–

Itävallan hallitus, asiamiehinään J. Schmoll, E. Samoilova ja A. Posch,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään B.-R. Killmann ja D. Martin,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEU 4 artiklan 2 ja 3 kohdan, SEUT 4 artiklan 4 kohdan ja SEUT 45 artiklan, SEUT 208 artiklan ja SEUT 288 artiklan, sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 883/2004 (EUVL 2004, L 166, s. 1) 7 artiklan, 11 artiklan 3 kohdan a ja e alakohdan ja 67 ja 68 artiklan, asetuksen N:o 883/2004 täytäntöönpanomenettelystä 16.9.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 987/2009 (EUVL 2009, L 284, s. 1) 11 artiklan ja 60 artiklan 2 ja 3 kohdan sekä työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta unionin alueella 5.4.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 492/2011 (EUVL 2011, L 141, s. 1) 7 artiklan 1 ja 2 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat pääasian valittaja QY ja Finanzamt Österreich (Itävallan verohallinto), aiemmin Finanzamt für den 8., 16. und 17. Bezirk in Wien (Wienin 8., 16. ja 17. piirin verotoimisto) (jäljempänä verohallinto) ja jossa on kyse siitä, että viimeksi mainittu kieltäytyi myöntämästä QY:lle perheavustuksia.

3

Asetuksen N:o 883/2004 johdanto-osan 12 ja 16 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

4

Tämän asetuksen 1 artiklan z alakohdassa säädetään seuraavaa:

”’[P]erhe-etuudella’ [tarkoitetaan] luontois- tai rahaetuuksia, jotka on tarkoitettu korvaamaan perheestä aiheutuvia kustannuksia, lukuun ottamatta liitteessä I mainittuja elatustukia sekä erityisiä synnytys- ja adoptioavustuksia.”

5

Asetuksen 2 artiklan, jonka otsikko on ”Henkilöllinen soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä asetusta sovelletaan sellaisiin jossakin jäsenvaltiossa asuviin jäsenvaltion kansalaisiin, kansalaisuudettomiin henkilöihin ja pakolaisiin, jotka ovat tai ovat olleet yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön alaisia, sekä heidän perheenjäseniinsä ja heidän jälkeensä eläviin.”

6

Asetuksen 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Tätä asetusta sovelletaan kaikkeen seuraavia sosiaaliturvan aloja koskevaan lainsäädäntöön:

– –

j) perhe-etuudet.”

7

Asetuksen 883/2004 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Yhdenvertainen kohtelu”, säädetään seuraavaa:

”Henkilöillä, joihin tätä asetusta sovelletaan, on samat jäsenvaltion lainsäädännön mukaiset etuudet ja velvollisuudet kuin kyseisen jäsenvaltion kansalaisilla, jollei tässä asetuksessa toisin säädetä.”

8

Asetuksen 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Etuuksien, tulojen, tosiseikkojen tai tapahtumien rinnastaminen”, säädetään seuraavaa:

”Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, ja erityiset täytäntöönpanosäännökset huomioon ottaen sovelletaan seuraavaa:

9

Asetuksen 7 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön taikka tämän asetuksen nojalla maksettavia rahaetuuksia ei saa pienentää, muuttaa, keskeyttää, peruuttaa tai tuomita menetettäviksi sen vuoksi, että etuudensaaja asuu tai hänen perheenjäsenensä asuvat muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa etuuksien myöntämisestä vastuussa oleva laitos sijaitsee.”

10

Asetuksen 11 artiklan, jonka otsikko on ”Yleiset säännöt”, sanamuoto on seuraava:

”1.   Henkilöt, joihin tätä asetusta sovelletaan, ovat vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön alaisia. Kyseinen lainsäädäntö määritetään tämän osaston mukaisesti.

– –

3.   Jollei 12–16 artiklasta muuta johdu,

– –”

11

Asetuksen N:o 883/2004 12–16 artiklassa säädetään erityisistä säännöistä, joita sovelletaan lähetettyihin työntekijöihin (12 artikla), kahdessa tai useammassa jäsenvaltiossa työskenteleviin henkilöihin (13 artikla), vapaaehtoisen vakuutuksen tai valinnaisen jatkuvan vakuutuksen valinneisiin henkilöihin (14 artikla) ja Euroopan unionin toimielinten sopimussuhteisiin toimihenkilöihin (15 artikla), sekä poikkeuksista mainitun asetuksen 11–15 artiklaan (16 artikla).

12

Mainitun asetuksen 67 ja 68 artikla sisältyvät sen III osaston 8 lukuun, jonka otsikko on ”Perhe-etuudet”. Kyseisen 67 artiklan otsikko on ”Toisessa jäsenvaltiossa asuvat perheenjäsenet” ja siinä säädetään seuraavaa:

”Henkilöllä on oikeus perhe-etuuksiin toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti, myös toisessa jäsenvaltiossa asuvien perheenjäsentensä osalta, ikään kuin he asuisivat ensiksi mainitussa jäsenvaltiossa. Eläkkeensaajalla on kuitenkin oikeus perhe-etuuksiin hänen eläkkeensä osalta toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti.”

13

Asetuksen N:o 883/2004 68 artiklan, jonka otsikko on ”Ensisijaisuussäännöt päällekkäisyystilanteessa”, sanamuoto on seuraava:

”1.   Jos samana aikana ja samoja perheenjäseniä varten myönnetään etuuksia usean jäsenvaltion lainsäädännön nojalla, sovelletaan seuraavia ensisijaisuussääntöjä:

2.   Jos oikeudet ovat päällekkäisiä, perhe-etuudet myönnetään sen lainsäädännön mukaisesti, joka on määritelty ensisijaiseksi 1 kohdan säännösten mukaisesti. Toisen lainsäädännön tai toisten lainsäädäntöjen mukainen oikeus perhe-etuuksiin keskeytetään ensiksi mainitun lainsäädännön mukaiseen määrään, ja kyseisen määrän ylittävä osuus maksetaan tarvittaessa erotusetuutena. Erotusetuutta ei kuitenkaan tarvitse maksaa jossakin toisessa jäsenvaltiossa asuvista lapsista, jos oikeus kyseiseen etuuteen perustuu ainoastaan asumiseen.

3.   Jos 67 artiklan mukaisesti perhe-etuuksia koskeva hakemus on toimitettu sellaisen jäsenvaltion toimivaltaiselle laitokselle, jonka lainsäädäntöä sovelletaan, vaikkakaan ei tämän artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitettujen ensisijaisten oikeuksien perusteella,

14

Asetuksen N:o 987/2009 11 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jos kahden tai useamman jäsenvaltion laitosten välillä on erimielisyyttä perusasetuksen soveltamisalaan kuuluvan henkilön asuinpaikan määrittämisestä, laitosten on vahvistettava yhteisellä sopimuksella asianomaisen henkilön etujen tavanomainen keskus tekemällä kokonaisarvio kaikista asiaankuuluviin tosiseikkoihin liittyvistä saatavilla olevista tiedoista, joita voivat olla muun muassa seuraavat:

2.   Jos 1 kohdassa lueteltujen asiaankuuluviin tosiseikkoihin perustuvien perusteiden soveltaminen ei johda yhteisymmärrykseen kyseisten laitosten välillä, henkilön tarkoitusta, joka käy ilmi kyseisistä tosiseikoista ja olosuhteista, ja erityisesti syitä, jotka ovat johtaneet muuttamiseen, pidetään ratkaisevana asianomaisen henkilön tosiasiallisen asuinpaikan määrittämiseksi.”

15

Asetuksen N:o 987/2009 60 artiklan 2 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2.   Laitos, jolle hakemus on tehty 1 kohdan mukaisesti, käsittelee hakemuksen hakijan toimittamien yksityiskohtaisten tietojen perusteella ottaen huomioon hakijan perheen yleisen tosiasiallisen ja oikeudellisen tilanteen.

Jos tämä laitos toteaa, että sen lainsäädäntöä sovelletaan ensisijaisen oikeuden perusteella perusasetuksen 68 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti, laitos myöntää perhe-etuudet soveltamansa lainsäädännön mukaisesti.

Jos tuo laitos pitää mahdollisena, että oikeus jonkin toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaiseen erotusetuuteen on mahdollinen perusasetuksen 68 artiklan 2 kohdan mukaisesti, mainittu laitos toimittaa hakemuksen viipymättä tuon toisen jäsenvaltion toimivaltaiselle laitokselle ja ilmoittaa asiasta asianomaiselle henkilölle; lisäksi se ilmoittaa toisen jäsenvaltion laitokselle hakemusta koskevasta päätöksestään ja maksettujen perhe-etuuksien määrän.

3.   Jos laitos, jolle hakemus on tehty, toteaa, että sen lainsäädäntöä sovelletaan, vaikkakaan ei ensisijaisen oikeuden perusteella perusasetuksen 68 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti, sen on tehtävä viipymättä väliaikainen päätös sovellettavista ensisijaisuussäännöistä ja toimitettava hakemus perusasetuksen 68 artiklan 3 kohdan mukaisesti kyseisen toisen jäsenvaltion laitokselle ja ilmoitettava asiasta myös hakijalle. Tällä laitoksella on kaksi kuukautta aikaa ottaa kantaa tehtyyn väliaikaiseen päätökseen.

Jos laitos, jolle hakemus toimitettiin edelleen, ei ota kantaa kahden kuukauden kuluessa hakemuksen vastaanottamisesta, sovelletaan edellä tarkoitettua väliaikaista päätöstä, ja laitos maksaa lainsäädäntönsä mukaiset etuudet ja ilmoittaa maksettujen etuuksien määrän laitokselle, jolle hakemus alun perin jätettiin.”

16

Asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltion kansalaista ei työntekijänä saa kansalaisuutensa vuoksi saattaa toisen jäsenvaltion alueella kotimaisiin työntekijöihin verrattuna eri asemaan työ- ja palvelussuhteen ehtojen suhteen; tämä koskee erityisesti palkkausta, irtisanomista ja työttömyyden sattuessa paluuta saman alan työhön tai uudelleen työllistämistä.

2.   Hänen on saatava samat sosiaaliset ja verotukseen liittyvät edut kuin kotimaisten työntekijöiden.”

17

Yleisen sosiaalivakuutuslain (Allgemeines Sozialversicherungsgesetz), joka on annettu 9.9.1955 (BGBl. 189/1955), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 4 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Tämän liittovaltion lain nojalla sairausvakuutus-, tapaturmavakuutus- ja eläkevakuutusjärjestelmän piiriin kuuluvat (täysimääräisesti vakuutettuina) silloin, kun asianomaista työtä ei ole 5 ja 6 §:n mukaisesti jätetty täysimääräisen vakuutuksen ulkopuolelle eikä sitä ole vakuutettu vain osittain 7 §:n mukaisesti:

– –

(9) avustustyöntekijöiden osoittamisesta kehitysyhteistyöhön 10.11.1983 annetun liittovaltion lain (avustustyöntekijöistä annettu laki) (Bundesgesetz über den Personaleinsatz im Rahmen der Zusammenarbeit mit Entwicklungsländern (Entwicklungshelfergesetz) (BGBl. 574/1983) 2 §:ssä tarkoitetut avustustyöntekijät.”

18

Avustustyöntekijöistä annetun lain 13 §:n 1 momentissa, joka oli voimassa 31.12.2018 saakka ja joka sitten kumottiin, säädettiin seuraavaa:

”Henkilöstön jäseniä ja heidän kanssaan samassa taloudessa asuvia perheenjäseniä, sikäli kuin nämä henkilöt ovat Itävallan kansalaisia tai näihin Euroopan unionin oikeuden mukaan rinnastettavia henkilöitä, kohdellaan perehdytysjakson ja ulkomailla työskentelyn keston ajan vuoden 1988 tuloverolain (Einkommensteuergesetz 1988) – – 33 §:n 3 momentin kulloinkin voimassa olevan version mukaisten perhe-avustusten tasausrahastosta maksettavien perhe-etuuksien ja lapsivähennyksen osalta ikään kuin he eivät asuisi pysyvästi työskentelymaassa.”

19

Yleisistä verosäännöksistä annetun liittovaltion lain (Bundesabgabenordnung, jäljempänä BAO), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 26 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”1.   Verosäännösten mukaan henkilön kotipaikka on siellä, missä hänellä on asunto sellaisten seikkojen vallitessa, jotka osoittavat, että hän aikoo pitää asunnon ja käyttää sitä.

2.   Verosäännösten mukaan henkilön vakinainen asuinpaikka on siellä, missä hän oleskelee sellaisten seikkojen vallitessa, jotka osoittavat, ettei hän oleskele kyseisessä paikassa tai kyseisessä maassa ainoastaan tilapäisesti.

3.   Itävallan kansalaisia, jotka työskentelevät julkisoikeudellisen yhteisön palveluksessa ja joiden asemapaikka on ulkomailla (ulkomaanhenkilökunta), kohdellaan ikään kuin heidän vakinainen asuinpaikkansa olisi työnantajan sijaintipaikkakunnalla. Sama koskee heidän puolisoaan, jos pariskunta asuu pysyvästi samassa taloudessa, ja heidän talouteensa kuuluvia alaikäisiä lapsia.”

20

Perhekustannusten korvaamisesta avustuksilla 24.10.1967 annetun liittovaltion lain (Bundesgesetz betreffend den Familienlastenausgleich durch Beihilfen; BGBl. 376/1967), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä FLAG), 1 §:n mukaan laissa säädetyt etuudet ”myönnetään kustannusten korvaamiseksi perheen edun mukaisesti”.

21

FLAG:n 2 §:n 1 momentin mukaan oikeus perheavustuksiin alaikäisistä lapsista on henkilöillä, joiden kotipaikka tai vakinainen asuinpaikka on Itävallan alueella.

22

FLAG:n 2 §:n 8 momentissa säädetään, että henkilöllä on oikeus perheavustuksiin vain siinä tapauksessa, että hänen etujensa tavanomainen keskus on Itävallan alueella. Henkilön etujen tavanomainen keskus on siinä valtiossa, johon hänellä on tiiviimmät henkilökohtaiset ja taloudelliset suhteet.

23

FLAG:n 5 §:n 3 momentin mukaan oikeutta perheavustuksiin ei ole lapsista, jotka oleskelevat pysyvästi ulkomailla.

24

FLAG:n 8 §:ssä säädetään perheavustusten määristä, ja sen 1–3 momentissa vahvistetaan asteikko lasten lukumäärän perusteella ja asteikko heidän ikänsä perusteella. Perheavustuksia korotetaan säännöllisin väliajoin Verfassungsgerichtshofin (perustuslakituomioistuin, Itävalta) päätöksellä.

25

FLAG:n 53 artiklassa säädetään seuraavaa:

”(1)   Tämän liittovaltion lain mukaan [Euroopan talousalueesta 2.5.1992 tehdyn sopimuksen (EYVL 1994, L 1, s. 3)] sopimuspuolten kansalaiset rinnastetaan Itävallan kansalaisiin siltä osin kuin tämä ilmenee edellä mainitusta sopimuksesta. Tässä yhteydessä lapsen pysyvä asuinpaikka Euroopan talousalueen valtiossa on yhteisön säännösten mukaisesti rinnastettava lapsen pysyvään asuinpaikkaan Itävallassa.

– –

(4)   Edellä olevan 1 momentin toista virkettä ei sovelleta siltä osin kuin kyse on 8a §:n 1–3 momentista.

(5)   BAO:n 26 §:n 3 momenttia – – sovelletaan 31.12.2018 saakka siltä osin kuin kyse on tässä liittovaltion laissa tarkoitetuista etuuksista. BAO:n 26 §:n 3 momenttia sovelletaan 1.1.2019 lukien tämän liittovaltion lain mukaisten etuuksien osalta ainoastaan henkilöihin, joiden asemapaikka on ulkomailla ja jotka työskentelevät alueellisen julkisyhteisön toimeksiannosta, sekä heidän aviopuolisoihinsa ja lapsiinsa.”

26

Pääasian valittajan, joka on Saksan kansalainen, ja hänen kolmen lapsensa, jotka ovat Saksan kansalaisia, rekisteröity kotipaikka on Saksassa. Pääasian valittajan puoliso, joka on kyseisten kolmen lapsen isä, on Brasilian kansalainen, eikä hänellä ole koskaan ollut rekisteröityä kotipaikkaa Saksassa.

27

Pääasian valittaja on työskennellyt vuodesta 2002 lähtien avustustyöntekijänä. Perhe oleskeli vuosina 2013–2016 vuorotellen Saksassa ja Brasiliassa, jossa pääasian valittajan puolisolla on kiinteää omaisuutta ja jossa hän työskenteli maanviljelijänä.

28

Pääasian valittaja teki 6.9.2016 työsopimuksen itävaltalaisen kansalaisjärjestön kanssa. Tämän sopimuksen mukaan pääasian valittajan asemapaikka oli Wienissä (Itävalta), ja hänen perheenjäsenensä samoin kuin hän itse kuuluivat sosiaaliturvan osalta Wiener Gebietskrankenkasseen (Wienin alueellinen sairaskassa, Itävalta). Suoritettuaan perehdytyskurssin Wienissä 6.9.–21.10.2016 pääasian valittaja aloitti ulkomaantyöskentelyn Ugandassa 31.10.2016. Tämä työskentely, johon valittajan perhe seurasi hänen mukanaan, kesti 15.8.2019 saakka keskeytyen vain 17.10.2017–7.2.2018 pääasian valittajan kolmannen lapsen syntymän vuoksi. Tämän keskeytyksen aikana pääasian valittaja asui vanhempiensa asunnossa Saksassa näiden hänen käyttöönsä antamissa huoneissa, ja sai Wienin paikallisen sairaskassan maksamaa äitiysrahaa. Pääasian valittaja sai 15.8.–15.9.2019 eli viimeisen kuukauden ennen työsopimuksensa päättymistä viettää uudelleen yhteiskuntaan sopeutumisen jakson Wienissä. Tämän ajanjakson aikana pääasian valittajalla oli, samoin kuin perehdytyskurssinsa aikana, Wienissä asunto, jonka työnantaja oli antanut hänen käyttöönsä tietyin edellytyksin siten, että pääasian valittaja ja hänen perheensä saattoivat käyttää sitä ainoastaan perehdytysjakson ja uudelleen yhteiskuntaan sopeutumisen jakson aikana. Pääasian valittajan ulkomailla työskentelyjen aikana kyseinen asunto oli muiden avustustyöntekijöiden käytettävissä. Näiden ajanjaksojen aikana pääasian valittaja sekä hänen lapsensa ja puolisonsa olivat ilmoittaneet rekisteriin pääasialliseksi kotipaikakseen Itävallan.

29

Kun pääasian valittaja hoiti tehtäviään avustustyöntekijänä, hänen puolisonsa, joka seurasi häntä ulkomaantyöskentelyjaksoille, vastasi kotitöistä. Pääasian valittaja vietti työskentelyjaksonsa aikana lomansa Saksassa, jossa hänellä on pankkitilejä.

30

Pääasian valittaja sai syyskuuhun 2016 saakka Saksan toimivaltaisen viranomaisen maksamaa perheavustusta kahdesta ensimmäisestä lapsestaan. Kyseinen avustus peruutettiin tämän viranomaisen 26.9.2016 tekemällä päätöksellä sillä perusteella, että Itävallan tasavalta oli toimivaltainen perhe-etuuksien osalta, koska pääasian valittaja työskenteli nyt Itävallassa eikä hänen puolisonsa harjoittanut ansiotoimintaa Saksassa.

31

Pääasian valittaja teki 5.10.2016 verohallinnolle perheavustuksia koskevan hakemuksen kahdesta ensimmäisestä lapsestaan ja 8.1.2018 saman hakemuksen kolmannesta lapsestaan. Hän väitti, ettei hänen perheellään ollut yhteistä asuntoa Saksassa tai Brasiliassa, koska kaikki perheenjäsenet olivat tavallisesti hänen mukanaan hänen asemapaikoissaan hänen työskennellessään ulkomailla. Kun pääasian valittaja teki nämä hakemukset, hänen asemapaikkansa oli Uganda.

32

Verohallinto hylkäsi pääasian valittajan hakemukset sillä perusteella, että hänellä ei ollut oikeutta Itävallan perhe-etuuksiin, koska hän työskenteli avustustyöntekijänä kolmannessa maassa. Näin ollen hän ei ole palkkatyössä Itävallassa asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitetuin tavoin, eikä siis kuulu tämän asetuksen soveltamisalaan. Pääasian valittajan asunto Wienissä ei verohallinnon mukaan myöskään ole mainitun asetuksen 1 artiklan j alakohdassa tarkoitettu asuinpaikka, eikä se myöskään mahdollista kyseisen asetuksen 1 artiklan k alakohdassa tarkoitettua ”oleskelua”, mistä seuraa, ettei Itävallan tasavalta ole saman asetuksen 11 artiklan 3 kohdan e alakohdassa tarkoitettu asuinjäsenvaltio. Pääasian valittajalla ei myöskään ole oikeutta perhe-etuuksiin kansallisten säännösten nojalla.

33

Pääasian valittaja valitti näistä päätöksistä ja väitti, että Itävallan tasavalta on se jäsenvaltio, jossa hän oli asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitetussa palkkatyössä, koska hänen työsopimuksensa mukaan Wien oli hänen asemapaikkansa. Lisäksi hänen ohjeensa olivat tulleet Wienistä, jossa oli myös hänen perehdytyskurssinsa, minkä lisäksi hän vietti uudelleen yhteiskuntaan sopeutumista koskevan kuukauden kyseisessä kaupungissa. Lisäksi hän on rekisteröityneenä Wienissä, jossa hänen etujensa tavanomainen keskus sijaitsee.

34

Tässä tilanteessa Bundesfinanzgericht päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

35

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään pääasiallisesti, onko asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohtaa tulkittava siten, että työntekijän, joka on yhden jäsenvaltion, jossa hän ja hänen lapsensa myös asuvat, kansalainen, joka on solminut työnantajan, jonka kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, kanssa avustustyöntekijänä työsuhteen, joka kuuluu tämän toisen jäsenvaltion lainsäädännön perusteella viimeksi mainitun pakollisen sosiaaliturvajärjestelmän piiriin, joka lähetetään työhön kolmanteen maahan, joskaan ei välittömästi työhönoton jälkeen vaan hänen suoritettuaan perehdytysjakson mainitussa toisessa jäsenvaltiossa, ja joka sitten palaa kyseiseen toiseen jäsenvaltioon uudelleen yhteiskuntaan sopeutumisen jaksoa varten, on katsottava olevan palkkatyössä tässä jäsenvaltiossa kyseisessä säännöksessä tarkoitetuin tavoin, tai jos näin ei ole, siten, että on katsottava, että tämän työntekijän tilanne kuuluu tämän asetuksen 11 artiklan 3 kohdan e alakohdan soveltamisalaan.

36

Tähän kysymykseen vastaamiseksi on ensiksi palautettava mieleen, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan yksinomaan se seikka, että työntekijä tekee työtä unionin alueen ulkopuolella, ei ole riittävä, jotta työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia unionin oikeuden sääntöjä ja muun muassa asetusta N:o 883/2004 voitaisiin jättää soveltamatta, jos työsuhde säilyttää riittävän läheisen liitynnän kyseiseen alueeseen (tuomio 8.5.2019, Inspecteur van de Belastingdienst, C‑631/17, EU:C:2019:381, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37

Kyseisen työsuhteen riittävän läheinen liityntä unionin alueeseen perustuu muun muassa siihen, että jäsenvaltiossa asuva unionin kansalainen on otettu palvelukseen toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneeseen yritykseen, jonka lukuun hän työskentelee (tuomio 8.5.2019, Inspecteur van de Belastingdienst, C‑631/17, EU:C:2019:381, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

38

Käsiteltävässä asiassa on todettava, että kun otetaan huomioon ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvät seikat, pääasiassa kyseessä olevan työsuhteen ja unionin alueen, erityisesti Itävallan alueen, välillä on riittävän läheinen liityntä. Pääasian valittajan työnantaja on nimittäin sijoittautunut Itävaltaan, ja juuri tässä jäsenvaltiossa hän suoritti perehdytysjakson ennen Ugandassa työskentelyään ja tämän jälkeen uudelleen yhteiskuntaan sopeutumisen jakson. Lisäksi työsopimus on tehty Itävallan oikeuden mukaisesti, pääasian valittaja kuuluu Itävallan sosiaaliturvajärjestelmään, ja hänen ulkomaantyöskentelynsä tapahtuu Itävallan tasavallan antaman kehitysavun puitteissa. Nämä seikat ovat merkityksellisiä myös asetuksen N:o 883/2004 11 artiklassa vahvistetun vain yhden sovellettavan lainsäädännön periaatteen soveltamisen kannalta.

39

Siltä osin kuin sitten on tarkemmin kyse siitä, onko katsottava, että pääasian valittajan kaltainen henkilö on tehnyt palkkatyötään asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitetussa ”jossakin jäsenvaltiossa”, tässä tapauksessa Itävallan tasavallassa, vai kuuluuko hän kyseisen asetuksen 11 artiklan 3 kohdan e alakohdan soveltamisalaan, muistutettakoon, että viimeksi mainittu säännös on luonteeltaan jäännössääntö, jota on tarkoitus soveltaa kaikkiin henkilöihin, joiden tilannetta ei ole nimenomaisesti säännelty mainitun asetuksen muissa säännöksissä, ja jolla on tarkoitus luoda täydellinen järjestelmä sovellettavan lainsäädännön määrittämistä varten (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2019, Inspecteur van de Belastingdienst, C‑631/17, EU:C:2019:381, 31 kohta).

40

Kun otetaan huomioon tämä toissijaisuus, on tutkittava, vastaako asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitettu tilanne erityisesti pääasiassa kyseessä olevan kaltaista tilannetta, kun otetaan huomioon heti aluksi, että kyseisen 3 kohdan b–d alakohdassa tarkoitetuilla tilanteilla ei ole mitään yhteyttä tällaiseen tilanteeseen.

41

Vaikka käsiteltävässä asiassa on ensi näkemältä selvää, että pääasian valittaja ei työskennellyt ”jossakin jäsenvaltiossa”, koska hän työskenteli Ugandassa, unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta kuitenkin ilmenee, että pääasian valittaja oli ennen Ugandaan työskentelemään lähtöään ja sieltä palattuaan työskennellyt Itävallan alueella, johon hänen työnantajansa on sijoittautunut, ja että hänellä oli siellä käytettävissään jopa työsuhdeasunto. Lisäksi pääasian valittajan, hänen lastensa ja puolisonsa pääasiallinen kotipaikka oli työsopimuksen voimassaoloaikana Itävallassa, jossa he kuuluivat Wienin paikallisen sairausvakuutuskassan sosiaaliturvan piiriin.

42

Vaikka pääasian valittajan asuinpaikka olisi ollut toisen jäsenvaltion alueella, kuten verohallinto väitti ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, tällainen tilanne olisi samankaltainen kuin se, joka johti 29.6.1994 annettuun tuomioon Aldewereld (C‑60/93, EU:C:1994:271), joka koski sosiaaliturvajärjestelmän soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä 14.6.1971 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 (EYVL 1971, L 149, s. 2), joka kumottiin ja korvattiin asetuksella N:o 883/2004, tulkintaa. Kyseinen asia koski unionin alueen ulkopuolella työskentelevää sellaisen yrityksen työntekijää, joka oli sijoittautunut muuhun jäsenvaltioon kuin kyseisen työntekijän asuinjäsenvaltioon. Yhteisöjen tuomioistuin totesi kyseisen tuomion 24 kohdassa, että tällaisessa tilanteessa ”työntekijän asuinjäsenvaltion lainsäädäntöä ei voida soveltaa, koska tällä lainsäädännöllä ei ole mitään liityntää työsuhteeseen, toisin kuin työnantajan sijoittautumisvaltion lainsäädännöllä, jota on näin ollen sovellettava”.

43

Tästä seuraa, että huolimatta siitä, että työ, johon itävaltalainen työnantaja on ottanut pääasian valittajan, tapahtuu tosiasiallisesti unionin alueen ulkopuolella, ja siitä, että pääasian valittaja oli säilyttänyt siteet alkuperämaahansa eli Saksan liittotasavaltaan, jossa hänen vanhempansa olivat antaneet hänen käyttöönsä asunnon, on katsottava, että asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että siinä määritetään hänen työnantajansa jäsenvaltion lainsäädäntö eli Itävallan lainsäädäntö ainoaksi lainsäädännöksi, jota pääasian valittajaan on sovellettava, ilman että tarvitsee turvautua tämän 3 kohdan e alakohdassa vahvistettuun toissijaiseen sääntöön.

44

Näin ollen ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että asetuksen N:o 883/2004 11 artiklan 3 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että työntekijän, joka on yhden jäsenvaltion, jossa hän ja hänen lapsensa myös asuvat, kansalainen, joka on solminut työnantajan, jonka kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, kanssa avustustyöntekijänä työsuhteen, joka kuuluu tämän toisen jäsenvaltion lainsäädännön perusteella viimeksi mainitun pakollisen sosiaaliturvajärjestelmän piiriin, joka lähetetään työhön kolmanteen maahan, joskaan ei välittömästi työhönoton jälkeen vaan hänen suoritettuaan perehdytysjakson mainitussa toisessa jäsenvaltiossa, ja joka sitten palaa kyseiseen toiseen jäsenvaltioon uudelleen yhteiskuntaan sopeutumisen jaksoa varten, on katsottava olevan palkkatyössä tässä jäsenvaltiossa kyseisessä säännöksessä tarkoitetuin tavoin.

45

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään pääasiallisesti, onko SEUT 288 artiklan toista kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä sille, että jäsenvaltio antaa kansallista lainsäädäntöä, jonka henkilöllinen soveltamisala on laajempi kuin asetuksen N:o 883/2004 henkilöllinen soveltamisala, koska siinä säädetään Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimuspuolina olevien valtioiden kansalaisten rinnastamisesta sen omiin kansalaisiin.

46

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että SEUT 288 artiklan toinen kohta on esteenä FLAG:n 53 §:n 1 momentin kaltaiselle kansalliselle säännökselle, koska – kuten 10.10.1973 annetun tuomion Variola (34/73, EU:C:1973:101) 11 kohdasta ilmenee – tällainen kansallinen säännös on omiaan saattamaan yksityiset epätietoisuuteen välittömästi sovellettavasta unionin oikeudesta, ja siten tosiasiallisesti horjuttamaan unionin tuomioistuimelle annettua yksinoikeutta tulkita unionin oikeutta.

47

Muistutettakoon tältä osin, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan on niin, että vaikka asetusten säännöksillä on niiden luonteen ja niillä unionin oikeuslähteiden järjestelmässä olevan tehtävän vuoksi yleensä välitön oikeusvaikutus kansallisissa oikeusjärjestyksissä ilman, että kansallisten viranomaisten olisi ryhdyttävä täytäntöönpanotoimiin, niiden tiettyjen säännösten täytäntöönpano voi kuitenkin edellyttää, että jäsenvaltiot toteuttavat täytäntöönpanotoimia (ks. vastaavasti tuomio 21.12.2011, Danske Svineproducenter, C‑316/10, EU:C:2011:863, 39 ja 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

48

Jäsenvaltiot voivat toteuttaa asetuksen täytäntöönpanotoimenpiteitä, jos ne eivät haittaa asetuksen välitöntä sovellettavuutta, jos niillä ei peitellä sitä, että kyseessä on yhteisön asetus, ja jos niissä täsmennetään kyseisessä asetuksessa annetun harkintavallan käyttöä asetuksen säännöksissä asetetuissa rajoissa (tuomio 21.12.2011, Danske Svineproducenter, C‑316/10, EU:C:2011:863, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49

Käsiteltävässä asiassa ja ilman että unionin tuomioistuimen on tarpeen lausua siitä, onko FLAG:n 53 §:n 1 momentin kaltaista säännöstä pidettävä asetuksen N:o 883/2004 täytäntöönpanotoimenpiteenä vai ei, on riittävää todeta, että tämän asetuksen välittömästä sovellettavuudesta seuraa joka tapauksessa kuitenkin se, että kansalliset tuomioistuimet voivat valvoa kansallisen toimenpiteen yhdenmukaisuutta mainitun asetuksen sisällön kanssa (ks. vastaavasti tuomio 27.9.1979, Eridania-Zuccherifici nazionali ja Società italiana per l’industria degli zuccheri, 230/78, EU:C:1979:216, 34 kohta), ja tarvittaessa jättää mainittua toimenpidettä soveltamatta unionin oikeuden ensisijaisuuden – eli pääasiassa asetuksen N:o 883/2004 ensisijaisuuden – varmistamiseksi.

50

Näin ollen unionin oikeus ei ole esteenä FLAG:n 53 §:n 1 momentin kaltaisen säännöksen antamiselle edellyttäen kuitenkin, että kyseistä kansallista säännöstä tulkitaan asetuksen N:o 883/2004 4 artiklan mukaisesti ja että viimeksi mainitun ensisijaisuutta ei aseteta kyseenalaiseksi.

51

Edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että SEUT 288 artiklan toista kohtaa on tulkittava siten, että se ei ole esteenä sille, että jäsenvaltio antaa kansallista säännöstöä, jonka henkilöllinen soveltamisala on laajempi kuin asetuksen N:o 883/2004 henkilöllinen soveltamisala, koska siinä säädetään, että Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen sopimuspuolina olevien valtioiden kansalaiset rinnastetaan sen omiin kansalaisiin, edellyttäen, että tätä säännöstöä tulkitaan tämän asetuksen mukaisesti ja että viimeksi mainitun ensisijaisuutta ei aseteta kyseenalaiseksi.

52

Kun otetaan huomioon ensimmäiseen kysymykseen annettu vastaus, kolmanteen ja neljänteen kysymykseen ei ole tarpeen vastata.

53

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee viidennellä ja kuudennella kysymyksellään pääasiallisesti, koskeeko asetuksen N:o 987/2009 60 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu velvollisuus tehdä väliaikainen päätös ensisijaisesti sovellettavasta kansallisesta lainsäädännöstä yksinomaan toimivaltaista kansallista laitosta, jolle perhe-etuuksia koskeva hakemus on tehty, vai myös kansallista tuomioistuinta, jonka käsiteltäväksi asia on muutoksenhaun yhteydessä saatettu, ja jos kuuluu, minä ajankohtana sen on tehtävä tällainen päätös.

54

Aluksi on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan silloin, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C‑62/14, EU:C:2015:400, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

55

Käsiteltävässä asiassa on todettava, että ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on pääasiassa jo tehnyt väliaikaisen päätöksen, jolla toimivaltainen Itävallan laitos on määrätty siirtämään pääasiassa kyseessä oleva perhe-etuuksia koskeva hakemus Saksan vastaavalle laitokselle ja aloittamaan vuoropuhelu viimeksi mainitun kanssa.

56

Tämä päätös perustuu selvästi asetuksen N:o 987/2009 60 artiklan 3 kohdan analogiseen soveltamiseen, vaikka ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee paradoksaalisesti, että kyseinen tuomioistuin katsoo yhtäältä, ettei sillä ole toimivaltaa tehdä tällaista väliaikaista päätöstä, ja toisaalta, että ei ole olemassa säännöstä, joka olisi sovellettavissa pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen muutoksenhaun tapauksessa.

57

Koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on jo tehnyt tämän päätöksen ja koska päätös voi tuottaa täyden vaikutuksensa, vaikkakin vain väliaikaisesti, viides kysymys on tullut merkityksettömäksi pääasian ratkaisemisen kannalta, joten se on siis hypoteettinen.

58

Tätä toteamusta tukee se, että – kuten ensimmäiseen kysymykseen annetusta vastauksesta ilmenee – Itävallan tasavaltaa on tässä tapauksessa pidettävä jäsenvaltiona, joka on asetuksen N:o 883/2004 68 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla ensisijaisesti toimivaltainen suorittamaan pääasiassa kyseessä olevat perhe-etuudet, joten Itävallan viranomaisilla ei ole velvollisuutta tehdä asetuksen N:o 987/2009 60 artiklan 3 kohdan nojalla väliaikaista päätöstä ensisijaisesti sovellettavasta kansallisesta lainsäädännöstä. Näin ollen kysymys siitä, onko ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä tällainen päätös ”väliaikaisesti” Itävallan viranomaisten sijasta, on luonteeltaan hypoteettinen ja se on näin ollen jätettävä tutkimatta.

59

Viidennen kysymyksen tutkimatta jättäminen johtaa siihen, että kuudes kysymys on jätettävä tutkimatta, koska viimeksi mainittu perustuu siihen lähtökohtaan, että viidenteen kysymykseen vastataan myöntävästi.

60

Edellä esitetyn perusteella viides ja kuudes kysymys on jätettävä tutkimatta.

61

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee seitsemännellä kysymyksellään pääasiallisesti, onko asetuksen N:o 883/2004 68 artiklan 3 kohdan a alakohtaa ja asetuksen N:o 987/2009 60 artiklaa tulkittava siten, että näissä säännöksissä ensisijaisesti toimivaltainen jäsenvaltion laitos ja toissijaisesti toimivaltainen jäsenvaltion laitos sidotaan toisiinsa siten, että perhe-etuuksien hakijan on toimitettava yksi ainoa hakemus jommallekummalle näistä laitoksista ja että tämän jälkeen näiden kahden laitoksen on käsiteltävä hakemus yhdessä, vai onko hakijan toimitettava erillinen hakemus kummallekin laitokselle.

62

Tältä osin on todettava, että asetuksen N:o 883/2004 68 artiklan 3 kohdan mukaan on niin, että jos perhe-etuuksia koskeva hakemus on toimitettu sellaisen jäsenvaltion toimivaltaiselle laitokselle, jonka lainsäädäntöä sovelletaan, vaikka ei tämän artiklan 1 ja 2 kohdan nojalla ensisijaisesti, ”kyseisen laitoksen on toimitettava hakemus viipymättä sen jäsenvaltion toimivaltaiselle laitokselle, jonka lainsäädäntöä sovelletaan ensisijaisesti, ilmoitettava asiasta asianomaiselle henkilölle ja maksettava tarvittaessa 2 kohdassa tarkoitettu erotusetuus, tämän vaikuttamatta tilapäistä etuuksien myöntämistä koskevien täytäntöönpanoasetuksen säännösten soveltamiseen”, ja ”sen jäsenvaltion toimivaltaisen laitoksen, jonka lainsäädäntöä sovelletaan ensisijaisesti, on käsiteltävä hakemus, ikään kuin se olisi toimitettu suoraan sille, ja päivämäärää, jona hakemus on toimitettu ensimmäiselle laitokselle, pidetään sinä päivämääränä, jona hakemus on toimitettu ensisijaiselle laitokselle”.

63

Asetuksen N:o 883/2004 68 artiklan 3 kohdassa ilmaistaan siten selvästi, että jos perhe-etuuksia koskeva hakemus toimitetaan sellaisen jäsenvaltion toimivaltaiselle laitokselle, jonka lainsäädäntö ei ole ensisijainen, tämän laitoksen on toimitettava hakemus viipymättä sen jäsenvaltion toimivaltaiselle laitokselle, jonka lainsäädäntöä sovelletaan ensisijaisesti, ja sen on ilmoitettava asiasta hakijalle. Tällaisessa tilanteessa jälkimmäisen laitoksen on käsiteltävä kyseessä oleva hakemus ikään kuin se olisi toimitettu sille suoraan ajankohtana, jolloin se on toimitettu ensimmäiselle laitokselle.

64

Asetuksen N:o 987/2009 60 artiklan 2 ja 3 kohdan sanamuodosta ilmenee myös selvästi, että jos laitos, jolle hakemus on tehty saman artiklan 1 kohdan mukaisesti, toteaa, että ”sen lainsäädäntöä sovelletaan ensisijaise[sti] asetuksen [N:o 883/2004] 68 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisesti, laitos myöntää perhe-etuudet soveltamansa lainsäädännön mukaisesti”, ja että jos se toteaa, että sen lainsäädäntöä sovelletaan, vaikkakaan ei ensisijaisesti, ”sen on tehtävä viipymättä väliaikainen päätös sovellettavista ensisijaisuussäännöistä ja toimitettava hakemus [asetuksen N:o 883/2004] 68 artiklan 3 kohdan mukaisesti kyseisen toisen jäsenvaltion laitokselle” ja ”ilmoitettava asiasta myös hakijalle”.

65

Sekä asetuksen N:o 883/2004 68 artiklan 3 kohdan a alakohdasta että asetuksen N:o 987/2009 60 artiklan 2 ja 3 kohdasta seuraa siis, että hakijan on tehtävä vain yksi hakemus yhdelle toimivaltaiselle laitokselle. Viimeksi mainitulla on sen mukaan, katsooko se olevansa ensisijaisesti vai toissijaisesti toimivaltainen, ensin mainitussa tapauksessa velvollisuus itse suorittaa haetut perhe-etuudet ja jälkimmäisessä tapauksessa velvollisuus siirtää kyseessä oleva hakemus ensisijaisesti toimivaltaisena pitämänsä jäsenvaltion toimivaltaiselle laitokselle tällaisen perhe-etuuksia koskevan hakemuksen joutuisan käsittelyn varmistamiseksi.

66

Edellä esitetyn perusteella seitsemänteen kysymykseen on vastattava, että asetuksen N:o 883/2004 68 artiklan 3 kohdan a alakohtaa ja asetuksen N:o 987/2009 60 artiklan 2 ja 3 kohtaa on tulkittava siten, että näissä säännöksissä ensisijaisesti toimivaltainen jäsenvaltion laitos ja toissijaisesti toimivaltainen jäsenvaltion laitos sidotaan toisiinsa siten, että perhe-etuuksien hakijan on toimitettava yksi ainoa hakemus jommallekummalle näistä laitoksista ja että tämän jälkeen näiden kahden laitoksen on käsiteltävä hakemus yhdessä.

67

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kahdeksannella ja yhdeksännellä kysymyksellään pääasiallisesti, onko SEUT 4 artiklan 4 kohtaa, SEUT 45 artiklaa ja SEUT 208 artiklaa, SEU 4 artiklan 3 kohtaa sekä asetuksen N:o 883/2004 2, 3 ja 7 artiklaa ja II osaston säännöksiä tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että jäsenvaltio peruuttaa yleisesti perhe-etuudet, joita se oli siihen asti tarjonnut avustustyöntekijöille, jotka ottavat perheenjäsenensä mukaansa kolmanteen maahan, johon heidät on lähetetty työskentelemään.

68

Tähän kysymykseen vastaamiseksi on muistutettava SEUT 45 artiklan osalta yhtäältä, että kaikki unionin kansalaiset, jotka ovat käyttäneet oikeuttaan työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen ja tehneet työtä asuinvaltionsa ulkopuolisessa jäsenvaltiossa, kuuluvat asuinpaikastaan ja kansalaisuudestaan riippumatta tämän määräyksen soveltamisalaan (ks. vastaavasti tuomio 12.12.2002, de Groot, C‑385/00, EU:C:2002:750, 76 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69

Vaikka SEUT 45 artikla on esteenä kaikille sellaisille toimenpiteille, jotka voivat – vaikka ne ovat sovellettavissa ilman kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää – haitata sitä, että unionin kansalaiset käyttävät tässä artiklassa taattua vapaata liikkuvuutta koskevaa perusvapautta, tai jotka tekevät sen käytöstä vähemmän houkuttelevaa, mainitussa artiklassa ei anneta työntekijälle, joka siirtyy muuhun jäsenvaltioon kuin alkuperäjäsenvaltioonsa, oikeutta vedota vastaanottavassa jäsenvaltiossa samanlaiseen sosiaaliturvaan, joka hänellä oli alkuperäjäsenvaltiossaan tämän viimeksi mainitun valtion kansallisen lainsäädännön mukaisesti (tuomio 19.9.2019, van den Berg ym., C‑95/18 ja C‑96/18, EU:C:2019:767, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

70

Toisaalta SEUT 48 artiklasta, jossa määrätään jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen yhteensovittamisesta eikä niiden yhdenmukaistamisesta, on todettava, että kyseisellä määräyksellä ei puututa eri jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmien aineellisiin ja menettelyllisiin eroihin eikä siten näihin järjestelmiin kuuluvien henkilöiden oikeuksien välillä vallitseviin eroihin, ja kullakin jäsenvaltiolla on edelleen toimivalta määrittää lainsäädännössään unionin oikeutta noudattaen sosiaaliturvajärjestelmän etuuksien myöntämisen edellytykset (tuomio 19.9.2019, van den Berg ym., C‑95/18 ja C‑96/18, EU:C:2019:767, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

71

Lisättäköön, että asetuksella N:o 883/2004 ei myöskään luoda yhteistä sosiaaliturvajärjestelmää vaan annetaan erillisten kansallisten järjestelmien jäädä edelleen voimaan, ja asetuksen tarkoituksena on ainoastaan näiden järjestelmien yhteensovittaminen sen takaamiseksi, että henkilöiden oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen voidaan tosiasiallisesti käyttää. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltiot siis säilyttävät toimivaltansa sosiaaliturvajärjestelmiensä järjestämisen osalta (ks. vastaavasti tuomio 23.1.2020, Bundesagentur für Arbeit, C‑29/19, EU:C:2020:36, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

72

Jäsenvaltioiden on käyttäessään tätä toimivaltaansa kuitenkin noudatettava unionin oikeutta ja erityisesti niitä EUT-sopimuksen määräyksiä, jotka koskevat jokaiselle unionin kansalaiselle tunnustettua vapautta liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella (tuomio 23.1.2020, Bundesagentur für Arbeit, C‑29/19, EU:C:2020:36, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

73

Käsiteltävässä asiassa on näin ollen tutkittava, onko Itävallan tasavalta rikkonut näitä säännöksiä, kun se on päättänyt peruuttaa oikeuden perhe-etuuksiin, joita se oli siihen asti tarjonnut avustustyöntekijöille, jotka ottavat perheenjäsenensä mukaansa kolmanteen maahan, johon heidät on lähetetty työskentelemään.

74

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee tältä osin, että tämä Itävallan lainsäätäjän päättämä etuuden peruuttaminen on luonteeltaan yleinen ja sitä sovelletaan erotuksetta sekä kyseisen jäsenvaltion kansalaisiin että muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin tarkistettava.

75

Näin ollen ei vaikuta siltä, että kyseinen peruuttaminen, joka toteutettiin 1.1.2019 lukien, merkitsisi kansalaisuuteen perustuvaa välitöntä syrjintää.

76

Siltä osin kuin kyse on mahdollisesta kansalaisuuteen perustuvasta välillisestä syrjinnästä asianomaisten työntekijöiden tai heidän perheenjäsentensä asuinjäsenvaltion perusteella, on todettava, ettei asetuksen N:o 883/2004 säännöksissä, varsinkaan sen 7 ja 67 artiklassa, joiden tarkoituksena on estää se, että jäsenvaltio voisi asettaa perhe-etuuksien myöntämisen tai määrän riippuvaiseksi siitä, että työntekijän perheenjäsenet asuvat etuudet myöntävässä jäsenvaltiossa (ks. vastaavasti tuomio 5.10.1995, Imbernon Martínez, C‑321/93, EU:C:1995:306, 21 kohta), säädetä eikä SEUT 45 artiklassa määrätä, että työntekijöiden oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen sovelletaan unionin alueen ulkopuolella. SEUT 45 artiklan selvästä sanamuodosta päinvastoin ilmenee, että ”turvataan” työntekijöiden vapaa liikkuvuus ”unionissa”.

77

Perhe-etuuksien peruuttaminen avustustyöntekijöiltä, jotka asuvat perheensä kanssa kolmannessa maassa, ei siis ole omiaan merkitsemään välillistä syrjintää unionin alueella, jos – mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava – näihin työntekijöihin 1.1.2019 lukien perhe-etuuksien alalla sovellettu kohtelu ei eroa sen perusteella, ovatko he käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen lähtemällä alkuperäjäsenvaltiostaan asettuakseen Itävaltaan, vaan kohtelu riippuu yksinomaan siitä, asuvatko asianomaisten avustustyöntekijöiden lapset kolmannessa maassa vai toisessa jäsenvaltiossa, kuten Itävallassa.

78

Tätä toteamusta ei aseta kyseenalaiseksi se, että avustustyöntekijät, jotka ovat jo saavuttaneet oikeuden perhe-etuuksiin menneiltä ajanjaksoilta, ovat menettäneet tämän oikeuden uuden lainsäädännön voimaantulon myötä 1.1.2019, koska ei vaikuta siltä, että tämän oikeuden menettäminen johtuisi heidän vapaata liikkuvuutta koskevan oikeutensa käyttämisestä, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava.

79

Tältä osin on lisättävä yhtäältä, ettei 12.6.1980 annetusta tuomiosta Laterza (733/79, EU:C:1980:156) ja 26.11.2009 annetusta tuomiosta Slanina (C‑363/08, EU:C:2009:732) voida johtaa mitään kyseisiin kysymyksiin annettavan vastauksen kannalta merkityksellistä ohjetta, koska asiat, jotka johtivat näihin tuomioihin, eivät ole oikeudellisesti eivätkä tosiasiallisesti rinnastettavissa pääasiassa kyseessä olevaan tilanteeseen sellaisena kuin se on kuvattu ennakkoratkaisupyynnössä. Kyseisissä asioissa oli nimittäin kyse muutoksista oikeuksiin, jotka oli saavutettu sen johdosta, että unionin alueella oli käytetty oikeutta unionin kansalaisen vapaaseen liikkuvuuteen. Nyt käsiteltävässä asiassa lainsäädännön muutos koskee avustustyöntekijöitä, jotka ovat työkomennuksella unionin alueen ulkopuolella ja joiden lapset asuvat heidän kanssaan.

80

Toisaalta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsema mahdollisuus siitä, että perhe-etuuksien peruuttaminen avustustyöntekijöiltä voisi haitata työntekijöiden vapaata liikkuvuutta ja tehdä siitä mahdollisesti vähemmän houkuttelevaa tai jopa johtaa avustustyöntekijän ammatin suosion vähenemiseen ei – vaikka tämä mahdollisuus kävisikin toteen – missään tapauksessa voi johtaa SEUT 45 ja SEUT 48 artiklan vastaiseen tilanteeseen. Kuten tämän tuomion 71 ja 72 kohdasta ilmenee, kyseisissä määräyksissä ei määrätä jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmien yhdenmukaistamisesta, koska jäsenvaltiot säilyttävät toimivaltansa järjestää unionin oikeutta noudattaen sosiaaliturvajärjestelmänsä ja koska EUT-sopimuksessa ei taata työntekijälle, mikäli hän toimii useassa jäsenvaltiossa tai siirtää toimintojaan toiseen jäsenvaltioon, että tätä kohdeltaisiin neutraalisti sosiaaliturvan alalla. Kun otetaan huomioon jäsenvaltioiden sosiaaliturvalainsäädäntöjen väliset eroavuudet, tällainen useassa jäsenvaltiossa toimiminen tai toiminnan siirtäminen toiseen jäsenvaltioon voi olla työntekijälle sosiaaliturvan osalta enemmän tai vähemmän edullista tai epäedullista. Tästä seuraa, että myös tilanteessa, jossa tällaisen lainsäädännön soveltaminen on siis epäedullisempaa, kyseinen lainsäädäntö on edelleen yhteensopiva SEUT 45 ja SEUT 48 artiklan kanssa, jos sillä ei aseteta tällaista työntekijää epäedullisempaan asemaan verrattuna työntekijöihin, jotka harjoittavat kaikkea toimintaansa siinä jäsenvaltiossa, jossa sitä sovelletaan, tai verrattuna työntekijöihin, joihin sitä sovellettiin jo aikaisemmin, ja jos sen vaikutuksena ei ole pelkästään sosiaaliturvamaksujen maksaminen ilman, että niistä koituu asianomaisille mitään etua (tuomio 14.3.2019, Vester, C‑134/18, EU:C:2019:212, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

81

Edellä esitetyn perusteella kahdeksanteen ja yhdeksänteen kysymykseen on vastattava, että SEUT 45 ja SEUT 48 artiklaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sille, että jäsenvaltio peruuttaa yleisesti perhe-etuudet, joita se oli siihen asti tarjonnut avustustyöntekijöille, jotka ottavat perheenjäsenensä mukaansa kolmanteen maahan, johon heidät on lähetetty työskentelemään, kunhan yhtäältä tätä peruuttamista sovelletaan erotuksetta sekä edunsaajiin, jotka ovat kyseisen jäsenvaltion kansalaisia, että edunsaajiin, jotka ovat muiden jäsenvaltioiden kansalaisia, ja toisaalta tämä peruuttaminen ei merkitse asianomaisten avustustyöntekijöiden välistä erilaista kohtelua sen mukaan, ovatko he käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen tätä ennen tai tämän jälkeen vai eivät, vaan sen mukaan, asuvatko heidän lapsensa heidän kanssaan jossakin jäsenvaltiossa tai kolmannessa maassa.

82

Pääasioiden asianosaisten osalta asioiden käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevien asioiden käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kahdeksas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: