kumosi 24.9.2014 päivätyn päätöksen. Komissio valitti teki tästä tuomiosta, ja unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi valituksen 18.7.2017 antamallaan tuomiolla komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520). Kyseisessä tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin kumosi mainitun 20.7.2016 annetun tuomion RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) ja palautti asian unionin yleisen tuomioistuimeen muun kuin valituksen ratkaisseen jaoston käsiteltäväksi, koska se katsoi, ettei asia ollut ratkaisukelpoinen.

19

Unionin yleinen tuomioistuin määräsi 6.5.2019 ja 11.3.2019 tekemillään päätöksillä VW:tä ja RN:ää koskevien asioiden käsittelyn lykkäämisestä siihen asti, kunnes unionin tuomioistuin ratkaisee asian C‑460/18 P, HK v. komissio.

20

Unionin tuomioistuin antoi 19.12.2019 tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119).

21

Unionin yleinen tuomioistuin kehotti valituksenalaisiin tuomioihin johtaneissa kolmessa asiassa 23.12.2019 päivätyillä kirjeillä asianosaisia esittämään huomautuksensa päätelmistä, joita kyseisestä unionin tuomioistuimen tuomiosta on heidän mukaansa tehtävä.

22

Unionin yleinen tuomioistuin kumosi 16.12.2020 antamillaan valituksenalaisilla tuomioilla kaikki riidanalaiset päätökset ja hyväksyi VW:n, BT:n ja RN:n perusteen, joka koski henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuutta yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kannalta sekä VW:tä ja RN:ää koskevissa asioissa suhteellisuusperiaatteen kannalta ja BT:tä ja RN:ää koskevissa asioissa ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteen kannalta.

23

Valituksenalaiset tuomiot perustuvat olennaisesti samanlaisiin perusteluihin lukuun ottamatta merkittävää poikkeusta, joka koskee unionin yleisen tuomioistuimen kolmannen valituksenalaisen tuomion 41–46 kohdassa esittämiä toteamuksia. Niiden osalta unionin yleinen tuomioistuin, kun se lausui riita-asian laajuudesta sen jälkeen, kun asia oli palautettu sen käsiteltäväksi, katsoi, että 18.7.2017 annetussa tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) ei ollut ratkaistu RN:n esittämää kanneperustetta, joka koski yhdenvertaisen kohtelun periaatteen, ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamista, joten unionin yleisen tuomioistuimen oli lausuttava kolmannessa valituksenalaisessa tuomiossa kaikista kumoamisperusteita, joihin RN oli vedonnut ensimmäisessä oikeusasteessa niiden oikeudellisten seikkojen valossa, jotka unionin yleinen tuomioistuin oli ratkaissut 18.7.2017 antamassaan tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520).

24

Muilta osin unionin yleinen tuomioistuin totesi kolmessa valituksenalaisessa tuomiossa, että perhe-eläkkeen myöntämisen osalta henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalla 18 artiklalla katettu tilanne eli unionin entisten virkamiesten sellaisten eloon jääneiden puolisoiden tilanne, jotka olivat solmineet avioliiton ennen virkamiehen palvelussuhteen päättymistä, oli verrattavissa kyseisessä liitteessä olevassa 20 artiklassa tarkoitettuun tilanteeseen eli entisten virkamiesten sellaisten eloon jääneiden puolisoiden tilanteeseen, jotka olivat solmineet avioliiton palvelussuhteen päättymisen jälkeen. Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita kohdellaan eri tavoin sen mukaan, mikä oli avioliiton solmimispäivä, koska perhe-eläke myönnetään eloon jääneille puolisoille sillä edellytyksellä, että avioliiton kesto oli vähintään yhden vuoden henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 artiklan yhteydessä ja vähintään viisi vuotta kyseisessä liitteessä olevan 20 artiklan yhteydessä. Unionin yleinen tuomioistuin lisäsi, että tällainen erilainen kohtelu on epäedullinen entisten virkamiesten eloon jääneille puolisoille, jotka olivat solmineet avioliiton virkamiehen palvelussuhteen päättymisen jälkeen, kun heidän tilannettaan verrataan entisten virkamiesten sellaisten eloon jääneiden puolisoiden tilanteeseen, jotka olivat solmineet avioliiton ennen palvelussuhteen päättymistä. Unionin yleinen tuomioistuin totesi BT:tä ja RN:ää koskevissa asioissa myös toisiinsa rinnastettavien tilanteiden erilaisen kohtelun, joka perustui välillisesti entisen virkamiehen ikään avioliiton solmimispäivänä.

25

Todettuaan, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa käyttöön otetusta erilaisesta kohtelusta säädettiin lailla Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 52 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, unionin yleinen tuomioistuin tarkisti, voitiinko todettua erilaista kohtelua perustella yleisen edun mukaisella tavoitteella ja oliko se oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään, muun muassa ensimmäisen ja toisen valituksenalaisen tuomion 48 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 48 kohdassa muistutetun oikeuskäytännön valossa.

26

Tältä osin yhtäältä petosten ehkäisemiseen tähtäävästä yleisen edun mukaisesta tavoitteesta on todettava, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin myönsi, että edellytys, jonka mukaan avioliiton on täytettävä vähintään viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva edellytys, jotta oikeus perhe-eläkkeeseen syntyy, mahdollistaa sen varmistamisen, ettei kyseinen avioliitto perustu yksinomaan seikkoihin, jotka eivät liity aiottuun yhteiselämään, kuten puhtaasti taloudellisiin seikkoihin tai oleskeluoikeuden saamiseen liittyviin seikkoihin, se katsoi, että on kohtuutonta katsoa, että henkilöstösääntöjen VIII liitteessä olevassa 20 artiklassa säädetty avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva edellytys, joka on pituudeltaan viisi kertaa henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 artiklassa säädetty vähimmäiskesto ja johon ei sovelleta mitään poikkeuksia, joiden avulla petoksen mahdollisuus voidaan sulkea pois, esitetyistä objektiivisista todisteista huolimatta, voi olla tarpeellinen petoksen torjuntaa koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.

27

Unionin yleinen tuomioistuin on toisaalta todennut unionin talouden turvaamista koskevat yleisen edun mukaisesta tavoitteesta, että tällaista tavoitetta voidaan pitää oikeutettuna mutta että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan se ei voi yksinään oikeuttaa yhdenvertaisen kohtelun yleisestä periaatteesta poikkeamista. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi näin ollen, että koska henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädettyä avioliiton vähimmäiskestoa koskevaa edellytystä ei voida oikeuttaa petosten torjunnan tavoitteella, kyseisellä säännöksellä käyttöön otettua erilaista kohtelua ei voitu perustella myöskään pelkästään unionin talouden turvaamisella.

28

Unionin yleinen tuomioistuin päätteli, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalla 20 artiklalla loukattiin yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja että VW:tä koskevassa asiassa sillä loukattiin suhteellisuusperiaatetta ja BT:tä ja RN:ää koskevissa asioissa ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatetta. Näin ollen ja kuten tämän tuomion 22 kohdassa on jo todettu, unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi VW:n, BT:n ja RN:n esittämät lainvastaisuusväitteet ja kumosi riidanalaiset päätökset.

29

Komissio vaatii asioissa C‑116/21 P, C‑117/21 P ja C‑118/21 P tekemissään valituksissa, että unionin tuomioistuin

30

Neuvosto vaatii asioissa C‑138/21 P ja C‑139/21 P tekemissään valituksissa, että unionin tuomioistuin

31

VW vaatii asioissa C‑116/21 P ja C‑139/21 P, että unionin tuomioistuin

32

BT vaatii asioissa C‑117/21 P ja C‑138/21 P, että unionin tuomioistuin

33

RN vaatii asiassa C‑118/21 P, että unionin tuomioistuin

34

Asioissa C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P parlamentti, joka esitti ensimmäisessä oikeusasteessa väliintulijana olleen osapuolen ominaisuudessa unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 172 artiklan mukaisen vastineen, vaatii unionin tuomioistuinta hyväksymään valitukset.

35

Asioissa C‑117/21 P ja C‑138/21 P AIACE Internationale, joka esitti ensimmäisessä oikeusasteessa väliintulijana olleen osapuolen ominaisuudessa työjärjestyksen 172 artiklan mukaisen vastineen, vaatii unionin tuomioistuinta

36

Asioissa C‑138/21 P ja C‑139/21 P komissio, joka esitti ensimmäisessä oikeusasteessa väliintulijana olleen osapuolen ominaisuudessa työjärjestyksen 172 artiklan mukaisen vastineen, vaatii, että unionin tuomioistuin

37

Unionin tuomioistuimen presidentti päätti 13.4.2021 unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 54 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhdistää asiat C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P asian käsittelyn kirjallista ja suullista vaihetta sekä tuomiota varten.

38

Komissio vetoaa asioissa C‑116/21 P ja C‑117/21 P tekemiensä valitusten tueksi kolmeen täysin samanlaiseen valitusperusteeseen, joista ensimmäinen koskee unionin lainsäätäjän tekemien valintojen laillisuuden arviointikriteereissä olevaa oikeudellista virhettä ja perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä, toinen syrjintäkiellon periaatteen tulkinnassa tapahtunutta oikeudellista virhettä ja kolmas perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan tulkinnassa tapahtunutta oikeudellista virhettä. Asiassa C‑118/21 P komissio vetoaa samoihin valitusperusteisiin, joiden lisäksi se vetoaa ensin valitusperusteeseen, joka koskee oikeudellista virhettä määriteltäessä ja sovellettaessa palautusasiaa käsitelleen tuomioistuimen toimivaltaa lausua ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyistä kanneperusteista valituksenalaisen tuomion kumoamisen jälkeen.

39

Neuvosto esittää valitustensa tueksi kolme täysin samanlaista valitusperustetta, joista ensimmäinen koskee erilaisen kohtelun olemassaoloon liittyviä oikeudellisia virheitä, toinen unionin yleisen tuomioistuimen unionin lainsäätäjän tekemiin valintoihin kohdistaman tuomioistuinvalvonnan laajuutta koskevia oikeudellisia virheitä, ja kolmas erilaisen kohtelun oikeuttamista koskevia oikeudellisia virheitä. Asiassa C‑138/21 P neuvosto vetoaa lisäksi neljänteen valitusperusteeseen, joka koskee oikeudellisia virheitä ja perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä niiden päätelmien osalta, jotka unionin yleinen tuomioistuin teki ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteen loukkaamisesta.

40

VW, BT ja RN vetoavat lisäksi siihen, että asioissa C‑116/21 P–C‑118/21 P sekä BT:n osalta asiassa C‑138/21 P tehdyt valitukset on jätettävä tutkimatta.

41

VW väittää, että komission tiettyjen valitusperusteiden ja perustelujen merkitys ja ulottuvuus eivät ole ymmärrettäviä ja että yhteenveto valitusperusteista puuttuu unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdan vastaisesti.

42

Komissio kiistää tämän väitteen viitaten muun muassa valituksensa sisältöön.

43

Tältä osin on muistutettava, että SEUT 256 artiklan 1 kohdan toisesta alakohdasta, Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan ensimmäisestä kohdasta ja unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdasta seuraa, että valituksessa on ilmoitettava täsmällisesti sekä se, miltä kaikilta osin valituksenalaisen tuomion kumoamista vaaditaan, että ne oikeudelliset perustelut, joihin erityisesti halutaan vedota tämän vaatimuksen tueksi, kyseisen valituksen tai perusteen tutkimatta jättämisen uhalla (tuomio 25.1.2022, komissio v. European Food ym., C‑638/19 P, EU:C:2022:50, 75 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Käsiteltävässä asiassa riittää kuitenkin, kun todetaan, että komissio on esittänyt kolmen valitusperusteensa yhteydessä selvät ja yksityiskohtaiset perustelut, joissa esitetään syyt, joiden vuoksi ensimmäisen valituksenalaisen tuomion kohdissa, joita se arvostelee, on sen mukaan oikeudellisia virheitä tai laiminlyödään perusteluvelvollisuutta.

45

Toisin kuin VW väittää, komission tekemässä valituksessa on unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukainen yhteenveto valitusperusteista.

46

Tästä seuraa, että asiassa C‑116/21 P tehty valitus on otettava tutkittavaksi.

47

BT katsoo, että asioissa C‑117/21 P ja C‑138/21 P tehdyt valitukset on jätettävä tutkimatta, koska ne perustuvat tarpeelle välttää unionin talousarvioon kohdistuvat taloudelliset seuraukset, jotka aiheutuvat siitä, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII oleva 20 artikla on todettu toisessa valituksenalaisessa tuomiossa lainvastaiseksi, koska tällaiset mahdolliset seuraukset ovat puhtaasti tosiseikkoja koskeva kysymys, joka ei hänen mukaansa vastaa Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan vaatimuksia.

48

Lisäksi BT katsoo, että koska komissio on sitoutunut maksamaan perhe-eläkettä RN:lle riippumatta asiassa C‑118/21 P tehdyn valituksen lopputuloksesta, tämän toimielimen on yhdenvertaiseen kohteluun liittyvien syiden vuoksi sitouduttava samaan hänen ja VW:n osalta, mikä tekee tyhjäksi sekä komission että neuvoston oikeussuojan tarpeen ja johtaa näin ollen siihen, että kaikki yhdistetyissä asioissa tehdyt valitukset on jätettävä tutkimatta.

49

Komissio kiistää nämä väitteet ja selittää muun muassa, että sitoumus RN:n osalta tehtiin henkilöstösääntöjen 76 artiklan nojalla täysin vapaaehtoisesti eikä sitä voida ulottaa muihin henkilöihin yhdenvertaisen kohtelun periaatteen nimissä. Koska tätä laajempaa oikeutta ei ulotettu BT:hen, väite, jolla pyritään osoittamaan, että valitukset on jätettävä tutkimatta oikeussuojan tarpeen puuttumisen vuoksi, on hylättävä.

50

Tältä osin on muistutettava, että SEUT 256 artiklan 1 kohdasta ja Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan ensimmäisestä kohdasta seuraa, että muutosta voidaan hakea vain oikeuskysymysten osalta (ks. vastaavasti tuomio 21.12.2021, Algebris (UK) ja Anchorage Capital Group v. SRB (C‑934/19 P, EU:C:2021:1042, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

51

Tässä tapauksessa on todettava, että asioiden C‑117/21 P ja C‑138/21 P valitukset perustuvat puhtaasti oikeudellisiin valitusperusteisiin, joilla ei pyritä kyseenalaistamaan unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikoista tekemiä toteamuksia, mutta joilla vain arvostellaan unionin yleisen tuomioistuimen toisessa valituksenalaisessa tuomiossa omaksumia oikeudellisia päätelmiä. Siitä, että komissio ja neuvosto kiinnittävät alustavana huomautuksen tai sivuhuomautuksena unionin tuomioistuimen huomion niiden valitusten hylkäämisen seurauksiin, on todettava, että tällaisilla selityksillä, joilla ei sellaisenaan tueta toista valituksenalaista tuomiota vastaan esitettyjä oikeudellisia perusteluita, ei voida kyseenalaistaa valitusten tutkittavaksi ottamista.

52

Oikeussuojan tarpeen puuttumista koskevasta oikeudenkäyntiväitteestä on todettava, että se perustuu väitettyyn velvollisuuteen, jonka mukaan komissiolla olisi velvollisuus ulottaa BT:hen perhe-eläkettä koskeva oikeus, joka, kuten komission selityksistä ilmenee, on myönnetty RN:lle henkilöstösääntöjen 76 artiklan nojalla vapaaehtoisesti, vaikka tällainen velvollisuus ei perustu henkilöstösääntöihin tai unionin oikeuteen yleisemmin, koska kaikki tässä henkilöstösääntöjen säännöksessä tarkoitettuja ”lahjoituksia” koskevat päätökset tehdään harkintavaltaa käyttäen ja niiden on välttämättä perustuttava yksittäistapauksen olosuhteisiin.

53

Tästä seuraa, että asioissa C‑117/21 P ja C‑138/21 P tehdyt valitukset on otettava tutkittaviksi.

54

RN katsoo, että asiassa C‑118/21 P tehtyä valitusta ei voida ottaa tutkittavaksi. Hän vetoaa siihen, ettei komissio voi tehdä samassa asiassa toista valitusta. EUT-sopimuksessa tai Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännössä ei ole määräystä, jossa sallittaisiin peräkkäiset muutoksenhaut samassa asiassa. RN vetoaa tältä osin myös sääntöön, jonka mukaan ”valituksen perään tehty valitus on mitätön”.

55

Komissio vastaa, että RN:n väitteet eivät perustu mitenkään sovellettaviin menettelysäännöksiin.

56

Tässä yhteydessä on muistutettava, että kuten tämän tuomion 18 kohdasta ilmenee, komissio on Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 9 artiklan mukaisesti valittanut virkamiestuomioistuimen 20.7.2016 antamasta tuomiosta RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163). Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi valituksen 18.7.2017 antamallaan tuomiolla komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520), ja asia palautettiin virkamiestuomioistuimen 1.9.2016 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen unionin yleisen tuomioistuimen muun kuin muutoksenhakujaoston käsiteltäväksi. Asia on siten ratkaistu toisen kerran ensimmäisessä oikeusasteessa, jossa annettiin kolmas valituksenalainen tuomio. Komissio valitti viimeksi mainitusta tuomiosta Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 56 artiklan mukaisesti.

57

Koska sekä 20.7.2016 annettu tuomio RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) että kolmas valituksenalainen tuomio ovat erikseen tarkasteltuina Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevassa 9 artiklassa ja perussäännön 56 artiklassa tarkoitettuja ”lopullisi[a] päätöksi[ä]”, RN väittää virheellisesti, että komissio on tehnyt samassa asiassa kaksi valitusta.

58

Tästä seuraa, että asian C‑118/21 P valitus on otettava tutkittavaksi.

59

Komissio väittää ensimmäisessä valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin teki kolmannen valituksenalaisen tuomion 41–46 kohdassa oikeudellisen virheen määritellessään ja soveltaessaan palautusasiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivaltaa lausua perusteista, jotka se oli esittänyt ensimmäisessä oikeusasteessa sen jälkeen, kun unionin yleinen tuomioistuin oli muutoksenhakutuomioistuimena kumonnut ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion. Tässä valitusperusteessa on kolme osaa.

60

Ensimmäisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa komissio väittää, että palauttamisasian laajuutta ei jätetty sitä käsitelleen tuomioistuimen arvioitavaksi. Se katsoo, että tältä osin muun muassa 18.7.2017 annetun tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 68 kohdasta ilmenee, että kolmannen tuomion taustalla olevassa asiassa unionin yleiseen tuomioistuimeen palautetun asian kohde rajoittui selvästi ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyn kolmannen kanneperusteen, joka ei sisältänyt minkäänlaista argumenttia henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan väitetystä lainvastaisuudesta, tutkimiseen. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei voinut kolmannessa valituksenalaisessa tuomiossa lausua muista kuin tästä kolmannesta kanneperusteesta.

61

Sen lisäksi, että unionin yleinen tuomioistuin otti väitetysti virheellisesti huomioon kolmannen tuomion 42 kohdassa valituksen tueksi esitetyt perusteet sen osoittamiseksi, oliko ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion osia kumottu vai ei, komissio väittää, että 20.7.2016 annetun tuomion RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) kumoaminen perustuu 18.7.2017 annetun tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:F:2016:163) 51–57 kohtaan, jotka koskevat henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan tulkintaa, ja että kyseisen tuomion 58–64 kohdassa tuetaan unionin yleisen tuomioistuimen toteamuksia RN:n väitteistä, jotka hän esitti henkilöstösääntöjen kyseistä säännöstä koskevan lainvastaisuusväitteen tueksi.

62

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen katsoessaan, että asian palauttamisen jälkeen riita-asian laajuus koski myös RN:n virkamiestuomioistuimessa nostamassa alkuperäisessä kanteessaan esittämää kanneperustetta, joka koski yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteen loukkaamista.

63

Komissio katsoo ensimmäisen valitusperusteensa toisessa osassa, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi kolmannessa valituksenalaisessa tuomiossa implisiittisesti mutta väistämättä, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa ei ole kyse syrjinnästä. Komissio väittää tältä osin, että unionin yleinen tuomioistuin totesi 18.7.2017 antamassaan tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520), että virkamiestuomioistuimen henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevasta 20 artiklasta tekemässä tulkinnassa oli oikeudellinen virhe RN:n siihen väitteeseen nähden, joka koski avioliittojen kestojen eroja. Katsoessaan tältä osin, että sitä, ettei virkamiehen avioliiton kestoa ennen hänen palvelussuhteensa päättymistä ollut otettu huomioon, ei voida pitää osoituksena kyseisen säännöksen lainvastaisuudesta, unionin yleinen tuomioistuin katsoi komission mukaan implisiittisesti mutta väistämättä, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan ulottuvuus oli sellainen, että tämän viimeksi mainitun säännöksen lainvastaisuuteen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisen vuoksi ei voitu vedota ja että tästä syystä suhteellisuutta koskevasta kysymyksestä ei ollut tarpeen lausua, kuten se kyseisen tuomion 63 kohdassa komission mukaan totesi. Näin ollen kun unionin yleinen tuomioistuin arvioi kolmannen valituksenalaisen tuomion 45 kohdassa virheellisesti 18.7.2017 annettua tuomiota komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520), se katsoi kolmannen valituksenalaisen tuomion 46 kohdassa virheellisesti, ettei kyseisessä 18.7.2017 annetussa tuomiossa komissio v. RN (T‑619/15, ei julkaistu, EU:T:2017:520) ollut ratkaistu kanneperusteita, jotka koskivat yhdenvertaisen kohtelun sekä syrjintäkiellon periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamista.

64

Komissio väittää ensimmäisen valitusperusteensa kolmannessa osassa, että katsoessaan kolmannen valituksenalaisen tuomion 112 kohdassa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalla 20 artiklalla loukataan muun muassa yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, unionin yleinen tuomioistuin teki ratkaisun, joka on ristiriidassa 18.7.2017 annetun tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) kanssa. Kyseisen tuomion 59 kohdassa olevasta toteamuksesta, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan soveltamisalan rajaamista sekä kyseisessä säännöksessä ja mainitussa liitteessä olevassa 18 artiklassa asetettujen perhe-eläkkeen myöntämisedellytysten eroja, ei voida komission mukaan katsoa, että yhdenvertaisen kohtelun periaatetta olisi loukattu.

65

RN puolestaan väittää ensisijaisesti, että ensimmäinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta sen vuoksi, että sen sanamuoto ei ole täsmällinen, sillä komissio ei voi loogisesti arvostella unionin yleistä tuomioistuinta oikeudellisesta virheestä sekä palautusasiaa käsitelleen tuomioistuimen toimivallan määrittelemisessä että sen soveltamisessa. Tämä epätäsmällisyys vaikuttaa näin ollen ensimmäisen valitusperusteen taustalla oleviin oikeudellisiin argumentteihin.

66

RN vaatii toissijaisesti, että ensimmäinen valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

67

Komissio vetoaa vastauskirjelmässään siihen, että ensimmäinen valitusperuste on otettava tutkittavaksi, koska se ei voi rajoittua vain riitauttamaa valituksen kohteena olevien periaatteiden tulkintaa riitauttamatta myös niiden konkreettista soveltamista ja päinvastoin. Muilta osin komissio kiistää RN:n kolmannesta valituksenalaisesta tuomiosta tekemän tulkinnan.

68

Toisin kuin RN väittää, on todettava, että komission ensimmäisen valitusperusteen muotoilu ei ole tämän tuomion 43 kohdassa mainitun oikeuskäytännön valossa tarkasteltuna vailla täsmällisyyttä tai logiikkaa. Tässä ensimmäisessä valitusperusteessa komissio nimittäin arvostelee selkein sanamuodoin unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se teki oikeudellisen virheen määritellessään ja soveltaessaan palautusasiaa käsitelleen tuomioistuimen toimivaltaa lausua ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyistä kanneperusteista valituksenalaisen tuomion kumoamisen jälkeen, ja se esittää tämän valitusperusteen tueksi kolme yhtä täsmällisesti ja selkeästi muotoiltua osaa.

69

Siltä osin kuin RN arvostelee komissiota siitä, että se katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen palautusasiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivallan määrittelyssä ja soveltamisessa, mikä on mahdotonta, riittää, kun todetaan, että komissio esittää valituksessaan lähinnä, ettei unionin yleinen tuomioistuin määritellyt kolmannessa valituksenalaisessa tuomiossa asianmukaisesti sen käsiteltäväksi saatetun asian kohdetta ja laajuutta, koska se sovelsi väitetysti virheellisesti 18.7.2017 annettua tuomiota komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) ja oikeuskäytäntöä, joka koskee riidan kohteen ja laajuuden määrittelemistä asian palauttamisen jälkeen.

70

Näin ollen on todettava, että komission asiassa C‑118/21 P esittämä ensimmäinen valitusperuste on otettava tutkittavaksi.

71

Ensinnäkin on hylättävä komission väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen kolmannen valituksenalaisen tuomion 42 kohdassa. Komissio nimittäin tulkitsee tätä kohtaa virheellisesti katsoessaan, että unionin yleinen tuomioistuin määritteli oikeudenkäynnin kohteen ja laajuuden asian palauttamisen jälkeen niiden perusteiden perusteella, joihin komissio vetosi asiassa T‑695/16 P tekemässään valituksessa. Kolmannen valituksenalaisen tuomion 42 kohdan ensimmäisessä virkkeessä unionin yleinen tuomioistuin nimittäin muistuttaa, että 18.7.2017 annetussa tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) kumottiin 20.7.2016 annettu tuomio RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) sen jälkeen, kun kaksi komission esittämää perustetta oli hyväksytty osittain. Näissä olosuhteissa ja kuten RN väittää, sen, että virkamiestuomioistuimen tuomio kumottiin kokonaisuudessaan, olisi pitänyt johtaa siihen, että palautusasiaa käsitellyt tuomioistuin olisi ratkaissut ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen kokonaisuudessaan uudelleen.

72

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi siten tästä kolmannen valituksenalaisen tuomion 43 kohdassa perustellusti, että sen oli lausuttava uudelleen kaikista RN:n virkamiestuomioistuimessa esittämistä kumoamisperusteista niiden oikeuskysymysten valossa, jotka ratkaistiin 18.7.2017 annetussa tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) ja jotka sitoivat unionin yleistä tuomioistuinta asian palauttamisen yhteydessä. Tämän päätelmän tehdäkseen unionin yleinen tuomioistuin tukeutui väistämättä kolmannen valituksenalaisen tuomion 41 kohdassa mainittuun oikeuskäytäntöön, jota komissio ei ole kiistänyt, sekä kyseisen tuomion 42 kohdan ensimmäisessä virkkeessä esitettyyn toteamukseen 20.7.2016 annetun tuomion RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) kumoamisesta kokonaisuudessaan. Kolmannen valituksenalaisen tuomion 42 kohdan kahdesta viimeisestä virkkeestä on todettava, että niissä vain muistutetaan kyseisen päätelmän kannalta merkityksettömällä tavalla kanneperusteista, joihin komissio oli vedonnut 18.7.2017 annettuun tuomioon komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) johtaneessa asiassa.

73

Toiseksi on todettava, ettei unionin yleinen tuomioistuin tehnyt oikeudellista virhettä myöskään kolmannen valituksenalaisen tuomion 45 ja 46 kohdassa katsoessaan, ettei se ollut 18.7.2017 antamassaan tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) lausunut RN:n virkamiestuomioistuimessa nostamassa kanteessa esittämän toisen kanneperusteen osista.

74

Kyseisen 20.7.2016 annetun tuomion RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) 35, 55-60 ja 76 kohdasta ilmenee, että virkamiestuomioistuin ei tutkinut RN:n kanteen toista kanneperustetta henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa koskevan lainvastaisuusväitteen kannalta vaan pelkästään tulkitakseen ensimmäisen kanneperusteen tutkimisen yhteydessä tässä säännöksessä säädettyä edellytystä avioliiton vähimmäiskestosta. Virkamiestuomioistuin pyrki tässä yhteydessä määrittämään, voitiinko kyseistä säännöstä tulkita unionin oikeuden periaatteiden, kuten yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon periaatteiden mukaisesti siten, että komission oli otettava huomioon RN:n kuolleen puolisonsa kanssa solmiman kahden avioliiton yhteenlaskettu kesto; virkamiestuomioistuimen mukaan tämä tulkinta ei ollut kyseisen säännöksen sanamuodossa poissuljettu.

75

Lisäksi on todettava, että 18.7.2017 annetun tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 57 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin, joka käsitteli asiaa muutoksenhakutuomioistuimena, katsoi, että se, miten virkamiestuomioistuin oli tulkinnut kyseessä olevaa säännöstä 20.7.2016 annetun tuomion RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) 57 ja 76 kohdassa, merkitsi oikeudellista virhettä lähinnä sillä perusteella, että kyseisen säännöksen selkeä sanamuoto oli esteenä tällaiselle tulkinnalle. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin kumosi kyseisen tuomion kokonaisuudessaan.

76

Tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin kumosi 18.7.2017 antamallaan tuomiolla komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 20.7.2016 annetun tuomion RN v. komissio (F‑104/15, EU:F:2016:163) sen vuoksi, että se kumosi tulkinnan, jonka virkamiestuomioistuin oli tehnyt henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevasta 20 artiklasta RN:n ensimmäisen kanneperusteen kannalta ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kannalta, riippumatta RN:n väitteistä, jotka koskevat kyseisen säännöksen lainvastaisuutta.

77

Tällaisessa ratkaisussa unionin yleinen tuomioistuin ei voinut ottaa kantaa – edes implisiittisesti – tällaista lainvastaisuusväitettä koskeviin väitteisiin, sillä toisin kuin komissio katsoo, se, että unionin yleinen tuomioistuin kumosi virkamiestuomioistuimen henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevasta 20 artiklasta tekemän tulkinnan, tai se, miten unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi kyseisessä liitteessä olevan 18 ja 20 artiklan soveltamisalaa, eivät merkitse, ettei tämän viimeksi mainitun artiklan toteaminen lainvastaiseksi olisi vielä mahdollista RN:n alkuperäisen kanteensa toisessa kanneperusteessa esittämien perustelujen valossa. Jos tämä kanneperuste hyväksytään, RN voisi nimittäin siitä huolimatta, ettei hän voi vaatia henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan tulkinnan puitteissa kahden avioliittonsa keston laskemista yhteen, kuitenkin vaatia tämän säännöksen toteamista lainvastaiseksi siten, että komissio olisi velvollinen tekemään häntä koskevan uuden päätöksen tekemällä riita-asian ratkaisseen tuomion edellyttämät toimenpiteet.

78

Näin ollen komissio väittää virheellisesti lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin lausui implisiittisesti mutta väistämättä kieltävästi 18.7.2017 antamassaan tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuutta koskevasta väitteestä.

79

Lisäksi toisin kuin komissio toteaa, unionin yleinen tuomioistuin ei ole 18.7.2017 antamansa tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 58–64 kohdassa tutkinut RN:n henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa koskevan lainvastaisuusväitteen tueksi esittämiä väitteitä eikä hylännyt niitä, joten komissio ei voi väittää, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi kolmannen valituksenalaisen tuomion 46 kohdassa virheellisesti, ettei se ollut ratkaissut tässä ensimmäisessä tuomiossa toista kanneperustetta.

80

Tältä osin on nimittäin todettava, että unionin yleinen tuomioistuin tyytyi 18.7.2017 antamansa tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 58–64 kohdassa vastaamaan väitteisiin, jotka RN oli esittänyt vastauksena komission valitukseen. On kuitenkin niin, että yhtäältä tämän tuomion 59–61 kohdassa tarkastellut RN:n kaksi väitettä koskevat yksinomaan unionin yleisen tuomioistuimen tulkintaa henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevasta 20 artiklasta, eikä niillä näin ollen ole mitään yhteyttä tämän säännöksen lainvastaisuutta koskevaan väitteeseen.

81

Toisaalta RN:n väitteestä, jota on tarkasteltu 18.7.2017 annetun tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 62–64 kohdassa, on todettava, että tämä suhteellisuusperiaatteen loukkaamista koskeva väite liittyy alkuperäisen kanteen toiseen kanneperusteeseen, joka koski lainvastaisuusväitettä. Unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin selittänyt kyseisen tuomion 63 kohdassa, että virkamiestuomioistuin tarkasteli kysymystä suhteellisuusperiaatteen loukkaamisesta siitä lähtökohdasta, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan sanamuotoa voitiin tulkita siten, että siinä edellytetään RN:n kahden avioliiton yhteenlasketun keston huomioon ottamista. Koska unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin katsoi, ettei virkamiestuomioistuin voinut omaksua tällaista lähtökohtaa, se katsoi edelleen kyseisen tuomion 63 kohdassa, ettei ollut tarpeen lausua RN:n väitteestä, joka koski suhteellisuusperiaatteen väitettyä loukkaamista. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei suinkaan hylännyt RN:n alkuperäisen kanteen toista kanneperustetta vaan pelkästään kieltäytyi tutkimasta sitä ja erityisesti suhteellisuusperiaatteen loukkaamista koskevaa väitettä siitä syystä, ettei tällainen tutkinta kuulunut muutoksenhakuvaiheeseen.

82

Tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin arvioi kolmannen valituksenalaisen tuomion 45 kohdassa asianmukaisella tavalla 18.7.2017 annetun tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 63 kohtaa, joten sitä ei voida moittia tältä osin mistään oikeudellisesta virheestä.

83

Kolmanneksi komissio väittää virheellisesti, että yleinen tuomioistuin ei voinut lausua kolmannessa valituksenalaisessa tuomiossa unionin 18.7.2017 annetun tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 68 kohdan ensimmäisessä virkkeessä todetun vuoksi muista perusteista kuin virkamiestuomioistuimessa nostetun kanteen kolmannesta kanneperusteesta.

84

On nimittäin katsottava, että mainitun tuomion 68 kohdassa virkamiestuomioistuin vain totesi, ettei se voinut ratkaista asiaa, koska virkamiestuomioistuin ei ollut tarkastellut kolmatta kanneperustetta, johon RN oli vedonnut. On kuitenkin todettava, että kyseinen toteamus liittyy vain siihen kysymykseen, voiko unionin yleinen tuomioistuin ratkaista asian muutoksenhakumenettelyssä eikä siitä erilliseen kysymykseen, joka koskee riita-asian kohdetta ja laajuutta asian palauttamisen jälkeen. Tältä osin on yksinomaan palautusasiaa käsittelevän tuomioistuimen, ei muutoksenhakutuomioistuimen asiana määrittää tämä kohde ja laajuus palautusasiaa käsitelleen tuomioistuimen antaman tuomion seurauksena. Näin ollen minkäänlainen toteamus asian ratkaisukelpoisuudesta ei yksin voi olla ratkaiseva arvioitaessa asian kohdetta ja laajuutta sen palauttamisen jälkeen, joka palautusasiaa käsittelevän tuomioistuimen on tehtävä.

85

Nyt käsiteltävässä asiassa tämän tuomion 73 kohdasta ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi kolmannen tuomion 46 kohdassa asianmukaisesti, ettei se ollut ratkaissut 18.7.2017 antamassaan tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) toisen kanneperusteen osia, jotka koskivat yhdenvertaisen kohtelun periaatteen, ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamista.

86

Neljänneksi komission väite, joka koskee ristiriitaa kolmannen valituksenalaisen tuomion 112 kohdan ja 18.7.2017 annetun tuomion komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) 59 kohdan välillä, ei voi menestyä siltä osin kuin se perustuu tämän tuomion 78 kohdassa hylättyyn olettamaan, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin olisi 18.7.2017 antamassaan tuomiossa komissio v. RN (T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520) hylännyt implisiittisesti mutta välttämättä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista koskevan valitusperusteen.

87

Edellä esitetyn perusteella komission asiassa C‑118/21 P valituksensa tueksi esittämä ensimmäinen valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

88

Näissä valitusperusteissa ja valitusperusteiden osissa komissio väittää ja neuvosto väittää ensisijaisesti, että unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisissa tuomioissa oikeudellisen virheen tulkitessaan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja syrjintäkiellon periaatetta, kun se katsoi virheellisesti, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan säännösten soveltamisalaan kuuluvat tilanteet olivat rinnastettavissa toisiinsa, ja näin ollen, että erilaista kohtelua oli tapahtunut, kun toisiinsa rinnastettaviin tilanteisiin oli sovellettu erilaisia järjestelmiä.

89

Nämä toimielimet, joita parlamentti tukee, katsovat yleisesti, että unionin yleinen tuomioistuin teki ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 59 ja 60 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 58 ja 59 kohdassa ja komission mukaan kolmannen valituksenalaisen tuomion 80 ja 81 kohdassa oikeudellisen virheen, kun se katsoi, että avioliiton solmimispäivä oli ainoa ratkaiseva tekijä siinä, sovellettiinko henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 18 vai 20 artiklaa ja että näin ollen näiden säännösten soveltamisaloihin kuuluvat tilanteet olivat rinnastettavissa toisiinsa. Jos unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut huomioon kaikki näille tilanteille ominaiset tekijät, sen olisi pitänyt katsoa, että palveluksessa olevien virkamiesten ja niiden virkamiesten, joiden palvelussuhde oli päättynyt, välillä on olennainen ja objektiivinen ero heidän oikeudellisissa asemissaan, kun otetaan huomioon muun muassa ensin mainituille, toisin kuin viimeksi mainituille, henkilöstösääntöjen säännösten nojalla koko heidän palvelusaikansa ajan kuuluvat ammatilliset oikeudet ja velvollisuudet.

90

Sekä komissio että neuvosto korostavat erityisesti sitä, että toisin kuin entisten virkamiesten, joilla ei enää ole velvollisuutta työskennellä, palveluksessa olevan virkamiehen on maksettava eläkemaksuja eläkejärjestelmään, hänelle maksetaan peruspalkkaa, joka on korkeampi kuin vanhuuseläke, joka hänelle myönnetään hänen jäädessään eläkkeelle, hän on velvollinen asumaan asemapaikassaan ja hänellä on oikeus ulkomaankorvaukseen, maastamuuttokorvaukseen ja matkakorvaukseen. Komissio lisää, että entiset virkamiehet eivät enää kuulu yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän piiriin työtapaturmien osalta. Kyseinen toimielin toteaa lisäksi, että toisin kuin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa, tässä liitteessä olevassa 18 artiklassa säädetään, että avioliiton kestoa koskevaa edellytystä ei sovelleta, jos virkamiehen perheeseen on syntynyt lapsi avioliitosta, jonka hän on solminut ennen palvelussuhteensa päättymistä, mikä osoittaa, että näissä kahdessa säännöksessä kyseessä olevat tilanteet ovat huomattavan erilaisia. Kaikki nämä seikat osoittavat komission mukaan, että avioliiton solmineen entisen virkamiehen tilanne ei edellytä yhtä ilmeisellä tavalla kuin avioliiton solmineen palveluksessa olevan virkamiehen tilanne sitä, että kuolleen virkamiehen eloon jääneelle puolisolle tarjotaan perhe-eläkkeen muodossa korvaavaa tuloa.

91

Komissio katsoo myös, että unionin toimielimen palveluksessa olevien virkamiesten ja palvelusuhteen päättäneiden virkamiesten tilanteet eroavat toisistaan henkilökohtaiselta kannalta. Yhtäältä virkamiehet, jotka solmivat avioliiton ennen palvelussuhteensa päättymistä, ovat komission mukaan nuorempia kuin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan soveltamisalaan kuuluvat virkamiehet. Toisaalta henkilön, joka solmii avioliiton eläkkeellä olevan virkamiehen kanssa, oletetaan jo olevan taloudellisesti riippumaton, joten tämän virkamiehen kuoleman vaikutukset ovat vähäisemmät kuin sellaisessa tapauksessa, jossa virkamies on vastannut kotitaloutensa elatuksesta aktiivisesta palveluksestaan lähtien. Komissio korostaa tältä osin, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 51 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 50 kohdassa ja kolmannen tuomion 72 kohdassa virheellisesti 19.12.2019 annetun tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 69 kohtaa. Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, eloon jääneen puolison taloudellinen suorituskyky voi nimenomaan olla merkityksellinen seikka unionin lainsäätäjälle, kun se vahvistaa henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan mukaisen perhe-eläkkeen myöntämisperusteet, kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa avioliitto on solmittu.

92

Komissio ja neuvosto lisäävät, että unionin yleinen tuomioistuin kieltäytyi ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 56 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 55 kohdassa ja komission osalta kolmannen valituksenalaisen tuomion 77 kohdassa virheellisesti tekemästä päätelmiä 17.6.1993 annetun tuomion Arauxo-Dumay v. komissio (T‑65/92, EU:T:1993:47) 33 kohdasta, koska unionin yleinen tuomioistuin korosti tässä viimeksi mainitussa tuomiossa eroja henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan soveltamisaloihin kuuluvien tilanteiden välillä, koska kyseistä tuomiota kannattelevaa logiikkaa voidaan soveltaa käsiteltävänä oleviin tapauksiin huolimatta siitä, että niistä jokaisessa kyseessä olevien riita-asioiden taustalla olevat tosiseikat ovat erilaiset.

93

Komissio väittää lisäksi, että ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 58 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 57 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 79 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin jätti arvioinnissaan virheellisesti huomiotta henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa säädettyjen avioliiton vähimmäiskestojen taustalla olevan tavoitteen, joka on – kuten 19.12.2019 annetun tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 89 kohdasta ilmenee – perintöjä koskevien sopimusten ja näin ollen sellaisten avioliittojen välttäminen, jotka solmitaan vain perhe-eläkkeen saamiseksi ilman, että avioliitto vastaa asianomaisten henkilöiden välisen suhteen todellisuutta tai vakautta. Unionin yleinen tuomioistuin ei siis ole noudattanut kriteeriä, jonka mukaan tilanteiden rinnastettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon kaikki näille tilanteille ominaiset seikat sekä kaikki oikeussäännöt, joilla säännellään kummankin toisiinsa verrattavan tilanteen asemia. Erityisesti katsoessaan näiden kolmen valituksenalaisen tuomion samoissa kohdissa, että palvelussuhteen päättymisen jälkeen solmittu avioliitto ei vaikuta olennaisesti eloon jääneen puolison tilanteeseen hänen aviovarallisuusoikeuksiensa osalta verrattuna henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 artiklan kohteena olevaan tilanteeseen, unionin yleinen tuomioistuin paitsi jätti kokonaan perustelematta tämän toteamuksen, myös jätti ottamatta huomioon vaaran tilanteesta, jossa tällaista avioliittoa voitaisiin käyttää tekosyynä perintösopimusten tekemiselle.

94

VW, BT, jota AIACE Internationale tukee, ja RN kiistävät nämä väitteet.

95

Aluksi on muistutettava unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, jonka mukaan perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettu yhdenvertaisuus lain edessä on unionin oikeuden yleinen periaate, joka edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla ja että erilaisia tapauksia ei kohdella samalla tavalla, ellei eroa voida objektiivisesti perustella (tuomio 2.9.2021, Belgian valtio (Oleskeluoikeus perheväkivallan tapauksessa), C‑930/19, EU:C:2021:657, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

96

Tilanteiden rinnastettavuutta koskevaa vaatimusta sen selvittämiseksi, onko yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukattu, on arvioitava kaikkien näille tilanteille ominaisten seikkojen kannalta ja etenkin sen toimen, jolla kyseessä oleva erottelu luodaan, tarkoituksen ja päämäärän valossa, ja tässä yhteydessä on otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu. Siltä osin kuin asianomaiset tilanteet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa, niiden erilaisella kohtelulla ei loukata perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisuutta lain edessä (tuomio 2.9.2021, Belgia (oleskeluoikeus perheväkivallan tapauksessa), C‑930/19, EU:C:2021:657, 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

97

Tämän oikeuskäytännön valossa on tutkittava komission ja neuvoston parlamentin tukemana esittämät väitteet, joiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisissa tuomioissa virheellisesti, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan säännösten soveltamisalaan kuuluvat tilanteet ovat rinnastettavissa toisiinsa ja että näitä toisiinsa rinnastettavia tilanteita on kohdeltu eri tavoin avioliiton solmimispäivän mukaan.

98

Tältä osin on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin totesi ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 51, 52 ja 55 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 50, 51 ja 54 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 72, 73 ja 76 kohdassa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan tavoite on, jos avioliiton vähimmäiskestoa koskeva edellytys täyttyy, että eloon jääneelle puolisolle myönnetään perhe-eläke vain tämän puolison ja kuolleen puolison välisten siteiden oikeudellisen luonteen perusteella. Unionin yleinen tuomioistuin totesi myös, että näiden säännösten tavoite on myöntää eloon jääneelle puolisolle korvaava tulo, jonka tarkoituksena on korvata osittain edesmenneen puolison tulojen menetys, koska tämä on palvelussuhteen päättänyt entinen virkamies, joka ei siis enää suorita eläkemaksuja unionin eläkejärjestelmään.

99

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin katsoi lähinnä, että kummallakin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalla säännöksellä on selvästi sama tavoite ja tarkoitus sen oikeuskäytännön valossa, joka on mainittu tämän tuomion 96 kohdassa ja josta unionin yleinen tuomioistuin itse muistutti ensimmäisen ja toisen valituksenalaisen tuomion 44 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 66 kohdassa. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan kyseisten perhe-eläkkeiden pääpiirre on eloon jääneen puolison, sellaisen henkilön asemassa, jolle myönnetään oikeus edellä mainituissa säännöksissä, ja kuolleen entisen virkamiehen välisen suhteen oikeudellisessa luonteessa. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan ainoa ero henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan soveltamisessa liittyy edellytykseen avioliiton vähimmäiskestosta, johon puolestaan vaikuttaa avioliiton solmimispäivä, kun otetaan huomioon virkamiehen henkilöstösääntöjen mukainen asema kyseisenä päivänä, kuten ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 53 kohdasta, toisen valituksenalaisen tuomion 52 kohdasta ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 74 kohdasta yksiselitteisesti ilmenee.

100

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä katsoessaan yhtäältä ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 59 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 58 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 80 kohdassa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan säännösten soveltamisalaan kuuluvat tilanteet olivat rinnastettavissa toisiinsa, ja toisaalta ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 53 ja 60 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 52 ja 59 kohdassa sekä kolmannen valituksenalaisen tuomion 74 ja 81 kohdassa, että näiden säännösten soveltamisalaan kuuluvat tilanteet erosivat toisistaan ainoastaan avioliiton solmimispäivän kannalta virkamiehen henkilöstösääntöjen mukaiseen asemaan nähden.

101

Komissio ja neuvosto, joita parlamentti tukee, väittävät kuitenkin ensinnäkin, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet eroavat olennaisella ja objektiivisella tavalla toisistaan siinä, että avioliiton solmimispäivänä virkamies oli, kun hän kuuluu ensimmäisen säännöksen soveltamisalaan, vielä unionin toimielimen palveluksessa, kun taas toisen säännöksen soveltamisalaan kuuluva virkamies ei enää ollut unionin toimielimen palveluksessa. Unionin yleinen tuomioistuin ei siis ottanut riittävällä tavalla huomioon tätä ominaisuutta, kun se arvioi tilanteiden rinnastettavuutta.

102

Kuten unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti todennut ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 54 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 53 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 75 kohdassa, eloonjääneen puolison ja kuolleen virkamiehen väliseen suhteen oikeudellinen luonne ei kuitenkaan eroa sen mukaan, oliko virkamies avioliiton solmimisajankohtana työelämässä vai ei, eikä sen mukaan, kuinka paljon unionin eläkejärjestelmään oli maksettu eläkemaksuja tai kuinka paljon eläkemaksuja oli vielä maksamatta. Kuten unionin yleinen tuomioistuin on todennut ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 58 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 57 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 79 kohdassa se, solmiko kuollut virkamies avioliiton ennen palvelussuhteen päättymistä vai sen jälkeen, ei myöskään ole omiaan muuttamaan olennaisesti eloon jääneen puolison tilannetta hänen varallisuusoikeuksiensa osalta, joihin kuuluu oikeus perhe-eläkkeeseen korvaavana tulona.

103

On nimittäin korostettava, että avioliiton solmimisajankohta määräytyy yksin tulevien aviopuolisoiden tahdon mukaan. Tämä päätös on virkamiehen vapaan valinnan tulos, ja se perustuu useisiin näkökohtiin, jotka eivät edellytä välttämättä tai ainoastaan sellaisten seikkojen huomioon ottamista, jotka liittyvät siihen, onko hän työelämässä vai ei. Toisin kuin komissio ja neuvosto väittävät, sillä seikalla, oliko kyseinen virkamies palveluksessa kyseisenä päivänä vai ei, ei näin ollen voi olla ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa kyseessä olevien tilanteiden rinnastettavuutta tämän tuomion 96 kohdassa mainittujen kriteerien ja erityisesti henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevien 18 ja 20 artiklan, sellaisina kuin niistä on muistutettu tämän tuomion 98 kohdassa, kohteen ja tarkoituksen kannalta. Unionin yleisen tuomioistuimen edellisessä kohdassa päättelyt perustuvat tältä osin lähinnä tähän kohteeseen, tähän tarkoitukseen ja tähän keskeiseen seikkaan.

104

On totta, että kuten tämän tuomion 99 kohdasta ilmenee, virkamiehen henkilöstösääntöjen mukainen asema avioliiton solmimisajankohtana vaikuttaa avioliiton vähimmäiskestoa koskevaan edellytykseen. Vaadittu aika on vain yksi vuosi silloin, kun avioliitto solmitaan virkamiehen ollessa palveluksessa, mutta sitä pidennetään viiteen vuoteen silloin, kun virkamies avioituu sen jälkeen, kun hän on lopettanut palvelussuhteensa unionin toimielimeen.

105

Kuten VW perustellusti toteaa ja kuten tämän tuomion 102 ja 103 kohdasta ilmenee, virkamiehen henkilöstösääntöjen mukainen asema tai avioliiton solmimisajankohta eivät ole merkityksellisiä seikkoja tilanteiden rinnastettavuuden kannalta, koska niillä ei ole suoraa yhteyttä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitetun perhe-eläkettä koskevan oikeuden kohteeseen, tarkoitukseen ja keskeiseen seikkaan.

106

Tästä syystä on katsottava analogisesti, kuten unionin tuomioistuin on henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 17 artiklassa säädetyn perhe-eläkkeen osalta todennut 19.12.2019 annetun tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 70 kohdassa, että perhe-eläkkeen myöntäminen riippuu periaatteessa vain asianomaisen henkilön ja kuolleen virkamiehen välisten suhteiden oikeudellisesta luonteesta, vaikka unionin tuomioistuin on katsonut kyseisen tuomion 89 kohdassa, että avioliiton vähimmäiskesto on myös edellytys sille, että eloon jääneelle puolisolle voidaan maksaa perhe-eläkettä.

107

Unionin julkishallinnon henkilöstön perhe-eläkkeitä koskevan järjestelmän taustalla on puolisoiden välisten suhteiden oikeudellinen luonne, koska tämä myöntämisedellytys on yhteinen kaikille henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 17-20 ja 27 artiklassa tarkoitetuille perhe-eläkkeille. Avioliiton vähimmäiskestoa koskeva edellytys puolestaan on luonteeltaan liitännäinen puolisoiden välisen suhteen oikeudellista luonnetta koskevaan edellytykseen nähden, koska sen tarkoitus on vain täsmentää, kuinka pitkän ajan oikeudellisen siteen on pitänyt jatkua, jotta perhe-eläke voidaan myöntää. Tätä lisäedellytystä ei myöskään ole sisällytetty tiettyihin perhe-eläkkeisiin, kuten eläkkeisiin, joista säädetään henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 ja 27 artiklassa.

108

Unionin yleinen tuomioistuin on siis perustellusti korostanut ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 52 ja 54 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 51 ja 53 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 73 ja 75 kohdassa esittämissään perusteluissa puolisoiden välisen oikeudellisen siteen merkitystä unionin perhe-eläkejärjestelmälle ominaisena pääasiallisena seikkana ja todennut, ettei virkamiehen henkilöstösääntöjen mukainen asema vaikuta tähän siteeseen.

109

Komissio ja neuvosto väittävät toiseksi, että sellaisen entisen virkamiehen tilanne, joka solmi avioliiton palvelussuhteensa päättymisen jälkeen, ei edellytä eloon jääneelle puolisolle maksettavaa korvaavaa tuloa samalla tavalla kuin sellaisen virkamiehen tilanne, joka solmii avioliiton ollessaan yhä palveluksessa. Tältä osin on riittävää, kun muistutetaan, kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti totesi ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 58 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 57 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 79 kohdassa viittaamalla 19.12.2019 annetun tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 69 kohtaan, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitettujen perhe-eläkkeiden myöntämiselle ei ole asetettu varoja tai varallisuutta koskevia edellytyksiä, joiden mukaan eloonjäänyt puoliso ei kykenisi huolehtimaan elatuksestaan ja jotka osoittaisivat siten, että hän on ollut taloudellisesti riippuvainen kuolleesta puolisosta.

110

Komissio väittää kolmanneksi, että unionin yleinen tuomioistuin ei ottanut huomioon henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa säädetyn avioliiton vähimmäiskeston tavoitetta, jossa on kyse – kuten 19.12.2019 annetun tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 89 kohdasta ilmenee – vilpillisten tai väärinkäyttöä merkitsevien perintösopimusten tekemisen estämisestä. Tältä osin riittää, kun todetaan, että tällä seikalla ei ole merkitystä tilanteiden rinnastettavuuden kannalta. Tämä väite liittyy nimittäin avioliiton vaaditun enemmän tai vähemmän pitkää kestoa koskevaan perusteluun, joten se voidaan esittää vasta siinä vaiheessa, kun arvioidaan todetun erilaisen kohtelun oikeasuhteisuutta.

111

Komission väitteestä, jonka mukaan se, etteivät tilanteet ole rinnastettavissa toisiinsa, käy ilmi myös siitä, että toisin kuin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetään, avioliiton vähimmäiskestoa koskevan edellytyksen soveltaminen lakkaa kyseisessä liitteessä olevan 18 artiklan nojalla silloin, kun eloon jäänyt puoliso huolehtii tai on huolehtinut entisen virkamiehen lasten elatuksesta, tämä seikka ei vaikuta näillä kahdella artiklalla katettujen tilanteiden vertailukelpoisuuden arviointiin. Lasten elatukseen liittyvä edellytys, josta säädetään vain henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 artiklassa, on nimittäin analogisesti tämän tuomion 104 ja 106 kohdassa todetun kanssa samalla tavalla liitännäinen kuin avioliiton vähimmäiskestoa koskeva edellytys, joka sillä on korvattu. Sillä ei näin ollen ole suoraa yhteyttä kyseisessä liitteessä olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitetun perhe-eläkettä koskevan oikeuden kohteeseen, tarkoitukseen ja keskeiseen tekijään.

112

Edellä esitetystä seuraa, että toisin kuin komissio ja neuvosto parlamentin tukemina väittävät, unionin yleisen tuomioistuimen ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 59 ja 60 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 58 ja 59 kohdassa sekä kolmannen valituksenalaisen tuomion 80 ja 81 kohdassa tekemissä päätelmissä ei ole oikeudellista virhettä.

113

Näin ollen on katsottava tehottomaksi komission ja neuvoston väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 56 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 55 kohdassa ja komission osalta kolmannen valituksenalaisen tuomion 77 kohdassa virheellisesti kieltäytynyt tekemästä päätelmiä 17.6.1993 annetun tuomion Arauxo-Dumay v. komissio (T‑65/92, EU:T:1993:47) 33 kohdasta. Vaikka nimittäin oletettaisiin, että tämä väite on perusteltu, unionin yleisen tuomioistuimen tilanteiden vertailtavuudesta esittämät toteamukset perustuvat riittävällä tavalla ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 51-55 ja 58 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 50-54 ja 57 kohdassa sekä kolmannen tuomion 72-76 ja 79 kohdassa esitettyihin perusteluihin riippumatta kyseisten tuomioiden 56, 57 ja 77 kohdassa esitetyistä seikoista.

114

Tästä seuraa, että asiassa C‑118/21 esitetyn ensimmäisen valitusperusteen kolmas osa ja toinen valitusperuste, asiassa C‑117/21 P esitetyn ensimmäisen valitusperusteen kolmas osa ja toinen valitusperuste, asiassa C‑118/21 P esitetyn toisen valitusperusteen kolmas osa ja kolmannen valitusperusteen kaksi ensimmäistä osaa sekä asioissa C‑138/21 P ja C‑139/21 P esitetty ensimmäinen valitusperuste on hylättävä perusteettomina.

115

Näillä valitusperusteilla komissio arvostelee ja neuvosto arvostelee toissijaisesti unionin yleistä tuomioistuinta lähinnä siitä, että se teki valituksenalaisissa tuomioissa tuomioistuinvalvonnan laajuutta koskevan oikeudellisen virheen.

116

Nämä kaksi toimielintä, joita parlamentti tukee, katsovat, että kahden ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 48 kohdan toisessa virkkeessä ja komission osalta kolmannen valituksenalaisen tuomion 70 kohdan toisessa virkkeessä unionin yleinen tuomioistuin sovelsi unionin oikeuskäytäntöä, joka on annettu täysin erilaisessa asiayhteydessä henkilöstöpoliittisten valintojen osalta tilanteissa, joissa lainsäätäjällä on ollut useita vaihtoehtoja. Unionin yleinen tuomioistuin totesi näin ollen erityisesti ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 80 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 84 kohdassa ja komission osalta kolmannen valituksenalaisen tuomion 105 kohdassa virheellisesti, että unionin lainsäätäjän henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa avioliiton vähimmäiskeston osalta tekemä valinta oli luonteeltaan yksinkertaisesti kohtuuton. Näin tehdessään se ulotti valvontansa laajemmalle kuin kyseessä olevan toimenpiteen ”ilmeisen epäasianmukaisuuden tai soveltumattomuuden” valvontaan toimivaltaisten toimielinten tavoitteisiin nähden eli käsiteltävässä asiassa oikeuden väärinkäytön ja petosten estäminen ja unionin talouden turvaaminen. Unionin yleinen tuomioistuin on täten korvannut unionin lainsäätäjän arvioinnin omalla arvioinnillaan ja siis ylittänyt laillisuusvalvonnan rajat.

117

Unionin talouden turvaamista koskevan tavoitteen osalta neuvosto arvostelee unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei se tutkinut henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa tämän tavoitteen valossa, kun se käsitetään sen laajassa merkityksessä, petosten torjuntaa koskevaan tavoitteeseen liittyen. Sen lisäksi, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tutkia, oliko kyseinen säännös ilmeisen soveltumaton näiden tavoitteiden kannalta, neuvosto väittää, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 83 kohdassa ja toisen valituksenalaisen tuomion 87 kohdassa virheellisesti, että unionin eläkejärjestelmän taloudellinen tasapaino ei vaarantuisi, vaikka kyseinen säännös puuttuisi. Unionin oli nimittäin luotava järjestelmä, jolla voidaan välttää petokset, jotka johtuvat unionin eläkkeellä olevien virkamiesten solmimista lumeavioliitoista.

118

Komissio väittää lisäksi, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin vahvisti perustaneensa arvionsa liitteessä VIII olevan 20 artiklan laillisuudesta perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklaan, se poikkesi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, jonka mukaan unionin toimen laillisuuden arviointi perusoikeuksien kannalta ei joka tapauksessa voi perustua väitteisiin, jotka perustuvat kyseisestä toimesta tietyssä yksittäistapauksessa aiheutuvia seurauksia koskeviin päätelmiin. Unionin yleinen tuomioistuin nimittäin korosti komission mukaan erityistä haittaa, jota joillekin henkilöille voi aiheutua ja katsoi käsiteltävän asian erityisten tosiseikkojen perusteella ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 77 ja 78 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 81 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 101–103 kohdassa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII oleva 20 artikla on lainvastainen.

119

VW katsoo, että arvostellessaan unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se tarkasti, oliko unionin lainsäätäjän tekemä valinta kohtuuton, komissio ja neuvosto tulkitsevat ensimmäistä valituksenalaista tuomiota virheellisesti. Unionin yleinen tuomioistuin nimittäin tarkasteli kyseisen tuomion 69–74 kohdassa, oliko kyseisen valinta ilmeisen epäasianmukainen, jolla on ymmärrettävä tarkoitettavan soveltumatonta. VW katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli oikeasuhtaisuutta asianmukaista logiikkaa noudattaen, sellaisena kuin se ilmenee unionin tuomioistuinten oikeuskäytännöstä, ja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että vaikka petosten torjunnan tavoite on perusteltu, toimi, jolla pyrittiin edellyttämään kumoamattoman olettaman perusteella, että avioliiton vähimmäiskeston on oltava viisi kertaa pidempi kuin kyseisessä liitteessä olevassa 18 artiklassa edellytetty kesto, oli ilmeisen soveltumaton ja sillä ylitetään se, mikä oli tarpeen petosten torjuntaa koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.

120

VW katsoo lisäksi, että toisin kuin komissio väittää, unionin yleinen tuomioistuin on hänen tosiasiallista tilannettaan ja perhetilannettaan koskevien toteamusten lisäksi todennut ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa, että erilainen kohtelu aiheutti haittaa paitsi hänelle itselleen myös yleisesti kaikille entisten virkamiesten eloon jääneille puolisoille, jotka olivat solmineet avioliiton virkamiehen palvelussuhteen päättymisen jälkeen, ja näin ollen kaikille henkilöstösääntöjen 20 artiklan soveltamisalaan kuuluville eloon jääneille puolisoille.

121

BT, jota AIACE Internationale tukee, katsoo myös, että unionin yleinen tuomioistuin käytti toisen valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa luonteeltaan yleisiä ilmaisuja viittaamatta nimenomaisesti hänen tapaukseensa ja esittämättä väitteitä käsiteltävän asian tosiseikoista.

122

BT katsoo lisäksi, että kuten unionin tuomioistuin on 19.12.2019 antamassaan tuomiossa HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) katsonut, henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 17 ja 18 artiklassa tarkoitettu avioliiton vähimmäiskestoa koskeva edellytys ei ollut syrjivä tai ilmeisen epäasianmukainen perhe-eläkkeen myöntämisen tavoitteen kannalta, unionin yleisen tuomioistuimen oli arvioitava, oliko kyseisessä liitteessä olevassa 20 artiklassa tarkoitettu avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva edellytys syrjivä, ilmeisen soveltumaton ja tarpeellinen unionin lainsäätäjän asettamien tavoitteiden saavuttamiseksi. Unionin yleinen tuomioistuin suoritti kuitenkin tämän tutkinnan huolellisesti toisessa valituksenalaisessa tuomiossa.

123

RN väittää, että komission väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin rikkoi tuomiovaltansa laajuutta, on epäselvä ja on näin ollen jätettävä tutkimatta, koska komissio ei täsmennä, minkä perhe-eläkkeen tavoitteen kannalta henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan laillisuutta olisi pitänyt arvioida. RN katsoo joka tapauksessa, että unionin yleinen tuomioistuin arvioi eloon jääneiden puolisoiden tilannetta suhteessa tavoitteeseen, jolla pyritään korvaamaan entisten virkamiesten kuolemasta heidän puolisoilleen aiheutuva tulonmenetys.

124

RN väittää lisäksi, että toisin kuin komissio väittää, unionin yleinen tuomioistuin ei tarkastellut pelkästään henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan pätevyyttä arvioidessaan tämän säännöksen soveltamista käsiteltävään asiaan, vaan se totesi kolmannen valituksenalaisen tuomion 83 ja 103 kohdassa, että kyseinen säännös aiheutti erityistä haittaa kokonaiselle henkilöryhmälle eli entisen virkamiehen kanssa avioliiton solmineille eloon jääneille puolisoille.

125

Aluksi on todettava, että toisin kuin RN katsoo, komission väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin arvioi tuomioistuinvalvontansa laajuuden virheellisesti, ei ole epäselvä eikä sitä näin ollen tule jättää tutkimatta tämän tuomion 43 kohdassa mainitun oikeuskäytännön perusteella. Tällä väitteellään kyseinen toimielin arvostelee unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei se soveltanut asianmukaisesti kriteeriä, jonka valossa henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan laillisuutta oli arvioitava.

126

Asiakysymyksen osalta on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin muistutti ensimmäisen ja toisen valituksenalaisen tuomion 46–48 kohdassa sekä kolmannen valituksenalaisen tuomion 68–70 kohdassa perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa mainituista vaatimuksista ja oikeuskäytännöstä, jota sovelletaan erilaisen kohtelun oikeasuhteisuuden tarkasteluun. Se totesi seuraavaksi ensimmäisen ja toisen valituksenalaisen tuomion 49 kohdassa sekä kolmannen valituksenalaisen tuomion 71 kohdassa, että jos henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet ovat rinnastettavissa toisiinsa, sen olisi varmistettava, ettei unionin lainsäätäjä katsonut kohtuuttomasti, että käyttöön otettu erilainen kohtelu voi olla asianmukainen ja tarpeellinen sen yleisen edun mukaisen tavoitteen toteuttamiseksi, johon henkilöstösääntöjen liitteessä 20 olevassa 20 artiklassa säädetyllä avioliiton vähimmäiskestoa koskevalla edellytyksellä pyritään. Todettuaan, että tilanteet olivat toisiinsa rinnastettavissa, se teki tämän arvioinnin ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 65 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 66 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 90 kohdassa ja niitä seuraavissa kohdissa.

127

Kuten komissio ja neuvosto parlamentin tukemina esittävät, unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että kun otetaan huomioon käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaiset henkilöstösääntöjen säännöt ja unionin lainsäätäjälle tältä osin kuuluva laaja harkintavalta, yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukataan ainoastaan silloin, kun lainsäätäjä tekee mielivaltaisen tai selvästi epäasianmukaisen erottelun kyseessä olevan säännöstön tavoitteisiin nähden (ks. vastaavasti tuomio 25.3.2021, Alvarez y Bejarano ym. v. komissio, C‑517/19 P ja C‑518/19 P, EU:C:2021:240, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

128

On katsottava, että tätä oikeuskäytäntöä voidaan soveltaa selvitettäessä oikeasuhtaisuuden vaatimusta, jota edellytetään perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa.

129

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin katsoi ensimmäisen ja toisen valituksenalaisen tuomion 49 kohdassa sekä kolmannen valituksenalaisen tuomion 71 kohdassa, että sen oli tarkistettava, menettelikö unionin lainsäätäjä kohtuuttomasti katsoessaan, että käyttöön otettu erilainen kohtelu voi olla asianmukainen ja tarpeellinen henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetyllä avioliiton vähimmäiskestoa koskevalla edellytyksellä tavoitellun yleisen edun mukaisen tavoitteen saavuttamiseksi. Unionin yleisen tuomioistuimen olisi kuitenkin pitänyt vain tutkia, onko kyseisessä säännöksessä, kun sitä luetaan yhdessä kyseisessä liitteessä olevan 18 artiklan kanssa, tehty erottelu mielivaltainen tai ilmeisen epäasianmukainen tavoitellun yleisen edun mukaisen päämäärän kannalta. Näin tehdessään se jätti ottamatta huomioon sille kuuluvan tuomioistuinvalvonnan laajuuden, koska se tutki virheellisesti oikeasuhtaisuuden vaatimuksen ja teki näin ollen oikeudellisen virheen. Ilman tätä virhettä unionin yleinen tuomioistuin olisi nimittäin käyttänyt toisenlaisia perusteluja ja tehnyt erilaiset päätelmät kuin ne, jotka se teki ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 80, 85 ja 87 kohdassa, toisen valituksenalaisen tuomion 84, 90 ja 92 kohdassa ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 105, 110 ja 112 kohdassa.

130

Tämä tuomioistuinvalvonnan laiminlyönti heijastui myös ensimmäisen valituksenalaisen tuomion 69 kohtaan, toisen valituksenalaisen tuomion 71 kohtaan ja kolmannen valituksenalaisen tuomion 94 kohtaan. Unionin yleinen tuomioistuin nimittäin tutki näiden kohtien perusteella, oliko henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetty avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva edellytys erikseen tarkasteltuna ja kyseisessä liitteessä olevassa 18 artiklassa säädetystä yhden vuoden vähimmäiskestoa riippumatta perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan puitteissa oikeasuhteinen siinä mielessä, ettei sillä ilmeisellä tavalla ylitetty sitä, mikä on tarpeen unionin lainsäätäjän tavoitteleman päämäärän saavuttamiseksi. Kuten tämän tuomion 128 kohdasta ilmenee, unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt myös perusoikeuskirjan kyseisen määräyksen puitteissa tutkia vain se, onko nyt esillä olevassa asiassa todettu erottelu – eli se, että avioliiton edellytetty vähimmäiskesto on henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa viisi kertaa pidempi kuin kyseisessä liitteessä olevan 18 artiklan soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa, vaikka kaikki nämä tilanteet ovat toisiinsa rinnastettavissa – mielivaltainen tai ilmeisen epäasianmukainen unionin lainsäätäjän näillä kahdella säännöksellä tavoitteleman yhteisen päämäärän kannalta.

131

Näin ollen ja ilman, että on tarpeen tutkia muita komission ja neuvoston esittämiä väitteitä, on hyväksyttävä asioissa C‑116/21 P ja C‑117/21 P esitetyn ensimmäisen valitusperusteen kaksi ensimmäistä osaa, asiassa C‑118/21 P esitetyn toisen valitusperusteen kaksi ensimmäistä osaa ja asioissa C‑138/21 P ja C‑139/21 P esitetty toinen valitusperuste.

132

Näin ollen ja ilman, että on tarpeen tutkia asiassa C‑116/21 P esitettyä kolmatta valitusperustetta, asiassa C‑117/21 P esitetyn toisen valitusperusteen kolmatta osaa ja kolmatta valitusperustetta, asiassa C‑118/21 P esitetyn kolmannen valitusperusteen kolmatta osaa ja neljättä valitusperustetta, asiassa C‑138/21 P esitettyä kolmatta ja neljättä valitusperustetta sekä asiassa C‑139/21 P esitettyä kolmatta valitusperustetta, valitukset on hyväksyttävä ja kolme valituksenalaista tuomiota on kumottava.

133

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisen kohdan toisessa virkkeessä määrätään, että jos unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen, se voi itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen.

134

Nyt käsiteltävässä asiassa on katsottava, että kun otetaan huomioon muun muassa se, että asioissa T‑243/18, T‑315/19 ja T‑442/17 RENV nostettujen kumoamiskanteiden perusteista on käyty kontradiktorista näkemystenvaihtoa unionin yleisessä tuomioistuimessa ja niiden tutkiminen ei edellytä ylimääräisiä prosessinjohto- tai tutkintatoimenpiteitä, on katsottava, että nämä kanteet ovat ratkaisukelpoisia ja että niistä on lausuttava lopullisesti.

135

Jotta unionin tuomioistuimella olisi tätä varten käytössään asioiden täydelliset asiakirja-aineistot, unionin tuomioistuimen kirjaamo pyysi esittelevän tuomarin pyynnöstä 21.1.2022 unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoa toimittamaan asioissa T‑243/18 ja T‑315/19 pidettyjen istuntojen äänitallenteet. Unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamo hyväksyi tämän pyynnön 25.1.2022.

136

VW esitti unionin yleisessä tuomioistuimessa asiassa T‑243/18 nostamansa kanteen tueksi kaksi kanneperustetta, jotka koskivat ensisijaisesti henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa koskevaa lainvastaisuusväitettä ja toissijaisesti henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 27 artiklan virheellistä tulkintaa. Se vetosi myös toissijaisesti kyseisen säännöksen lainvastaisuuteen, koska sillä loukataan perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

137

VW väittää asiassa T‑243/18 esittämässään ensimmäisessä kanneperusteessa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalla 20 artiklalla loukataan perusoikeuskirjan 20 ja 52 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta, koska siinä evätään häneltä perusteettomasti oikeus perhe-eläkkeeseen kun siinä asetetaan avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva edellytys, vaikka henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 artiklassa säädetään vain yhden vuoden kestosta.

138

Komissio kiistää nämä väitteet parlamentin ja neuvoston tukemana.

139

On muistutettava, että perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa määrätään, että siinä tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla, kyseisten oikeuksien ja vapauksien keskeistä sisältöä kunnioittaen. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti rajoituksia voidaan säätää ainoastaan, jos ne ovat välttämättömiä ja vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia.

140

Yhdenvertaisen kohtelun periaate on lisäksi perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettu unionin oikeuden yleinen periaate, josta perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa määrätty syrjintäkiellon periaate on erityinen ilmaus (tuomio 29.10.2020, Veselības ministrija, C‑243/19, EU:C:2020:872, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näistä kahdesta periaatteesta muistutetaan myös henkilöstösääntöjen 1 d artiklassa.

141

Unionin tuomioistuin on jo todennut, että perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa vahvistettu kaikenlaisen ikään perustuvan syrjinnän kielto on unionin oikeuden yleisenä periaatteena pakottava, ja tämä kielto riittää itsessään antamaan yksityisille oikeussubjekteille oikeuden, johon nämä voivat vedota sellaisenaan oikeusriidassa, jossa ne ovat osapuolina unionin oikeuden kattamalla alalla (tuomio 17.4.2018, Egenberger, C‑414/16, EU:C:2018:257, 76 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Sama pätee perusoikeuskirjan 20 artiklassa tarkoitettuun yhdenvertaisen kohtelun tai yhdenvertaisuutta lain edessä koskevaan yleiseen periaatteeseen.

142

Kuten tämän tuomion 95 kohdassa on jo todettu, yhdenvertaisen kohtelun yleinen periaate edellyttää unionin lainsäätäjältä perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan vaatimusten mukaisesti, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti perustella. Erilainen kohtelu on perusteltua, kun se perustuu objektiiviseen ja kohtuulliseen perusteeseen eli kun se vastaa asianomaisessa lainsäädännössä hyväksyttävästi tavoiteltua päämäärää ja kun tämä erilainen kohtelu on oikeassa suhteessa asianomaisella kohtelulla tavoiteltuun päämäärään (tuomio 22.5.2014, Glatzel, C‑356/12, EU:C:2014:350, 43 kohta).

143

Kuten tämän tuomion 96 kohdassa on todettu, tilanteiden rinnastettavuutta koskevaa vaatimusta sen selvittämiseksi, onko yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukattu, on arvioitava kaikkien näille tilanteille ominaisten seikkojen kannalta ja etenkin sen toimen, jolla kyseessä oleva erottelu luodaan, tarkoituksen ja päämäärän valossa, ja tässä yhteydessä on otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu. Kun tilanteet eivät ole toisiinsa rinnastettavissa, niiden erilaisella kohtelulla ei loukata perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettua oikeutta yhdenvertaisuuteen lain edessä.

144

Lisäksi on palautettava mieleen tämän tuomion 127 kohdassa mainittu unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, jonka mukaan silloin, kun on kyse nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaisista henkilöstösääntöjen säännöistä ja unionin lainsäätäjälle tältä osin kuuluvasta laajasta harkintavallasta, yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukataan ainoastaan silloin, kun unionin lainsäätäjä tekee mielivaltaisen tai selvästi epäasianmukaisen erottelun kyseessä olevan säännöstön tavoitteisiin nähden.

145

VW:n asiassa T‑243/18 esittämää lainvastaisuusväitettä, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa perusoikeuskirjan 20 ja 52 artiklan kannalta, on tarkasteltava tämän oikeuskäytännön ja perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan vaatimusten valossa.

146

Ensinnäkin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitettujen tilanteiden rinnastettavuudesta on katsottava tämän tuomion 98–113 kohdassa esitetyistä syistä, että nämä tilanteet ovat toisiinsa rinnastettavissa.

147

Toiseksi on todettava, että kun unionin lainsäätäjä on säätänyt näissä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa säännöksissä eri pituisista avioliiton vähimmäiskestoista, se on kohdellut toisiinsa rinnastettavia tilanteita eri tavoin.

148

Kolmanneksi on tutkittava, onko tämä erilainen kohtelu yhteensopiva perusoikeuskirjan 20 artiklan kanssa siten, että se täyttää sen 52 artiklan 1 kohdassa määrätyt kriteerit, joista muistutetaan tämän tuomion 139 kohdassa.

149

Ensinnäkin on kiistatonta, että mainitusta erilaisesta kohtelusta on säädetty lailla perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, koska se on seurausta henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevasta 20 artiklasta, luettuna yhdessä kyseisessä liitteessä olevan 18 artiklan kanssa. Näissä unionin oikeuden säännöksissä säädetään avioliiton vähimmäiskestoa koskevista täsmällisesti ilmaistuista edellytyksistä, jotka määrittävät yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden käyttämistä koskevan rajoituksen ulottuvuuden (ks. edellytyksestä, jonka mukaan perusoikeuksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla, tuomio 26.4.2022, Puola v. parlamentti ja neuvosto, C‑401/19, EU:C:2022:297, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

150

Toiseksi kyseessä olevalla erilaisella kohtelulla perhe-eläkejärjestelmään tehtävällä rajoituksella kunnioitetaan yhdenvertaisen kohtelun periaatteen keskeistä sisältöä perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Tällä rajoituksella ei nimittäin kyseenalaisteta tätä periaatetta sellaisenaan, koska se koskee vain rajallista kysymystä avioliiton vähimmäiskeston vaatimuksesta, joka kuolleiden virkamiesten tai entisten virkamiesten eloon jääneiden puolisoiden on täytettävä, jotta he voivat saada oikeuden perhe-eläkkeeseen ilman, että näiltä puolisoilta evätään mahdollisuus saada tällaista eläkettä kummassakin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitetussa tapauksessa.

151

Kolmanneksi mainittu rajoitus vastaa perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaista yleistä etua koskevaa tavoitetta, joka on oikeuden väärinkäytösten ja petosten estäminen, koska niiden kieltäminen on unionin oikeuden yleinen periaate, jota oikeussubjektien on noudatettava (tuomio 6.2.2018, Altun ym., C‑359/16, EU:C:2018:63, 49 kohta). Unionin tuomioistuin on nimittäin jo todennut, että edellytyksellä, jonka mukaan avioliiton on oltava kestänyt tietyn vähimmäisajan, jotta eloonjääneelle puolisolle voidaan myöntää perhe-eläke, pyritään varmistamaan asianomaisten henkilöiden välisten suhteiden todenperäisyys ja vakaus (ks. tältä osin tuomio 19.12.2019, C‑460/18 P, HK v. komissio, EU:C:2019:1119, 89 kohta). Kyseessä on yhtenäinen kriteeri, jota sovelletaan erotuksetta kaikkiin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan soveltamisalaan kuuluviin eloon jääneisiin puolisoihin ja jonka tarkoituksena ei ole olettaa eloon jääneen puolison syyllistyneen väärinkäytöksiin tai petoksiin vaan estää tällaiset väärinkäytökset tai petokset.

152

Mitä neljänneksi tulee oikeasuhteisuuden tutkimiseen, arvioitaessa unionin oikeuden säännöksen laillisuutta yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kannalta ja unionin lainsäätäjälle henkilöstösääntöjen säännöksiä koskevissa asioissa kuuluvan laajan harkintavallan vuoksi, on tutkittava, kuten tämän tuomion 127 ja 144 kohdassa on muistutettu, merkitseekö se, että eloon jääneille puolisoille, jotka ovat solmineet virkamiehen kanssa avioliiton sen jälkeen, kun hänen palvelussuhteensa on päättynyt, on asetettu edellytys avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestosta, kun taas tämä vähimmäiskesto on henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 artiklan mukaan vain yhden vuoden, kun avioliitto on solmittu yhä palveluksessa olevan virkamiehen kanssa, sitä, että tässä liitteessä olevassa 20 artiklassa säädetään erottelusta, joka on mielivaltainen tai selvästi epäasianmukainen tämän tuomion edellisessä kohdassa muistutettuun yleistä etua koskevaan tavoitteeseen nähden.

153

Unionin tuomioistuin on jo todennut, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 17 artiklassa säädetty yhden vuoden vähimmäiskestoa koskeva edellytys ei ole mielivaltainen eikä ilmeisen soveltumaton tähän tavoitteeseen nähden; tämä arvio pätee soveltuvin osin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 artiklassa säädettyyn yhden vuoden vähimmäiskestoa koskevaan edellytykseen (ks. analogisesti tuomio 19.12.2019, HK v. komissio, C‑460/18 P, EU:C:2019:1119, 90 kohta).

154

Kuten komissio neuvoston ja parlamentin tukemana on pääasiallisesti todennut kirjelmissään ja unionin yleisessä tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa, se, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa edellytetään avioliiton pidempää vähimmäiskestoa kuin mitä kyseisen liitteen 18 artiklassa edellytetään, ei ole mielivaltainen tai ilmeisen epäasianmukainen vaatimus. Kyseisessä 20 artiklassa tarkoitetussa tilanteessa, jolle on ominaista se, että avioliitto solmitaan virkamiehen palvelussuhteen päättymisen jälkeen, väärinkäytöksiin tai petoksiin kannustamista voi edesauttaa virkamiehen kuoleman mahdollisimman suuri ennakoitavuus ja lähestyminen, kun tämä palvelussuhteen päättyminen johtuu henkilöstösääntöjen 52 artiklassa tarkoitetusta eläkkeelle siirtymisestä.

155

Näin ollen on katsottava, että kun unionin lainsäätäjä on vahvistanut henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa avioliiton vähimmäiskestoksi viisi vuotta väärinkäytösten ja petosten estämiseksi, vaikka tämä kesto on vain yhden vuoden kyseisessä liitteessä olevalla 18 artiklalla katetuissa tilanteissa, unionin lainsäätäjä ei ole sille kuuluvan laajan harkintavallan puitteissa tehnyt mielivaltaista tai selvästi epäasianmukaista erottelua.

156

Edellä esitetystä seuraa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa käyttöön otettu erilainen kohtelu on yhteensopiva perusoikeuskirjan 20 artiklan kanssa eikä ole tarpeen tutkia tavoitetta, joka koskee unionin taloudellisten etujen suojaamista ja johon komissio vetosi unionin yleisessä tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa.

157

Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa koskevaa lainvastaisuusväitettä, on näin ollen hylättävä.

158

VW väittää asiassa T‑243/18 esittämässään toisessa kanneperusteessaan, että komissio teki oikeudellisen virheen henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 27 artiklan tulkinnassa siltä osin kuin tätä säännöstä voidaan VW:n mukaan tulkita vain siten, että siinä tarkoitetaan tilannetta, jossa avioliitto on solmittu sellaisen avioeron jälkeen, joka koski eri henkilöitä. Toissijaisesti VW esittää mainitun säännöksen lainvastaisuutta koskevan väitteen siltä osin kuin sillä loukataan perusoikeuskirjan 20 ja 52 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta.

159

Komissio, jota parlamentti ja neuvosto tukevat, kiistää nämä argumentit ja viittaa muun muassa siihen, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 27 artiklan sanamuoto on selkeä. Koska komissio oli vastineessaan väittänyt, että toista kanneperustetta ei voida ottaa tutkittavaksi, se ilmoitti vastauskirjelmässään luopuvansa tästä oikeudenkäyntiväitteestä tämän kanneperusteen ensisijaisen osan osalta pitäytyen kuitenkin kyseisen kanneperusteen toisessa osassa esittämissään väitteissä. Se toteaa tämän viimeksi mainitun seikan osalta muun muassa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 27 artiklan lainvastaisuutta koskeva väite on jätettävä tutkimatta, koska kannekirjelmä ei ole riittävän selkeä toisen kanneperusteen kyseisen osan osalta.

160

Ensinnäkin oikeudellisesta virheestä, jonka komissio väitetysti teki henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 27 artiklan tulkinnassa, on todettava, kuten komissio vastineessaan korostaa, että tällä artiklalla säännellään sen selkeän sanamuodon mukaan yksinomaan virkamiehen tai entisen virkamiehen eronneiden puolisoiden oikeutta perhe-eläkkeeseen. Ilman, että on tarpeen tulkita kyseisen artiklan kolmannessa kohdassa olevaa ilmaisua ”menee uudelleen naimisiin”, on kuitenkin selvää, että VW oli puolisonsa kuolinpäivänä entisen virkamiehen aviopuoliso, ei eronnut puoliso, joten hän ei kuulunut perhe-eläkettä koskevan oikeutensa osalta henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 27 artiklan vaan ainoastaan kyseisessä liitteessä olevan 20 artiklan soveltamisalaan. Kuten ensimmäisen kanneperusteen hylkäämisestä seuraa, tämä artikla ei ole lainvastainen, eikä siinä näin ollen sellaisenaan evätä VW:n tilanteen kaltaisessa tilanteessa olevilta eloon jääneiltä puolisoilta oikeutta perhe-eläkkeeseen, kunhan kyseisessä 20 artiklassa tarkoitetut edellytykset täyttyvät.

161

Toiseksi on muistutettava henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 27 artiklan lainvastaisuutta koskevasta väitteestä, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklasta ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 76 artiklasta ilmenee, että ensimmäisessä oikeusasteessa nostetussa kanteessa on muun muassa mainittava oikeudenkäynnin kohde riittävän selvästi ja täsmällisesti, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja unionin tuomioistuimet harjoittaa valvontaansa. Erityisesti kanteessa esitetyt vaatimukset on muotoiltava yksiselitteisesti, jottei unionin tuomioistuin lausuisi kanteen ulkopuolelta tai jättäisi lausumatta jostakin kanneperusteesta (ks. vastaavasti määräys 3.12.2019, WB v. komissio, C‑271/19 P, ei julkaistu, EU:C:2019:1037, 15 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

162

Vaikka muodolliselta kannalta VW:n kannekirjelmässä yksilöidään kaksi osaa toisessa kanneperusteessa, on todettava, että seikat, joilla on tarkoitus tukea tämän kanneperusteen toista osaa, johon on vedottu ensimmäiseen osaan nähden toissijaisesti, ovat liian ylimalkaisia, jotta unionin tuomioistuimet voisivat arvioida, ovatko ne mahdollisesti perusteltuja. Sen otsikko ja sisältö muodostuvat yleisistä toteamuksista, joiden perusteella sitä ei voida tutkia täsmällisesti. Erityisesti kyseisessä kannekirjelmässä ei mitenkään selitetä, millä tavoin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalla 27 artiklalla loukataan perusoikeuskirjan 20 ja 52 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta.

163

Tästä seuraa toisen kanneperusteen toisen osan osalta, että VW:n nostama kanne ei täytä unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 76 artiklan d alakohdan vaatimuksia, ja se on tästä syystä jätettävä tutkimatta.

164

Edellä esitetyn perusteella toinen kanneperuste ja näin ollen VW:n asiassa T‑243/18 nostama kanne on hylättävä.

165

Asiassa T‑315/19 unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamansa kanteen tueksi BT on esittänyt AIACE Internationalen tukemana kaksi kanneperustetta. Ensimmäinen kanneperuste koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa vahvistetun avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskevan edellytyksen lainvastaisuutta ja toinen kanneperuste henkilöstösääntöjen 1 d artiklan rikkomista.

166

Komissio, jota parlamentti ja neuvosto tukevat, kiistää nämä väitteet.

167

Alustavasti on todettava, että BT:n unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamassaan kanteessa esittämä päättely perustuu kokonaisuudessaan lähinnä siihen, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa, kun sitä luetaan yhdessä kyseisessä liitteessä olevan 18 artiklan kanssa, ei noudateta yhdenvertaisen kohtelun ja ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteita. Näin ollen BT vetoaa kannekirjelmässään muodollisesti esitetyistä kahdesta perusteesta huolimatta vain yhteen ainoaan kanneperusteeseen, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuutta näiden periaatteiden kannalta.

168

Lisäksi on korostettava, että vastauksessaan ja tämän jälkeen unionin yleisessä tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa BT täsmensi vetoavansa myös henkilöstösääntöjen 1 d artiklan 6 kohdassa vahvistetun huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiin. Kannekirjelmässä mainitaan tosin vain 1 d artiklan rikkominen, joten BT:n voitaisiin katsoa viitanneen implisiittisesti henkilöstösääntöjen kyseisen artiklan 6 kohtaan. BT:n unionin yleiselle tuomioistuimelle jättämässään kannekirjelmässä esittämistä perusteluista ei kuitenkaan ilmene, että hän aikoi vedota minkäänlaiseen huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiin, koska hänen esittämänsä perustelut koskivat nimittäin vain yhdenvertaisen kohtelun ja ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteiden loukkaamista. Tältä osin on lisäksi korostettava, että komissio ei vastineessaan käsitä toista kanneperustetta siten, että sillä tarkoitetaan huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiä.

169

Näin ollen tämän tuomion 161 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti ja kun otetaan huomioon se, että komissio vetosi unionin yleisessä tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa huolenpitovelvollisuuteen perustuvan kanneperusteen tutkimatta jättämiseen, on katsottava, että tämän tuomion 165 kohdassa tarkoitetun toisen kanneperusteen ei voida katsoa kattavan, sen enempää kuin ensimmäisenkään kanneperusteen, henkilöstösääntöjen 1 d artiklan 6 kohdassa tarkoitetun huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiä.

170

Näiden alustavien huomioiden valossa on tarkasteltava ainoa kanneperuste, jossa vedotaan henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuuteen yhdenvertaisen kohtelun ja ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteen kannalta.

171

Tältä osin on todettava ensinnäkin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklaa koskevasta lainvastaisuusväitteestä, että siltä osin kuin se perustuu yhdenvertaisen kohtelun periaatteen, sellaisena kuin se on vahvistettu perusoikeuskirjan 20 artiklassa ja sellaisena kuin siitä on muistutettu henkilöstösääntöjen 1 d artiklassa, loukkaamiseen, on aiheellista viitata tämän tuomion 139–156 kohtaan ja hylätä samoilla perusteilla tämä ainoan kanneperusteen ensimmäinen osa.

172

Toiseksi henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa koskevasta lainvastaisuusväitteestä, joka koskee ikään perustuvan syrjinnän kieltoa koskevan periaatteen loukkaamista, sellaisena kuin tämä periaate on vahvistettu perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa ja sellaisena kuin siitä on muistutettu henkilöstösääntöjen 1 d artiklassa, on ensinnäkin muistutettava, kuten tämän tuomion 146 kohdassa todetaan, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet ovat rinnastettavissa toisiinsa.

173

Toiseksi on todettava, että säätäessään kyseisissä 18 ja 20 artiklassa eri pituisista avioliiton vähimmäiskestoista, unionin lainsäätäjä on vahvistanut välillisesti ikään perustuvan erilaisen kohtelun.

174

Kuten tämän tuomion 99 ja 154 kohdassa todetaan, yhtäältä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 18 ja 20 artiklan soveltamisaloihin kuuluvat tilanteet eroavat toisistaan avioliiton solmimispäivän osalta sen mukaan, oliko virkamiehen palvelussuhde päättynyt henkilöstösääntöjen 47 artiklan mukaisella tavalla, ja toisaalta tällainen palvelussuhteen päättyminen tapahtuu olennaisilta osin ja kuten asianosaisten yhteneväisistä väitteestä käy ilmi, eläkkeelle siirtämisellä henkilöstösääntöjen 52 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Kun otetaan huomioon, että kyseisessä 52 artiklassa säädetään – kuten BT on unionin yleiselle tuomioistuimelle jättämässään vastauskirjelmässä korostanut – sen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä tulkittuna, että vanhuuseläkettä saavat virkamiehet voidaan siirtää eläkkeelle henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa tarkoitetulla tavalla 58-70 vuoden iässä, on todettava, että kyseisessä 20 artiklassa tarkoitetut entiset virkamiehet ovat yleensä solmineet avioliiton myöhemmällä iällä kuin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 artiklassa tarkoitetut entiset virkamiehet.

175

Tästä seuraa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa, luettuna yhdessä kyseisessä liitteessä olevan 18 artiklan kanssa, säädetään välillisesti virkamiehen ikään perustuvasta erilaisesta kohtelusta, ja on täsmennettävä, että se, että virkamiehet voivat henkilöstösääntöjen 52 artiklan nojalla siirtyä eläkkeelle ja saada vanhuuseläkettä siten, että ikäero ääritapausten välillä voi olla 12 vuotta, ei riitä kumoamaan sitä, että tämä erilainen kohtelu perustuu ikään (ks. vastaavasti tuomio 2.4.2020, Comune di Gesturi, C‑670/18, EU:C:2020:272, 26–28 kohta).

176

Kolmanneksi on viitattava tämän tuomion 148–154 kohtaan ja katsottava samoilla perusteilla ilman, että on tarpeellista tutkia komission unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämässä vastauskirjelmässä esittämää tavoitetta, joka koskee unionin taloudellisten etujen suojaamista, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa käyttöön otettu välillisesti ikään perustuva erilainen kohtelu on yhteensoveltuva ikään perustuvan syrjinnän kieltoa koskevan periaatteen kanssa, sellaisena kuin se on vahvistettu perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa.

177

Näin ollen ainoan kanneperusteen toinen osa, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuutta ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteeseen nähden, on hylättävä.

178

Edellä esitetyn perusteella ainoa kanneperuste, joka perustuu henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa koskevaan lainvastaisuusväitteeseen, ja näin ollen BT:n asiassa T‑315/19 nostama kanne on hylättävä.

179

Alustavasti on muistutettava, että unionin tuomioistuimen on ratkaistava kanne lopullisesti vain sen käsiteltäväksi saatetun asian rajoissa (tuomio 23.11.2021, neuvosto v. Hamas, C‑833/19 P, EU:C:2021:950, 78 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

180

RN vetosi unionin yleisessä tuomioistuimessa asiassa T‑442/17 RENV nostamansa kanteen tueksi kolmeen kanneperusteeseen. Koska unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kolmannessa valituksenalaisessa tuomiossa ensimmäisen ja kolmannen kanneperusteen ja koska RN ei ollut vastavalituksen yhteydessä riitauttanut kyseisen tuomion näitä kahta perustetta koskevia osia, se, että unionin tuomioistuin kumoaa kyseisen tuomion, ei kyseenalaista tätä viimeksi mainittua siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kyseiset kanneperusteet. RN olisi nimittäin voinut tehdä liitännäisvalituksen riitauttaakseen sen, että unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyn ensimmäisen ja kolmannen kanneperusteen, sillä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 178 artiklan 1 kohdassa määrätään, että liitännäisvalituksessa voidaan vaatia unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun kumoamista kokonaan tai osittain, mutta toisin kuin valituksessa esitettäviä vaatimuksia koskevassa työjärjestyksen 169 artiklan 1 kohdassa, siinä ei rajata kumoamisvaatimuksen kohdetta unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun tuomiolauselmaan tai määräysosaan sisältyvään lopputulokseen. Koska asiassa ei ole tehty liitännäisvalitusta, kolmas valituksenalainen tuomio on lainvoimainen ensimmäisen ja kolmannen valitusperusteen hylkäämisen osalta (ks. analogisesti tuomio 23.11.2021, neuvosto v. Hamas, C‑833/19 P, EU:C:2021:950, 81 ja 82 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

181

Tästä seuraa, että unionin tuomioistuimen on asiassa T‑442/17 RENV nostetun kanteen yhteydessä lausuttava ainoastaan RN:n unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämästä toisesta kanneperusteesta. Tältä osin on todettava, että komissio on riitauttanut unionin yleisessä tuomioistuimessa tämän kanneperusteen tutkittavaksi ottamisen. Tämä oikeudenkäyntiväite on kuitenkin hylättävä niistä syistä, joihin unionin yleinen tuomioistuin vetosi kolmannen valituksenalaisen tuomion 62 ja 63 kohdassa ja joita komissio ei ole valituksessaan kiistänyt.

182

Näiden alustavien toteamusten perusteella on todettava, että RN väittää toisessa kanneperusteessaan, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII oleva 20 artikla, luettuna yhdessä kyseisessä liitteessä olevan 18 artiklan kanssa, on lainvastainen, koska sillä loukataan perusoikeuskirjan 20 artiklassa ja 21 artiklan 1 kohdassa vahvistettuja ja henkilöstösääntöjen 1 d artiklassa mainittuja yhdenvertaisen kohtelun ja ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteita sekä suhteellisuusperiaatetta.

183

Komissio kiistää tämän väitteen parlamentin tukemana.

184

Tältä osin on viitattava tämän tuomion 171–176 kohtaan ja hylättävä samoilla perusteilla toinen kanneperuste ja näin ollen RN:n asiassa T‑442/17 RENV nostama kanne.

185

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos valitus hyväksytään ja unionin tuomioistuin ratkaisee itse riidan lopullisesti, se tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

186

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, jota sovelletaan valituksen käsittelyssä työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

187

Koska VW on valitusten hyväksymisen jälkeen hävinnyt asian ja koska komissio ja neuvosto ovat vaatineet hänen velvoittamistaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, VW on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan näille kahdelle toimielimelle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut sekä ensimmäisessä oikeusasteessa asiassa T‑243/18 että asioissa C‑116/21 P ja C‑139/21 P tehdyissä valituksissa.

188

Koska BT on valitusten hyväksymisen jälkeen hävinnyt asian ja koska komissio ja neuvosto ovat vaatineet hänen velvoittamistaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, VW on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan näille kahdelle toimielimelle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut sekä ensimmäisessä oikeusasteessa asiassa T‑315/19 että asioissa C‑117/21 P ja C‑138/21 P tehdyissä valituksissa.

189

Koska RN on valituksen hyväksymisen jälkeen hävinnyt asian ja koska komissio on vaatinut hänen velvoittamistaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, RN on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan komissiolle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut sekä ensimmäisessä oikeusasteessa asioissa F‑104/15 ja T‑442/17 RENV että nyt käsiteltävissä valituksissa asiassa C‑118/21 P. Koska komissio ei sitä vastoin ole vaatinut RN:n velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikuluja asiassa T‑695/16 P, kumpikin asianosainen on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan kyseisessä asiassa.

190

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 4 kohdassa määrätään, että jos ensimmäisessä oikeusasteessa väliintulijana esiintynyt ei ole itse valittanut ratkaisusta, se voidaan velvoittaa korvaamaan oikeudenkäyntikulut muutoksenhakumenettelyssä vain, jos se on osallistunut asian käsittelyn kirjalliseen tai suulliseen vaiheeseen unionin tuomioistuimessa. Kun tällainen asianosainen osallistuu oikeudenkäyntiin, unionin tuomioistuin voi määrätä, että sen on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan.

191

Näiden määräysten mukaisesti parlamentti ja AACE Internationale, jotka olivat ensimmäisessä oikeusasteessa väliintulijoina ja ovat osallistuneet asian käsittelyyn unionin tuomioistuimessa, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan kaikissa asioissa, joissa ne ovat väliintulijoina ensimmäisessä oikeusasteessa ja muutoksenhauissa, mukaan lukien parlamentin osalta asioissa F‑104/15 ja T‑695/16 P.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: