1)

Onko yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 28.11.2006 annetun neuvoston direktiivin 2006/112/EY (1) ([jäljempänä arvonlisäverodirektiivi]) tavoitteita ja erityisesti sen johdanto-osan 17 ja 62 perustelukappaleessa mainittuja jäsenvaltioiden välisten toimivaltakiistojen ja kaksinkertaisen verotuksen estämisen vaatimuksia ja neuvoston asetusta (EU) N:o 904/2010 (2) ja erityisesti sen johdanto-osan 5, 7 ja 8 perustelukappaletta ja 28–30 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä sellaiselle jäsenvaltion veroviranomaisen käytännölle, joka johtaa verovelvollisen kaksinkertaiseen verotukseen siksi, että siinä annetaan liiketoimelle uusi verotuksellinen luokitus, joka poikkeaa sekä toisen jäsenvaltion veroviranomaisen samasta liiketoimesta ja samoista tosiseikoista tekemästä oikeudellisesta tulkinnasta ja tämän tulkinnan perusteella antamasta sitovasta verotuksellisesta tulkintaratkaisusta että nämä tulkinnat vahvistavasta päätelmästä, johon mainittu viranomainen on verotarkastuksensa perusteella päätynyt?

2)

Jos ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan siten, ettei kyseinen käytäntö ole unionin oikeuden vastainen, voiko jäsenvaltion veroviranomainen arvonlisäverodirektiivin ja unionin oikeuden perusteella määrittää verovelvoitteen täysin yksipuolisesti ottamatta huomioon sitä, että toisen jäsenvaltion veroviranomainen on jo useaan kertaan, ensin verovelvollisen pyynnöstä ja myöhemmin verotarkastuksen jälkeen tekemissään verotuspäätöksissä, vahvistanut verovelvollisen menetelleen lainmukaisesti, vai onko kyseisten jäsenvaltioiden veroviranomaisten toimittava yhteistyössä ja päästävä arvonlisäverotuksen neutraalisuuden periaatteen noudattamiseksi ja kaksinkertaisen verotuksen estämiseksi sopimukseen siitä, että verovelvollisen on maksettava arvonlisävero vain toisessa näistä valtioista?

3)

Jos toiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan siten, että kyseisen jäsenvaltion veroviranomainen voi yksipuolisesti muuttaa liiketoimen verotuksellista luokittelua, onko [arvonlisäverodirektiivin] säännöksiä tulkittava siten, että toisen jäsenvaltion veroviranomaisella on velvollisuus palauttaa verovelvolliselle verotarkastukseen päättyneeltä ajanjaksolta maksettu arvonlisävero, jonka tämä viranomainen on sitovassa verotuksellisessa tulkintaratkaisussaan vahvistanut, jotta varmistetaan kaksinkertaisen verotuksen estäminen ja arvonlisäverotuksen neutraalisuuden periaatteen noudattaminen?

4)

Miten on tulkittava arvonlisäverondirektiivin 33 artiklan 1 kohdan ensimmäiseen virkkeeseen sisältyvää ilmaisua, jonka mukaan kuljetuksen suorittaa ”luovuttaja tai joku muu tämän puolesta”? Sisältyykö tähän ilmaisuun tapaus, jossa verovelvollinen myyjänä tarjoaa ostajalle mahdollisuuden tehdä verkkomyyntipaikassa kuljetussopimuksen sellaisen kuljetusliikkeen kanssa, jonka kanssa myyjä tekee yhteistyötä muiden kuin myyntiin liittyvien toimien toteuttamiseksi, jos ostaja voi vapaasti valita myös muun kuin hänelle ehdotetun kuljetusliikkeen ja jos kuljetussopimus tehdään ostajan ja kuljetusliikkeen välillä myyjän siihen osallistumatta?

Onko kyseisen säännöksen tulkinnan kannalta – erityisesti oikeusvarmuuden periaatteen huomioon ottaen – merkitystä sillä, että jäsenvaltioiden on vuoteen 2021 mennessä muutettava lainsäädäntöään, jolla kyseinen arvonlisäverodirektiivin säännös on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä, säätämällä, että direktiivin 33 artiklan 1 kohtaa on sovellettava myös silloin, kun myyjä osallistuu välillisesti kuljetusliikkeen valintaan?

5)

Onko unionin oikeutta, erityisesti arvonlisäverodirektiiviä, tulkittava siten, että seuraavilla seikoilla on yhdessä tai erikseen merkitystä määritettäessä, onko tavaroiden toimitus-, lähetys- tai kuljetustoimintaa harjoittavien itsenäisten yritysten ja verovelvollisen välillä oikeussuhteita, joilla kierretään arvonlisäverodirektiivin 33 artiklaa ja syyllistytään oikeuden väärinkäyttöön pyrkimällä hyötymään siitä, että toisessa jäsenvaltiossa on pienempi arvonlisäverorasite:

1)

Onko niiden EUT-sopimuksen määräysten, joissa määrätään syrjintäkiellon (SEUT 18 ja SEUT 26 artikla), sijoittautumisvapauden (SEUT 49 artikla) ja yhdenvertaisen kohtelun (SEUT 54 artikla) periaatteista, samasta oikeudesta osallistua SEUT 54 artiklassa tarkoitettujen yhtiöiden pääomaan (SEUT 55 artikla), palvelujen tarjoamisen vapauden (SEUT 56 artikla) ja pääomien vapaan liikkuvuuden periaatteista (SEUT 63 ja SEUT 65 artikla) sekä yhdenvertaisuudesta yritysten verotuksessa (SEUT 110 artikla), kanssa yhteensopivaa se, että ulkomaisessa omistuksessa olevan verovelvollisen, joka pitää useita kauppaliikkeitä yhden yhtiön välityksellä ja harjoittaa vähittäiskauppaliiketoimintaa, on tosiasiallisesti maksettava jyrkän progressiivisen verokannan mukaista ylimmän veroluokan erityisveroa, kun kotimaisessa omistuksessa oleva verovelvollinen, joka harjoittaa liiketoimintaa franchising-järjestelmässä yhteisellä liiketunnuksella – sellaisten kauppaliikkeiden välityksellä, jotka yleensä muodostavat itsenäisiä yhtiöitä – kuuluu tosiasiallisesti verovapausluokkaan tai siihen sovelletaan jotakin kyseistä luokkaa seuraavien veroluokkien alemmista verokannoista siten, että ulkomaisessa omistuksessa olevien yhtiöiden maksamien verojen ja erityisverosta saatujen verotulojen kokonaismäärän välinen suhde on huomattavasti suurempi kuin kotimaisessa omistuksessa olevan verovelvollisen tapauksessa?

2)

Onko niiden EUT-sopimuksen määräysten, joissa määrätään valtiontukien kiellon periaatteesta (SEUT 107 artiklan 1 kohta), kanssa yhteensopivaa se, että verovelvollisen, joka pitää useita kauppaliikkeitä yhden yhtiön välityksellä ja harjoittaa vähittäiskauppaliiketoimintaa, on tosiasiallisesti maksettava jyrkän progressiivisen verokannan mukaista ylimmän veroluokan erityisveroa, kun kotimaisessa omistuksessa oleva verovelvollinen, joka on ensiksi mainitun verovelvollisen välitön kilpailija ja harjoittaa liiketoimintaa franchising-järjestelmässä yhteisellä liiketunnuksella – sellaisten kauppaliikkeiden välityksellä, jotka yleensä muodostavat itsenäisiä yhtiöitä – kuuluu tosiasiallisesti verovapausluokkaan tai siihen sovelletaan jotakin kyseistä luokkaa seuraavien veroluokkien alemmista verokannoista siten, että ulkomaisessa omistuksessa olevien yhtiöiden maksamien verojen ja erityisverosta saatujen verotulojen kokonaismäärän välinen suhde on huomattavasti suurempi kuin kotimaisessa omistuksessa olevan verovelvollisen tapauksessa?

3)

Onko SEUT 107 artiklaa ja SEUT 108 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että niiden vaikutukset ulottuvat verotustoimenpiteeseen, johon verotustoimenpiteen tuottamilla verotuloilla rahoitettu verovapautus (joka on valtiontukea) kuuluu, koska lainsäätäjä on saanut ennen vähittäiskaupasta perittävän erityisveron (joka määräytyy markkinatoimijoiden liikevaihdon perusteella) käyttöönottamista vahvistamansa verotulojen määrän soveltamalla yhtenäisen verokannan käyttöönottamisen sijasta liikevaihdon perusteella määräytyvää progressiivista verokantaa ja myöntänyt näin tällä lainsäädännöllä tarkoituksellisesti verovapautuksen osalle markkinatoimijoista?

4)

Onko prosessuaalisen vastaavuusperiaatteen sekä tehokkuusperiaatteen ja unionin oikeuden ensisijaisuutta koskevan periaatteen mukainen sellainen jäsenvaltiossa lainsoveltajina toimivien elinten käytäntö, jonka mukaan viran puolesta käynnistetyissä verotarkastuksissa tai myöhemmissä oikeuskäsittelyissä – huolimatta tehokkuusperiaatteesta ja velvollisuudesta olla soveltamatta unionin oikeuden vastaista kansallista oikeussääntöä – ei ole mahdollista vaatia unionin oikeuden kanssa ristiriidassa olevan kansallisen verosäännöksen mukaisesti ilmoitetun veron palauttamista, koska verohallinto tai tuomioistuin tutkii sen, onko säännös unionin oikeuden vastainen, ainoastaan asianosaisen vaatimuksesta käynnistetyissä erityismenettelyissä, jotka voidaan aloittaa vain ennen viran puolesta käynnistettävää menettelyä, kun taas kansallisen oikeuden vastaisesti ilmoitetun veron osalta mikään ei estä esittämästä palautusvaatimusta veroviranomaisessa tai tuomioistuimessa toimitettavassa menettelyssä?

1)

Onko asetuksen (EU) N:o 1215/2012 (1) 53 artiklaa tulkittava siten, että tuomion antaneen kansallisen tuomioistuimen on asianosaisen hakemuksesta automaattisesti annettava tuomiota koskeva todistus tutkimatta sitä, kuuluuko [asia] asetuksen (EU) N:o 1215/2012 soveltamisalaan?

2)

Mikäli ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, onko asetuksen (EU) N:o 1215/2012 1 artiklan 2 kohdan a alakohtaa tulkittava siten, että avopuolisoiden (de facto -parisuhde) välinen takautumisvaatimus on katsottava sellaiseen suhteeseen perustuvaksi varallisuusoikeudeksi, jolla on avioliittoon verrattavia (oikeus)vaikutuksia?

1)

Onko unionin yleisiä oikeusperiaatteita ja oikeussääntöjä (erityisesti SEUT 4 artiklan 3 kohtaa ja yhdenmukaisen tulkinnan vaatimusta) tulkittava niin kuin unionin tuomioistuin on tulkinnut sitä erityisesti tuomiossa Köbler eli siten, että viimeisenä asteena asian käsittelevän jäsenvaltion tuomioistuimen vastuun toteamisen perusteena tilanteessa, jossa on kyse sen antamasta unionin oikeuden vastaisesta tuomiosta, voi olla yksinomaan kansallinen oikeus tai kansallisessa oikeudessa muotoiltuja kriteereitä? Jos tähän vastataan kieltävästi, onko unionin yleisiä oikeusperiaatteita ja oikeussääntöjä, erityisesti juuri unionin tuomioistuimen tuomiossa Köbler valtion vastuun osalta muotoiltuja kolmea kriteeriä tulkittava siten, että unionin oikeuden rikkomiseen, johon jäsenvaltion tuomioistuimet ovat syyllistyneet, perustuvan jäsenvaltion vastuun syntymisen edellytysten täyttymistä on tarkasteltava kansallisen oikeuden mukaisesti?

2)

Onko unionin oikeussääntöjä ja yleisiä oikeusperiaatteita (erityisesti SEUT 4 artiklan 3 kohtaa ja tehokkaita oikeuskeinoja koskevaa vaatimusta) sekä etenkin unionin tuomioistuimen tuomiossa Francovich ym., tuomiossa Brasserie du Pêcheur ja Factortame sekä tuomiossa Köbler muotoiltuja jäsenvaltion vastuuta koskevia kriteereitä tulkittava siten, että viimeisenä asteena asian käsittelevän jäsenvaltion tuomioistuimen antaman unionin oikeuden vastaisen tuomion oikeusvoima estää jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun toteamisen?

3)

Onko direktiiveissä 89/665/EY (1), 92/13/EY (2) ja 2007/66/EY (3) sekä unionin tuomioistuimen tuomiossa Kühne & Heitz, tuomiossa Kapferer, tuomiossa Impresa Pizzarotti ja tuomiossa Transportes Urbanos y Servicios Generales vahvistettuja tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteita tulkittava siten, että tuomionpurkumenettelyssä asianosainen ei voi enää vedota arviointeihin, joita sisältyy unionin tuomioistuimen tuomioon, joka on annettu sellaisessa ennakkoratkaisupyyntömenettelyssä, jonka on pannut vireille pääasian kohteena olevan riidan ratkaiseva toisen oikeusasteen tuomioistuin, kun otetaan huomioon, että pääasian oikeudenkäynnissä ei otettu näitä arviointeja huomioon, erityisesti siinä tapauksessa, että jäsenvaltion tuomioistuin, joka tutkii asian viimeisenä asteena, on hylännyt tuomionpurkuhakemuksen, joka on esitetty tuomiosta, joka on annettu pääasian oikeudenkäynnissä sillä perusteella, että asianosainen ei vedonnut määräajassa unionin tuomioistuimen tuomioon sisältyneisiin arviointeihin?

4)

Onko kolmannessa ennakkoratkaisukysymyksessä mainittuja direktiivejä, unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, erityisesti tuomiota Impresa Pizzarotti (C-213/13), tuomiota Kapferer (C-234/04), tuomiota Kühne & Heitz (C-453/00) ja tuomiota Transportes Urbanos y Servicios Generales (C-118/08) tulkittava tuomionpurkuhakemuksen tutkimisedellytysten osalta ja unionin tuomioistuimen asioissa C-470/99, C-327/00 ja C-241/06 vahvistamia perusperiaatteita kansallisessa lainsäädännössä julkisia hankintoja koskevien muutoksenhakumenettelyjen osalta vahvistamien määräaikojen yhteydessä siten, että kansalliset tuomioistuimet menettelivät asianmukaisesti, kun ne eivät ottaneet huomioon unionin tuomioistuimen tuomiota, joka oli annettu toisen oikeusasteen tuomioistuimen pyynnöstä oikeudenkäynnissä, jossa se antaa ratkaisun, tai unionin tuomioistuimen tuomiota, jonka jäsenvaltion virallisen kielen mukainen versio ei ollut saatavilla toisen oikeusasteen oikeudenkäyntiin mennessä, koska asianosainen oli vedonnut niihin vasta määräajan päättymisen jälkeen toisen oikeusasteen oikeudenkäynnissä, ja jättivät tästä huolimatta tutkimatta tuomionpurkuhakemuksen, jonka tämä asianosainen esitti vedotessaan unionin tuomioistuimen tuomioihin, ilman että niitä olisi otettu huomioon, ja näihin tuomioihin liittyviin merkityksellisiin tosiseikkoihin?

5)

Onko kolmannessa ennakkoratkaisukysymyksessä mainittuja direktiivejä, unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, erityisesti tuomiota Impresa Pizzarotti (C-213/13), tuomiota Kapferer (C-234/04), tuomiota Kühne & Heitz (C-453/00) ja tuomiota Transportes Urbanos y Servicios Generales (C-118/08) tulkittava siten, että jos riidan asianosainen viittaa unionin tuomioistuimen tuomioon Kempter (C-2/06) – jonka mukaan ei ole tarpeen vedota unionin tuomioistuimen tuomioihin, koska tuomioistuimen on sovellettava niitä viran puolesta – kansalliset tuomioistuimet toimivat asianmukaisesti, kun ne eivät kansallisten prosessisääntöjen mukaisesti ja tuomiossa [Kempter] todetun vastaisesti ottaneet huomioon unionin tuomioistuimen tuomioita, jolloin tätä seikkaa ei mainita myöskään oikeudenkäynnin lopuksi annettavassa tuomiossa tai sen perusteluissa, ja jättivät tästä huolimatta tutkimatta tuomionpurkuhakemuksen, jonka tämä asianosainen esitti vedotessaan unionin tuomioistuimen tuomioihin, ilman että niitä olisi otettu huomioon, ja näihin tuomioihin liittyviin merkityksellisiin tosiseikkoihin?

6)

Onko tuomiossa Köbler ja tuomiossa Traghetti muotoiltua vaatimusta riittävän ilmeisestä rikkomisesta tulkittava siten, että kyse ei ole tällaisesta ilmeisestä rikkomisesta silloin, kun viimeisenä asteena asian käsittelevä tuomioistuin on jättänyt tuomionpurkuhakemuksen tutkimatta ja rikkonut täysin avoimesti vakiintunutta unionin oikeuskäytäntöä, johon on yksityiskohtaisesti viitattu ja jossa lisäksi tukeudutaan erilaisiin oikeudellisiin asiantuntijalausuntoihin, viittaamatta siihen millään tavoin ja perustelematta tätä päätöstä millään tavoin unionin oikeuden perusteella ja ilmeisesti tutkimatta tai edes viittaamatta tarpeeseen saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi siitä huolimatta, että tämän tarpeen perustelemiseksi oli yksityiskohtaisesti viitattu merkitykselliseen unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön? Kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen tuomio CILFIT (C-283/81), onko kansallisen tuomioistuimen perusteltava ratkaisuaan, kun se poikkeaa unionin tuomioistuimen vahvistamasta sitovasta tulkinnasta, jättää tuomionpurkuhakemuksen tutkimatta ja tässä yhteydessä kieltäytyy perusteluitta esittämästä ennakkoratkaisupyyntöä?

7)

Onko SEU 19 artiklaan ja SEU 4 artiklan 3 kohtaan perustuvaa tehokkaan oikeussuojan periaatetta ja vastaavuusperiaatetta sekä SEUT 49 artiklassa vahvistettua sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta sekä julkisia rakennusurakoita koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta 14.6.1993 annettua neuvoston direktiiviä 93/37/ETY, direktiiviä 89/665/ETY, direktiiviä 92/13/ETY sekä direktiiviä 2007/66/EY tulkittava siten, [etteivät ne ole esteenä sille], että toimivaltaiset viranomaiset tai tuomioistuimet rikkovat sovellettavaa unionin oikeutta ilmeisellä tavalla ja hylkäävät toinen toisensa perään vaatimukset, jotka muutoksenhakija on esittänyt siksi, että se on suljettu hankintamenettelyn ulkopuolelle, eli vaatimukset, joita koskevat menettelyt mahdollisesti edellyttävät lukuisten aikaa ja rahaa vievien hakemusten laatimista ja käsittelyihin osallistumista, vaikka vastuu tuomioistuimen ratkaisutoiminnassaan aiheuttamasta vahingosta on teoriassa mahdollista todeta, tilanteessa, jossa sovellettavalla kansallisella oikeudella ei anneta muutoksenhakijalle mahdollisuutta vaatia tuomioistuimelta korvausta vahingosta, joka on aiheutunut lainvastaisista toimenpiteistä?

8)

Onko tuomiossa Köbler, tuomiossa Traghetti ja tuomiossa San Giorgio muotoiltuja periaatteita tulkittava siten, ettei voida korvata vahinkoa, joka on syntynyt siksi, että viimeisenä asteena asiaa käsittelevä jäsenvaltion tuomioistuin on unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön vastaisesti jättänyt tutkimatta asianosaisen määräajassa esittämän tuomionpurkuhakemuksen, jonka avulla tämä olisi voinut vaatia korvausta sille aiheutuneista kuluista?

9)

Jos tuomionpurkumenettely on kansallisen lainsäädännön nojalla tutkittava sen vuoksi, että on olemassa uusi perustuslakituomioistuimen ratkaisu ja palautetaan tilanne perustuslain mukaiseksi, onko myös, kun otetaan huomioon vastaavuusperiaate ja unionin tuomioistuimen tuomion Transportes Urbanos y Servicios Generales (C-118/08) sisältö, tuomionpurkuhakemus tutkittava siinä tapauksessa, että pääasian oikeudenkäynnissä ei otettu huomioon unionin tuomioistuimen tuomiota, joka oli annettu aikaisemmin toisessa asiassa, unionin tuomioistuimen tuomiota, joka oli annettu tuomioistuimen pyynnöstä pääasian oikeudenkäynnissä, eikä näiden tuomioiden kannalta merkityksellisiä tosiseikkoja, vaan vedottiin prosessuaalisia määräaikoja koskeviin kansallisiin oikeussääntöihin?

1)

Onko perusoikeuskirjan 47 artiklaa ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/32/EU (1) 31 artiklaa (ns. menettelydirektiivi) tulkittava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artiklan valossa siten, että on mahdollista, että jäsenvaltio takaa tehokkaat oikeussuojakeinot silloinkin, kun sen tuomioistuimet eivät voi muuttaa turvapaikkamenettelyissä tehtyjä päätöksiä vaan ainoastaan kumota niitä ja määrätä uuden menettelyn aloittamisesta?

2)

Onko perusoikeuskirjan 47 artiklaa ja Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/32/EU 31 artiklaa (ns. menettelydirektiivi) tulkittava edelleen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artiklan valossa siten, että jäsenvaltion lainsäädäntö on [kyseisen lainsäädännön] mukainen, kun siinä vahvistetaan yksi ainoa yhteensä 60 päivän pakottava määräaika turvapaikkamenettelyjä varten riippumatta kaikista yksittäisistä olosuhteista ja ottamatta huomioon kuhunkin asiaan liittyviä erityispiirteitä ja mahdollisia näyttövaikeuksia?

1)

Onko direktiivin 2014/24/EU (1) 10 artiklan h alakohtaa ja johdanto-osan 28 perustelukappaletta tulkittava siten, että

2)

Onko direktiiviä 2014/24/EU tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan silloinkin, kun kyseessä ei ole hätätilanne,

1)

Kanne hylätään.

2)

Itävallan tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Euroopan komission oikeudenkäyntikulut.

3)

Tšekin tasavalta, Ranskan tasavalta, Luxemburgin suurherttuakunta, Unkari, Puolan tasavalta, Romania, Slovakian tasavalta sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

1)

Kanne hylätään.

2)

Consejo Regulador del Cava velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

kumoaa päätöksen ASK-40399, jonka vastaaja antoi tiedoksi kantajille 15.5.2018 ja joka koski erään asiakirja-aineiston luovuttamista asetuksen N:o 1049/2001/EY nojalla ja

—

velvoittaa vastaajan korvaamaan kantajille tässä asiassa aiheutuvat oikeudenkäynti- ja muut kulut.

1)

Ensimmäisen kanneperusteen mukaan vastaaja teki oikeudellisen virheen katsoessaan, että käsiteltävässä asiassa ei ollut kyseessä asetuksen N:o 1049/2001/EY 4 artiklan 2 kohdan toisessa luetelmakohdassa tarkoitettu ”tuomioistuinkäsittely” sillä perusteella, että asiakirja-aineisto ei ollut ”tuomioistuinkäsittelyä varten laadittu” asiakirja. Vastaajan olisi pitänyt oikeudellisesti päätellä, että kyseessä oli poikkeus.

2)

Toisessa kanneperusteessa väitetään lisäksi tai vaihtoehtoisesti, että ainoa lain mukainen lopputulos asetuksen N:o 1049/001/EY 4 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoitettujen taloudellisten etujen perusteella suoritetun punninnan nojalla olisi ollut päätös siitä, että asiakirja-aineistoa ei luovuteta, kun otetaan huomioon i) sen ilmaisemisen välttämistä koskevan yksityisen intressin merkittävä painoarvo, joka kantajilla oli, ja ii) ilmaisemista koskeva pelkästään epämääräinen ja yleinen intressi.

—

kumoamaan yhteisen kriisinratkaisuneuvoston 12.4.2018 päivätyn päätöksen yhteiselle kriisinratkaisurahastolle vuodelle 2018 etukäteen suoritettavien rahoitusosuuksien laskennasta (SRB/ES/SRF/2018/3),

—

toissijaisesti kumoamaan edellä mainitun riidanalaisen päätöksen ja toteamaan SEUT 277 artiklan mukaisesti, ettei komission delegoitua asetusta 2015/63 (1) (delegoitu asetus) voida soveltaa osittain tai kokonaan, ja

—

joka tapauksessa velvoittamaan SRB:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäisen kanneperusteen mukaan direktiivin 2014/59/EU (2) 103 artiklan 2 kohtaa, asetuksen 806/2014 (3) 70 artiklan 2 kohtaa ja delegoidun asetuksen 4 artiklan 1 kohtaa on rikottu käyttämällä vertailukelvottomia tietoja kantajan nettovelkoja määritettäessä.

2.

Toisen kanneperusteen, joka on toissijainen ensimmäiseen kanneperusteeseen nähden, mukaan direktiivin 2014/59/EU 103 artiklan 2 ja 7 kohtaa sekä SEUT 290 artiklaa on rikottu, koska delegoidussa asetuksessa, siten kuin SRB on soveltanut sitä riidanalaisessa päätöksessä, ylitetään Euroopan komission valtuutus, minkä johdosta delegoitua asetusta ei SEUT 277 artiklan nojalla voida soveltaa.

3.

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan suhteellisuusperiaatetta on loukattu, koska kantajan suojattuja talletuksia ei otettu asianmukaisesti huomioon.

4.

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan oikeusvarmuuden periaatetta on loukattu, koska kantajan suojattuja talletuksia ei otettu asianmukaisesti huomioon.

5.

Viides kanneperuste, jonka mukaan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta on loukattu, koska kantajan suojattuja talletuksia ei otettu asianmukaisesti huomioon.

—

kumoamaan Euroopan keskuspankin 8.5. ja 9.2.2018 antamat päätökset LS/MD/18/141 ja LS/PT/2018/9 ja vastaavasti

—

velvoittamaan Euroopan keskuspankin korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäisen kanneperusteen mukaan EKP:n päätökset, joilla evättiin oikeus saada tutustua hakemuksen kohteen oleviin asiakirjoihin, olivat puutteellisesti perusteltuja, koska niissä ei arvioitu asianmukaisesti yhteisön lainsäätäjän tavoitteita, joiden mukaan tarkoituksena oli antaa luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille oikeus saada tutustua unionin toimielinten asiakirjoihin avoimessa menettelyssä ja hyvää hallintoa ja kansalaisten osallistumista koskevien periaatteiden perusteella. Lisäksi kantaja katsoo, että EKP:n esittämät perustelut ovat yleisluonteisia. EKP ei kantajan mukaan myöskään ota huomioon sitä, että pyydettyjen asiakirjojen julkistaminen ei voi millään tavoin vaikuttaa päätöksentekomenettelyn asianmukaisuuteen luottolaitosten kriisinratkaisun alalla. Sen lisäksi, että konkreettinen kriisinratkaisumenettely on jo päättynyt, se on myös saatettu tuomioistuimen käsiteltäväksi ja asiakirjoihin tutustumista koskevan oikeuden epääminen vaikeuttaa siten tätä tuomioistuimen arviointia. Lopuksi kantaja toteaa, ettei kyseisissä päätöksissä myöskään oteta huomioon sitä, että hakemuksen kohteena oleviin asiakirjoihin tutustumisen ainoana tarkoituksena on Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa taatun tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden käyttäminen.

2)

Toisen kanneperusteen mukaan riidanalaisilla päätöksillä rikotaan EKP:n asiakirjojen saamisesta yleisön tutustuttavaksi tehdyn päätöksen EKP/2004/3 4 artiklan 1 kohdan c alakohtaa, koska niissä kielletään oikeus saada tutustua hakemuksen kohteena oleviin asiakirjoihin sillä perusteella, että kyseisiä asiakirjoja koskee joko kokonaisuudessaan tai osittain yleinen olettama, jonka mukaan niihin ei ole oikeutta tutustua sen vuoksi, että ne ovat unionin toimielimiin sovellettavan salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluvia luottamuksellisia asiakirjoja. Tästä yleisestä olettamasta, jonka mukaan asiakirjoihin ei ole oikeutta tutustua, ei ole nimenomaisesti säädetty sovellettavassa alakohtaisessa lainsäädännössä, ja siinä tapauksessa, että tällainen olettama olisi olemassa, sitä ei voitaisi soveltaa, koska poikkeuksia oikeudesta saada tutustua asiakirjoihin ei voida tulkita laajasti ja analogisesti.

3)

Kolmannen kanneperusteen mukaan riidanalaisilla päätöksillä rikotaan päätöksen EKP/2004/3 4 artiklan 1 kohdan c alakohtaa, koska niissä evätään kantajan oikeus saada tutustua hakemuksen kohteena oleviin asiakirjoihin sillä perusteella, että kyseiset asiakirjat kuuluvat joko kokonaisuudessaan tai osittain unionin toimielimiin sovellettavan salassapitovelvollisuuden piiriin, vaikka asiakirjat ovat tarpeen tuomioistuinmenettelyä varten ja niiden tutustuttavaksi saamisen epääminen estää julkisen oikeusviranomaisen toiminnan tai vaikeuttaa sitä.

4)

Neljännen kanneperusteen mukaan riidanalaisilla päätöksillä rikotaan päätöksen EKP/2004/3 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan toista ja kuudetta luetelmakohtaa, koska niissä todetaan, että tietojen luovuttaminen voisi vahingoittaa pankkijärjestelmää yleisesti.

5)

Viidennen kanneperusteen mukaan riidanalaisilla päätöksillä rikotaan päätöksen EKP/2004/3 4 artiklan 2 kohdan ensimmäistä luetelmakohtaa, koska niissä todetaan, että hakemuksen kohteena olevien asiakirjojen ja tietojen luovuttaminen voisi vaikuttaa Banco Santanderin kaupallisiin etuihin ja niillä voisi olla vaikutuksia tuleviin tarkastuksiin.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa ja tavaramerkkilain 15 §:n 2 momenttia on rikottu

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohdan b alakohtaa ja tavaramerkkilain 15 §:n 3 momenttia on rikottu

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa on rikottu

—

Neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 63 artiklaa ja komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 20 säännön 7 kohdan c alakohtaa on rikottu.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 8 artiklan 4 kohdan, luettuna yhdessä tavaramerkkilain (MarkenG) 15 §:n 2 momentin kanssa, rikkominen

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohdan b alakohdan, luettuna yhdessä tavaramerkkilain 15 §:n 3 momentin kanssa, rikkominen

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohdan rikkominen

—

neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 63 artiklan, luettuna yhdessä komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 20 säännön 7 kohdan c alakohdan kanssa, rikkominen.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa, luettuna yhdessä tavaramerkkilain (MarkenG) 15 §:n 2 momentin kanssa, on rikottu

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa, luettuna yhdessä tavaramerkkilain 15 §:n 3 momentin kanssa, on rikottu

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa on rikottu

—

neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 63 artiklaa, luettuna yhdessä komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 20 säännön 7 kohdan c alakohdan kanssa, on rikottu.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa, luettuna yhdessä tavaramerkkilain (MarkenG) 15 §:n 2 momentin kanssa, on rikottu

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa, luettuna yhdessä tavaramerkkilain 15 §:n 3 momentin kanssa, on rikottu

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohtaa on rikottu

—

neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 63 artiklaa, luettuna yhdessä komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 20 säännön 7 kohdan c alakohdan kanssa, on rikottu.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 7 artiklan 1 kohdan b alakohtaa on rikottu.