1. 

Rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen voidaan määritellä kansainvälistä keskinäistä yhteistyötä rikosasioissa koskevaksi menettelyksi, jossa valtio pyytää toista valtiota luovuttamaan sille viimeksi mainitun alueella olevan henkilön tämän syytteeseen asettamista, tuomitsemista tai, jos hänet on jo tuomittu, hänen rangaistuksensa täytäntöönpanoa varten.

2. 

Käsiteltävä asia liittyy Venäjän federaation Latvian tasavallalle osoittamaan luovuttamispyyntöön, joka koskee tämän jäsenvaltion alueella pidätettyä Viron kansalaista.

3. 

Unionin tuomioistuinta pyydetään pääasiallisesti toteamaan, onko Latvian kansalaisilla kansallisen lainsäädäntönsä ja Venäjän federaation kanssa tehdyn kahdenvälisen sopimuksen perusteella oleva suoja luovuttamiselta ulotettava muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin EUT-sopimuksen unionin kansalaisuutta koskevien sääntöjen nojalla.

4. 

Tietyt jäsenvaltiot, joihin Latvian tasavalta kuuluu, säätävät kansallisessa lainsäädännössään sekä määräävät kansainvälisissä yleissopimuksissa, joiden sopimuspuolia ne ovat, periaatteesta, jonka mukaan ne kieltäytyvät luovuttamasta kansalaisiaan. Silloin kun luovuttamispyyntö on osoitettu jäsenvaltiolle ja kun tämä pyyntö koskee unionin kansalaista, joka ei ole tämän valtion kansalainen, tällainen periaate merkitsee erilaisen kohtelun käyttöönottamista tämän valtion kansalaisten ja muiden jäsenvaltioiden kansalaisten välillä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tällainen erilainen kohtelu ei muodosta kansalaisuuteen perustuvaa SEUT 18 artiklan ensimmäisen kohdan vastaista syrjintää, koska on osoitettu, että nämä kaksi kansalaisten ryhmää eivät ole toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa siihen tavoitteeseen nähden, joka on estää sellaisten henkilöiden rankaisematta jääminen, joita epäillään kolmannessa valtiossa tehdystä rikoksesta.

5.

Euroopan unionin perusoikeuskirjan ( 2 ) 19 artiklan, jonka otsikko on ”Suoja palauttamis-, karkottamis- ja luovuttamistapauksissa”, 2 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Ketään ei saa palauttaa, karkottaa tai luovuttaa sellaiseen maahan, jossa häntä vakavasti uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu epäinhimillinen tai halventava rangaistus tai kohtelu.”

6.

Latvian perustuslain 98 §:n kolmannessa virkkeessä säädetään seuraavaa:

”Latvian kansalaisia ei luovuteta muihin valtioihin muutoin kuin Saeiman (Latvian parlamentti) ratifioimissa kansainvälisissä sopimuksissa määrätyissä tapauksissa ja edellyttäen, että luovuttamisella ei rikota Latvian perustuslaissa vahvistettuja perusoikeuksia.”

7.

Latvian rikoslain (Krimināllikums, jäljempänä Latvian rikoslaki) 4 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1.   Latvian kansalaisten ja muiden latvialaisten kuin sen kansalaisten[ ( 3 )] sekä ulkomaalaisten, joilla on pysyvä oleskelulupa Latviassa, on katsottava olevan Latvian alueella vastuussa tämän lain nojalla toisen valtion alueella tai maan alueen ulkopuolella tehdystä teosta riippumatta siitä, pidetäänkö tätä tekoa rikoksena ja onko se rangaistava paikassa, jossa se on tehty.

– –

3.   Ulkomaalaisten, joilla ei ole pysyvää oleskelulupaa Latviassa ja jotka ovat syyllistyneet toisen valtion alueella vakaviin tai erittäin vakaviin rikoksiin, jotka kohdistuvat Latvian tasavallan tai sen asukkaiden etuihin, on katsottava riippumatta sen valtion lainsäädännöstä, jonka alueella rikos on tehty, olevan rikosoikeudellisesti vastuussa tämän lain nojalla, jos heidän ei ole katsottu olevan rikosoikeudellisesti vastuussa tai heitä ei ole tuotu oikeuden eteen sen valtion lainsäädännön mukaisesti, jossa rikos on tehty.

4.   Ulkomaalaisten, joilla ei ole pysyvää oleskelulupaa Latviassa ja jotka ovat syyllistyneet rikokseen toisen valtion alueella tai kaikkien kansallisten alueiden ulkopuolella, on katsottava riippumatta sen valtion lainsäädännöstä, jonka alueella rikos on tehty, olevan vastuussa tämän lain nojalla Latvian tasavaltaa sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa määrätyissä tapauksissa, jos heidän ei ole katsottu olevan rikosoikeudellisesti vastuussa kyseisestä rikoksesta tai heitä ei ole tuotu oikeuden eteen sen johdosta jonkin toisen valtion alueella.”

8.

Kriminālprocesa likumsin (rikosprosessilaki, jäljempänä Latvian rikosprosessilaki) 66 luvun, jonka otsikko on ”Luovuttaminen muihin valtioihin”, 696 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”1.   Latvian valtion alueella oleva henkilö voidaan luovuttaa syytteeseen asettamista, oikeudenkäyntiä tai tuomion täytäntöönpanemista varten, jos on vastaanotettu pyyntö hänen määräämisekseen tutkintavankeuteen tai jos toinen valtio on pyytänyt hänen luovuttamistaan ja kyseessä olevat teot ovat Latvian ja tämän toisen valtion lainsäädännön mukaan rikoksia.

2.   Henkilö voidaan luovuttaa syytteeseen asettamista tai oikeudenkäyntiä varten sellaisen teon vuoksi, josta voidaan määrätä vähintään vuoden pituinen vapausrangaistus tai ankarampi rangaistus, paitsi siinä tapauksessa, että jossakin kansainvälisessä sopimuksessa määrätään toisin.”

9.

Latvian rikosprosessilain 697 §:n 2 momentin sanamuoto on seuraava:

”Luovuttamisesta kieltäydytään seuraavissa tilanteissa:

– –

10.

Latvian tasavallan ja Venäjän federaation välillä oikeusavusta ja oikeussuhteista siviili-, perhe- ja rikosoikeuden aloilla 3.2.1993 tehdyn sopimuksen 1 ja 62 artiklassa määrätään seuraavaa:

”1 artikla. Oikeussuoja

1.   Sopimuspuolten kansalaisilla on toisen sopimuspuolen alueella sama persoonallisuus- ja varallisuusoikeuksien oikeussuoja kuin toisen sopimuspuolen kansalaisilla.

2.   Sopimuspuolten kansalaisilla on oikeus saattaa asioita vapaasti ja esteettä käsiteltäväksi toisen sopimuspuolen tuomioistuimiin, yleisen syyttäjän virastoon, notaaritoimistoihin – – ja muihin siviili-, perhe- ja rikosoikeuden alojen toimivaltaisiin elimiin, joissa he voivat toimia, esittää pyyntöjä, nostaa kanteita ja toimittaa menettelytoimia samoilla ehdoilla kuin valtion omat kansalaiset.

– –

62 artikla. Luovuttamisesta kieltäytyminen

1.   Luovuttamisesta kieltäydytään seuraavissa tapauksissa:

– –”

11.

Latvian tasavallan, Viron tasavallan ja Liettuan tasavallan välisen oikeusapua ja oikeussuhteita koskevan sopimuksen, joka on allekirjoitettu Tallinnassa 11.11.1992, 1 artiklan 1 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Sopimuspuolten kansalaisilla on toisen sopimuspuolen alueella sama persoonallisuus- ja varallisuusoikeuksien oikeussuoja kuin kyseisen toisen sopimuspuolen kansalaisilla.”

12.

Interpolin verkkosivuilla julkaistiin 22.7.2010 etsintäkuulutus Viron tasavallan kansalaisesta Aleksei Petruhhinista.

13.

Petruhhin pidätettiin 30.9.2014 Bauskan kaupungissa (Latvia) ja määrättiin tutkintavankeuteen 3.10.2014.

14.

Venäjän federaation yleinen syyttäjä esitti 21.10.2014 Latvian viranomaisille luovuttamispyynnön. Tästä pyynnöstä ilmenee, että 9.2.2009 tehdyllä päätöksellä Petruhhinia vastaan oli aloitettu syytetoimenpiteet ja että viimeksi mainittu oli otettava säilöön turvaamistoimenpiteenä. Tämän päätöksen mukaan Petruhhinia syytetään suuren huumausaine-erän myyntiyrityksestä, joka on tehty osallistumalla rikollisjärjestön toimintaan. Venäjän lainsäädännön mukaan tästä rikoksesta voidaan tuomita 8–20 vuoden vapausrangaistukseen.

15.

Latvian tasavallan yleisen syyttäjän virasto antoi luvan Petruhhinin luovuttamiseen Venäjälle. Petruhhin vaati kuitenkin 4.12.2014, että luovuttamispäätös kumotaan, koska Latvian tasavallan, Viron tasavallan ja Liettuan tasavallan kesken oikeusavusta ja oikeussuhteista tehdyn sopimuksen 1 artiklan mukaan hänellä oli Latviassa samat oikeudet kuin Latvian kansalaisilla ja koska näin ollen Latvian tasavallalla oli velvollisuus suojella häntä perusteettomalta luovuttamiselta.

16.

Augstākā tiesa (Latvian ylin tuomioistuin) korostaa, ettei Latvian lainsäädännössä eikä missään Latvian tasavallan muun muassa Venäjän federaation ja muiden Baltian maiden kanssa allekirjoittamassa kansainvälisessä sopimuksessa ole asetettu rajoitusta, joka estää Viron kansalaisen luovuttamisen Venäjälle. Latvian tasavallan ja Venäjän federaation välillä oikeusavusta ja oikeussuhteista siviili-, perhe- ja rikosoikeuden aloilla 3.2.1993 tehdyn sopimuksen 62 artiklan mukaan suojasta tällaista luovuttamista vastaan on määrätty vain Latvian kansalaisten suhteen.

17.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lisäksi, että vaikka eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä 13.6.2002 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2002/584/YOS ( 4 ) mukaan kansalaisten luovuttaminen on sallittua jäsenvaltioiden välillä, jäsenvaltioiden kesken ei ole sitä vastoin luotu kuulemismekanismia suostumuksen saamiseksi jäsenvaltiolta, jonka kansalaista luovuttaminen kolmanteen valtioon koskee.

18.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan edellä esitetystä seuraa, että jäsenvaltion omille kansalaisilleen antamaa suojaa luovuttamiselta kolmanteen valtioon sovelletaan ainoastaan kyseisen jäsenvaltion alueella. Se on sitä mieltä, että tämä on kuitenkin ristiriidassa unionin kansalaisuuden keskeisimmän sisällön – eli kansalaisten oikeuden yhtäläiseen suojaan – kanssa. Se korostaa, että tällainen tilanne aiheuttaa unionin kansalaisille epävarmuutta suhteessa vapaaseen liikkuvuuteen Euroopan unionin alueella.

19.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää mielipiteen, jonka mukaan sellaisessa tapauksessa, jossa on kyse jonkin jäsenvaltion kansalaisen luovuttamisesta kolmanteen valtioon, pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion olisi unionin oikeuden nojalla taattava unionin kansalaisille sama suojelun taso kuin omille kansalaisilleen.

20.

Koska Augstākā tiesalla (ylin tuomioistuin) on kuitenkin epäilyjä unionin oikeuden tulkinnasta, se päätti 26.3.2015 samalla, kun se kumosi Petruhhinin säilössäpitomääräyksen, lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

21.

Petruhhin nojautuu Latvian yleisen syyttäjän viraston päätöksestä, jossa sallitaan hänen luovuttamisensa, tekemässään valituksessa erityisesti Latvian tasavallan, Viron tasavallan ja Liettuan tasavallan kesken oikeusavusta ja oikeussuhteista tehdyn sopimuksen 1 artiklan 1 kappaleeseen. Hän väittää, että tämän määräyksen perusteella hänelle olisi taattava Latvian tasavallassa sama suoja, jonka tämä jäsenvaltio takaa omille kansalaisilleen, mikäli on nostettu syyte. Tästä seuraa, että kyseisellä jäsenvaltiolla olisi velvollisuus puolustaa Petruhhinia perusteettomalta luovuttamispyynnöltä ja että viimeksi mainitulla olisi oikeus odottaa, että Latvian tasavalta tekee kaikkensa hankkiakseen todisteet, jotka osoittavat hänen syyllisyytensä tai syyttömyytensä. Hänen mukaansa Latvian tasavallan yleisen syyttäjän viraston kannanotosta ilmenee kuitenkin, että mitään ei tehdä niiden rikosten tutkimiseksi maksimaalisesti ja mahdollisimman tarkasti, joista häntä Venäjän alueella syytetään.

22.

Latvian hallitukselta tiedusteltiin istunnossa siitä, voitaisiinko Latvian tasavallan, Viron tasavallan ja Liettuan tasavallan kesken oikeusavusta ja oikeussuhteista tehdyn sopimuksen 1 artiklan 1 kappaletta tulkita siten, että sillä annetaan Viron ja Liettuan kansalaisille sama suoja luovuttamiselta kuin Latvian kansalaisille. Latvian hallitus totesi tältä osin, että tähän mennessä Latvian oikeuskäytännössä ei ole tulkittu tällä määräyksellä annettavan lisätakeita Viron ja Liettuan kansalaisille siitä, ettei Latvian tasavalta luovuta heitä.

23.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on tutkia, voiko se löytää ratkaisun pääasiaan tulkitsemalla Latvian tasavallan, Viron tasavallan ja Liettuan tasavallan kesken oikeusavusta ja oikeussuhteista tehdyn sopimuksen 1 artiklan 1 kappaletta. Sen on erityisesti tutkittava, kattaako tähän määräykseen sisältyvä ilmaisu ”persoonallisuusoikeudet” oikeuden saada oikeussuojaa luovuttamista vastaan.

24.

Latvian hallitus antoi ymmärtää istunnossa, että Petruhhin ei ollut enää sen alueella vaan että hän olisi palannut Viroon sen jälkeen, kun hänen säilössäpitoaan koskeva määräys oli kumottu 26.3.2015. Jäsenvaltioiden hallitukset, jotka ovat ilmaisseet kantansa istunnon yhteydessä, ovat päätelleet siitä, että esillä oleva ennakkoratkaisupyyntö olisi jätettävä tutkimatta.

25.

Tältä osin on palautettava mieliin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa määrätty menettely on unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen yhteistyön väline, jonka avulla unionin tuomioistuin esittää kansallisille tuomioistuimille ne unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joita ne tarvitsevat ratkaistakseen niiden käsiteltäviksi saatetut asiat. ( 5 )

26.

Tässä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimen on siten lähtökohtaisesti ratkaistava ne. ( 6 )

27.

Tämän johdosta olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin. ( 7 )

28.

Näin ollen on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklan sanamuodosta ja rakenteesta johtuu, että ennakkoratkaisumenettely edellyttää, että kansallisessa tuomioistuimessa todella on vireillä riita-asia, jossa tämän on annettava ratkaisu, jossa otetaan huomioon ennakkoratkaisutuomio. ( 8 )

29.

Näin on asianlaita esillä olevassa asiassa. Latvian hallitus on nimittäin vahvistanut istunnossa, että asia on edelleen vireillä ennakkoratkaisupyynnön esittäneessä tuomioistuimessa. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on siis Petruhhinin nykyisen olinpaikan epävarmuudesta riippumatta lausuttava Latvian tasavallan yleisen syyttäjän viraston tämän luovuttamisesta tekemän päätöksen laillisuudesta. Latvian rikosprosessilain 707 §:n nojalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi päättää, että syyttäjän päätös joko vahvistetaan tai että se kumotaan ja luovuttamisesta kieltäydytään tai että luovuttamispyyntö saatetaan perusteellisempaan tutkintaan. Silmällä pitäen sitä päätöstä, joka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tehtävä, unionin tuomioistuimen vastaus viimeksi mainitun esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin on edelleen hyödyllinen. Tuomitun henkilön pakoa seuraavan tuomion tapaan tällainen päätös voidaan sitten panna täytäntöön milloin tahansa tarvittaessa Petruhhinin uuden pidätyksen jälkeen Latvian alueella.

30.

Edellä esitettyjen seikkojen perusteella katson näin ollen, että esillä oleva ennakkoratkaisupyyntö on otettava tutkittavaksi.

31.

Ensimmäisellä ja toisella kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta toteamaan, onko SEUT 18 artiklan ensimmäistä kohtaa ja SEUT 21 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltion kansalaiseen, joka on toisen jäsenvaltion alueella ja johon kolmannen valtion luovuttamispyyntö kohdistuu, on sovellettava samaa sääntöä, jolla suojellaan tämän toisen jäsenvaltion kansalaisia luovuttamiselta.

32.

Ensin on tutkittava, kuuluuko Petruhhinin tilanne unionin oikeuden ja erityisesti unionin kansalaisuutta koskevien EUT-sopimuksen määräysten soveltamisalaan.

33.

Kaikki hallitukset, jotka ovat esittäneet huomautuksia unionin tuomioistuimelle, Yhdistynyttä kuningaskuntaa lukuun ottamatta, korostavat, että henkilön luovuttamista koskevat säännöt tilanteessa, jossa unioni ei ole tehnyt asiasta sopimusta kolmannen valtion kanssa, kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan ja jäävät siis unionin oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle.

34.

Olen tästä eri mieltä. Yhdyn sitä vastoin Yhdistyneen kuningaskunnan istunnossa ilmaisemaan kantaan eli siihen, että SEUT 18 artiklan ensimmäistä kohtaa ja SEUT 21 artiklan 1 kohtaa voidaan soveltaa siltä osin kuin Petruhhin on käyttänyt vapaata liikkuvuutta tai asuinpaikkaa koskevaa oikeuttaan unionin oikeuden nojalla ja että hänellä on siis lähtökohtaisesti oikeus samanlaiseen kohteluun kuin vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisilla.

35.

On nimittäin korostettava, että Viron kansalaisena Petruhhinilla on SEUT 20 artiklan 1 kohdan mukainen unionin kansalaisen asema ja hän voi siis vedota tällaiseen asemaan liittyviin oikeuksiin sekä kotijäsenvaltionsa suhteen että sen jäsenvaltion suhteen, johon hän siirtyy.

36.

Kuten unionin tuomioistuin on toistuvasti todennut, unionin kansalaisen aseman tarkoituksena on olla jäsenvaltioiden kansalaisten perustavanlaatuinen asema, jonka perusteella samassa tilanteessa olevat jäsenvaltioiden kansalaiset voivat saada EUT-sopimuksen asiallisella soveltamisalalla osakseen saman oikeudellisen kohtelun kansalaisuudestaan riippumatta, jollei tätä koskevista nimenomaisesti määrätyistä poikkeuksista muuta johdu. ( 9 )

37.

Koska SEUT 20 artiklassa määrätyn unionin kansalaisuuden tavoitteena ei ole laajentaa EUT-sopimuksen asiallista soveltamisalaa sisäisiin tilanteisiin, jotka eivät liity millään tavalla unionin oikeuteen, ( 10 ) on tunnistettava, onko tällaisia liittymäkohtia olemassa.

38.

Tässä kohdin jäsenvaltioiden hallitukset ovat tämän menettelyn yhteydessä toistaneet tämäntyyppisissä tapauksissa klassisen kannan, eli että pääasian oikeusriidan tosiseikkojen olisi liityttävä unionin oikeudessa säänneltyyn asiaan, jotta EUT-sopimuksen unionin kansalaisuutta koskevia sääntöjä voitaisiin soveltaa, ja ettei olisi riittävää, että kyseinen unionin kansalainen on käyttänyt liikkumisvapauttaan.

39.

On kuitenkin tärkeää painottaa sitä seikkaa, että vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että unionin oikeuden soveltamisalaan kuuluvien tilanteiden joukkoon sisältyvät EUT-sopimuksella taattujen perusvapauksien käyttöön liittyvät tilanteet, erityisesti tilanteet, jotka kuuluvat vapauteen liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella, sellaisena kuin se on vahvistettu SEUT 21 artiklassa. ( 11 ) Jäsenvaltioiden toimivaltaan kuuluvilla aloilla merkityksellisen liittymän unionin oikeuteen voi siten muodostaa se, että jäsenvaltion kansalainen käyttää oikeuttaan liikkua ja oleskella toisen jäsenvaltion alueella. ( 12 ) Sen sijaan silloin, kun unionin tuomioistuimen arvioitavana on tilanne, jossa yhtäältä kyseessä oleva ala kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan ja toisaalta unionin oikeuteen vetoava henkilö ei ole käyttänyt SEUT 21 artiklan mukaista oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, se toteaa, ettei sillä ole toimivaltaa ratkaista ennakkoratkaisupyyntöä, joka on saatettu sen käsiteltäväksi. ( 13 )

40.

On kuitenkin selvää, että Petruhhin, joka on pidätetty Latviassa, on käyttänyt SEUT 21 artiklan 1 kohdassa taattua vapauttaan liikkua ja oleskella toisessa jäsenvaltiossa.

41.

On myös täsmennettävä, että koska unionin oikeuden sääntöjä jäsenvaltion kansalaisten luovuttamisesta Venäjälle ei ole, ( 14 ) näillä valtioilla on toimivalta antaa tällaisia sääntöjä ja tehdä Venäjän federaation kanssa asiaa koskevia sopimuksia.

42.

Jäsenvaltioiden on kuitenkin käytettävä tätä toimivaltaa noudattaen unionin oikeutta ja erityisesti EUT-sopimuksen määräyksiä, jotka koskevat vapautta liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella, sellaisena kuin tämä vapaus on taattu kaikille unionin kansalaisille SEUT 21 artiklan 1 kohdassa. Kyse on sen vakiintuneen oikeuskäytännön soveltamisesta luovuttamisasioissa, jonka mukaan jäsenvaltioiden on toimivaltaansa käyttäessään noudatettava unionin oikeutta ja erityisesti EUT-sopimuksen määräyksiä, jotka koskevat jokaiselle kansalaiselle tunnustettua vapautta liikkua ja oleskella unionin alueella. ( 15 )

43.

Näin ollen silloin, kun tietyllä tilanteella on riittävä liittymä unionin oikeuteen, mikä on asianlaita sellaista unionin kansalaista koskevassa tapauksessa, joka on käyttänyt vapauttaan liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella, kyseisten jäsenvaltioiden on jopa jäsenvaltioiden toimivaltaan kuuluvilla aloilla perusteltava objektiivisilla syillä erilainen kohtelu kansalaistensa ja muiden jäsenvaltioiden kansalaisten välillä. ( 16 )

44.

Nyt on tutkittava, merkitseekö sääntö, jonka mukaan Latvian tasavalta ei luovuta omia kansalaisiaan, SEUT 18 artiklan ensimmäisen kohdan vastaista kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää.

45.

Petruhhin pidätettiin Latviassa ja määrättiin siellä tutkintavankeuteen 26.3.2015 saakka. Latvian tasavallan yleisen syyttäjän virasto vastaanotti 21.10.2014 Venäjän federaation yleisen syyttäjän esittämän luovuttamispyynnön. Näin ollen asiaan sovelletaan Latvian lainsäädännön säännöksiä sekä Latvian tasavallan ja Venäjän federaation välillä oikeusavusta ja oikeussuhteista siviili-, perhe- ja rikosoikeuden aloilla 3.2.1993 tehdystä sopimuksesta johtuvia määräyksiä.

46.

Esillä olevan asian yhteydessä sääntö, jonka mukaan Latvian kansalaisia ei voida luovuttaa Latviasta kolmanteen valtioon, sisältyy Latvian perustuslain 98 §:n kolmanteen virkkeeseen, Latvian rikosprosessilain 697 §:n 2 momentin 1 kohtaan sekä Latvian tasavallan ja Venäjän federaation välillä oikeusavusta ja oikeussuhteista siviili-, perhe- ja rikosoikeuden aloilla 3.2.1993 tehdyn sopimuksen 62 artiklan 1 kappaleen 1 kohtaan.

47.

Siltä osin kuin ainoastaan Latvian kansalaiset saavat tämän säännön nojalla suojaa luovuttamiselta, tästä on seurauksena erilainen kohtelu suhteessa muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka ovat Latvian alueella ja joihin kolmannen valtion esittämä luovuttamispyyntö kohdistuu.

48.

Koska Petruhhin on käyttänyt vapauttaan liikkua ja oleskella kyseisellä alueella, sellaisena kuin se on vahvistettu SEUT 21 artiklan 1 kohdassa, on tutkittava SEUT 18 artiklan ensimmäisen kohdan perusteella, onko sääntö, jonka mukaan Latvian tasavalta ei luovuta omia kansalaisiaan Venäjälle, yhteensoveltuva sen periaatteen kanssa, jossa kielletään kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä.

49.

Tältä osin on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan syrjintäkiellon periaate edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla ja että erilaisia tapauksia ei kohdella samalla tavalla. Tällainen kohtelu voi olla oikeutettu ainoastaan, jos se perustuu objektiivisiin ja kyseessä olevien henkilöiden kansalaisuudesta riippumattomiin syihin, jotka ovat oikeassa suhteessa kansallisessa oikeudessa hyväksyttävästi tavoiteltuun päämäärään. ( 17 )

50.

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa on siis verrattava sellaisten unionin kansalaisten tilannetta, jotka eivät ole Latvian kansalaisia ja jotka oleskelevat Latviassa, Latvian kansalaisten tilanteeseen.

51.

Se, että valtio ei luovuta omia kansalaisiaan, on perinteinen luovuttamista koskevan lainsäädännön periaate. Se perustuu valtioiden suvereniteettiin kansalaisiaan kohtaan, valtioita ja niiden kansalaisia sitoviin vastavuoroisiin velvoitteisiin ja siihen, että muiden valtioiden oikeusjärjestelmiin ei luoteta. Tämän periaatteen oikeuttamiseksi esitettyihin perusteluihin kuuluu siten esimerkiksi valtion velvollisuus suojella kansalaisiaan ulkomaisen rikosoikeusjärjestelmän, jonka oikeudenkäyntimenettelyä ja kieltä he eivät tunne tai osaa ja jossa heidän on vaikea puolustautua, soveltamiselta. ( 18 )

52.

Unionin oikeuden ja sen edellyttämän yhdenvertaisen kohtelun perusteella tarkasteltuina periaatteen, jonka mukaan kansalaisia ei luovuteta, perusteet näyttävät suhteellisen horjuvilta. Tämä koskee suojeluvelvollisuutta, joka jäsenvaltiolla pitäisi olla kansalaistensa suhteen. En ymmärrä, miksi tällaisen velvollisuuden ei pitäisi ulottua muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin. SEUT 20 artiklan 2 kohdan c alakohta puhuu sitä paitsi tämän puolesta siltä osin kuin siinä määrätään, että unionin kansalaisella on ”ollessaan sellaisen kolmannen maan alueella, jossa jäsenvaltiolla, jonka kansalainen hän on, ei ole edustusta, oikeus saada minkä tahansa jäsenvaltion diplomaatti- ja konsuliviranomaisilta suojelua samoin edellytyksin kuin tämän valtion kansalaisilla”.

53.

Tämä koskee myös argumenttia, jonka mukaan kansalaisten luovuttamatta jättämistä koskeva periaate perustuisi valtioiden epäluottamukseen ulkomaisia oikeusjärjestelmiä kohtaan. Tältä osin on voitu perustellusti huomata, että ”tämä epäluottamus muodostaa epäilemättä yhden olennaisista perusteista sen tavan kehittämiselle, jolla luovuttaminen suoritetaan – ja erityisesti, jolla siitä kieltäydytään – nykyisin. Mutta vaikka sillä voidaan perustella se, että valtio ei vastaa myötämielisesti luovuttamispyyntöön, se tuskin selittää, miksi kieltävä vastaus annettaisiin vain kansalaista koskevaan luovuttamispyyntöön hänen kansalaisuutensa perusteella. Jos epäluottamus oikeuttaa luovuttamisesta kieltäytymisen, se oikeuttaa sen kaikkien, ei pelkästään kansalaisten suhteen”. ( 19 )

54.

Vaikka sen säännön perusteet, jonka mukaan valtio ei luovuta omia kansalaisiaan, ovat siis epäilyttäviä silloin, kun niitä arvioidaan kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kiellon periaatteeseen nähden, mielestäni on kuitenkin olemassa objektiivinen peruste erottaa toisistaan tilanteet, joissa yhtäältä ovat sen jäsenvaltion kansalaiset, jolta luovuttamista pyydetään, ja toisaalta muiden jäsenvaltioiden kansalaiset kolmannen valtion esittämän luovuttamispyynnön suhteen.

55.

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen oikeusriidan yhteydessä on nimittäin syytä vertailla sellaisten unionin kansalaisten tilannetta, jotka eivät ole Latvian kansalaisia ja jotka oleskelevat Latviassa, Latvian kansalaisten tilanteeseen suhteessa tavoitteeseen, jonka useat jäsenvaltiot sekä Euroopan komissio ovat tuoneet esiin tämän menettelyn yhteydessä, eli tavoitteeseen, jolla pyritään estämään se, että rikoksen tekemisestä epäillyt henkilöt jäisivät rankaisematta. Tällainen tavoite on varmasti luonteeltaan hyväksyttävä unionin oikeudessa. ( 20 )

56.

Huomautan tältä osin, että henkilön luovuttaminen on menettely, jolla mahdollistetaan rikoksesta syytteeseen asettaminen tai rangaistuksen täytäntöönpano. Toisin sanoen kyse on menettelystä, jolla pyritään olennaisesti torjumaan sellaisen henkilön jääminen rankaisematta, joka on muualla kuin sillä alueella, jossa rikos on tehty. ( 21 )

57.

Tällaiseen tavoitteeseen nähden kahden edellä mainitun unionin kansalaisten ryhmän voitaisiin katsoa olevan toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa ainoastaan, jos molemmat voitaisiin asettaa Latviassa syytteeseen kolmannessa valtiossa tehdyistä rikoksista.

58.

Toisin sanoen niiden tilanteiden rinnastettavuuden tarkastelu, joissa sen jäsenvaltion, jolta luovuttamista pyydetään, kansalaiset ovat ja joissa muiden jäsenvaltioiden kansalaiset ovat, sisältää sen tutkimisen, voitaisiinko aut dedere aut judicare (luovuttaa tai nostaa syyte) -periaatteen mukaisesti sellaisia unionin kansalaisia vastaan, joita ei luovutettaisi kolmanteen maahan, nostaa syyte kyseisessä kolmannessa valtiossa tehdyistä rikoksista siinä jäsenvaltiossa, jolta luovuttamista pyydetään. Kyse on siis sen tutkimisesta, noudatetaanko käsiteltävässä asiassa luovuttamista koskevaa perinteistä kansainvälisen oikeuden periaatetta, jonka mukaan valtion, jolta luovuttamista pyydetään ja joka kieltäytyy luovuttamasta kansalaisiaan, on kyettävä asettamaan viimeksi mainitut syytteeseen.

59.

Hugo Grotius määritteli aut dedere aut punire (luovuttaa tai rangaista) -periaatteen seuraavasti: ”Silloin kun valtiolta sitä pyydetään, sen on joko rangaistava syyllistä tämän ansaitsemalla tavalla tai luovutettava hänet pyynnön esittäneelle valtiolle”. ( 22 ) Ilmaisu ”rangaista” on sittemmin korvattu ilmaisulla ”nostaa syyte” toisena vaihtoehtona luovuttamiselle, jotta otettaisiin huomioon rikoksen tekemisestä epäiltyjen henkilöiden hyväksi tehtävä syyttömyysolettama.

60.

Aut dedere aut judicare -periaate on ilmaistu lukuisissa kahden- ja monenvälisissä rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevissa yleissopimuksissa. ( 23 ) Velvollisuus luovuttaa tai asettaa syytteeseen henkilö saa ilmaisunsa esimerkiksi rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan Pariisissa 13.12.1957 allekirjoitetun eurooppalaisen yleissopimuksen 6 artiklassa. Tämän yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen a kohdassa määrätään siten, että ”sopimuspuolella on oikeus kieltäytyä luovuttamasta omia kansalaisiaan”. Kyseisen yleissopimuksen 6 artiklan 2 kappaleessa täydennetään tätä määräystä siltä osin kuin siinä määrätään, että ”mikäli se osapuoli, jolle luovuttamispyyntö on esitetty, ei luovuta omia kansalaisiaan, sen on pyynnön esittäneen osapuolen pyynnöstä alistettava asia omille asianomaisille viranomaisilleen syytteen nostamista varten, mikäli siihen katsotaan olevan aihetta”.

61.

Kuten Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 2014 loppuraportissa, jonka otsikko on ”Velvollisuus luovuttaa tai nostaa syyte (aut dedere aut judicare)”, todetaan, nämä yleissopimukset perustuvat sopimusvaltioiden keskinäiseen yleiseen sitoumukseen luovuttaa henkilö, jota vastaan pyynnön esittäneen valtion toimivaltaiset viranomaiset ovat nostaneet syytteen tai jota etsitään tuomion tai turvaamistoimen täytäntöönpanoa varten. Tästä luovuttamisvelvollisuudesta on kuitenkin joitakin poikkeuksia varsinkin silloin, kun yksilö, jonka luovuttamista pyydetään, on sen valtion kansalainen, jolle pyyntö on esitetty. Kyseisissä yleissopimuksissa asetetaan sille valtiolle, jolle luovuttamispyyntö on esitetty, rankaisematta jäämisen välttämiseksi toinen vaihtoehto eli velvollisuus nostaa rikoksen tekijää vastaan syyte, jos valtio kieltäytyy luovuttamasta tätä. ( 24 )

62.

Näin ollen, jos valtio, jolta luovuttamista pyydetään, ei hyväksy luovuttamispyyntöä, sen on luovuttamista tai syytteen nostamista koskevan velvollisuuden nojalla nostettava syyte ( 25 ) epäiltyä vastaan valtioiden välisen kansainvälisen yhteistyön tehokkuuden varmistamiseksi ja sen välttämiseksi, ettei tämä jää rankaisematta.

63.

Esillä olevan asian yhteydessä nimenomaan viimeksi mainittuun seikkaan nähden Latvian kansalaiset ja muiden jäsenvaltioiden kansalaiset eivät ole toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa.

64.

Sellaisen henkilön, jota luovuttamispyyntö koskee, rankaisematta jäämisen riski voi olla olemassa, jos jäsenvaltio, jolle luovuttamispyyntö esitetään, ei ole säätänyt sisäisessä lainsäädännössään tuomioistuinten toimivallasta, jonka perusteella se voi tuomita toisen jäsenvaltion kansalaisen, jonka epäillään tehneen rikoksen kolmannen valtion alueella.

65.

Korostan tältä osin komission tapaan, että Latvian rikoslain 4 §:n 1 momentin nojalla ”Latvian kansalaisten ja muiden latvialaisten kuin sen kansalaisten ( 26 ) sekä ulkomaalaisten, joilla on pysyvä oleskelulupa Latviassa, on katsottava olevan Latvian alueella vastuussa tämän lain nojalla toisen valtion alueella tai maan alueen ulkopuolella tehdystä teosta riippumatta siitä, pidetäänkö tätä tekoa rikoksena ja onko se rangaistava paikassa, jossa se on tehty”.

66.

Tästä säännöksestä seuraa, että Latvian kansalaisia, jotka ovat tehneet rikoksen kolmannessa valtiossa, vastaan voidaan nostaa syyte Latviassa. Näin on myös asianlaita silloin, kun kyse on ulkomaalaisista, joilla on pysyvä oleskelulupa Latvian alueella.

67.

Sitä vastoin sellaisten ulkomaalaisten osalta, joilla ei ole tällaista oleskelulupaa, Latvian rikostuomioistuinten toimivallan käyttö toisen valtion alueella tehtyjen rikosten suhteen on rajoitettu Latvian rikoslain 4 §:n 3 momentin nojalla ”vakaviin tai erittäin vakaviin rikoksiin, jotka kohdistuvat Latvian tasavallan tai sen asukkaiden etuihin”.

68.

Kyseisistä Latvian rikoslain säännöksistä näyttää siis seuraavan, että muun jäsenvaltion kuin Latvian tasavallan kansalaista, kuten Petruhhinia, jonka osalta on selvää, ettei hänellä ole pysyvää oleskelulupaa Latvian alueella, ei voi syyttää Latviassa rikoksesta, jonka hänen epäillään tehneen Venäjällä. Tästä seuraa, että siihen tavoitteeseen nähden, joka koskee kolmannessa valtiossa tehdystä rikoksesta epäiltyjen henkilöiden rankaisematta jäämisen estämistä, kyseinen kansalainen ei ole Latvian kansalaisten tilanteeseen rinnastettavassa tilanteessa.

69.

Näin ollen erilainen kohtelu sellaisten unionin kansalaisten, jotka eivät ole Latvian kansalaisia ja jotka oleskelevat Latviassa, ja Latvian kansalaisten välillä ei muodosta SEUT 18 artiklan ensimmäisessä kohdassa kiellettyä syrjintää siltä osin kuin se on oikeutettua tavoitteen vuoksi, joka koskee sen estämistä, että kolmannessa valtiossa tehdystä rikoksesta epäillyt henkilöt jäävät rankaisematta.

70.

Näin ollen pääasiassa kyseessä olevien kaltaisissa olosuhteissa SEUT 18 artiklan ensimmäistä kohtaa ja SEUT 21 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että ne eivät edellytä, että sellaiseen jäsenvaltion kansalaiseen, joka on toisen jäsenvaltion alueella ja johon kohdistuu kolmannen valtion esittämä luovuttamispyyntö, sovelletaan samaa sääntöä kuin sitä, jolla suojellaan tämän toisen jäsenvaltion kansalaisia luovuttamiselta.

71.

Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta toteamaan yhtäältä, onko jäsenvaltion, joka päättää luovuttaa unionin kansalaisen kolmanteen valtioon, tarkistettava, että perusoikeuskirjan 19 artiklan 2 kohdassa määrätyt takeet täyttyvät, ja toisaalta, mistä tämän tarkistamisen on muodostuttava.

72.

Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevista asiakirjoista ilmenee, että tämän kysymyksen taustalla näyttävät olevan Petruhhinin väitteet, joiden mukaan häntä voisi uhata kidutus, jos hänet luovutettaisiin Venäjälle.

73.

Perusoikeuskirjan 19 artiklan 2 kohdan mukaan ”ketään ei saa palauttaa, karkottaa tai luovuttaa sellaiseen maahan, jossa häntä vakavasti uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu epäinhimillinen tai halventava rangaistus tai kohtelu”.

74.

Perusoikeuskirjan selityksissä ( 27 ) mainitaan, että kyseisessä määräyksessä ”otetaan huomioon [Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen ( 28 )] 3 artiklaa koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö”. ( 29 )

75.

Koska sellaisen jäsenvaltion kansalaisen tilanne, joka on käyttänyt vapauttaan liikkua ja oleskella toisen jäsenvaltion alueella, kuten on asianlaita Petruhhinin tapauksessa, kuuluu – kuten olemme havainneet edellä – unionin oikeuden soveltamisalaan, olen sitä mieltä, että perusoikeuskirjan 19 artiklan 2 kohtaa voidaan soveltaa tällaiseen tilanteeseen.

76.

Näin ollen jäsenvaltion tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi saatetaan toisen jäsenvaltion sellaisen kansalaisen luovuttamista koskeva pyyntö, joka on käyttänyt SEUT 21 artiklan 1 kohdassa vahvistettuja oikeuksia, on tarkistettava, että perusoikeuskirjan 19 artiklan 2 kohdassa määrätyt takeet täyttyvät.

77.

Mitä tulee kysymykseen siitä, mistä tämän tarkistamisen on muodostuttava, on syytä perusoikeuskirjan 19 artiklan 2 kohtaan liittyvien selitysten mukaisesti viitata Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklaa koskevaan oikeuskäytäntöön.

78.

Kyseisen tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että suojelu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa kielletyltä kohtelulta on ehdotonta ja että näin ollen se, että sopimusvaltio karkottaa henkilön alueeltaan, voi aiheuttaa ongelman tähän määräykseen nähden ja kyseessä oleva valtio voi joutua vastuuseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen nojalla, jos on painavia perusteita uskoa, että asianomaisella – jos hänet karkotetaan kohdemaahan – on todellinen riski joutua siellä kyseisen määräyksen vastaisen kohtelun kohteeksi. ( 30 ) Tässä tapauksessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artikla ”sisältää velvoitteen olla karkottamatta kyseessä olevaa henkilöä tähän maahan, vaikka se onkin kolmas maa”. ( 31 ) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin täsmentää, että se ”ei tee eroa maasta poistamisen oikeudellisen perustan mukaan; olipa kyseessä karkottaminen tai luovuttaminen, tuomioistuin käyttää samaa päättelyä”. ( 32 )

79.

Silloin kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tutkii kysymystä siitä, altistuisiko kantaja todelliselle vaaralle tulla kaltoin kohdelluksi kohteena olevassa kolmannessa valtiossa, se arvioi ”yhtäältä maan yleistä ihmisoikeustilannetta ja toisaalta kantajan tapaukselle ominaisia seikkoja. Jos vastaanottava valtio on antanut vakuutuksen, se muodostaa olennaisen lisätekijän, jonka tuomioistuin ottaa huomioon”. ( 33 ) Kohdemaan yleisen tilanteen lisäksi on siis yksilöitävä todellinen vaara altistua Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa kielletylle kohtelulle.

80.

Sen määrittämiseksi, onko painavia perusteita uskoa sellaisen kohtelun todelliseen vaaraan, joka on yhteensoveltumatonta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan kanssa, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin nojautuu kaikkiin tietoihin, jotka sille toimitetaan tai jotka se tarvittaessa hankkii viran puolesta. ( 34 ) Mitä jonkin maan yleiseen tilanteeseen tulee, se on usein pitänyt tärkeänä tietoja, jotka sisältyvät ihmisoikeuksia puolustavien riippumattomien kansainvälisten järjestöjen, kuten Amnesty Internationalin, tai hallituslähteiden viimeaikaisiin raportteihin. ( 35 )

81.

Tämän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kuvauksen lisäksi ja sen mukaisesti on myös otettava huomioon se, mitä unionin tuomioistuin on äskettäin katsonut tuomiossaan 5.4.2016, Aranyosi ja Căldăraru (C‑404/15 ja C‑659/15 PPU, EU:C:2016:198) puitepäätöksen 2002/584, sellaisena kuin se on muutettuna puitepäätöksellä 2009/299, soveltamisen yhteydessä.

82.

Unionin tuomioistuin on nimittäin katsonut kyseisessä tuomiossa erityisesti perusoikeuskirjan 4 artiklan suhteen, että ”varmistaakseen [tämän artiklan] noudattamisen eurooppalaisen pidätysmääräyksen kohteena olevaa henkilöä koskevassa yksittäistapauksessa täytäntöönpanosta vastaavan oikeusviranomaisen, joka saa tällaisia [joko rakenteellisia tai yleisiä taikka tiettyjä ihmisryhmiä koskevia] puutteita osoittavia objektiivisia, luotettavia, tarkkoja ja asianmukaisesti päivitettyjä tietoja, on – – tarkastettava, onko käsiteltävän asian olosuhteissa painavia perusteita uskoa, että henkilön luovuttaminen pidätysmääräyksen antaneeseen jäsenvaltioon altistaisi hänet tässä jäsenvaltiossa todelliselle vaaralle joutua [kyseisessä] artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi”. ( 36 )

83.

Unionin tuomioistuimen näin määrittelemää metodologiaa voidaan mielestäni soveltaa tilanteeseen, jossa kolmannen valtion esittämän unionin kansalaista koskevan luovuttamispyynnön johdosta sen jäsenvaltion oikeusviranomainen, jolta luovuttamista pyydetään, tarkistaa, täyttyvätkö perusoikeuskirjan 19 artiklan 2 kohdassa määrätyt takeet.

84.

Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen perusteella ehdotan, että Augstākā tiesan (Latvian ylin tuomioistuin) esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin vastataan seuraavasti:

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa SEUT 18 artiklan ensimmäistä kohtaa ja SEUT 21 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että niissä ei edellytetä, että sellaiseen jäsenvaltion kansalaiseen, joka on toisen jäsenvaltion alueella ja joka on kolmannen valtion esittämän luovuttamispyynnön kohteena, sovelletaan samaa sääntöä kuin sitä, jolla suojellaan tämän toisen jäsenvaltion kansalaisia luovuttamiselta.

Varmistaakseen Euroopan unionin perusoikeuskirjan 19 artiklan 2 kohdan noudattamisen luovuttamispyynnön kohteena olevaa unionin kansalaista koskevassa yksittäistapauksessa, sen jäsenvaltion oikeusviranomaisen, jolle luovuttamispyyntö on esitetty ja joka saa rakenteellisia tai yleisiä taikka tiettyjä ihmisryhmiä koskevia puutteita osoittavia objektiivisia, luotettavia, tarkkoja ja asianmukaisesti päivitettyjä tietoja, on tarkastettava, onko käsiteltävän asian olosuhteissa painavia perusteita uskoa, että kyseinen unionin kansalainen altistuu luovuttamispyynnön esittäneeseen kolmanteen valtioon luovuttamisensa johdosta kyseisessä valtiossa todelliselle vaaralle joutua tässä artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi.