1.

Esillä olevat ennakkoratkaisupyynnöt koskevat tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY ( 2 ) 7 artiklan 1 kohdan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan ( 3 ) 31 artiklan 2 kohdan tulkintaa.

2.

Nämä pyynnöt on esitetty kahdessa riita-asiassa, joissa vastakkain ovat asiassa TSN (C-609/17) yhtäältä Terveys- ja sosiaalialan neuvottelujärjestö (TSN) ry (Suomi) ( 4 ) ja toisaalta Terveyspalvelualan liitto ry (josta on tullut Hyvinvointialan liitto ry) (Suomi) ja Fimlab Laboratoriot Oy ja asiassa AKT (C-610/17) yhtäältä Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ry (Suomi) ( 5 ) ja toisaalta Satamaoperaattorit ry (Suomi) ja Kemi Shipping Oy ja jotka koskevat sitä, että kahdelle palkallisen vuosiloman aikana sairaana olleelle työntekijälle ei ole annettu oikeutta siirtää vuosilomiaan näiden sairauslomapäivien täyden tai osittaisen keston ajalta. Näiden ennakkoratkaisupyyntöjen erityispiirteenä on se, että palkallisten vuosilomapäivien ja sairauslomapäivien päällekkäisyys koskee jaksoa, joka ylittää direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn vähintään neljän viikon kestoisen palkallisen vuosiloman.

3.

Kysymyksessä mahdollisuudesta vedota perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan yksityisten välisessä oikeusriidassa otettiin huomattava edistysaskel 6.11.2018 annetussa tuomiossa Bauer ja Willmeroth ( 6 ) ja 6.11.2018 annetussa tuomiossa Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften ( 7 ). Tasapainottaakseen direktiivien välittömän horisontaalisen oikeusvaikutuksen puuttumista ( 8 ) unionin tuomioistuin tunnusti mahdollisuuden vedota suoraan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan yksityisten välisessä oikeusriidassa ja vahvisti palkallista vuosilomaa koskevan perusoikeuden tehokkuutta. Kuten unionin tuomioistuin täsmensi näissä tuomioissa, kyseiseen määräykseen on kuitenkin mahdollista vedota horisontaalisesti vain unionin oikeudessa säännellyissä tilanteissa. Tämän lisäksi on vielä päästävä yhteisymmärrykseen siitä, mitä tällä viimeksi mainitulla ilmaisulla on tarkoitettava.

4.

Unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi esillä olevissa asioissa saatettu kysymys edellyttää perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan ulottuvuuden täsmentämistä tilanteissa, joissa jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet päättävät myöntää työntekijöille palkallisen vuosiloman, jonka kesto ylittää direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn neljän viikon vähimmäisajan, ja soveltavat tähän ylimääräiseen lomaan järjestelmää, joka poikkeaa neljän viikon vähimmäisvuosilomaan sovellettavasta järjestelmästä.

5.

Onko katsottava, että tällaiset tiukemmat kansalliset suojatoimenpiteet jäävät direktiivin 2003/88 soveltamisalan ja siten perusoikeuskirjan soveltamisalan ulkopuolelle, jolloin tämänkaltaiseen tilanteeseen ei voida soveltaa perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa eikä mitään muutakaan sen määräystä? Vai onko tällaisten toimenpiteiden, jotka on annettu direktiivin 2003/88 15 artiklan tiukempaa kansallista suojaa koskevan lausekkeen mukaisesti, katsottava kuuluvan tämän direktiivin soveltamisalaan ja siten perusoikeuskirjan soveltamisalaan, jolloin tämänkaltaiseen tilanteeseen on voitava soveltaa sekä perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa että sen muita määräyksiä?

6.

Siltä osin kuin esillä olevat asiat koskevat perusoikeuskirjan soveltamisalaa ne liittyvät siten unionin ja jäsenvaltioiden välistä perustuslaillista tasapainoa koskevaan kysymyksenasetteluun. ( 9 ) Näissä asioissa unionin tuomioistuin voi ottaa kantaa siihen, täyttyykö perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa oleva kriteeri, joka edellyttää jäsenvaltioiden soveltavan unionin oikeutta, tilanteessa, jossa ne toteuttavat – tai sallivat työmarkkinaosapuolten toteuttavan – tiukempia kansallisia suojatoimenpiteitä.

7.

Tässä ratkaisuehdotuksessa puollan kantaa, jonka mukaan perusoikeuskirjaa voidaan soveltaa tilanteissa, joissa on kyse tällaisista toimenpiteistä. Tämän vuoksi on tarkasteltava perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan normatiivista sisältöä ja täsmennettävä kyseisen määräyksen ja unionin johdetun oikeuden, tässä tapauksessa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan, välistä suhdetta.

8.

Konkreettisesti ehdotan ensin unionin tuomioistuimen toteavan, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se ei ole esteenä kansallisille säännöstöille tai työehtosopimuksille, joissa määrätään, että tässä säännöksessä tarkoitetun neljän viikon vähimmäisvuosiloman ylittäviä palkallisia vuosilomapäiviä ei voida siirtää, jos ne ovat päällekkäisiä sairauslomapäivien kanssa.

9.

Tämän jälkeen esitän syyt, joiden vuoksi katson, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta ei muuta tätä ratkaisua. Vaikka mielestäni onkin katsottava, että tätä määräystä voidaan soveltaa pääasioissa kyseessä olevan kaltaisiin tilanteisiin, kyseisellä määräyksellä ei nähdäkseni anneta työntekijöille oikeutta palkalliseen vuosilomaan, joka ylittää unionin lainsäätäjän täsmentämän vähimmäiskeston. Samalla painotan, että jos unionin tuomioistuin pitää perustelujensa lähtökohtana sitä, että perusoikeuskirjaa voidaan soveltaa tiukempaa kansallista suojaa koskevan lausekkeen soveltamistilanteissa, sen on selvennettävä, että tällaisissa tilanteissa on noudatettava perusoikeuskirjan määräyksiä kokonaisuudessaan.

10.

Direktiivin 2003/88 1 artiklassa, jonka otsikkona on ”Tarkoitus ja soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä vahvistetaan turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten.

2.   Tämä direktiivi koskee:

– –”

11.

Mainitun direktiivin 7 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.

2.   Palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy.”

12.

Kyseisen direktiivin 15 artiklan, jonka otsikkona on ”Suotuisammat määräykset”, sanamuoto on seuraava:

”Tämä direktiivi ei vaikuta jäsenvaltioiden oikeuteen soveltaa tai ottaa käyttöön lakeja, asetuksia tai hallinnollisia määräyksiä, jotka ovat työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemisen kannalta suotuisampia, eikä oikeuteen edistää tai sallia sellaisten työehtosopimusten tai työmarkkinaosapuolten välisten sopimusten soveltamista, jotka ovat työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemisen kannalta suotuisampia.”

13.

Tämän saman direktiivin 17 artiklassa säädetään, että jäsenvaltiot voivat poiketa sen tietyistä säännöksistä. Poikkeukset direktiivin 7 artiklasta eivät kuitenkaan ole sallittuja.

14.

Vuosilomalailla (162/2005), ( 10 ) joka on annettu 18.3.2005, on tarkoitus muun muassa saattaa direktiivin 2003/88 7 artikla osaksi kansallista oikeutta. Tämän lain 5 §:n 1 momentin mukaan työntekijällä on oikeus saada lomaa kaksi ja puoli arkipäivää kultakin täydeltä lomanmääräytymiskuukaudelta. Jos työsuhde on lomanmääräytymisvuoden loppuun mennessä jatkunut yhdenjaksoisesti alle vuoden, työntekijällä on kuitenkin oikeus saada lomaa kaksi arkipäivää kultakin täydeltä lomanmääräytymiskuukaudelta.

15.

Täysiä lomanmääräytymiskuukausia voi olla enintään 12 lomanmääräytymisvuodessa. Jos työntekijällä on 12 täyttä lomanmääräytymiskuukautta lomanmääräytymisvuodessa, hänellä on vuosilomalain mukaan työsuhteen keston perusteella määräytyen joko 24 tai 30 arkipäivää lomaa.

16.

Vuosilomalain 4 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan arkipäivällä tarkoitetaan muita viikonpäiviä kuin sunnuntaita, kirkollisia juhlapäiviä, itsenäisyyspäivää, jouluaattoa, juhannusaattoa, pääsiäislauantaita ja vapunpäivää. Kalenteriviikolla, jolla ei ole edellä mainittuja päiviä, kuluu siis kuusi lomapäivää.

17.

Vuosilomalain 20 §:n 2 momentin mukaan vuosilomasta 24 arkipäivää on sijoitettava lomakaudelle (kesäloma). Muu osa lomasta (talviloma) on annettava viimeistään seuraavan lomakauden alkuun mennessä. Tämän lain 4 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan lomakaudella tarkoitetaan 2 päivän toukokuuta ja 30 päivän syyskuuta välistä aikaa nämä päivät mukaan luettuina.

18.

Ajalla 1.10.2013–31.3.2016 voimassa olleen vuosilomalain, sellaisena kuin se on muutettuna vuosilomalain muuttamisesta 12.4.2013 annetulla lailla (276/2013), 25 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jos työntekijä on vuosilomansa tai sen osan alkaessa tai aikana synnytyksen, sairauden tai tapaturman vuoksi työkyvytön, loma on työntekijän pyynnöstä siirrettävä myöhempään ajankohtaan. Työntekijällä on pyynnöstään oikeus loman tai sen osan siirtämiseen myös, jos tiedetään, että työntekijä joutuu lomansa aikana sellaiseen sairaanhoitoon tai muuhun siihen rinnastettavaan hoitoon, jonka aikana hän on työkyvytön.”

19.

Vuosilomalain 25 §:n 2 momentissa, sellaisena kuin se on muutettuna vuosilomalain muuttamisesta 18.3.2016 annetulla lailla (182/2016), joka on tullut voimaan 1.4.2016, säädetään seuraavaa:

”Jos synnytyksestä, sairaudesta tai tapaturmasta johtuva työkyvyttömyys alkaa vuosiloman tai sen osan aikana, työntekijällä on oikeus pyynnöstään saada siirretyksi vuosilomaan sisältyvät kuusi lomapäivää ylittävät työkyvyttömyyspäivät. Edellä tarkoitetut omavastuupäivät eivät saa vähentää työntekijän oikeutta neljän viikon vuosilomaan.”

20.

Suomessa työehtosopimuksilla on usein sovittu vuosilomalaissa säädettyä pidemmistä lomista. Tämä koskee muun muassa Hyvinvointialan liitto ry:n ja TSN:n välistä terveyspalvelualan työehtosopimusta 1.3.2014–31.1.2017 (jäljempänä terveyspalvelualan työehtosopimus) ja Satamaoperaattorit ry:n ja AKT:n välistä ahtausalan työehtosopimusta 1.2.2014–31.1.2017 (jäljempänä ahtausalan työehtosopimus).

21.

Terveyspalvelualan työehtosopimuksen 16 §:n 1 kohdan mukaan ”vuosilomaedut määräytyvät vuosilomalain ja jäljempänä olevien määräysten mukaisesti”. Saman pykälän 7 kohdan mukaan ”vuosiloma annetaan vuosilomalain mukaan – –”.

22.

Ahtausalan työehtosopimuksen 10 §:n 1 ja 2 kohdan mukaan ”työntekijän vuosiloman pituus määräytyy voimassaolevan vuosilomalain mukaan” ja ”vuosiloma annetaan vuosilomalain mukaan, ellei toisin sovita”.

23.

Kahdessa edellisessä kohdassa mainittujen työehtosopimusten määräysten nojalla vuosiloman siirtämiseen työkyvyttömyyden johdosta on sovellettu kulloinkin voimassa olevan vuosilomalain asiaa koskevia säännöksiä.

24.

Marika Luoma on työskennellyt laboratoriolähihoitajana Fimlab Laboratoriot Oy:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa 14.11.2011 alkaen.

25.

Luomalla oli työsuhteensa keston perusteella oikeus terveyspalvelualan työehtosopimuksen mukaan 42 arkipäivän eli seitsemän viikon palkalliseen vuosilomaan 31.3.2015 päättyneeltä lomanmääräytymisvuodelta.

26.

Sen jälkeen, kun Luomalle oli vahvistettu kuuden päivän vuosiloma maanantaista 7.9.2015 sunnuntaihin 13.9.2015, hän ilmoitti 10.8.2015 työnantajalleen joutuvansa leikkaukseen 2.9.2015 ja pyysi siksi kyseisen lomansa siirtämistä myöhempään ajankohtaan. Luoma sai leikkauksen vuoksi sairauslomaa 23.9.2015 saakka. Edellä mainitusta 42 arkipäivän pituisesta vuosilomasta Luoma oli pitänyt aiemmin 22 vuosilomapäivää, eli kolme viikkoa ja neljä arkipäivää. Fimlab Laboratoriot siirsi vuosilomalakiin perustuvat kaksi ensimmäistä lomapäivää pidettäväksi myöhemmin mutta ei neljää jäljelle jäänyttä lomapäivää, jotka puolestaan perustuivat terveyspalvelualan työehtosopimukseen, ja vetosi tältä osin tämän työehtosopimuksen 16 §:n 1 ja 7 kohtaan sekä tosiseikkojen tapahtuma-aikaan voimassa olleen vuosilomalain 25 §:n 1 momentin säännöksiin.

27.

TSN nosti terveyspalvelualan työehtosopimuksen allekirjoittaneena työntekijöiden etujärjestönä työtuomioistuimessa kanteen, jossa se vaatii vahvistettavaksi, että Luomalla on oikeus siirtää työkyvyttömyyden vuoksi ajalle 9.9.2015–13.9.2015 vahvistettu tähän työehtosopimukseen perustuva lomansa pidettäväksi myöhempänä ajankohtana. TSN:n mukaan se, että työnantaja epää asianomaiselta oikeuden vuosiloman siirtämiseen, on vastoin direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa.

28.

Työnantajien etujärjestö Hyvinvointialan liitto ry ja Fimlab Laboratoriot väittävät puolestaan, että tällainen epääminen ei ole ristiriidassa kyseisten unionin oikeuden säännösten ja määräysten kanssa, koska ne eivät ole sovellettavissa siihen osaan kansallisessa oikeudessa tai työehtosopimuksissa taattua palkallista vuosilomaa, joka ylittää direktiivin 2003/88 7 artiklassa säädetyn neljän viikon palkallisen vähimmäisvuosiloman.

29.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa tältä osin 3.5.2012 annettuun tuomioon Neidel ( 11 ) ja 20.7.2016 annettuun tuomioon Maschek ( 12 ) sekä 19.9.2013 annettuun tuomioon komissio v. Strack (uudelleenkäsittely) ( 13 ) ja 30.6.2016 annettuun tuomioon Sobczyszyn ( 14 ) ja katsoo, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella ei voida ratkaista kysymystä siitä, onko vuosilomalain 25 §:n 1 momentin soveltaminen, tässä tapauksessa osana terveyspalvelualan työehtosopimusta, direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan vaatimusten mukaista siltä osin kuin kyseisessä säännöksessä rajataan palkallisen vuosiloman siirto-oikeus koskemaan vain vuosilomalain mukaista lomaa, eikä siirto-oikeus koske vuosilomalain mukaisen loman ylittävää työehtosopimukseen perustuvaa lomaa.

30.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii myös, voiko perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdalla olla välitön oikeusvaikutus yksityisten välisessä oikeusriidassa.

31.

Tässä tilanteessa työtuomioistuin päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

32.

Tapio Keränen on työskennellyt Kemi Shippingin palveluksessa.

33.

Ahtausalan työehtosopimuksen mukaan Keräsellä oli oikeus 31.3.2016 päättyneeltä lomanmääräytymisvuodelta 30 arkipäivän eli viiden viikon palkalliseen vuosilomaan.

34.

Jäätyään vuosilomalle 22.8.2016 Keränen sairastui 29.8.2016. Työterveyslääkäri määräsi Keräselle sairauslomaa ajalle 29.8.2016–4.9.2016. Kemi Shipping hylkäsi ahtausalan työehtosopimuksen 10 §:n 1 ja 2 kohdan ja vuosilomalain 25 §:n, sellaisena kuin se on muutettuna vuosilomalain muuttamisesta annetulla lailla (182/2016), nojalla Keräsen pyynnön tämän vuosiloman siirtämisestä kuudelta arkipäivältä ja vähensi nämä kuusi sairauslomapäivää Keräsen palkallisesta vuosilomasta.

35.

AKT, joka on työntekijöiden etujärjestö ja ahtausalan työehtosopimuksen allekirjoittaja, nosti työtuomioistuimessa kanteen, jossa se vaatii vahvistettavaksi, että tämän työehtosopimuksen 10 §:n 1 ja 2 kohdan soveltaminen ei voi johtaa vuosilomalain 25 §:n 2 momentin soveltamiseen, koska tämä viimeksi mainittu säännös on direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan vastainen.

36.

Työnantajien etujärjestö Satamaoperaattorit ry ja Kemi Shipping väittävät puolestaan vastaavin perustein kuin tämän ratkaisuehdotuksen 28 kohdassa on esitetty, että vuosilomalain 25 §:n 2 momentti ei ole ristiriidassa näiden unionin oikeuden säännösten ja määräysten kanssa.

37.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo samoin perustein kuin ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä tekemässään päätöksessä asiassa TSN (C-609/17), että tämän ratkaisuehdotuksen 29 kohdassa mainitun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella ei voida ratkaista kysymystä siitä, onko vuosilomalain 25 §:n 2 momentin soveltaminen, kuten tässä tapauksessa osana ahtausalan työehtosopimusta, direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan vaatimusten mukaista siltä osin kuin siitä seuraa, että työntekijällä, jonka sairaudesta johtuva työkyvyttömyys alkaa vuosiloman tai sen osan aikana, ei ole pyynnöstään huolimatta oikeutta saada siirretyksi vuosilomaan sisältyvää työkyvyttömyysajan kuutta ensimmäistä lomapäivää, kun nämä omavastuupäivät eivät vähennä kyseisen työntekijän oikeutta neljän viikon palkalliseen vuosilomaan.

38.

Tässä tilanteessa työtuomioistuin päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

39.

Kummankin yhdistetyn asian ensimmäisellä ja kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellä, jotka on mielestäni syytä tutkia yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta ottamaan kantaa siihen, onko direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasioissa kyseessä olevan kaltaisille kansallisille säännöstöille tai työehtosopimuksille, joista seuraa, että palkallisia vuosilomapäiviä, jotka ylittävät neljän viikon ajan, ei voida siirtää, jos ne ovat päällekkäisiä sairauslomapäivien kanssa.

40.

Heti alkuun on todettava, että kuten direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan – joka on säännös, josta kyseisessä direktiivissä ei sallita poikettavan – sanamuodostakin ilmenee, jokaisella työntekijällä on oikeus vähintään neljän viikon palkalliseen vuosilomaan, ja tätä oikeutta on unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan pidettävä erityisen tärkeänä unionin sosiaalioikeuden periaatteena. ( 15 ) Tästä kaikille työntekijöille annetusta oikeudesta on määrätty nimenomaisesti perusoikeuskirjan, jolla on SEU 6 artiklan 1 kohdan mukaan sama oikeudellinen arvo kuin perussopimuksilla, 31 artiklan 2 kohdassa. ( 16 )

41.

Unionin tuomioistuimen mukaan direktiivin 2003/88 7 artiklassa jokaiselle työntekijälle vahvistetun palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tarkoituksena on ”yhtäältä sen mahdollistaminen, että työntekijä voi levätä työsopimuksen mukaisten tehtäviensä suorittamisesta, ja toisaalta sen mahdollistaminen, että hänellä on aikaa rentoutumiseen ja vapaa-aikaan”. ( 17 )

42.

Tämä tarkoitus, ”joka erottaa palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden muista lomista, joilla on eri tarkoitus, perustuu olettamaan, jonka mukaan työntekijä on tosiasiallisesti työskennellyt viitekautena. Työntekijälle annetun lepomahdollisuuden tarkoitus näet edellyttää, että tämä työntekijä on harjoittanut toimintaa, joka oikeuttaa lepoon, rentoutumiseen ja vapaa-aikaan direktiivissä 2003/88 tarkoitetun, työntekijän turvallisuuden ja terveyden suojaamisen varmistamiseksi. Oikeudet palkalliseen vuosilomaan on siis lähtökohtaisesti määritettävä työsopimuksen nojalla täyttyneiden tosiasiallisten työskentelykausien perusteella.” ( 18 )

43.

Tästä seuraa, että työntekijä saa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaan perustuvan oikeuden palkalliseen vuosilomaan ”vain niiltä ajanjaksoilta, joina hän on tosiasiallisesti tehnyt työtä”. ( 19 )

44.

Unionin tuomioistuin on käsiteltäväkseen saatettujen asioiden myötä kehittänyt oikeuskäytäntöä, jonka yhteisenä piirteenä on se, että työntekijöille taataan tosiasiallinen oikeus direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa heille vahvistettuihin lepo- ja rentoutumisjaksoihin. Näiden työntekijöiden on siten esimerkiksi saatava nauttia näiden jaksojen aikana sellaisista taloudellisista edellytyksistä, jotka vastaavat heihin työskentelyjaksojen aikana sovellettavia taloudellisia edellytyksiä. ( 20 )

45.

Unionin tuomioistuin on todennut, että ”tietyissä erityistilanteissa, joissa työntekijä ei kykene suorittamaan tehtäviään esimerkiksi asianmukaisesti perustellun sairauspoissaolon vuoksi, jäsenvaltio ei voi asettaa palkallista vuosilomaa koskevalle oikeudelle edellytystä, jonka mukaan työntekijän on ollut tosiasiallisesti työskenneltävä – –. Palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen nähden työntekijät, jotka ovat viitekauden aikana poissa työstä sairausloman vuoksi, rinnastetaan siten niihin, jotka ovat tosiasiallisesti työskennelleet kyseisen kauden aikana”. ( 21 )

46.

Tämä oikeuskäytäntö, joka on saanut alkunsa 20.1.2009 annetusta tuomiosta Schultz-Hoff ym., ( 22 ) merkitsee sitä, että asianomaisilla työntekijöillä on oikeus pitää palkallinen vuosilomansa myöhempänä ajankohtana, jos se on päällekkäinen sairauslomajakson kanssa.

47.

Unionin tuomioistuimen mukaan ”vuosiloman ja sairausloman päällekkäisyyden tilanteessa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille säännöksille tai käytännöille, joiden mukaan oikeus palkalliseen vuosilomaan lakkaa kansallisessa oikeudessa säädetyn lomakauden ja/tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, kun työntekijä on ollut sairauslomalla koko lomakauden tai sen osan ajan eikä hänellä siis ole ollut tosiasiallisesti mahdollisuutta käyttää edellä mainittua oikeutta”. ( 23 )

48.

Unionin tuomioistuin on nimittäin katsonut, että ”palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tarkoitus, joka on mahdollistaa se, että työntekijä voi levätä ja että hänellä on lepo- ja vapaa-aikaa, eroaa sairauslomaoikeuden tarkoituksesta, joka on mahdollistaa se, että työntekijä voi toipua sairaudesta”. ( 24 )

49.

Koska näillä kahdella lomatyypillä on toisistaan poikkeava tarkoitus, unionin tuomioistuin on katsonut, että ”työntekijällä, joka on sairauslomalla ennakolta määritetyn vuosilomajakson aikana, on pyynnöstä – ja jotta hän voi tosiasiallisesti pitää vuosilomansa – oikeus pitää tämä loma muuna ajankohtana kuin sairausloman kanssa päällekkäisenä aikana”. ( 25 )

50.

Sairausloman ja palkallisen vuosiloman päällekkäisyys ei siis voi olla esteenä sille, että työntekijän ansaitsema palkallinen vuosiloma pidetään myöhempänä ajankohtana. Työntekijällä, joka on sairauslomalla alun perin vahvistetun vuosilomajakson aikana, on oikeus sairauslomansa päätyttyä saada vuosilomansa muuna kuin alun perin vahvistettuna ajankohtana. Unionin tuomioistuin on lisäksi todennut ”tästä uudesta vuosilomajaksosta, joka vastaa alun perin määritetyn vuosilomajakson ja sairausloman päällekkäistä kestoa, että se on määritettävä työntekijöiden vuosiloman määrittämiseen sovellettavien kansallisten sääntöjen ja menettelyiden mukaisesti ja niin, että huomioon otetaan esillä olevat eri intressit, kuten yrityksen etuihin liittyvät pakottavat syyt”. ( 26 )

51.

On syytä täsmentää, että unionin tuomioistuin vahvisti tämän oikeuskäytännön tulkitessaan direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa ja että se liittyy siis yksinomaan tässä säännöksessä työntekijöille annettuun oikeuteen palkalliseen vuosilomaan. Sama koskee myös muita unionin tuomioistuimen vahvistamia sääntöjä, kuten sääntöä, jonka mukaan työntekijöiden on saatava tavanomaista palkkaansa vastaava summa heille tässä säännöksessä taatun vuosilomajakson aikana. ( 27 )

52.

Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdalla on siis tarkoitus suojata ainoastaan vähimmäissuojan ydinaluetta, jonka muodostaa oikeus vähintään neljän viikon palkalliseen vuosilomaan, edellyttäen kuitenkin, että työntekijä on tosiasiallisesti tehnyt työtä saadakseen tämän pituisen lomaoikeuden. Sen sijaan silloin, kun kyse on ylimääräisestä palkallisesta vuosilomasta, johon työntekijällä on oikeus kansallisen oikeuden nojalla, kansallisissa säännöstöissä tai työehtosopimuksissa voidaan vahvistaa tällaisen loman ansainnan tai lakkaamisen edellytyksiä, jotka poikkeavat direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan tulkinnasta seuraavista suojasäännöistä. ( 28 )

53.

Edellä esitetystä seuraa, että jos esillä olevissa asioissa kyseessä olevilta työntekijöiltä evätty oikeus palkallisen vuosiloman siirtämiseen olisi koskenut direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa taattuun neljän viikon vähimmäisaikaan sisältyviä palkallisia vuosilomapäiviä, kyseisiä kansallisia säännöstöjä tai työehtosopimuksia olisi täytynyt pitää tämän säännöksen vastaisina. On nimittäin huomattava, että molemmissa pääasioissa on kyse palkallisesta vuosilomasta, jota ei voitu siirtää, vaikka kyseiset työntekijät eivät tosisiallisesti voineet pitää sitä palkallisen vuosilomajakson aikaan osuneiden sairauslomajaksojen vuoksi. Nämä jaksot olivat lyhytaikaisia, joten palkallisen vuosiloman siirtämisen enimmäiskestoa koskevaa kysymystä, joka voi mahdollisesti tulla esille tilanteessa, jossa työntekijän sairaudesta johtuvat poissaolot ovat pitkäaikaisia, ( 29 ) ei ole tässä tapauksessa pohdittava.

54.

Jos sairausloman ja palkallisen vuosiloman päällekkäisyys ei sitä vastoin vaikuta direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa suojattuun neljän viikon vähimmäisvuosilomaan vaan tämän keston ylittävään palkalliseen vuosilomajaksoon, se, että kansallisen säännöstön tai työehtosopimuksen seurauksena tällaista lomaa on mahdotonta pitää myöhempänä ajankohtana, ei ole tämän säännöksen vastaista. Palkallista vuosilomaa koskevien oikeuksien lisääminen direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa vaadittuun vähimmäismäärään nähden on sellainen työntekijöille suotuisa toimenpide, joka menee mainitussa säännöksessä säädettyjä vähimmäisedellytyksiä pidemmälle, eikä sillä näin ollen säännellä tätä toimenpidettä. ( 30 )

55.

Tämän osalta on huomattava, että unionin tuomioistuin on jo useita kertoja tunnustanut jäsenvaltioiden mahdollisuuden mennä direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa taattua vähimmäissuojan ydinaluetta pidemmälle.

56.

Kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, direktiivi 2003/88 ei ole esteenä ”kansallisille säännöksille, joissa säädetään oikeudesta palkalliseen vuosilomaan, jonka kesto ylittää neljä viikkoa ja joka myönnetään kyseisessä kansallisessa oikeudessa loman saamiselle ja myöntämiselle vahvistettujen edellytysten mukaisesti”. ( 31 )

57.

Unionin tuomioistuin on tämän näkemyksen tueksi todennut useita kertoja, että direktiivin 2003/88 1 artiklan 1 kohdan ja 2 kohdan a alakohdan, 7 artiklan 1 kohdan sekä 15 artiklan sanamuodosta ilmenee nimenomaisesti, että direktiivillä vain vahvistetaan turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten ja ettei se vaikuta jäsenvaltioiden oikeuteen soveltaa työntekijöiden suojelemisen kannalta suotuisampia kansallisia säännöksiä. ( 32 )

58.

Päättelen näistä seikoista yhtäältä, että jäsenvaltioiden ja/tai työmarkkinaosapuolten on päätettävä, myöntävätkö ne työntekijöille ylimääräistä palkallista vuosilomaa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn neljän viikon palkallisen vähimmäisvuosiloman lisäksi. Tämän lisäjakson osalta niiden on toisaalta määritettävä loman myöntämisen ja lakkaamisen edellytykset, jotka voivat poiketa unionin tuomioistuimen direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa taatun palkallisen vähimmäisvuosiloman osalta vahvistamista suojasäännöistä. Palkallisen vuosiloman siirtämiseen sovellettavat säännöt voivat siis vaihdella sen mukaan, onko kyse direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa suojatusta vähimmäisvuosilomasta vai ei.

59.

On kuitenkin tärkeää täsmentää, että kun jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet päättävät käyttää niille tämän direktiivin 15 artiklassa annettua oikeutta soveltaa työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemisen kannalta suotuisampia kansallisen oikeuden säännöksiä tai määräyksiä tähän tavoitteeseen pyrkien, niiden on edelleen noudatettava unionin oikeutta. Ei siis voida katsoa, että kun jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet menevät kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa määriteltyä vähimmäissuojan ydinaluetta pidemmälle, ne tulisivat oikeudelliselle alueelle, jolla niillä olisi täysi toimintavapaus. Vastaavasti toteamusta, jonka mukaan jäsenvaltiot ovat ”vapaita – – antamaan kansallisessa lainsäädännössään säännöksiä, joissa säädetään työajan ja lepoajan kestoista, jotka ovat työntekijöiden kannalta edullisempia kuin direktiivissä [2003/88] säädetyt kestot”, ( 33 ) on tarkennettava ja täydennettävä täsmentämällä, että kyseessä on rajoitettu vapaus.

60.

Kuten unionin tuomioistuin totesi äskettäin 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Hein, ( 34 ) on selvää, että kun jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet toteuttavat työntekijöiden kannalta suotuisampia toimenpiteitä, tässä tapauksessa antamalla heille neljän viikon vähimmäisvuosiloman ylittäviä lomapäiviä, ne eivät voi samalla puuttua tämän vähimmäisvuosiloman osalta sovellettaviin unionin oikeuden suojasääntöihin. Kyseisessä asiassa työmarkkinaosapuolet eivät näin ollen voineet vedota siihen, että ne antoivat työntekijöille enemmän lomapäiviä hyvittääkseen sen, että työntekijät eivät saaneet tavanomaista palkkaansa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa suojatun vähimmäisvuosiloman aikana.

61.

Unionin tuomioistuin totesi, että vaikka ”direktiivi 2003/88 – – ei olekaan esteenä sille, että työmarkkinaosapuolet ottavat kansalliseen lainsäädäntöön perustuvilla työehtosopimuksilla käyttöön sääntöjä, joilla pyritään yleisesti myötävaikuttamaan työntekijöiden työolojen parantamiseen, näiden sääntöjen täytäntöönpanotoimissa on kuitenkin noudatettava kyseisestä direktiivistä johtuvia rajoituksia”. ( 35 ) Näillä suotuisilla toimenpiteillä, ”jotka menevät mainitussa säännöksessä säädettyjä vähimmäisedellytyksiä pidemmälle [ja joita sillä ei] näin ollen säännellä, – – ei voida hyvittää sitä kielteistä vaikutusta, joka työntekijälle aiheutuu kyseisen loman perusteella maksettavan palkan vähentymisestä, sillä muutoin kyseenalaistettaisiin [direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaan] perustuva, palkallista vuosilomaa koskeva oikeus, jonka olennainen osa on työntekijän oikeus nauttia lepo- ja rentoutumisjaksonsa aikana sellaisista taloudellisista edellytyksistä, jotka vastaavat häneen työskentelyjaksojen aikana sovellettavia taloudellisia edellytyksiä”. ( 36 )

62.

Tämänkaltaisessa tilanteessa työntekijöiden kannalta ensi arviolta suotuisammalla toimenpiteellä, jolla heille myönnetään enemmän lomapäiviä, puututaan todellisuudessa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa taattuun vähimmäissuojan ydinalueeseen, tässä tapauksessa sen vuoksi, että se vaikuttaa suojasääntöön, jonka mukaan työntekijän on saatava tavanomainen palkkansa tähän samaan säännökseen perustuvan vähimmäisvuosiloman ajalta. Tästä syystä tällaista toimenpidettä on pidettävä kyseisen säännöksen vastaisena. ( 37 )

63.

Esillä olevissa asioissa ei ole väitetty, että pääasioissa kyseessä olevilla kansallisilla säännöstöillä tai työehtosopimuksilla puututtaisiin direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa taattuun vähimmäissuojan ydinalueeseen. Tarkastelun tässä vaiheessa voidaan siis todeta, että näissä kansallisissa säännöstöissä tai työehtosopimuksissa voidaan tätä säännöstä rikkomatta määrätä, että palkallisia vuosilomapäiviä, jotka ylittävät tässä säännöksessä suojatun neljän viikon vähimmäisajan, ei voida siirtää, jos ne ovat päällekkäisiä sairauslomapäivien kanssa.

64.

Asiassa on vielä ratkaistava, voiko perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta johtaa toisenlaiseen lopputulokseen. Tästä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt kolmannen kysymyksensä.

65.

Kolmannessa ennakkoratkaisukysymyksessä unionin tuomioistuinta pyydetään täsmentämään, voiko työntekijä vaatia perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan perusteella palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden suojaa, joka ylittää direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa taatun suojan.

66.

Tarkemmin ottaen esillä olevissa asioissa on ratkaistava, voidaanko perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan vedota, jotta sääntö, jonka mukaan sairausloman osuessa päällekkäin palkallisen vuosiloman kanssa tämä vuosiloma on voitava siirtää myöhempään ajankohtaan, ulotettaisiin koskemaan tämän direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn neljän viikon vuosiloman ylittävää aikaa.

67.

Todettakoon heti alkuun, että mielestäni tähän kysymykseen on vastattava kieltävästi. Vaikeutena on kuitenkin valita oikeudellinen päättely, jota tähän vastaukseen pääsemiseksi on seurattava. Ajateltavissa olevia vaihtoehtoja on kaksi.

68.

On joko katsottava, että perusoikeuskirja ei ole sovellettavissa tilanteessa, jossa jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet päättävät myöntää työntekijöille neljän viikon vähimmäisvuosiloman ylittäviä palkallisia vuosilomapäiviä ja soveltaa näihin ylimääräisiin päiviin erityistä järjestelmää muun muassa siltä osin kuin kyse on niiden siirtämisestä tilanteessa, jossa vuosilomapäivät ja sairauslomapäivät ovat päällekkäisiä.

69.

Toinen vaihtoehto on katsoa, että perusoikeuskirja on sovellettavissa tällaisessa tiukemman kansallisen suojan soveltamistilanteessa, mutta todeta, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdalla on tarkoitus suojata ainoastaan vähimmäissuojan ydinaluetta, sellaisena kuin unionin lainsäätäjä on sen täsmentänyt, eli tässä tapauksessa vähintään neljän viikon palkallista vuosilomaa. Tästä seuraa, että kyseinen määräys ei ole esteenä sille, että jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet vahvistavat ylimääräisiin palkallisiin vuosilomapäiviin sovellettavia sääntöjä, jotka poikkeavat neljän viikon vähimmäisvuosilomaan sovellettavista säännöistä, myös siltä osin kuin kyse on näiden lomapäivien siirtämisestä tilanteessa, jossa ne osuvat sairauslomapäivien kanssa päällekkäin.

70.

On huomattava, ettei oikeus palkalliseen vuosilomaan unionin sosiaalioikeuden periaatteena ole pelkästään erityisen tärkeä, vaan siitä on myös määrätty nimenomaisesti perusoikeuskirjan, jolla on SEU 6 artiklan 1 kohdan mukaan sama oikeudellinen arvo kuin perussopimuksilla, 31 artiklan 2 kohdassa. ( 38 )

71.

Unionin oikeusjärjestyksessä näin taatut perusoikeudet ovat sovellettavissa kaikkiin unionin oikeudessa säänneltyihin tilanteisiin. ( 39 )

72.

Perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa määrätään, että sen määräykset koskevat ”jäsenvaltioita ainoastaan silloin, kun viimeksi mainitut soveltavat unionin oikeutta”.

73.

SEU 6 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaan ”perusoikeuskirjan määräykset eivät millään tavalla laajenna perussopimuksissa määriteltyä unionin toimivaltaa”. Vastaavasti perusoikeuskirjan 51 artiklan 2 kohdan mukaan perusoikeuskirjalla ”ei uloteta unionin oikeuden soveltamisalaa unionin toimivaltaa laajemmaksi eikä luoda unionille uutta toimivaltaa tai uusia tehtäviä eikä muuteta perussopimuksissa määriteltyjä toimivaltuuksia ja tehtäviä”.

74.

Näiden seikkojen vuoksi perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa voidaan soveltaa pääasioissa ainoastaan, jos voidaan osoittaa, että pääasioissa kyseessä olevilla kansallisilla säännöstöillä tai työehtosopimuksilla sovelletaan direktiiviä 2003/88.

75.

Tämän johdosta on selvitettävä, merkitseekö se, että jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet antavat direktiivin 2003/88 15 artiklan nojalla säännöksiä tai määräyksiä, jotka ovat työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemisen kannalta suotuisampia, tämän direktiivin soveltamista.

76.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ”sen määrittämiseksi, onko kansallinen toimenpide perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua unionin oikeuden soveltamista, on muiden seikkojen ohessa tarkastettava se, onko kyseessä olevan kansallisen säännöstön tavoitteena unionin oikeuden säännöksen täytäntöönpano, tämän säännöstön luonne sekä se, tavoitellaanko sillä eri päämääriä kuin niitä, joita unionin oikeus koskee, vaikka se voikin vaikuttaa välillisesti viimeksi mainittuun, sekä se, onko olemassa erityinen alaa koskeva tai siihen mahdollisesti vaikuttava unionin oikeuden säännöstö”. ( 40 )

77.

Kuten edellä on kuvattu, siitä kysymyksestä, onko pääasioissa kyseessä olevia kansallisia toimenpiteitä luonnehdittava unionin oikeuden soveltamiseksi, on olemassa kaksi vastakkaista näkemystä.

78.

Ensimmäisen näkemyksen mukaan direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa asetetaan rajat jäsenvaltioiden velvollisuudelle toteuttaa tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman. On katsottava, että kun jäsenvaltiot toteuttavat työntekijöiden kannalta suotuisampia toimenpiteitä direktiivin 2003/88 15 artiklassa sallitun mukaisesti, ne ylittävät nämä rajat ja siirtyvät siten tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Ei siis voida katsoa, että ne soveltavat tätä direktiiviä. Kuten perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa määrätään, perusoikeuskirja ei näin ollen ole sovellettavissa tällaisessa tilanteessa. Perusoikeuskirjaa ei toisin sanoen voida soveltaa, koska kyse on tilanteesta, jota ei ole säännelty unionin oikeudessa. Koska jäsenvaltiot eivät sovella unionin oikeutta, unionin tuomioistuin ei ole toimivaltainen tulkitsemaan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa tai mitään muutakaan sen määräystä. ( 41 ) Jos kuitenkin kansallisen säännöstön, joka menee vähimmäissuojan ydinaluetta pidemmälle, todettaisiin olevan ristiriidassa unionin oikeussäännön kanssa, tämä säännöstö kuuluisi tästä toteamuksesta lähtien jälleen unionin oikeuden kattamaan normatiiviseen alueeseen ja siihen sovellettaisiin siten perusoikeuskirjaa.

79.

Tämä ensimmäinen näkemys perustuu tiettyihin unionin tuomioistuimen tuomioihin, jotka viittaavat siihen, että se on ollut vastahakoinen edellyttämään direktiivissä määriteltyä vähimmäissuojan ydinaluetta pidemmälle meneviltä kansallisilta toimenpiteiltä unionin yleisten oikeusperiaatteiden noudattamista. ( 42 )

80.

Tämä oikeuskäytännön suuntaus sai jatkoa 10.7.2014 annetusta tuomiosta Julián Hernández ym. ( 43 ) Kyseisessä asiassa unionin tuomioistuimen oli muun muassa arvioitava direktiivin 2003/88 15 artiklan säännökseen verrattavissa olevan säännöksen, eli työntekijöiden suojasta työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa 22.10.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/94/EY ( 44 ) 11 artiklan ensimmäisen kohdan, ulottuvuutta. Mainitun säännöksen mukaan kyseisellä direktiivillä ”ei rajoiteta jäsenvaltioiden oikeutta soveltaa tai antaa lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, jotka ovat työntekijöille edullisempia kuin tässä direktiivissä säädetään”.

81.

Todettuaan, ettei direktiivillä 2008/94 asetettuun velvollisuuteen työntekijöiden vähimmäissuojaan työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa ollut puututtu, unionin tuomioistuin toi esille, että tämän direktiivin 11 artiklan ensimmäisessä kohdassa ”todetaan vain”, ettei tällä direktiivillä rajoiteta jäsenvaltioiden oikeutta antaa säännöksiä, joilla suojataan työntekijöitä tässä direktiivissä säädettyä paremmin. ( 45 ) Unionin tuomioistuimen mukaan ”sanamuotonsa kannalta arvioituna tällä säännöksellä, joka on direktiivin V luvussa, jonka otsikko on ’Yleiset säännökset ja loppusäännökset’, ei anneta jäsenvaltioille valtuuksia säätää säännöksiä unionin oikeuden nojalla vaan pelkästään tunnustetaan – direktiivin I ja II luvussa säädetyistä valtuuksista poiketen – jäsenvaltioiden valta säätää työntekijöiden kannalta edullisempia säännöksiä direktiivillä luotujen puitteiden ulkopuolella”. ( 46 ) Unionin tuomioistuin päätteli edellä esitetystä, että ”pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista oikeussääntöä, jossa säädetään sellaisesta työntekijöiden kannalta paremmasta suojasta, joka perustuu direktiivin 2008/94 11 artiklan ensimmäisessä kohdassa vahvistettuun ja yksinomaan jäsenvaltioille kuuluvaan toimivaltaan, ei voida pitää direktiivin soveltamisalaan kuuluvana säännöksenä”. ( 47 ) Tätä kansallista oikeussääntöä ei siis voitu pitää säännöksenä, jolla sovelletaan unionin oikeutta perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, minkä vuoksi sitä ei voitu tutkia perusoikeuskirjassa taattujen oikeuksien, kuten sen 20 artiklan kannalta. ( 48 )

82.

Toisen näkemyksen mukaan on sitä vastoin katsottava, että kun jäsenvaltiot toteuttavat työntekijöiden kannalta suotuisampia toimenpiteitä direktiivin 2003/88 15 artiklassa sallitun mukaisesti, ne käyttävät niille tässä säännöksessä nimenomaisesti annettua mahdollisuutta, mikä pitäisi rinnastaa tämän direktiivin soveltamiseen. Koska kyse on unionin oikeudessa säännellystä tilanteesta, perusoikeuskirjaa voidaan siis soveltaa. Tällaisia toimenpiteitä toteutettaessa on siten noudatettava perusoikeuskirjaa samalla tavoin kuin muita unionin primaarioikeuden ja johdetun oikeuden normeja. Jos olisi katsottava, että jäsenvaltiot soveltavat unionin oikeutta, kun ne toteuttavat tiukempia kansallisia suojatoimenpiteitä, unionin tuomioistuin olisi toimivaltainen tulkitsemaan perusoikeuskirjaa SEUT 267 artiklan mukaisesti esitetyn ennakkoratkaisupyynnön yhteydessä.

83.

Tämä toinen näkemys perustuu useiden julkisasiamiesten esittämiin ratkaisuehdotuksiin sekä useisiin unionin tuomioistuimen tuomioihin, joiden mukaan toteutettaessa kansallisia toimenpiteitä, jotka menevät direktiivissä määriteltyä vähimmäissuojan ydinaluetta pidemmälle tai joissa säädetään direktiiviin sisältyviä sääntöjä tiukemmista säännöistä, on noudatettava unionin oikeutta ja erityisesti unionin yleisiä oikeusperiaatteita. ( 49 )

84.

Työ- ja sosiaalioikeuden alalla ja perusoikeuskirjan osalta kyseinen kanta on ilmaistu muun muassa 18.7.2013 annetussa tuomiossa Alemo-Herron ym., ( 50 ) jossa unionin tuomioistuin totesi, että ”[työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 12.3.2001 annetun direktiivin 2001/23/EY ( 51 )] 3 artiklaa ei voida yhdessä sen 8 artiklan[ ( 52 )] kanssa – – tulkita niin, että se antaisi jäsenvaltioille mahdollisuuden toteuttaa toimenpiteitä, joilla saatetaan puuttua luovutuksensaajan elinkeinovapauden olennaiseen sisältöön, vaikka ne ovatkin työntekijöiden kannalta edullisempia”. ( 53 )

85.

Kannatan tämän toisen näkemyksen hyväksymistä.

86.

Toteutettaessa pääasioissa kyseessä olevan kaltaisia kansallisia toimenpiteitä, jotka menevät direktiivissä määriteltyä vähimmäissuojan ydinaluetta pidemmälle, laajennetaan sisäisesti direktiivin sisältämiä säännöksiä. ( 54 ) Tiukempien kansallisten suojatoimenpiteiden toteuttaminen merkitsee direktiivien, joissa vahvistetaan vähimmäisvaatimukset, yksityiskohtaista soveltamista. ( 55 )

87.

Pääasioissa kyseessä olevan kaltaisilla toimenpiteillä, joilla työntekijöille annetaan neljän viikon vuosiloman ylittäviä lomapäiviä, pyritään toteuttamaan direktiivin 2003/88 tavoite varmistaa työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu.

88.

Kuten mitä tahansa direktiivin täytäntöönpanotoimea annettaessa, tiukempia kansallisia suojatoimenpiteitä toteutettaessa on noudatettava unionin oikeutta ja erityisesti kunnioitettava perusoikeuskirjassa vahvistettuja perusoikeuksia. ( 56 ) Kun direktiivissä jätetään jäsenvaltioille harkintavaltaa, niiden on käytettävä tätä harkintavaltaa tavalla, joka on perusoikeuksien suojelusta johtuvien vaatimusten mukainen. ( 57 ) On myös muistettava, että unionin johdetun oikeuden säännöksiä, joihin direktiivin 2003/88 15 artikla kuuluu, on tulkittava unionin primaarioikeuden ja siis myös perusoikeuskirjan valossa.

89.

Unionin tuomioistuin on jo katsonut, ”ettei unionin perusoikeuksia voitu soveltaa suhteessa kansalliseen lainsäädäntöön sen vuoksi, ettei kyseisen alan unionin säännöksissä asetettu jäsenvaltioille erityistä velvoitetta pääasiassa kyseessä olleen tilanteen osalta”. ( 58 ) Unionin tuomioistuin on myös todennut, että ”vain se, että kansallinen toimenpide kuuluu alalle, jolla unionilla on toimivaltaa, ei – – saata sitä unionin oikeuden soveltamisalaan eikä siis johda siihen, että perusoikeuskirja tulee sovellettavaksi”. ( 59 )

90.

Katson kuitenkin, että tiukemman kansallisen suojan sallivan direktiivin säännöksen perusteella toteutetulla kansallisella toimenpiteellä on liittymäkohta tähän direktiiviin, minkä vuoksi sillä on katsottava sovellettavan unionin oikeutta.

91.

Siitä, että direktiivin 2003/88 15 artiklan kaltaisella säännöksellä annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus toimia eikä siis aseteta niille erityistä velvollisuutta, ei mielestäni voida päätellä, ettei kyse olisi unionin oikeuden soveltamisesta.

92.

Tältä osin unionin tuomioistuin on jo todennut, että se, että unionin oikeuden säännöksessä annetaan jäsenvaltioille harkintavaltaa, ei sulje pois toteamusta, jonka mukaan ne soveltavat unionin oikeutta. ( 60 )

93.

EUT-sopimuksen tiukempaa kansallista suojaa koskevissa lausekkeissa määrätään nimenomaisesti, että niitä sovellettaessa on noudatettava perussopimuksia. Tästä syystä unionin tuomioistuin on tukeutunut – mielestäni perustellusti – tällaisiin lausekkeisiin asettaakseen jäsenvaltioiden tiukempien suojatoimenpiteiden toteuttamisen edellytykseksi unionin oikeuden ja muun muassa sen yleisten periaatteiden noudattamisen. ( 61 )

94.

Tältä osin on huomattava, että direktiivin 2003/88 oikeusperustana on EY 137 artikla, josta on tullut SEUT 153 artikla. SEUT 153 artiklan 4 kohdassa määrätään, että tämän artiklan nojalla annetut säännökset ”eivät voi estää jäsenvaltiota pitämästä voimassa tai toteuttamasta tiukempia suojatoimenpiteitä, jos ne ovat sopusoinnussa perussopimusten kanssa”. ( 62 )

95.

Kun jäsenvaltiot toteuttavat toimenpiteitä, jotka ylittävät direktiivissä säädetyt vähimmäissuojaa koskevat vaatimukset, näiden säännösten on oltava unionin oikeuden muiden säännösten ja erityisesti perussopimusten mukaisia. ( 63 )

96.

Koska perusoikeuskirja on primaarioikeuden asemassa, olisi epäjohdonmukaista hyväksyä sen osalta rajoittavampi lähestymistapa sen sovellettavuutta tarkasteltaessa ja katsoa, että kun jäsenvaltiot antavat direktiivin 2003/88 15 artiklan nojalla säännöksiä tai määräyksiä, jotka ovat työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemisen kannalta suotuisampia, ne eivät sovella unionin oikeutta perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. En näe ratkaisevaa syytä sille, miksi perusoikeuskirjan pitäisi olla ainoa unionin oikeuden normi, jota jäsenvaltioiden ei olisi noudatettava, kun ne toteuttavat toimenpiteitä, jotka menevät direktiivissä säädettyä vähimmäissuojaa pidemmälle.

97.

Väite, jonka mukaan perusoikeuskirja voisi joka tapauksessa tulla sovellettavaksi, jos osoittautuisi, että kyseessä oleva kansallinen toimenpide kuuluu jonkin toisen unionin oikeuden säännöksen soveltamisalaan tai on ristiriidassa tällaisen säännöksen kanssa, merkitsee mielestäni tarpeetonta ja jokseenkin keinotekoista kiertelyä. Nähdäkseni on sekä yksinkertaisempaa että johdonmukaisempaa katsoa, että perusoikeuskirjan määräyksillä, kuten unionin oikeudella kokonaisuudessaan, voidaan niiden sovellettavuuden seurauksena luoda puitteet, joissa jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet toteuttavat tiukempia kansallisia suojatoimenpiteitä.

98.

En katso, että siitä lähtien, kun ne toteuttavat direktiivin 2003/88 15 artiklaan sisältyvän kaltaisen tiukempaa kansallista suojaa koskevan lausekkeen nojalla toimenpiteitä, jotka ylittävät tässä direktiivissä, jolla luodaan tasapaino työntekijöiden ja työnantajien etujen välillä, vahvistetut vähimmäisvaatimukset, ( 64 ) jäsenvaltioiden pitäisi katsoa voivan vapaasti horjuttaa tätä tasapainoa toteuttamalla toimenpiteitä, jotka asettaisivat tiettyjen työntekijäryhmien edut kohtuuttomalla tai jopa syrjivällä tavalla etusijalle tai joissa ei otettaisi riittävästi huomioon työnantajien etuja ja tarvetta turvata yritysten asianmukainen toiminta. ( 65 ) Erityisesti on huomattava, että direktiivin 2003/88 15 artiklan nojalla toteutetut työntekijöiden kannalta suotuisammat kansalliset toimenpiteet, joilla pyritään toteuttamaan työntekijöiden terveyden ja turvallisuuden suojelua koskeva tavoite, eivät saa ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Jäsenvaltiot voivat siis antaa tällaisia säännöksiä niin kauan kuin ne ovat yhteensovitettavissa unionin oikeuden asianmukaisen soveltamisen kanssa eivätkä ole ristiriidassa unionin oikeuden nojalla suojattujen muiden perusoikeuksien kanssa. ( 66 )

99.

Tässä tarkoituksessa unionin tuomioistuin on mielestäni esimerkiksi toimivaltainen tarkistamaan, ovatko direktiivin 2003/88 15 artiklan nojalla toteutetut kansalliset toimenpiteet perusoikeuskirjassa vahvistettujen perusoikeuksien, kuten sen 21 artiklassa vahvistetun syrjintäkiellon periaatteen, mukaisia. Lisäksi unionin tuomioistuin voisi toimivaltaansa ylittämättä tutkia, vaikuttaako tiukempi kansallinen suojatoimenpide suhteettomalla tavalla työntekijöiden ja työnantajien etujen väliseen tasapainoon ( 67 ) ja puututaanko sillä samalla perusoikeuskirjan 16 artiklassa vahvistettuun elinkeinovapauteen.

100.

Tällä tavoin toimiessaan unionin tuomioistuin noudattaa mielestäni logiikkaa, joka on unionissa suojattujen perusoikeuksien kannalta suoritettavan kansallisten toimenpiteiden valvonnan taustalla ja jonka mukaan näiden oikeuksien suojaaminen unionissa on toteutettava unionin rakenteen ja tavoitteiden mukaisesti. ( 68 )

101.

Esillä olevien asioiden yhteydessä on myös huomattava, että ”unionin oikeudessa edellytetään, että jäsenvaltioiden on – – direktiivien täytäntöönpanon yhteydessä huolehdittava siitä, että ne nojautuvat sellaiseen kyseisten direktiivien tulkintaan, jolla voidaan varmistaa unionin oikeusjärjestyksessä suojattujen eri perusoikeuksien välinen oikeudenmukainen tasapaino. Jäsenvaltioiden viranomaisten ja tuomioistuinten on pannessaan täytäntöön mainittujen direktiivien noudattamisen edellyttämiä toimenpiteitä tulkittava kansallista oikeuttaan näiden samojen direktiivien mukaisesti, ja tämän lisäksi ne eivät myöskään saa nojautua sellaiseen kyseisten direktiivien tulkintaan, joka johtaisi ristiriitaan mainittujen perusoikeuksien tai muiden unionin oikeuden yleisten periaatteiden”, kuten suhteellisuusperiaatteen, ”kanssa”. ( 69 ) Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraa myös, että ”kansalliset viranomaiset ja tuomioistuimet saavat soveltaa perusoikeuksien suojaa koskevia kansallisia standardeja sillä edellytyksellä, ettei tämä soveltaminen vaaranna perusoikeuskirjassa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, vahvistettua suojan tasoa eikä unionin oikeuden ensisijaisuutta, yhtenäisyyttä ja tehokkuutta”. ( 70 ) Jos näitä unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvia ohjeita sovelletaan esillä olevissa asioissa kyseessä oleviin tilanteisiin, niiden avulla voidaan mielestäni rajata direktiivin 2003/88 15 artiklaan sisältyvän kaltaisella tiukempaa kansallista suojaa koskevalla lausekkeella kansallisille viranomaisille annettua harkintavaltaa.

102.

Esillä olevassa asiassa ei ole väitetty, että pääasioissa kyseessä olevat kansalliset säännöstöt tai työehtosopimukset voisivat olla perusoikeuskirjan muiden määräysten kuin sen 31 artiklan 2 kohdan vastaisia. Keskityn tästä syystä tarkastelussani tähän viimeksi mainittuun määräykseen, jota voidaan edellä toteamallani tavalla soveltaa pääasioissa kyseessä oleviin tilanteisiin.

103.

Unionin tuomioistuin tutki 6.11.2018 antamassaan tuomiossa Bauer ja Willmeroth ( 71 ) ja 6.11.2018 antamassaan tuomiossa Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften ( 72 ) tämän määräyksen ulottuvuutta ja totesi, että siihen voidaan vedota suoraan yksityisten välisessä oikeusriidassa.

104.

Tähän lopputulokseen päätyäkseen unionin tuomioistuin totesi muun muassa, että ”kun perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa määrätään pakottavasti, että ’jokaisella työntekijällä’ on ’oikeus’’palkalliseen vuosilomaan’ viittaamatta tältä osin etenkään, kuten esimerkiksi 15.1.2014 annetun tuomion Association de médiation sociale[ ( 73 )] taustalla olevassa perusoikeuskirjan 27 artiklassa, ’unionin oikeuden sekä kansallisten lainsäädäntöjen ja käytäntöjen mukaisi[in] tapauksi[in] ja niissä määrät[tyihin] edellytyksi[in]’, se ilmaisee unionin sosiaalioikeuden keskeistä periaatetta, josta voidaan poiketa ainoastaan perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa määrättyjä tiukkoja edellytyksiä noudattaen ja erityisesti palkallista vuosilomaa koskevan perusoikeuden keskeistä sisältöä kunnioittaen”. ( 74 )

105.

Unionin tuomioistuimen mukaan ”perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa kaikille työntekijöille vahvistettu oikeus palkalliseen vuosilomaan on siten jo olemassaolonsa puolesta samalla sekä pakottava että ehdoton, eikä kyseistä määräystä ole näet tarpeen saattaa konkreettiseen muotoon unionin oikeuden tai kansallisen oikeuden säännöksillä, joissa on yksinomaan täsmennettävä palkallisen vuosiloman tarkka pituus ja mahdollisesti eräät sen käyttämistä koskevat edellytykset. Tästä seuraa, että mainittu määräys riittää itsessään antamaan työntekijöille oikeuden, johon nämä voivat vedota sellaisenaan niiden ja niiden työnantajan välisessä oikeusriidassa unionin oikeuden kattamassa tilanteessa, joka kuuluu siis perusoikeuskirjan soveltamisalaan”. ( 75 )

106.

Unionin tasolla direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa täsmennetään kaikille työntekijöille vähimmäisaikana taatun palkallisen vuosiloman tarkka pituus. Tällä unionin johdetun oikeuden säännöksellä täsmennetään siten perusoikeuskirjassa vahvistetun perusoikeuden ulottuvuutta. Sillä säännellään tarkemmin oikeutta saada palkallinen vuosiloma säätämällä, että tämä vuosiloma ei saa olla lyhyempi kuin neljä viikkoa.

107.

Mielestäni perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa ei anneta työntekijöille oikeutta saada palkallista vuosilomaa, jonka kesto ylittää unionin lainsäätäjän näin täsmentämän vähimmäisajan.

108.

Koska perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa ei ole täsmennetty palkallisen vuosiloman kestoa, direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädetyn mukainen palkallinen vuosiloma riittää siis täyttämään perusoikeuskirjan vaatimukset. Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdasta ei voida päätellä oikeutta palkalliseen vuosilomaan, jonka kesto ylittää unionin lainsäätäjän vahvistaman vähimmäisajan.

109.

Kun otetaan huomioon perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistetun palkallista vuosilomaa koskevan perusoikeuden ja sen ulottuvuuden täsmentämisestä annetun unionin johdetun oikeuden ”symbioottinen limittäisyys”, ( 76 ) on loogista, että asioissa, joissa on kyse tästä oikeudesta, unionin tuomioistuin nojautuu sekä tähän perusoikeuskirjan määräykseen että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaan ja tulkitsee niitä yhdessä varmistaakseen vähintään neljän viikon vuosilomaa koskevan oikeuden tehokkuuden. ( 77 )

110.

Se, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa ja näin suojatun perusoikeuden ulottuvuuden täsmentämisestä annettua unionin johdetun oikeuden säännöstä tulkitaan yhdessä, ei kuitenkaan johda siihen, että palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden kesto jäisi lopullisesti neljään viikkoon, koska unionin lainsäätäjä voi aina muuttaa tätä aikaa työsuhteisiin sovellettaviin järjestelmiin vaikuttavien taloudellisten ja sosiaalisten olosuhteiden muutoksen sekä teknologian kehityksen perusteella. ( 78 ) Se, että unionin lainsäätäjällä on tärkeä tehtävä perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistetun perusoikeuden ulottuvuuden täsmentämisessä, on väistämätön seuraus perusoikeuskirjan määräysten samalla sekä tiiviistä että yleisestä esitystavasta.

111.

Tällainen yhdessä tulkitseminen auttaa soveltamaan perusoikeuskirjaa ja unionin johdettua oikeutta siten, etteivät ne ole keskenään ristiriidassa. Nyt käsiteltävissä asioissa sillä voidaan välttää perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan vetoaminen siinä tarkoituksessa, että unionin tuomioistuimen pelkästään neljän viikon vähimmäisvuosiloman perusteella ja sen huomioon ottaen asteittain vahvistamat suojasäännöt ulotettaisiin koskemaan tällaisen vähimmäisvuosiloman ylittävää palkallista vuosilomaa.

112.

Koska palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden keskeiseen sisältöön, sellaisena kuin se on täsmennetty direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa, toisin sanoen vähimmäissuojan ydinalueeseen, ei ole puututtu, jäsenvaltiot ja/tai työmarkkinaosapuolet voivat mielestäni perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa rikkomatta määritellä neljän viikon palkallisen vähimmäisvuosiloman lisäksi annettavan ylimääräisen palkallisen vuosiloman myöntämisen, siirtämisen ja lakkaamisen edellytyksiä, jotka poikkeavat unionin tuomioistuimen tämän palkallisen vähimmäisvuosiloman osalta määrittämistä suojasäännöistä.

113.

Konkreettisesti tämä merkitsee sitä, että perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta ei ole mielestäni esteenä sille, että kansallisissa säännöstöissä tai työehtosopimuksissa määrätään, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa täsmennetyn neljän viikon vähimmäisvuosiloman ylittäviä palkallisia vuosilomapäiviä ei voida siirtää, jos ne ovat päällekkäisiä sairauslomapäivien kanssa.

114.

Päätän tarkasteluni kolmenlaisiin huomautuksiin.

115.

Ensinnäkin hyväksymällä perusoikeuskirjan sovellettavuuden tilanteissa, joissa on kyse tiukemmista kansallisista suojatoimenpiteistä, ja rajaamalla sitten perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan normatiivista sisältöä, kuten olen tässä tehnyt, olen välttänyt riskin siitä, että tätä viimeksi mainittua määräystä tulkittaisiin siten, että työntekijöille annettaisiin palkallista vuosilomaa koskeva oikeus, joka menee unionin lainsäätäjän tämän perusoikeuden täytäntöön panemiseksi esittämiä täsmennyksiä pidemmälle. Tässä tapauksessa unionin oikeudessa suojatun palkallisen vähimmäisvuosiloman täsmennys sisältyy direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaan, mutta tällaista täsmennystä voidaan muuttaa.

116.

Hyväksyessään tällaisen päättelyn unionin tuomioistuin ei nähdäkseni ylittäisi unionin oikeuden tulkitsijana sille annetun toimivallan rajoja. Koska tämä päättely ei johda unionin ja sen jäsenvaltioiden toimivallan jaon muuttamiseen, se ei mielestäni olisi ristiriidassa perusoikeuskirjan 51 artiklan 2 kohdan kanssa.

117.

Toiseksi mielestäni on tärkeää, että unionin tuomioistuin vahvistaa esillä olevissa asioissa lähtökohdat, joiden perusteella se voi tällaisen tapauksen tullessa esille torjua tehokkaasti direktiivin 2003/88 15 artiklan nojalla toteutetut kansalliset toimenpiteet, jotka olisivat ristiriidassa perusoikeuskirjassa vahvistettujen perusoikeuksien kanssa. Jos perusoikeuskirjan ei katsottaisi soveltuvan tilanteissa, joissa on kyse tällaisista toimenpiteistä, unionin tuomioistuimen tehtävä voisi mielestäni vaikeutua tässä suhteessa, erityisesti silloin, jos kansallisen toimenpiteen ja muun unionin normin kuin direktiivin 2003/88 välistä yhteyttä on vaikeaa osoittaa.

118.

Kolmanneksi on huomattava, että mikäli unionin tuomioistuin katsoisi, että tilanteet, joissa on kyse tiukemmista kansallisista suojatoimenpiteistä, eivät kuulu perusoikeuskirjan soveltamisalaan ja että niitä ei siis ole tarkasteltava sen 31 artiklan 2 kohdan kannalta, kysymys tämän määräyksen normatiivisesta sisällöstä ja siihen läheisesti liittyvä kysymys sen suhteesta direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaan jäisi ratkaisematta. Tähän kysymykseen annettavaa vastausta ei kuitenkaan voida välttää, jos unionin tuomioistuimen on täsmennettävä perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan ulottuvuutta unionin toimielinten toteuttamien toimenpiteiden yhteydessä. ( 79 )

119.

Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta ottamaan kantaa siihen, voiko perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdalla olla välitön oikeusvaikutus yksityisten välisessä oikeusriidassa.

120.

Koska katson, että pääasioissa kyseessä olevat kansalliset säännöstöt tai työehtosopimukset eivät ole ristiriidassa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan tai perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan kanssa, tätä toista kysymystä ei ole tarpeen tutkia. Joka tapauksessa siihen annettava vastaus, joka on myöntävä, ilmenee selvästi 6.11.2018 annetusta tuomiosta Bauer ja Willmeroth ( 80 ) ja 6.11.2018 annetusta tuomiosta Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften. ( 81 )

121.

Vaikka edellä esitetyistä perusteluista ilmenevällä tavalla perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta ei mielestäni anna työntekijöille oikeutta palkalliseen vuosilomaan, jonka kesto ylittää unionin lainsäätäjän täsmentämän keston, työntekijän mahdollisuus vedota tähän määräykseen hänen ja yksityisen työnantajan välisessä oikeusriidassa sellaisten kansallisten oikeussääntöjen soveltamatta jättämiseksi, joilla puututtaisiin vähimmäissuojan ydinalueeseen, auttaa osaltaan takaamaan tälle työntekijälle tosiasiallisen mahdollisuuden käyttää tätä perusoikeutta. Juuri tässä on perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan suurin merkitys, kun siihen vedotaan yksityisten välisessä oikeusriidassa.

122.

Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa työtuomioistuimen esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY 7 artiklan 1 kohtaa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä pääasioissa kyseessä olevan kaltaisille kansallisille säännöstöille tai työehtosopimuksille, joista seuraa, että palkallisia vuosilomapäiviä, jotka ylittävät neljän viikon ajan, ei voida siirtää, jos ne ovat päällekkäisiä sairauslomapäivien kanssa.