–

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. A. M. de Ree, M. K. Bulterman ja J. M. Hoogveld,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään H. van Vliet ja C. Valero,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (EUVL 2003, L 299, s. 9) 7 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat pääasian kantaja ja Staatssecretaris van Financiën (valtiovarainministeriön valtiosihteeri, Alankomaat) ja joka koskee sen palkan määrää, johon kantajalla on oikeus palkallisen vuosiloman aikana.

3

Direktiivin 2003/88 johdanto-osan toisessa, neljännessä, viidennessä ja kuudennessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

4

Tämän direktiivin 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Tarkoitus ja soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä vahvistetaan turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten.

2.   Tämä direktiivi koskee:

– –”

5

Kyseisen direktiivin 7 artiklassa, jonka otsikko on ”Vuosiloma”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

2.   Palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy.”

6

Valtion yleisen virkamiessäännöstön (Algemeen Rijksambtenarenreglement), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä ARAR), 22 §:n 1 momentin mukaan virkamiehillä on oikeus vuosilomaan täydellä palkalla.

7

ARAR:n 37 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Jos virkamies on työkyvytön sairauden vuoksi, hänellä on oikeus palkanmaksun jatkumiseen 52 viikon ajalta. Jos työkyvyttömyys jatkuu, hänellä on tämän jälkeen oikeus saada 70 prosenttia palkastaan.

– –

5.   Edellä 1 momentista poiketen virkamiehellä on 1 momentissa tarkoitetun 52 viikon ajanjakson päättymisen jälkeenkin oikeus palkanmaksun jatkumiseen niistä tunneista, joina hän on tehnyt sopivaa työtä tai olisi tehnyt, jos hänelle olisi tarjottu kyseistä työtä.”

8

Pääasian kantaja on Belastingdienstin (Alankomaiden verohallinto) palveluksessa. Hän on 24.11.2015 lähtien ollut pitkäaikaisesti osittain työkyvytön sairauden vuoksi, ja hän on osallistunut kuntoutusohjelmaan työhönpaluuta varten.

9

Pääasian kantaja sai ARAR:n 37 §:n 1 momentin mukaisesti täyden palkan ensimmäisen työkyvyttömyysvuoden ajalta – eli 24.11.2016 saakka – ja 70 prosenttia palkasta tämän ajankohdan jälkeen. Hän sai 37 §:n 5 momentin nojalla kuitenkin täyden palkan niiltä tunneilta, joina hänet katsottiin työkykyiseksi.

10

Pääasian kantaja oli vuosilomalla 25.7.–17.8.2017, ja hänelle maksettiin tältä ajalta korvaus, jonka määrä vastasi hänen 24.11.2016 alkaen saamaansa palkkaa, eli tunneilta, jolloin hän ei ollut työkykyinen, 70 prosenttia palkasta ja tunneilta, joina hänen katsottiin olevan työkykyinen, 100 prosenttia palkasta.

11

Pääasian kantaja riitautti tämän palkan määrän valtiovarainministeriön valtiosihteerille tekemässään oikaisuvaatimuksessa ja väitti, että hänen olisi pitänyt saada tämän loman ajalta täysi palkka. Valtiovarainministeriön valtiosihteerin hylättyä oikaisuvaatimuksen 13.10.2017 tekemällään päätöksellä pääasian kantaja valitti tästä ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen Rechtbank Overijsseliin (Overijsselin alioikeus, Alankomaat).

12

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että ARAR:n 22 § 1 momentissa säädetään, että virkamiehillä on oikeus vuosilomaan ”täydellä palkalla”. Sen mukaan tämä täyden palkan käsite liittyy palkkaan, joka maksetaan työskentelyjaksoa, jonka kuluessa vuosilomaa haetaan, edeltävältä työskentelyjaksolta (jäljempänä viitekausi), eli pääasiassa tämän tuomion 10 kohdassa tarkoitettuun palkkaan. Valtiovarainministeriön valtiosihteerin kanta oli siten kansallisen lainsäädännön mukainen.

13

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että direktiivissä 2003/88 taataan oikeus vähintään neljän viikon pituiseen palkalliseen vuosilomaan myös täyden työkyvyttömyyden aikana, mutta siinä ei ole mainintaa tämän vuosiloman aikana maksettavan palkan määrästä.

14

Tämä tuomioistuin muistuttaa, että 16.3.2006 antamassaan tuomiossa Robinson-Steele ym. (C‑131/04 ja C‑257/04, EU:C:2006:177) ja 20.1.2009 antamassaan tuomiossa Schultz-Hoff ym. (C‑350/06 ja C‑520/06, EU:C:2009:18) unionin tuomioistuin katsoi, että työntekijälle on maksettava ”normaalia” palkkaa vuosilomansa aikana. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tässä yhteydessä, että palkka, jota pääasian kantajalle on hänen vuosilomansa aikana maksettu, on sama kuin palkka, jota hänelle on maksettu viitekauden aikana.

15

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa kuitenkin myös, että unionin tuomioistuin on 20.1.2009 antamansa tuomion Schultz-Hoff ym. (C‑350/06 ja C‑520/06, EU:C:2009:18) 25 kohdassa täsmentänyt, että palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tarkoitus eroaa sairauslomaoikeuden tarkoituksesta.

16

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii tämän seikan johdosta, vaikuttaako asianomaisen työntekijän oikeuteen saada palkallista vuosilomaa se, että palkallisen vuosiloman aikana maksettavan palkan määrää määritettäessä otetaan huomioon työkyvyttömyydestä johtunut palkan alentaminen.

17

Tässä tilanteessa Rechtbank Overijssel päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

18

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ennakkoratkaisukysymyksillään, joita on tarkasteltava yhdessä, pääasiallisesti, onko direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille säännöksille ja käytännöille, joiden mukaan silloin, kun sairauden vuoksi työkyvytön työntekijä käyttää oikeuttaan palkalliseen vuosilomaan, tämän palkallisen vuosiloman aikana maksettavan palkan määrää määritettäessä otetaan huomioon hänen viitejaksolta saamansa palkan hänen työkyvyttömyydestään johtunut alentuminen.

19

Tässä yhteydessä on ensinnäkin muistutettava, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee suoraan, että kyseisessä säännöksessä vahvistetaan jokaisen työntekijän oikeus vähintään neljän viikon palkalliseen vuosilomaan. Tätä oikeutta on pidettävä unionin työ- ja sosiaalioikeuden periaatteena, jolla on erityinen merkitys ja jonka toimivaltaiset kansalliset viranomaiset voivat panna täytäntöön ainoastaan itse direktiivissä 2003/88 nimenomaisesti määritellyissä rajoissa (ks. vastaavasti tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca, C‑762/18 ja C‑37/19, EU:C:2020:504, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

20

Koska oikeus palkalliseen vuosilomaan vahvistetaan direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa, on todettava toiseksi, että direktiivin säännöksillä pyritään työntekijöiden turvallisuuden, hygienian ja terveyden parantamiseen työssä, kuten sen johdanto-osan neljännestä perustelukappaleesta ilmenee.

21

Tämän direktiivin johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa täsmennetään lisäksi, että ”kaikilla työntekijöillä olisi oltava asianmukaiset lepoajat”.

22

Kyseisen direktiivin 1 artiklassa säädetään siten, että tässä direktiivissä vahvistetaan turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten ja että se koskee muun muassa vähimmäisvuosilomaa.

23

Nämä tavoitteet huomioon ottaen on selvää, että direktiivin 2003/88 7 artiklassa vahvistetulla vuosilomaoikeudella on kaksi tarkoitusta eli sillä pyritään sen mahdollistamiseen, että yhtäältä työntekijä voi levätä työsopimuksen mukaisten tehtäviensä suorittamisesta, ja toisaalta, että hänellä on aikaa rentoutumiseen ja vapaa-aikaan (tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca, C‑762/18 ja C‑37/19, EU:C:2020:504, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

24

Työntekijän on näet hänen turvallisuutensa ja terveytensä suojelemiseksi tavallisesti saatava tosiasiallinen lepoaika (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2009, Schultz-Hoff ym., C‑350/06 ja C‑520/06, EU:C:2009:18, 23 kohta).

25

Lisäksi direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa vahvistetun palkallisen vuosilomaoikeuden tarkoitus – joka erottaa tämän loman muista vapaista, joilla on eri tarkoitus, kuten sairauslomasta, jolla pyritään mahdollistamaan työntekijän toipuminen sairaudesta (ks. vastaavasti tuomio 30.6.2016, Sobczyszyn, C‑178/15, EU:C:2016:502, 25 kohta) – perustuu olettamaan, jonka mukaan työntekijä on tosiasiallisesti työskennellyt viitekautena. Tämän direktiivin tavoite, joka on suoda työntekijälle mahdollisuus lepoon, rentoutumiseen ja vapaa-aikaan hänen turvallisuutensa ja terveytensä suojaamisen varmistamiseksi, näet edellyttää, että tämä työntekijä on harjoittanut aiemmin toimintaa, joka oikeuttaa tällaisen jakson myöntämiseen. Tästä seuraa, että oikeudet palkalliseen vuosilomaan on siis lähtökohtaisesti määritettävä työsopimuksen nojalla täyttyneiden tosiasiallisten työskentelykausien perusteella (ks. vastaavasti tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca, C‑762/18 ja C‑37/19, EU:C:2020:504, 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

26

Kolmanneksi unionin tuomioistuin on tässä yhteydessä täsmentänyt, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa käytetty ilmaisu ”palkallinen vuosiloma” tarkoittaa, että palkanmaksua on jatkettava direktiivissä tarkoitetun vuosiloman keston ajan ja että työntekijälle on toisin sanoen maksettava normaalia palkkaa tämän lepojakson ajalta (tuomio 13.12.2018, Hein, C‑385/17, EU:C:2018:1018, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27

Työntekijä on näet asetettava silloin, kun hän käyttää oikeuttaan palkalliseen vuosilomaan, palkan osalta työskentelyjaksoja vastaavaan tilanteeseen (tuomio 13.12.2018, Hein, C‑385/17, EU:C:2018:1018, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

28

Vaikka työntekijän normaalin palkan rakenne kuuluukin sellaisenaan jäsenvaltioiden oikeudessa säänneltyjen säännösten ja käytäntöjen alaisuuteen, kyseinen rakenne ei saa vaikuttaa työntekijän oikeuteen nauttia lepo- ja rentoutumisjaksonsa aikana sellaisista taloudellisista edellytyksistä, jotka vastaavat häneen työskentelyjaksojen aikana sovellettavia taloudellisia edellytyksiä (tuomio 13.12.2018, Hein, C‑385/17, EU:C:2018:1018, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29

Lisäksi tietyissä erityistilanteissa, joissa työntekijä ei kykene suorittamaan tehtäviään, jäsenvaltio ei kuitenkaan voi asettaa palkallista vuosilomaa koskevalle oikeudelle edellytystä, jonka mukaan työntekijän on ollut tosiasiallisesti työskenneltävä (tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca, C‑762/18 ja C‑37/19, EU:C:2020:504, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30

Näin on erityisesti niiden työntekijöiden osalta, jotka ovat viitekauden aikana sairauslomalla. Kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, tällaiset työntekijät rinnastetaan palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen nähden työntekijöihin, jotka ovat tosiasiallisesti työskennelleet kyseisen kauden aikana (tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca, C‑762/18 ja C‑37/19, EU:C:2020:504, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

31

Unionin tuomioistuin on tässä yhteydessä katsonut, että sairaudesta johtuva työkyvyttömyys on lähtökohtaisesti ennalta arvaamatonta ja työntekijän tahdosta riippumatonta. Tämä käy pääasiallisesti ilmi palkallisesta vuosilomasta 24.6.1970 tehdystä Kansainvälisen työjärjestön yleissopimuksesta nro 132 – sellaisena kuin se on muutettuna –, jonka periaatteet on direktiivin 2003/88 johdanto-osan kuudennen perustelukappaleen mukaan otettava huomioon direktiivin tulkinnassa. Kuten tämän yleissopimuksen 5 artiklan 4 kohdasta ilmenee, sairaudesta johtuvia poissaoloja on pidettävä työstäpoissaoloina, ”jotka johtuvat asianomaisen työntekijän määräämisvallasta riippumattomasta syystä”, jotka on ”laskettava työssäoloajaksi” (ks. vastaavasti tuomio 4.10.2018, Dicu, C‑12/17, EU:C:2018:799, 32 kohta).

32

Tästä seuraa, että unionin oikeudessa taattua työntekijän oikeutta palkalliseen vähimmäisvuosilomaan ei voida rajoittaa sillä perusteella, ettei työntekijä ole sairauden vuoksi voinut täyttää työskentelyvelvollisuuttaan viitekautena (ks. vastaavasti tuomio 25.6.2020, Varhoven kasatsionen sad na Republika Bulgaria ja Iccrea Banca, C‑762/18 ja C‑37/19, EU:C:2020:504, 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

33

Unionin tuomioistuin on siten katsonut, että palkallisen vuosiloman aikana maksettavalla tavanomaisella palkalla mahdollistetaan se, että työntekijä voi todella pitää lomapäivät, joihin hänellä on oikeus. Kun palkka, joka maksetaan direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden perusteella, on työtekijän tosiasiallisina työskentelyjaksoina saamaa tavanomaista palkkaa pienempi, tämä saattaa houkuttaa häntä olemaan ottamatta palkallista vuosilomaansa (tuomio 13.12.2018, Hein, C‑385/17, EU:C:2018:1018, 44 kohta).

34

Nyt käsiteltävässä asiassa on selvää, että pääasiassa sovellettavien kansallisten säännösten ja käytäntöjen mukaan pääasian kantajalle palkallisen vuosiloman aikana maksetun palkan määrä on sama kuin se, jota hän on saanut viitekauden aikana. Alankomaiden hallitus on unionin tuomioistuimelle esittämissään kirjallisissa huomautuksissa päätellyt tästä, että pääasian kantaja on näin ollen asetettu vuosilomansa aikana taloudelliseen tilanteeseen, joka vastaa hänen viitekauden aikaista taloudellista tilannettaan.

35

Sitä ei tosin ole kiistetty, että pääasian kantaja on vuosilomansa aikana nauttinut sellaisista taloudellisista edellytyksistä, jotka vastaavat häneen hänen työskentelyjaksojensa aikana sovellettavia taloudellisia edellytyksiä tämän tuomion 27 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla.

36

On kuitenkin todettava ensinnäkin, että kansallinen lainsäädäntö tai käytäntö, jonka mukaan työntekijän palkallisen vuosilomansa aikana saaman palkan määrä on sama kuin hänelle viitekauden aikana maksettu palkka, ottamatta huomioon sitä, että kyseisen palkan määrää on sairaudesta johtuvan työkyvyttömyyden vuoksi alennettu, tarkoittaa pääasiallisesti sitä, että direktiivissä 2003/88 myönnetyn palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden edellytykseksi asetetaan velvollisuus, jonka mukaan kyseisenä ajanjaksona on pitänyt työskennellä kokoaikaisesti.

37

Kuten julkisasiamies ratkaisuehdotuksensa 31 kohdassa korosti, toiseksi sen salliminen, että oikeuttaan palkalliseen vuosilomaan käyttävä työntekijä saa enemmän tai vähemmän palkkaa sen mukaan, onko hän tätä oikeutta käyttäessään työkyvytön vai ei, tekisi kyseisen oikeuden arvon riippuvaiseksi ajankohdasta, jona oikeutta käytetään.

38

Kolmanneksi vaikka pääasian kantaja on – kuten Alankomaiden hallitus toteaa – saanut palkallisen vuosilomansa aikana palkkaa, jonka määrä vastaa hänelle viitekauden aikana maksettua palkkaa, on kuitenkin niin, että tämä palkka on pienempi kuin palkka, jonka hän olisi saanut, jos hän ei olisi ollut sairauden vuoksi työkyvytön tämän kauden aikana.

39

Kuten tämän tuomion 25 ja 30 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä kuitenkin ilmenee, on niin, että koska sairaudesta johtuva työkyvyttömyys on lähtökohtaisesti ennalta arvaamaton ja asianomaisen työntekijän tahdosta riippumaton, palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen nähden on katsottava, että työntekijät, jotka ovat viitekauden aikana sairauslomalla, rinnastetaan niihin, jotka ovat tosiasiallisesti työskennelleet kyseisen kauden aikana. Palkallista vuosilomaa koskevat oikeudet on tällaisessa tapauksessa siten lähtökohtaisesti määritettävä työsopimuksen nojalla täyttyneiden tosiasiallisten työskentelykausien perusteella ottamatta huomioon sitä, että tämän palkan määrää on sairaudesta johtuvan työkyvyttömyyden vuoksi alennettu.

40

Kun otetaan lisäksi huomioon palkallisen vuosiloman tarkoitus, sellaisena kuin se on palautettu mieleen tämän tuomion 25 kohdassa, se, että työkyvyttömyyden syy jatkuu edelleen työntekijän mainitun palkallisen vuosiloman aikana, ei voi vaikuttaa viimeksi mainitun oikeuteen saada tämän loman aikana palkkaa, jota ei ole alennettu.

41

Edellä esitetyn perusteella esitettyihin kysymyksiin on vastattava, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille säännöksille ja käytännöille, joiden mukaan silloin, kun sairauden vuoksi työkyvytön työntekijä käyttää oikeuttaan palkalliseen vuosilomaan, tämän palkallisen vuosiloman aikana maksettavan palkan määrää määritettäessä otetaan huomioon hänen viitejaksolta saamansa palkan hänen työkyvyttömyydestään johtunut alentuminen.

42

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille säännöksille ja käytännöille, joiden mukaan silloin, kun sairauden vuoksi työkyvytön työntekijä käyttää oikeuttaan palkalliseen vuosilomaan, tämän palkallisen vuosiloman aikana maksettavan palkan määrää määritettäessä otetaan huomioon hänen sitä työskentelyjaksoa, jonka kuluessa vuosilomaa haetaan, edeltävältä työskentelyjaksolta saamansa palkan hänen työkyvyttömyydestään johtunut alentuminen.