–

Euroopan komissio, asiamiehinään C. Hödlmayr ja B.-R. Killmann,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta unionin alueella 5.4.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 492/2011 (EUVL 2011, L 141, s. 1) 7 artiklan 2 kohdan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa ovat vastakkain PF ja Landkreis Südliche Weinstraße ja joka koskee sitä, onko osavaltion vastattava rajatyöntekijöiden lasten koulukuljetuskustannuksista.

3

Asetuksen N:o 492/2011 johdanto-osan kolmannessa, neljännessä ja viidennessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

4

Asetuksen 7 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltion kansalaista ei työntekijänä saa kansalaisuutensa vuoksi saattaa toisen jäsenvaltion alueella kotimaisiin työntekijöihin verrattuna eri asemaan työ- ja palvelussuhteen ehtojen suhteen; tämä koskee erityisesti palkkausta, irtisanomista ja työttömyyden sattuessa paluuta saman alan työhön tai uudelleen työllistämistä.

2.   Hänen on saatava samat sosiaaliset ja verotukseen liittyvät edut kuin kotimaisten työntekijöiden.”

5

Asetuksen 10 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jos jäsenvaltion kansalainen on tai on ollut työssä toisen jäsenvaltion alueella, on hänen lapsillaan, jos he asuvat kyseisessä jäsenvaltiossa, oikeus osallistua peruskoulutukseen, oppisopimuskoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen samoin edellytyksin kuin tämän valtion kansalaisilla.

Jäsenvaltioiden on tuettava toimenpiteitä, joilla pyritään turvaamaan näille lapsille parhaat mahdolliset edellytykset osallistua tähän opetukseen.”

6

Rheinland-Pfalzin osavaltion 30.3.2004 annetun koululain (Rheinland-pfälzisches Schulgesetz) (GVBl. RP 2004, s. 239), sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna 16.2.2016 annetun lain (GVBl. RP 2016, s. 37) 10 §:llä, 56 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Koulunkäynti on pakollista kaikille lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille, joiden kotipaikka tai vakituinen asuinpaikka on Rheinland-Pfalzin osavaltiossa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kansainvälisen oikeuden määräysten ja kansainvälisten sopimusten noudattamista.”

7

Lain 69 §:ssä, joka koskee koulukuljetuspalvelua, säädetään seuraavaa:

”(1)   Piirikuntien ja piirikuntaan kuulumattomien kaupunkien itsehallinnon pakollisiin tehtäviin kuuluu huolehtiminen oppilaiden kuljetuksesta alueellaan sijaitseviin peruskouluihin ja erityisoppilaitoksiin, jos oppilaiden kotipaikka on Rheinland-Pfalzin osavaltiossa ja heitä olisi kohtuutonta vaatia kulkemaan koulumatkaa käyttämättä liikennevälineitä.

Sama pätee kuljetukseen

1. lähimpään Realschule plus -kouluun [toisen asteen oppilaitos] – –

Jos oppilas käy Rheinland-Pfalzin osavaltion ulkopuolella olevaa koulua, kuljetuskustannuksista vastaa se piirikunta tai piirikuntaan kuulumaton kaupunki, jonka alueella on oppilaan kotipaikka.

(2)   Koulumatkaa on kohtuutonta vaatia kulkemaan käyttämättä liikennevälineitä, jos matka on erityisen vaarallinen tai jos lyhyin, ei erityisen vaaralliseksi katsottava kävelyreitti asunnon ja peruskoulun välillä on pidempi kuin kaksi kilometriä tai asunnon ja Realschule plus -koulun – – välillä pidempi kuin neljä kilometriä. – –

(3)   Jos oppilas käy muuta kuin 1 momentin [2 kohdan 1 alakohdassa] tarkoitettua lähintä koulua, kustannuksia korvataan vain saman verran kuin lähimpään kouluun olisi korvattava. Lähimmän koulun vahvistamisessa otetaan huomioon vain koulut, joissa tarjotaan valittua ensimmäistä vierasta kieltä. – –

(4)   Tehtävä täytetään ensi sijassa vastaamalla tarpeellisista julkisen liikenteen matkakuluista. Jos julkisia kohtuullisia liikenneyhteyksiä ei ole, on käytettävä koulubusseja. Muiden kuljetusvälineiden kustannuksista vastataan vain ensimmäisessä virkkeessä mainittua summaa vastaavaan määrään asti.”

8

Julkisesta henkilölähiliikenteestä 17.11.1995 annetun Rheinland-Pfalzin osavaltion lain (Rheinland-pfälzisches Landesgesetz über den öffentlichen Personennahverkehr (GVBl. RP 1995, s. 450), sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna 22.12.2015 annetun lain (GVBl. RP 2015, s. 516) 12 §:llä, 5 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Edellä 1 §:n 2 momentin 1 kohdassa mainitun julkisen henkilölähiliikenteen toimijoita ovat piirikunnat ja piirikuntaan kuulumattomat kaupungit. Ne hoitavat tehtävää vapaana itsehallinnollisena tehtävänä taloudellisten toimintaedellytystensä mukaisesti. – –”

9

PF, joka on Saksan kansalainen, asuu Ranskassa vanhempiensa kanssa, jotka myös ovat Saksan kansalaisia. Hän käy Realschule plus -koulua Saksassa Rheinland-Pfalzin osavaltion Landkreis Südliche Weinstraße -piirikunnassa. Hänen äitinsä työpaikka sijaitsee myös Saksassa.

10

Landkreis, jossa PF kävi koulua lukuvuoteen 2014–2015 saakka, vastasi PF:n koulukuljetuskustannuksista. Lukuvuoden 2015–2016 osalta Landkreis kuitenkin ilmoitti 16.6.2015 päivätyllä ilmoituksella, että Rheinland-Pfalzin osavaltion voimassa olleiden lainsäännösten mukaisesti PF:n koulukuljetuskustannuksista ei enää vastattaisi. Tässä lainsäädännössä nimittäin säädetään, että Landkreis on velvollinen järjestämään koulukuljetukset vain kyseisessä osavaltiossa asuville oppilaille.

11

PF teki Landkreisin päätöksestä oikaisuvaatimuksen, joka hylättiin. Tämän jälkeen hän nosti kyseisestä hylkäävästä päätöksestä kanteen Verwaltungsgericht Neustadt an der Weinstraßessa (Neustadt an der Weinstraßen hallintotuomioistuin, Saksa). Tämä tuomioistuin hyväksyi kanteen sillä perusteella, että PF:llä oli rajatyöntekijän lapsena asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdan nojalla oikeus siihen, että hänen koulukuljetuskulunsa otetaan vastattaviksi.

12

Landkreis on valittanut tästä tuomiosta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen eli Oberverwaltungsgericht Rheinland-Pfalziin (Rheinland-Pfalzin osavaltion ylempi hallintotuomioistuin, Saksa). Tämä tuomioistuin tiedustelee, onko Rheinland-Pfalzin osavaltion koululain 69 §:n 1 momentin 2 kohdan 1 alakohdan kaltainen säännös asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdan vastainen.

13

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin nimittäin katsoo, että viimeksi mainittua säännöstä on sovellettava sen käsiteltävänä olevaan asiaan. Se toteaa yhtäältä, että pääasiassa kyseessä olevista koulukuljetuskustannuksista vastaaminen on asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu sosiaalinen etu. Toisaalta se muistuttaa, että 12.5.1998 annetun tuomion Martínez Sala (C‑85/96, EU:C:1998:217, 25 kohta) mukaan tällaisia etuja ovat kaikki työsuhteeseen perustuvat tai siitä riippumattomat edut, jotka yleensä myönnetään kotimaisille työntekijöille näiden objektiivisen työntekijäaseman perusteella tai pelkästään sillä perusteella, että näiden asuinpaikka on jäsenvaltion alueella, ja joiden ulottaminen koskemaan työntekijän asemassa olevia muiden jäsenvaltioiden kansalaisia on omiaan helpottamaan näiden liikkuvuutta.

14

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kuitenkin, johtaako pääasiassa kyseessä oleva kansallinen toimenpide asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun siirtotyöläisten välilliseen syrjintään.

15

Se korostaa tältä osin erityisesti, että unionin tuomioistuimen ratkaistavina olleissa asioissa asumisedellytys ulottui asianomaisen jäsenvaltion koko alueelle. Pääasiassa on kuitenkin niin, että asumisedellytys koskee vain osaa Saksan alueesta, joten kansallisella toimenpiteellä suljetaan pääasiassa kyseessä olevan sosiaalisen etuuden piiristä lähes yksinomaan sellaisten työntekijöiden lapset, joiden kotipaikka on tässä jäsenvaltiossa, kun taas toimenpide koskee vain rajallista määrää siirtotyöläisten lapsia.

16

Jos kyseistä kansallista toimenpidettä on kuitenkin pidettävä välillisesti syrjivänä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voitaisiinko kansallinen toimenpide oikeuttaa yleistä etua koskevalla pakottavalla syyllä, tässä tapauksessa tarpeella varmistaa koulujärjestelmän tehokas organisointi. Sen mielestä tällainen hyväksyttävä tavoite kuuluu koulunkäyntivelvollisuuteen, jonka tarkoituksena on taata oikeus koulutukseen; tämä oikeus sisältyy Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen 10.12.1948 hyväksymän ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 26 artiklaan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 14 artiklaan.

17

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että koulujärjestelmän organisoinnin ja alueen välillä on erottamaton yhteys, millä pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä säädetty asumisedellytys voidaan oikeuttaa. Se viittaa tältä osin asetuksen N:o 492/2011 10 artiklaan, jonka mukaan oikeus osallistua peruskoulutukseen edellyttää asumista jäsenvaltiossa, kuten unionin tuomioistuin sen mielestä totesi 13.6.2013 antamassaan tuomiossa Hadj Ahmed (C‑45/12, EU:C:2013:390, 31 kohta).

18

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että tällaisesta asumisedellytyksestä luopuminen olisi vaikea toteuttaa. On nimittäin hankalaa – kun kyseessä on oppilas, joka asuu muussa kuin siinä jäsenvaltiossa, jossa hänen käymänsä oppilaitos sijaitsee – määrittää lähin oppilaitos korvattavan koulukuljetuskustannusten määrän laskemiseksi.

19

Tässä tilanteessa Oberverwaltungsgericht Rheinland-Pfalz on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

20

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään pääasiallisesti, onko asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan se, että osavaltio vastaa koulukuljetuksista, edellyttää asumista tämän osavaltion alueella, on välillisesti syrjivä toimenpide.

21

Tähän kysymykseen vastaamiseksi on ensinnäkin täsmennettävä yhtäältä, että kaikki unionin kansalaiset, jotka käyttävät oikeuttaan työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen ja tekevät työtä muussa jäsenvaltiossa kuin asuinjäsenvaltiossaan, kuuluvat asuinpaikastaan ja kansalaisuudestaan riippumatta SEUT 45 artiklan, jota asetuksella N:o 492/2011 on tarkoitus konkretisoida, soveltamisalaan (ks. vastaavasti tuomio 21.2.2006, Ritter-Coulais, C‑152/03, EU:C:2006:123, 31 kohta).

22

Niinpä jäsenvaltion kansalainen, joka jatkaa työtään tässä valtiossa mutta siirtää kotipaikkansa toiseen jäsenvaltioon, kuuluu työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevien EUT-sopimuksen määräysten ja näin ollen asetuksen N:o 492/2011 soveltamisalaan (ks. vastaavasti työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella 15.10.1968 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68 (EYVL 1968, L 257, s. 2), joka on kumottu ja korvattu asetuksella N:o 492/2011, osalta tuomio 18.7.2007, Hartmann, C‑212/05, EU:C:2007:437, 19 kohta).

23

Toisaalta on muistutettava, että kyseistä asetusta sovelletaan rajatyöntekijöihin, kuten ilmenee asetuksen johdanto-osan neljännestä ja viidennestä perustelukappaleesta, joiden mukaan kaikkien jäsenvaltioiden työntekijöiden oikeus itse valita työnsä unionin alueella olisi tunnustettava tekemättä eroa pysyvän työntekijän, kausityöntekijän, rajatyöntekijän sekä sellaisten henkilöiden välillä, jotka harjoittavat palvelujen tarjoamista. Samoin asetuksen N:o 492/2011 7 artiklassa, jonka sanamuoto on täysin sama kuin asetuksen N:o 1612/68 7 artiklan, viitataan varauksetta ”jäsenvaltion kansalaiseen työntekijänä” (tuomio 27.11.1997, Meints, C‑57/96, EU:C:1997:564, 50 kohta ja tuomio 18.7.2007, Geven, C‑213/05, EU:C:2007:438, 15 kohta).

24

Lisäksi oikeuskäytännöstä ilmenee, että jäsenvaltion kansalainen, joka jatkaa työtään tässä valtiossa mutta on siirtänyt kotipaikkansa toiseen jäsenvaltioon ja joka on siitä lähtien työskennellyt rajatyöntekijänä, voi vedota asetuksessa N:o 492/2011 tarkoitettuun siirtotyöläisen asemaan (ks. asetuksen N:o 1612/68, joka on kumottu ja korvattu asetuksella N:o 492/2011, osalta tuomio 18.7.2007, Hartmann, C‑212/05, EU:C:2007:437, 20 kohta).

25

Nyt käsiteltävässä tapauksessa pääasia koskee Saksan kansalaista, joka työskentelee Saksassa mutta asuu Ranskassa. Liittymä unionin oikeuteen johtuu siis kyseisen työntekijän asumisesta muussa kuin siinä jäsenvaltiossa, jonka kansalainen hän on. Kyseinen työntekijä on käyttänyt liikkumisvapauttaan, joten hänellä on oikeus vedota sitä jäsenvaltiota vastaan, jonka kansalainen hän on, asetukseen N:o 492/2011, jolla on tarkoitus panna täytäntöön työntekijöiden vapaa liikkuvuus unionissa, ja erityisesti sen 7 artiklan 2 kohtaan.

26

Toiseksi on todettava, että siirtotyöläisen perheenjäsenet hyötyvät välillisesti asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa kyseiselle työntekijälle taatusta yhdenvertaisesta kohtelusta (ks. asetuksen N:o 1612/68 7 artiklan 2 kohdan, josta on tullut asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohta, osalta tuomio 20.6.2013, Giersch ym., C‑20/12, EU:C:2013:411, 40 kohta).

27

Asetuksen 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu sosiaalisen edun käsite puolestaan kattaa kaikki työsuhteeseen perustuvat tai siitä riippumattomat edut, jotka yleensä myönnetään kotimaisille työntekijöille pelkästään sillä perusteella, että näiden asuinpaikka on tämän jäsenvaltion alueella, ja joiden ulottaminen koskemaan työntekijän asemassa olevia muiden jäsenvaltioiden kansalaisia on omiaan helpottamaan näiden liikkuvuutta (ks. erityisesti tuomio 12.5.1998, Martínez Sala, C‑85/96, EU:C:1998:217, 25 kohta ja tuomio 20.6.2013, Giersch ym., C‑20/12, EU:C:2013:411, 38 kohta).

28

Tästä seuraa, että perheenjäsenen koulukuljetuksesta vastaaminen on mainitussa säännöksessä tarkoitettu sosiaalinen etu.

29

Kolmanneksi on palautettava mieleen, että asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohta on erityinen ilmaisu sosiaalisten etujen myöntämisen erityisalalla SEUT 45 artiklassa vahvistetusta yhdenvertaisen kohtelun periaatteesta, ja sitä on tulkittava samalla tavalla kuin viimeksi mainittua määräystä (tuomio 10.10.2019, Krah, C‑703/17, EU:C:2019:850, 21 kohta; ks. myös asetuksen N:o 1612/68 7 artiklan 2 kohdan, josta on tullut asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohta, osalta tuomio 20.6.2013, Giersch ym., C‑20/12, EU:C:2013:411, 35 kohta).

30

Yhdenvertaisen kohtelun periaatteella ei kielletä ainoastaan kansalaisuuteen perustuvaa ilmeistä syrjintää vaan myös kaikki sellaiset peitellyn syrjinnän muodot, joissa tosiasiallisesti päädytään samaan lopputulokseen muita erotteluperusteita soveltamalla (tuomio 10.10.2019, Krah, C‑703/17, EU:C:2019:850, 23 kohta; ks. myös asetuksen N:o 1612/68 7 artiklan 2 kohdan, josta on tullut asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohta, osalta tuomio 20.6.2013, Giersch ym., C‑20/12, EU:C:2013:411, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

31

Niinpä kansallisessa lainsäädännössä kotihoidontuen saamiseksi asetettu edellytys asumisesta tämän jäsenvaltion alueella merkitsee välillistä syrjintää siltä osin kuin se voi luonteensa johdosta vaikuttaa enemmän siirtotyöläisiin kuin kotimaisiin työntekijöihin ja edellytyksellä saatetaan siis kohdella erityisesti ensiksi mainittuja epäedullisemmin (ks. asetuksen N:o 1612/68, joka on kumottu ja korvattu asetuksella N:o 492/2011, osalta tuomio 18.7.2007, Hartmann, C‑212/05, EU:C:2007:437, 28–31 kohta).

32

Tästä seuraa, että siltä osin kuin pääasiassa kyseessä olevan kansallisen toimenpiteen mukaan koulukuljetuskustannusten korvaaminen edellyttää asumista kyseisessä osavaltiossa, sillä saatetaan sen luonteen johdosta kohdella epäedullisemmin erityisesti rajatyöntekijöitä, jotka asuvat toisessa jäsenvaltiossa. Niinpä se merkitsee asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa kiellettyä välillistä syrjintää.

33

Tätä päätelmää ei voi kyseenalaistaa se, että kyseinen kansallinen toimenpide vaikuttaa epäedullisesti myös kotimaisiin muissa osavaltioissa asuviin työntekijöihin.

34

Yhtäältä nimittäin on muistutettava, että kun on osoitettu, että kansallinen säännöstö voi luonteensa johdosta vaikuttaa enemmän rajatyöntekijöihin kuin kotimaisiin työntekijöihin, välilliseksi syrjinnäksi luokittelemisen kannalta on merkityksetöntä, että kansallinen toimenpide vaikuttaa mahdollisesti niin kyseisen jäsenvaltion kansalaisiin, jotka eivät voi noudattaa kyseistä kriteeriä, kuin rajatyöntekijöihinkin. Toimenpiteen luokittelemiseksi välillisesti syrjiväksi ei nimittäin ole tarpeen, että sen vaikutuksesta suosittaisiin kaikkia kyseisen jäsenvaltion kansalaisia tai asetettaisiin epäedulliseen asemaan ainoastaan rajatyöntekijät eikä kotimaisia työntekijöitä (ks. vastaavasti tuomio 13.3.2019, Gemeinsamer Betriebsrat EurothermenResort Bad Schallerbach, C‑437/17, EU:C:2019:193, 31 ja 32 kohta; ks. myös asetuksen N:o 1612/68, joka on kumottu ja korvattu asetuksella N:o 492/2011, osalta tuomio 20.6.2013, Giersch ym., C‑20/12, EU:C:2013:411, 45 kohta).

35

Toisaalta pääasiassa kyseessä olevan syrjinnän lähteenä on edellytys asumisesta osassa jäsenvaltion aluetta eikä kansalaisuusedellytys, joten sen selvittämiseksi, onko kyseessä tämän tuomion 30 ja 31 kohdassa määritellyn kaltainen syrjintä, ei ole merkitystä sillä, että kyseisellä asumisedellytyksellä syrjitään myös kotimaisia toisessa osavaltiossa asuvia työntekijöitä. Heidän tilanteensa kuuluu mahdollisesti käänteisen syrjinnän käsitteeseen eikä sitä oteta huomioon unionin oikeudessa (ks. vastaavasti määräys 19.6.2008, Kurt, C‑104/08, ei julkaistu, EU:C:2008:357, 22 ja 23 kohta).

36

Joka tapauksessa kyseisen kaltainen kansallinen toimenpide merkitsee asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdassa kiellettyä työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoitusta siltä osin kuin se voi estää jäsenvaltion kansalaista lähtemästä tai saada hänet luopumaan lähtemästä kotimaastaan käyttääkseen oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, vaikka kyseistä toimenpidettä sovellettaisiinkin erotuksetta (ks. vastaavasti tuomio 15.12.1995, Bosman, C‑415/93, EU:C:1995:463, 96 kohta).

37

Ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava kaiken edellä esitetyn perusteella, että asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan se, että osavaltio vastaa koulukuljetuksista, edellyttää asumista tämän osavaltion alueella, merkitsee välillistä syrjintää siltä osin kuin se voi luonteensa johdosta vaikuttaa enemmän rajatyöntekijöihin kuin kotimaisiin työntekijöihin.

38

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään pääasiallisesti, onko asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että tarve varmistaa koulujärjestelmän tehokas organisointi on sellainen yleistä etua koskeva pakottava syy, jolla välilliseksi syrjinnäksi luokiteltava kansallinen toimenpide voidaan oikeuttaa.

39

On muistutettava, että välillinen syrjintä on lähtökohtaisesti kielletty, ellei se ole objektiivisesti oikeutettua. Tätä varten sen on yhtäältä oltava omiaan takaamaan hyväksyttävän tavoitteen toteuttaminen, eikä se toisaalta saa ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi (tuomio 20.6.2013, Giersch ym., C‑20/12, EU:C:2013:411, 46 kohta ja tuomio 10.7.2019, Aubriet, C‑410/18, EU:C:2019:582, 29 kohta).

40

Tältä osin unionin tuomioistuin on katsonut, että jäsenvaltion toteuttamalla toimella, jolla pyritään turvaamaan sen alueella asuvan väestön korkea koulutustaso, pyritään hyväksyttävään tavoitteeseen, jonka perusteella välillinen syrjintä saattaa olla oikeutettua, ja että korkeakouluopintojen suorittaminen on unionin tasolla tunnustettu yleisen edun mukainen tavoite (tuomio 20.6.2013, Giersch ym., C‑20/12, EU:C:2013:411, 53 kohta ja tuomio 10.7.2019, Aubriet, C‑410/18, EU:C:2019:582, 31 kohta).

41

Tästä seuraa, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen nyt käsiteltävässä asiassa mainitsema tavoite, eli koulujärjestelmän tehokas organisointi, voi siltä osin kuin se koskee perusoikeuskirjan 14 artiklassa taattua oikeutta koulutukseen olla tämän tuomion 39 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettu hyväksyttävä tavoite.

42

On kuitenkin todettava yhtäältä, että vaikka pääasiassa kyseessä olevat kansalliset säännökset liittyvät Rheinland-Pfalzin osavaltion koululakiin, ne koskevat yksinomaan koulukuljetusten järjestämistä tässä osavaltiossa. Toisaalta juuri se, että Rheinland-Pfalzin osavaltion koululain 69 §:ssä säädetään, että jos oppilaan käymä oppilaitos sijaitsee tämän osavaltion alueen ulkopuolella, kuljetuskustannuksista vastaa se piirikunta tai se piirikuntaan kuulumaton kaupunki, jonka alueella oppilaalla on kotipaikka, osoittaa, että koulukuljetusten järjestäminen osavaltion tasolla ja koulujärjestelmän organisointi tässä osavaltiossa eivät välttämättä ole yhteydessä toisiinsa.

43

Kuten Euroopan komissio huomauttaa, pääasiassa kyseessä olevilla kansallisilla säännöksillä ei siis ole sellaista riittävän läheistä yhteyttä koulujärjestelmän organisointiin, jotta voitaisiin katsoa, että säännöksillä on tällainen hyväksyttävä tavoite.

44

Joka tapauksessa on niin, että asumisedellytystä, johon pääasian asianosaisia vastaan on vedottu, ei voida pitää välttämättömänä koulukuljetusten suunnittelulle ja järjestämiselle, koska – kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa – voitaisiin harkita muita toimenpiteitä. Erityisesti laskettaessa korvattavien koulukuljetuskustannusten määrää voitaisiin oppilaan kotipaikkana ottaa huomioon se, ”missä todellisen asuinpaikan ja lähimmän koulun välinen etäisyys linnuntietä pitkin leikkaa osavaltion rajan”.

45

Tässä yhteydessä on korostettava, että se ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsema seikka, että kansallisille viranomaisille on hankalampaa toteuttaa tällaisia vaihtoehtoisia toimenpiteitä, ei yksinään riitä oikeuttamaan sitä, että EUT-sopimuksessa taattua perusvapautta loukataan (ks. vastaavasti tuomio 26.5.2016, Kohll ja Kohll-Schlesser, C‑300/15, EU:C:2016:361, 59 kohta), eikä se siis riitä oikeuttamaan asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohdan rajoitusta.

46

Toiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava kaiken edellä esitetyn perusteella, että asetuksen N:o 492/2011 7 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että käytännön vaikeudet, jotka liittyvät koulukuljetusten tehokkaaseen järjestämiseen osavaltiossa, eivät ole sellainen yleistä etua koskeva pakottava syy, jolla välilliseksi syrjinnäksi luokiteltava kansallinen toimenpide voitaisiin oikeuttaa.

47

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (yhdeksäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: