1. 

Ennakkoratkaisumenettely on ollut toiminnassa jo yli puoli vuosisataa, mutta yhä se aiheuttaa päänvaivaa. Kuten nyt käsiteltävistä asioista käy ilmi, tähän menettelyyn liittyvät kysymykset tulevat usein esiin unionin oikeuden aineellista kysymystä sivuavina seikkoina.

2. 

Nyt käsiteltävissä yhdistetyissä asioissa, jotka koskevat asetuksen (ETY) N:o 1408/71 tulkintaa, ( 2 ) aineellinen kysymys on pääasiallisesti sama: sovelletaanko pääasiassa Reinin laivureita koskevia sopimuksia ( 3 )unionin oikeuden nojalla vai siitä riippumatta? Tämä kysymys on tullut esiin siksi, että Alankomaiden viranomaiset kieltäytyivät tunnustamasta tiettyjä Luxemburgin viranomaisten asetuksen N:o 1408/71 nojalla väitetysti virheellisesti myöntämiä sosiaaliturvaan liittyviä todistuksia (E 101 -todistuksia). Ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten välillä vallitsee erimielisyys siitä, olisivatko Alankomaiden viranomaiset voineet tehdä näin.

3. 

Gerechtshof te ’s-Hertogenbosch päätti pyytää unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua tässä asiassa. Tämän päätöksen johdosta Hoge Raad päätti tehdä samoin. Hoge Raad on kuitenkin yrittänyt lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla tiedustellessaan unionin tuomioistuimelta SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan mukaisten velvoitteidensa ulottuvuutta. Se haluaa konkreettisesti tietää, estääkö se, että sen tuomiopiirissä sijaitseva alemman asteen tuomioistuin on eri mieltä sen kanssa, sitä katsomasta, että sen käsiteltävänä olevassa asiassa esitettyyn kysymykseen annettava vastaus on niin ilmeinen, ettei asiassa ole mitään perusteltua epäilystä. Unionin tuomioistuinta pyydetään näin ollen jälleen kerran selventämään kuuluisaa acte clair -oppiaan.

4. 

Asiakysymysten osalta katson jäljempänä esitetyistä syistä, etteivät virheellisesti myönnetyt E 101 -todistukset ole sitovia Reinin laivureita koskevien sopimusten soveltamisalaan kuuluvassa tilanteessa. Menettelykysymysten osalta saman jäsenvaltion ylimmän oikeusasteen ja alemman oikeusasteen tuomioistuimen välillä olevan erimielisyyden ei mielestäni pitäisi olla esteenä acte clair -opin soveltamiselle.

5.

Asetuksen N:o 1408/71 6 artiklassa (”Tämän asetuksen korvaamat sosiaaliturvasopimukset”) säädetään seuraavaa:

”Jollei 7, 8 artiklan ja 46 artiklan 4 kohdan säännöksistä muuta johdu, tällä asetuksella korvataan sen soveltamisalaan kuuluvien henkilöiden ja asioiden osalta kaikkien sosiaaliturvasopimusten määräykset, jotka sitovat:

6.

Sen estämättä, mitä asetuksen N:o 1408/71 6 artiklassa säädetään, sovelletaan kuitenkin edelleen Reinin laivurien sosiaaliturvaa koskevien 27.7.1950 ja 30.11.1979 tehtyjen sopimusten määräyksiä tämän asetuksen 7 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti (”Kansainväliset määräykset, joihin tämä asetus ei vaikuta”).

7.

X ja T.A. van Dijk, jotka olivat Alankomaissa asuvia Alankomaiden kansalaisia, työskentelivät – ensiksi mainittu vuonna 2006 ja toiseksi mainittu osan vuodesta 2007 – vesialuksilla, jotka liikennöivät kaupallisesti Reinjoella (mutta eivät ainoastaan tällä joella).

8.

Asiassa C-72/14, joka koskee X:ää, alus oli rekisteröity Alankomaissa Reinin navigaatioon kuuluvaksi alukseksi ja sen omistaja oli Alankomaihin sijoittautunut yhtiö. Rekisteröinnissä kohta ”Liikenteenharjoittaja” oli alun perin jätetty tyhjäksi. Luxemburgilaiset viranomaiset antoivat vuonna 2006 liikenteenharjoittamista koskevan todistuksen (certificat d’exploitation) X:n työnantajalle AAAA:lle, joka oli Luxemburgiin sijoittautunut yhtiö. Vuonna 2007 tämä yhtiö merkittiin aluksen liikenteenharjoittajaksi Alankomaissa tehdyn rekisteröinnin mukaisesti. ( 4 )

9.

Van Dijk työskenteli 1.1.–30.6.2007 Luxemburgiin sijoittautuneen varustamon palveluksessa.

10.

Molemmissa tapauksissa toimivaltainen luxemburgilainen viranomainen antoi E 101 -todistuksen, jonka mukaan X ja van Dijk kuuluivat Luxemburgin sosiaaliturvalainsäädännön piiriin. Alankomaiden viranomaiset, jotka katsoivat, että X ja van Dijk kuuluivat sen sijaan Alankomaiden sosiaaliturvan piiriin ja olivat velvollisia maksamaan sosiaaliturvamaksuja Alankomaihin, eivät kuitenkaan tunnustaneet näitä todistuksia, koska miehet olivat oletettavasti Reinin laivureita. Alankomaiden viranomaiset tekivät molempien miesten osalta verotuspäätökset, jotka nämä myöhemmin riitauttivat.

11.

Asiassa C-72/14 X nosti kanteen Rechtbank Bredassa, minkä jälkeen hän valitti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomiosta Gerechtshof te ’s-Hertogenboschiin. Tämä tuomioistuin oli epätietoinen asetuksen N:o 1408/71 tulkinnasta ja päätti 7.2.2014 lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

12.

Asiassa C-197/14 van Dijk nosti alun perin kanteen Rechtbank te ’s-Gravenhagessa, minkä jälkeen hän valitti Gerechtshof te ’s-Gravenhageen. Hän teki Hoge Raadiin kassaatiovalituksen Gerechtshofin tuomiosta, joka oli myös Staatssecretaris van Financiënin (valtiovarainministeriön valtiosihteeri) tekemän vastavalituksen kohteena. Asiassa C-72/14 tehdyn ennakkoratkaisupyynnön johdosta Hoge Raad päätti 28.3.2014 lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

13.

Kirjallisia huomautuksia asiassa C-72/14 ovat esittäneet X, Alankomaiden ja Tšekin hallitukset sekä komissio. Asiassa C-197/14 kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet van Dijk, Alankomaiden, Kreikan ja Saksan hallitukset sekä komissio.

14.

Asiat C-72/14 ja C-197/14 yhdistettiin 24.2.2014. Samana päivänä unionin tuomioistuin päätti työjärjestyksen 76 artiklan 2 kohdan nojalla olla pitämättä suullista käsittelyä.

15.

Käsiteltävät asiat koskevat kahta täysin erillistä aihepiiriä. Jaan arviointini näin ollen kahteen osaan. Tarkastelen ensiksi vastavuoroista tunnustamista ja E 101 -todistusten sitovuutta koskevia aineellisia kysymyksiä. Vasta tämän jälkeen tarkastelen Hoge Raadin ensimmäistä kysymystä, joka koskee acte clair -opin ulottuvuutta.

16.

Myönnän, että Hoge Raad on esittänyt toisen kysymyksensä, joka koskee E 101 -todistusten vastavuoroista tunnustamista, ainoastaan siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin vastaa sen ensimmäiseen kysymykseen, että Hoge Raadilla on velvollisuus esittää ennakkoratkaisupyyntö unionin tuomioistuimelle SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan nojalla. Jos kuitenkin ainoastaan Hoge Raadin ensimmäiseen kysymykseen vastataan, tämä ei auta Gerechtshof te ’s-Hertogenboschia sen käsiteltävänä olevan asian ratkaisemisessa, ja tämä tuomioistuin voi vapaasti esittää ennakkoratkaisukysymyksen huolimatta ylemmän oikeusasteen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä. ( 5 ) Katson näin ollen, että sosiaaliturvaa koskevaan aineelliseen kysymykseen on joka tapauksessa tarpeen vastata.

17.

Ensimmäisellä ja toisella asiassa C-72/14 esitetyllä kysymyksellä ja toisella asiassa C-197/14 esitetyllä kysymyksellä – joita käsittelen yhdessä – ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet tiedustelevat pääasiallisesti, että jos yhden jäsenvaltion viranomaiset ovat myöntäneet vakuutetulle virheellisesti E 101 -todistuksen, jonka mukaan tämän jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädäntöä sovelletaan kyseiseen henkilöön, ovatko toisen jäsenvaltion viranomaiset velvollisia tunnustamaan tämän todistuksen, vaikka tähän vakuutettuun sovellettava sosiaaliturvalainsäädäntö on yhteensovitettu asetuksen N:o 1408/71 7 artiklassa mainitulla kansainvälisen oikeuden instrumentilla, tässä tapauksessa Reinin laivureita koskevilla sopimuksilla. Asiassa C-72/14 esitetyssä toisessa kysymyksessä viitataan siihen, että vastaus saattaa riippua siitä, onko E 101 -todistuksen virheellinen myöntäminen tapahtunut vahingossa vai tahallisesti.

18.

X ja van Dijk sekä Tšekin hallitus ja komissio katsovat, että jäsenvaltion tällaisissa olosuhteissa myöntämä E 101 -todistus sitoo toisen jäsenvaltion viranomaisia. Ainoastaan Alankomaiden hallitus on tästä eri mieltä (Kreikan ja Saksan hallitukset eivät ota kantaa tähän ensimmäiseen kysymykseen).

19.

Kuten olen edellä johdannossani huomauttanut, näyttää siltä, että tämän ensimmäisen sosiaaliturvaa koskevan kysymyksen ytimenä on se, ”yhteensovitetaanko” asetuksen N:o 1408/71 7 artiklan mukaisella poikkeuksella myös vakuutettuun sovellettava sosiaaliturvalainsäädäntö tiettyihin kansainvälisiin määräyksiin nähden. Erityisesti komission mielestä asia on näin. Tällä perusteella voidaan komission mukaan katsoa, että koska asia kuuluu asetuksen soveltamisalaan, sovelletaan myös vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta.

20.

En yhdy tähän näkemykseen.

21.

Se, onko E 101 -todistukset tunnustettava, riippuu selvästi siitä, oliko niiden myöntäminen ylipäänsä lainmukaista, mikä puolestaan riippuu asetuksen N:o 1408/71 sovellettavuudesta. Ennen tämän asian arviointia on kuitenkin tärkeää selventää, mitä unionin tuomioistuimelta ei ole tiedusteltu.

22.

Ensinnäkään unionin tuomioistuinta ei ole pyydetty lausumaan siitä, mitä sosiaaliturvalainsäädäntöä X:ään ja van Dijkiin on tosiasiallisesti sovellettava – eli ratkaisemaan kysymystä siitä, onko näihin henkilöihin sovellettava Luxemburgin vai Alankomaiden lainsäädäntöä. Tämä on järkevää, koska Reinin laivureita koskevat sopimukset (jos niitä sovelletaan) ja erityisesti niiden 11 artiklan 2 kohta eivät ole unionin toimielinten toimia, joita unionin tuomioistuin on toimivaltainen tulkitsemaan. ( 6 )

23.

Toiseksi tästä samasta syystä ja myös vakiintuneen oikeuskäytännön nojalla, jonka mukaan kansallisten tuomioistuinten tehtävänä on kaikkien merkityksellisten seikkojen toteaminen ja arviointi sekä oikeussääntöjen soveltaminen niihin, unionin tuomioistuin ei voi todeta, ovatko X ja van Dijk tosiasiallisesti Reinin laivureita. Sen vastauksen on näin ollen pelkästään perustuttava oletukseen, että he ovat laivureita – ellei kansallisten tuomioistuinten selvityksissä muuta ilmene. ( 7 )

24.

Tämä huomioon ottaen sosiaaliturvaa koskevaan aineelliseen kysymykseen on mielestäni vastattava asetuksen N:o 1408/71 6 ja 7 artiklan asianmukaisen tulkinnan mukaisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella.

25.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asetuksen N:o 1408/71 6 artiklalla korvataan sen henkilöllisellä ja asiallisella soveltamisalalla tietyin varauksin kaikki sosiaaliturvasopimukset, jotka sitovat kahta tai useampaa jäsenvaltiota (tai kahta tai useampaa jäsenvaltiota ja yhtä tai useampaa kolmatta valtiota jäsenvaltioiden välisen sisäisen tilanteen osalta). Tämä korvaaminen on luonteeltaan pakottavaa eikä siihen sallita poikkeuksia asetuksessa mainittuja tapauksia lukuun ottamatta. ( 8 )

26.

Asetuksen N:o 1408/71 7 artiklassa täsmennetään joitakin edellä mainituista poikkeuksista. Erityisesti 7 artiklan 2 kohdassa todetaan, että sen estämättä, mitä 6 artiklassa säädetään, ”sovelletaan edelleen” tiettyjä sopimuksia (joihin kuuluvat Reinin laivureita koskevat sopimukset). On huomattava, että unionin tuomioistuin on katsonut, että kun kansainvälisen sopimuksen määräys täyttää 7 artiklan vaatimukset, se on ”edelleen täysin sovellettavissa huolimatta asetuksen N:o 1408/71 antamisesta ja – – jää voimaan kaikkien sen soveltamisalaan kuuluvien tilanteiden osalta”. ( 9 )

27.

Unionin tuomioistuin ei ole aikaisemmin tulkinnut asetuksen N:o 1408/71 7 artiklan 2 kohdan a alakohtaa. Lisäksi asetuksen 7 artiklan 2 kohtaa ja erityisesti 6 artiklan ja 7 artiklan 2 kohdan c alakohdan yhteisvaikutusta ( 10 ) jäsenvaltioiden tekemiin kahdenvälisiin sopimuksiin ( 11 ) koskevassa oikeuskäytännössä ei ole pidetty tärkeänä sitä, että asetukseen N:o 1408/71 itseensä sisältyy ”lainvalintasääntöjä” – tämä asia ei vain ilmeisesti ole ollut kiistanalainen. Tässä yhteydessä kahdella tuomiolla voi kuitenkin olla merkitystä.

28.

Tuomiossa Grana-Novoa ( 12 ) yhteisöjen tuomioistuin totesi, että sosiaaliturvasopimukset, joissa sopimuspuolina ovat jäsenvaltio ja yksi tai useampi kolmas valtio, eivät kuulu asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalaan. Ei ole kuitenkaan perusteltua tehdä tuosta tuomiosta vastakkaispäätelmää, jonka mukaan ainakin kahden jäsenvaltion tekemät sopimukset (ja mahdollisesti yhden tai useamman kolmannen valtion tekemät sopimukset siltä osin kuin asia koskee jäsenvaltioiden välisiä suhteita) kuuluisivat aina asetuksen soveltamisalaan. Kyseisessä tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin nimittäin lisäsi nimenomaisesti, että asetukseen ”sisältyy nimenomaisesti tiettyjä varauksia, jotka koskevat asetuksen soveltamista kahden tai useamman jäsenvaltion välillä tehtyihin sopimuksiin”. ( 13 ) Sovellettaessa tällaista varausta minun on vaikea nähdä mitään eroa edellä mainittujen sopimustyyppien välillä.

29.

Lisäksi tuomiossa Callemeyn ( 14 ) oli kysymys erityistilanteesta, joka liittyi muun muassa asetuksen N:o 1408/71 7 artiklan 1 kohdan b alakohtaan. Tässä säännöksessä todetaan, että asetuksella ei vaikuteta velvoitteisiin, jotka syntyvät Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden 11.12.1953 tekemistä Euroopan väliaikaisista sosiaaliturvasopimuksista. Koska tässä monenvälisessä sopimuksessa itsessään sallittiin poikkeukset siltä osin kuin tämä oli edullisempaa edunsaajien kannalta, yhteisöjen tuomioistuin katsoi, ettei asetuksen N:o 1408/71 soveltaminen ole sen 7 artiklan 1 kohdan b alakohdan vastaista siltä osin kuin asia oli näin. ( 15 ) Näin ollen korkeintaan on niin, että asetusta sovellettiin Euroopan väliaikaisten sosiaaliturvasopimusten perusteella eikä toisinpäin.

30.

Komissio viittaa lisäksi tuomioon Torrekens ( 16 ) kantansa tueksi. Tässä tuomiossa yhteisöjen tuomistuin totesi, että asetusta N:o 1408/71 edeltänyttä asetusta N:o 3 ( 17 )”sovelletaan edelleen siltä osin kuin nämä sopimukset eivät ole esteenä sen soveltamiselle”. Komissio päättelee tästä, että unionin tuomioistuin on oletettavasti vahvistanut periaatteen, jonka mukaan asetuksen N:o 1408/71 sääntöjä sovelletaan yhdessä asiaa koskevien kansainvälisten sopimusten määräysten kanssa.

31.

Vaikka oletettaisiin, että yhteisöjen tuomioistuimen päätelmät tuomiossa Torrekens – joka koskee asetuksen N:o 3 samanlaista säännöstä – voitaisiin ulottaa koskemaan asetuksen N:o 1408/71 6 ja 7 artiklaa, epäilen kuitenkin sitä, että tällä voisi olla komission esittämiä seurauksia. Jos asetuksen N:o 1408/71 nojalla myönnetyssä E 101 -todistuksessa viitataan muuhun kuin Reinin laivureita koskevien sopimusten mukaan sovellettavaan lainsäädäntöön, nämä sopimukset olisivat varmasti esteenä asetuksen N:o 1408/71 soveltamiselle. Toisaalta en näe, miten asetuksen N:o 1408/71 tehokas vaikutus voisi vaarantua, jos jäsenvaltioilla on oikeus olla tunnustamatta E 101 -todistuksia, jotka on myönnetty tietyn sosiaaliturvasopimuksen sääntelemässä tilanteessa, johon tällä asetuksella ei ole vaikutuksia.

32.

En pidä myöskään vakuuttavana komission väitettä, jonka mukaan Reinin laivureita koskevia sopimuksia sovelletaan edelleen ainoastaan asetuksen N:o 1408/71 7 artiklan 2 kohdan a alakohdan nojalla. Vaikka tämä on epäilemättä muodollisesti katsoen totta, se johtaisi metaforaa käyttäen siihen, että mennään ovesta sisään mutta saman tien poistutaan ulos ikkunan kautta. Mielestäni tässä on kysymys lähinnä lainsäädäntötekniikasta eikä sillä tulisi olla ratkaisevaa painoarvoa.

33.

Tätä jälkimmäistä seikkaa on syytä havainnollistaa esimerkillä. Jos kuvitellaan, että lainvalintasopimuksessa, kuten sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyssä Rooman yleissopimuksessa, ( 18 ) määritetään rajatylittävässä kauppaoikeudellisessa menettelyssä sovellettava lainsäädäntö, tämä ei merkitse sitä, että sovellettavan kansallisen lainsäädännön määrittämisen jälkeen kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita sovellettaisiin edelleen käsiteltävänä olevan riita-asian aineelliseen ratkaisuun. Edelleen tämän esimerkin mukaisesti – tällä kertaa vain asetuksen N:o 593/2008 ( 19 )perusteella – tämän saman logiikan mukaan sen jälkeen, kun kansallinen lainsäädäntö on määritetty tämän asetuksen nojalla, tämä ei sellaisenaan johda unionin oikeuden yleisten periaatteiden soveltamiseen käsiteltävänä olevassa riita-asiassa. Näin ollen se, että lainvalintaan sovelletaan asetuksen säännöksiä, on tosiasiallisesti merkityksetöntä.

34.

Lopuksi vertailu asetuksen N:o 883/2004 ( 20 ) mukaiseen järjestelmään (vaikka tämä asetus ei ole ajallisesti sovellettavissa) näyttäisi tukevan ehdottamaani tulkintaa. Tämän asetuksen 8 artiklassa (”Tämän asetuksen suhde muihin yhteensovittamisvälineisiin”) yhdistettiin asetuksen N:o 1408/71 6 ja 7 artikla yhdellä merkittävällä muutoksella: asetuksen N:o 1408/71 7 artiklan 1 kohdassa ja 2 kohdan a ja b alakohdassa luetellut monenväliset sopimukset poistettiin. Tämän sijasta asetuksen N:o 883/2004 16 artiklan 1 kohdassa (”Poikkeukset 11–15 artiklaan”) todetaan, että kaksi jäsenvaltiota tai useampi jäsenvaltio, näiden jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset tai näiden viranomaisten nimeämät elimet voivat yhteisellä sopimuksella myöntää poikkeuksia 11–15 artiklasta tiettyjen henkilöiden tai henkilöryhmien eduksi. Kuten komissio toteaa huomautuksissaan, jäsenvaltiot, jotka ovat myös Reinin laivureita koskevien sopimusten sopimuspuolia, ovat tehneet tällaisen sopimuksen. ( 21 ) Tämän lainsäädäntökehityksen perusteella tästä lähtien Reinin laivureita koskevien sopimusten mukainen yhteensovittaminen saattaa hyvinkin kuulua asetuksen N:o 883/2004 II osaston soveltamisalaan (”Sovellettavan lainsäädännön määrittäminen”).

35.

Komissio väittää kuitenkin, että asetuksen N:o 883/2004 mukainen lopputulos olisi ollut sama kuin aikaisemmin asetuksen N:o 1408/71 perusteella. Vaikka voidaan perustellusti kysyä, pysytetäänkö asetuksella N:o 883/2004 vallitseva tilanne vai muutetaanko sillä aikaisempaa järjestelmää tältä osin, komissio nähdäkseni toteaa, että edellä mainitut jäsenvaltiot eivät aikaisemmin turvautuneet asetuksen N:o 1408/71 17 artiklaan, jonka sanamuoto on lähes identtinen asetuksen N:o 883/2004 16 artiklan sanamuodon kanssa. Jos näin ollen unionin tuomioistuin katsoo, että asetuksessa N:o 883/2004 käyttöön otetulla järjestelmällä ainoastaan vahvistetaan vallitseva tilanne, nyt käsiteltävät asiat on jäljempänä esitettävien perusteluiden mukaisesti ratkaistava samalla tavalla kuin tapaukset, jotka kuuluvat asetuksen N:o 1408/71 II osaston soveltamisalaan. ( 22 ) Tämä johtaisi tuomiosta FTS ( 23 ) johdettujen periaatteiden soveltamiseen, ja ennakkoratkaisukysymyksiin (sellaisina kuin ne ovat uudelleen muotoiltuina) olisi tässä tilanteessa vastattava myöntävästi.

36.

Olen kuitenkin ensisijaisesti sitä mieltä, että X ja van Dijk eivät kuulu asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalaan, olettaen, että he ovat Reinin laivureita.

37.

Asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalaa koskevan näkemykseni mukaisesti ehdotan, että ennakkoratkaisua pyytäneille tuomioistuimille vastataan, että luxemburgilaisten viranomaisten myöntämillä E 101 -todistuksilla, joiden nojalla Luxemburgin sosiaaliturvalainsääntöä sovelletaan X:ään ja van Dijkiin, ei ole oikeudellisia vaikutuksia.

38.

Unionin perustana on oikeusvaltioperiaate. Annetun toimivallan periaate, joka on osa Euroopan unionin perustuslaillista rakennetta, on äärimmäisen tärkeä. Kun unionin toimielimellä tai virastolla ei ole oikeudellista toimivaltaa, ”toimilla”, jotka se toteuttaa tällä alalla, ei ole sitovia vaikutuksia. Sama pätee silloin, kun jäsenvaltioiden viranomaiset ovat vastuussa unionin politiikan toteuttamisesta käytännössä ja kun niiden toteuttamat toimet perustuvat unionin sääntöihin. Asia on näin nyt käsiteltävissä asioissa, koska Luxemburgin toimivaltaiset viranomaiset ovat myöntäneet kyseiset todistukset asetuksen N:o 1408/71 ja asetuksen N:o 574/72 ( 24 ) nojalla sovellettavan sosiaaliturvalainsäädännön määrittämiseksi.

39.

Samasta syystä ja vastauksena asiassa C-72/14 esitettyyn toiseen kysymykseen, sillä, myönsikö viranomainen E 101 -todistuksen mukavuussyistä vai muista syistä, ei ole mielestäni merkitystä.

40.

Olen näin ollen samaa mieltä Alankomaiden hallituksen kanssa siitä, että E 101 -todistukset, jotka on myönnetty nyt käsiteltävien asioiden olosuhteissa, eivät ole sitovia. Tuomio FTS, ( 25 ) jossa oli myös kysymys siitä, että jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen kieltäytyi tunnustamasta toisen jäsenvaltion viranomaisten myöntämää E 101 -todistusta, ei muuta tätä. Kyseisessä asiassa erimielisyys rajoittui siihen, missä asetuksen N:o 1408/71 II osaston säännöksessä asianmukaisesti määritettiin sovellettava sosiaaliturvalainsäädäntö kyseisten työntekijöiden osalta – eli asetuksella toteutetun yhteensovittamisen soveltamisalan puitteissa.

41.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa asiassa C-72/14 esitettyyn ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen sekä asiassa C-197/14 esitettyyn toiseen kysymykseen, että silloin, kun yhden jäsenvaltion viranomaiset ovat myöntäneet vakuutetulle E 101 -todistuksen, jonka mukaan tämän jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädäntöä sovelletaan kyseiseen henkilöön, mutta sovellettava sosiaaliturvalainsäädäntö on yhteensovitettu Reinin laivureita koskevilla sopimuksilla – mikä ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten on selvitettävä – asetuksen N:o 1408/71 7 artiklan 2 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että toisen jäsenvaltion viranomaiset eivät ole velvollisia tunnustamaan tätä todistusta.

42.

Siltä varalta, ettei unionin tuomioistuin ole kanssani samaa mieltä asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalan osalta, on syytä esittää eräitä lisähuomautuksia.

43.

Vaikka asetuksen N:o 1408/71 6 ja 7 artiklaa on tulkittava siten, että Reinin laivureita koskevien sopimusten ensisijaisuus (tai sovellettavuus) perustuu asetukseen itseensä ja että myös asetusta on näin ollen sovellettava, voidaan kysyä, muuttaako tämä todellisuudessa mitään. Asetuksen 7 artiklassa säädetään, että Reinin laivureita koskevia sopimuksia edelleen sovelletaan. Tältä osin ei ole selvää, että tuomion FTS ( 26 ) mukainen E 101 -todistusten vastavuoroista tunnustamista koskeva periaate muuttaisi tilannetta.

44.

Ei tietenkään voida olettaa, että asetuksen N:o 1408/71 II osaston nojalla virheellisesti myönnetty todistus olisi tunnustettava automaattisesti asiassa, johon sovelletaan tämän asetuksen I osaston säännöksiä (”Yleisiä säännöksiä”). Tuomiota FTS seuranneessa oikeuskäytännössä tällaista tilannetta ei ole käsitelty. ( 27 ) Yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin selkeästi todennut, että asetuksen N:o 1408/71 II osaston säännöksiä sovelletaan muiden sovellettavien oikeussääntöjen puuttuessa. ( 28 ) E 101 -todistus, siltä osin kuin se on luo olettaman siitä, että sen sisältämät toteamukset ovat totta, sitoo kiistatta vastaanottavan jäsenvaltion toimivaltaista viranomaista. ( 29 ) Unionin tuomioistuin on kuitenkin myös todennut, että jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen antamaan todistukseen liittyvä olettama ei välttämättä ulotu asetuksen II osaston soveltamisalan ulkopuolelle kuuluviin asioihin (vaikka E 101 -todistusta ei yleensä edes käytetä tällaisiin tarkoituksiin). ( 30 )

45.

Nyt käsiteltävissä asioissa luxemburgilaiset toimivaltaiset viranomaiset ovat myöntäneet E 101 -todistukset, joiden mukaan X:ään ja van Dijkiin sovelletaan Luxemburgin sosiaaliturvalainsäädäntöä. Alankomaiden toimivaltaiset viranomaiset ovat asiasta eri mieltä. Komissio toteaa, että sen käytettävissä olevien tietojen mukaan Reinin laivureita koskevien sopimusten sopimuspuolet antavat käytännön syistä E 101 -todistuksia sovellettavan sosiaaliturvalainsäädännön määrittämiseksi, koska tätä tarkoitusta varten ei ole muuta lomaketta. ( 31 ) Koska unionin tuomioistuimen vastauksen täytyy kuitenkin perustua olettamaan, että molemmat miehet ovat Reinin laivureita – mitä komissio ei ole kiistänyt – eikä sillä ei ole toimivaltaa ratkaista sopimuspuolten välisiä kiistoja Reinin laivureita koskevien sopimusten oikeasta tulkinnasta (ks. edellä 22 ja 23 kohta), voidaan olettaa, ettei tässä menettelyssä voida soveltaa asetuksen N:o 1408/71 II osastoa. Näin ollen luxemburgilaisille todistuksille ei ole annettava enempää painoarvoa kuin muille jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten antamille todistuksille asetuksen II osaston soveltamisalan ulkopuolelle kuuluvissa asioissa. Mahdollisuus, että tällainen todistus on käytännön syistä saatettu antaa E 101 -todistuksen muodossa, ei saisi häivyttää tätä seikkaa.

46.

Pitäydyn näin ollen edellä 41 kohdassa ehdottamaani vastaukseen, jos unionin tuomioistuin katsoo asian kuuluvan asetuksen N:o 1408/71 soveltamisalaan.

47.

Asiassa 197/14 esitetty ensimmäinen kysymys tuo esille tärkeitä acte clair -oppiin liittyviä seikkoja. Ottaen huomioon tätä aihetta koskevan kirjallisuuden valtava määrä tämä oppi ei kaipaa tarkempaa esittelyä. Unionin tuomioistuinta on pyydetty tulkitsemaan tässä erityisesti vaatimusta, jonka mukaan ”kansallisen tuomioistuimen on oltava varma siitä, että asia olisi yhtä lailla ilmeinen muiden jäsenvaltioiden tuomioistuimille ja [unionin] tuomioistuimelle”. ( 32 ) Hoge Raad on pääasiallisesti tuonut esiin seuraavan kysymyksen: onko ylimmän oikeusasteen mahdotonta soveltaa acte clair -oppia, jos saman jäsenvaltion alemman asteen tuomioistuin on esittänyt saman tai samankaltaisen unionin oikeutta koskevan kysymyksen unionin tuomioistuimelle?

48.

Hoge Raad pelkää, että jos asiassa C-197/14 esitettyyn ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi, tämä merkitsisi sitä, että jäsenvaltion ylin oikeusaste, joka aikoo kumota alemman oikeusasteen tuomioistuimen tuomion sen vuoksi, että se tulkitsee unionin oikeutta eri tavalla kuin alemman asteen tuomioistuin, olisi jokaisessa tapauksessa velvollinen ensin tiedustelemaan unionin tuomioistuimen kantaa asiaan.

49.

Van Dijk esittää, että acte clair -opin vaatimukset eivät täyty pääasiassa. Kuitenkin hänen mielestään riittää, että ylin oikeusaste odottaa unionin tuomioistuimen vastausta alemman oikeusasteen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisupyyntöön. Kreikan hallitus ja komissio ovat pääasiallisesti samaa mieltä hänen kanssaan.

50.

Alankomaiden hallitus esittää, että pelkästään se, että jäsenvaltion tuomioistuin on pyytänyt selvennystä unionin tuomioistuimelta, ei automaattisesti merkitse sitä, että asiassa on oikeuskäytännössä tarkoitettuja ”perusteltuja epäilyksiä”. Saksan hallitus, joka on pääosin samaan mieltä, väittää lisäksi, että alemman oikeusasteen tuomioistuimen esittämän tulkinnan laatu on otettava huomioon ja ettei voida hyväksyä sitä, että alemman oikeusasteen tuomioistuimen omaksuma selvästi virheellinen kanta voisi lamaannuttaa acte clair -opin nojalla saavutetut menettelyyn liittyvät tehokkuusedut.

51.

Heti aluksi muistutan siitä, että SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan erityisenä tavoitteena on estää se, että jossakin jäsenvaltiossa syntyy kansallista oikeuskäytäntöä, joka on ristiriidassa unionin oikeuden sääntöjen kanssa. ( 33 ) Tämä ilmenee SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan sanamuodosta, jossa annetaan kansallisille ylimmän oikeusasteen tuomioistuimille varsin vähän liikkumavaraa.

52.

Kuitenkin tuomiossa Cilfit ym. ( 34 ) annettiin kansallisille ylimmän oikeusasteen tuomioistuimille – ylimpinä tuomioistuimina, jotka ovat vastuussa unionin oikeuden hajautetusta soveltamisesta ( 35 ) – mahdollisuus tietyissä tilanteissa ottaa vastuu unionin oikeuteen liittyvän ongelmakohdan ratkaisemisesta.

53.

Ensi näkemältä acte clair -oppiin liittyvät edellytykset eivät ole heikkohermoisia varten. Pääedellytystä, jonka mukaan ”se, miten [unionin] oikeutta on sovellettava, [on] niin ilmeistä, ettei se jätä tilaa vähäisellekään perustellulle epäilylle siitä, miten esille tullut kysymys olisi ratkaistava”, ei ole muotoiltu väljästi. Lisäksi tälle edellytykselle on asetettu kaksi lisäehtoa. Ensinnäkin kansallisen ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen ”on oltava varma siitä, että asia olisi yhtä ilmeinen muiden jäsenvaltioiden tuomioistuimille ja [unionin] tuomioistuimelle”. Toiseksi on otettava huomioon unionin oikeuden ominaispiirteet. ( 36 ) Tämän vuoksi eräs kirjoittaja totesi vähän acte clair -opin syntymisen jälkeen, että se oli ”poikkeuksellisen suppea”, ”taktinen veto” ja keino ”[unionin tuomioistuimen] valvonnan tehostamiseksi ja vahvistamiseksi”. ( 37 )

54.

Jopa unionin tuomioistuimessa on kuvailtu tuomiossa Cilfit ym. ( 38 ) käytettyä sanamuotoa ”epätarkaksi”. ( 39 ) Laajempaa arvostelua on kohdistettu myös itse ennakkoratkaisun pyytämistä koskevaan velvollisuuteen, joka on acte clair -opin kehyksenä ja jonka valossa tämä oppi on ymmärrettävä. Esimerkiksi julkisasiamies Jacobs ehdotti tunnetusti asiassa, jossa oli kysymys siitä, oliko tietyt naisten vaatteet luokiteltava tullausta varten pyjamiksi, tämän velvollisuuden olennaista uudistamista siten, että tuomioistuimet pidättäytyvät tästä menettelystä useammin. ( 40 ) Julkisasiamies Ruiz-Jarabo Colomer jopa vertasi velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua Sisyfoksen legendaan. ( 41 ) Sitä vastoin julkisasiamies Tizzano, vaikka hän myönsikin, että acte clair -opin kriteerit eivät ole täysin varmoja, esitti opin säilyttämistä sellaisenaan. ( 42 )

55.

Laajemmasta näkökulmasta katsoen monet epäilykset siitä, että on yleisesti hyväksytty velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua, on onneksi saatu kumottua ajan kuluessa. Jos edetään aikajärjestyksessä, yhteisöjen tuomioistuin selvensi jo kauan ennen tuomiota Cilfit ym. ( 43 ) nopeasti, että SEUT 267 artiklan kolmannella kohdalla oli rajansa. Tuomiossa Da Costa ym. yhteisöjen tuomioistuin katsoi viitatessaan tilanteisiin, jotka ovat ”asiallisesti samansisältöi[siä] kuin kysymys, josta yhteisöjen tuomioistuin on jo antanut ennakkoratkaisun vastaavassa tapauksessa”, että sen antama tulkintaratkaisu ”voi kuitenkin tehdä velvollisuuden [pyytää ennakkoratkaisua] merkityksettömäksi” ( 44 ) ja tunnusti näin ollen ennakkopäätöksen oikeudellisen merkityksen. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa tuomiota Cilfit ym. edeltävä ratkaisu, jossa tätä velvollisuutta on tulkittu järkevällä tavalla. ( 45 )

56.

Lisäksi kuten yleisesti tiedetään, kun julkisasiamies Capotorti muutamaa vuotta myöhemmin varoitti yhteisöjen tuomioistuinta heikentämästä velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua tunnustamalla acte clair -oppi unionin oikeuden puitteissa, ( 46 ) yhteisöjen tuomioistuin oli asiasta eri mieltä.

57.

Viimeinen tapaus ( 47 ) kertoo myös siitä, että velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisu on lievennetty – joidenkin mielestä heikennetty – hitaasti mutta varmasti ajan myötä. Tuomiossa Intermodal Transports yhteisöjen tuomioistuin vahvisti sen, että vaikka hallintoviranomaiset olisivat eri kannalla oikeasta lähestymistavasta ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa, tämä ei sulje pois mahdollisuutta nojautua acte clair -oppiin. ( 48 )

58.

Unionin tuomioistuin ei kuitenkaan ole ollut näin joustava silloin, kun kysymys on ollut unionin toimielinten toimien pätevyyden tutkimisesta. Huolimatta julkisasiamiehen esittämistä vahvoista näkemyksistä, yhteisöjen tuomioistuin katsoi tuomiossa Gaston Schul, että perusteita, joiden nojalla ylimmän oikeusasteen tuomioistuimella ei ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan nojalla, ei voida laajentaa koskemaan unionin toimien pätevyyttä koskevia kysymyksiä. ( 49 ) Asia oli näin, vaikka yhteisöjen tuomioistuin oli edeltävässä tapauksessa pitänyt tähän verrattavissa olevan unionin lainsäädännön analogisia säännöksiä pätemättöminä.

59.

Näiden seikkojen perusteella tarkastelen nyt Hoge Raadin unionin tuomioistuimelle esittämää kysymystä.

60.

Ottaen huomioon SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan velvollisuuden muuttuminen ajan kuluessa, kuten edellä on muistutettu, olisi mielestäni tässä vaiheessa asianmukaista, että unionin tuomioistuin selventäisi acte clair -oppia.

61.

Olen itse vahvasti sitä mieltä, että pelkästään se, että saman jäsenvaltion alemman oikeusasteen tuomioistuin on esittänyt ennakkoratkaisukysymyksen samassa tai samankaltaisessa asiassa unionin tuomioistuimelle, ei ole esteenä sille, että kansallinen ylimmän oikeusasteen tuomioistuin voi nojautua acte clair -oppiin. Kolme jäljempänä esitettävää perustetta selittävät, miksi asia on näin.

62.

Ensinnäkin rakenteellisesti katsottuna ajat ovat muuttuneet selvästi tuomion Cilfit ym. antamisesta. Vuonna 1982 Euroopan talousyhteisö muodostui kymmenestä jäsenvaltiosta ja sillä oli seitsemän virallista työkieltä. Vuonna 2015 Euroopan unioni on kuitenkin kehittyneempi unioni, joka muodostuu 28 oikeusjärjestelmästä, jolla on 24 virallista työkieltä ja paljon laajemmat toimivaltuudet ja jossa Lissabonin sopimuksella toteutetun selkeän innovaation mukaisesti korostetaan kansallisten (ylimpien) tuomioistuinten asemaa SEU 19 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Jos nojaudutaan oikeuskäytännön jäykkään tulkintaan, ”oikean” acte clair -tilanteen kohtaaminen olisi enintään yhtä todennäköistä kuin yksisarvisen tapaaminen.

63.

Toiseksi SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan valvontajärjestelmä on myös kehittynyt. Komissio on tunnustanut velvollisuuden valvoa sitä, miten kansalliset ylimmän oikeusasteen tuomioistuimet soveltavat acte clair -oppia. ( 50 ) Lisäksi tuomio Cilfit ym. annettiin lähes vuosikymmen ennen tuomiota Francovich ym. ( 51 ) Tuomio Köbler ( 52 ) annettiin runsaat 20 vuotta myöhemmin. Nykyään unionin tuomioistuimessa ( 53 ) – ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ( 54 ) – käsitellään säännöllisesti asioita, joissa SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan mukainen ennakkoratkaisupyyntö on väitetysti jätetty tekemättä.

64.

Kolmanneksi on yksinkertaisesti niin, että kansalliset ylimmän oikeusasteen tuomioistuimet eivät käytännössä jätä nojautumatta acte clair -oppiin (nimenomaisesti tai implisiittisesti) edes silloin, kun päätöksistä, joihin on haettu muutosta, ilmenee, että asiasta on erimielisyyttä, tai kun vähemmistö tuomioistuimen kokoonpanosta on asiasta eri mieltä. ( 55 ) Tämän perusteella ei mielestäni olisi järkevää, että unionin tuomioistuin seuraisi tähän oppiin liittyvien edellytysten täyttymistä suppeimman tulkinnan mukaisesti. Tämä olisi ristiriidassa todellisuuden ja yhteistyön hengen kanssa, joka on ominainen unionin tuomioistuimen ja kansallisten (ylimmän oikeusasteen) tuomioistuinten välisille suhteille.

65.

Palatakseni nyt käsiteltävään asiaan, unionin tuomioistuinta ei ole pyydetty selventämään epäilyksen käsitettä (tai edes perusteltujen epäilysten käsitettä) tai ilmeisyyden käsitettä. Asiassa C-197/14 esitetyn ennakkoratkaisupyynnön sisällöstä ilmenee, ettei Hoge Raadilla ole epäilyksiä lähestymistavasta sen käsiteltävänä olevassa asiassa. ( 56 ) Unionin tuomioistuinta pyydetään yksinkertaisesti selventämään sitä, merkitseekö se, että alemman oikeusasteen tuomioistuin on esittänyt epäilyksiä, tosiasiallisesti sitä, että myös ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen on tämän johdosta oltava asiasta epävarma. Alemman oikeusasteen tuomioistuimen esittämistä epäilyksistä seuraisi ainakin se, ettei ylimmän oikeusasteen tuomioistuin voisi enää ottaa vastuuta unionin oikeuden kysymyksen ratkaisemisesta itse.

66.

Kuten julkisasiamies Stix-Hackl on aikaisemmin todennut, oikean tulkinnan ilmeisyys ei yleensä kuitenkaan kyseenalaistu sen johdosta, että on selvästi olemassa kaksi selitystä. ( 57 )

67.

Ilmaisua ”kansallisen tuomioistuimen on oltava varma siitä, että asia olisi yhtä ilmeinen muiden jäsenvaltioiden tuomioistuimille ja [unionin] tuomioistuimelle” on ymmärtääkseni tulkittava samalla tavalla kuin muita yhteisöjen tuomioistuimen tuomiossa Cilfit ym. luettelemia soveltamisedellytyksiä (ks. edellä 53 kohta). Näin ollen tätä vaatimusta ei voida ymmärtää absoluuttisesti. Sen on pikemminkin ymmärrettävä tarkoittavan, että viimeisen muutoksenhakuasteen tuomioistuimen tuomareiden, jotka antavat asiassa ratkaisun, on oltava mielessään vakuuttuneita siitä, että muut tuomarit olisivat heidän kanssaan samaa mieltä. Nähdäkseni tuomion Cilfit ym. 16–20 kohdassa mainitut olosuhteet muodostavat ”työkalupakin” sen arvioimiseksi, onko asiassa perusteltuja epäilyksiä. Niitä on pidettävä pikemminkin varoitusmerkkeinä kuin tiukkoina kriteereinä ja reilusti tulkittuna ne perustuvat vain terveeseen järkeen. ( 58 ) Toisin kuin eräät kirjoittajat, ( 59 ) en näin ollen voi tulkita tuomiota Cilfit ym. siten, että sen mukaan perustellut epäilykset voidaan määrittää objektiivisesti pelkästään osoittamalla tuomareiden välisten tulkintaerimielisyyksien olemassaolo. Asiassa Cilfit ym. oli kysymys tilanteesta, jossa kansallinen ylimmän oikeusasteen tuomioistuin tiedusteli yhteisöjen tuomioistuimelta, oliko ylipäänsä mahdollista, ettei olisi olemassa velvollisuutta esittää yhteisöjen tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntöä unionin oikeuden tulkintaa koskevasta ratkaisemattomasta kysymyksestä. Vastattuaan tähän kysymykseen periaatteessa myöntävästi, yhteisöjen tuomioistuin yritti sitten esittää tätä koskevat edellytykset tavalla, joka estäisi erimielisyyksien syntymisen tuomioistuimissa. Toisaalta tuomiossa Cilfit ym. ei lausuta siitä, millaisia päätelmiä on tehtävä, jos oikeudellista erimielisyyttä todellisuudessa syntyy, kuten nyt käsiteltävissä asioissa.

68.

Tältä osin on mielestäni vähemmän tärkeää, syntyykö mahdollinen erimielisyys toisen jäsenvaltion vai saman jäsenvaltion tuomarin kanssa. Yhteisöjen tuomioistuin on korostanut ”vaara[a] oikeuskäytäntöjen eroavaisuuksien syntymisestä yhteisön alueella”, ( 60 ) mikä – ottaen huomioon, että SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan erityisenä tavoitteena on estää se, että missä tahansa jäsenvaltiossa syntyy kansallista oikeuskäytäntöä, joka on ristiriidassa unionin oikeuden sääntöjen kanssa – ensi arviolta pitäisi sisällään jäsenvaltion sisäisen tilanteen. Toisenlaisessa näkemyksessä ei olisi juuri mieltä Yhdistyneen kuningaskunnan kaltaisten jäsenvaltioiden osalta, joissa sovellettavien oikeusjärjestelmien osatekijät ovat erilaisia. Vaikka lisäksi näitä kysymyksiä ei käsitelläkään samalla tavalla SEUT 267 artiklan yhteydessä, näyttäisi suotavalta omaksua johdonmukainen lähestymistapa kansallisten alemman oikeusasteen tuomioistuinten ja ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten välisen suhteen osalta: jos kansallisen ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen tuomio, jota alemman oikeusasteen tuomioistuin pitää unionin oikeuden vastaisena, ( 61 ) ei sido jälkimmäistä tuomioistuinta, miksi alemman oikeusasteen tuomioistuimen ilmaiseman erilaisen kannan tulisi sitten sitoa ylimmän oikeusasteen tuomioistuinta?

69.

Olennaisilta osin kantani on siis yksinkertaisesti seuraava: jos kansallinen ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on riittävän varma omasta tulkinnastaan ottaakseen vastuun (ja mahdollisesti moitteet) unionin oikeuteen liittyvän kysymyksen ratkaisemisesta ilman unionin tuomioistuimen apua, sillä pitäisi olla oikeudellinen mahdollisuus tehdä näin. Tällaisessa tilanteessa ainoana ikävänä seikkana on se, että jäsenvaltiota, jossa ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on, vastaan voidaan nostaa kanne ennakkoratkaisupyynnön esittämättä jättämisen ja/tai unionin oikeuden virheellisen soveltamisen johdosta. Tämä on riski, joka tämän tuomioistuimen on yksin otettava. ( 62 )

70.

Vaikka mielestäni saman jäsenvaltion alemman oikeusasteen tuomioistuimen esittämät epäilykset eivät ole esteenä acte clair -opin soveltamiselle, Hoge Raadin ensimmäisessä kysymyksessä viitataan mahdollisuuteen, että sillä itsellään olisi velvollisuus esittää ennakkoratkaisukysymys unionin tuomioistuimelle tai odottaa ratkaisua alemman asteen tuomioistuimen jo esittämän pyynnön johdosta aloitettuun erilliseen ennakkoratkaisumenettelyyn, joka käsittääkseni koskee olennaisilta osin samaa unionin oikeuden kysymystä.

71.

Tällaiseen tilanteeseen liittyy tiettyjä erityispiirteitä. Tietysti ylimmän oikeusasteen tuomioistuin voi yhä katsoa, riippumatta alemman asteen tuomioistuimen esittämästä ennakkoratkaisupyynnöstä, ettei asianmukaisesta lähestymistavasta ole perusteltuja epäilyksiä eikä unionin tuomioistuimen asiaa koskevaa ratkaisua, jonka antaminen saattaa kestää varsin kauan, tarvitse kärsivällisesti odottaa. Tämä kanta on mielestäni ymmärrettävä.

72.

Yhä jää avoimeksi se kysymys, edellyttääkö kansallisten ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten velvollisuus tehdä SEU 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetulla tavalla vilpitöntä yhteistyötä unionin tuomioistuimen kanssa kuitenkin tällaisissa olosuhteissa, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuin odottaa unionin tuomioistuimen ratkaisua. Vaikka olisi poikkeuksellista, että acte clair -oppia järkevästi sovellettuna tulkittaisiin Luxemburgissa eri tavalla, tätä riskiä ei voida kokonaan sulkea pois.

73.

Vilpittömän yhteistyön velvoite ei kuitenkaan ole selkeä oikeudellinen perusta, josta voitaisiin johtaa tällainen velvollisuus odottaa unionin tuomioistuimessa käytävän menettelyn ratkaisua. Alemman asteen tuomioistuimen esittämä kysymys saattaa esimerkiksi kuulua selvästi unionin tuomioistuimen tuomiovallan ulkopuolelle tai se voidaan jättää tutkimatta, koska tutkittavaksi ottamisen edellytykset eivät selvästikään täyty esimerkiksi siksi, että työjärjestyksen vähimmäisedellytykset jäävät täyttymättä. Asiassa saatetaan myös tehdä sovinto unionin tuomioistuimessa käytävän menettelyn aikana. Näin ollen jos ylimmän oikeusasteen tuomioistuinta vaaditaan lykkäämään asian käsittelyä, tämä vaarantaisi prosessiekonomian ja joutuisan oikeudenhoidon. Tästä huolimatta en kuitenkaan tuomion Köbler huomioon ottaen sulkisi pois mahdollisuutta, että toisinaan saattaa olla järkevämpää odottaa unionin tuomioistuimen tuomiota.

74.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan unionin tuomioistuimelle, että se vastaa Gerechtshof te ’s-Hertogenboschin ja Hoge Raadin (Alankomaat) esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: