I Asiaa koskevat oikeussäännöt

II Asian tausta

A Morpolin valtaus

B Hyväksymispäätös ja sen tekemiseen johtanut menettely

C Riidanalainen päätös ja sen antamiseen johtanut menettely

III Menettely unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituksenalainen tuomio

IV Menettely unionin tuomioistuimessa ja asianosaisten vaatimukset

V Valitusperusteiden arviointi

A Ensimmäinen valitusperuste, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin teki virheen jättäessään soveltamatta asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohtaa

1. Asianosaisten lausumat

2. Arviointi

a) Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin totesi virheellisesti, että joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous eivät muodosta yhtä ainoaa keskittymää

b) Ensimmäisen valitusperusteen toinen osa, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdan tarkoitusta suppeasti

B Toinen valitusperuste, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin teki virheen jättäessään soveltamatta ne bis in idem ‑periaatetta, rangaistusten hyväksilukemisperiaatetta tai säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevia periaatteita

1. Asianosaisten lausumat

2. Arviointi

a) Tutkittavaksi ottaminen

b) Asiakysymys

1) Toisen valitusperusteen ensimmäinen osa

i) Ne bis in idem ‑periaatteen loukkaamista koskeva peruste

ii) Rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen loukkaamista koskeva peruste

2) Toisen valitusperusteen toinen osa

i) Johdanto

ii) Jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksiin sisältyvät säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevat periaatteet

iii) Voidaanko jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksiin sisältyvistä periaatteista saada viitteitä asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan rikkomiseen samalla menettelyllä?

iv) Asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan rikkominen kattaa saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdan rikkomisen

v) Unionin yleinen tuomioistuin vahvisti virheellisesti komission toteamuksen, jonka mukaan Marine Harvest rikkoi asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa

VI Ratkaisuehdotus

1. 

Käsiteltävässä valituksessaan Marine Harvest ASA (jäljempänä Marine Harvest), jonka oikeudellinen seuraaja on Mowi ASA, vaatii unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen tuomion, ( 2 ) jolla tämä hylkäsi sakon määräämisestä Marine Harvestille keskittymästä, joka on toteutettu ilmoitus- ja status quo ‑velvoitteiden vastaisesti, 23.7.2014 annetun komission päätöksen (jäljempänä riidanalainen päätös) kumoamiseksi nostetun kanteen. ( 3 )

2. 

Riidanalainen päätös annettiin sen jälkeen, kun Euroopan komissio oli tehnyt 30.9.2013 päätöksen, jossa osakekauppa, jolla Marine Harvest hankki omistukseensa Morpol ASA:n (jäljempänä Morpol), todettiin sisämarkkinoille soveltuvaksi sillä edellytyksellä, että sitoumuksia noudatetaan (jäljempänä hyväksymispäätös). ( 4 ) Kyseinen kauppa toteutettiin kahdessa osassa: ensin Marine Harvest teki Morpolin enemmistöosakkaan kanssa osakkeidenostosopimuksen, jolla se osti 48,5 prosentin osuuden Morpolin osakekannasta; toiseksi Marine Harvest teki Morpolin jäljelle jääneistä osakkeista julkisen ostotarjouksen, jonka hyväksymisen jälkeen sen osuus Morpolissa kasvoi 48,5 prosentista 87,1 prosenttiin.

3. 

Ensimmäinen vaihe eli 48,5 prosentin osuuden hankkiminen Morpolista kuitenkin saatettiin päätökseen ennen kuin siitä ilmoitettiin komissiolle. Komission näkemyksen mukaan kyseisen osuuden hankinta riitti antamaan määräysvallan Morpolissa, joten kyseessä oli neuvoston asetuksessa (EU) N:o 139/2004 tarkoitettu yrityskeskittymä. ( 5 ) Komissio totesi näin ollen riidanalaisessa päätöksessä, että saattaessaan 48,5 prosentin osuutta Morpolissa koskevan osakekaupan päätökseen ennen kuin siitä ilmoitettiin ja ennen kuin se todettiin sisämarkkinoille soveltuvaksi Marine Harvest oli rikkonut ensinnäkin asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa säädettyä ilmoittamisvelvoitetta ja toiseksi saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan mukaista status quo ‑velvoitetta. Komissio määräsi siten 10 miljoonan euron sakon kummastakin säännösten rikkomisesta.

4. 

Unionin tuomioistuimeen tehdyn valituksen yhteydessä herää kaksi kysymystä. Ensinnäkin unionin tuomioistuinta pyydetään ratkaisemaan, muodostaako 48,5 prosentin osuuden hankkiminen Morpolista yksin keskittymän vai onko kyseistä osakekauppaa ja myöhempää julkista ostotarjousta pidettävä yhdessä yhtenä ainoana keskittymänä. Toiseksi, jos unionin tuomioistuin katsoo, että pelkkä 48,5 prosentin osuuden hankinta merkitsee keskittymää, sen on ratkaistava, voitiinko kyseisen osakekaupan päätökseen saattamisesta määrätä kaksi sakkoa vai loukkasiko komissio erilliset sakot määrätessään etenkin ne bis in idem ‑periaatetta.

5.

Asetuksen N:o 139/2004 johdanto-osan 20 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”On tarkoituksenmukaista määritellä keskittymän käsite siten, että se sisältää toimet, jotka pysyvästi muuttavat keskittymään osallistuvien yritysten valvontaa ja siten markkinoiden rakennetta. Sen vuoksi tätä asetusta on aiheellista soveltaa kaikkiin yhteisyrityksiin, jotka hoitavat pysyvästi kaiken itsenäiselle taloudelliselle yksikölle kuuluvan toiminnan. On lisäksi asianmukaista käsitellä yhtenä keskittymänä toimia, jotka ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa siten, että niitä yhdistää ehto tai ne muodostuvat suhteellisen lyhyen ajanjakson aikana tapahtuvista arvopapereita koskevista liiketoimista.”

6.

Asetuksen N:o 139/2004 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Ennakkoilmoitus keskittymistä ja käsittelypaikan siirtäminen ennen ilmoitusta ilmoituksen tekijöiden pyynnöstä”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä asetuksessa tarkoitetuista [Euroopan unionin laajuisista] keskittymistä on ilmoitettava komissiolle ennen niiden toteuttamista ja sopimuksen tekemisen, julkisen osto- tai vaihtotarjouksen julkistamisen tai määräysvallan tuottavan osuuden hankkimisen jälkeen.

– –”

7.

Asetuksen N:o 139/2004 7 artiklassa, jonka otsikko on ”Keskittymien toteuttamisen lykkääminen”, säädetään seuraavaa:

”1.   Edellä 1 artiklassa tarkoitettua [unioninlaajuista] keskittymää, tai komission 4 artiklan 5 kohdan nojalla tutkimaa keskittymää, ei saa toteuttaa ennen kuin siitä on tehty ilmoitus tai ennen kuin se on julistettu yhteismarkkinoille soveltuvaksi 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan, 8 artiklan 1 kohdan tai 8 artiklan 2 kohdan nojalla tehdyn päätöksen mukaisesti taikka 10 artiklan 6 kohdan mukaisen olettamuksen perusteella.

2.   Mitä 1 kohdassa säädetään, ei estä julkisen osto- tai vaihtotarjouksen tai arvopapereita koskevien liiketoimien sarjan toteuttamista, joilla 3 artiklassa tarkoitettu määräysvalta saadaan useilta myyjiltä, mukaan lukien muiksi arvopapereiksi vaihdettavia arvopapereita koskevat liiketoimet, jos arvopaperit on otettu kaupankäynnin kohteeksi arvopaperipörssin kaltaisilla markkinoilla, edellyttäen, että

– –”

8.

Asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan, jonka otsikko on ”Sakot”, 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Komissio voi päätöksellään määrätä 3 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetuille henkilöille tai keskittymään osallistuville yrityksille sakon, joka on enintään 10 prosenttia keskittymään osallistuvan yrityksen 5 artiklassa tarkoitetusta kokonaisliikevaihdosta, jos nämä tahallaan tai tuottamuksesta:

– –”

9.

Marine Harvest teki 14.12.2012 Friendmall Ltd:n (jäljempänä Friendmall) ja Bazmonta Holding Ltd:n (jäljempänä Bazmonta) kanssa osakkeidenostosopimuksen (Share Purchase Agreement, jäljempänä SPA). Bazmonta on Friendmallin, jossa määräysvaltaa puolestaan käyttää M, kokonaan omistama tytäryhtiö. SPA:n mukaan Marine Harvest hankki 48,5 prosenttia Morpolin osakekannasta. Tämä osakekauppa (jäljempänä joulukuun 2012 osakekauppa) saatiin päätökseen 18.12.2012.

10.

Norjan lainsäädännön mukaan yli kolmanneksen pörssissä noteeratun yhtiön ( 6 ) osakkeista ostavan on tehtävä pakollinen tarjous tämän yhtiön jäljelle jääneistä osakkeista. Marine Harvest ilmoittikin 17.12.2012 pörssitiedotteella, että se aikoi tehdä julkisen ostotarjouksen Morpolin jäljelle jääneistä osakkeista, jotka muodostivat 51,5 prosenttia yhtiön osakekannasta. Marine Harvest teki 15.1.2013 pakollisen julkisen ostotarjouksen näistä osakkeista (jäljempänä julkinen ostotarjous). Sen jälkeen, kun julkinen ostotarjous oli hyväksytty ja pantu täytäntöön 12.3.2013, Marine Harvestilla oli kaikkiaan 87,1 prosenttia Morpolin osakkeista. Näin ollen julkisen ostotarjouksen seurauksena Marine Harvest hankki osakkeita, jotka muodostivat noin 38,6 prosenttia Morpolista, niiden sen joulukuun 2012 osakekaupalla jo hankkimien osakkeiden lisäksi, jotka muodostivat 48,5 prosenttia Morpolista.

11.

Morpolin jäljelle jääneiden osakkeiden kauppa toteutettiin 12.11.2013. Ylimääräinen yhtiökokous päätti 15.11.2013 pyytää Oslon pörssiin listattujen osakkeiden poistamista pörssistä, vähentää hallituksen jäsenten lukumäärää ja lakkauttaa nimityskomitean. Morpolia ei enää 28.11.2013 noteerattu Oslon pörssissä.

12.

Marine Harvest lähetti 21.12.2012 komissiolle pyynnön siitä, että yksinomaisen määräysvallan hankkimista Morpolissa koskeva asia osoitettaisiin käsittelijätiimille. Tässä pyynnössä Marine Harvest ilmoitti komissiolle, että joulukuun 2012 osakekauppa oli saatu päätökseen ja ettei se käyttäisi äänivaltaansa ennen komission päätöksen antamista.

13.

Sen jälkeen, kun komissio oli esittänyt useita tietopyyntöjä ja Marine Harvest oli toimittanut ilmoituslomakkeen ( 7 ) ensimmäisen luonnoksen 5.3.2013, liiketoimesta ilmoitettiin komissiolle virallisesti 9.8.2013.

14.

Komissio hyväksyi 30.9.2013 tekemässään hyväksymispäätöksessä yrityskeskittymän sillä edellytyksellä, että sitoumuksia noudatetaan täysimääräisesti. Kuten edellä 3 kohdassa mainittiin, komissio totesi kyseisessä päätöksessä, että joulukuun 2012 osakekauppa oli jo antanut kantajalle tosiasiallisen yksinomaisen määräysvallan Morpolissa. Näin ollen komissio totesi, ettei voitu sulkea pois, että joulukuun 2012 osakekaupan tekeminen saattamalla se päätökseen 18.12.2012 ennen kuin siitä oli ilmoitettu ja ennen kuin se oli todettu sisämarkkinoille soveltuvaksi merkitsi asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn ilmoittamisvelvoitteen ja saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn status quo ‑velvoitteen laiminlyöntiä. Lisäksi komissio totesi, että se voi tutkia erillisessä menettelyssä, onko syytä määrätä seuraamus asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohdan nojalla. ( 8 )

15.

Komissio ilmoitti Marine Harvestille 30.1.2014 päivätyllä kirjeellä asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan ja 4 artiklan 1 kohdan mahdollista rikkomista koskevasta vireillä levasta tutkimuksesta.

16.

Komissio osoitti 31.3.2014 Marine Harvestille väitetiedoksiannon, johon viimeksi mainittu esitti vastauksensa 30.4.2014.

17.

Komissio antoi 23.7.2014 riidanalaisen päätöksen, jossa se totesi, että Marine Harvest oli laiminlyönyt asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn ilmoittamisvelvoitteen ja saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn status quo ‑velvoitteen, ja määräsi kummastakin rikkomisesta 10 miljoonan euron sakon.

18.

Riidanalaisessa päätöksessä komissio totesi ensinnäkin, että Marine Harvest oli hankkinut tosiasiallisen yksinomaisen määräysvallan Morpolissa joulukuun 2012 osakekaupan seurauksena. Kyseinen liiketoimi muodosti siten asetuksen N:o 139/2004 3 artiklassa tarkoitetun keskittymän. Komissio totesi toiseksi, että keskittymä oli toteutettu saattamalla se päätökseen 18.12.2012, toisin sanoen ennen kuin siitä ilmoitettiin komissiolle 9.8.2013 ja ennen kuin se todettiin sisämarkkinoille soveltuvaksi 30.9.2013 tehdyssä hyväksymispäätöksessä. ( 9 ) Kolmanneksi komissio huomautti, että joulukuun 2012 osakekauppaan ei voitu soveltaa asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa status quo ‑velvoitteeseen säädettyä poikkeusta. Komissio katsoi näin ollen, että saattaessaan päätökseen joulukuun 2012 osakekaupan Marine Harvest oli rikkonut asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa ja että kummastakin rikkomisesta on määrättävä 10 miljoonan euron sakko. ( 10 )

19.

Marine Harvest nosti 3.10.2014 kanteen, jossa se vaati, että unionin yleinen tuomioistuin kumoaa riidanalaisen päätöksen tai toissijaisesti kumoaa riidanalaisen päätöksen nojalla sille määrätyt sakot taikka ainakin alentaa merkittävästi riidanalaisen päätöksen nojalla sille määrättyjä sakkoja.

20.

Valituksenalaisessa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi esitetyt viisi kanneperustetta ja hylkäsi kanteen.

21.

Erityisesti ( 11 ) unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi ensimmäisen kanneperusteen, jossa väitettiin, että komissio oli tehnyt oikeudellisen ja tosiseikkoja koskevan virheen todetessaan, ettei asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohtaa voida soveltaa.

22.

Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin korosti, että komissiolla oli oikeutetusti todennut, että Marine Harvest oli hankkinut määräysvallan Morpolissa joulukuun 2012 osakekaupan johdosta ja että näin ollen Marine Harvestin olisi pitänyt ilmoittaa kyseisestä liiketoimesta eikä se olisi saanut toteuttaa sitä ennen kuin se on todettu sisämarkkinoille soveltuvaksi. Näin ollen oli ratkaistava, sovellettiinko asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa status quo ‑velvoitteeseen säädettyä poikkeusta.

23.

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että käsiteltävässä asiassa kyseessä oleva tilanne erosi kyseisen poikkeuksen kattamista kahdesta tilanteesta, jotka liittyvät julkiseen osto- tai vaihtotarjoukseen ja arvopapereita koskevien liiketoimien sarjaan. Julkista osto- tai vaihtotarjousta koskevaa poikkeusta ei voitu soveltaa, koska asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan rikkominen johtui joulukuun 2012 osakekaupan toteuttamisesta eikä julkisen ostotarjouksen tekemisestä. Arvopapereita koskevien liiketoimien sarjaa koskevaa poikkeusta ei myöskään voitu soveltaa, koska se käsitti ainoastaan liiketoimet, joilla määräysvalta hankitaan useilta myyjiltä useiden liiketoimien sarjalla, kun taas määräysvalta Morpolissa hankittiin yhdellä liiketoimella, nimittäin joulukuun 2012 osakekaupalla, ja yhdeltä myyjältä eli M:ltä.

24.

Kolmanneksi unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi Marine Harvestin väitteen, jonka mukaan joulukuun 2012 osakekauppaa ja julkista ostotarjousta on käsiteltävä yhtenä ainoana keskittymänä sillä seurauksella, että se kuuluu asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa status quo ‑velvoitteeseen säädetyn julkista osto- tai vaihtotarjousta koskevan poikkeuksen piiriin. Kahdesta tilanteesta, joissa asetuksen N:o 139/2004 johdanto-osan 20 perustelukappaleen mukaan useita liiketoimia voidaan käsitellä yhtenä ainoana keskittymänä, nimittäin liiketoimia, jotka ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa siten, että niitä yhdistää ehto tai ne muodostuvat useista arvopapereita koskevista liiketoimista, Marine Harvest vetosi ainoastaan ensiksi mainittuun tilanteeseen. Ensinnäkin asetuksen N:o 139/2004 mukaisesti toimivaltakysymyksistä annetun komission konsolidoidun tiedonannon (jäljempänä toimivaltakysymyksistä annettu konsolidoitu tiedonanto) ( 12 ) 44 kohdasta ilmeni, ettei kahden liiketoimen käsittelemiseen yhtenä ainoana keskittymänä riitä se, että niitä yhdistää ehto. Määräysvalta on myös hankittava useiden liiketoimien seurauksena. Koska Marine Harvest sai määräysvallan Morpolissa yhden ainoan liiketoimen seurauksena, kyseinen toimi ja julkinen ostotarjous eivät muodostaneet yhtä ainoaa keskittymää. Toiseksi Marine Harvestin väite, jonka mukaan asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdan tarkoituksena oli kattaa ”hiipivät yritysvaltaukset”, oli tehoton, koska Morpolin valtaus ei ollut ”hiipivä” ja joka tapauksessa ”hiipivät yritysvaltaukset” koskivat toista mainitun asetuksen johdanto-osan 20 perustelukappaleessa tarkoitettua tilannetta, johon Marine Harvest ei vedonnut. Lisäksi se, että asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdalla pyritään helpottamaan hankintoja ja varmistamaan pörssimarkkinoiden likviditeetti, ei merkinnyt sitä, että tämän säännöksen soveltamisalaa olisi tarpeen laajentaa sen sanamuodon ulkopuolelle hankintojen helpottamiseksi entisestään.

25.

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi lisäksi kolmannen kanneperusteen, joka koski ne bis in idem ‑periaatteen tai rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen sekä säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevien periaatteiden loukkaamista.

26.

Alustavana toteamuksena unionin yleinen tuomioistuin totesi, että asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen johtaa automaattisesti saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkomiseen mutta että kääntäen tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Jos yritys nimittäin toteuttaa keskittymän ennen siitä ilmoittamista ja ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi, se rikkoo molempia säännöksiä. Jos yritys kuitenkin toteuttaa keskittymän siitä ilmoittamisen jälkeen mutta ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi, se rikkoo ainoastaan asetuksen (EY) N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohtaa. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tämä teki asiaa koskevista oikeussäännöistä ”epätavallisia”.

27.

Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin totesi, ettei ne bis in idem ‑periaatetta sovelleta. Oikeuskäytännön mukaan kyseisen periaatteen soveltaminen edellyttää, että asianomaiselle yritykselle on jo määrätty seuraamus tai sen osalta on todettu, että se ei ole vastuussa siitä, sellaisella aiemmalla ratkaisulla, johon ei enää voida hakea muutosta. Näin ollen ne bis in idem ‑periaatetta ei sovelleta tilanteessa, jossa viranomainen määrää kaksi seuraamusta yhdellä ja samalla päätöksellä, kuten käsiteltävässä asiassa. Niin kutsutun rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen, joka oikeuskäytännön mukaan edellyttää, että sakon suuruutta määrätessään komission on otettava huomioon jäsenvaltion kilpailuviranomaisen samasta toiminnasta jo määräämät seuraamukset, osalta unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei tätäkään periaatetta sovellettu, koska ne bis in idem ‑periaatteen tapaan sitä sovelletaan vain, jos on annettu aiempi ratkaisu.

28.

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi Marine Harvestin väitteen, jonka mukaan analogisesti kansainvälisen oikeuden ja Saksan oikeuden mukaisen ”näennäisen” tai ”epäaidon” konkurrenssin periaatteen kanssa olisi katsottava, että säännösten rikkomisten konkurrenssin tapauksessa vakavampi rikos kattaa lievemmän rikoksen, joten on tarpeen määrätä ainoastaan yksi seuraamus. Unionin yleinen tuomioistuin totesi, että toisin kuin Marine Harvestin väitti, asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen ei ollut erityisempi rikkominen kuin saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkominen ja ettei ensiksi mainittu rikkominen siten kattanut viimeksi mainittua. Tämä johtui siitä, että asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen merkitsi hetkellistä rikkomista, kun taas saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkominen merkitsi jatkettua rikkomista. Näin ollen ensiksi mainitun rikkomisen osalta vanhentumisaika oli kolme vuotta, kun taas viimeksi mainitun rikkomisen osalta vanhentumisaika oli viisi vuotta. Jos sovellettaisiin pelkästään asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohtaa silloin, kun yritys toteutti keskittymän ennen siitä ilmoittamista ja ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi, tämä yritys saisi etua suhteessa yritykseen, joka toteutti keskittymän siitä ilmoittamisen jälkeen mutta ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi. Tästä seurasi, ettei kumpikaan kyseisistä säännöksistä ollut ensisijaisesti sovellettava säännös sillä seurauksella, ettei ”näennäisen” tai ”epäaidon” konkurrenssin periaatetta ollut loukattu.

29.

Valituksessaan Marine Harvest vaatii, että unionin tuomioistuin

30.

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

31.

Marine Harvest ja komissio esittivät suulliset lausumansa 22.5.2019 pidetyssä istunnossa.

32.

Marine Harvest vetoaa kahteen valitusperusteeseen. Ensinnäkin se väittää, että unionin yleinen tuomioistuin totesi virheellisesti, että asetuksen N:o 139/20041 7 artiklan 2 kohtaa ei voitu soveltaa. Toiseksi se väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen, kun se ei soveltanut ne bis in idem ‑periaatetta, rangaistusten hyväksilukemisperiaatetta tai säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevia periaatteita.

33.

Ensimmäisessä valitusperusteessaan Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisen tuomion 46–233 kohdassa virheen jättäessään soveltamatta asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohtaa.

34.

Ensimmäinen valitusperuste jakautuu kahteen osaan.

35.

Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin totesi virheellisesti, että joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous eivät muodosta yhtä ainoaa keskittymää. Marine Harvestin mukaan asetuksen N:o 139/2004 johdanto-osan 20 perustelukappaleesta ilmenee, että toimia, joita ”yhdistää ehto”, on käsiteltävä yhtenä ainoana keskittymänä riippumatta siitä, hankitaanko määräysvalta kohteessa ensimmäisellä vai viimeisellä liiketoimella. Käsiteltävässä asiassa joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous liittyvät toisiinsa oikeudellisesti ja tosiasiallisesti, joten niitä on käsiteltävä yhtenä ainoana keskittymänä.

36.

Ensimmäisen valitusperusteensa toisessa osassa Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen tulkitessaan sulautuma-asetuksen 7 artiklan 2 kohdan tarkoitusta suppeasti. Marine Harvest katsoo, että kyseisen säännöksen tarkoitus, joka on helpottaa julkisia osto- ja myyntitarjouksia ja hiipiviä yritysvaltauksia, edellyttää, että poikkeusta status quo ‑velvoitteeseen sovelletaan liiketoimirakenteeseen, joka käsittää julkisen ostotarjouksen, vaikka kuten nyt tarkasteltavassa tapauksessa, määräysvalta hankittiinkin ennen julkisen ostotarjouksen tekemistä. Asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 3 kohdan mukaisen poikkeuksen myöntäminen ei ole tyydyttävä vaihtoehto saman artiklan 2 kohdan soveltamiselle. Lisäksi viimeksi mainitun säännöksen soveltamisella edellä kuvattuun yhteen ainoaan liiketoimeen varmistetaan, että komissio arvioi toimen kaikkia vaikutuksia eikä ainoastaan joulukuun 2012 osakekaupan vaikutuksia.

37.

Marine Harvest katsoo, että asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohtaa voidaan soveltaa käsiteltävään asiaan. Koska status quo ‑velvoitteeseen säädetylle poikkeukselle asetetut kaksi edellytystä täyttyvät, kyseistä poikkeusta sovelletaan.

38.

Komission mukaan ensimmäinen valitusperuste on perusteeton.

39.

Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisestä osasta komissio katsoo, että joulukuun 2012 osakekauppaa ja julkista ostotarjousta ei pidä käsitellä yhtenä ainoana keskittymänä. Komission näkemyksen mukaan siihen, että kaksi liiketoimea muodostaa yhden ainoan keskittymän, ei riitä, että niitä yhdistää ehto, kuten asetuksen N:o 139/2004 johdanto-osan 20 perustelukappaleessa todetaan. Kyseisen asetuksen 3 artiklassa tarkoitettu määräysvalta on myös hankittava jälkimmäisellä liiketoimella. Jos, kuten käsiteltävässä asiassa, määräysvalta hankitaan ensimmäisellä liiketoimella, toinen liiketoimi ei ole enää merkityksellinen sen määrittämiseksi, hankitaanko määräysvalta ja onko keskittymän toteuttamista näin ollen lykättävä. Täydellisyyden vuoksi komissio toteaa lisäksi, että joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous eivät liity toisiinsa oikeudellisesti sen enempää kuin tosiasiallisestikaan.

40.

Ensimmäisen valitusperusteen toisesta osasta komissio väittää, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi oikein sekä asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdan sanamuotoa että tarkoitusta. Komissio katsoo, että Marine Harvest vetoaa kyseisessä säännöksessä säädetyistä kahdesta tilanteesta, jotka koskevat julkista osto- tai vaihtotarjousta ja arvopapereita koskevien liiketoimien sarjaa, ainoastaan ensiksi mainittuun. Ensimmäistä tilannetta ei kuitenkaan sovelleta käsiteltävässä asiassa, koska määräysvalta hankittiin ennen julkisen ostotarjouksen tekemistä eikä julkisella ostotarjouksella. Tästä seuraa, että Marine Harvest ei voi saada asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdan mukaista poikkeuesta status quo ‑velvoitteeseen. Näin ollen on merkityksetöntä, että Marine Harvest noudatti kyseisen säännöksen mukaista edellytystä siitä, että äänioikeutta ei käytetä.

41.

Ensimmäisessä valitusperusteessaan Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen todetessaan, ettei asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohtaa sovelleta, koska ensinnäkin joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous muodostavat yhden ainoan keskittymän ja toiseksi kyseisen säännöksen tarkoitus, joka on helpottaa julkisia osto- ja myyntitarjouksia ja hiipiviä yritysvaltauksia, edellyttää, että sitä tulkitaan sovellettavan liiketoimirakenteeseen, joka ei koostu pelkästään julkisesta osto- tai vaihtotarjouksesta mutta johon sisältyy tällainen tarjous. Marine Harvestin näkemyksen mukaan asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa säädetyt kaksi edellytystä täyttyvät, koska se ilmoitti keskittymästä ”viipymättä” eikä käyttänyt äänioikeuksiaan Morpolissa, sillä seurauksella, että poikkeusta status quo ‑velvoitteeseen sovelletaan.

42.

Ensimmäisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa Marine Harvest väittää, että joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous muodostat yhden ainoan keskittymän.

43.

Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on nähdäkseni perusteeton.

44.

Asetuksessa N:o 139/2004 tarkoitetusta ”keskittymästä” on kyseisen asetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan kyse, ”jos määräysvalta siirtyy pysyvästi”. Saman asetuksen 3 artiklan 2 kohdan määritelmän mukaan ”määräysvallalla” tarkoitetaan ”mahdollisuutta käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa yrityksessä”. Oikeuskäytännön mukaan määräysvalta voidaan hankkia yhden, kahden tai useamman liiketoimen avulla. ( 13 )

45.

Käsiteltävässä asiassa Marine Harvest hankki Morpolin omistukseensa seuraavilla liiketoimilla: ensiksi joulukuun 2012 osakekaupalla, jolla Marine Harvest osti 48,5 prosentin osuuden Morpolista, ja toiseksi julkisella ostotarjouksella, jolla Marine Harvest kasvatti omistusosuutensa Morpolista 48,5 prosentista 87,1 prosenttiin. ( 14 )

46.

Määräysvalta Morpolissa hankittiin kuitenkin pelkästään joulukuun 2012 osakekaupalla. ( 15 ) Korostan, ettei Marine Harvest kiistä tätä seikkaa. Väitteensä, jonka mukaan joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous muodostavat yhden ainoan keskittymän, Marine Harvest ei nimittäin esitä, että määräysvalta Morpolissa hankittiin jälkimmäisellä liiketoimella eli julkisella ostotarjouksella. Syynä siihen, miksi Marine Harvestin näkemyksen mukaan joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous muodostavat yhden ainoan keskittymän, on se, että niitä yhdistää ehto.

47.

Käsiteltävässä asiassa on näin ollen kyse siitä, onko siinä tapauksessa, että yritys hankkii toisen yrityksen useammalla kuin yhdellä liiketoimella mutta määräysvalta siirtyy pelkästään ensimmäisellä liiketoimella, kaikkia liiketoimia pidettävä yhtenä ainoana keskittymänä vai muodostaako ensimmäinen liiketoimi yksin asetuksen N:o 139/2004 3 artiklassa tarkoitetun keskittymän.

48.

On syytä huomauttaa, että vaikka asetuksen N:o 139/2004 missään artiklassa ei täsmennetä edellytyksiä, joiden täyttyessä samaa kohdetta koskevia useita liiketoimia on pidettävä yhtenä ainoana keskittymänä, saman asetuksen johdanto-osan 20 perustelukappaleessa annetaan joitain ohjeita tähän. Kyseisen perustelukappaleen viimeisessä virkkeessä todetaan, että ”on – – asianmukaista käsitellä yhtenä keskittymänä toimia, jotka ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa siten, että niitä yhdistää ehto tai ne muodostuvat suhteellisen lyhyen ajanjakson aikana tapahtuvista arvopapereita koskevista liiketoimista”.

49.

Lisäohjeita voidaan saada toimivaltakysymyksistä annetusta konsolidoidusta tiedonannosta. Ensimmäisestä asetuksen N:o 139/2004 johdanto-osan 20 perustelukappaleessa mainitusta tilanteesta (liiketoimet, joita yhdistää ehto) ( 16 ) toimivaltakysymyksistä annetun konsolidoidun tiedonannon 43 kohdassa todetaan, että yksi ainoa keskittymä on kyseessä, kun ”mitään kyseisistä toimista ei toteutettaisi ilman muita”. Samassa kohdassa täsmennetään, että ehdollisuus täyttyy yleensä silloin, kun liiketoimet liittyvät toisiinsa joko oikeudellisesti (kun ”keskinäinen ehdollisuus yhdistää sopimukset toisiinsa”) tai tosiasiallisesti (kun taloudellinen arviointi osoittaa, että kukin liiketoimi on välttämättä riippuvainen muiden liiketointen toteuttamisesta).

50.

Mielestäni ei voida katsoa, että jos yritys hankkii toisen yrityksen kahdella liiketoimella, mutta määräysvalta siirtyy pelkästään ensimmäisellä liiketoimella, näitä kahta liiketoimea on pidettävä yhtenä ainoana keskittymänä. Esitän jäljempänä syyt, miksi olen tullut tähän tulokseen.

51.

Kuten edellä 44 kohdassa selitettiin, keskittymän syntyminen edellyttää määräysvallan siirtymistä. Tästä seuraa, että jos yritys hankkii kohdeyrityksen osakekannan kokonaisuudessaan tai enemmistön siitä useilla liiketoimilla mutta saa määräysvallan kohdeyrityksessä pelkästään ensimmäisellä liiketoimella, tämä ensimmäinen liiketoimi muodostaa yksin keskittymän. Myöhempiä liiketoimia, joilla ostaja kasvattaa osuuttaan kohdeyrityksen osakekannasta, ei pitäisi ottaa huomioon sen määrittämiseksi, syntyykö keskittymä, koska määräysvalta kohdeyrityksessä on jo siirtynyt.

52.

Tämä on nähdäkseni sopusoinnussa tuomion Cementbouw Handel & Industrie v. komissio kanssa. Kyseisessä tuomiossa katsottiin, että keskittymä toteutuu tilanteessa, jossa on kyse useasta muodollisesti erillisestä oikeustoimesta, kun ensinnäkin nämä oikeustoimet ovat toisistaan riippuvaisia ja kun toiseksi ”niiden seurauksena – – myönnetään – – määräysvalta” kohdeyrityksessä. ( 17 ) Käänteisesti, jos määräysvallan hankkiminen ei ole ”seurausta” useasta liiketoimesta vaan pelkästään ensimmäisestä liiketoimesta, kyseinen liiketoimi yksin muodostaa keskittymän.

53.

Tätä tukee myös komission ehdotuksen, josta tuli myöhemmin asetus N:o 139/2004, ( 18 ) 3 artiklan 4 kohta, johon kyseisen asetuksen johdanto-osan 20 perustelukappaleen viimeinen virke perustuu. Komissio ehdotti, että neuvoston asetuksen (ETY) N:o 4064/89 3 artiklaan lisätään 4 kohta, ( 19 ) jonka mukaan ”kahden tai useamman toimen, jotka riippuvat toisistaan tai ovat niin läheisesti yhteydessä toisiinsa, että niiden taloudelliset perusteet oikeuttavat niiden käsittelyn yhtenä ainoana toimena, katsotaan muodostavan yhden ainoan keskittymän, joka on syntynyt viimeisen toimen toteuttamispäivänä, jos toteutetut toimet kokonaisuutena täyttävät 1 kohdan edellytykset”. ( 20 ) Kyseiset ”1 kohdan edellytykset” ovat niitä, joissa määritellään keskittymä siten, että se syntyy, jos määräysvalta siirtyy pysyvästi. Näin ollen komission ehdotuksessa kahden tai useamman liiketoimen katsottiin muodostavan yhden ainoan keskittymän, jos kokonaisuutena tarkasteltuna niillä saatiin aikaan määräysvallan siirtyminen, toisin sanoen jos määräysvallan siirtyminen ei ollut seurausta ensimmäisestä liiketoimesta vaan kaikista liiketoimista.

54.

Pitää paikkansa, ettei asetuksen N:o 4064/89 3 artiklaa muutettu komission ehdottamalla tavalla. Komission ehdotuksen 3 artiklan 4 kohta voidaan kuitenkin ottaa huomioon tulkittaessa asetuksen N:o 139/2004 johdanto-osan 20 perustelukappaleen viimeistä virkettä, koska kyseinen virke lisättiin siihen, kun päätettiin olla hyväksymättä komission ehdotusta uudeksi 3 artiklan 4 kohdaksi. ( 21 )

55.

Jos unionin tuomioistuin katsoo, että jos määräysvalta siirtyy ensimmäisellä kahdesta liiketoimesta, näitä kahta liiketoimea on pidettävä yhtenä ainoana keskittymänä, tästä ei kuitenkaan seuraa, että käsiteltävässä asiassa joulukuun 2012 osakekauppaa ja julkista ostotarjousta on pidettävä yhtenä ainoana keskittymänä.

56.

Kuten edellä 49 kohdassa mainittiin, jotta kahta liiketoimea voidaan nimittäin pitää yhtenä ainoana keskittymänä, keskinäisen ehdollisuuden on yhdistettävä ne toisiinsa joko oikeudellisesti tai tosiasiallisesti. Näin ei kuitenkaan ole joulukuun 2012 osakekaupan ja julkisen ostotarjouksen tapauksessa.

57.

Keskinäinen ehdollisuus ei ensinnäkään yhdistä joulukuun 2012 osakekauppaa ja julkista ostotarjousta toisiinsa oikeudellisesti. On totta, että julkinen ostotarjous on välttämätön ja suora seuraus joulukuun 2012 osakekaupasta. Tämä johtuu siitä, että Norjan lainsäädännön mukaan yli kolmanneksen pörssissä noteeratun yhtiön osakkeista ostava on velvollinen tekemään tarjouksen tämän yhtiön jäljelle jääneistä osakkeista. Joulukuun 2012 osakekaupan seurauksena Marine Harvest hankki 48,5 prosentin osuuden Morpolista ja oli siten velvollinen tekemään julkisen ostotarjouksen. Käänteisesti tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Marine Harvest ei ollut mitenkään velvollinen hankkimaan tiettyä osuutta Morpolin osakekannasta ennen julkisen ostotarjouksen tekemistä.

58.

Tältä osin on syytä korostaa, että toimivaltakysymyksistä annetun konsolidoidun tiedonannon 43 kohdasta ilmenee, että ehdollisuuden on oltava keskinäistä, koska kyseisen kohdan mukaan ”vaaditulla ehdollisuudella tarkoitetaan sitä, että mitään kyseisistä toimista ei toteutettaisi ilman muita”. ( 22 ) Huomautan myös, että kyseisen virkkeen sanamuoto on hyvin samankaltainen kuin tuomion Cementbouw Handel & Industrie v. komissio 109 kohdan sanamuoto. ( 23 )

59.

Toiseksi keskinäinen ehdollisuus ei yhdistä joulukuun 2012 osakekauppaa ja julkista ostotarjousta toisiinsa tosiasiallisesti. Kuten komissio toteaa, Marine Harvest allekirjoitti SPA:n ja toteutti joulukuun 2012 osakekaupan, vaikka se ei tuolloin tiennyt, mahdollistaisiko julkinen ostotarjous kaikkien jäljelle jääneiden Morpolin osakkeiden ostamisen vai jäisikö sille ainoastaan 48,5 prosentin osuus kyseisestä yhtiöstä. Lisäksi Marine Harvest olisi voinut tehdä julkisen ostotarjouksen tekemättä ensin SPA:ta.

60.

Tästä seuraa, ettei joulukuun 2012 osakekauppaa ja julkista ostotarjousta voida pitää yhtenä ainoana keskittymänä ja että ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on hylättävä perusteettomana.

61.

Täydellisyyden vuoksi totean myös, että jos unionin tuomioistuin katsoo, että joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous muodostavat yhden ainoan keskittymän, tästä ei seuraa, että asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdassa säädettyä toteuttamiskieltoa sovelletaan ainoastaan jälkimmäiseen liiketoimeen eli julkiseen ostotarjoukseen sillä seurauksella, että ensimmäinen liiketoimi eli joulukuun 2012 osakekauppa voidaan toteuttaa ennen siitä ilmoittamista ja ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi. ( 24 )

62.

Tuomiossa Ernst & Young unionin tuomioistuin nimittäin katsoi, että asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdassa kielletään se, että keskittymän osapuolet panevat täytäntöön ”toimenpiteen, jolla vaikutetaan [kohdeyrityksen] määräysvallan pysyvään vaihtumiseen”. ( 25 ) Siten, jos kyseessä oletetaan olevan yksi ainoa keskittymä, olisi katsottava, että joulukuun 2012 osakekaupalla vaikutetaan määräysvallan vaihtumiseen ja että se kuuluu siten asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn toteuttamiskiellon piiriin.

63.

Ensimmäisen valitusperusteensa toisessa osassa Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdan tarkoitusta suppeasti. Marine Harvest katsoo, että kun otetaan huomioon kyseisen säännöksen tarkoitus helpottaa julkisia osto- ja myyntitarjouksia ja hiipiviä yritysvaltauksia, tätä säännöstä on tulkittava siten, että sitä sovelletaan toimenpiteeseen, johon sisältyy julkinen ostotarjous, vaikka, kuten käsiteltävässä asiassa, määräysvaltaa kohdeyrityksessä ei hankitakaan julkisella ostotarjouksella vaan aikaisemmalla liiketoimella. Lisäksi, kuten kyseisen säännöksen a ja b alakohdassa edellytetään, Marine Harvest ilmoitti keskittymästä ”viipymättä” eikä käyttänyt äänioikeuttaan Morpolissa. Näin ollen Marine Harvestin mukaan asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa säädettyä poikkeusta status quo ‑velvoitteeseen sovelletaan joulukuun 2012 osakekauppaan.

64.

Ensimmäisen valitusperusteen toinen osa on nähdäkseni perusteeton.

65.

Asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa näet säädetään poikkeuksesta saman artiklan 1 kohdan mukaiseen status quo ‑velvoitteeseen kahdessa tilanteessa. Viimeksi mainittu säännös ei estä ”julkisen osto- tai vaihtotarjouksen” (ensimmäinen tilanne) tai ”arvopapereita koskevien liiketoimien sarjan” (toinen tilanne) toteuttamista, edellyttäen että seuraavat kaksi edellytystä täyttyvät: ensinnäkin keskittymästä ilmoitetaan komissiolle viipymättä, ja toiseksi ostaja ei käytä kysymyksessä oleviin arvopapereihin liittyvää äänioikeuttaan taikka käyttää sitä vain komission saman asetuksen 7 artiklan 3 kohdan nojalla myöntämällä poikkeusluvalla.

66.

On syytä painottaa, että käsiteltävässä asiassa kysymykseen siitä, sovelletaanko asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa status quo ‑velvoitteeseen säädettyä poikkeusta, olisi vastattava pelkästään joulukuun 2012 osakekaupan osalta eikä sen toimen osalta, joka koostuu joulukuun 2012 osakekaupasta ja julkisesta ostotarjouksesta. Tämä johtuu siitä, että kuten edellä olen esittänyt, joulukuun 2012 osakekauppa muodostaa yksin keskittymän ja näin ollen pelkästään kyseisen liiketoimen toteuttamisella (saattamalla se päätökseen 18.12.2012 ennen sen sisämarkkinoille soveltuvaksi toteamiseksi) rikotaan asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohtaa.

67.

On selvää, ettei asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohtaa sovelleta joulukuun 2012 osakekauppaan, koska ensinnäkään kyseinen liiketoimi ei ole julkinen osto- tai vaihtotarjous ja koska toiseksi se muodostaa yhden liiketoimen eikä kyseisessä säännöksessä tarkoitettua arvopapereita koskevien liiketoimien ”sarjaa”. Näin ollen on merkityksetöntä, täyttikö Marine Harvest asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdan a ja b alakohdassa määritetyt kaksi edellytystä.

68.

Unionin yleinen tuomioistuin ei siten tehnyt virhettä vahvistaessaan valituksenalaisen tuomion 83 kohdassa komission toteamuksen, jonka mukaan asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohtaa ei sovelleta joulukuun 2012 osakekauppaan.

69.

Jos unionin tuomioistuin katsoisi, että joulukuun 2012 osakekauppa ja julkinen ostotarjous muodostavat yhden ainoan keskittymän ja että näin ollen kysymykseen siitä, sovelletaanko asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa status quo ‑velvoitteeseen säädettyä poikkeusta, olisi vastattava kyseisen yhden ainoan keskittymän osalta, tästä ei joka tapauksessa seuraa, että joulukuun 2012 osakekauppa kuuluu kyseisen poikkeuksen soveltamisalaan.

70.

Huomautan aluksi, että poikkeuksena asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdassa säädettyyn status quo ‑velvoitteeseen, jolle unionin lainsäätäjä on antanut ensisijaisen merkityksen, ( 26 ) 7 artiklan 2 kohtaa olisi tulkittava suppeasti.

71.

Asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa säädetystä ensimmäisestä tilanteesta eli julkisesta osto- tai vaihtotarjouksesta totean, että asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa säädettyä poikkeusta status quo ‑velvoitteeseen sovelletaan ainoastaan julkiseen osto- tai vaihtotarjoukseen tai arvopapereita koskevien liiketoimien sarjaan, ”[jolla] – – määräysvalta saadaan”. Tästä nähdäkseni seuraa, että jos liiketoimirakenteeseen sisältyy julkinen osto- tai vaihtotarjous mutta määräysvaltaa kohdeyrityksessä ei hankinta kyseisellä julkisella osto- tai vaihtotarjouksella, viimeksi mainittu ei kuulu status quo ‑velvoitteeseen säädetyn poikkeuksen soveltamisalaan. Tältä osin on syytä korostaa, että julkisella ostotarjouksella ei saavuteta määräysvallan vaihtumista eikä vaikuteta siihen, koska se tehtiin vasta sen jälkeen, kun määräysvalta kohdeyrityksessä oli saatu. Tästä seuraa, että vaikka kyseessä oletettaisiin olevan yksi ainoa keskittymä, joulukuun 2012 osakekauppa ei kuulu asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa säädetyn ensimmäisen tilanteen soveltamisalaan.

72.

Kun tarkastellaan asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa säädettyä toista tilannetta eli arvopapereita koskevien liiketoimien sarjan toteuttamista, ( 27 ) en näe, miten joulukuun 2012 osakekaupasta ja julkisesta ostotarjouksesta koostuvaa toimea voidaan pitää ”arvopapereita koskevien liiketoimien [sarjana] – –, [jolla] – – määräysvalta saadaan useilta myyjiltä”. Käsiteltävässä asiassa määräysvalta kohdeyrityksessä näet hankittiin yhdellä liiketoimella, joulukuun 2012 osakekaupalla, eikä liiketoimien ”sarjalla” (riippumatta siitä, voidaanko kahta liiketoimea pitää liiketoimien ”sarjana”). Määräysvalta hankittiin yhdeltä myyjältä, nimittäin M:ltä, eikä ”useilta myyjiltä”.

73.

Lisäksi siltä osin kuin ulottamalla status quo ‑velvoitteeseen säädetyn poikkeuksen koskemaan ”arvopapereita koskevien liiketoimien sarjaa” ( 28 ) unionin lainsäätäjä pyrki, kuten Marine Harvest väittää, helpottamaan hiipiviä yritysvaltauksia, ( 29 ) on syytä huomauttaa, että joulukuun 2012 osakekaupasta ja julkisesta ostotarjouksesta koostuva toimi ei suinkaan merkitse hiipivää yritysvaltausta. Tässäkin tapauksessa määräysvalta Morpolissa hankittiin yhdellä liiketoimella sillä seurauksella, että unionin yleinen tuomioistuin saattoi valituksenalaisen tuomion 175 kohdassa perustellusti todeta, ettei Morpolia vallattu ”hiipivästi”.

74.

Tästä seuraa, että jos joulukuun 2012 osakekauppaa ja julkista ostotarjousta pidetään yhtenä ainoana keskittymänä, ensiksi mainitun liiketoimen toteuttaminen jää siitä huolimatta asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 2 kohdassa status quo ‑velvoitteeseen säädetyn poikkeuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

75.

Katson näin ollen, että ensimmäisen valitusperusteen toinen osa on perusteeton ja että ensimmäinen valitusperuste on hylättävä.

76.

Toisessa valitusperusteessaan Marine Harvest väittää, että todetessaan erityisesti valituksenalaisen tuomion 306, 319, 339–344 ja 362 kohdassa, että komissio saattoi määrätä valittajalle erilliset sakot, yhden asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn ilmoittamisvelvoitteen laiminlyönnistä ja toisen saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn status quo ‑velvoitteen laiminlyönnistä, unionin yleinen tuomioistuin loukkasi ne bis in idem ‑periaatetta, rangaistusten hyväksilukemisperiaatetta tai säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevia periaatteita.

77.

Toinen valitusperuste jakaantuu kahteen osaan.

78.

Toisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin totesi virheellisesti, ettei ne bis in idem ‑periaatetta sovellettu. Marine Harvestin mukaan kyseistä periaatetta sovelletaan, vaikka yhdessä ja samassa päätöksessä määrätään kaksi seuraamusta, kuten käsiteltävässä asiassa. Toissijaisesti Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin totesi virheellisesti, ettei rangaistusten hyväksilukemisen yleistä periaatetta sovellettu. Marine Harvestin mukaan kyseinen periaate, jota sovelletaan, jos ne bis in idem ‑periaate ei ole kaikilta osin sovellettavissa, edellyttää, että seuraamusta määrättäessä otetaan huomioon aikaisempi seuraamus.

79.

Toisen valitusperusteensa toisessa osassa Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen hylätessään valituksenalaisen tuomion 362 kohdassa kanneperusteen, jonka mukaan komissio oli loukannut säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevia periaatteita. Näiden periaatteiden mukaan on niin, että kun teko kuuluu kahden lainsäännöksen soveltamisalaan ja toisessa näistä säännöksistä säädetään toiseen säännökseen nähden erityisemmästä rikkomisesta, teolla rikotaan ainoastaan ensiksi mainittua säännöstä eikä viimeksi mainittua säännöstä. Marine Harvestin näkemyksen mukaan asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen merkitsee erityisempää rikkomista kuin saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkominen. Tästä seuraa, että Marine Harvest rikkoi ainoastaan ensiksi mainittua säännöstä ja että näin ollen sille olisi voitu määrätä ainoastaan yksi sakko.

80.

Komissio katsoo, että toinen valitusperuste on hylättävä.

81.

Komission mukaan toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on jätettävä osittain tutkimatta ja on kokonaisuudessaan perusteeton. Komissio väittää, että Marine Harvestin valitusperuste, jossa se vetoaa ne bis in idem ‑periaatteen loukkaamiseen, on perusteeton, etenkin koska kyseistä periaatetta ei sovelleta, jos yhdessä ja samassa päätöksessä määrätään kaksi sakkoa. Komissio väittää lisäksi, että Marine Harvestin valitusperustetta, jossa vedotaan rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen loukkaamiseen, ei voida ottaa tutkittavaksi ja että se on joka tapauksessa perusteeton. Sitä ei voida ottaa tutkittavaksi, koska valituksessa ei yksilöidä oikeudellisia perusteita, joihin siinä vedotaan, tai unionin yleisen tuomioistuimen nimenomaista laiminlyöntiä. Se on perusteeton, koska riidanalaisessa päätöksessä komissio määritti sakot tasolle, joka on oikeasuhteinen rikkomisten luonteeseen, vakavuuteen ja kestoon nähden, kuten asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 3 kohdassa edellytetään.

82.

Komission mukaan toisen valitusperusteen toinen osa on perusteeton. Sen näkemyksen mukaan säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevat periaatteet eivät yleisesti ottaen ole esteenä sen toteamiselle, että samalla teolla rikotaan kahta erillistä lainsäännöstä. Toiseksi asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen merkitsee erityisempää rikkomista kuin saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkominen.

83.

Marine Harvest vastaa näihin komission väitteisiin, että sen valitusperuste, jossa vedotaan rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen loukkaamiseen, voidaan ottaa tutkittavaksi, koska valituksessa yksilöidään riitautetut valituksenalaisen tuomion kohdat, ja se esittää väitteitä tämän valitusperusteensa tueksi.

84.

Toisessa valitusperusteessaan Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi ne bis in idem ‑periaatetta, rangaistusten hyväksilukemisperiaatetta tai säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevia periaatteita todetessaan, että Marine Harvestille voitiin määrätä erilliset sakot, yksi asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn ilmoittamisvelvoitteen laiminlyönnistä ja toinen saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn status quo ‑velvoitteen laiminlyönnistä.

85.

Komissio väittää, että rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen loukkaamista koskevaa väitettä ei voida ottaa tutkittavaksi, koska sen tueksi ei ole esitetty oikeudellisia seikkoja ja siinä ei yksilöidä unionin yleisen tuomioistuimen tekemää tiettyä virhettä. ( 30 )

86.

Tämä tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista koskeva väite ei mielestäni voi menestyä.

87.

Ensinnäkin valitus täyttää unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 alakohdan d alakohdan vaatimuksen, jonka mukaan valituskirjelmässä on mainittava oikeudelliset perustelut, joihin vedotaan. Valituksessa nimittäin selitetään, että rangaistusten hyväksilukemisperiaate on unionin oikeuden yleinen periaate (tältä osin siinä viitataan Saksan lainsäädäntöön sisältyvään käsitteeseen ”Anrechnungsprinzip” ja kahden julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksiin), ( 31 ) ja se, mitä kyseinen periaate edellyttää (että ensimmäinen seuraamus otetaan huomioon toista seuraamusta määrättäessä) ja miksi kyseistä periaatetta sovelletaan käsiteltävään asiaan (sitä sovelletaan, jos ne bis in idem ‑periaatetta ei sovelleta). ( 32 )

88.

Toiseksi, kuten unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 169 artiklan 2 kohdassa edellytetään, valituksessa yksilöidään täsmällisesti, että siinä riitautetaan valituksenalaisen tuomion 339–344 kohta

89.

Toisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa Marine Harvest vetoaa ne bis in idem ‑periaatteen tai toissijaisesti rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen loukkaamiseen. Tutkin nämä perusteet vuorotellen.

90.

Marine Harvest väittää, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi ne bis in idem ‑periaatetta todetessaan, että samasta menettelystä, nimittäin joulukuun 2012 osakekaupan toteuttamisesta, voidaan määrätä seuraamus vahvistamalla erilliset sakot, yksi asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn velvoitteen, jonka mukaan keskittymästä on ilmoitettava ennen sen toteuttamista, laiminlyönnistä ja toinen saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn velvoitteen, jonka mukaan keskittymän toteuttamista on lykättävä, kunnes se on todettu sisämarkkinoille soveltuvaksi, laiminlyönnistä.

91.

Oikeuskäytännön mukaan kilpailuoikeudellisissa menettelyissä, joiden tarkoituksena on sakkojen määrääminen, on noudatettava ne bis in idem ‑periaatetta, joka vahvistetaan nykyisin Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 50 artiklassa. Kyseinen periaate estää siten toteamasta uudelleen, että yritys on syyllistynyt sellaiseen kilpailunvastaiseen käyttäytymiseen, tai ryhtymästä sitä kohtaan uudelleen toimenpiteisiin sellaisen kilpailunvastaisen käyttäytymisen perusteella, josta sille on jo määrätty seuraamus tai jonka osalta on todettu, että se ei ole vastuussa siitä, sellaisella aiemmalla ratkaisulla, johon ei enää voida hakea muutosta. ( 33 )

92.

Tästä seuraa, että ne bis in idem ‑periaatteessa – jonka soveltaminen sakkojen määräämiseen yrityksille asetuksessa N:o 139/2004 asetettujen velvoitteiden laiminlyönnistä seuraa edellisessä kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä – on kaksi osatekijää: i) menettelyn on oltava sama (idem-osatekijä) ja ii) aiemman ratkaisun on oltava lopullinen (bis-osatekijä).

93.

Ne bis in idem ‑periaatteen loukkaamista koskeva peruste on mielestäni hylättävä. Vaikka menettely, jota komissio piti asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan rikkomisena, on sama, aiempaa ratkaisua koskeva edellytys ei täyty.

94.

Kuten edellisessä kohdassa mainittiin, idem-osatekijä ei tuota hankaluuksia.

95.

Oikeuskäytännön mukaan kilpailuoikeuden piiriin kuuluvissa asioissa ne bis in idem ‑periaatteen soveltaminen edellyttää kolmen edellytyksen täyttymistä: tosiseikkojen, sääntöjen rikkojan ja suojellun oikeudellisen intressin on oltava samat. ( 34 )

96.

Asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen perustui ensinnäkin samoihin tosiseikkoihin kuin saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkominenkin.

97.

Voitaisiin väittää, että ensiksi mainitun säännöksen rikkominen johtui siitä, ettei SPA:sta ilmoitettu sen 14.12.2012 tapahtuneen päätökseen saattamisen jälkeen, kun taas viimeksi mainitun säännöksen rikkominen johtui joulukuun 2012 osakekaupan päätökseen saattamisesta neljä päivää myöhemmin.

98.

On kuitenkin syytä huomauttaa, että SPA:n ilmoittamatta jättäminen ei itsessään merkitse asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkomista, koska kyseisessä säännöksessä edellytetään keskittymistä ilmoittamista ”ennen niiden toteuttamista”. Kyseistä säännöstä ei rikota, jos yritys ei pelkästään ilmoita keskittymästä ”sopimuksen tekemisen jälkeen”. Asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen perustuu sellaisen keskittymän toteuttamiseen, josta ei ole ilmoitettu. Sitä vastoin asetuksen N:o 4064/89 4 artiklan 1 kohdassa edellytettiin, että keskittymistä ilmoitetaan ”viikon kuluessa sopimuksen tekemisestä”, sillä seurauksella, että keskittymästä ilmoittamatta jättäminen (viikon kuluessa) merkitsi itsessään kyseisen säännöksen rikkomista.

99.

Näin ollen asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen perustui joulukuun 2012 osakekaupan päätökseen saattamiseen, jolla keskittymä toteutettiin ennen siitä ilmoittamista. Tästä seuraa, että asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan rikkominen perustui samoihin tosiseikkoihin (joulukuun 2012 osakekaupan päätökseen saattamiseen), sillä seurauksella, että edellä 95 kohdassa mainittu ensimmäinen edellytys eli tosiseikkojen samuus täyttyy.

100.

Toiseksi sääntöjen rikkoja on molemmissa tapauksissa Marine Harvest. Koska Marine Harvest hankki täydellisen määräysvallan Morpolissa, Marine Harvestin edellytettiin täyttävän sekä asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn velvoitteen ilmoittaa keskittymästä ennen sen toteuttamista ( 35 ) että saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn status quo ‑velvoitteen.

101.

Kolmanneksi molemmilla velvoitteilla suojeltava oikeudellinen intressi on sama, nimittäin estää keskittymien toteuttaminen ennen kuin niistä on ilmoitettu ja ennen kuin komissio on hyväksynyt ne ja siten välttää vahinko, jota kilpailulle voi aiheutua tällaisesta ennenaikaisesta toteuttamisesta, asetuksen N:o 139/2004 johdanto-osan viidennen ja kuudennen perustelukappaleen mukaisesti. ( 36 )

102.

Edellä 95 kohdassa mainitut kolme edellytystä täyttyvät näin ollen.

103.

Kuten edellä 93 kohdassa todettiin, hankaluuksia tuottaa kuitenkin bis-osatekijä sillä seurauksella, että ne bis in idem ‑periaatetta ei sovelleta käsiteltävään asiaan.

104.

Jotta ne bis in idem ‑periaatetta voidaan soveltaa, on näet oltava aiempi ratkaisu, jossa samalla henkilölle määrätään sakko samasta menettelystä. Tämä seuraa edellä 91 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä, jonka mukaan kaksinkertaisten seuraamusten määräämistä koskeva kielto edellyttää ”[sellaista aiempaa ratkaisua], johon ei enää voida hakea muutosta”. Tämä seuraa myös perusoikeuskirjan 50 artiklan sanamuodosta, jossa edellytetään, että henkilö ”on jo – – lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi”.

105.

Käänteisesti, jos aiempaa ratkaisua ei ole, kuten käsiteltävässä asiassa, ja yhdessä ja samassa päätöksessä määrätään kaksi sakkoa, ne bis in idem ‑periaatetta ei sovelleta,

106.

Tämä vahvistettiin äskettäisessä tuomiossa, jossa unionin tuomioistuin katsoi, että ne bis in idem ‑periaatetta ei voida soveltaa tilanteessa, jossa kansallinen kilpailuviranomainen määräsi yhdessä ainoassa päätöksessä kaksi sakkoa, yhden unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta ja toisen kansallisen kilpailuoikeuden rikkomisesta. ( 37 ) Vaikka käsiteltävässä asiassa unionin oikeuden kahden säännöksen, nimittäin asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan, rikkomisesta määrättiin kaksi sakkoa, edellä 104 kohdassa esittämieni huomautusten valossa en näe mitään syytä, miksi kyseisessä tuomiossa tehtyä ratkaisua ei pitäisi soveltaa käsiteltävään asiaan.

107.

Tämä on lisäksi sopusoinnussa tuomion LG Display ja LG Display Taiwan v. komissio kanssa. Mainitussa asiassa komissio oli tehnyt päätöksen, jossa se totesi nestekidenäyttöjen valmistajien rikkoneen SEUT 101 artiklaa (jäljempänä ensimmäinen päätös). Näiden näyttöjen japanilaiset valmistajat oli kuitenkin jätetty ensimmäisen päätöksen soveltamisalan ulkopuolelle, ja komissio oli aloittanut kyseisiä valmistajia vastaan toisen menettelyn, joka oli edelleen käynnissä (jäljempänä toinen menettely). Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei ne bis in idem ‑periaatteeseen voitu vedota ensimmäisen päätöksen kumoamiskanteen tueksi. ( 38 ) Kyseiseen periaatteeseen voitiin vedota ainoastaan sellaisen päätöksen kumoamista koskevan kanteen tueksi, jolla päätettäisiin toinen menettely. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan ”[ne bis in idem-] periaatteella ei sitä vastoin ole mitään merkitystä [ensimmäisen] päätöksen kannalta, joka on välttämätön edellytys sille, että kyseessä olevaan periaatteeseen voidaan vedota toisessa menettelyssä”. ( 39 )

108.

Tämä on myös linjassa tuomion Limburgse Vinyl Maatschappij ym. v. komissio kanssa, jossa unionin tuomioistuin muotoa koskevilla perusteilla kumosi päätöksen, jossa komissio määräsi sakon SEUT 101 artiklan rikkomisesta. Unionin tuomioistuin katsoi, ettei ne bis in idem ‑periaate estä komissiota ryhtymästä uudelleen toimenpiteisiin ja määräämästä uutta sakkoa. Kyseisessä tilanteessa uudessa päätöksessä määrättyjä seuraamuksia ei ole katsottava lisäseuraamuksiksi, vaan niillä korvataan ensimmäisessä päätöksessä määrätyt seuraamukset. Aiempi sakko ikään kuin lakkaa olemasta. ( 40 )

109.

Edellä 105 kohdassa esittämääni päätelmää eivät kyseenalaista ne kolme tuomiota, joihin Marine Harvest vetoaa, nimittäin tuomiot Beneo-Orafti, Coop de France Bétail et Viande ym. v. komissio ja Transcatab v. komissio. ( 41 )

110.

Kyseisissä tuomioissa tarkastelluissa tapauksissa määrättiin useita seuraamuksia yhdessä ainoassa päätöksessä. Todetessaan, ettei ne bis in idem ‑periaatetta ollut loukattu, unionin tuomioistuimet eivät vedonneet yhdessäkään näistä tuomioista siihen, ettei aiempaa ratkaisua ollut olemassa, vaan seuraaviin perusteisiin: yksi kyseessä olleista toimenpiteistä ei ollut seuraamus, ( 42 ) sääntöjen rikkojat eivät olleet samat, ( 43 ) ja tosiseikat ja sääntöjen rikkojat eivät olleet samat. ( 44 )

111.

Toisin kuin Marine Harvest väittää, se, että unionin tuomioistuimet eivät vedonneet aiemman ratkaisun puuttumiseen, ei tarkoita sitä, että ne bis in idem ‑periaatetta sovelletaan niiden mukaan silloin, jos yhdessä ainoassa päätöksessä määrätään useita seuraamuksia. Se tarkoittaa pelkästään sitä, ettei unionin tuomioistuinten ollut tarpeen tarkastella tätä kysymystä, koska edellytykset, joiden mukaan tosiseikkojen, sääntöjen rikkojan ja suojatun oikeudellisen intressin on oltava samat ja on oltava olemassa aiempi ratkaisu, johon ei voida enää hakea muutosta, ovat kumulatiivisia. Näin ollen, jos – kuten kaikissa kolmessa tuomiossa – yksi näistä kolmesta ensimmäisestä edellytyksestä ei täyty, ei ole tarpeen tarkastella, täyttyykö aiempaa ratkaisua koskeva edellytys.

112.

Katson näin ollen, että unionin yleinen tuomioistuin ei todennut valituksenalaisen tuomion 319 kohdassa virheellisesti, että ne bis in idem ‑periaatetta ei sovelleta käsiteltävässä asiassa, sillä kaksi sakkoa määrättiin yhdessä ja samassa päätöksessä.

113.

Marine Harvest väittää, että mikäli unionin tuomioistuin hylkää ne bis in idem ‑periaatteen loukkaamista koskevan perusteen, sen olisi joka tapauksessa todettava, että käsiteltävässä asiassa on loukattu rangaistusten hyväksilukemisperiaatetta, joka edellyttää ensimmäisen määrätyn seuraamuksen huomioon ottamista toista seuraamusta määrättäessä.

114.

Tämä peruste on mielestäni hylättävä.

115.

Oikeuskäytännön mukaan siihen mahdollisuuteen, että määrätään kumulatiivisia seuraamuksia, yksi EU:n seuraamus ja toinen kansallinen seuraamus, mikä on seurausta kahdesta rinnakkaisesta mutta eri tarkoituksessa käytävästä menettelystä, joiden sallittavuus johtuu unionin ja jäsenvaltioiden toimivallan jakamista kartelliasioissa koskevasta erityisestä järjestelmästä, sovelletaan kohtuullisuusvaatimusta. Tämä kohtuullisuusvaatimus edellyttää, että komission on sakkojen määrää vahvistaessaan otettava huomioon samalle yritykselle samasta teosta jo määrätyt seuraamukset, jos kyseessä olevat seuraamukset on määrätty jäsenvaltion kartellisääntöjen rikkomisista, joihin siis on syyllistytty Euroopan unionissa. ( 45 )

116.

Kuten edellisessä kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, tätä periaatetta, jota nimitetään rangaistusten hyväksilukemisperiaatteeksi tai huomioonottamisperiaatteeksi, sovelletaan tilanteisiin, joissa komissiossa (unionin kilpailusääntöjen nojalla) ja jäsenvaltion kilpailuviranomaisessa (kansallisten kilpailusääntöjen nojalla) on vireillä rinnakkainen menettely. Kuten edellä mainittiin, ( 46 ) näissä tilanteissa ei sovelleta ne bis in idem ‑periaatetta. Vaatimuksella, jonka mukaan ensimmäinen sakko on otettava huomioon toista määrättäessä, lievennetään ne bis in idem ‑periaatteen soveltamatta jättämisen seurauksia.

117.

Rangaistusten hyväksilukemisperiaatetta ei kuitenkaan sovelleta, jos rinnakkaisia menettelyjä käyvät komissio ja kolmannen maan kilpailuviranomainen. Tässä tilanteessa komissio voi ottaa huomioon kolmannen maan viranomaisen määräämät sakot, mutta se ei ole velvollinen tekemään niin. ( 47 ) Näin on siitäkin huolimatta, että tässä tilanteessa ei sovelleta ne bis in idem ‑periaatetta, koska suojeltu oikeudellinen intressi ei ole sama. ( 48 ) En voi näin ollen hyväksyä Marine Harvestin väitettä siitä, että rangaistusten hyväksilukemisperiaatetta tai huomioonottamisperiaatetta ”sovelletaan kaikissa tilanteissa, joissa ne bis in idem ‑periaatetta ei voida soveltaa täysimääräisesti”.

118.

En voi myöskään hyväksyä Marine Harvestin väitettä siitä, että rangaistusten hyväksilukemisperiaate on ”unionin oikeuden yleinen periaate”. Huomautan tältä osin, että julkisasiamies Sharpstonin ratkaisuehdotuksessaan Kraaijenbrink, johon Marine Harvest vetoaa, esittämää toteamusta siitä, että ”[unionin] oikeudessa on olemassa yleinen hyvitysperiaate, jonka mukaan aikaisemmat rangaistukset on otettava huomioon, jos tekijää rangaistaan toisessa oikeudenkäynnissä samoista teoista”, ( 49 ) ei vahvistettu samassa asiassa annetussa tuomiossa. ( 50 ) Lisäksi, vaikka unionin tuomioistuin olisi noudattanut julkisasiamies Sharpstonin ehdotusta ja tunnustanut rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen yleiseksi periaatteeksi, tämä ei siltikään vaikuttaisi käsiteltävään asiaan. Julkisasiamies Sharpstonin sanamuotoa lainatakseni tätä periaatetta näet sovelletaan, jos on ”toinen oikeudenkäynti”, jota käsiteltävässä asiassa ei ole.

119.

Edellä 115 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä lisäksi seuraa, että rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen soveltaminen edellyttää rinnakkaisten menettelyjen vireilläoloa yhtäältä komissiossa ja toisaalta jäsenvaltion kilpailuviranomaisessa. Jos rinnakkaisia menettelyjä ei ole, koska – kuten käsiteltävässä asiassa – vain komissio on ryhtynyt toimenpiteisiin, ei ole mitään syytä, miksi tätä oikeuskäytäntöä sovellettaisiin.

120.

Tältä osin on syytä korostaa, että käsiteltävä asia koskee unionissa harjoitettavaa yrityskeskittymien valvontaa, johon sovelletaan ”yhden luukun” periaatetta, jonka mukaan komissiossa ja jäsenvaltion kilpailuviranomaisessa ei voi olla vireillä rinnakkaisia menettelyjä. ( 51 ) Rangaistusten hyväksilukemisperiaatetta, jolla pyritään lievittämään SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan täytäntöönpanoa koskevan rinnakkaisen toimivallan järjestelmän seurauksia, ei siten voida soveltaa. Tästä seuraa, että jos samasta menettelystä säädetään kahdessa samaan oikeusjärjestelmään kuuluvassa oikeussäännössä, ( 52 ) kysymystä siitä, voidaanko määrätä kaksi seuraamusta, olisi arvioitava kyseisessä oikeusjärjestelmässä säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevien periaatteiden eikä rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen perusteella.

121.

Katson, että rangaistusten hyväksilukemisperiaatteen loukkaamista koskeva peruste on hylättävä.

122.

Täydellisyyden vuoksi on kuitenkin syytä huomauttaa, että vastauksessaan unionin tuomioistuimen kysymykseen Marine Harvest väitti istunnossa, että rangaistusten hyväksilukemisperiaate ilmentää suhteellisuusperiaatetta.

123.

Olen samaa mieltä komission kanssa siitä, että suhteellisuusperiaatteen loukkaamista koskevaa perustetta ei voida ottaa tutkittavaksi.

124.

Vaikka myönnän, että rangaistusten hyväksilukemisperiaate ilmentää viime kädessä vaatimusta, jonka mukaan sakkojen on oltava oikeasuhteisia, tämä ei vaikuta siihen, että unionin tuomioistuimeen tekemässään valituksessa Marine Harvest ei vedonnut suhteellisuusperiaatteen loukkaamista koskevaan perusteeseen. Se ei riitauttanut valituksenalaisen tuomion 579–631 kohtaa, jossa unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi perusteen, jonka mukaan sakko ei ole oikeasuhteinen. Tämä on ristiriidassa unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdan kanssa, jossa edellytetään, että valituskirjelmässä on mainittava oikeudelliset perusteet.

125.

Katson näin ollen, että toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

126.

Toisen valitusperusteensa toisessa osassa Marine Harvest väittää, että kansainväliseen oikeuteen ja jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksiin sisältyy periaatteita, jotka koskevat säännösten rikkomisen konkurrenssia. Sen näkemyksen mukaan nämä periaatteet edellyttävät, jos samasta menettelystä säädetään useammassa kuin yhdessä säännöksessä mutta yksi säännös on muita erityisempi, on sovellettava ainoastaan ensiksi mainittua säännöstä. Marine Harvest väittää, että asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen merkitsee erityisempää rikkomista kuin saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkominen ja että sen menettelyyn on näin ollen sovellettava ainoastaan ensiksi mainittua säännöstä. Marine Harvestin mukaan tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen vahvistaessaan komission toteamuksen, jonka mukaan Marine Harvestin menettelyllä rikottiin sekä asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohtaa että 7 artiklan 1 kohtaa ja että näistä voitiin määrätä erilliset sakot.

127.

Toisen valitusperusteen toinen osa on nähdäkseni hyväksyttävä. Esitän jäljempänä syyt, miksi olen tullut tähän tulokseen.

128.

Aluksi on syytä muistuttaa, että – kuten edellä 98 ja 99 kohdassa selitin – menettely, joka kuuluu asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan, on yksi ja sama, nimittäin joulukuun 2012 osakekaupan päätökseen saattaminen. Se, ettei Marine Harvest ilmoittanut SPA:n päätökseen saattamisesta, ei merkitse mainitun asetuksen 4 artiklan 1 kohdan rikkomista, koska kyseisen säännöksen rikkomiseen ei riitä, että keskittymästä ei ilmoiteta sopimuksen tekemisen jälkeen. Kyseistä säännöstä rikotaan vain, jos keskittymä, josta ei ole ilmoitettu, toteutetaan. Näin ollen asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen perustuu keskittymän toteuttamiseen ilman ennakkoilmoitusta. On riidatonta, että sama menettely merkitsee saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkomista.

129.

Kyse on näin ollen siitä, voiko komissio siinä tapauksessa, että samasta menettelystä (joulukuun 2012 osakekaupan päätökseen saattamisesta) säädetään unionin oikeuden kahdessa säännöksessä (asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa ja 7 artiklan 1 kohdassa), todeta näitä kahta säännöstä rikotun vai onko sen todettava, että vain toista säännöstä on rikottu.

130.

On syytä huomauttaa, että – kuten unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 348 kohdassa – unionin kilpailuoikeudessa ei tietääkseni ole sääntöjä, jotka koskisivat konkurrenssissa olevia säännösten rikkomisia.

131.

Jäsenvaltioiden rikoslainsäädäntöön sisältyy kuitenkin säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevia periaatteita. Nämä periaatteet olisi siten otettava huomioon määritettäessä, voidaanko niistä saada viitteitä edellä 129 kohdassa esitettyyn kysymykseen vastattaessa.

132.

Näin ollen tutkin ensin joidenkin jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksiin sisältyviä säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevia periaatteita. Toiseksi tarkastelen sitä, voidaanko näistä periaatteista saada hyödyllisiä viitteitä. Jos samasta menettelystä säädetään asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa ja 7 artiklan 1 kohdassa, kuten käsiteltävässä asiassa, ja yhden säännöksen rikkominen kattaa toisen säännöksen rikkomisen, olisi nähdäkseni sovellettava ainoastaan ensiksi mainittua säännöstä. Kolmanneksi arvioin, kattaako jommankumman säännöksen rikkominen toisen säännöksen rikkomisen. Asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan rikkominen kattaa mielestäni saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdan rikkomisen. Neljänneksi teen päätelmät tästä toteamuksesta ja ehdotan, että valituksenalainen tuomio kumotaan ja riidanalainen päätös kumotaan osittain.

133.

Marine Harvest vetoaa saksalaiseen ”näennäisen” tai ”epäaidon konkurrenssin” (saksaksi: unechte Konkurrenz) oppiin.

134.

Saksan oikeuden mukaan saman menettelyn voidaan todeta rikkovan useita säännöksiä (”aito konkurrenssi”, saksaksi: echte Konkurrenz). Tässä tapauksessa määrätään vain yksi seuraamus. Saksan rikoslain (Strafgesetzbuch) 52 §:n 2 momentin mukaan tämä yksi ainoa seuraamus ei voi olla kyseisten säännösten rikkomisesta määrättäviä enimmäisseuraamuksia ankarampi eikä kyseisten säännösten rikkomisesta määrättäviä vähimmäisseuraamuksia lievempi. ( 53 )

135.

Menettelyn, josta säädetään useassa säännöksessä, voidaan kuitenkin myös todeta rikkovan ainoastaan yhtä säännöstä. Tämä johtuu siitä, että kyseisen säännöksen soveltaminen estää toisen soveltamisen (”näennäinen” tai ”epäaito konkurrenssi”, saksaksi: unechte Konkurrenz). ”Näennäisestä” tai ”epäaidosta konkurrenssista” on kyse, kun i) säännökseen, vaikka se sisältää kaikki toisen säännöksen osatekijät, sisältyy jokin lisätekijä (”erityisyyden” periaate, saksaksi: Spezialität); ii) säännöksessä suljetaan joko eksplisiittisesti tai aineellisesti pois toisen säännöksen soveltaminen (”toissijaisuuden” periaate, saksaksi: Subsidiarität) tai iii) säännös kuuluu niin kutsuttuun tyypilliseen tapahtumien kulkuun”, joka johtaa toisen säännöksen rikkomiseen, ja ensiksi mainittua säännöstä rikotaan siten säännönmukaisesti viimeksi mainitun ohella (”kulutuksen” periaate, saksaksi: Konsumtion). Jos kyse on ”näennäisestä” tai ”epäaidosta konkurrenssista”, sovelletaan vain yhtä seuraamusta, koska kyseisellä menettelyllä rikottiin ainoastaan yhtä säännöstä. ( 54 )

136.

Esimerkinomaisesti voidaan tarkastella myös säännösten rikkomisen konkurrenssia koskevia periaatteita Ranskan oikeudessa, johon Marine Harvest on muiden oikeusjärjestelmien ohella viitannut.

137.

Ranskan oikeudessa, jos samasta teosta säädetään useammassa kuin yhdessä säännöksessä, sen todetaan yleensä rikkovan ainoastaan yhtä säännöstä. ( 55 ) Sama teko ei esimerkiksi voi olla samanaikaisesti raiskaus ja pahoinpitely. Tällöin sovelletaan ainoastaan raiskausta koskevaa säännöstä, ja pahoinpitelyä koskevaa säännöstä jätetään soveltamatta. ( 56 ) Näin on silloin, kun kaikilla sovellettavilla säännöksillä suojellaan samaa yhteiskunnallista arvoa. Rikos, joka on etusijalla ja johon syytetyn todetaan syyllistyneen, jolloin muita rikosnimikkeitä ei sovelleta, on se, josta määrätään ankarin enimmäisrangaistus (raiskaus on etusijalla pahoinpitelyyn nähden), tai se, joka kattaa toisen rikoksen, koska jälkimmäinen tehtiin yksinomaan ensiksi mainitun tekemiseksi tai koska viimeksi mainitulla rikoksella valmistellaan ensiksi mainittua, ( 57 ) taikka se, joka specialia generalibus derogant ‑periaatteen mukaisesti on erityisempi kuin toinen rikos. Tästä seuraa, että määrätään ainoastaan yksi rangaistus. ( 58 )

138.

Saman teon voidaan kuitenkin myös todeta rikkovan useampaa kuin yhtä säännöstä. Näin on etenkin silloin, jos kyseessä olevilla säännöksillä suojataan eri yhteiskunnallisia arvoja. ( 59 ) Siinä tapauksessa sovelletaan lähtökohtaisesti Ranskan rikoslain (Code pénal) 132-3 §:ää, jossa säädetään, että samassa menettelyssä voidaan määrätä ainoastaan yksi saman luonteinen rangaistus ( 60 ) laissa säädettyjen enimmäisrangaistusten rajoissa. ( 61 ) On kuitenkin mahdollista, että poikkeuksellisesti vaatimusta, jonka mukaan on määrättävä ainoastaan yksi saman luonteinen rangaistus, ei sovelleta sillä seurauksella, että teosta määrätään erilliset rangaistukset, joskin edelleen laissa säädettyjen enimmäisrangaistusten rajoissa. ( 62 )

139.

Käsiteltävässä asiassa samasta menettelystä säädetään asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa ja 7 artiklan 1 kohdassa. Analogisesti edellä kuvattujen kansallisten oikeusjärjestysten periaatteiden kanssa vaikuttaa siltä, että kyse on siitä, kattaako toinen näistä kahdesta säännöksestä toisen.

140.

Ehdotan, että jos asia on näin, ainoastaan sitä säännöstä, joka kattaa toisen, on sovellettava ja tätä toista säännöstä on jätettävä soveltamatta sillä seurauksella, että Marine Harvestille voidaan määrätä ainoastaan yksi seuraamus (vaihtoehto 1). ( 63 ) Ellei näin ole, molempia säännöksiä on sovellettava käsiteltävään asiaan. Siinä tapauksessa herää kuitenkin toinen kysymys siitä, voidaanko määrätä erillisiä seuraamuksia. Voidaan katsoa, että on määrättävä erilliset seuraamukset, koska Marine Harvest syyllistyi erillisiin rikkomisiin (vaihtoehto 2), tai että on määrättävä ainoastaan yksi seuraamus, koska nämä kaksi rikkomista perustuvat samaan menettelyyn (vaihtoehto 3) taikka että on määrättävä kaksi seuraamusta, joihin sovelletaan kuitenkin sitä vaatimusta, ettei niiden yhteismäärä saa ylittää asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohdassa säädettyä 10 prosentin ylärajaa, ( 64 ) koska nämä kaksi rikkomista perustuvat samaan menettelyyn ( 65 ) (vaihtoehto 4).

141.

On syytä korostaa, että vaikka vaihtoehdot 1 ja 3, jos ne valittaisiin, johtaisivat riidanalaisen päätöksen kumoamiseen siltä osin kuin siinä todetaan useamman kuin yhden säännöksen rikkominen ja määrätään useampi kuin yksi sakko, vaihtoehdot 2 ja 4 eivät johtaisi kyseisen päätöksen kumoamiseen joko osittain tai kokonaan. Erityisesti vaihtoehdosta 4 on syytä huomauttaa, että Marine Harvestille määrättyjen sakkojen kokonaismäärä, joka on 20 miljoonaa euroa, edustaa alle 1 prosenttia keskittymään osallistuneiden yritysten liikevaihdosta ( 66 ) ja on siten huomattavasti asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohdassa säädettyä 10 prosentin ylärajaa pienempi.

142.

Katson, että menettelyn, jossa keskittymä toteutetaan ennen siitä ilmoittamista ja ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi, on todettava rikkovan ainoastaan yhtä säännöstä eli asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohtaa. Katson toisin sanoen, että edellisissä kahdessa kohdassa tarkastelluista neljästä vaihtoehdosta olisi valittava vaihtoehto 1. Esitän jäljempänä syyt, miksi olen tullut tähän tulokseen.

143.

Kuten edellä mainittiin, joulukuun 2012 osakekaupan päätöksen saattaminen merkitsee nähdäkseni asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan eikä saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdan rikkomista.

144.

Ensinnäkin, kuten edellä 101 kohdassa todettiin, asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdalla ja 7 artiklan 1 kohdalla on sama tavoite. Molemmilla pyritään estämään keskittymien toteuttaminen ennen niistä ilmoittamista ja ennen niiden toteamista sisämarkkinoille soveltuviksi ja siten välttämään tällaisesta ennenaikaisesta toteuttamisesta kilpailulle aiheutuva vahinko. Näillä kahdella säännöksellä suojataan siten samaa arvoa, enkä näe mitään syytä, miksi niitä olisi sovellettava yhdessä.

145.

Sitä paitsi vaikuttaa siltä, että kilpailuun kohdistuva vahinko ei aiheudu asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan mukaisen ilmoittamisvelvoitteen laiminlyönnistä vaan sellaisen keskittymän toteuttamisesta, jota ei ole todettu sisämarkkinoille sopivaksi, saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan vastaisesti. Tästä seuraa, että keskittymän ennenaikaisesta toteuttamisesta kilpailulle aiheutuvan vahingon olisi todettava rikkovan asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohtaa eikä sen 4 artiklan 1 kohtaa.

146.

Toiseksi on syytä huomata, että keskittymän ilmoittamatta jättäminen on kyseisen keskittymän toteuttamista edeltävä toimi. Miksi yritys nimittäin jättäisi ilmoittamatta keskittymästä? Se pyrkii joko välttämättä komission tarkastelun tai se ei ole tietoinen siitä, että toimi muodostaa unioninlaajuisen keskittymän. Molemmissa tapauksissa se tämän jälkeen toteuttaa keskittymän.

147.

Kolmanneksi on syytä todeta, että samalla, kun asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että keskittymistä ”on ilmoitettava – – ennen niiden toteuttamista”, saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdassa kielletään keskittymän toteuttaminen ”ennen kuin siitä on tehty ilmoitus” (ensimmäinen osa) ja ”ennen kuin se on julistettu yhteismarkkinoille soveltuvaksi” (toinen osa). Näin ollen asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdassa ja 7 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä osassa määritellään sama rikkominen, ja ne koskevat samaa tilannetta, jossa keskittymä toteutetaan ennen siitä ilmoittamista. ( 67 )

148.

Tältä osin on syytä huomauttaa, että kuten edellä 98 kohdassa selitettiin, ei ole mahdollista rikkoa pelkästään asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohtaa. Se oli mahdollista asetuksessa N:o 4064/89, jossa 4 artiklan 1 kohdan alkuperäisessä sanamuodossa edellytettiin, että keskittymistä ilmoitetaan viikon kuluessa sopimuksen tekemisestä. Jos keskittymästä ilmoitettiin kuukauden päästä sopimuksen tekemisestä mutta ennen sen toteuttamista, ilmoittaja rikkoi näin ollen asetuksen N:o 4064/89 4 artiklan 1 kohtaa muttei saman asetuksen 7 artiklan 1 kohtaa. Tämä ei ole enää mahdollista, koska neuvoston asetuksella (EY) N:o 1310/97 ( 68 ) ilmoittamiselle asetettu viikon määräaika poistettiin (syynä tähän oli se, että määräaikaa pidettiin tarpeettomana, ”koska yleensä on osapuolten edun mukaista ilmoittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta päätös saataisiin mahdollisimman pian”, ( 69 ) eikä sitä sovellettu käytännössä tiukasti, koska komissio myönsi poikkeuksia joustavasti). ( 70 )

149.

On myös syytä huomauttaa, että käytännössä komissio ei tietääkseni ole määrännyt sakkoa pelkästään asetuksen N:o 139/2004 tai asetuksen N:o 4064/89 4 artiklan 1 kohdan rikkomisesta. Kaikissa tapauksissa, joissa komissio määräsi sakon kyseisen säännöksen rikkomisesta, samassa päätöksessä määrättiin toinen sakko asetuksen N:o 4064/89 tai asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan rikkomisesta. ( 71 )

150.

Asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohtaa on sitä vastoin mahdollista rikkoa rikkomatta saman asetuksen 4 artiklan 1 kohtaa. Jos keskittymä toteutetaan siitä ilmoittamisen jälkeen mutta ennen kuin se on todettu sisämarkkinoille soveltuvaksi, ( 72 ) ilmoittaja rikkoo asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan toista osaa, jossa kielletään keskittymän toteuttaminen ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi. Kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohtaa ei kuitenkaan tällöin rikota. Lisäksi tuomion Ernst & Young mukaan sellaisen toimenpiteen täytäntöönpano ennen keskittymästä ilmoittamista, jolla vaikutetaan määräysvallan pysyvään vaihtumiseen, rikkoo asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohtaa. ( 73 ) Tässä tilanteessa ei kuitenkaan rikota saman asetuksen 4 artiklan 1 kohtaa, koska – vaikka kyseinen toimenpide vaikuttaa määräysvallan vaihtumiseen – sillä ei saavuteta määräysvallan vaihtumista eikä kyse siten ole keskittymästä, josta on ilmoitettava.

151.

Näin ollen on niin, että vaikka asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan ensimmäinen osa sisältääkin kaikki saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdan osatekijät, sen toiseen osaan sisältyy lisäksi yksi muu osatekijä. Tästä nähdäkseni seuraa, että asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan rikkominen kattaa saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdan rikkomisen.

152.

Katson näin ollen, että keskittymän toteuttaminen ennen siitä ilmoittamista ja ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi merkitsee pelkästään asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan rikkomista. Se ei merkitse sekä kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdan että 7 artiklan 1 kohdan rikkomista.

153.

Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi perusteen, jonka mukaan säännösten rikkomisten konkurrenssia koskevia periaatteita oli loukattu, ensinnäkin sillä perusteella, että asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan rikkomiseen sovellettiin samaa 10 prosentin ylärajaa, joten toista näistä säännöksistä ei voitu pitää ensisijaisesti sovellettavana (valituksenalaisen tuomion 350 kohta), ja toiseksi sillä perusteella, että 4 artiklan 1 kohdan rikkominen ei merkinnyt erityisempää rikkomista kuin 7 artiklan 1 kohdan rikkominen (valituksenalaisen tuomion 351–362 kohta). ( 74 )

154.

Ensinnäkin tähdennän, että se seikka, että molempiin rikkomisiin sovelletaan samaa ylärajaa, ei osoita, ettei toista näistä säännöksistä voida pitää ensisijaisesti sovellettavana. Tämä on yksi huomioon otettava tekijä, etenkin koska asetuksessa N:o 4064/89 4 artiklan 1 kohdan rikkomisesta määrättävä sakko oli vain 1 000–50 000 euroa, kun taas saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkomiseen sovellettiin samaa 10 prosentin ylärajaa kuin nykyään. Sen määrittämiseksi, onko toinen rikosnimike ensisijaisesti sovellettava, olisi kuitenkin otettava huomioon myös muita tekijöitä. Näitä ovat esimerkiksi rikkomisten luonne (ilmoittamatta jättäminen tai ennenaikainen toteuttaminen), se, että toisella rikkomisella (ilmoittamatta jättäminen) tyypillisesti valmistellaan toista rikkomista (ennenaikainen toteuttaminen), ja se, että vaikka toinen rikkominen kattaa kaikki tilanteet, joihin toista sovelletaan, se käsittää myös muita tilanteita. Unionin yleisen tuomioistuimen olisi erityisesti pitänyt päätellä valituksenalaisen tuomion 294, 295 ja 306 kohdassa esittämästään toteamuksesta, jonka mukaan asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen ”merkitsee välttämättä” saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan ”rikkomista” mutta jonka mukaan käänteisesti tämä ei pidä paikkaansa, että viimeksi mainittu säännös on ensisijaisesti sovellettava toiseen nähden. Tähän toteamukseen ei kuitenkaan viitata unionin yleisen tuomioistuimen sitä perustetta koskevassa arvioinnissa, jossa vedottiin säännösten rikkomisen konkurrenssia koskevien periaatteiden loukkaamiseen.

155.

Toiseksi on syytä huomauttaa, että unionin yleinen tuomioistuin tutki, merkitsikö asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen erityisempää rikkomista kuin saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkominen. Se ei tutkinut päinvastaista tilannetta eli sitä, merkitsikö asetuksen N:o 139/2004 7 artiklan 1 kohdan rikkominen erityisempää rikkomista kuin saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdan rikkominen.

156.

Syynä tähän oli se, ettei tällaista väitetty esitetty. Marine Harvest väitti unionin yleisessä tuomioistuimessa, että asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen merkitsi erityisempää rikkomista kuin saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan rikkominen. Se ei väittänyt, että viimeksi mainittu rikkominen oli erityisempi kuin ensiksi mainittu. ( 75 )

157.

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, ettei unionin yleinen tuomioistuin voinut valituksenalaisen tuomion 373 kohdassa päätellä, että ”esillä olevassa asiassa ei ole ensisijaisesti sovellettavaa säännöstä”, pelkästään sen perusteella, että asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohta ei ollut ”ensisijaisesti sovellettava” saman asetuksen 7 artiklan 1 kohtaan nähden. Unionin yleinen tuomioistuin olisi voinut tehdä tällaisen päätelmän vain, jos se olisi todennut sen lisäksi, että asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohta ei ole ensisijaisesti sovellettava saman asetuksen 7 artiklan 1 kohtaan nähden, kuten se teki, myös sen, että viimeksi mainittu säännös ei ole ensisijaisesti sovellettava ensiksi mainittuun nähden, mitä se ei tehnyt. Toteamus, jonka mukaan ”ei ole ensisijaisesti sovellettavaa säännöstä”, merkitsee sen toteamista etukäteen, ettei kumpikaan näistä kahdesta säännöksessä ole ensisijaisesti sovellettava toiseen nähden. ( 76 ) Kun unionin yleinen tuomioistuin totesi, että ”ei ole ensisijaisesti sovellettavaa säännöstä”, tutkittuaan ainoastaan toista kahdesta mahdollisesta tilanteesta, se ei mielestäni tehnyt valituksenalaisen tuomion 294–306 kohdassa esittämistään toteamuksista päätelmää.

158.

Mielestäni ei voida kiistää sitä, että asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohta olisi todettava lainvastaiseksi, ennen kuin voidaan todeta, että sellaisen keskittymän toteuttaminen, josta ei ole ilmoitettu ja jota ei ole todettu sisämarkkinoille soveltuvaksi, merkitsee kyseisen asetuksen yhden eikä kahden säännöksen rikkomista.

159.

Tältä osin totean, että valituksenalaisen tuomion 306 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että vaikka ”asiaa koskevien oikeussääntöjen on todettava olevan epätavallisia”, Marine Harvest ”[ei] ole esittänyt lainvastaisuusväitettä asetuksen N:o 139/2004 tiettyjen säännösten osalta”.

160.

Vaikka Marine Harvest ei esittänyt lainvastaisuusväitettä unionin yleisessä tuomioistuimessa eikä unionin tuomioistuimeen tekemässään valituksessa, se väitti istunnossa, että asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohta on lainvastainen.

161.

Kuten komissio huomauttaa, tätä lainvastaisuusväitettä ei voida ottaa tutkittavaksi, koska sitä ei esitetty unionin yleisessä tuomioistuimessa. ( 77 )

162.

Unionin tuomioistuimen ei kuitenkaan ole mielestäni tarpeen todeta, että asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohdan a alakohta on lainvastainen, ennen kuin se toteaa, ettei kyseisen säännöksen ja saman kohdan b alakohdan nojalla voida määrätä erillisiä sakkoja keskittymän toteuttamisesta saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan vastaisesti.

163.

Asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohdassa ei näet täsmennetä, voiko komissio määrätä sakkoja sen a alakohdan ja b alakohdan nojalla, jos edellytykset kummankin alakohdan soveltamiselle täyttyvät (jos keskittymä siis toteutetaan siten, että laiminlyödään ilmoittamis- ja status quo ‑velvoite). Pitää paikkansa, ettei asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohdassa todeta, että komissio voi määrätä sakon a alakohdan tai b alakohdan nojalla, jos edellytykset kummankin alakohdan soveltamiselle täyttyvät. Tämä ei kuitenkaan vaikuta siihen, että asetuksen N:o 139/2004 14 artiklan 2 kohdassa ei nimenomaisesti anneta komissiolle mahdollisuutta määrätä sakkoja a alakohdan ja b alakohdan nojalla, jos molempia alakohtia voidaan soveltaa. Näin ollen toteamus, jonka mukaan komissio ei voi määrätä erillisiä sakkoja samaan menettelyyn perustuvasta asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan rikkomisesta, on sopusoinnussa kyseisen asetuksen 14 artiklan 2 kohdan kanssa.

164.

Katson, että unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 372–374 kohdassa virheellisesti, että komissio saattoi määrätä Marine Harvestille erilliset sakot asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan rikkomisesta, loukkaamatta säännösten rikkomisen konkurrenssia koskevia periaatteita.

165.

Tästä seuraa, että toisen valitusperusteen toinen osa on perusteltu.

166.

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan on niin, että jos muutoksenhaku todetaan aiheelliseksi, unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun. Jos asia on ratkaisukelpoinen, unionin tuomioistuin voi itse ratkaista asian lopullisesti. Käsiteltävässä asiassa tilanne on mielestäni tällainen.

167.

Edellä 143–152 kohdassa esitetyistä perusteista ilmenee, että komissio teki virheen todetessaan, että saattamalla joulukuun 2012 osakekaupan päätökseen ennen siitä ilmoittamista ja ennen sen toteamista sisämarkkinoille soveltuvaksi Marine Harvest rikkoi asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohtaa, ja siten määrätessään Marine Harvestille 10 miljoonan euron sakon kyseisen säännöksen rikkomisesta.

168.

Näin ollen on hyväksyttävä Marine Harvestin unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämä peruste, jossa se vetosi säännösten rikkomisen konkurrenssia koskevien periaatteiden loukkaamiseen, ja kumottava ensinnäkin riidanalaisen päätöksen 1 artikla siltä osin kuin siinä todetaan asetuksen N:o 139/2004 4 artiklan 1 kohdan rikkominen ja toiseksi saman päätöksen 2 artikla, jossa määrätään Marine Harvestille 10 miljoonan euron sakko kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdan rikkomisesta.

169.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin