–

FBD Insurance plc, edustajinaan M. Feeny, solicitor, F. X. Burke, advocate, F. Duggan, BL, J. O’Reilly, SC, J. Corcoran, advocate, ja M. Collins, SC,

–

Irlanti, asiamiehenään S. Purcell, avustajinaan C. Toland, SC, T. L. Power, BL, ja H. Mohan, SC,

–

Ranskan hallitus, asiamiehenään R. Coesme,

–

Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. K. Bulterman ja M. H. S. Gijzen,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään K.-P. Wojcik ja N. Yerrell,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee sitä, onko unionin oikeutta tulkittava siten, että kansallisen tuomioistuimen on yksityisten välisessä riita-asiassa jätettävä soveltamatta sellaisia kansallisia säännöksiä ja niihin perustuvaa sopimusehtoa, jotka ovat ristiriidassa moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 14.5.1990 annetun kolmannen neuvoston direktiivin 90/232/ETY (EYVL 1990, L 129, s. 33; jäljempänä kolmas direktiivi) 1 artiklan kanssa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä David Smith ja toisaalta Patrick ja Philip Meade, FBD Insurance plc (jäljempänä FBD), Irlannin valtio ja Attorney General ja jossa on kyse Smithille sellaisesta liikenneonnettomuudesta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, jossa oli mukana Patrick Meaden kuljettama ja Philip Meaden omistama ajoneuvo, jonka FBD oli vakuuttanut.

3

Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta vakuutuksesta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamisesta 16.9.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/103/EY (EUVL 2009, L 263, s. 11) kumottiin moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 24.4.1972 annettu neuvoston direktiivi 72/166/ETY (EYVL 1972, L 103, s. 1; jäljempänä ensimmäinen direktiivi) ja moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 30.12.1983 annettu toinen neuvoston direktiivi 84/5/ETY (EYVL 1984, L 8, s. 17; jäljempänä toinen direktiivi) sekä kolmas direktiivi. Pääasian tosiseikkojen tapahtumahetken vuoksi kumotut direktiivit on kuitenkin otettava huomioon.

4

Ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on toteutettava – – tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella. Vakuutetun vastuun laajuus sekä vakuutusturvan ehdot määräytyvät näiden toimenpiteiden mukaisesti.”

5

Toisen direktiivin 1 artiklan 4 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on perustettava tai valtuutettava toimielin suorittamaan korvauksia ainakin vakuuttamisvelvollisuuden vastuurajoihin saakka tai korvausta [aineellisista vahingoista tai] henkilövahingoista, jotka on aiheuttanut tuntematon ajoneuvo tai ajoneuvo, jolle ei ole otettu 1 kohdassa tarkoitettua liikennevakuutusta. – –”

6

Kolmannen direktiivin 1 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädettiin seuraavaa:

”[Ensimmäisen direktiivin] 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta vakuutuksesta on korvattava ajoneuvon käytöstä kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet henkilövahingot – –.”

7

Yhteisöjen tuomioistuin antoi 19.4.2007 tuomion asiassa Farrell (C-356/05, EU:C:2007:229), jossa se totesi, että kolmannen direktiivin 1 artiklaa on tulkittava siten, että se on esteenä pääasiassa kyseessä olleen Irlannin lainsäädännön kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan pakollinen liikennevakuutus ei kata henkilövahinkoja, jotka ovat aiheutuneet moottoriajoneuvon sellaisessa osassa matkustaville henkilöille, johon ei ole suunniteltu eikä rakennettu istuimia matkustajia varten, ja että mainittu direktiivin säännös täyttää kaikki edellytykset, jotta sillä voidaan katsoa olevan välitön oikeusvaikutus, ja että sillä annetaan siten oikeuksia, joihin yksityiset voivat suoraan vedota kansallisissa tuomioistuimissa. Samassa tuomiossa todettiin kuitenkin, että kansallisen tuomioistuimen on selvitettävä, voidaanko tähän säännökseen vedota kyseisellä tuomiolla ratkaistussa asiassa kyseessä olleen kaltaista elintä vastaan.

8

Unionin tuomioistuin totesi 10.10.2017 antamassaan tuomiossa Farrell (C-413/15, EU:C:2017:745) pääasiallisesti, että yksityiset voivat vedota kolmannen direktiivin 1 artiklan ensimmäiseen kohtaan sellaista elintä vastaan, jolle Irlanti on uskonut toisen direktiivin 1 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun yleisen edun mukaisen tehtävän hoitamisen ja jolla on tätä varten lain nojalla sellaisia toimivaltuuksia, jotka ovat erityisen laajoja suhteessa yksityisten välisissä oikeussuhteissa sovellettaviin sääntöihin perustuviin toimivaltuuksiin.

9

Vuoden 1961 tieliikennelain (Road Traffic Act 1961), sellaisena kuin se oli voimassa tosiseikkojen tapahtumahetkellä (jäljempänä vuoden 1961 tieliikennelaki), 56 §:n 1 momentissa säädettiin, ettei ajoneuvon kuljettaja saanut käyttää konevoimaista ajoneuvoa yleisellä tiellä ilman voimassa olevaa hyväksyttyä vakuutusta, josta korvataan kaikille henkilöille, poikkeuksen muodostavia henkilöitä lukuun ottamatta, ajoneuvon huolimattomasta käytöstä aiheutuneet vahingot.

10

Vuoden 1961 tieliikennelain 56 §:n 3 momentissa säädettiin, että ajoneuvon käyttäminen 56 §:n 1 momentissa säädetyn kiellon vastaisesti on rikostunnusmerkistön täyttävä teko.

11

Saman lain 65 §:n 1 momentin a kohdassa määriteltiin sen 56 §:n 1 momentissa mainittu ”poikkeuksen muodostava henkilö” seuraavasti:

”Henkilö, joka vaatii korvausta vahingosta, joka hänelle on aiheutunut hänen ollessaan tässä säädöksessä tarkoitetun konevoimaisen ajoneuvon (tai sillä vedettävän ajoneuvon) sisällä tai päällä, pois lukien ne konevoimaiset ajoneuvot, vedettävät ajoneuvot tai sellaisen ajoneuvoyhdistelmän muodostavat ajoneuvot, jotka kuuluvat ministerin asetuksissa tämän momentin osalta määritettyyn luokkaan, siltä osin kuin pakollista liikennevakuutusta ei kyseisissä asetuksissa uloteta kattamaan korvausvastuuta vahingoista, jotka aiheutuvat matkustajille, jotka ovat

12

Vuonna 1962 annetun, pakollista liikennevakuutusta koskevan ministeriön asetuksen (Road Traffic (Compulsory Insurance) Regulations 1962), sellaisena kuin se oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtumahetkellä (jäljempänä vuonna 1962 annettu ministeriön asetus), 6 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”[Vuoden 1961 lain 65 §:n 1 momentin a kohdassa] tarkoitettuja ajoneuvoja ovat:

– –”

13

David Smith loukkaantui 19.6.1999 erittäin vakavasti, kun pakettiauto, jonka takaosassa hän oli matkustajana, törmäsi toiseen ajoneuvoon, jota myös kuljetettiin yleisellä tiellä lähellä Tullyallenia (Irlanti). Onnettomuuden tapahtuessa pakettiauton omisti Philip Meade ja sitä ajoi Patrick Meade. Pakettiautoa ei ollut varustettu kiintein istuimin ajoneuvon takaosassa matkustavia henkilöitä varten.

14

Philip Meaden FBD:n kanssa tekemä liikennevakuutussopimus oli voimassa onnettomuushetkellä, ja se oli hyväksytty sovellettavan Irlannin lainsäädännön mukaisesti. Vakuutussopimuksessa oli ehto, jonka mukaan vakuutusturva kattaa ainoastaan kiinteällä istuimella ajoneuvon etuosassa istuvan matkustajan vahingot, eli sillä suljettiin näin pois sellaisen henkilön vakuutusturva, joka matkustaa pakettiauton takaosassa.

15

Smith nosti Meadejä vastaan kanteen huolimattomuuden ja laiminlyönnin perusteella High Courtissa (ylempi piirituomioistuin, Irlanti). High Court kutsui asianosaisten suostumuksella FBD:n, Irlannin valtion ja Attorney Generalin vastaamaan asiassa.

16

Saatuaan Smithin vaatimukset tiedoksi FBD ilmoitti 13.8.2001 päiväämällään kirjeellä kieltäytyvänsä suorittamasta korvausta Philip Meaden lukuun Smithille aiheutuneista henkilövahingoista. Tämä vakuutusyhtiö vetosi liikennevakuutussopimuksessa olevaan vakuutusturvan poissulkevaan ehtoon ja väitti, että tämä vakuutus ei korvaa sellaisille henkilöille aiheutuneita henkilövahinkoja, joita kuljetetaan matkustajina ajoneuvon sellaisessa osassa, jota ei ole suunniteltu matkustajien kuljettamiseen eikä varustettu tätä varten istuimin.

17

High Court totesi 5.2.2009 antamassaan tuomiossa, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja erityisesti 13.11.1990 annetun tuomion Marleasing (C-106/89, EU:C:1990:395) mukaan unionin oikeuden mukaisen tulkinnan vaatimus edellyttää käsiteltävässä asiassa sitä, että jätetään soveltamatta vakuutusturvan poissulkevaa ehtoa, josta säädetään vuoden 1961 tieliikennelain 65 §:ssä sellaisten henkilövahinkojen osalta, jotka ovat aiheutuneet ajoneuvon sellaisessa osassa matkustaville henkilöille, jota ei ole suunniteltu matkustajien kuljettamiseen eikä varustettu tätä varten istuimin. High Court totesi tuomiossaan ja 18.1.2010 antamassaan määräyksessä muun muassa, että Philip Meaden tekemässä vakuutussopimuksessa ollut vakuutusturvan poissulkeva ehto oli mitätön.

18

High Court vahvisti 10.2.2009 sovintoratkaisun, jonka FBD ja Smith tekivät 5.2.2009 annetun tuomion jälkeen, ja FBD maksoi tämän sovintoratkaisun mukaisesti Smithille 3 miljoonaa euroa. Sovintoratkaisun mukaan FBD:llä on oikeus takautumissaatavaan mainitun suorituksen osalta.

19

Sekä Meadejä koskevan asian että Irlannin valtiota ja Attorney Generalia koskevan asian käsittelyä lykättiin.

20

FBD valitti High Courtin tuomiosta ja määräyksestä Court of Appealiin (ylioikeus, Irlanti) vedoten siihen, että High Court oli soveltanut virheellisesti 13.11.1990 annetussa tuomiossa Marleasing (C-106/89, EU:C:1990:395) vahvistettua oikeuskäytäntöä ja että niin tuomio kuin määräyskin johtivat siihen, että kolmannelle direktiiville annettiin eräänlainen horisontaalinen välitön oikeusvaikutus, koska FBD on yksityinen oikeussubjekti. Tämä vakuutusyhtiö totesi lisäksi, että jos sen valitus hyväksytään, se pyrkisi saamaan takaisin Irlannin valtiolta Smithille suorittamansa summan.

21

Court of Appeal huomauttaa, että pääasian tosiseikkojen tapahtumahetkellä henkilöt, jotka matkustivat pakettiauton osassa, jota ei ole varustettu kiintein istuimin, olivat sekä vuoden 1961 tieliikennelain 65 §:n 1 momentin a kohdan i alakohdassa että vuonna 1962 annetussa ministeriön asetuksessa tarkoitettuja ”poikkeuksen muodostavia henkilöitä” eikä Irlannin lainsäädäntö velvoittanut ottamaan tällaisia henkilöitä vakuutusturvan piiriin. Se toteaa lisäksi, että ajoneuvon kuljettajien, joilla oli hyväksytty vakuutus, ei katsottu syyllistyvän rikostunnusmerkistön täyttävään tekoon kuljettaessaan ajoneuvoa, jonka takaosassa, jota ei ole varustettu kiintein istuimin, matkustavat henkilöt eivät kuulu vakuutusturvan piiriin.

22

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää lisäksi, että pääasiassa kyseessä olevassa tapauksessa, toisin kuin tapauksessa, joka ratkaistiin 19.4.2007 annetulla tuomiolla Farrell (C-356/05, EU:C:2007:229), vakuutuksenantaja – FBD – on yksityisoikeudellinen elin.

23

Tämän kansallisen tuomioistuimen mukaan vuoden 1961 tieliikennelain 65 §:n 1 momentin a kohdassa ja vuonna 1962 annetun ministeriön asetuksen 6 §:ssä suljetaan nimenomaisesti ja täysin yksiselitteisesti liikennevakuutusturvan ulkopuolelle pääasiassa kyseessä olevan kaltaiset tapaukset, joissa henkilö matkustaa konevoimaisen ajoneuvon sellaisessa osassa, jota ei ole varustettu kiintein istuimin. Kyseisillä säännöksillä on sen mukaan vastattu lainsäädäntöpoliittisiin tietoisiin valintoihin, eikä kyseessä selvästikään ole kansallisen lainsäätäjän virhe.

24

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että näin ollen kyseisiä kansallisia säännöksiä ei voida tulkita kolmannen direktiivin säännösten mukaisesti, koska niiden selvästä sanamuodosta poikkeava tulkinta merkitsisi sitä, että niitä tulkittaisiin contra legem.

25

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii siis, mitä kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi on saatettu yksityisten välinen riita-asia, on unionin oikeuden nojalla velvollinen tekemään silloin, kun sovellettava kansallinen lainsäädäntö on selvästi sellaisten direktiivin säännösten vastainen, jotka täyttävät kaikki välittömän oikeusvaikutuksen syntymisen edellytykset, ja kun kansallista lainsäädäntöä on mahdotonta tulkita tavalla, joka olisi direktiivin mukainen.

26

Se katsoo, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, erityisesti 19.4.2016 annetusta tuomiosta DI (C-441/14, EU:C:2016:278), käy tämän osalta ilmi, että kansallisen tuomioistuimen pitää olla tällaisessa tilanteessa soveltamatta kansallista oikeutta.

27

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että sen on siis oltava soveltamatta vuoden 1961 tieliikennelain 65 §:n 1 momentin a kohtaa ja vuonna 1962 annetun ministeriön asetuksen 6 §:ää siltä osin kuin näissä säännöksissä on säädetty vakuutusturvan poissulkemisesta sellaisten henkilöiden osalta, jotka eivät matkusta kiinteällä istuimella.

28

Näiden säännösten soveltamatta jättämisellä on kyseisen tuomioistuimen mukaan taannehtiva vaikutus. Tästä seuraa, että pääasiassa kyseessä olevaa vakuutusta ei pitäisi sen mukaan enää katsoa vuoden 1961 tieliikennelain 56 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi hyväksytyksi vakuutukseksi. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan pääasiassa kyseessä olevan ajoneuvon kuljettaja ja omistaja ovat näin teoriassa syyllistyneet rikokseen, ensin mainittu kuljettamalla ajoneuvoa yleisellä tiellä ilman hyväksyttyä vakuutusta ja viimeksi mainittu sallimalla tällaisen kuljettamisen ilman tällaisen vakuutuksen tarjoamaa turvaa.

29

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo kuitenkin, että vaikka vakuutusturvan poissulkeva ehto, joka koskee henkilöitä, jotka matkustavat moottoriajoneuvossa ilman kiinteitä istuimia, sivuutettaisiin pääasiassa kyseessä olevasta vakuutussopimuksesta sillä perusteella, että se on unionin oikeuden vastainen, vakuutus olisi automaattisesti taas katsottava vuoden 1961 tieliikennelain 56 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi hyväksytyksi vakuutukseksi eikä kysymystä Philip ja Partrick Meaden rikosvastuusta enää tarvitsisi esittää. Se pohtii, olisiko 28.3.1996 annetun tuomion Ruiz Bernáldez (C-129/94, EU:C:1996:143), 30.6.2005 annetun tuomion Candolin ym. (C-537/03, EU:C:2005:417) ja 19.4.2016 annetun tuomion DI (C-441/14, EU:C:2016:278) perusteella katsottava, että ehto itsessään on sivuutettava unionin oikeuden vastaisuuden vuoksi.

30

Tässä tapauksessa olisi tämän kansallisen tuomioistuimen mukaan kuitenkin kysyttävä, merkitsisikö vakuutusturvan poissulkevan ehdon soveltamatta jättäminen asiallisesti sitä, että kolmannen direktiivin 1 artiklalle annettaisiin eräänlainen horisontaalinen välitön oikeusvaikutus.

31

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii lopuksi vielä, jääkö kysymys siitä, pitääkö sen jättää soveltamatta vakuutussopimuksessa olevaa vakuutusturvan poissulkevaa ehtoa, vaille kohdetta FBD:n ja Smithin riidasta tekemän sovinnon jälkeen. Mainitun tuomioistuimen mukaan silloin, jos sen pitäisi tässä tapauksessa jättää soveltamatta kyseistä ehtoa, Smithin vaatimus Meadejä kohtaan olisi katsottava perustelluksi ja FBD:n pitäisi maksaa näille korvaus. Se katsoo, että jos ehtoa ei päinvastoin pitäisi jättää soveltamatta, FBD:llä olisi oikeus vaatia Irlannin valtiota korvaamaan sille summa, jonka se maksoi Smithille tämän kanssa tehdyn sovinnon perusteella.

32

Court of Appeal päätti näin ollen lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Silloin, kun

ja yksityisten osapuolten ja yksityisen vakuutusyhtiön välisessä oikeusriidassa, joka koskee vuonna 1999 tapahtunutta liikenneonnettomuutta, jossa matkustaja, joka ei matkustanut kiinteällä istuimella, sai vakavia vammoja, kansallinen tuomioistuin liitti asianosaisten suostumuksin yksityisen vakuutusyhtiön ja valtion vastaajiksi, onko kansallinen tuomioistuin silloin, kun se jättää soveltamatta asian kannalta merkityksellisiä kansallisia säännöksiä, myös velvollinen jättämään soveltamatta liikennevakuutussopimukseen sisältyvää poissulkevaa lauseketta, joka oli tuolloin voimassa, taikka muutoin estämään vakuuttajaa vetoamasta kyseiseen lausekkeeseen, jotta vahinkoa kärsinyt olisi sitten voinut vaatia korvausta suoraan vakuutusyhtiöltä tämän vakuutuksen perusteella? Vaihtoehtoisesti kysytään, merkitsisikö tämä lopputulos pohjimmiltaan eräänlaista direktiivin horisontaalista välitöntä vaikutusta yksityistä osapuolta vastaan tavalla, joka on kielletty Euroopan unionin oikeudessa?”

33

Unionin tuomioistuimen kirjaamoon 14.9.2017 toimittamallaan kirjeellä Irlanti pyysi Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 16 artiklan kolmannen kohdan nojalla unionin tuomioistuinta kokoontumaan suurena jaostona.

34

Todettakoon aluksi, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille SEUT 267 artiklalla luodussa yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. Unionin tuomioistuimen on tätä silmällä pitäen tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen. Unionin tuomioistuin saattaa myös joutua ottamaan huomioon sellaisia unionin oikeussääntöjä, joihin kansallinen tuomioistuin ei ole ennakkoratkaisukysymyksessään viitannut (tuomio 13.10.2016, M. ja S., C-303/15, EU:C:2016:771, 16 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 31.5.2018, Zheng, C-190/17, EU:C:2018:357, 27 kohta).

35

Ennakkoratkaisupyynnöstä käy tämän osalta ilmi, että esitetty kysymys perustuu olettamaan siitä, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja erityisesti 19.4.2016 annetun tuomion DI (C-441/14, EU:C:2016:278) mukaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on jätettävä soveltamatta vuoden 1961 tieliikennelain 65 §:n 1 momentin a kohtaa ja vuonna 1962 annetun ministeriön asetuksen 6 §:ää sillä perusteella, että 19.4.2007 annetun tuomion Farrell (C-356/05, EU:C:2007:229) mukaan mainitut säännökset ovat kolmannen direktiivin 1 artiklan säännösten vastaisia, että kolmas direktiivi täyttää kaikki välittömän oikeusvaikutuksen syntymisen edellytykset ja että mainittujen säännösten unionin oikeuden mukainen tulkinta ei ole mahdollinen, mikäli ei haluta päätyä niiden contra legem -tulkintaan.

36

Jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle voitaisiin antaa hyödyllinen vastaus, on tutkittava, onko unionin oikeutta ja erityisesti SEUT 288 artiklaa tulkittava siten, että kansallisen tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi yksityisten välinen riita-asia on saatettu ja joka ei voi tulkita kansallisen oikeutensa säännöksiä direktiivin mukaisesti, on jätettävä soveltamatta sellaisia kansallisen oikeutensa säännöksiä ja sopimusehtoa, jotka ovat ristiriidassa tämän direktiivin niiden säännösten kanssa, jotka täyttävät kaikki välittömän oikeusvaikutuksen syntymisen edellytykset.

37

Tässä yhteydessä on muistettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten tuomioistuinten tehtävänä on silloin, kun niiden on ratkaistava yksityisten välinen riita-asia, jossa ilmenee, että kyseessä oleva kansallinen lainsäädäntö on unionin oikeuden vastainen, turvata unionin oikeussääntöihin perustuva yksityisten oikeussuoja ja taata mainittujen oikeussääntöjen täysi vaikutus (ks. vastaavasti tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C-397/01–C-403/01, EU:C:2004:584, 111 kohta; tuomio 19.1.2010, Kücükdeveci, C-555/07, EU:C:2010:21, 45 kohta ja tuomio 19.4.2016, DI, C-441/14, EU:C:2016:278, 29 kohta).

38

Unionin tuomioistuin on useita kertoja todennut, että direktiivistä jäsenvaltioille seuraava velvoite saavuttaa direktiivissä säädetty tulos sekä niiden velvoite toteuttaa kaikki yleis- tai erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia tämän velvoitteen täyttämisen varmistamiseksi, sitovat kaikkia jäsenvaltioiden viranomaisia, myös tuomioistuimia niiden toimivallan puitteissa (ks. vastaavasti mm. tuomio 10.4.1984, von Colson ja Kamann, 14/83, EU:C:1984:153, 26 kohta; tuomio 19.1.2010, Kücükdeveci, C-555/07, EU:C:2010:21, 47 kohta ja tuomio 19.4.2016, DI, C-441/14, EU:C:2016:278, 30 kohta).

39

Tästä seuraa, että kun kansalliset tuomioistuimet soveltavat kansallista oikeutta, jonka tulkintaa niiltä on pyydetty, niiden on otettava huomioon kaikki kyseisen oikeuden säännöt ja sovellettava siinä hyväksyttyjä tulkintamenetelmiä voidakseen tulkita sitä mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutettaisiin ja SEUT 288 artiklan kolmatta kohtaa noudatettaisiin (ks. mm. tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C-397/01–C-403/01, EU:C:2004:584, 113 ja 114 kohta; tuomio 19.1.2010, Kücükdeveci, C-555/07, EU:C:2010:21, EU:C:2010:21, 48 kohta ja tuomio 19.4.2016, DI, C-441/14, EU:C:2016:278, 31 kohta).

40

Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että periaatteella, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, on tietyt rajat. Niinpä kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua unionin oikeuteen, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä kyseinen velvollisuus voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem ‑tulkinnalle (ks. vastaavasti tuomio 24.1.2012, Dominguez, C-282/10, EU:C:2012:33, 25 kohta; tuomio 15.1.2014, Association de médiation sociale, C-176/12, EU:C:2014:2, 39 kohta ja tuomio 19.4.2016, DI, C-441/14, EU:C:2016:278, 32 kohta).

41

Tämän osalta on kylläkin huomattava, että kysymys siitä, onko kansallisen oikeuden säännös jätettävä soveltamatta siltä osin kuin se on ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee esiin vain, jos tätä säännöstä ei ole mahdollista tulkita unionin oikeuden mukaisesti (tuomio 24.1.2012, Dominguez, C-282/10, EU:C:2012:33, 23 kohta ja tuomio 10.10.2013, Spedition Welter, C-306/12, EU:C:2013:650, 28 kohta).

42

Unionin tuomioistuin on kuitenkin vakiintuneesti todennut, ettei direktiivillä sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle oikeussubjektille eikä siihen näin ollen voida sellaisenaan vedota tätä vastaan (ks. mm. tuomio 26.2.1986, Marshall, 152/84, EU:C:1986:84, 48 kohta; tuomio 14.7.1994, Faccini Dori, C-91/92, EU:C:1994:292, 20 kohta ja tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C-397/01–C-403/01, EU:C:2004:584, 108 kohta). Se, että mahdollisuus vedota sellaisen direktiivin säännökseen, jota ei ole saatettu osaksi kansallista oikeutta tai joka on pantu täytäntöön virheellisesti, ulotettaisiin yksityisten välisiin suhteisiin, merkitsisi nimittäin sitä, että Euroopan unionille tunnustettaisiin valta säätää välittömin oikeusvaikutuksin yksityisiin kohdistuvista velvoitteista, vaikka sillä on tämä toimivalta ainoastaan niillä aloilla, joilla sille on annettu asetuksenantovalta (ks. vastaavasti tuomio 14.7.1994, Faccini Dori, C-91/92, EU:C:1994:292, 24 kohta).

43

On siis niin, ettei edes sellaista direktiivin säännöstä, joka on selkeä, täsmällinen ja ehdoton ja jolla pyritään myöntämään yksityisille oikeuksia tai asettamaan heille velvollisuuksia, voida soveltaa sellaisenaan pelkästään yksityisten välisessä oikeudenkäynnissä (tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C-397/01–C-403/01, EU:C:2004:584, 109 kohta; tuomio 24.1.2012, Dominguez, C-282/10, EU:C:2012:33, 42 kohta ja tuomio 15.1.2014, Association de médiation sociale, C-176/12, EU:C:2014:2, 36 kohta).

44

Unionin tuomioistuin on nimenomaisesti todennut, ettei direktiiviin voida vedota yksityisten välisessä riita-asiassa sellaisen jäsenvaltion lainsäädännön sivuuttamiseksi, joka on ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa (ks. vastaavasti tuomio 27.2.2014, OSA, C-351/12, EU:C:2014:110, 48 kohta).

45

Kansallisella tuomioistuimella on näet velvollisuus sivuuttaa direktiivin vastainen kansallinen oikeussääntö vain, jos siihen on vedottu jäsenvaltiota, sen hallintoelimiä, hajautetun hallinnon viranomaisia tai valtion alaisuudessa tai määräysvallassa toimivia tai sellaisia elimiä tai yksikköjä vastaan, joille jäsenvaltio on uskonut yleisen edun mukaisen tehtävän suorittamisen ja joilla on tätä tarkoitusta varten sellaisia toimivaltuuksia, jotka ovat erityisen laajoja suhteessa yksityisten välisissä oikeussuhteissa sovellettaviin sääntöihin perustuviin toimivaltuuksiin (ks. vastaavasti tuomio 24.1.2012, Dominguez, C-282/10, EU:C:2012:33, 40 ja 41 kohta; tuomio 25.6.2015, Indėlių ir investicijų draudimas ja Nemaniūnas, C-671/13, EU:C:2015:418, 59 ja 60 kohta ja tuomio 10.10. 2017, Farrell, C-413/15, EU:C:2017:745, 32–42 kohta).

46

Mitä tulee 19.4.2016 annettuun tuomioon DI (C-441/14, EU:C:2016:278), johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on viitannut, todettakoon, että sen 35–37 kohdassa unionin tuomioistuin korostaa, että oikeus, johon voidaan sellaisenaan vedota ja joka velvoittaa kansalliset tuomioistuimet yksityistenkin välisissä riita-asioissa jättämään soveltamatta unionin oikeusperiaatteen vastaisia kansallisia säännöksiä silloin kun ne katsovat, ettei unionin oikeuden mukaista tulkintaa kyetä takaamaan, johtuu ikään perustuvan syrjinnän kiellon yleisestä oikeusperiaatteesta eikä yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista 27.11.2000 annetusta neuvoston direktiivistä 2000/78/EY (EYVL 2000, L 303, s. 16), jolla tästä periaatteesta säädetään työsuhteiden osalta.

47

Unionin tuomioistuin on tämän tulkinnan tueksi viitannut 19.4.2016 antamansa tuomion DI (C-441/14, EU:C:2016:278) 22 kohdassa siihen, että ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaate pohjautuu erilaisiin kansainvälisiin oikeussääntöihin ja jäsenvaltioiden yhteiseen valtiosääntöperinteeseen ja että sitä on pidettävä unionin yleisenä oikeusperiaatteena, joka on sittemmin vahvistettu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 21 artiklassa.

48

Käsiteltävässä pääasiassa kyseessä oleva tilanne on kuitenkin eri kuin se, josta oli kyse 19.4.2016 annetussa tuomiossa DI (C-441/14, EU:C:2016:278), koska – niin kuin Alankomaiden hallitus ja Euroopan komissio ovat todenneet – kolmannen direktiivin 1 artiklaa ei voida pitää säännöksenä, jolla olisi vahvistettu unionin yleinen oikeusperiaate.

49

Edellä esitetyistä näkökohdista seuraa, että kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi yksityisten välinen riita-asia on saatettu ja joka ei voi tulkita kansallisen oikeutensa säännöksiä direktiivin mukaisesti, ei ole velvollinen yksinomaan unionin oikeuden perusteella jättämään soveltamatta kansallisen oikeutensa säännöksiä, jotka ovat ristiriidassa kyseisen direktiivin niiden säännösten kanssa, jotka täyttävät kaikki välittömän oikeusvaikutuksen syntymisen edellytykset, ja ulottamaan näin mahdollisuuden vedota sellaiseen direktiivin säännökseen, jota ei ole saatettu osaksi kansallista oikeutta tai jonka täytäntöönpano on toteutettu virheellisesti, yksityisten välisiin suhteisiin.

50

Tätä päätelmää ei saata kyseenalaiseksi 28.3.1996 annettu tuomio Ruiz Bernáldez (C-129/94, EU:C:1996:143) eikä 30.6.2005 annettu tuomio Candolin ym. (C-537/03, EU:C:2005:417), joihin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on viitannut. Näin on siksi, että unionin tuomioistuin on mainituissa tuomioissa lausunut sovellettavien unionin oikeussääntöjen tulkinnasta ilman, että se olisi joutunut tarkastelemaan kysymystä siitä, voidaanko direktiiviin vedota yksityistä vastaan.

51

Edellä 49 kohdassa olevaan päätelmään ei vaikuta myöskään 30.4.1996 annettu tuomio CIA Security International (C-194/94, EU:C:1996:172) eikä 26.9.2000 annettu tuomio Unilever (C-443/98, EU:C:2000:496), joihin Irlanti on viitannut.

52

Näillä tuomioilla ratkaistuissa asioissa oli näet kussakin kysymys sellaisesta erityistilanteesta, jossa kansallisia teknisiä määräyksiä oli hyväksytty teknisten määräysten tiedoksiantamista ja niiden hyväksymisen lykkäämistä koskevien sellaisten menettelyllisten velvoitteiden vastaisesti, joista säädettiin teknisiä standardeja ja määräyksiä koskevien tietojen toimittamisessa noudatettavasta menettelystä 28.3.1983 annetussa neuvoston direktiivissä (EYVL 1983, L 109, s. 8).

53

Mainittujen tuomioiden mukaan tällaisessa erityistilanteessa kyseisiä kansallisia teknisiä määräyksiä ei voida soveltaa yksityisten välisessä riita-asiassa sillä perusteella, että direktiiviin 83/189 perustuvien velvoitteiden laiminlyönti on näitä kyseisen jäsenvaltion antamia määräyksiä rasittava ”olennainen menettelyvirhe” ja että direktiivissä, jolla ei ole perustettu oikeuksia eikä velvoitteita yksityisille, ei määritellä sen oikeussäännön asiallista sisältöä, jonka perusteella kansallisen tuomioistuimen pitää ratkaista käsiteltävänään oleva riita-asia, minkä vuoksi oikeuskäytännöllä, joka koskee mahdottomuutta vedota yksityisten välisessä asiassa direktiiviin, jota ei ole saatettu osaksi kansallista oikeutta, ei ole tämänkaltaisessa tilanteessa merkitystä (ks. vastaavasti tuomio 30.4.1996, CIA Security International, C-194/94, EU:C:1996:172, 48 kohta ja tuomio 26.9.2000, Unilever, C-443/98, EU:C:2000:496, 44, 50 ja 51 kohta).

54

Käsiteltävässä pääasiassa ei kuitenkaan ole varsinaisesti kyse kahdessa edeltävässä kohdassa tarkoitetuista tilanteista. Kolmannen direktiivin 1 artiklassa säädetään nimittäin oikeussäännön asiallisesta sisällöstä asettamalla velvollisuus, jonka mukaan liikennevakuutuksesta on korvattava kyseisen ajoneuvon käytöstä kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet henkilövahingot, minkä vuoksi se kuuluu sen oikeuskäytännön soveltamisalaan, joka koskee mahdottomuutta vedota yksityisten välisissä asioissa direktiiviin, jota ei ole saatettu osaksi kansallista oikeuskäytäntöä tai jonka täytäntöönpano on tapahtunut virheellisesti.

55

Kaikkien edellä esitettyjen näkökohtien perusteella on katsottava, että nyt käsiteltävässä pääasiassa kansallisen tuomioistuimen, joka katsoo, ettei se voi tulkita vuoden 1961 tieliikennelain 65 §:n 1 momentin a kohtaa ja vuonna 1962 annetun ministeriön asetuksen 6 §:ää kolmannen direktiivin 1 artiklan mukaisesti, ei pidä – ratkaistakseen sen, oliko Smithillä oikeus vaatia FBD:ltä korvaus asiassa kyseessä olevasta liikenneonnettomuudesta kärsimästään vahingosta – yksinomaan kolmannen direktiivin kyseisen säännöksen perusteella jättää soveltamatta näitä kansallisia säännöksiä taikka vakuutusturvan poissulkevaa sopimusehtoa, joka on otettu mainittujen kansallisten säännösten mukaisesti Philip Meaden tekemään vakuutussopimukseen, ja ulottaa näin mahdollisuutta vedota direktiiviin yksityisten välisiin suhteisiin.

56

Tämän tultua todetuksi on kuitenkin muistettava, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa asianosainen, jonka oikeuksia on loukattu sen vuoksi, että kansallinen oikeus on ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tai tämän asianosaisen sijaan tullut henkilö voi kuitenkin vedota 19.11.1991 annettuun tuomioon Francovich ym. (C-6/90 ja C-9/90, EU:C:1991:428) perustuvaan oikeuskäytäntöön saadakseen tarvittaessa jäsenvaltiolta korvauksen kärsimästään vahingosta (ks. analogisesti tuomio 19.4.2007, Farrell, C-356/05, EU:C:2007:229, 43 kohta ja tuomio 24.1.2012, Dominguez, C-282/10, EU:C:2012:33, 43 kohta).

57

Edellä todetun perusteella ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava seuraavasti:

58

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Unionin oikeutta ja erityisesti SEUT 288 artiklaa on tulkittava siten, että kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi on saatettu yksityisten välinen riita-asia ja joka ei voi tulkita direktiivin sellaisen säännöksen vastaisia kansallisen oikeutensa säännöksiä, joka täyttää kaikki välittömän oikeusvaikutuksen syntymisen edellytykset, tavalla, joka olisi mainitun direktiivin säännöksen mukainen, ei ole yksinomaan unionin oikeuden perusteella velvollinen jättämään soveltamatta tällaisia kansallisia säännöksiä ja sopimusehtoa, joka on näiden säännösten mukaisesti otettu vakuutussopimukseen.

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa asianosainen, jonka oikeuksia on loukattu sen vuoksi, että kansallinen oikeus on ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tai tämän asianosaisen sijaan tullut henkilö voi kuitenkin vedota 19.11.1991 annettuun tuomioon Francovich ym. (C-6/90 ja C-9/90, EU:C:1991:428) perustuvaan oikeuskäytäntöön saadakseen tarvittaessa jäsenvaltiolta korvauksen kärsimästään vahingosta.