1

FSL Holdings NV, Firma Léon Van Parys NV ja Pacific Fruit Company Italy SpA vaativat valituksellaan unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 16.6.2015 antaman tuomion FSL ym. v. komissio (T-655/11, jäljempänä valituksenalainen tuomio, EU:T:2015:383), jolla viimeksi mainittu kumosi ainoastaan osittain [SEUT 101] artiklan mukaisesta menettelystä (asia COMP/39482 – Eksoottiset hedelmät (banaanit)) 12.10.2011 tehdyn komission päätöksen K(2011) 7273 lopullinen (jäljempänä riidanalainen päätös).

2

[SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 12 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   [SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklan soveltamiseksi komissiolla ja jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisilla on toimivalta välittää toisilleen tietoa kaikista tosiseikoista tai oikeudellisista seikoista, luottamukselliset tiedot mukaan lukien, ja käyttää niitä todisteina.

2.   Vaihdettuja tietoja käytetään ainoastaan todisteena [SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklan soveltamiseksi ja siinä asiassa, jota varten tiedot toimittanut viranomainen ne hankki. Jos kansallista kilpailulainsäädäntöä kuitenkin sovelletaan samaan asiaan ja rinnakkain yhteisön kilpailulainsäädännön kanssa eikä tämä johda erilaiseen lopputulokseen, voidaan tämän artiklan nojalla vaihdettuja tietoja käyttää myös kansallisen kilpailulainsäädännön soveltamisessa.

– –”

3

Asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Sakon suuruutta määrättäessä on otettava huomioon sekä rikkomisen vakavuus että sen kesto.”

4

Asetuksen N:o 1/2003 31 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Yhteisöjen tuomioistuimella on täysi harkintavalta tutkiessaan valitukset päätöksistä, joilla komissio on määrännyt sakon tai uhkasakon. Se voi poistaa sakon tai uhkasakon taikka alentaa tai korottaa sitä.”

5

Komission tiedonannossa sakoista vapauttamisesta ja sakkojen lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa (EYVL 2002, C 45, s. 3; jäljempänä vuoden 2002 yhteistyötiedonanto) määritellään edellytykset, joiden täyttyessä komission kanssa yhteistyötä sen kartellia koskevan tutkimuksen aikana tekevät yritykset voidaan vapauttaa sakoista tai niiden maksettavaksi muutoin tulevaa sakkoa voidaan alentaa. Kyseisen tiedonannon 11 kohdan a alakohdassa täsmennetään tästä, että yrityksen on tehtävä koko komissiossa toteutettavan hallintomenettelyn ajan kaikin tavoin yhteistyötä, joka on jatkuvaa ja nopeaa, ja toimitettava komissiolle kaikki haltuunsa tulevat tai saatavillaan olevat todisteet epäillystä rikkomisesta.

6

Valittajat eli FSL Holdings ja Firma Léon Van Parys, jotka ovat kaksi Belgian oikeuden mukaan perustettua osakeyhtiötä, ja Pacific Fruit Company Italy, joka on Italian oikeuden mukaan perustettu osakeyhtiö, harjoittavat Bonita-merkkisten banaanien tuontia, kaupan pitämistä ja myyntiä Euroopassa.

7

Chiquita Brands International Inc. (jäljempänä Chiquita) haki 8.4.2005 vuoden 2002 yhteistyötiedonannon perusteella sakkoimmuniteettia banaanien ja muiden Eurooppaan tuotavien tuoreiden hedelmien jakelu- ja myyntitoiminnan osalta. Kyseinen hakemus kirjattiin asianumerolla COMP/39188 – Banaanit (jäljempänä Pohjois-Eurooppaa koskenut asia). Sille myönnettiin immuniteetti 3.5.2005.

8

Komissio sai 26.7.2007 Guardia di Finanzialta (Italian tulli- ja verovalvontaviranomainen) asiakirjoja, jotka oli löydetty Pacific Fruit Company Italyn työntekijän kotiin ja toimistoon tehdyn tarkastuksen aikana kansallisen verotutkinnan yhteydessä.

9

Komissio ilmoitti Chiquitalle 26.11.2007, että sen virkamiehet tekisivät 28.11.2007 tarkastuksen kyseisen yrityksen toimitiloissa. Tässä yhteydessä Chiquitalle ilmoitettiin, että komissio ryhtyisi Kreikassa, Italiassa ja Portugalissa tapahtuneita käytäntöjä (jäljempänä Etelä-Eurooppaa koskenut asia) koskevaan uuteen tutkintaan. Komissio muistutti Chiquitaa siitä, että se oli saanut ehdollisen sakkoimmuniteetin koko Euroopan unionin alueella ja että sen velvollisuutena oli näin ollen tehdä yhteistyötä.

10

Komissio teki 28.–30.11.2007 tarkastuksia banaanintuojien toimitiloissa Espanjassa ja Italiassa. Pacific Fruit Company Italyn toimitiloissa Roomassa (Italia) tehtyjen tarkastusten yhteydessä komissio löysi kaksi sivua muistiinpanoja, jotka tulli- ja verovalvontaviranomainen oli sille jo toimittanut.

11

Chiquitaa pyydettiin yksilöimään ne suullisten lausumiensa osat Pohjois-Eurooppaa koskeneessa asiassa, jotka sen mukaan liittyivät myös Etelä-Eurooppaa koskeneeseen asiaan.

12

[SEUT 101] artiklan mukaisesta menettelystä (asia COMP/39188 – Banaanit) 15.10.2008 tekemässään päätöksessä K(2008) 5955 lopullinen komissio totesi, että useat Pohjois-Euroopan suurista banaanien maahantuojista, joihin Chiquita kuului, olivat rikkoneet EY 81 artiklaa osallistumalla yhdenmukaistettuun menettelytapaan, jolla ne olivat koordinoineet banaanien viitehintoja, jotka ne olivat vahvistaneet joka viikko useiden jäsenvaltioiden osalta vuosien 2000 ja 2002 välillä. FSL Holdings ja Firma Léon Van Parys eivät olleet kyseisen päätöksen adressaatteja.

13

Komissio antoi 10.12.2009 muun muassa Chiquitaa ja valittajia koskeneen väitetiedoksiannon Etelä-Eurooppaa koskeneessa asiassa. Saatuaan oikeuden tutustua asiakirjavihkoon kyseisen tiedonannon adressaatit toimittivat komissiolle huomautuksensa ja osallistuivat 18.6.2010 järjestettyyn kuulemistilaisuuteen.

14

Komissio teki 12.10.2011 riidanalaisen päätöksen, jolla se totesi, että Chiquita ja valittajat olivat rikkoneet SEUT 101 artiklaa osallistumalla kartelliin, joka koski banaanien tuontia, kaupan pitämistä ja myyntiä Kreikassa, Italiassa ja Portugalissa, ajanjaksolla 28.7.2004–8.4.2005, jolloin kyseiset yritykset olivat koordinoineet hinnoittelustrategiaansa kyseisissä kolmessa jäsenvaltiossa, ja se määräsi näille sakkoja, joiden määrittämiseksi se sovelsi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annettuja suuntaviivoja (EUVL 2006, C 210, s. 2; jäljempänä vuoden 2006 suuntaviivat) sekä vuoden 2002 yhteistyötiedonantoa.

15

Komissio määritti ensinnäkin määrättävän sakon perusmäärän:

16

Komissio totesi tämän jälkeen, että kaikki Pohjois-Eurooppaa koskeneen asian erityisolosuhteet, joiden perusteella se oli alentanut sakon perusmäärää 60 prosenttia banaanialan erityisen sääntelyjärjestelmän ja sen, että koordinointi koski ensin mainitussa tapauksessa viitehintoja, huomioon ottamiseksi, eivät täyttyneet Etelä-Eurooppaa koskeneessa asiassa.

17

Komissio päätti lopuksi soveltaa 20 prosentin alennusta perusmäärään kaikkien kyseessä olevien yritysten osalta.

18

Tämän mukautuksen jälkeen määrättävien sakkojen perusmäärät olivat seuraavat:

19

Chiquitalla oli kuitenkin sakkoimmuniteetti vuoden 2002 yhteistyötiedonannon nojalla. Mitään muuta mukautusta ei sen sijaan sovellettu valittajiin, joten ne velvoitettiin maksamaan yhteisvastuullisesti 8919000 euroksi lopulta pyöristetty summa.

20

Valittajat vaativat unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 22.12.2011 toimittamallaan kannekirjelmällä riidanalaisen päätöksen kumoamista.

21

Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi valituksenalaisella tuomiolla nämä vaatimukset vain osittain.

22

Todettuaan, että rikkominen oli keskeytynyt 12.8.2004 ja 19.1.2005 välisenä aikana, unionin yleinen tuomioistuin kumosi riidanalaisen päätöksen 1 artiklan siltä osin kuin se koski kyseistä rikkomisajanjaksoa ja FSL Holdingsia, Firma Léon Van Parysia ja Pacific Fruit Company Italya ja alensi riidanalaisen päätöksen 2 artiklassa vahvistettua sakkoa 8919000 eurosta 6689000 euroon.

23

Valittajat vaativat valituksessaan, että unionin tuomioistuin

24

Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin hylkää valituksen ja velvoittaa valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

25

Valittajat vetoavat valituksensa tueksi neljään valitusperusteeseen.

26

Ensimmäinen valitusperuste koskee olennaisten menettelymääräysten rikkomista ja puolustautumisoikeuksien loukkaamista, koska unionin yleinen tuomioistuin ei valittajien mukaan todennut, että tulli- ja verovalvontaviranomaisen komissiolle toimittaman näytön käyttäminen oli lainvastaista.

27

Valittajat väittävät tästä, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se tyytyi palauttamaan mieleen valituksenalaisen tuomion 80 kohdassa, että se, oliko kyseisen näytön toimittaminen komissiolle laillista, kuului yksinomaan Italian oikeusjärjestelmän soveltamisalaan, vaikka tällaisessa toimittamisessa on noudatettava myös unionin oikeutta.

28

Ne väittävät, että komission on erityisesti vältettävä sitä, että puolustautumisoikeuksia loukataan tällaisella toimittamisella korjaamattomasti, mikä edellyttää sitä, että se selvittää, onko toimitettuja asiakirjoja todella käytetty yksinomaan siinä asiassa, jota varten kansallinen viranomainen on ne hankkinut, kuten säädetään asetuksen N:o 1/2003 12 artiklan 2 kohdassa, kun on kyse kilpailuviranomaisten välisestä tietojenvaihdosta.

29

Valittajat väittävät myös, että komissio loukkasi puolustautumisoikeuksia, koska se ilmoitti niille siitä, että kansallinen viranomainen oli toimittanut asianomaiset asiakirjat, vasta lähes kaksi vuotta sen jälkeen, kun tämä oli tapahtunut.

30

Valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin vääristi todisteita, kun se katsoi valituksenalaisen tuomion 67 ja 68 kohdassa, ettei sillä, olivatko Italian viranomaiset toimittaneet kaksi sivua muistiinpanoja lainvastaisesti, ollut merkitystä niiden käyttämisen laillisuuden kannalta, koska myös komissio löysi kyseiset asiakirjat vuoden 2007 heinäkuussa tekemänsä tarkastuksen yhteydessä. Ne nimittäin väittävät, että – toisin kuin valituksenalaisen tuomion 68 kohdassa täsmennettiin – ne riitauttivat komission tekemien tarkastusten laillisuuden. Ne viittaavat myös 18.6.2015 annettuun tuomioon Deutsche Bahn ym. v. komissio (C‑583/13 P, EU:C:2015:404) ja väittävät, että kun otetaan huomioon se, että asiakirjojen, joiden perusteella komissio teki tarkastuksen, toimittaminen oli lainvastaista, tarkastuksen aikana löydettyjä asiakirjoja ei voitu pätevästi käyttää näyttönä.

31

Komissio katsoo, että ensimmäinen valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

32

Ensimmäisen valitusperusteen tueksi esitettyjen perustelujen ensimmäisestä seikasta on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin palautti perustellusti mieleen valituksenalaisen tuomion 45 ja 80 kohdassa, että yhtäältä sen laillisuus, että syyttäjäviranomainen tai toimivaltaiset kilpailuviranomaiset toimittavat komissiolle kansallisen rikosoikeuden nojalla saatuja tietoja, on kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluva kysymys, ja toisaalta, että unionin tuomioistuimet eivät ole toimivaltaisia valvomaan kansallisen viranomaisen toimenpiteen laillisuutta kansallisen oikeuden kannalta (tuomio 25.1.2007, Dalmine v. komissio, C‑407/04 P, EU:C:2007:53, 62 kohta).

33

Riippumatta siitä, saattoiko unionin yleinen tuomioistuin tyytyä – komission kyseessä olevien asiakirjojen tutkittavaksi ottamiseksi – toteamaan valituksenalaisen tuomion 80 kohdassa, että kansallinen tuomioistuin ei ollut todennut niiden toimittamista lainvastaiseksi, on korostettava, että paitsi, että unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli valituksenalainen tuomion 82–89 kohdassa olosuhteita, joissa tämä toimittaminen oli tehty, se myös hylkäsi perustellusti valituksenalaisen tuomion 71–79 kohdassa perusteettomana valittajien argumentin, jonka mukaan komissio saattoi käyttää tulli- ja verovalvontaviranomaisen sille toimittamia asiakirjoja näyttönä vain siinä asiassa, jota varten kyseinen kansallinen viranomainen oli ne hankkinut, kun otetaan huomioon se, mitä asetuksen N:o 1/2003 12 artiklassa säädetään kilpailuviranomaisten välisestä tietojenvaihdosta.

34

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 45 kohdassa, asetuksen N:o 1/2003 12 artiklalla on erityinen tavoite, joka on viranomaisten välisen yhteistyön helpottaminen ja edistäminen Euroopan kilpailuviranomaisten verkostossa tietojenvaihtoa helpottamalla. Kyseisen artiklan 1 kohdassa säädetään tämän vuoksi, että SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan soveltamiseksi komissiolla ja jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisilla on toimivalta välittää toisilleen tietoa kaikista tosiseikoista tai oikeudellisista seikoista, luottamukselliset tiedot mukaan lukien, ja käyttää niitä todisteina, ja erityisesti sen 2 kohdassa täsmennetään edellytykset, joiden täyttyessä kyseisiä tietoja voidaan käyttää.

35

Näistä säännöksistä ei näin ollen voida päätellä, että ne olisivat sellaisen yleisemmän säännön ilmentymä, jolla komissiota kiellettäisiin käyttämästä muiden kansallisten viranomaisten kuin jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten toimittamia tietoja, yksinomaan siksi, että kyseiset tiedot oli saatu muussa tarkoituksessa.

36

On myös korostettava – kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 79 kohdassa –, että tällainen sääntö olisi kohtuuton este komissiolle tämän harjoittaessa unionin kilpailuoikeuden asianmukaista soveltamista koskevaa valvontatehtäväänsä.

37

Unionin yleinen tuomioistuin vastasi näin ollen asianmukaisesti valittajien kritiikkiin, joka koski tulli- ja verovalvontaviranomaisen toimittamien asiakirjojen käyttämisen laillisuutta.

38

Valittajien argumentista, jonka mukaan kyseisten asiakirjojen käyttäminen muihin kuin niihin tarkoituksiin, joita varten ne on hankittu, saattaisi vaarantaa korjaamattomasti puolustautumisoikeudet, on palautettava mieleen, että unionin oikeudessa vallitsee vapaan todistusharkinnan periaate, ja ainoa merkityksellinen peruste arvioitaessa esitettyjä todisteita on niiden luotettavuus (ks. tuomio 25.1.2007, Dalmine v. komissio, C407/04 P, EU:C:2007:53, 63 kohta).

39

Valittajat moittivat seuraavaksi unionin yleistä tuomioistuinta siitä, ettei se todennut komission loukanneen puolustautumisoikeuksia, koska komissio odotti lähes kaksi vuotta ennen kuin se ilmoitti valittajille, että kyseiset asiakirjat olivat sen hallussa.

40

Tästä on palautettava mieleen, että puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen edellyttää sitä, että asianomainen yritys saa hallinnollisen menettelyn kuluessa ilmaista asianmukaisesti näkemyksensä esiin tuotujen tosiseikkojen ja olosuhteiden paikkansapitävyydestä ja merkityksestä sekä asiakirjoista, joita komissio on käyttänyt rikkomista koskevan väitteensä tukena (ks. mm. tuomio 25.1.2007, Dalmine v. komissio, C‑407/04 P, EU:C:2007:53, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41

SEUT 101 artiklan mukaisessa menettelyssä on näin ollen erotettava toisistaan kaksi vaihetta eli väitetiedoksiantoa edeltävä vaihe ja sen jälkeinen vaihe (ks. mm. tuomio 3.9.2009, Prym ja Prym Consumer v. komissio, C‑534/07 P, EU:C:2009:505, 27 kohta).

42

Unionin tuomioistuin on näin ollen katsonut, ettei komission velvollisuutena ollut ilmoittaa asianomaiselle yritykselle hallussaan olevista todisteista ennen väitetiedoksiannon lähettämistä, koska yhtäältä juuri väitetiedoksiannon lähettäminen ja toisaalta se, että väitetiedoksiannon adressaatilla on oikeus tutustua asiakirja-aineistoon, jotta se voi saada tietoonsa, mitä todisteita komission asiakirja-aineistoon sisältyy, turvaavat puolustautumisoikeudet ja varmistavat sen, että asianomainen yritys voi kyseisen tiedoksiannon lähettämisen jälkeen täysimääräisesti käyttää puolustautumisoikeuksiaan (ks. mm. tuomio 25.1.2007, Dalmine v. komissio, C‑407/04 P, EU:C:2007:53, 58 ja 59 kohta).

43

Unionin tuomioistuin on kuitenkin myös täsmentänyt, että komission on huolehdittava siitä, että puolustautumisoikeuksia ei loukata tutkintavaiheessa, joka edeltää väitetiedoksiantoa (ks. mm. tuomio 7.1.2004, Aalborg Portland ym. v. komissio, C‑204/00 P, C‑205/00 P, C‑211/00 P, C‑213/00 P, C‑217/00 P ja C‑219/00 P, EU:C:2004:6, 63 kohta).

44

Hylätäkseen väitteen, jonka mukaan komission hallussa oli ollut tiettyjä asiakirjoja kauan ennen väitetiedoksiannon antamista, unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 98 kohdassa, että komissio oli nimenomaisesti maininnut kyseisessä tiedonannossa tukeutuneensa Italian viranomaisten toimittamiin asiakirjoihin ja että komissio oli toimittanut kyseiset asiakirjat valittajille joitakin kuukausia ennen mainitun tiedonannon antamista.

45

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi lisäksi valituksenalaisen tuomion 99 kohdassa, että valittajat eivät tuoneet esille syitä, joiden vuoksi sillä, etteivät ne tienneet kyseisistä asiakirjoista tutkintavaiheessa, olisi voinut olla vaikutusta niiden myöhempiin puolustautumismahdollisuuksiin väitetiedoksiantoa seuranneen vaiheen aikana (ks. analogisesti tuomio 25.1.2007, Dalmine v. komissio, C407/04 P, EU:C:2007:53, 61 kohta).

46

Näin toimiessaan se hylkäsi perustellusti valittajien perustelujen kyseisen osan.

47

Lopuksi on todettava väitteestä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin otti todisteita huomioon vääristyneellä tavalla, että selvitysaineisto on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, jos ilman uutta selvitysaineistoa on selvää, että olemassa olevan selvitysaineiston arviointi on ilmeisen virheellistä (ks. mm. tuomio 17.6.2010, Lafarge v. komissio, C‑413/08 P, EU:C:2010:346, 17 kohta).

48

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 65 kohdassa, valittajan on lisäksi ilmoitettava täsmällisesti todisteet, jotka se katsoo otetun huomioon vääristyneellä tavalla, ja esitettävä arviointivirheet, jotka väitetään tehdyn (ks. mm. tuomio 17.6.2010, Lafarge v. komissio, C‑413/08 P, EU:C:2010:346, 16 kohta).

49

Valittajat eivät kuitenkaan kiistä unionin yleisen tuomioistuimen kyseessä olevista asiakirjoista tekemää analyysiä vaan niiden hyväksyttävyyden, jos sitä, että tulli- ja verovalvontaviranomainen toimitti ne, pidetään lainvastaisena, mitä ei missään tapauksessa ole osoitettu.

50

Edellä esitetyn perusteella ensimmäinen valitusperuste on hylättävä kokonaisuudessaan.

51

Valittajat väittävät toisella valitusperusteellaan, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se ei todennut komission jättäneen noudattamatta vuoden 2002 yhteistyötiedonantoaan, koska se myönsi Chiquitalle sakkoimmuniteetin, ja kun se ei katsonut tämän seurauksena, että kyseisen yrityksen komissiolle toimittamat tiedot kyseisen immuniteetin myöntämiseen johtaneessa menettelyssä oli poistettava asiakirja-aineistosta.

52

Ne väittävät Etelä-Eurooppaa koskeneen asian osalta, ettei kyseinen yritys ollut tehnyt koko menettelyn ajan kaikin tavoin yhteistyötä, joka oli jatkuvaa ja nopeaa, mitä kyseisen tiedonannon 11 kohdan a alakohdassa edellytetään.

53

Valittajien mukaan tietyt komission saamista tiedoista olivat lisäksi luottamuksellisia, minkä vuoksi niitä ei olisi voitu käyttää todisteina, koska valittajat eivät saaneet tutustua niihin.

54

Valittajat korostavat, että niiden toinen valitusperuste koskee oikeuskysymystä, joka liittyy siihen, noudattiko komissio omia sääntöjään, eikä kyseessä ole uusi peruste, kun otetaan erityisesti huomioon kannekirjelmän 42 kohta ja niiden vastauksen 21 kohta.

55

Komissio väittää, että kyseinen valitusperuste, joka on jätettävä tutkimatta siltä osin kuin se koskee sellaisten tosiseikkojen arviointia, joita ei valituksessa ole väitetty otetun huomioon vääristyneellä tavalla, on lisäksi uusi ja joka tapauksessa tehoton, koska vaikka Chiquitalle ei olisi pitänyt myöntää immuniteettia, sen toimittamia tietoja ei tarvitsisi poistaa asiakirja-aineistosta.

56

Komissio väittää toissijaisesti, että Chiquitan esittämä immuniteettipyyntö ei rajoittunut Pohjois-Eurooppaa koskeneeseen asiaan vaan se kattoi teot, jotka olivat tapahtuneet Euroopan talousalueella. Se katsoo, että kyseinen yritys toimitti hyvissä ajoin todisteita, jotka koskivat myös lainvastaista käyttäytymistä Etelä-Eurooppaa koskeneessa asiassa.

57

Komissio lisää, että argumentti, jonka mukaan se ei voinut vedota luottamuksellisiin tietoihin kartellin olemassaolon osoittamiseksi, on jätettävä tutkimatta, koska se ei liity toiseen valitusperusteeseen, ja se on joka tapauksessa perusteeton, koska valittajat saattoivat tutustua kyseessä oleviin tietoihin menettelyn kuluessa komission tiloissa.

58

Riippumatta jopa siitä, onko toista valitusperustetta pidettävä uutena tai voiko vuoden 2002 yhteistyötiedonannon 11 kohdan a alakohdan noudattamatta jättämisellä olla vaikutusta sen laillisuuteen, että komissio käytti Chiquitan tässä yhteydessä toimittamia tietoja, kysymys siitä, onko yritys tehnyt kaikin tavoin yhteistyötä, joka on jatkuvaa ja nopeaa, kyseisessä kohdassa tarkoitetulla tavalla, on joka tapauksessa tosiseikkoja koskeva kysymys eikä unionin yleisen tuomioistuimen sitä koskeva arviointi kuuluu unionin tuomioistuimen muutoksenhaun yhteydessä harjoittaman valvonnan piiriin, jollei unionin yleisen tuomioistuimen toteamuksissa ole tehty sellaista aineellista virhettä tai syyllistytty sellaiseen vääristyneellä tavalla huomioon ottamiseen, joka käy selvästi ilmi asiakirja-aineistosta, mitä ei ole käsiteltävässä asiassa väitetty.

59

Valittajien argumentista, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se ei todennut, ettei komissio voinut käyttää tiettyjä Chiquitan tässä yhteydessä antamia lausumia, koska ne olivat luottamuksellisia, on todettava, että kyseessä on itse asiassa uusi peruste, jota ei myöskään ole perusteltu riittävästi.

60

Toinen valitusperuste on näin ollen jätettävä tutkimatta.

61

Kolmannella valitusperusteellaan, johon vedotaan toissijaisesti, valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa taattua tehokkaan oikeussuojan periaatetta, koska se harjoitti sakon osalta vain suppeaa tuomioistuinvalvontaa eikä käyttänyt täyttä harkintavaltaansa, joka sille on myönnetty asetuksen N:o 1/2003 31 artiklalla. Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin niin ikään laski tämän vuoksi sakon määrän virheellisesti.

62

Ne lisäävät, että täyttä harkintavaltaansa käyttäessään unionin tuomioistuimen on sakon määrittämiseksi arvioitava itse asian olosuhteet ja kyseessä olevan rikkomisen luonne, ja ne viittaavat 6.12.2012 annetun tuomion komissio v. Verhuizingen Coppens (C‑441/11 P, EU:C:2012:778) 80 kohtaan.

63

Ne väittävät, että unionin tuomioistuinten on harjoitettava laillisuusvalvontaansa niiden seikkojen perusteella, jotka kantaja tai valittaja on esittänyt perusteidensa tueksi, ja ne korostavat, etteivät ne voi tässä laillisuusvalvonnassa tukeutua komissiolla alalla olevaan harkintavaltaan. Ne viittaavat tämän osalta erityisesti 8.12.2011 annettuun tuomioon KME Germany ym. v. komissio (C‑389/10 P, EU:C:2011:816, 129 kohta).

64

Ne toteavat rikkomisen vakavuuden arvioimisesta, että unionin yleinen tuomioistuin tyytyi valituksenalaisen tuomion 525 kohdassa mainitsemaan vuoden 2006 suuntaviivat tukeakseen toteamustaan, jonka mukaan komissio oli soveltanut perustellusti 15 prosentin määrää arvioidakseen tällaisten rikkomisten osalta huomioon otetun osuuden myynnistä.

65

Niiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin toimi samoin hylätäkseen tämän jälkeen niiden perustelut, jotka koskivat tarvetta ottaa huomioon yhteenlasketun markkinaosuuden pienuus ja rikkomisen maantieteellisen ulottuvuuden rajallisuus.

66

Valittajat väittävät myös, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se katsoi valituksenalaisen tuomion 532 kohdassa, ettei komission ollut tarpeen ottaa huomioon muita tosiseikkoja tai olosuhteita, vaikka sen olisi pitänyt arvioida objektiivisia tekijöitä, joita ovat muun muassa kilpailunvastaisten menettelytapojen sisältö ja kesto, niiden lukumäärä ja intensiteetti, asianomaisten markkinoiden laajuus ja talouselämälle aiheutunut vahinko, vastuussa olevien yritysten suhteellinen merkitys ja markkinaosuus sekä mahdollinen kilpailusääntöjen rikkomisen uusiminen, siitä huolimatta, että valittajat nämä nimenomaisesti mainitsivat, 7.1.2004 annetun tuomion Aalborg Portland ym. v. komissio (C‑204/00 P, C‑205/00 P, C‑211/00 P, C‑213/00 P, C‑217/00 P ja C‑219/00 P, EU:C:2004:6, 91 kohta) mukaisesti.

67

Ne esittävät samankaltaista kritiikkiä siitä, miten unionin yleinen tuomioistuin arvioi lieventäviä seikkoja valituksenalaisen tuomion 544–554 kohdassa.

68

Ne väittävät myös, että jos unionin yleinen tuomioistuin olisi tarkastellut asianmukaisesti sakon tasoa, sen olisi pitänyt päättää alennuksesta, joka olisi vastannut komission Pohjois-Eurooppaa koskeneessa asiassa soveltamaa 60 prosentin tasoa, koska komission kyseisessä asiassa huomioimat kaksi tekijää eli erityinen sääntelyjärjestelmä ja tarkoitukseen perustuva kilpailusääntöjen rikkominen esiintyvät myös käsiteltävässä asiassa.

69

Vastauksena komission esittämään oikeudenkäyntiväitteeseen ne täsmentävät, että ne pyysivät unionin yleistä tuomioistuinta käyttämään täyttä harkintavaltaansa.

70

Komissio väittää, että valittajat eivät pyytäneet unionin yleistä tuomioistuinta käyttämään täyttä harkintavaltaansa, joten kolmas valitusperuste on jätettävä tutkimatta, ja että unionin yleinen tuomioistuin joka tapauksessa tutki asian erityisolosuhteet oikeussuojan periaatteen vaatimusten mukaisesti.

71

Komission mukaan se, olisiko unionin yleisen tuomioistuimen pitänyt alentaa sakkoa ainakin 60 prosenttia, kuten komissio päätti Pohjois-Eurooppaa koskeneessa asiassa, koska kyse oli niin ikään tarkoitukseen perustuvasta kilpailusääntöjen rikkomisesta, on lisäksi tosiseikkoja koskeva kysymys.

72

Aluksi on todettava, että valittajat vaativat unionin yleistä tuomioistuinta käyttämään täyttä harkintavaltaansa ja kumoamaan niille määrätyn sakon tai alentamaan sitä, kuten erityisesti niiden kannekirjelmän 142 kohdasta ilmenee, minkä vuoksi kolmas valitusperuste ei ole uusi.

73

Kun on kyse komission kilpailuoikeuden rikkomistapauksessa määräämien sakkojen tuomioistuinvalvonnasta, on palautettava mieleen, että unionin tuomioistuinten on harjoitettava laillisuusvalvontaa niiden seikkojen perusteella, jotka kantaja esittää kanneperusteidensa tueksi. Tässä laillisuusvalvonnassa unionin tuomioistuimet eivät voi tukeutua komission harkintavaltaan, kun kyse on niiden seikkojen valinnasta, jotka on otettava huomioon sovellettaessa suuntaviivoissa mainittuja arviointiperusteita, ja näiden seikkojen arvioinnista, perusteena sille, etteivät ne harjoita oikeudellisesti ja tosiasiallisesti perinpohjaista laillisuusvalvontaa (ks. mm. tuomio 8.12.2011, Chalkor v. komissio, C‑386/10 P, EU:C:2011:815, 62 kohta).

74

Laillisuusvalvontaa täydentää täysi harkintavalta, joka on annettu unionin tuomioistuimille asetuksen N:o 1/2003 31 artiklalla SEUT 261 artiklan nojalla. Tämän harkintavallan nojalla unionin tuomioistuimet voivat näin ollen paitsi pelkästään tutkia seuraamuksen laillisuuden myös korvata komission arvioinnin omallaan ja siten poistaa määrätyn sakon tai uhkasakon taikka alentaa tai korottaa sen määrää (ks. mm. tuomio 8.12.2011, Chalkor v. komissio, C‑386/10 P, EU:C:2011:815, 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

75

Täyttääkseen tehokkaan oikeussuojan periaatteen vaatimukset – ja kun otetaan huomioon, että asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdassa säädetään, että sakon määrä on vahvistettava rikkomisen vakavuuden ja keston perusteella – unionin yleisen tuomioistuimen on SEUT 261 ja SEUT 263 artiklan mukaista toimivaltaa käyttäessään tutkittava kaikki oikeudellisia seikkoja tai tosiseikkoja koskevat väitteet, joilla pyritään osoittamaan, että sakon määrä ei ole oikeassa suhteessa rikkomisen vakavuuteen ja kestoon (ks. mm. tuomio 9.6.2016, Repsol Lubricantes y Especialidades ym. v. komissio, C‑617/13 P, EU:C:2016:416, 86 kohta).

76

Unionin tuomioistuimen tehtävänä on muutoksenhaun yhteydessä tutkia, tekikö unionin yleinen tuomioistuin oikeudellisia virheitä sen tavan osalta, jolla se ratkaisi käsiteltävänään olleen kanteen (ks. mm. tuomio 8.12.2011, Chalkor v. komissio, C‑386/10 P, EU:C:2011:815, 46 kohta).

77

Kun unionin yleinen tuomioistuin on ratkaissut täyden harkintavaltansa perusteella unionin oikeuden rikkomisesta yrityksille määrättyjen sakkojen suuruuden, unionin tuomioistuimen asiana ei kuitenkaan ole korvata kohtuullisuussyistä unionin yleisen tuomioistuimen harkintaa omallaan, kun se käsittelee oikeuskysymyksiä valituksen yhteydessä (ks. mm. tuomio 7.9.2016, Pilkington Group ym. v. komissio, C‑101/15 P, EU:C:2016:631, 72 kohta).

78

Ainoastaan, jos unionin tuomioistuin arvioi, että seuraamuksen taso on paitsi epäasianmukainen myös liiallinen, minkä vuoksi se on suhteellisuusperiaatteen vastainen, on aihetta todeta, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen sen vuoksi, että sakon määrä on epäasianmukainen (ks. mm. tuomio 7.9.2016, Pilkington Group ym. v. komissio, C‑101/15 P, EU:C:2016:631, 73 kohta).

79

Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 85 kohdassa, käsiteltävässä asiassa unionin yleistä tuomioistuinta ei voida moittia siitä, että se viittasi tässä yhteydessä vuoden 2006 suuntaviivoihin, koska valittajien ensimmäisessä oikeusasteessa esittämä kanneperuste perustui – kuten valituksenalaisen tuomion 501 kohdasta ilmenee – asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdan ja vuoden 2006 suuntaviivojen rikkomiseen, koska muun muassa rikkomisen vakavuutta ja lieventäviä seikkoja oli niiden mukaan arvioitu virheellisesti.

80

On myös palautettava mieleen, ettei täyden harkintavallan käyttö vastaa viran puolesta suoritettavaa valvontaa ja että lukuun ottamatta oikeusjärjestyksen perusteisiin pohjautuvia perusteita, jotka tuomioistuinten on esitettävä, kantajan tehtävänä on esittää riidanalaista päätöstä koskevat kanneperusteet ja todisteet (ks. mm. tuomio 8.12.2011, Chalkor v. komissio, C‑386/10 P, EU:C:2011:815, 64 kohta).

81

Rikkomisen vakavuudesta on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti valituksenalaisen tuomion 525 kohdassa, että komissio saattoi soveltaa käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaisten vakavimpien rajoitusten osalta määrää, joka oli vähintään 15 prosenttia myynnin arvosta ja joka sijoittuu tämäntyyppisen rikkomisen osalta vuoden 2006 suuntaviivojen 23 kohdassa tarkoitetun ”asteikon yläpään” alaosaan (ks. tästä tuomio 11.7.2013, Gosselin Group v. komissio, C‑429/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:463, 124 kohta).

82

Unionin yleinen tuomioistuin niin ikään arvioi ja vastasi oikeudellisesti riittävällä tavalla valituksenalaisen tuomion 528–533 kohdassa valittajien argumenttiin, jonka mukaan komission olisi pitänyt huomioida yhteenlasketun markkinaosuuden pienuus ja rikkomisen maantieteellisen ulottuvuuden rajallisuus myynnin arvon osalta käytetyn osuuden märittämiseksi. Se katsoi erityisesti perustellusti kyseisen tuomion 530 kohdassa, että vakavimpien rajoitusten osalta prosenttiosuuden pitäisi olla ainakin yli 15 prosenttia.

83

Vaikka unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 532 kohdassa esittämä väite, jonka mukaan tilanteessa, jossa komissio tyytyy soveltamaan kaikkein vakavimmille kilpailunrajoituksille säädetyn vähimmäistason eli 15 prosentin suuruista tai lähes sen suuruista prosenttiosuutta, muita tekijöitä ei ole tarpeen ottaa huomioon, on lähtökohtaisesti virheellinen, se ei kuitenkaan kuvasta unionin yleisen tuomioistuimen kyseisessä tuomiossa suorittamaa analyysiä, koska tämä tarkasteli niiden seikkojen merkityksellisyyttä, jotka valittajat mainitsivat kannekirjelmässään rikkomisen vakavuutta koskevasta analyysistä, erityisesti valituksenalaisen tuomion 533 kohdassa (ks. analogisesti tuomio 11.7.2013, Gosselin Group v. komissio, C‑429/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:463, 129 kohta). On myös korostettava, että koska unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti valituksenalaisessa tuomiossa, että kyseessä oleva rikkominen kuului kaikkien vakavimpien rikkomisten luokkaan, yritysten oma käyttäytyminen otettiin tosiaankin huomioon.

84

On myös todettava, että – toisin kuin valituksenalaisen tuomion 531 kohdassa todettiin – riidanalaisen päätöksen 329 perustelukappaleesta ei ilmene, että komissio olisi vahvistanut prosenttiosuudeksi 15 prosenttia myynnin arvosta yksinomaan rikkomisen luonteen perusteella, koska kyseinen perustelukappale koskee myös asian muita olosuhteita.

85

Lopuksi on todettava lieventävien seikkojen arvioinnista, ettei unionin yleinen tuomioistuin tyytynyt palauttamaan valituksenalaisen tuomion 549 kohdassa mieleen komission harkintavallan olemassaoloa, vaan se katsoi kyseisen tuomion 551 kohdassa, että käsiteltävässä asiassa ei itse asiassa esiintynyt toista niistä kahdesta tekijästä, joiden perusteella Pohjois-Eurooppaa koskeneessa asiassa myönnettiin alennus, eli viitehintojen koordinointia, minkä vuoksi eri prosenttimäärän käyttäminen oli perusteltua.

86

Valittajien argumenttia, joka perustuu siihen, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi kuitenkin pitänyt ottaa huomioon se, että käsiteltävässä asiassa oli – Pohjois-Eurooppaa koskeneen asian tavoin – kyse tarkoitukseen perustuvasta rikkomisesta, on sen lisäksi, että sillä kyseenalaistetaan tosiseikkojen arviointi, joka tapauksessa pidettävä tehottomana, koska tällainen seikka ei voi olla lieventävä seikka.

87

Unionin yleinen tuomioistuin palautti lisäksi perustellusti mieleen valituksenalaisen tuomion 552 ja 553 kohdassa syyt, joiden vuoksi komission aikaisempi päätöskäytäntö ei voi velvoittaa kyseistä toimielintä, joten yksinomaan se, että se on aiemmin hyväksynyt tietyn alennusmäärän tietyn käyttäytymisen osalta, ei merkitse sitä, että sen velvollisuutena on myöntää sama suhteellinen alennus sen arvioidessa samankaltaista käyttäytymistä myöhemmässä hallinnollisessa menettelyssä.

88

Edellä esitetyn perusteella unionin yleinen tuomioistuin ei siis tehnyt oikeudellista virhettä tuomioistuinvalvontaansa harjoittaessaan.

89

Kolmas valitusperuste on näin ollen hylättävä perusteettomana.

90

Valittajat vetoavat neljännellä valitusperusteellaan siihen, ettei unionin yleinen tuomioistuin noudattanut sellaisen sopimuksen käsitettä, jonka tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen, koska se ei huomioinut tarkastellun sopimuksen taloudellista ja oikeudellista asiayhteyttä, minkä vuoksi se loukkasi puolustautumisoikeuksia.

91

Ne moittivat unionin yleistä tuomioistuinta näin ollen siitä, että tämä katsoi erityisesti valituksenalaisen tuomion 466 kohdassa, että komissio oli katsonut perustellusti, että osapuolten käyttäytymisen tarkoituksena oli estää, rajoittaa tai vääristää kilpailua sisämarkkinoilla.

92

Ne väittävät, että kyseessä olevan sopimuksen taloudellisen ja oikeudellisen asiayhteyden analysoiminen on tarpeen sen määrittämiseksi, onko rikkomisen tarkoituksena rajoittaa kilpailua (tuomio 14.3.2013, Allianz Hungária Biztosító ym., C-32/11, EU:C:2013:160, 36 ja 48 kohta ja tuomio 26.11.2015, Maxima Latvija, C-345/14, EU:C:2015:784, 16 kohta).

93

Ne lisäävät, että tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen käsitettä on tulkittava suppeasti, että unionin yleisen tuomioistuimen on esitettävä syyt, joiden vuoksi kyseinen rajoitus haittaa riittävästi kilpailua, ja että se voi viitata vastaavaan käyttäytymiseen, joka on luokiteltu tarkoitukseen perustuvaksi kilpailunrajoitukseksi aikaisemmassa oikeuskäytännössä, yksinomaan silloin, jos se on riittävän lähellä tutkimuksen kohteena olevaa käyttäytymistä (tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204).

94

Ne päättelevät tästä, että unionin yleinen tuomioistuin ei voinut tyytyä katsomaan valituksenalaisen tuomion 468 kohdassa, että kyseessä oleva menettelytapa kuului SEUT 101 artiklan 1 kohdan a alakohdan soveltamisalaan, koska siinä viitataan yksinomaan hintojen vahvistamiseen eikä pelkkään hinnanmuutoksia koskevien tulevien aikomusten ilmoittamiseen.

95

Ne katsovat, että jos unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut huomioon tavaroiden luonteen sekä markkinoiden toimintaedellytykset ja niiden rakenteen, sen olisi pitänyt katsoa, ettei asianomaisen sopimuksen tarkoitus ollut kilpailunvastainen.

96

Ne viittaavat tästä erityisesti siihen, että rikkomisajankohtana Euroopan banaanimarkkinoihin sovellettiin yhteistä markkinajärjestelyä, joka oli niiden mukaan johtanut jäykkyyteen sekä määrien ja hintojen suureen avoimuuteen, mikä rohkaisi kilpailijoita solmimaan keskenään liikesuhteita. Ne lisäävät, että asianomainen tietojen vaihto tapahtui satunnaisesti eikä päivämäärien, joina kyseinen yhteydenpito tapahtui, ja päivämäärien, joina hinnat vahvistettiin, välillä ollut mitään ilmeistä yhteyttä. Ne väittävät myös, että rikkomisessa oli mukana vain kaksi kilpailijaa markkinoilla, että Pacific Fruit Company Italy ei hinnanottajana voinut määrätä hintoja asiakkailleen ja että rikkominen koski yksinomaan pientä osaa Euroopan banaanimarkkinoista.

97

Ne katsovat, että hajanaiset viittaukset asian asiayhteyteen valituksenalaisessa tuomiossa – kyseessä olevien menettelytapojen luokittelua tarkoitukseen perustuvaksi rikkomiseksi lukuun ottamatta – eivät voi mahdollistaa sen toteamista, että tämä asiayhteys olisi todella otettu huomioon rikkomisen luokittelemiseksi tarkoitukseen perustuvaksi.

98

Ne täsmentävät myös puolustautumisoikeuksien loukkaamisen osalta, että kilpailunvastaisen tarkoituksen olemassaoloa koskeneen virheellisen toteamuksen vuoksi niillä ei ollut mahdollisuutta syvälliseen ja kontradiktoriseen keskusteluun niiden käyttäytymisen vaikutuksista.

99

Komissio väittää, että neljäs valitusperuste on jätettävä tutkimatta, koska se on uusi ja koska argumenteilla, jotka koskevat asianomaisen rikkomisen oikeudellista ja taloudellista asiayhteyttä, kyseenalaistetaan tosiseikkojen arviointi.

100

Unionin yleinen tuomioistuin otti sen mukaan joka tapauksessa oikeudellisesti riittävällä tavalla huomioon kyseessä olevan sopimuksen taloudellisen ja oikeudellisen asiayhteyden eikä tehnyt oikeudellista virhettä.

101

Komission neljännen valitusperusteen väitetyn uutuuden vuoksi esittämästä oikeudenkäyntiväitteestä on todettava, että unionin yleiselle tuomioistuimelle toimitetun kannekirjelmän 135 kohdasta ilmenee, että valittajat riitauttivat luokittelun tarkoitukseen perustuvaksi rikkomiseksi, ”kun otetaan muun muassa huomioon asian tosiseikat ja olosuhteet”, mutta ne totesivat tästä yksinomaan, että kyseessä oleva sopimus koski vain epämääräistä ja hajanaista tietojen vaihtoa markkinoiden yleisistä suuntauksista.

102

Tarvitsematta lausua neljännen valitusperusteen tutkittavaksi ottamisesta on kuitenkin todettava, että se on joka tapauksessa perusteeton.

103

On palautettava mieleen, että tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen käsitettä on tulkittava suppeasti ja sitä voidaan soveltaa vain tietyntyyppisiin yritysten toiminnan yhteensovittamisiin, jotka ovat riittävän vahingollisia kilpailulle, jotta voidaan katsoa, ettei niiden vaikutusten tutkiminen ole tarpeen. Tiettyjen yritysten välisten toiminnan yhteensovittamisen tyyppien voidaan nimittäin jo luonteensa puolesta katsoa haittaavan normaalin kilpailun asianmukaista toimintaa (ks. mm. tuomio 26.11.2015, Maxima Latvija, C-345/14, EU:C:2015:784, 17 kohta ja tuomio 20.1.2016, Toshiba Corporation v. komissio, C‑373/14 P, EU:C:2016:26, 26 kohta).

104

Keskeinen oikeudellinen kriteeri sen määrittämiseksi, sisältääkö sopimus tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen, on sen toteaminen, että tällainen sopimus on itsessään riittävän vahingollinen kilpailulle, jotta voidaan katsoa, ettei ole tarpeen selvittää sen vaikutuksia (ks. mm. tuomio 26.11.2015, Maxima Latvija, C-345/14, EU:C:2015:784, 20 kohta).

105

Tässä yhteydessä on tarkasteltava sopimuslausekkeiden sisältöä, sopimuksen tavoitteita sekä sen taloudellista ja oikeudellista asiayhteyttä (ks. mm. tuomio 20.1.2016, Toshiba Corporation v. komissio, C‑373/14 P, EU:C:2016:26, 27 kohta).

106

Käsiteltävässä asiassa on todettava, että – kuten valituksenalaisesta tuomiosta ja muun muassa sen 246, 524 ja 550 kohdasta ilmenee – komissio totesi valittajien osallistuneen kartelliin, jonka tarkoituksena oli hintojen vahvistaminen, ja että unionin yleinen tuomioistuin ei kyseenalaistanut tätä tosiseikkojen ja selvitysaineiston arviointia valituksenalaisessa tuomiossa.

107

Tällaisten sopimusten, jotka ovat erityisen vakavia kilpailunrajoituksia, osalta menettelyn taloudellisen ja oikeudellisen asiayhteyden tarkastelu voidaan siten rajoittaa siihen, mikä osoittautuu ehdottoman tarpeelliseksi tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen olemassaolon toteamiseksi (ks. analogisesti markkinoiden jakamista koskevien sopimusten kanssa tuomio 20.1.2016, Toshiba Corporation v. komissio, C‑373/14 P, EU:C:2016:26, 29 kohta).

108

Unionin yleinen tuomioistuin vastasi valituksenalaisen tuomion 466 kohdassa asianmukaisesti valittajien kannekirjelmässään tästä esittämään argumenttiin viittaamalla muun muassa kolmannen kanneperusteen yhteydessä tutkittuihin tosiseikkoihin.

109

Joka tapauksessa on lisäksi niin, että – kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 104 kohdassa – valittajien neljännen valitusperusteen tueksi esittämillä argumenteilla, jotka koskevat asian taloudellista ja oikeudellista asiayhteyttä, ei ole merkitystä kilpailunvastaisen tarkoituksen olemassaolon tutkimiseksi, joten unionin yleistä tuomioistuinta ei voida pätevästi moittia siitä, ettei se ottanut niitä huomioon valituksenalaisessa tuomiossa.

110

Joillakin niistä pyritään sitä paitsi osoittamaan, ettei hintoja koordinoitu, ja itse asiassa kyseenalaistamaan koko sopimuksen olemassaolo. Tilanne on esimerkiksi tämä, kun on kyse Euroopan banaanimarkkinoiden kuulumisesta yhteisen markkinajärjestelyn soveltamisalaan.

111

Unionin yleinen tuomioistuin ei näin ollen tehnyt oikeudellista virhettä, kun se katsoi valituksenalaisen tuomion 473 kohdassa, että komissio oli todennut perustellusti, että rikkominen voitiin luokitella tarkoitukseen perustuvaksi kilpailun rajoittamiseksi.

112

Ei myöskään voida pätevästi väittää, että unionin yleinen tuomioistuin olisi loukannut kontradiktorista periaatetta sillä perusteella, että sopimuksen luokitteleminen tarkoitukseltaan kilpailunvastaiseksi olisi vienyt valittajilta mahdollisuuden vedota kilpailunvastaisen vaikutuksen puuttumiseen.

113

Tästä seuraa, että neljäs valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

114

Koska ensimmäistäkään valittajien valituksensa tueksi esittämää valitusperustetta ei voida hyväksyä, valitus on hylättävä.

115

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan on niin, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista. Saman työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan, jota sovelletaan sen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska valittajat ovat hävinneet asian ja komissio on vaatinut niiden velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut, valittajat on velvoitettava korvaamaan nyt käsiteltävään valitukseen liittyvät oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: