Asiaa koskevat oikeussäännöt

Euroopan sosiaalinen peruskirja

Työntekijöiden sosiaalisia perusoikeuksia koskeva yhteisön peruskirja

Euroopan unionin perusoikeuskirja

Direktiivi 2003/88/EY

Henkilöstösäännöt

Asian tausta

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa nostettu kanne ja valituksenalainen tuomio

Asianosaisten vaatimukset ja oikeudenkäynti unionin tuomioistuimessa

Valitusten tarkastelu

Neuvoston pää- ja liitännäisvalitusten ensimmäinen valitusperuste, joka koskee oikeudellisia virheitä, jotka ovat vaikuttaneet unionin yleisen tuomioistuimen toimivallan laajuuteen kanteen tutkimisessa

Ensimmäinen osa, joka koskee oikeudellista virhettä siinä, että ensimmäisessä oikeusasteessa kanteen kohdetta ei luokiteltu uudelleen

– Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat

– Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

Toinen osa, joka koskee ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyn lainvastaisuusväitteen tutkittavaksi ottamiseen ja ulottuvuuteen liittyviä oikeudellisia virheitä

– Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat

– Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

Komission valituksen ensimmäinen valitusperuste ja neuvoston pää- ja liitännäisvalitusten toinen valitusperuste, jotka koskevat perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan ja direktiivin 2003/88 tulkinnassa sekä palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden loukkaamisen toteamisessa tapahtuneita oikeudellisia virheitä

Ensimmäiset kaksi osaa, jotka koskevat direktiiveihin vetoamiseen unionin toimielimiä vastaan liittyvää oikeudellista virhettä ja palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden, josta määrätään perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa, sellaisena kuin sitä luetan direktiivin 2003/88 valossa, laajuuden virheellistä määritelmää

– Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat

– Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

Kolmas osa, joka koskee perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistetun oikeuden luonteeseen ja tarkoitukseen liittyvää oikeudellista virhettä

– Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat

– Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta

Unionin yleisessä tuomioistuimessa nostettu kanne

Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee vuosilomaoikeuden erityisen luonteen ja tarkoituksen loukkaamista

Toinen kanneperuste, joka koskee yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista

Kolmas kanneperuste, joka koskee luottamuksensuojan periaatteen loukkaamista

Neljäs kanneperuste, joka koskee yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamista koskevan oikeuden loukkaamista

Oikeudenkäyntikulut

1

Euroopan komissio ja Euroopan unionin neuvosto vaativat muutoksenhauillaan unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 4.12.2018 antaman tuomion Carreras Sequeros ym. v. komissio (T-518/16, EU:T:2018:873; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla se kumosi komission päätökset, jotka koskivat vuoden 2014 vuosilomapäivien lukumäärän vahvistamista ensimmäisessä oikeusasteessa kantajina olleiden Francisco Carreras Sequeron, Mariola de las Hera Ojedan sekä Olivier Maesin, Gabrio Marinozzin, Giacomo Miserocchin ja Marc Thieme Groenin (jäljempänä yhdessä Carreras Sequeros ym.) osalta, jotka kaikki ovat komission virkamiehiä tai sopimussuhteisia toimihenkilöitä (jäljempänä riidanalaiset päätökset).

2

Euroopan neuvostossa Torinossa 18.10.1961 allekirjoitettu ja Strasbourgissa 3.5.1996 tarkistettu Euroopan sosiaalinen peruskirja tuli voimaan vuonna 1999. Kaikki jäsenvaltiot ovat tämän sopimuksen sopimuspuolia siltä osin kuin ne ovat liittyneet sen alkuperäiseen versioon, sen tarkistettuun versioon tai kumpaankin niistä.

3

Euroopan sosiaalisen peruskirjan tarkistetun version 2 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Varmistaakseen, että oikeutta oikeudenmukaisiin työehtoihin voidaan käyttää tehokkaalla tavalla, sopimuspuolet sitoutuvat – – määräämään vähintään neljän viikon palkallisesta vuosilomasta.”

4

Eurooppa-neuvoston kokouksessa Strasbourgissa 9.12.1989 hyväksytyn työntekijöiden sosiaalisia perusoikeuksia koskevan yhteisön peruskirjan 8 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Kaikilla Euroopan yhteisön työntekijöillä on oltava oikeus viiko[i]ttaiseen lepoaikaan ja palkalliseen vuosilomaan, joiden kesto on asteittain yhdenmukaistettava kansallisten käytäntöjen mukaisesti.”

5

Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 31 artiklassa, jonka otsikkona on ”Oikeudenmukaiset ja kohtuulliset työolot ja työehdot”, määrätään seuraavaa:

”1.   Jokaisella työntekijällä on oikeus terveellisiin, turvallisiin ja ihmisarvoisiin työoloihin ja työehtoihin.

2.   Jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin ja palkalliseen vuosilomaan.”

6

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (EUVL 2003, L 299, s. 9) 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Tarkoitus ja soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä vahvistetaan turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten.

2.   Tämä direktiivi koskee:

– –”

7

Direktiivin 2003/88 7 artiklassa, jonka otsikko on ”Vuosiloma”, säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

2.   Palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy.”

8

Kyseisen direktiivin 14 artiklassa, jonka otsikko on ”Yksilöidymmät yhteisön säännökset”, säädetään seuraavaa:

”Tämän direktiivin säännöksiä ei sovelleta, jos muissa yhteisön oikeudellisissa instrumenteissa on yksilöidympiä vaatimuksia tiettyjen ammattien tai tietyn ammattitoiminnan työajan järjestämisestä.”

9

Mainitun direktiivin 23 artiklassa, jonka otsikko on ”Suojelun taso”, säädetään seuraavaa:

”Rajoittamatta jäsenvaltioiden oikeutta kehittää tilanteen kehityksen perusteella erilaisia lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä työaikaa koskevalla alalla, siltä osin kuin tässä direktiivissä säädettyjä vähimmäisvaatimuksia noudatetaan, tämän direktiivin täytäntöönpano ei ole pätevä peruste alentaa työntekijöiden suojelun yleistä tasoa.”

10

Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavista henkilöstösäännöistä (jäljempänä henkilöstösäännöt) on säädetty Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja näiden yhteisöjen muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen vahvistamisesta sekä yhteisöjen virkamiehiin tilapäisesti sovellettavien erityisten toimenpiteiden laatimisesta 29.2.1968 annetussa neuvoston asetuksessa (ETY, Euratom, EHTY) N:o 259/68 (EYVL 1968, L 56, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 22.10.2013 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU, Euratom) N:o 1023/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 15).

11

Henkilöstösääntöjen 1 e artiklan 2 kohdassa, joka kuuluu henkilöstösääntöjen yleisiin säännöksiin ja jota sovelletaan Euroopan yhteisöjen muuhun henkilöstöön sovellettavien ehtojen (jäljempänä muuhun henkilöstöön sovellettavat ehdot) 80 artiklan 4 kohdan nojalla analogisesti sopimussuhteisiin toimihenkilöihin, säädetään seuraavaa:

”Työtehtävissä toimiville virkamiehille on järjestettävä sellaiset asianmukaiset terveys- ja turvallisuusnormit täyttävät työolot, jotka ovat vähintään samantasoiset kuin perustamissopimuksen mukaisesti näillä aloilla hyväksyttyihin toimenpiteisiin sovellettavat vähimmäisvaatimukset.”

12

Henkilöstösääntöjen 57 artiklan ensimmäisessä kohdassa, jota sovelletaan muuhun henkilöstöön sovellettavien ehtojen 16 ja 91 artiklan nojalla analogisesti sopimussuhteisiin toimihenkilöihin, säädetään seuraavaa:

”Virkamiehellä on kalenterivuoden aikana oikeus vähintään 24:n ja enintään 30 työpäivän pituiseen vuosilomaan niiden sääntöjen mukaisesti, jotka unionin toimielinten nimittävät viranomaiset ovat vahvistaneet yhteisellä sopimuksella saatuaan henkilöstösääntökomitean lausunnon.”

13

Henkilöstösääntöjen liite X sisältää kolmansissa maissa työskenteleviin virkamiehiin sovellettavia erityisiä poikkeusmääräyksiä. Muuhun henkilöstöön sovellettavien ehtojen 118 artiklan nojalla tiettyjä näistä määräyksistä sovelletaan analogisesti samassa tilanteessa oleviin sopimussuhteisiin toimihenkilöihin. Näin on henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 6 artiklan tapauksessa.

14

Henkilöstösääntöjen liitteessä X olevassa 6 artiklassa, sellaisena kuin se oli ennen asetuksen N:o 1023/2013 voimaantuloa, säädettiin kolmansissa maissa työskentelevien virkamiesten osalta seuraavaa:

”Virkamiehellä on oikeus kalenterivuodessa kolmen ja puolen työpäivän vuosilomaan kultakin palveluksessaolokuukaudelta.”

15

Asetuksen N:o 1023/2013 johdanto-osan 27 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Kolmansissa maissa työskentelevien henkilöstöryhmien työehtoja on tarpeen uudenaikaistaa, ja niistä olisi tehtävä kustannustehokkaammat samalla menoja vähentäen. Vuosilomaoikeuksia olisi mukautettava ja olisi määrättävä mahdollisuudesta ottaa käyttöön enemmän muuttujia elinolosuhteista maksettavan korvauksen määrittämiseksi, kuitenkin niin, että ei vaikuteta menojen vähentämistä koskevaan yleistavoitteeseen. Asumiskorvauksen myöntämistä koskevia ehtoja olisi tarkistettava, jotta niissä otetaan paremmin huomioon paikalliset olosuhteet ja jotta vähennetään hallinnollista rasitetta.”

16

Asetuksen N:o 1023/2013 1 artiklan 70 kohdan a alakohdan tultua voimaan 1.1.2014 henkilöstösääntöjen liitteessä X olevassa 6 artiklassa (jäljempänä henkilöstösääntöjen liitteessä X oleva uusi 6 artikla) määrätään kolmansissa maissa työskentelevien virkamiesten osalta seuraavaa:

”Virkamiehellä on oikeus saada kalenterivuodessa lomaa kaksi arkipäivää kultakin palveluskuukaudelta.

Sen estämättä, mitä tämän artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään, 1 päivänä tammikuuta 2014 kolmansissa maissa jo työskentelevillä virkamiehillä on oikeus

17

Asian tausta on esitetty valituksenalaisen tuomion 1–8 kohdassa. Se voidaan tämän oikeudenkäynnin tarpeita varten tiivistää seuraavalla tavalla.

18

Carreras Sequeros ym. ovat komission virkamiehiä tai sopimussuhteisia toimihenkilöitä. Kaikkien asemapaikka on ollut ja oli jo ennen 1.1.2014 kolmansissa maissa.

19

Carreras Sequerosin ym:iden henkilöstökansiot päivitettiin henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan toisen kohdan ensimmäisen luetelmakohdan mukaisesti, ja heillä oli vuonna 2014 oikeus 36 työpäivän lomakertymään edellisen vuoden 42 päivän sijasta.

20

Carreras Sequeros ym. tekivät valitukset 17.2.–13.3.2014. Valitukset hylättiin – tapauksesta riippuen – joko nimittävän viranomaisen tai työsopimusten tekemiseen toimivaltaisen viranomaisen 23.5.2014 antamilla päätöksillä, joiden sanamuodot vastasivat toisiaan.

21

Carreras Sequeros ym. vaativat unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamansa kanteen ensimmäisellä vaatimuksella henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan toteamista lainvastaiseksi ja toisella vaatimuksella vuosilomansa vähentämistä ”[vuodesta] 2014 lähtien” koskevien riidanalaisten päätösten kumoamista.

22

Carreras Sequeros ym. esittivät kanteensa tueksi neljä kanneperustetta, jotka perustuivat vuosilomaoikeuden erityisen luonteen ja tarkoituksen, yhdenvertaisen kohtelun periaatteen, luottamuksensuojan periaatteen ja yksityis- ja perhe-elämän kunnioituksen nauttimista koskevan oikeuden loukkaamiseen.

23

Ennen näiden perusteiden tutkimista unionin yleinen tuomioistuin täsmensi ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 24–26 kohdassa, että kanteen kohteena oli Carreras Sequerosin ym:iden vuosilomaoikeuden määrittäminen yksinomaan vuoden 2014 osalta, ja että tämän kanteen yhteydessä vedottiin henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan lainvastaisuuteen.

24

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin arvioi valituksenalaisen tuomion 27–39 kohdassa Carreras Sequerosin ym:iden esittämän lainvastaisuusväitteen ulottuvuutta ja tutkittavaksi ottamista. Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin muistutti omasta oikeuskäytännöstään, minkä jälkeen se katsoi kyseisen tuomion 35 kohdassa, että ”kun otetaan huomioon siirtymäsäännösten ja lopullisten säännösten välinen yhteys – ensin mainituilla ei ole syytä olla olemassa ilman toiseksi mainittuja – sekä toimivaltaisen viranomaisen harkintavallan puuttuminen, käsiteltävässä asiassa on katsottava, että riidanalaisten päätösten ja henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan ensimmäisen kohdan välillä on välitön oikeudellinen yhteys ja että tätä ensimmäistä kohtaa, joka on henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan toisen kohdan ensimmäisen luetelmakohdan looginen seuraus, sovelletaan vähintään välillisesti kyseisiin päätöksiin siltä osin kuin sillä on ollut merkitystä näiden päätösten antamiselle, koska riidanalaiset päätökset perustuivat pääasiallisesti tähän ensimmäiseen kohtaan, vaikka sitä ei ole muodollisesti käytetty oikeudellisena perustana”. Siten mainitun tuomion 36 kohdan mukaan ”riidanalaisilla päätöksillä pantiin lisäksi [Carreras Sequeron ym:iden] osalta ensimmäistä kertaa täytäntöön henkilöstösääntöjen liitteessä X oleva uusi 6 artikla, minkä seurauksena [valittajilla] piti olla vuodesta 2016 lähtien oikeus vain 24 lomapäivään”.

25

Unionin yleinen tuomioistuin päätti valituksenalaisen tuomion 39 kohdassa lainvastaisuusväitteen ulottuvuutta ja tutkittavaksi ottamista koskevan tutkimisen todeten, että ”vaikka riidanalaiset päätökset perustuvat muodollisesti vain vuotta 2014 koskevaan siirtymäsäännökseen, joka annetaan henkilöstösääntöjen X liitteessä olevan uuden 6 artiklan toisen kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa, [Carreras Sequeros ym.] voivat vedota myös kyseisen artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetyn lopullisen vuosilomajärjestelmän lainvastaisuuteen”.

26

Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin tutki Carreras Sequerosin ym:iden kanteen ensimmäisen kanneperusteen, joka koski vuosilomaoikeuden erityisen luonteen ja tarkoituksen loukkaamista, ja se päätteli valituksenalaisen tuomion 113 kohdassa, että tämä peruste oli perusteltu. Näin ollen se hyväksyi Carreras Sequerosin ym:iden kanteen tutkimatta muita kanneperusteita.

27

Tämän päätelmän tekemiseksi unionin yleinen tuomioistuin varmisti ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 60–70 kohdassa, oliko Carreras Sequerosin ym:iden väittämällä tavalla mahdollista vedota direktiiviin 2003/88 unionin lainsäätäjää vastaan. Vaikka se totesi, ettei direktiivi sido sellaisenaan unionin toimielimiä, se yksilöi mainitun tuomion 61 kohdassa kolme tapausta, joissa näiden toimielinten olisi kuitenkin otettava huomioon direktiivit. Erityisesti se tutki, voidaanko direktiiviin 2003/88 vedota unionin lainsäätäjää vastaan siltä osin kuin se on ilmaus perusoikeuksista, nyt käsiteltävissä asioissa perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa taatusta oikeudesta vuosilomaan.

28

Unionin yleinen tuomioistuin tukeutui Euroopan unionin perusoikeuskirjan valmistelukunnan puheenjohtajiston selityksiin (EUVL 2007, C 303, s. 17), ja se totesi valituksenalaisen tuomion 69 ja 70 kohdassa, että ”direktiivillä 2003/88 ilmaistaan konkreettisesti perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettu periaate, joten lainsäätäjän oli noudatettava kyseistä artiklaa, jolla on sama arvo kuin perussopimuksilla, eikä se voinut jättää huomioimatta kyseisen direktiivin sisältöä”, mistä johtui, että henkilöstösääntöjen liitteessä X olevaa uutta 6 artiklaa olisi jätettävä soveltamatta, jos ”käy ilmi, että sillä loukataan vuosilomaoikeutta, jonka luonne ja tarkoitus ilmenevät perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdasta luettuna yhdessä direktiivin 2003/88 kanssa”.

29

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin tarkisti mainitun tuomion 72–96 kohdassa, loukkasiko henkilöstösääntöjen liitteessä X oleva uusi 6 artikla vuosilomaoikeutta, ja se otti huomioon direktiivin 2003/88 säännösten sisällön sekä tämän direktiivin tavoitteen. Se katsoi kyseisen tuomion 88 ja 89 kohdassa, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistetun vuosilomaoikeuden luontaisena tarkoituksena on lähtökohtaisesti parantaa työntekijöiden elin- ja työoloja ja että sen perusteella, että henkilöstösääntöjen liitteessä X olevassa uudessa 6 artiklassa säädetty vuosilomapäivien lukumäärä on suurempi kuin direktiivin 2003/88 7 artiklassa edellytetty vähimmäismäärä, ei myöskään voida todeta, ettei tällä uudella artiklalla loukata vuosilomaoikeutta, kuten komissio väittää.

30

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi sitä vastoin valituksenalaisen tuomion 90–96 kohdassa lähtökohtaisesti, että kolmansissa maissa työskentelevien virkamiesten ja toimihenkilöiden vuosiloman keston merkittävää vähentämistä ei voida pitää yhteensoveltuvana asianomaisten työntekijöiden elin- ja työolojen parantamiseen tähtäävän periaatteen kanssa ja että tällä tavalla toteutetun vähentämisen vaikutuksia ei ole lievennetty muilla henkilöstösääntöjen ja sen liitteiden säännöksillä, jotka muodostavat sen asiayhteyden, johon henkilöstösääntöjen liitteessä X oleva uusi 6 artikla kuuluu. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi näiden säännösten olevan joko merkityksettömiä taikka riittämättömiä tai vähäisiä henkilöstösääntöjen liitteessä X olevasta uudesta 6 artiklasta johtuvan vuosilomapäivien määrän vähentämisen tasapainottamiseksi.

31

Kolmanneksi unionin yleinen tuomioistuin on tarkistanut, voidaanko vuosilomaoikeuden näin todettua loukkaamista perustella asianmukaisesti, minkä se on sulkenut pois valituksenalaisen tuomion 98–112 kohdassa tekemänsä tarkastelun perusteella.

32

Unionin yleinen tuomioistuin on erityisesti todennut mainitun tuomion 109 ja 110 kohdassa, että vähentämällä vuosiloman keston 24 työpäivään vuodesta 2016 alkaen unionin lainsäätäjä ei näytä ottaneen huomioon sitä seikkaa, että unionin alueella työskentelevillä virkamiehillä ja toimihenkilöillä voi olla virkaiästään ja asemastaan riippuen jopa 30 työpäivää lomaa, eikä kyseinen lainsäätäjä näytä varmistaneen, voitiinko henkilöstösääntöjen X liitteessä olevan 8 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetyllä virkistyslomalla taata sellaisenaan kaikille kolmansissa maissa työskenteleville ja erityisen haastavassa tilanteessa oleville virkamiehille ja toimihenkilöille terveyden ja turvallisuuden riittävä suojelu, kun otetaan huomioon, että kyseisen säännöksen nojalla virkistyslomaa voidaan myöntää vain poikkeuksellisesti erityisellä perustelulla päätöksellä.

33

Unionin yleinen tuomioistuin on siten valituksenalaisen tuomion 112 kohdassa katsonut, ettei unionin lainsäätäjä ollut tarkistanut, puututtiinko henkilöstösääntöjen liitteessä X olevalla uudella 6 artiklalla tavoitellun päämäärän kannalta kohtuuttomalla tavalla kolmansissa maissa työskentelevien virkamiesten ja toimihenkilöiden vuosilomaoikeuteen. Se katsoi näin ollen, ettei komissio voinut pätevästi tukeutua henkilöstösääntöjen liitteessä X olevaan uuteen 6 artiklaan antaakseen riidanalaiset päätökset, ja kumosi ne.

34

Komissio vaatii asiassa C‑119/19 P unionin tuomioistuinta kumoamaan valituksenalaisen tuomion, palauttamaan asian unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta tämä lausuu ensimmäisessä asteessa nostetun kanteen toisesta, kolmannesta ja neljännestä kanneperusteesta, sekä määräämään, että oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

35

Neuvosto vaatii asiassa C‑126/19 P unionin tuomioistuinta hyväksymään valituksen, ratkaisemaan asian ja hylkäämään ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen perusteettomana sekä velvoittamaan Carreras Sequerosin ym. korvaamaan neuvoston oikeudenkäyntikulut unionin tuomioistuimessa.

36

Carreras Sequeros ym. vaativat puolestaan unionin tuomioistuinta hylkäämään valitukset ja velvoittamaan komission ja neuvoston korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

37

Ensimmäisessä oikeusasteessa väliintulijana ollut Euroopan parlamentti vaatii unionin tuomioistuinta hyväksymään valitukset.

38

Unionin tuomioistuimen presidentti on 12.3.2019 päättänyt unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 54 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhdistää asiat C‑119/19 P ja C‑126/19 P menettelyn kirjallista ja suullista vaihetta sekä tuomiota varten.

39

Komissio ja neuvosto ovat työjärjestyksen 133 artiklan 1 ja 2 kohdan, joita mainitun työjärjestyksen 190 artiklan 1 kohdan nojalla sovelletaan muutoksenhakuun, mukaisesti vaatineet, että valitukset käsiteltäisiin nopeutetussa menettelyssä.

40

Unionin tuomioistuimen presidentti on hylännyt nämä vaatimukset 12.3.2019 tekemällään päätöksellä. Valituksenalaisesta tuomiosta ilmenevä henkilöstösääntöjen liitteessä X olevaan uuteen 6 artiklaan liittyvä väitettyä oikeudellista epävarmuutta koskeva peruste tai niiden virkamiesten lukumäärä, joita mainitusta tuomiosta tehtävät johtopäätökset mahdollisesti koskevat, eivät ole sellaisinaan seikkoja, jotka voivat muodostaa poikkeukselliset olosuhteet, jotka oikeuttavat asian käsittelyn nopeutetussa järjestyksessä (ks. vastaavasti määräys 7.4.2016, neuvosto v. Front Polisario, C‑104/16 P, ei julkaistu, EU:C:2016:232, 7 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Sama arviointi pätee luonteeltaan hallinnollisiin haittoihin, jotka liittyvät kolmansissa maissa olevien edustustojen henkilöstön hallinnointiin ja joihin myös on vedottu komission vaatimuksen tueksi.

41

Unionin tuomioistuimen presidentti on kuitenkin asioiden C‑119/19 P ja C‑126/19 P merkityksen unionille ja sen toimielimille huomioon ottaen päättänyt, että näiden asioiden käsittelylle annetaan työjärjestyksen 53 artiklan 3 kohdan mukaisesti etusija.

42

Neuvosto on 30.4.2019 toimittamallaan asiakirjalla tehnyt liitännäisvalituksen asiassa C‑119/19 P.

43

Carreras Sequeros ym. vaativat tämän liitännäisvalituksen hylkäämistä ja neuvoston velvoittamista oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen.

44

Euroopan ulkosuhdehallinto on vaatinut 20.5.2019 toimittamallaan asiakirjalla saada osallistua asiaan C‑119/19 P väliintulijana komission vaatimusten tueksi.

45

Unionin tuomioistuimen presidentti hylkäsi tämän vaatimuksen 29.7.2019 antamallaan määräyksellä komissio v. Carreras Sequeros ym. (C‑119/19 P, ei julkaistu, EU:C:2019:658).

46

Valitukset perustuvat lähtökohtaisesti kolmeen valitusperusteeseen.

47

Tämä peruste jakautuu kahteen osaan.

48

Neuvosto, jonka näkemykseen komissio yhtyy neuvoston pää- ja liitännäisvalitukseen antamissaan vastauksissa, väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 26 kohdassa ja sen tuomiolauselmassa virheellisesti, että riidanalaisilla päätöksillä ei ole vahvistettu vuosilomapäivien lukumäärää vuodelle 2014 henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan toisen kohdan mukaisesti, vaan niillä on vähennetty vuosilomapäivien lukumäärää.

49

Neuvoston mielestä unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä on luokitella kanteen kohde oikein, koska sillä on siihen toimivalta. Kanteen kohteen tällaisen uudelleen luokittelun puuttumisella on neuvoston mukaan kaksi vahingollista seurausta.

50

Yhtäältä se on johtanut siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on määrännyt komission palauttamaan niiden vuosilomapäivien määrän, johon Carreras Sequerosilla ym:illa oli ollut oikeus ennen henkilöstösääntöjen muuttamista. Neuvosto viittaa erityisesti 26.10.1995 annettuun määräykseen Pevasa ja Inpesca v. komissio (C‑199/94 P ja C‑200/94 P, EU:C:1995:360, 24 kohta) ja muistuttaa, että unionin tuomioistuimilla ei ole toimivaltaa antaa määräyksiä hallinnolle eikä määrätä tuomionsa tietynlaisesta täytäntöönpanosta. Myöskään ei enää ole olemassa oikeudellista perustaa, jonka nojalla komissio voisi toteuttaa toimenpiteet, jotka valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman täytäntöönpano sisältäisi, koska henkilöstösääntöjen liitteessä X oleva 6 artikla, sellaisena kuin se oli asetuksen N:o 1023/2013 voimaantuloa edeltäneessä versiossaan, kumottiin viimeksi mainitulla asetuksella.

51

Toisaalta neuvosto väittää, että vuosilomapäivien ”vähentämistä” vuoden 2014 osalta koskevien riidanalaisten päätösten kumoaminen muuttaa kyseessä oleville virkamiehille ja toimihenkilöille myönnettyjen lomapäivien lukumäärää ja siten riidanalaisten päätösten varsinaista sisältöä. Valituksenalaisella tuomiolla korvataan neuvoston mukaan siten päätökset, joilla vahvistetaan niiden vuosilomapäivien, joihin Carreras Sequerosilla ym:illa on oikeus, lukumääräksi 36, muilla päätöksillä, joilla täksi lukumääräksi vahvistetaan vuoden 2014 osalta 42. Unionin yleinen tuomioistuin on siten neuvoston mukaan muotoillut riidanalaiset päätökset uudelleen, minkä vuoksi se on ylittänyt toimivaltansa.

52

Carreras Sequeros ym. kiistävät neuvoston väitteet.

53

On huomattava, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 25 kohdassa esittänyt yhteenvedonomaisesti Carreras Sequerosin ym:iden toisen vaatimuksen kohteena olevan niiden riidanalaisten päätösten kumoamisen, joilla on ”vähennetty” heidän oikeuttaan vuosilomaan vuodesta 2014 lukien, varsinkin mainitun tuomion 27 kohdasta ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin on luokitellut riidanalaiset päätökset niin, että niissä ”vain määriteltiin vuosilomapäivien lukumäärä vuonna 2014”. Neuvosto siis lukee valituksenalaisen tuomion perusteluja ainakin osittain virheellisesti.

54

Myöskään se, että valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 1 kohdassa kumotaan mainitut päätökset, jotka koskevat Carreras Sequerosin ym:iden vuosilomapäivien lukumäärän ”vähentämistä” vuonna 2014, ei mitenkään merkitse, että tämän ilmaisun mahdollista epätarkkuutta lukuun ottamatta unionin yleinen tuomioistuin olisi jättänyt ottamatta huomioon sen käsiteltäväksi saatetun oikeusriidan kohteen tai määrännyt komission panemaan valituksenalaisen tuomion tietyllä tavalla täytäntöön.

55

Oikeusriidan kohteesta on yhtäältä todettava, ettei neuvosto riitauta unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 32 ja 33 kohdassa esittämää toteamusta siitä, ettei toimivaltaisella viranomaisella ollut henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan tultua voimaan 1.1.2014 minkäänlaista harkintavaltaa vuosilomapäivien lukumäärän määrittämisessä, mikä on Carreras Sequerosin ym:iden osalta johtanut henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan toisen kohdan mukaisesti heidän vuosilomansa keston vähenemiseen kuudella päivällä vuonna 2014 vuoden 2013 vuosiloman kestoon verrattuna.

56

Toisaalta siitä neuvoston väitteestä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on ylittänyt toimivaltansa siltä osin kuin se on neuvoston mukaan antanut komissiolle määräyksiä valituksenalaisen tuomion täytäntöönpanotavoista, on muistutettava, että kun unionin yleinen tuomioistuin kumoaa toimielimen toimen, viimeksi mainitun on SEUT 266 artiklan nojalla toteutettava unionin yleisen tuomioistuimen tuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet.

57

SEUT 266 artiklassa ei kuitenkaan yksilöidä niiden toimenpiteiden luonnetta, jotka kyseessä olevan toimielimen on tällaista täytäntöönpanoa varten toteutettava, joten kyseisen toimielimen on määriteltävä ne (ks. vastaavasti tuomio 14.6.2016, komissio v. McBride ym., C‑361/14 P, EU:C:2016:434, 52 ja 53 kohta). Lisäksi SEUT 266 artikla velvoittaa toimielintä, joka oli päättänyt sittemmin kumotusta toimesta, ainoastaan siinä laajuudessa, mikä on välttämätöntä kumoamistuomion täytäntöön panemisen varmistamiseksi (tuomio 6.3.2003, Interporc v. komissio,C‑41/00 P, EU:C:2003:125, 30 kohta).

58

Toisin kuin neuvosto väittää, valituksenalaisesta tuomiosta ei millään tavoin ilmene, että unionin yleinen tuomioistuin olisi SEUT 266 artiklan sivuuttaen sen lisäksi, että se oli kumonnut riidanalaiset päätökset, määrännyt komission korvamaan ne uusilla päätöksillä, joilla myönnettäisiin Carreras Sequerosille ym:ille vuoden 2014 osalta se vuosilomapäivien lukumäärä, johon näillä oli oikeus ennen asetuksella N:o 1023/2013 tehtyä henkilöstösääntöjen muuttamista.

59

Lisäksi on niin, että koska unionin yleinen tuomioistuin on vain kumonnut riidanalaiset päätökset, sitä ei voida moittia niiden uudelleen muotoilemisesta.

60

Muilta osin komission sekä Carreras Sequerosin ym:iden kirjelmistä ilmenee, että kyseinen toimielin on määrittänyt useita valituksenalaista tuomiota koskevia täytäntöönpanotapoja, joihin kuuluu mahdollinen rahallinen korvaus Carreras Sequerosille ym:ille, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tätä valitusmenettelyä.

61

Tästä seuraa, että neuvoston pää- ja liitännäisvalitusten ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on hylättävä perusteettomana.

62

Neuvosto moittii komission ja parlamentin tukemana unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on jättänyt ottamatta huomioon toimivaltansa laajuuden ottaessaan tutkittavaksi Carreras Sequerosin ym:iden esittämän lainvastaisuusväitteen, joka koski henkilöstösääntöjen liitteessä X olevassa uudessa 6 artiklassa säädettyä vuosilomajärjestelmää kokonaisuudessaan, mukaan lukien sen vuodesta 2016 alkaen sovellettavaa lopullista vaihetta, eikä pelkästään riidanalaisissa päätöksissä täytäntöön pantua säännöstä eli henkilöstösääntöjen mainitun liitteen uuden 6 artiklan toisen kohdan ensimmäistä luetelmakohtaa.

63

Neuvoston mielestä riidanalaiset päätökset oli tehty henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 6 artiklan toisen kohdan ensimmäisen luetelmakohdan perusteella, joten lainvastaisuusväite voi koskea vain tätä säännöstä, sillä komissio ei ole tässä tapauksessa soveltanut suoraan tai välillisesti henkilöstösääntöjen mainitun X liitteen 6 artiklan ensimmäistä kohtaa.

64

Neuvosto toteaa tältä osin, että sillä, että sivuutetaan henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 6 artiklan ensimmäinen kohta, jota sovelletaan 1.1.2016 alkaen, ei voi olla vaikutusta kumoamiskanteen kohteena olevien riidanalaisten päätösten, joilla vahvistetaan vuoden 2014 vuosilomapäivien lukumäärä, laillisuuteen. Sillä, että säännöstä voidaan hypoteettisesti soveltaa virkamieheen, ei voida perustella sitä, että viimeksi mainittu voi riitauttaa sen laillisuuden SEUT 277 artiklan perusteella; muussa tapauksessa asianosainen voisi riitauttaa minkä tahansa yleisesti sovellettavan toimen sovellettavuuden millä tahansa kanteella, mikä oikeuskäytännössä kielletään. Unionin yleinen tuomioistuin on siten ottanut vääristyneellä tavalla huomioon lainvastaisuusväitteen tutkittavaksi ottamista ja ulottuvuutta koskevan oikeuskäytännön, sellaisena kuin sitä kuitenkin on oikein lainattu valituksenalaisen tuomion 30 ja 31 kohdassa.

65

Carreras Sequeros ym. katsovat, että neuvoston esittämät väitteet on hylättävä.

66

SEUT 277 artiklan mukaan asianosainen voi riidassa, joka koskee unionin toimielimen, elimen tai laitoksen antamaa soveltamisalaltaan yleistä säädöstä, vaatia Euroopan unionin tuomioistuimessa SEUT 263 artiklan toisessa kohdassa mainitulla perusteella, että säädöstä ei sovelleta.

67

Tämä määräys on ilmaisu yleisestä periaatteesta, jolla annetaan asianosaiselle tälle osoitetun päätöksen kumoamiseksi oikeus riitauttaa liitännäisesti sellaisten soveltamisalaltaan yleisten toimien pätevyys, jotka ovat tällaisen päätöksen perustana (ks. vastaavasti tuomio 6.3.1979, Simmenthal v. komissio, 92/78, EU:C:1979:53, s. 777, 39 kohta ja tuomio 19.1.1984, Andersen ym. v. parlamentti, 262/80, EU:C:1984:18, 6 kohta).

68

Koska SEUT 277 tarkoituksena ei ole antaa asianosaiselle mahdollisuutta riitauttaa minkä tahansa soveltamisalaltaan yleisen toimen sovellettavuus minkä tahansa kanteen yhteydessä, toimen, jonka lainvastaisuuteen vedotaan, on välillisesti tai välittömästi oltava sovellettavissa kanteen kohteena olevaan tapaukseen (ks. vastaavasti tuomio 13.7.1966, Italia v. neuvosto ja komissio, 32/65, EU:C:1966:42, s. 563 ja 594).

69

Siten unionin tuomioistuin on yksittäistapauksia koskevista päätöksistä nostettujen kumoamiskanteiden yhteydessä katsonut, että lainvastaisuusväitteen kohteena voivat pätevästi olla yleisesti sovellettavan toimen säännökset, jotka ovat mainittujen päätösten perustana (ks. vastaavasti mm. tuomio 28.10.1981, Krupp Stahl v. komissio, 275/80 ja 24/81, EU:C:1981:247, 32 kohta ja tuomio 11.7.1985, Salerno ym. v. komissio ja neuvosto, 87/77, 130/77, 22/83, 9/84 ja 10/84, ei julkaistu, EU:C:1985:318, 36 kohta) tai joilla on välitön oikeudellinen yhteys tällaisiin päätöksiin (ks. vastaavasti mm. tuomio 31.3.1965, Macchiorlati Dalmas v. korkea viranomainen, 21/64, EU:C:1965:30, s. 227 ja 245; tuomio 9.9.2003, Kik v. SMHV, C‑361/01 P, EU:C:2003:434, 76 kohta ja tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio n, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 237 kohta).

70

Unionin tuomioistuin on sitä vastoin katsonut, että on jätettävä tutkimatta lainvastaisuusväite, joka on esitetty yleisesti sovellettavasta toimesta, jonka soveltamistoimi riidanalainen yksittäistapausta koskeva päätös ei ole (ks. vastaavasti tuomio 5.10.2000, neuvosto v. Chvatal ym., C‑432/98 P j C‑433/98 P, EU:C:2000:545, 33 kohta).

71

Neuvosto väittää nyt käsiteltävässä asiassa, että unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 35 kohdassa yhtäältä luokitellut virheellisesti ”välittömäksi oikeudelliseksi yhteydeksi” riidanalaisten päätösten ja henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan ensimmäisen kohdan välisen suhteen, ja toisaalta se on virheellisesti katsonut, että koska tämä ensimmäinen kohta on looginen seuraus mainitussa liitteessä olevan uuden 6 artiklan toisen kohdan ensimmäisestä luetelmakohdasta, se oli ainakin välillisesti sovellettavissa mainittuihin päätöksiin.

72

Nämä perustelut eivät voi menestyä.

73

On tosin selvää, että riidanalaiset päätökset perustuvat henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan toisen kohdan ensimmäiseen luetelmakohtaan, joka on vain siirtymäsäännös, jolla järjestetään asteittainen siirtyminen kyseisen artiklan ensimmäisessä kohdassa käyttöön otettuun lopulliseen vuosilomajärjestelmään erityisesti aikaisemman järjestelmän äkillisestä muuttamisesta Carreras Sequerosin ym:iden kaltaisille kyseessä oleville henkilöstön jäsenille, joiden asemapaikka oli jo 1.1.2014 kolmansissa maissa, aiheutuvien vaikutusten välttämiseksi tai lieventämiseksi.

74

Koska – kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti on todennut valituksenalaisen tuomion 34 kohdassa – siirtymäkauden luontaisena tarkoituksena on järjestää vaiheittainen siirtyminen järjestelmästä toiseen, unionin yleinen tuomioistuin on siten oikeudellista virhettä tekemättä päätellyt tästä toteamuksesta sellaisen yhteyden olemassaolon, joka liittää henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan kaksi kohtaa toisiinsa. Henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 6 artiklan toisessa kohdassa säädetyn siirtymäkauden oikeuttaa vain mainitun artiklan ensimmäisessä kohdassa käyttöön otetun lopullisen järjestelmän toteuttaminen.

75

Unionin yleinen tuomioistuin on siten perustellusti todennut valituksenalaisen tuomion 35 ja 39 kohdassa, että riidanalaiset päätökset ovat henkilöstösääntöjen liitteessä X olevalla 6 artiklalla 1.1.2014 käyttöön otetun järjestelmän täytäntöönpanotoimia ja että niillä on välitön oikeudellinen yhteys tähän järjestelmään, joten Carreras Sequerosilla ym:illa oli oikeus vedota henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 6 artiklan ensimmäisessä kohdassa määritetyn lopullisen vuosilomajärjestelmän lainvastaisuuteen.

76

On lisättävä, että neuvoston puoltamasta päinvastaisesta tulkinnasta seuraisi 1.1.2014 lähtien määritettyä vuosilomajärjestelmää koskevaa lainvastaisuusväitettä tutkittaessa se, että tämän yhden ja saman järjestelmän lopullisen kauden ja siirtymäkausien välillä tehdään keinotekoinen jako.

77

Neuvoston pää- ja liitännäisvalitusten ensimmäisen valitusperusteen toinen osa on siis hylättävä perusteettomana, ja siten ensimmäinen valitusperuste on hylättävä kokonaisuudessaan.

78

Komission ja neuvoston näitä valituksenalaisen tuomion 61–97 kohtaan sisältyviä unionin yleisen tuomioistuimen arviointeja vastaan kohdistamat valitusperusteet jakautuvat lähtökohtaisesti neljään osaan.

79

Ensimmäisellä osassa neuvosto moittii unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on esittänyt valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa kolme tapausta, joissa jäsenvaltioille osoitettuun direktiiviin voidaan vedota unionin toimielimiä vastaan, mikä neuvoston mukaan on vastoin periaatetta, jonka mukaan tällaisella toimella sellaisenaan ei voida määrätä velvoitteita näille toimielimille niiden ja niiden henkilöstön välisissä suhteissa, jollei muuta johdu siitä ainoasta ja hyvin pienestä mahdollisuudesta, joka ilmenee 19.9.2013 annetun tuomion uudelleenkäsittely komissio v. Strack (C-579/12, RX-II, EU:C:2013:570) 40 ja 46 kohdasta.

80

Neuvoston mukaan mikään unionin yleisen tuomioistuimen mainitsemasta kolmesta tapauksesta ei voi oikeuttaa sitä, että direktiiviin 2003/88 voitaisiin vedota unionin toimielimiä vastaan. Valituksenalaisesta tuomiosta ei myöskään ilmene selvästi, mitä näistä tapauksista unionin yleinen tuomioistuin on halunnut soveltaa nyt käsiteltävässä tapauksessa, eikä se, missä laajuudessa mainitun tuomion 61 kohdan toteamukset tukevat sen tuomiolauselmaa.

81

Komissio katsoo neuvoston liitännäisvalitukseen antamassaan vastauksessa, että on vaikea ymmärtää, toimiiko valituksenalaisen tuomion 61 kohta perustana päätelmille, joiden mukaan direktiiviin 2003/88 voitaisiin vedota unionin lainsäätäjää vastaan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa olisi luettava mainitun direktiivin valossa. Jos unionin tuomioistuin kuitenkin katsoisi, että unionin yleisen tuomioistuimen aineellista kysymystä koskeva päättely tukeutuu niihin edellytyksiin, joiden täyttyessä direktiiveihin voidaan vedota unionin toimielimiä vastaan ja jotka esitetään valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa, komissio täsmentää, että se riitauttaa neuvoston tavoin myös kyseisen kohdan.

82

Toisessa osassa komissio ja neuvosto, joihin parlamentti yhtyy, väittävät, että direktiivin 2003/88 sisältö kokonaisuudessaan ei voi sitoa unionin lainsäätäjää – toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on niiden mukaan virheellisesti katsonut valituksenalaisen tuomion 69–72 kohdassa – ja että kyseistä direktiiviä ei voida sisällyttää primäärioikeuteen.

83

Komission mukaan vain direktiivin 2003/88 7 artiklan sisältö – muttei tämän direktiivin kaikkia säännöksiä – voidaan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ottaa vähimmäissuojasääntönä huomioon valvottaessa liitännäisesti vuosilomaoikeutta koskevan henkilöstösääntöjen säännöksen laillisuutta perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan nähden.

84

Neuvosto lisää, että unionin yleinen tuomioistuin on nyt käsiteltävässä tapauksessa ottanut vääristyneellä tavalla huomioon perusoikeuskirjan 52 artiklan 7 kohdan ulottuvuuden virhepäätelmällä, joka johtaa asetuksen N:o 1023/2013, jolla on otettu käyttöön henkilöstösääntöjen liitteessä X oleva uusi 6 artikla, laillisuusvalvontaan direktiivin 2003/88 säännöksiin nähden sisällyttämällä viimeksi mainitun primäärioikeuteen normihierarkian vastaisesti.

85

Komission ja neuvoston mukaan tämä oikeudellinen virhe on erityisen ilmeinen, koska se on johtanut siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on tutkinut valituksenalaisen tuomion 73–83 kohdassa henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan laillisuutta direktiivin 2003/88 14 ja 23 artiklaan nähden, vaikkei näitä säännöksiä voida ottaa huomioon. Komissio muistuttaa tältä osin, että SEUT 336 artiklassa annetaan toimivalta juuri unionin lainsäätäjälle unionin toimielinten ja niiden henkilöstön välisiin palvelussuhteisiin sovellettavien sääntöjen laatimiseksi. Siten itse primäärioikeudessa on annettu näille toimielimille toimivalta säätää niiden omaan henkilöstöön sovellettavasta lainsäädännöstä ilman, että viimeksi mainittuun sovellettaisiin johdetun oikeuden muita säännöksiä.

86

Carreras Sequeros ym. väittävät, että nämä kaksi osaa ovat tehottomia ja joka tapauksessa perusteettomia.

87

Unionin yleinen tuomioistuin on muistuttanut valituksenalaisen tuomion 60 kohdassa, että direktiivin 2003/88 säännösten ei voida sellaisenaan katsoa asettavan velvoitteita toimielimille niiden ja niiden henkilöstön välisissä suhteissa, minkä jälkeen se on yksilöinyt mainitun tuomion 61 kohdassa kolme tapausta, joissa toimielimet eivät voi ”sulkea pois sitä, että tämän direktiivin sääntöihin tai periaatteisiin voidaan vedota [niitä] vastaan”.

88

Se on todennut ensinnäkin näin olevan silloin, kun kyseiset säännöt tai periaatteet ”itsessään ovat vain erityinen ilmaisu perussopimuksen perustavanlaatuisista säännöistä ja yleisistä periaatteista, jotka velvoittavat suoraan mainittuja toimielimiä”. Toiseksi se on katsonut, että ”direktiivi voisi sitoa toimielintä, kun toimielin on aikonut organisatorisen itsemääräämisoikeutensa perusteella ja henkilöstösäännöissä asetetuissa rajoissa panna täytäntöön erityisen direktiivissä säädetyn velvoitteen, tai siinä tapauksessa, että kansallisessa yleisesti sovellettavassa toimessa itsessään viitataan nimenomaisesti unionin lainsäätäjän perussopimusten mukaisesti toteuttamiin toimenpiteisiin”. Kolmanneksi se on katsonut, että ”toimielinten on myös lojaalisuusvelvoitteensa mukaisesti otettava huomioon toiminnassaan työnantajana unionin tasolla annetut lainsäännökset”.

89

Ilman, että olisi tarpeen lausua yleisesti unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa kolmesta eri tapauksesta, joissa direktiiviin voidaan vedota unionin toimielimiä vastaan, tekemän analyysin paikkansa pitävyydestä, on kuitenkin ensinnäkin huomattava direktiivin 2003/88 osalta – josta yksinään on kyse nyt käsiteltävissä asioissa –, että unionin yleinen tuomioistuin on kyseisen tuomion 64 kohdassa hylännyt Carreras Sequerosin ym:iden väitteen siitä, että henkilöstösääntöjen 1 e artiklan 2 kohta on sisäinen yleisesti sovellettava toimi, jolla viitataan kyseiseen direktiiviin. Kuten kyseisestä 64 kohdasta nimenomaisesti ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin on siten sulkenut pois Carreras Sequerosin ym:iden mahdollisuuden vedota henkilöstösääntöjen 1 e artiklan 2 kohtaan ja mainittuun direktiiviin henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan soveltumattomuuden toteamiseksi liitännäisesti.

90

Siten siltä osin kuin neuvosto kritisoi unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 61 kohdassa esittämää toista tapausta, koska siihen liittyvä arviointi ei tue kyseisen tuomion tuomiolauselmaa, neuvoston väite on hylättävä tehottamana.

91

Valituksenalaisen tuomion mistään perustelusta ei ilmene, että unionin yleinen tuomioistuin olisi soveltanut mainitun tuomion 61 kohdassa yksilöimäänsä kolmatta tapausta, joka tuodaan esiin tämän tuomion 88 kohdassa. Siten siltä osin kuin neuvoston väite liittyy tähän kolmanteen tapaukseen, se on myös tehoton.

92

Lopuksi unionin yleinen tuomioistuin on erityisesti valituksenalaisen tuomion 69–83 kohdassa ottanut huomioon kyseisen tuomion 61 kohdassa mainitun ensimmäisen tapauksen, joka koskee mahdollisuutta vedota direktiiviin 2003/88 unionin toimielintä vastaan ja jonka mukaan kyseinen direktiivi on kokonaisuudessaan erityinen ilmaisu perussopimuksen perustavanlaatuisista säännöistä ja yleisistä periaatteista.

93

Riittää kuitenkin, kun todetaan, ettei valituksenalaisen tuomion tuomiolauselma perustu kyseisen tuomion 69–83 kohdassa esitettyihin päätelmiin, vaan mainitun tuomion 84–113 kohdassa esitettyihin perusteluihin, joilla unionin yleinen tuomioistuin on todennut Carreras Sequerosin ym:iden palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden perusteettoman loukkaamisen sillä perusteella, että on loukattu tämän perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun oikeuden luonnetta ja tarkoitusta.

94

Komission valituksen ensimmäisen valitusperusteen ja neuvoston pää- ja liitännäisvalituksen toisen valitusperusteen kaksi ensimmäistä osaa on siten hylättävä tehottomina.

95

Komissio ja neuvosto väittävät, että valituksenalaisen tuomion 88 artiklaan sisältyvä unionin yleisen tuomioistuimen toteamus siitä, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistetun vuosilomaoikeuden tarkoituksena on parantaa työntekijöiden elin- ja työoloja, on virheellinen.

96

Tällaista tavoitetta ei mainita kyseisessä määräyksessä, jonka otsikossa mainitaan vain ”oikeudenmukaiset ja kohtuulliset työolot ja työehdot”. Kuten valituksenalaisen tuomion 84 kohdassa mainitussa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on tuotu esiin, vuosilomaoikeuden tarkoituksena on näiden toimielinten mukaan lepo- ja vapaa-ajan saaminen.

97

Komissio lisää, että niiden, joita asia koskee, elinolojen sekä työolojen ja ‑ehtojen parantamisen tavoite ei johdu myöskään perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan lukemisesta yhdessä direktiivin 2003/88 kanssa, kuten unionin yleinen tuomioistuin on katsonut valituksenalaisen tuomion 70 kohdassa. Mikään ei oikeuta liittämään perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa taatun vuosilomaoikeuden sisältöön direktiivin 2003/88 muita säännöksiä kuin sen 7 artiklan.

98

Valituksenalaisen tuomion 85 kohdassa olevat viittaukset SEUT 151 ja SEUT 153 artiklaan, jotka tosin koskevat unionin sosiaalipolitiikan tiettyjä tavoitteita, eivät muuta mitään. Näillä määräyksillä ei ole merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa, koska kyse on SEUT 336 artiklan nojalla annetun lainsäädäntötoimen yhteensopivuutta perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan kanssa koskevasta arvioinnista.

99

Lopuksi valituksenalaisen tuomion 90 kohdassa oleva unionin yleisen tuomioistuimen toteamus, jonka mukaan henkilöstösääntöjen liitteessä X olevalla uudella 6 artiklalla toteutettua vuosilomapäivien vähentämistä ei voida pitää yhteensopivana asianomaisten työntekijöiden elinolojen sekä työolojen ja ‑ehtojen parantamiseen tähtäävän periaatteen kanssa, on myös virheellinen kahdesta muusta syystä.

100

Yhtäältä komission mukaan mistään unionin tuomioistuimen tuomiosta ei ilmene, että elinolojen sekä työolojen ja ‑ehtojen parantaminen olisi itsessään erityinen ilmaisu perussopimusten perustavanlaatuisesta säännöstä tai jostain yleisestä periaatteesta. Unionin tuomioistuin on sen mukaan sitä vastoin myöntänyt 22.12.2008 antamassaan tuomiossa Centeno Mediavilla ym. v. komissio (C‑443/07 P, EU:C:2008:767, 60 ja 99 kohta), että kun lainsäätäjä toimii SEUT 336 artiklan perusteella, virkamiesten oikeuksia voidaan muuttaa milloin tahansa, vaikka muutetut säännökset olisivatkin epäsuotuisampia kuin vanhat.

101

Toisaalta neuvoston mukaan kysymys ei ole siitä, onko vuosilomapäivien lukumäärän vähentäminen elinolojen sekä työolojen ja ‑ehtojen parantamisen periaatteen kanssa yhteensoveltuvaa vai ei, vaan siitä, loukkaako niiden vuosilomapäivien lukumäärä, joihin unionin virkamiehillä ja toimihenkilöillä on oikeus, heidän oikeuttaan vuosilomaan, heidän terveyttään ja heidän turvallisuuttaan.

102

Komission ja neuvoston mukaan henkilöstösääntöjen liitteessä X oleva uusi 6 artikla kunnioittaa kuitenkin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa taatun palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden olennaista sisältöä, sillä tällä uudella 6 artiklalla oikeutena myönnetty vuosilomapäivien lukumäärä – eli 24 päivää 1.1.2016 lähtien – edelleen ylittää direktiivin 2003/88 7 artiklassa vaaditut vähintään neljä viikkoa eli 20 päivää. Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 90 kohdassa todennut, kyseisellä toimella tehtyä vuosilomapäivien lukumäärän vähentämistä ei voida pitää itsessään lainvastaisena.

103

Parlamentti yhtyy tähän näkemykseen. Se lisää, että koska kyseessä olevilla virkamiehillä ja toimihenkilöillä on riittävä määrä vuosilomapäiviä, nyt käsiteltävässä asiassa enemmän kuin unionissa voimassa olevat vähimmäisvaatimukset edellyttävät, myös sen jälkeen, kun unionin lainsäätäjä muutti henkilöstösääntöjen liitettä X, palkallista vuosilomaa koskevaa perusoikeutta ei ole sivuutettu.

104

Carreras Sequeros ym. väittävät ensinnäkin, että kyseessä olevat toimielimet eivät nyt käsiteltävien valitusten yhteydessä selitä selvästi, miltä osin niiden perustelujen pitäisi johtaa valituksenalaisen tuomion kumoamiseen. Vaikka perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan tarkoituksena ei olisikaan edistää työntekijöiden elinolojen sekä työolojen ja ‑ehtojen parantamista, sillä pyritään kuitenkin kiistatta SEUT 153 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun työntekijöiden terveyden ja turvallisuuden suojelemisen parantamiseen.

105

Unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin Carreras Sequerosin ym:iden mukaan katsonut, että tätä unionin sosiaalioikeuden olennaista periaatetta loukattaisiin, jos unionin lainsäätäjän sallittaisiin vähentää palkallisen vuosiloman kestoa merkittävästi ilman, että se osoittaisi tosiasiallisesti punninneensa keskenään kyseessä olevia intressejä. Siten Carreras Sequerosin ym:iden mukaan unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti päättänyt, että kolmansissa maissa työskentelevien toimihenkilöiden palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden vähentäminen oli kohtuutonta.

106

Carreras Sequeros ym. lisäävät, että valituksenalainen tuomio on jatkoa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännölle (tuomio 6.11.2018, Bauer ja Willmeroth, C‑569/16 ja C-570/16, EU:C:2018:871, 81-84 kohta), jonka mukaan työntekijöillä on elinolojen sekä työolojen ja ‑ehtojen parantamiseksi oikeus palkalliseen vuosilomaan, jonka kesto on asteittain yhdenmukaistettava. Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa ei voida tulkita eri tavoin kuin periaatetta, jota sen on tarkoitus heijastaa.

107

Unionin toimielimet päättelevät Carreras Sequerosin ym:iden mukaan lisäksi valituksenalaisesta tuomiosta virheellisesti väitetyn ”heikentämiskiellon periaatteen”, vaikka unionin yleinen tuomioistuin on mainitun tuomion 90 kohdassa nimenomaisesti todennut toisin. Kyseisestä tuomiosta ilmenee, että ainoa rajoitus, jonka unionin yleinen tuomioistuin asettaa unionin lainsäätäjälle, kun se aikoo vähentää vuosiloman kestoa, on se, että kyseinen lainsäätäjä suorittaa vähintään kyseessä olevien intressien tasapuolisen punninnan.

108

Nyt käsiteltävässä asiassa Carreras Sequerosin ym:iden mukaan asetuksen N:o 1023/2013 perustelukappaleet eivät mitenkään heijasta minkäänlaista palkallista vuosilomaa koskevan perusoikeuden erityisen luonteen ja tarkoituksen huomioon ottamista, joten unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti hyväksynyt heidän lainvastaisuusväitteensä. Lisäksi tämä unionin toimielimille asetettu rajoitus on SEUT 296 artiklassa tarkoitetun perusteluvelvollisuuden mukainen.

109

Kuten valituksenalaisen tuomion 84-97 kohdasta ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, että kun unionin lainsäätäjä on antanut henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan, jolla vähennetään merkittävästi kolmansissa maissa työskentelevien virkamiesten ja toimihenkilöiden vuosilomapäivien määrää, se on loukannut vuosilomaoikeutta, sellaisena kuin sitä suojellaan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa, vaikka kyseisessä uudessa 6 artiklassa määritetty vuosilomapäivien lukumäärä pysyikin joka tapauksessa suurempana kuin direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädetty neljän viikon vuosiloman vähimmäiskesto.

110

Tästä on muistutettava yhtäältä, että kuten perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdasta ilmenee, perusoikeuskirjan määräykset koskevat erityisesti unionin toimielimiä, joiden on näin ollen kunnioitettava sen mukaisia oikeuksia. Toisaalta koska perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdalla on SEU 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan sama oikeudellinen arvo kuin perussopimusten määräyksillä, unionin lainsäätäjän on noudatettava sitä erityisesti sen säätäessä SEUT 336 artiklan perusteella henkilöstösääntöjen kaltaisen toimen (tuomio 19.9.2018, uudelleenkäsittely komissio v. Strack, C‑579/12 RX-II, EU:C:2013:570, 39 ja 58 kohta).

111

Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa jokaiselle työntekijälle vahvistetaan oikeus palkalliseen vuosilomaan, mutta siinä ei vahvisteta sen täsmällistä kestoa (ks. vastaavasti tuomio 6.11.2018, Bauer ja Willmeroth, C-569/16 ja C-570/16, EU:C:2018:871, 85 kohta ja tuomio 6.11.2018, Max-Placnk-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 74 kohta). Kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 64 kohdassa, perusoikeuskirjan tässä määräyksessä vahvistettu perusoikeus palkalliseen vuosilomaan vaatii siten ainakin tämän loman keston osalta normatiivisen täsmentämisen.

112

Niiden perusoikeuskirjan 31 artiklaan liittyvien selitysten mukaan, jotka SEU 6 artiklan 1 kohdan kolmannen alakohdan ja perusoikeuskirjan 52 artiklan 7 kohdan mukaan on otettava huomioon perusoikeuskirjan tulkinnassa, perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta perustuu tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 23.11.1993 annettuun neuvoston direktiiviin 93/104/EY (EYVL 1993, L 307, s. 18), joka on korvattu ja kodifioitu direktiivillä 2003/88 (ks. vastaavasti tuomio 19.9.2018, uudelleenkäsittely komissio v. Strack, C‑579/12 RX-II, EU:C:2013:570, 27, 28 ja 39 kohta ja tuomio 6.11.2018, Max-Placnk-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 52 ja 53 kohta).

113

Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettu oikeus palkalliseen vuosilomaan unionin sosiaalioikeuden olennaisena ja pakottavana periaatteena perustuu myös näiden samojen selitysten mukaan eri instrumentteihin, jotka ovat joko jäsenvaltioiden unionin tasolla laatimia, kuten työntekijöiden sosiaalisia perusoikeuksia koskeva yhteisön peruskirja, tai joiden osalta mainitut jäsenvaltiot ovat tehneet yhteistyötä tai joihin ne ovat liittyneet, kuten Euroopan sosiaalinen peruskirja, jonka sopimuspuolia kaikki jäsenvaltiot ovat, ja nämä molemmat instrumentit on mainittu SEUT 151 artiklassa (ks. vastaavasti tuomio 19.9.2018, uudelleenkäsittely komissio v. Strack, C‑579/12 RX-II, EU:C:2013:570, 26 ja 27 kohta ja tuomio 6.11.2018, Max-Placnk-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 70-73 kohta).

114

Tarkemmin sanoen perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan liittyvissä selityksissä muistutetaan, että tämä määräys perustuu Euroopan sosiaalisen peruskirjan 2 artiklaan ja työntekijöiden sosiaalisia perusoikeuksia koskevan yhteisön peruskirjan 8 kohtaan, joissa kummassakin vahvistetaan työntekijöiden oikeus palkalliseen vuosilomaan, ja Euroopan sosiaalisen peruskirjan 2 artiklassa taataan tällaisen loman myöntäminen vähintään neljäksi viikoksi.

115

Siten perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan liittyvistä selityksistä ilmenee, että niissä oleva viittaus direktiiviin 2003/88 ei koske – toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti todennut valituksenalaisen tuomion 69-83 kohdassa – kokonaisuudessaan tätä direktiiviä, jolla lisäksi on laajempi kohde kuin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistetut oikeudet, vaan se koskee kyseisen direktiivin niitä säännöksiä, jotka koskevat perusoikeuskirjan tässä määräyksessä vahvistettua perusoikeutta palkalliseen vuosilomaan ja joissa täsmennetään sitä. Näihin säännöksiin kuuluu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohta, jossa säädetään oikeudesta vähintään neljän viikon pituiseen palkalliseen vuosilomaan (ks. vastaavasti tuomio 4.10.2018, Dicu, C-12/17, EU:C:2018:799, 24 ja 25 kohta ja tuomio 13.12.2018, Hein, C-385/17, EU:C:2018:1018, 22 ja 23 kohta).

116

Kuten henkilöstösääntöjen 1 e artiklan 2 kohdassa vahvistetaan ja kuten unionin toimielimet myöntävät nyt käsiteltävien valitusten yhteydessä, direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan vähimmäisvaatimukset, joilla taataan jokaisen työntekijän oikeus vähintään neljän viikon pituiseen palkalliseen vuosilomaan, ovat erottamaton osa henkilöstösääntöjä ja niitä on sovellettava unionin toimielinten virkamiehiin ja toimihenkilöihin, jollei henkilöstösääntöihin sisälly edullisempia säännöksiä (ks. vastaavasti tuomio 19.9.2018, uudelleenkäsittely komissio v. Strack, C‑579/12 RX-II, EU:C:2013:570, 51 ja 56 kohta).

117

Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan kaltainen säännös, jossa täsmennetään unionin oikeudessa sen palkallisen vuosiloman vähimmäiskesto, johon jokaisella työntekijällä on oikeus, ja joka noudattelee tältä osin kestoa, josta määrätään Euroopan sosiaalisen peruskirjan 2 artiklassa, johon myös perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettu perusoikeus palkalliseen vuosilomaan perustuu, ei voi luonteeltaan loukata tätä perusoikeutta. Mainitun direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa vain konkretisoidaan tämä perusoikeus.

118

Tästä seuraa, ettei palkallista vuosilomaa koskevan perusoikeuden loukkauksena voida pitää unionin oikeuden säännöstä, jossa henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan tavoin varmistetaan työntekijöille oikeus palkalliseen vuosilomaan, jonka pituus ylittää direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn neljän viikon vähimmäiskeston.

119

Tältä osin on korostettava, että henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan toisen kohdan nojalla kolmansissa maissa työskenteleville virkamiehille ja toimihenkilöille myönnettyjen palkallisten vuosilomapäivien lukumäärä oli 36 vuonna 2014, jota riidanalaiset päätökset koskevat, ja 30 vuonna 2015. Kyseisen uuden 6 artiklan ensimmäisen kohdan mukaisesti tämä lukumäärä oli 1.1.2016 alkaen 24, kuitenkin sillä täsmennyksellä, että kuten ilmenee lomista 16.12.2013 annetun komission päätöksen liitteestä, jonka kyseinen toimielin on toimittanut unionin yleisen tuomioistuimen toteuttaman prosessinjohtotoimen johdosta, ja toisin kuin viimeksi mainittu on katsonut valituksenalaisen tuomion 109 kohdassa, näihin virkamiehiin ja toimihenkilöihin sovelletaan – kuten muihinkin unionin virkamiehiin ja toimihenkilöihin – kyseisestä päivästä lähtien henkilöstösääntöjen 57 artiklaa, minkä perusteella virkamiehellä on perusoikeutensa lisäksi oikeus kalenterivuotta kohden ylimääräisiin vapaapäiviin palkkaluokkansa ja ikänsä perusteella enintään 30 arkipäivään asti.

120

Se, että henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan voimaan tulosta lukien kyseessä olevilta virkamiehiltä ja toimihenkilöiltä on asteittain poistettu tietty määrä palkallisia vuosilomapäiviä, ei mitenkään muuta tämän tuomion 118 ja 119 kohdassa esitettyjä toteamuksia, koska he saavat kyseistä uutta 6 artiklaa sovellettaessa edelleen palkallisen vuosiloman, jonka pituus ylittää joka tapauksessa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädettyjen vähimmäisvaatimusten mukaisen palkallisen vuosiloman.

121

On lisättävä, että kun henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan kaltaisessa säännöksessä vahvistetaan palkallisen vuosiloman kesto, joka ylittää direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa vaaditun neljän viikon vähimmäisajan, kyseisellä säännöksellä voidaan taata vuosilomaoikeuden kaksi tarkoitusta eli unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti se, että työntekijä voi levätä tehtäviensä suorittamisesta, ja se, että hänellä on aikaa rentoutumiseen ja vapaa-aikaa (ks. mm. tuomio 19.9.2018, uudelleenkäsittely komissio v. Strack, C‑579/12 RX-II, EU:C:2013:570, 35 kohta ja 6.11.2018, Max-Placnk-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 32 kohta).

122

Palkallisen vuosiloman tällaisen keston vahvistamisella direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan vähimmäisvaatimukset ylittäen on lisäksi tarkoitus edistää sitä, että saavutetaan Euroopan sosiaalisen peruskirjan 2 artiklassa vahvistettu tavoite, jonka unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin sivuuttanut valituksenalaisen tuomion perusteluissa, erityisesti sen 87 kohdassa.

123

Euroopan sosiaalisen peruskirjan kyseisestä artiklasta ilmenee, että mainitun peruskirjan sopimuspuolet ovat sopineet, että palkallisen vuosiloman neljän viikon vähimmäisajan perusteella voidaan varmistaa, että ”oikeutta oikeudenmukaisiin työehtoihin voidaan käyttää tehokkaalla tavalla”.

124

Toisin kuin komissio väittää, on työntekijöiden sosiaalisia perusoikeuksia koskevan yhteisön peruskirjan 8 kohta huomioon ottaen lopuksi myönnettävä, että – kuten unionin yleinen tuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 88 kohdassa – perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistetun vuosilomaoikeuden luontaisena tarkoituksena on lähtökohtaisesti parantaa työntekijöiden elinoloja sekä työoloja ja ‑ehtoja.

125

Tämä toteamus ei kuitenkaan vastoin unionin yleisen tuomioistuimen lähinnä valituksenalaisen tuomioin 89 ja 90 kohdassa esittämää näkemystä mitenkään merkitse sitä, että säännöksen, jolla – vaikka se johtaakin niiden palkallisten vuosilomapäivien vähentämiseen, joihin kyseessä olevilla työntekijöillä oli aikaisemman säännöksen soveltamisaikana oikeus – pysytetään tämän loman kesto direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädettyjä vähimmäisvaatimuksia pidempänä, olisi katsottava olevan ristiriidassa tällaisen tavoitteen kanssa, eikä sitä, että se olisi ristiriidassa työntekijöiden terveyden ja turvallisuuden suojelemisen parantamisen tavoitteen kanssa, jota nämä vähimmäisvaatimukset suoraan edistävät (ks. vastaavasti tuomio 19.9.2013, uudelleenkäsittely komissio v. Strack, C‑579/12 RX-II, EU:C:2013:570, 44 kohta).

126

Tästä seuraa, että toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, kun henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan kaltaisella unionin oikeuden säännöksellä, jonka tarkoituksena on täsmentää sen vuosilomaoikeuden kesto, johon kolmansissa maissa työskentelevillä virkamiehillä ja toimihenkilöillä on oikeus, taataan heille joka tapauksessa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädettyjä vähimmäisvaatimuksia pidempi loma, sen ei voida katsoa sivuuttavan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistetun palkallista vuosilomaa koskevan perusoikeuden luonnetta ja tarkoitusta.

127

Kaiken edellä todetun perusteella unionin yleinen tuomioistuin ei voinut arvioinnissaan oikeudellista virhettä tekemättä katsoa, että antaessaan henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan unionin lainsäätäjä loukkasi perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua palkallista vuosilomaa koskevaa perusoikeutta, kun kyseisessä uudessa 6 artiklassa kolmansissa maissa työskenteleville unionin virkamiehille ja sopimussuhteisille toimihenkilöille vahvistetun palkallisen vuosiloman kesto on joka tapauksessa edelleen direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa vaadittua neljän viikon vähimmäisaikaa pidempi.

128

Näin ollen komission valituksen ensimmäisen valitusperusteen ja neuvoston pää- ja liitännäisvalitusten toisen valitusperusteen kolmas osa on hyväksyttävä. Valituksenalainen tuomio on siten kumottava ilman, että olisi tarpeen tutkia näiden valitusperusteiden neljäs osa tai muut komission ja neuvoston päävalitusten valitusperusteet tai viimeksi mainitun liitännäisvalituksen valitusperusteet, jotka koskevat unionin yleisen tuomioistuimen arviointia vuosilomaoikeuden loukkaamisen perusteluista.

129

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisen kohdan toisessa virkkeessä määrätään, että jos unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen, se voi itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen.

130

Kun nyt käsiteltävässä asiassa otetaan erityisesti huomioon se, että asiassa Carreras Sequeros ym., T-518/16, nostettu kumoamiskanne perustui kanneperusteisiin, jotka oli käsitelty kontradiktorisessa menettelyssä unionin yleisessä tuomioistuimessa ja joiden tarkastelu ei vaadi minkään ylimääräisen prosessinjohtotoimen tai asiakirja-aineistoa koskevan tutkintatoimen toteuttamista, unionin tuomioistuin katsoo, että asia on ratkaisukelpoinen ja se on ratkaistava lopullisesti.

131

Kyseinen kanne perustuu neljään kanneperusteeseen, jotka koskevat vuosilomaoikeuden luonteen ja tarkoituksen, yhdenvertaisen kohtelun yleisen periaatteen, luottamuksensuojan periaatteen ja yksityis- ja perhe-elämän kunnioituksen nauttimista koskevan oikeuden loukkaamista.

132

Carreras Sequeros ym. väittävät lähtökohtaisesti, että antaessaan henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan uuden 6 artiklan unionin lainsäätäjä on sivuuttanut vuosilomaoikeuden erityisen luonteen ja tarkoituksen.

133

Tältä osin kuitenkin riittää, kun todetaan, että tämä peruste on hylättävä tämän tuomion 110-127 kohdassa esitetyin perusteluin perusteettomana, koska henkilöstösääntöjen liitteessä X olevassa uudessa 6 artiklassa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädettyjä vähimmäisvaatimuksia pidemmäksi vahvistetulla vuosilomaoikeuden kestolla ei sivuuteta Carreras Sequerosin ym:iden perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettua perusoikeutta palkalliseen vuosilomaan.

134

Carreras Sequeros ym. väittävät yhtäältä, että heidän vuosilomapäiviensä lukumäärän vähentäminen loukkaa yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, koska siinä ei oteta huomioon sitä erityistä tilannetta, joka erottaa kolmansissa maissa työskentelevät virkamiehet ja toimihenkilöt unionissa työskentelevästä henkilöstä ja joka perustuu olennaisesti siihen, että ensin mainituilla on kolmansissa maissa vaikeammat elinolot, heidän liikkuvuutensa on tiheämpää ja heillä on usein oltava kaksi asuinpaikkaa, joista toinen on asemapaikalla ja toinen perheen luona.

135

He väittävät toisaalta, että erona unionissa työskenteleviin virkamiehiin ja toimihenkilöihin unionin lainsäätäjä ei ole säätänyt kolmansissa maissa työskentelevien virkamiesten ja toimihenkilöiden osalta henkilöstösääntöjen 57 artiklassa säädetystä mahdollisuudesta saada ylimääräisiä vuosilomapäiviä iän ja palkkaluokan perusteella enintään 30 arkipäivään asti.

136

Komissio kiistää neuvoston ja parlamentin tukemana tämän perusteen paikkansa pitävyyden.

137

Tästä on muistutettava, että yhdenvertaisen kohtelun periaate, jota sovelletaan unionin virkamiesoikeudessa (ks. vastaavasti tuomio 22.12.2008, Centeno Mediavilla ym. v. komissio, C‑443/07 P, EU:C:2008:767, 76 kohta), edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti perustella (ks. vastaavasti tuomio 11.9.2007, Lindorfer v. neuvosto, C‑227/04 P, EU:C:2007:490, 63 kohta ja tuomio 15.4.2010, Gualtieri v. komissio, C‑485/08 P, EU:C:2010:188, 70 kohta).

138

Nyt käsiteltävässä asiassa Carreras Sequerosin ym:iden tämän tuomion 134 kohdassa mainitusta väitteestä on todettava, että riippumatta muista komission esiin tuomista eduista, joita kolmansissa maissa työskentelevät virkamiehet ja toimihenkilöt saavat henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 5, 10 ja 24 artiklan nojalla vastaavasti asunnon, elinolosuhteita koskevan erityskorvauksen ja täydentävän sairausvakuutuksen muodossa, unionin lainsäätäjä on vuoden 2014 uudistuksen hyväksyessään pysyttänyt näiden virkamiesten ja toimihenkilöiden hyväksi heidän erityisen tilanteensa huomioon ottaen mahdollisuuden pyytää henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 8 artiklan 1 kohdan ja 9 artiklan 2 kohdan nojalla asemapaikan erityisten vaikeiden elinolosuhteiden perusteella enintään 15 päivää erityistä virkistyslomaa, joka lisätään henkilöstösäännöissä unionin kaikille virkamiehille ja toimihenkilöille tunnustettuun palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen.

139

Carreras Sequerosin ym:iden tämän tuomion 135 kohdassa toistettu väite on puolestaan hylättävä tämän tuomion 119 kohdassa esitetyin perustein.

140

Tästä seuraa, että toinen kanneperuste on hylättävä perusteettomana.

141

Carreras Sequeros ym. väittävät, että heille ennen 1.1.2014 kertyneiden vuosilomapäivien lukumäärä oli heidän työolojensa ja ‑ehtojensa olennainen ja määräävä osa. Lisäksi sen pitkän ajanjakson perusteella, jonka aikana unionin toimielimet ovat katsoneet tämän lomapäivien lukumäärän tarpeelliseksi, he odottivat perustellusti mahdollisuutta yhdistää uransa aikana ammatillinen ja yksityinen elämänsä, ja unionin lainsäätäjä on tehnyt nämä odotukset tyhjiksi.

142

Komissio kiistää tämän väitteen väliintulijoiden tukemana.

143

Tältä osin on muistutettava, että virkamiesten ja hallinnon oikeudellinen sidos perustuu henkilöstösääntöihin eikä sopimukseen. Tästä seuraa, että lainsäätäjä voi milloin hyvänsä muuttaa virkamiesten oikeuksia ja velvollisuuksia (tuomio 22.12.2008, Centeno Mediavilla ym. v. komissio, C‑443/07 P, EU:C:2008:767, 60 kohta ja tuomio 4.3.2010, Angé Serrano ym. parlamentti, C‑496/08 P, EU:C:2010:116, 82 kohta).

144

Toisaalta on muistutettava, että mahdollisuus vedota luottamuksensuojan periaatteeseen edellyttää, että unionin toimivaltaiset viranomaiset ovat antaneet asianomaiselle täsmällisiä, ehdottomia ja yhtäpitäviä vakuutteluja, jotka on saatu toimivaltaisista ja luotettavista lähteistä (tuomio 14.6.2016, Marchiani v. parlamentti,C‑566/14 P, EU:C:2016:437, 77 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

145

Kuten sekä komissio että väliintulijat ovat väittäneet, Carreras Sequeros ym. eivät ole osoittaneet unionin toimivaltaisten viranomaisten antaneen heille minkäänlaista vakuuttelua siitä, ettei henkilöstösääntöjen liitteessä X olevaa 6 artiklaa milloinkaan muutettaisi, eivätkä nämä ole kiistäneet tätä.

146

Tästä seuraa, että kolmas kanneperuste on hylättävä perusteettomana.

147

Carreras Sequeros ym. väittävät, että henkilöstösääntöjen liitteessä X oleva uusi 6 artikla estää heitä säilyttämästä heidän perheeseensä ja sosiaaliseen elämäänsä vuosiloman aikana liittyvät toimintansa aikaisemmin mahdollisessa muodossaan. Tältä osin he mainitsevat esimerkkinä heistä yhden, joka työskentelee Pakistanissa, mutta asuu Milanossa (Italia) ja jolla on loppujen lopuksi vain 16 päivää vuodessa aikaa hoitaa suhteitaan tyttäriinsä, jotka asuvat Ateenassa (Kreikassa) äitinsä kanssa.

148

Carreras Sequerosin ym:iden mukaan heidän yksityis- ja perhe-elämäänsä vaikuttava työolojen ja ‑ehtojen huonontaminen on kohtuutonta.

149

Komissio, jonka väitteisiin neuvosto ja parlamentti yhtyvät, riitauttaa tämän Carreras Sequerosin ym:iden väitteen.

150

Ilman, että on tarpeen lausua nyt käsiteltävässä asiassa siitä yhteydestä, jonka Carreras Sequeros ym. väittävät osoittaneensa perusoikeuskirjan 7 ja 31 artiklan 2 kohdan mukaisten oikeuksien välillä, on todettava, että henkilöstösäätöjen liitteessä X oleva uusi 6 artikla, jonka Carreras Sequeros ym. väittävät olevan lainvastainen, koskee yksinomaan kolmansissa maissa työskenteleville virkamiehille ja toimihenkilöille tunnustettua vuosilomapäivien lukumäärää.

151

Kuten komissio väittää neuvoston ja parlamentin tukemana, tämä uusi 6 artikla ei vaikuta henkilöstösääntöjen soveltamisalaan kuuluviin virkamiehiin ja toimihenkilöihin sovellettaviin vuotuisten matkakulujen laskemista ja matkustuspäiviä koskevien säännösten kaltaisiin yleisiin säännöksiin, joissa otetaan huomioon näiden yksityis- ja perhe-elämä.

152

Muilta osin henkilöstösääntöjen liitteessä X olevissa muissa säännöksissä otetaan huomioon kolmansissa maissa työskentelevien virkamiesten ja toimihenkilöiden perhetilanne. Siten kyseisen liitteen 18, 20-22, 24 ja 25 artiklaa, jotka koskevat vastaavasti asumiskulujen korvaamista, matkakulujen korvaamista, muuttokuluista vastaamista, korvausta tilapäisestä asunnosta sekä täydentävän sairausvakuutuksen ja onnettomuudet, jotka voivat sattua unionin ulkopuolella, kattavan vakuutuksen etuuksia, sovelletaan sekä näihin virkamiehiin ja toimihenkilöihin että heidän perheeseensä tai huollettavinaan oleviin henkilöihin.

153

Lopuksi tämän tuomion 147 kohdassa mainitusta esimerkistä, jonka Carreras Sequeros ym. ovat esittäneet kanneperusteensa tueksi, on muistutettava, että unionin toimen lainmukaisuuden arviointi perusoikeuksiin nähden ei missään tapauksessa voi perustua väitteisiin, jotka koskevat kyseisen toimen seurauksia tietyssä yksittäistapauksessa (ks. vastaavasti tuomio 14.10.1999, Atlanta v. Euroopan yhteisö, C‑104/97 P, EU:C:1999:498, 43 kohta).

154

Tästä seuraa, että myös neljäs kanneperuste on hylättävä perusteettomana.

155

Koska yhtäkään kanneperustetta ei voida hyväksyä, kanne on hylättävä.

156

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa todetaan, että jos valitus on perusteeton tai jos valitus hyväksytään ja unionin tuomioistuin itse ratkaisee riidan lopullisesti, se tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

157

Mainitun työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan saman työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

158

Koska Carreras Sequeros ym. ovat hävinneet nyt käsiteltävän asian ja neuvosto on vaatinut heidän velvoittamistaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, Carreras Sequeros ym. on velvoitettava korvaamaan neuvostolle näiden valitusten käsittelystä aiheutuneet ja unionin yleisessä tuomioistuimessa käydystä menettelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Koska komissio on vaatinut Carreras Sequerosin ym:iden velvoittamista korvaamaan sille asian käsittelystä unionin yleisessä tuomioistuimessa – muttei unionin tuomioistuimessa – aiheutuneet oikeudenkäyntikulut, heidät on velvoitettava korvaamaan komissiolle asian käsittelystä unionin yleisessä tuomioistuimessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut, kun taas komission on vastattava näiden valitusten käsittelyyn liittyvistä omista oikeudenkäyntikuluistaan.

159

Mainitun työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn saman työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, asiassa väliintulijoina olleet jäsenvaltiot ja toimielimet vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Parlamentin, joka on ollut väliintulijana unionin yleisessä tuomioistuimessa käsitellyn kanteen yhteydessä ja joka on osallistunut unionin tuomioistuimessa käytyyn menettelyyn, on siis vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asiat seuraavasti: