SISÄLLYSLUETTELO

1.

Johdanto

1

2.

Muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset

5

2.1.

Vaatimusten soveltamisala

5

2.2.

Merkitykselliset määritelmät

5

2.2.1.

Direktiivin 9 artiklan soveltamisalaan kuuluvien muiden kuin asuinrakennusten määritelmä

5

2.2.2.

Energiatehokkuudeltaan heikoimpien muiden kuin asuinrakennusten määritelmä

6

2.3.

Muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten vaiheittainen suunnittelu

6

2.3.1.

VAIHE 1: Tietolähteiden määrittäminen ja muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan luonnehdinta

7

2.3.1.1.

Olemassa olevien rakennuskantaa koskevien tietojen ja täydentävien tietolähteiden käyttö

7

2.3.1.2.

Tilastollinen otanta ja tilapäinen tiedonkeruu

10

2.3.2.

VAIHE 2: Indikaattorin/indikaattoreiden, energiatehokkuuden perustason ja energiatehokkuuden kynnysarvojen määrittäminen

11

2.3.2.1.

Energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten täytäntöönpanon indikaattori

11

2.3.2.2.

Energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän perustaso

13

2.3.2.3.

Energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin liittyvät energiatehokkuuden kynnysarvot

17

2.3.2.4.

Energiatehokkuuden kynnysarvot vuoden 2033 jälkeen

19

2.3.2.5.

Kynnysarvon väliaikainen mukauttaminen luonnonkatastrofin aiheuttaman vakavan vahingon tapauksessa

20

2.3.3.

VAIHE 3: Energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten hallinnointitavan ja vaatimustenmukaisuutta koskevien sääntöjen suunnittelu

20

2.3.3.1.

Hallinnointitapa ja vastuut

20

2.3.3.2

Vaatimustenmukaisuus: niiden rakennusten/omistajien kartoittaminen, joissa/joiden on noudatettava energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia

22

2.3.3.3.

Vaatimustenmukaisuus: vaatimustenmukaisuusmekanismin luominen

23

2.3.3.4.

Valinnainen: yksittäisiä rakennuksia koskevien vapautusten salliminen

26

2.3.4.

VAIHE 4: Mahdollistavan kehyksen luominen

32

2.3.4.1.

Mahdollistavan kehyksen tarkoitus ja keskeiset näkökohdat

32

2.3.4.2.

Tukimekanismit

33

2.3.5.

VAIHE 5: Seurantamekanismin ja seuraamusjärjestelmän luominen

33

2.3.5.1.

Seuranta

34

2.3.5.2.

Seuraamusjärjestelmä

34

3.

Asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskeva kehityspolku

35

3.1.

Vaatimusten soveltamisala

35

3.2.

Määritelmät

35

3.2.1.

Direktiivin 9 artiklan soveltamisalaan kuuluvien asuinrakennusten määritelmä

35

3.3.

Asuinrakennuskannan perusparannusta koskevan kehityspolun suunnittelu

36

3.3.1.

VAIHE 1: Tietolähteiden määrittäminen ja asuinrakennuskannan luonnehdinta

37

3.3.1.1.

Tietolähteet, alustava luokittelu ja rakennusluokat

37

3.3.1.2

Asuinrakennusten energiatehokkuuden arviointi energiatehokkuustodistusten ja rakennusten fyysisiä ominaisuuksia koskevien tietojen perusteella

38

3.3.1.3.

Tilastollinen otanta ja tilapäinen tiedonkeruu

38

3.3.2.

VAIHE 2: Kehityspolun ja välitavoitteiden määrittäminen primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi asteittain

39

3.3.2.1.

Primäärienergian keskimääräinen kokonaiskäyttö vuonna 2020

40

3.3.2.2.

Väli- ja alatavoitteet

41

3.3.2.3.

Mahdolliset toimenpiteet asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi

42

3.3.2.4.

Kehityspolkua koskevat raportointivaatimukset

43

3.3.2.5.

Sellaisten rakennusten määrän tai pinta-alan arviointi, jotka on perusparannettava primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisen saavuttamiseksi

44

3.3.3.

VAIHE 3: Alatavoitteen määrittäminen – vähintään 55 prosenttia primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisestä saavutetaan sellaisten rakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin

44

3.3.3.1.

Kynnysarvon määrittäminen rakennuksille, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin

44

3.3.3.2.

Rakennusten määrän tai pinta-alan arviointi kunkin alatavoitteen saavuttamiseksi

45

3.3.4.

VAIHE 4: Politiikkatoimien toteuttaminen primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi

46

3.3.4.1.

Asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset

46

3.3.4.2.

Taloudellinen tuki

47

3.3.4.3.

Taloudellinen tuki energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten perusparannuksia varten

47

3.3.4.4.

Taloudellinen tuki heikossa asemassa oleville ryhmille rakennusten perusparannuksia varten

47

3.3.4.5.

Tehokkuusperusteiset tukijärjestelmät

48

3.3.4.6.

Tekninen apu

48

3.3.4.7.

Vaikutusten seuranta

49

1.   JOHDANTO

Uudelleenlaaditun rakennusten energiatehokkuusdirektiivin, jäljempänä ’uudelleenlaadittu EPBD-direktiivi’  (1), 9 artiklassa säädetään uusista vaatimuksista, joiden mukaan jäsenvaltioiden on parannettava nykyisen rakennuskantansa energiatehokkuutta. Tässä liitteessä annetaan jäsenvaltioille ohjeita siitä, miten kansalliseen lainsäädäntöön voidaan sisällyttää vaatimukset, joiden mukaan jäsenvaltioiden on vahvistettava muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset ja määritettävä asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskeva kehityspolku (9 artikla).

Tällä liitteellä ei muuteta EPBD-direktiivin oikeusvaikutuksia, eikä sillä ole vaikutusta EPBD-direktiiviä koskevaan unionin tuomioistuimen sitovaan tulkintaan.

2.   MUIDEN KUIN ASUINRAKENNUSTEN ENERGIATEHOKKUUTTA KOSKEVAT VÄHIMMÄISVAATIMUKSET

2.1.   Vaatimusten soveltamisala

Energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset ovat sääntelyväline, jolla edistetään olemassa olevien rakennusten laajamittaista perusparannusta. Näillä vaatimuksilla poistetaan perusparannuksen suurimmat esteet, kuten ristiriitaiset kannustimet ja yhteisomistusrakenteet, joita ei voida poistaa taloudellisilla kannustimilla, kuten myös johdanto-osan 25 kappaleessa todetaan. Kyseisessä johdanto-osan kappaleessa todetaan lisäksi, että energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten yleisenä tarkoituksena on energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten asteittainen käytöstä poistaminen ja siten rakennuskannan energiatehokkuuden parantaminen.

Muiden kuin asuinrakennusten osalta 9 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot perustavat energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten kansallisen järjestelmän, joka perustuu muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten vahvistamiseen. Näillä vähimmäisvaatimuksilla varmistetaan, että rakennukset täyttävät määritellyn energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvon. Järjestelmän tarkoituksena on parantaa energiatehokkuudeltaan heikoimpien muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta tiettyihin määräpäiviin mennessä.

2.2.   Merkitykselliset määritelmät

2.2.1.   Direktiivin 9 artiklan soveltamisalaan kuuluvien muiden kuin asuinrakennusten määritelmä

Käsitettä ”muu kuin asuinrakennus” ei ole määritelty nimenomaisesti. Muut kuin asuinrakennukset ovat rakennuksia, joita käytetään muuhun kuin asuinkäyttöön, esimerkiksi toimistorakennukset, terveydenhuollon rakennukset, tukku- ja vähittäiskaupan rakennukset, koulutusrakennukset, urheilutilat, hotellit ja ravintolat. Tämä liitteessä I olevan 6 kohdan mukainen käyttötarkoituksen mukaan luokiteltujen rakennusten luettelo ei ole tyhjentävä.

Jäsenvaltiot voivat määrittää tarkoituksenmukaisimman toimintatavan sekakäytössä olevien rakennusten eli sellaisten rakennusten osalta, joihin kuuluu sekä asuinyksikköjä että muuhun kuin asuinkäyttöön tarkoitettuja osia (esimerkiksi asuinrakennus, jonka pohjakerroksessa on myymälöitä), ja johdanto-osan 34 kappaleen mukaan ne voivat edelleen valita, käsittelevätkö ne niitä asuinrakennuksina, muina kuin asuinrakennuksina vai näiden kahden yhdistelmänä.

Perusparannettaessa sekakäytössä olevia rakennuksia on vältettävä energiatehokkuusparannusten laskemista kahteen kertaan. Parannukset on näin ollen kohdennettava selvästi rakennuskannan asuinkäytössä olevaan osaan tai muussa kuin asuinkäytössä olevaan osaan.

Kaikki muut kuin asuinrakennukset kuuluvat 9 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan riippumatta siitä, onko omistaja tai käyttäjä julkinen vai yksityinen taho. Muussa kuin asuinkäytössä olevien julkisten rakennusten energiaperusparannukset voisivat näin ollen edistää sekä energiatehokkuuden vähimmäisvaatimusten kynnysarvojen saavuttamista että energiatehokkuusdirektiivin (direktiivin (EU) 2023/1791) (2) 6 artiklassa vahvistettua vuotuista perusparannustavoitetta edellyttäen, että tällaiset perusparannukset täyttävät molemmissa säädöksissä asetetut vaatimukset.

2.2.2.   Energiatehokkuudeltaan heikoimpien muiden kuin asuinrakennusten määritelmä

Direktiivin 9 artiklan 1 kohdan mukaan energiatehokkuudeltaan heikoimmat muut kuin asuinrakennukset määritellään kansallisten kynnysarvojen perusteella. Nämä kynnysarvot vastaavat sellaisten muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuustasoa, jotka kuuluivat vuonna 2020 muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan energiatehokkuudeltaan heikoimpien 16 ja 26 prosentin joukkoon rakennusten määrän tai pinta-alan suhteen. Jäsenvaltioiden on vahvistettava uudet kynnysarvot vuosille 2040 ja 2050 siten, että energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvot ovat aiempaa alhaisemmat, jotta varmistetaan energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten asteittainen käytöstä poistaminen ajan mittaan. Kynnysarvot voidaan vahvistaa koko muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannalle taikka rakennustyypeittäin tai -luokittain esimerkiksi liitteessä I lueteltujen rakennusluokkien perusteella. Rakennusluokat voidaan määrittää paitsi rakennusten tarkemman käyttötarkoituksen myös niiden koon, tyypin, ilmastovyöhykkeen sekä näiden tai muiden ominaisuuksien yhdistelmän mukaan.

2.3.   Muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten vaiheittainen suunnittelu

Energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän suunnittelu, myös indikaattorin valinta sekä kynnysarvojen ja vaatimustenmukaisuusmenettelyjen määrittely, on toteutettava useassa vaiheessa. Jotta varmistetaan kaikkien suunnittelun osatekijöiden huomioon ottaminen ja asianmukaisen mahdollistavan kehyksen luominen, ehdotetaan, että muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten kansalliset järjestelmät suunnitellaan ja pannaan täytäntöön seuraavissa viidessä vaiheessa:

—	tietolähteiden määrittäminen ja muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan luonnehdinta

—	indikaattorin/indikaattoreiden, energiatehokkuuden perustason ja energiatehokkuuden kynnysarvojen määrittäminen

—	vaatimustenmukaisuutta koskevien sääntöjen ja hallinnointitavan suunnittelu

—	mahdollistavan kehyksen luominen

—	seurantamekanismin ja seuraamusjärjestelmän luominen.

Kaavio 1. Muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän suunnittelun suositellut vaiheet

Jäljempänä olevissa jaksoissa esitetään kaaviossa 1 esitettyjen viiden vaiheen perusteella esimerkkejä energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten suunnittelun erilaisista 9 artiklan mukaisista osatekijöistä ja niihin liittyviä mahdollisia vaihtoehtoja. Kunkin vaiheen osia voidaan yhdistellä uudelleen, jotta ne vastaisivat yksittäisten jäsenvaltioiden tilannetta, kuten olemassa olevan rakennuskannan erityispiirteitä, tiettyjen esteiden esiintyvyyttä sekä valmiuksia poistaa näitä esteitä.

2.3.1.   VAIHE 1: Tietolähteiden määrittäminen ja muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan luonnehdinta

Jotta jäsenvaltiot voivat vahvistaa muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuuden perustason, niillä on oltava selkeä käsitys siitä, mikä niiden muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan energiatehokkuus on ollut 1. tammikuuta 2020. Voidakseen määritellä rakennuskantansa energiatehokkuuden jäsenvaltioiden on luonnehdittava rakennuskantansa eli kerättävä ja käsiteltävä asiaankuuluvat tiedot ja kuvattava niiden avulla rakennuskanta sen tärkeimpien ominaisuuksien perusteella. Tämän muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan, jäljempänä myös ’muu kuin asuinrakennuskanta’, luonnehdinnan olisi mahdollistettava se, että jäsenvaltiot voivat asettaa kaikki muut kuin asuinrakennukset paremmuusjärjestykseen energiankäytön mukaan ja pystyvät sitten määrittämään energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvot, mukaan lukien 16 prosentin kynnysarvo vuodelle 2030, 26 prosentin kynnysarvo vuodelle 2033 sekä myöhemmät kynnysarvot vuosille 2040 ja 2050. Energiatehokkuudeltaan heikoimmissa rakennuksissa, joiden energiankäyttö ylittää kullekin vuodelle määritetyt enimmäiskynnysarvot, on tällöin noudatettava energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia.

Muu kuin asuinrakennuskanta voidaan luonnehtia ainakin kahdella yleisellä tavalla: a) olemassa olevien rakennuskantaa koskevien tietojen ja täydentävien tietolähteiden avulla ja/tai b) tilastollisen otannan ja tilapäisen tiedonkeruun avulla. Näitä tapoja voidaan käyttää erikseen tai yhdessä, ja ne kuvataan seuraavissa alajaksoissa.

Minkä toimintatavan jäsenvaltiot valitsevatkin, on suositeltavaa laatia selkeä suunnitelma aikataulun ja resurssien suhteen.

Muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdinta liittyy myös 22 artiklassa kuvatun tietokannan kehittämiseen. Julkisten rakennusten osalta jäsenvaltiot voivat hyödyntää sellaisia energiatehokkuusdirektiivin 6 artiklan 5 kohdassa edellytettyä julkisten rakennusten luetteloa varten kerättyjä tietoja, joita voitaisiin käyttää julkisten muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan luonnehdintaan. Muun kuin asuinrakennuskannan alustavan luonnehdinnan aikana on kartoitettava ja käytettävä erilaisia olemassa olevia tietokantoja. Joistakin näistä tietokannoista, kuten energiatehokkuustodistusten tietokannoista, 3D-kaupunkimalleista ja kiinteistörekistereistä, voisi mahdollisesti tulla pysyviä tietolähteitä, joiden avulla muodostetaan 22 artiklassa määritelty rakennusten energiatehokkuutta koskeva kansallinen tietokanta.

Ennen muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdintaa on suositeltavaa valita indikaattori energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän toteuttamista varten. Direktiivin 9 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat ilmaista kansalliset kynnysarvot joko energian loppukäyttönä tai primäärienergiankäyttönä. Valitun pääindikaattorin valinta vaikuttaa niiden toimenpiteiden tyyppiin ja laajuuteen, jotka voidaan toteuttaa energiatehokkuuden parantamiseksi ja näin ollen energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusvelvoitteen täyttämiseksi (ks. 2.3.2.1 jakso). Sen vuoksi on suositeltavaa luonnehtia muu kuin asuinrakennuskanta energiatehokkuutta koskevassa vähimmäisvaatimusjärjestelmässä käytettävän indikaattorin avulla.

Päivittämällä ja parantamalla jo olemassa olevia tietokantoja, kuten energiatehokkuustodistusten rekistereitä tai kiinteistörekistereitä, muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdinta voidaan mahdollisesti suorittaa nopeammin ja kustannustehokkaammin verrattuna siihen, että tiedonkeruu aloitettaisiin tyhjästä. Valitessaan tietolähteitä muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdintaa varten jäsenvaltioiden on otettava huomioon keskeiset tietonäkökohdat, kuten omistajuus, tiedonsaantioikeudet, yksityisyys ja turvallisuus, varmistaakseen, että rakennusten omistajien, vuokralaisten ja kaikkien muiden asiaankuuluvien sidosryhmien oikeuksia suojellaan. Nämä näkökohdat ovat merkityksellisiä myös energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän muiden suunnitteluvaiheiden kannalta, kuten muissa jaksoissa todetaan.

2.3.1.1.   Olemassa olevien rakennuskantaa koskevien tietojen ja täydentävien tietolähteiden käyttö

2.3.1.1.1.   Tietolähteet

Jäsenvaltiot voivat käyttää useita erilaisia olemassa olevia tietolähteitä muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdintaan. Muun kuin asuinrakennuskannan osajoukkojen tai segmenttien energiatehokkuuteen liittyviä tietoja voidaan saada erilaisista lähteistä, esimerkiksi energiatehokkuustodistuksista, tutkimustuloksista, laskennoista, energiakatselmuksista tai yhdistetyistä mitatuista energiatiedoista, jos tällaisia tietoja on saatavilla. Rakennuksen energiatehokkuutta voidaan arvioida vertaamalla sitä rakennuksiin, joilla on samanlaisia ominaisuuksia, kuten käyttötarkoitus, rakentamisajankohta, tyyppi ja sijainti, ja joista on saatavilla energiatehokkuustietoja.

Tietoa muun kuin asuinrakennuskannan fyysisistä ominaisuuksista ja muista piirteistä, kuten käyttötarkoituksesta, rakentamisajankohdasta, tyypistä, sijainnista, geometrisistä ominaisuuksista tai rakennusten teknisistä järjestelmistä, voidaan kerätä esimerkiksi 3D-kaupunkimalleista, satelliittikuvista, rakennusten digitaalisista lokikirjoista, kiinteistörekistereistä, rakennus- ja rakennusluparekistereistä sekä arkkitehtien tai rakennuttajien haastatteluista.

Jäsenvaltioita suositellaan arvioimaan eri tietoaineistojen laatua, täydellisyyttä ja edustavuutta. On myös suositeltavaa jatkaa näiden tietoaineistojen automaattista päivittämistä ja tietokantojen välistä yhteentoimivuutta koskevia toimia.

2.3.1.1.2.   Alustava luonnehdinta ja rakennusluokat

Muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdinta on suositeltavaa aloittaa arvioimalla alustavasti koko rakennuskannan koko ja kuhunkin käyttöluokkaan kuuluvien rakennusten osuudet. Käyttöluokkia ovat esimerkiksi toimistot, terveydenhuolto, tukku- ja vähittäiskauppa, koulutusrakennukset, urheilutilat sekä hotellit ja ravintolat, kuten EPBD-direktiivin liitteessä I mainitaan. Jäsenvaltioita kannustetaan käyttämään olemassa olevissa politiikoissa vahvistettuja käyttöluokkia, jotka saattavat olla tarkempia. Tämä mahdollistaa sellaisten rakennuskannan segmenttien määrittämisen, joita koskevien tietojen keruu saattaa edellyttää muita enemmän toimia.

Muun kuin asuinrakennuskannan rakennukset eroavat toisistaan paitsi käyttötarkoituksen myös koon, tyypin, julkisivumateriaalien sekä rakennusten teknisten järjestelmien osalta. Jotta rakennuskanta saataisiin luonnehdittua paremmin, on suositeltavaa jakaa se helpommin hallittaviin osiin paitsi rakennusten käyttötarkoituksen myös joidenkin näiden muiden piirteiden mukaan. Tätä prosessia voidaan tukea tutkimusten, esimerkiksi EPISCOPEn (3) ja TABULAn, tuloksilla tai olemassa olevilla kansallisilla luokituksilla. Luokkien määrittelyn perusteena voidaan käyttää myös yleisiä paikallisia tai alueellisia rakentamiskäytäntöjä. Muita perusteita voivat olla esimerkiksi rakentamisajankohta, ilmastovyöhyke ja lämmitysjärjestelmätekniikka. Näin muu kuin asuinrakennuskanta voidaan jakaa ominaisuuksiltaan samankaltaisten rakennusten segmentteihin (esimerkiksi suuret sairaalat (joiden pinta-ala on suurempi kuin x m2), jotka sijaitsevat tietyllä ilmastovyöhykkeellä). Tämä voi tarvittaessa helpottaa oletusten laatimista kunkin segmentin osalta sekä parantaa tuloksia arvioitaessa sellaisten rakennusten energiatehokkuutta, joista ei ole saatavilla tietoja. Jäsenvaltiot voivat käyttää tällaisia luokkia myös asettaakseen eri rakennusluokille erilaisia kynnysarvoja, jotka ne voivat määrittää.

Rakennusten luokittelu rakentamisajan, sijainnin tai ilmastovyöhykkeen mukaan voidaan yhdistää yleisiin rakennuskäytäntöihin. Esimerkiksi aiempien rakennusmääräysten tai energiatehokkuutta koskevien vaatimusten, myös materiaalien lämpöominaisuuksia koskevien vaatimusten, täytäntöönpano voi mahdollistaa oletusten laatimisen muiden kuin asuinrakennusten materiaaleista, lämpöominaisuuksista ja järjestelmistä. Rakennusten energiamääräyksiä, jotka pantiin täytäntöön 1980-luvulla, esimerkiksi ikkunoiden U-arvoa tai eristystä koskevia vähimmäisvaatimuksia, voidaan hyödyntää tiettyjen arvojen määrittämisessä sellaisille kyseisenä aikana rakennettujen rakennusten materiaaleille ja muille ominaisuuksille, joista ei ole saatavilla yksittäisiä tietoja. Jäsenvaltiot voivat myös hyödyntää muihin tarkoituksiin käytettyjä luokituksia, esimerkiksi kustannusoptimaalisuuslaskelmissa käytettyjä rakennusten tyyppiluokituksia.

Arkkitehtien, rakennuttajien ja kiinteistökehittäjien haastattelut voivat auttaa parantamaan oletuksia eri aikojen rakentamiskäytännöistä. Ne voivat myös helpottaa rakennustyyppien sekä niiden fyysisten ominaisuuksien ja eri aikakausille jakautumisen kartoittamista (esimerkiksi koulujen tyypillinen rakentaminen vuosina 1960–1970).

Eri ilmastovyöhykkeiden osalta paikalliset ilmasto-olosuhteet voivat asettaa tiettyjä vaatimuksia rakentamiskäytännöille. Esimerkiksi kylmissä ilmasto-olosuhteissa eristyksen odotetaan olevan runsaampi kuin lämpimämmillä alueilla. Tällaiset analyysit voivat myös vahvistaa oletuksia rakennuksista, joista ei ole olemassa yksittäisiä tietoja.

2.3.1.1.3.   Energiatehokkuustodistusten tietojen käyttäminen

On tärkeää varmistaa, että saatavilla olevat energiatehokkuustodistukset edustavat riittävän hyvin muuta kuin asuinrakennuskantaa. Edustava tietoaineisto kuvastaa koko muun kuin asuinrakennuskannan ominaisuuksia, esimerkiksi eri rakennusluokkien suhteellista osuutta muun muassa iän, koon ja ilmastoalueen mukaan. Esimerkiksi julkiset rakennukset voivat olla energiatehokkuustodistuksissa yliedustettuina, koska direktiivin 2010/31/EU 10 artiklan 6 a kohdan mukaan julkisten rakennusten energiatehokkuustodistustiedot on sisällytettävä olemassa oleviin energiatehokkuustietokantoihin. Myös alueet, joilla on paljon muita kuin asuinrakennuksia (esimerkiksi pääkaupungit tai kaupungit, joissa on paljon palvelualan toimintaa), voivat olla yliedustettuina. On tärkeää arvioida, onko tällaisissa tapauksissa kyse tietyistä ilmastoalueista, jotka eivät edusta muun muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan tilannetta. Samoin olisi arvioitava muita ominaisuuksia, kuten kokoa ja tyyppejä. Saatavilla olevissa energiatehokkuustodistusten tiedoissa havaitut puutteet voidaan korjata keräämällä lisätietoja aliedustetuista rakennusluokista, alueista tai ilmastovyöhykkeistä.

Käytettäessä energiatehokkuustodistusten tietoja merkityksellistä on paitsi niiden kattavuus käyttötarkoituksen, koon, tyypin, ilmastovyöhykkeen ja muiden ominaisuuksien suhteen myös todistusten antamisaika. Energiatehokkuustodistukset ovat voimassa kymmenen vuotta, eikä rakennuksen perusparannuksen jälkeen ole välttämättä annettu uutta energiatehokkuustodistusta. Lisäksi energiatehokkuustodistusten antamista koskevat vaatimukset luovat vinoumia tietokantaan. Energiatehokkuustodistuksia annetaan yleensä uusille rakennuksille tai myynti- tai vuokramarkkinoilla oleville rakennuksille. Näiden rakennusten energiatehokkuus voi erota rakennuksista, jotka ovat olleet pitkään pois markkinoilta. Viimeisenä muttei vähäisimpänä mainittakoon, että monissa tukijärjestelmissä rakennusten energiatehokkuuden paraneminen on osoitettava energiatehokkuustodistuksen avulla. Tämä voi tarkoittaa energiatehokkuustodistusta, joka on annettu sekä ennen perusparannusta että sen jälkeen, ainoastaan ennen perusparannusta taikka ainoastaan perusparannuksen jälkeen.

Rakennuksen nykytilaa koskevien tietojen parantamiseksi energiatehokkuustodistusten tiedot voidaan yhdistää rakennus- ja rakennusluparekistereistä ja rakennusten digitaalisista lokikirjoista saatuihin lisätietoihin (jos tällaisia on saatavilla). Niistä voidaan saada tietoa rakennusten aiempien perusparannusten ajankohdasta ja laajuudesta.

2.3.1.1.4.   Muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuuden arviointi

Kun on varmistettu, että energiatehokkuustodistusten tiedot tai muut rakennusosajoukon energiatehokkuustiedot edustavat koko muuta kuin asuinrakennuskantaa (tai sen osia) ja että tällaiset tiedot ovat saatavilla, jäsenvaltiot voivat halutessaan yhdistää nämä tiedot samojen rakennusten fyysisiä ominaisuuksia ja muita piirteitä koskeviin tietoihin luodakseen vertailujoukon. Sellaisten rakennusten energiatehokkuus, joista ei ole saatavilla energiatehokkuustietoja, voidaan arvioida syöttämällä niiden tiedot, kuten käyttötarkoitus, rakentamisajankohta, sijainti ja koko, tilastomalleihin (jotka perustuvat vertailujoukon rakennuksiin), kuten multinomiaaliseen logistiseen regressiomalliin. Tällä tavoin voidaan määrittää energiatehokkuusarvo jokaiselle rakennukselle, josta näitä tietoja ei ole saatavilla, ja saada siten muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdinta päätökseen.

Jos muun kuin asuinrakennuskannan osajoukkoja tai segmenttejä koskevat energiatehokkuustiedot eivät ole edustavia tai niitä ei ole saatavilla, kunkin yksittäisen rakennuksen käyttötarkoitusta, rakentamisajankohtaa, tyyppiä, sijaintia, geometrisiä ominaisuuksia tai teknisiä järjestelmiä koskevat tiedot voidaan syöttää energiamalleihin rakennusten toiminnan simuloimiseksi ja niiden energiatehokkuuden arvioimiseksi. Samoin kuin edellä kuvatussa tapauksessa tämä mahdollistaa energiatehokkuusarvon määrittämisen rakennuksille, joista näitä tietoja ei ole saatavilla, ja saattaa päätökseen muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdinnan.

Alhaalta ylöspäin suuntautuvien tietojen (esimerkiksi rakennusten fyysisiä ominaisuuksia, sijaintia ja energiatehokkuutta koskevien tietojen) yhdistäminen ylhäältä alaspäin suuntautuviin tietoihin (esimerkiksi eri energiankantajien kulutusta, loppuenergian kulutusta sekä rakennusten rakentamiskäytäntöjen kansallisia tilastoja koskeviin yhdistettyihin tietoihin) voi vahvistaa muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdintaa. Alhaalta ylöspäin suuntautuviin tietoihin perustuvia arvioita voidaan ristiintarkastaa saatavilla olevien ylhäältä alaspäin suuntautuvien tietojen kanssa tehtyjen oletusten ja arvioiden kalibroimiseksi.

On suositeltavaa, että jäsenvaltiot kuvaavat muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdinnassa käyttämänsä tietolähteet ja toimintatavan kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan.

2.3.1.2.   Tilastollinen otanta ja tilapäinen tiedonkeruu

Tapauksissa, joissa muun kuin asuinrakennuskannan energiatehokkuudesta ei ole olemassa edustavia tai minkäänlaisia tietoja, rakennussegmenttien luonnehdintaa voidaan tukea tilastollisella otannalla ja tilapäisellä tiedonkeruulla. Olemassa olevien tietojen täydentämiseksi ja tiettyjen puutteiden korjaamiseksi voidaan kerätä tietoa esimerkiksi rakennustyypeistä, maantieteellisistä alueista tai ilmastovyöhykkeistä. Tätä tapaa voidaan käyttää sellaisenaan tai olemassa olevien tietojen ohella havaintojen tarkastamiseksi ja niiden uskottavuuden arvioimiseksi.

Käytettäessä tilastollista otantaa on suositeltavaa laatia alustava yleiskatsaus muusta kuin asuinrakennuskannasta ja jakaa kanta eri rakennusluokkiin siten, että kussakin luokassa on ominaisuuksiltaan, kuten käyttötarkoitukseltaan, tyypiltään, sijainniltaan ja/tai rakentamisajankohdaltaan, samankaltaisia rakennuksia. Eri rakennusluokkien olisi oltava edustettuina lopullisessa tilastollisessa otoksessa.

Otantamenettelyn on oltava selkeä. Se voi olla esimerkiksi monivaiheinen kyselytutkimus, jossa yhdistetään esimerkiksi seulonta otokseen valituista rakennuksista saatavilla olevien yleisten tietojen osalta, sen jälkeen suoritettavat rakennusten omistajien haastattelut sekä lopuksi paikalla tehtävät tarkastukset. (4) Kerättäviä tietoja ovat yksityiskohtaiset tiedot rakennuksen toiminnasta, energiantarpeesta, energiantoimittajista, rakennusmateriaaleista ja aiemmista perusparannuksista sekä muut asiaankuuluvat tiedot.

Kerätyt tiedot voidaan syöttää simulointimalliin otokseen valittujen rakennusten energiatehokkuuden arvioimiseksi. Tuloksia voidaan soveltaa muuhun rakennuskantaan ottaen alustava luokitus huomioon. Tulokset voidaan tämän jälkeen ristiintarkastaa saatavilla olevien rakennuskannan energiatehokkuutta koskevien yhdistettyjen tietojen kanssa, kuten edellä kuvatussa toimintatavassa.

Taulukko 1

Muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdintatavat

Tapa	Keskeiset vaatimukset ja vaiheet	Hyödyt/haasteet
Rakennuskantaa koskevat tiedot ja täydentävät tietolähteet	— Riittävän edustavat tiedot eri seikoista, kuten käyttöluokista, maantieteellisistä alueista, ilmastovyöhykkeistä, rakennusvuosista, koosta ja tyypeistä. — Tietoaineistojen laadun arviointi ja puutteiden kartoittaminen. — Eri saatavilla olevien tietoaineistojen/-lähteiden integroiminen ja puutteiden korjaaminen. — Niiden rakennusten luonnehdinta, joiden energiatehokkuustiedot ovat saatavilla, muun muassa käyttötarkoituksen ja tyypin osalta sekä niiden rakennusten luonnehdinta samalla tavalla, joiden energiatehokkuustietoja ei ole saatavilla. — Mallin määrittäminen sellaisten rakennusten energiatehokkuuden arvioimiseksi, joiden energiatehokkuustietoja ei ole saatavilla, niiden ominaisuuksien sekä vertailujoukon perusteella.	Hyödyt Olemassa olevien tietoresurssien hyödyntäminen. Jos tiedot perustuvat energiatehokkuustodistuksiin, näitä on helpompi käyttää vaatimustenmukaisuusmekanismina. Hyödyllisiä kartoitettaessa puutteita, jotka korjataan erityisellä tiedonkeruulla. Haasteet Eri tietokantojen tiedot eivät yleensä ole yhdenmukaisia. Jos tietojen triangulaatio ei ole mahdollista, yksinkertaistettu energiatehokkuuden arviointi voi johtaa virhelaskelmiin. Eri lähteiden tietojen omistajuus ja saatavuus saattavat muodostaa esteen.
Tilastollinen otanta ja tilapäinen tiedonkeruu	— Kansallista muuta kuin asuinrakennuskantaa edustavan otoksen rakennusten ominaisuuksien määrittäminen. — Kyselytutkimuksen toteuttaminen tietojen keräämiseksi muuta kuin asuinrakennuskantaa edustavasta otoksesta. — Rakennusmallin käyttäminen muun kuin asuinrakennuskannan energiatehokkuuden arvioimiseksi.	Hyödyt Tiedot ovat ajantasaisia ja energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän luomista ja seurantaa koskevien toimintapoliittisten vaatimusten mukaisia. Tietoja voidaan käyttää muita politiikkoja varten. Haasteet Otanta-aika voi olla pitkä. Kustannukset ja vastausprosentti.   Rakennusmallin luotettavuus.

2.3.2.   VAIHE 2: Indikaattorin/indikaattoreiden, energiatehokkuuden perustason ja energiatehokkuuden kynnysarvojen määrittäminen

Direktiivin 9 artiklan säännöksissä annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus tehdä erilaisia päätöksiä tietyistä muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän piirteistä. Jäsenvaltiot voivat päättää esimerkiksi, kumman indikaattorin ne valitsevat kyseisen järjestelmän käyttöönottamiseksi (energian loppukäytön vai primäärienergiankäytön), jättävätkö ne jotkin rakennusluokat perustason ulkopuolelle sekä määrittävätkö ne kynnysarvon koko muulle kuin asuinrakennuskannalle vai kullekin luokalle erikseen (ks. kaavio 2). Tässä jaksossa esitetään erilaisia näkökohtia, jotka jäsenvaltioiden olisi otettava huomioon määrittäessään näitä energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän piirteitä.

Kaavio 2. Muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän keskeisten piirteiden määrittely

2.3.2.1.   Energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten täytäntöönpanon indikaattori

Direktiivin 9 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat valita energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvojen indikaattoriksi joko energian loppukäytön tai primäärienergiankäytön. Valittu pääindikaattori vaikuttaa energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusvelvoitteen noudattamiseksi toteutettavien toimenpiteiden tyyppiin ja laajuuteen (ks. taulukko 2).

Energian loppukäytöllä tarkoitetaan energiamäärää, joka on toimitettava rakennukseen tilojen lämmitystä, tilojen jäähdytystä, käyttöveden lämmitystä, ilmanvaihtoa, kiinteää valaistusta ja muita rakennuksen teknisiä järjestelmiä varten rakennuksen standardoidun toiminnan varmistamiseksi ympäri vuoden. Energian loppukäyttö kuvaa rakennuksen vaipan fyysisiin ominaisuuksiin ja järjestelmätekniikkaan perustuvaa teoreettista energiantarvetta. Primäärienergiankäytöllä tarkoitetaan uusiutuvista tai uusiutumattomista lähteistä peräisin olevaa energiaa, jota ei ole muunnettu millään prosessilla (ks. 2 artiklan 9 kohta). Energian loppukäytön käyttäminen pääindikaattorina kannustaa toteuttamaan toimenpiteitä, joilla pyritään parantamaan rakennusten energiankäytön tehokkuutta, kuten perusparantamaan rakennusten vaippoja ja asentamaan tehokkaampia lämmitysjärjestelmiä. Tämä edistää hiilestä irtautumista, kun energiantarvetta vähennetään. Tämän indikaattorin valintaan liittyy kuitenkin rajoituksia, jotka koskevat energialähteiden vertailua, uusiutuvien energialähteiden käyttöönottoa rakennuksissa sekä energiaverkon parantamisen huomioonottamista. Primäärienergiankäytön käyttäminen pääindikaattorina kattaisi sekä edellä kuvatut energiatehokkuustoimenpiteet että uusiutuvien energialähteiden käytön rakennuksissa, mikä edistäisi myös rakennuksen energiahuollon hiilestä irtautumista. Se helpottaisi myös useiden eri energiankantajien vertailua.

Jos primäärienergiakertoimien tai painotuskertoimien mukauttaminen kunkin energiankantajan osalta johtaa parempaan laskettuun energiatehokkuuteen, jäsenvaltioiden on perusteltava mukautukset komissiolle ja osoitettava, että ne kuvaavat todellista muutosta energialähteiden yhdistelmässä. Tehdyt valinnat ja tietolähteet on ilmoitettava EN 17423 -standardin tai mahdollisen korvaavan asiakirjan perusteella (ks. liitteessä I oleva 2 kohta).

Komissio suosittelee primäärienergiankäytön käyttämistä pääindikaattorina, koska sitä käytetään pääindikaattorina energiatehokkuuden laskentamenetelmässä (liite I) sekä energiatehokkuustodistuksissa.

Direktiivin 9 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat käyttää täydentävinä indikaattoreina uusiutumattoman ja uusiutuvan primäärienergian käyttöä ja käytöstä syntyviä kasvihuonekaasupäästöjä (kgCO2-ekv/m2/vuosi). Näitä indikaattoreita olisi käsiteltävä lisäindikaattoreina, eli niitä voidaan käyttää toisen vaatimuksen vahvistamiseksi muille kuin asuinrakennuksille, jotka ylittävät pääindikaattorin (energian loppukäytön tai primäärienergiankäytön indikaattorin) avulla määritetyt kynnysarvot. Tämä toinen vaatimus voisi lisätä uusiutuvan energian käyttöä rakennuksissa tai vähentää edelleen kasvihuonekaasupäästöjä. Lisäindikaattoreilla ei näin ollen voida korvata energian loppukäyttöä tai primäärienergiankäyttöä pääindikaattorina energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän energiatehokkuuden kynnysarvon asettamisessa.

Perustaso ja kynnysarvot voidaan vahvistaa 9 artiklan 1 kohdan mukaisesti myös vertailurakennusten avulla. Niiden perusteella lasketaan suhdeluku, ja ne esitetään kynnysarvona, joka ilmaistaan energian loppukäyttönä tai primäärienergiankäyttönä (kWh/m2/vuosi).

Taulukko 2.

Vaihtoehdot kynnysarvojen indikaattoriksi

	Hyödyt	Haitat
Energian loppukäyttö	Kannustaa toteuttamaan toimenpiteitä, joilla vähennetään energiantarvetta, mukaan lukien rakennuksen vaipan perusparannus, tehokkaat lämmitysjärjestelmät sekä kustannuksiltaan edulliset toimenpiteet rakennuksen lämmönjakelujärjestelmien lämpöhäviön vähentämiseksi. Sitä koskeva viestintä saattaa olla helpompaa, koska se liittyy suoraan energialaskuihin ja siten kuluttajien päätöksentekoon.	Toimenpiteet, jotka liittyvät rakennuksen energiahuollon hiilestä irtautumiseen ja uusiutuvien energialähteiden käyttöön paikan päällä, eivät näy indikaattorissa. Energiankantajien vertaileminen on monimutkaisempaa.
Primäärienergiankäyttö	Kannustaa toteuttamaan laajemman toimenpidekokonaisuuden, johon kuuluu sekä energiantarvetta vähentäviä toimenpiteitä että toimenpiteitä, jotka liittyvät rakennuksen energiahuollon hiilestä irtautumiseen ja uusiutuvien energialähteiden käyttöön paikan päällä. Mahdollistaa eri energiankantajien suoran vertailun. Perustuu samaan indikaattoriin, jota käytetään energiatehokkuustodistusten energialuokkien määrittämiseen. Tämä voisi helpottaa seurantaa ja vaatimustenmukaisuuden tarkastuksia. Vakiintunut indikaattori, jota käytetään useissa EPBD-direktiivin säännöksissä rakennusten energiatehokkuuden ilmaisemiseen (esimerkiksi päästöttömät rakennukset sekä energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset).	Primäärienergiankäyttö voi muuttua energialähteiden yhdistelmän ja primäärienergiakertoimien muutosten vuoksi, mikä vaikeuttaa seurantaa. Primäärienergian vähentäminen toimituspuolen toimenpiteillä on otettava huomioon. Viestintä muille kuin asiantuntijoille on monimutkaisempaa.

2.3.2.2.   Energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän perustaso

Direktiivin 9 artiklan 1 kohdan mukaan muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta on parannettava, jotta varmistetaan, että niiden energiankäyttö jää energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvojen alapuolelle, mukaan lukien 16 prosentin kynnysarvo vuodelle 2030, 26 prosentin kynnysarvo vuodelle 2033 ja myöhemmät kynnysarvot vuosille 2040 ja 2050. Määrittääkseen nämä kynnysarvot jäsenvaltioiden on vahvistettava perustaso, joka kuvastaa niiden muuta kuin asuinrakennuskantaa sellaisena kuin se oli 1. tammikuuta 2020. Jäsenvaltiot voivat käyttää vuotta 2020 myöhemmän vuoden tietoja sekä asiaankuuluvia oletuksia (kuten uuden rakennustuotannon määrää ja perusparannuksia tai purkuja koskevia tietoja) suorittaakseen interpoloinnin ja jotta vuoden 2020 rakennuskannan luonnehdinta olisi realistinen. Jäsenvaltioiden olisi ilmoitettava kansallisessa rakennusten perusparannussuunnitelmassaan vuoden 2020 tiedot sekä tuoreemmat tiedot (vuoden 2023 tiedot ensimmäisessä suunnitelmassa vuonna 2025). Tämä on otettu huomioon kansallisten rakennusten perusparannussuunnitelmien mallissa.

Muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdinta, joka kuvataan vaiheessa 1, on tärkein toimi perustason sekä energiatehokkuuden kynnysarvojen määrittämiseksi.

Direktiivin mukaan jäsenvaltiot voivat vapauttaa tietyt rakennusluokat energiatehokkuutta koskevista vähimmäisvaatimuksista 9 artiklan 6 kohdan mukaisesti ja yksittäiset rakennukset 9 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Molemmat säännökset ovat vapaaehtoisia, ja niiden vaikutukset energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten soveltamiseen ovat erilaiset.

Direktiivin 9 artiklan 6 kohdassa kuvatut rakennusluokkiin perustuvat vapautukset johtavat siihen, että valittuja rakennuksia ei lasketa mukaan perustasoon. Näitä vapautuksia käsitellään tarkemmin seuraavassa alajaksossa.

Sitä vastoin yksittäisiä rakennuksia, jotka voidaan vapauttaa vaatimuksista 9 artiklan 1 kohdan mukaisesti, ei voida poistaa perustasosta. Näitä vapautuksia käsitellään 2.3.3.4 jaksossa.

2.3.2.2.1.   Direktiivin 9 artiklan 6 kohdan mukaiset vapautukset

Jäsenvaltiot voivat päättää vapauttaa seuraavat, 9 artiklan 6 kohdassa luetellut rakennusluokat 9 artiklan 1 kohdan vaatimuksista:

a)

rakennukset, joita suojellaan virallisesti esimerkiksi niiden erityisten arkkitehtonisten tai historiallisten ansioiden vuoksi, tai muut kulttuuriperintörakennukset (ainoastaan, jos niiden luonne tai ulkonäkö muuttuisi vaatimusten noudattamisen vuoksi tavalla, jota ei voida hyväksyä, tai jos niiden perusparannus ei ole teknisesti tai taloudellisesti toteutettavissa) — Perusparannus on teknisesti toteutettavissa, jos rakennuksen teknisten järjestelmien ja rakennuksen (tai rakennuksen osan) tekniset ominaisuudet mahdollistavat perusparannustoimenpiteiden toteuttamisen energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamiseksi. Perusparannus ei ole teknisesti toteuttavissa, jos perusparannustoimenpiteitä ei voida toteuttaa rakennuksen energiatehokkuuden parantamiseksi siten, että se jäisi energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten kynnysarvon alapuolelle, teknisten rajoitusten, kuten rakennuksen rakenteellisten osien, materiaalien, esteettisyyden ja tilarajoitusten, vuoksi. — Taloudellinen toteutettavuus liittyy energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamisesta aiheutuviin kustannuksiin sekä i) siihen, ovatko nämä kustannukset oikeasuhteisia suunnitellun toimenpiteen yleistavoitteeseen (esimerkiksi rakennuksen teknisen järjestelmän parantamiseen) nähden, ja ii) siihen, ylittävätkö odotetut hyödyt kustannukset, kun huomioon otetaan tarvittaessa järjestelmän tai rakennuksen odotettavissa oleva käyttöikä.

b)	rakennukset, joita käytetään hartauden harjoittamiseen ja uskonnolliseen toimintaan

c)

väliaikaiset rakennukset, joiden käyttöaika on enintään kaksi vuotta, teollisuuslaitokset, korjaamot ja muut kuin asuinkäyttöön tarkoitetut maatilarakennukset, joissa energian tarve on alhainen, sekä muut kuin asuinkäyttöön tarkoitetut maatilarakennukset, joita käytetään alalla, jota koskee kansallinen alakohtainen energiatehokkuussopimus

d)	asuinrakennukset, joita käytetään tai jotka on tarkoitettu käytettäväksi joko vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa tai vaihtoehtoisesti rajoitetun ajan vuodessa ja joiden arvioitu energiankulutus on vähemmän kuin 25 prosenttia ympärivuotisen käytön kulutuksesta

e)	yksittäiset rakennukset, joiden hyötypinta-ala on yhteensä alle 50 m2

f)	asevoimien tai keskushallinnon omistamat kansalliseen puolustukseen käytettävät rakennukset, lukuun ottamatta asevoimien ja muun kansallisten puolustusviranomaisten henkilöstön käytössä olevia yksittäisiä asuintiloja tai toimistorakennuksia.

Jos jäsenvaltiot päättävät olla sisällyttämättä tiettyyn yksittäiseen tai useaan luokkaan yhdistettyjä rakennuksia kansalliseen energiatehokkuutta koskevaan vähimmäisvaatimusjärjestelmäänsä, nämä rakennukset on poistettava perustasosta eli niitä ei lasketa osaksi muuta kuin asuinrakennuskantaa kynnysarvoja määritettäessä. Rakennukset eivät siis jää perustason ulkopuolelle automaattisesti, vaan asianomaisten kansallisten viranomaisten on päätettävä, soveltavatko ne vapautuksia, ja raportoitava tällaisista päätöksistä kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan. Jäsenvaltioiden on toimitettava kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan myös arvio perustason ulkopuolelle jätettyjen rakennusten osuudesta (ks. uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin liite II). Perustason ulkopuolelle jättämisen (esimerkiksi muussa kuin asuinkäytössä olevat historialliset rakennukset) haittapuoli on se, että se estää tällaisia rakennuksia ja niiden omistajia saamasta räätälöityä taloudellista tukea ja erityistä neuvontaa, joita on annettava uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 9 artiklan 4 kohdan a, b ja d alakohdan perusteella.

Jos jäsenvaltiot päättävät vapauttaa vaatimuksista yhden tai useamman edellä mainituista luokista, niiden on laadittava selkeät ja julkiset/läpinäkyvät perusteet sen määrittämiseksi, mitkä rakennukset vapautetaan. Tämä on tärkeää, kun energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusjärjestelmästä viestitään rakennusten omistajille. Esimerkiksi jos jäsenvaltio päättää vapauttaa historialliset rakennukset tai kulttuuriperintörakennukset, järjestelmään on sisällytettävä selkeä määritelmä siitä, mitä pidetään historiallisena rakennuksena ja minkä tyyppiset historialliset rakennukset vapautetaan (esimerkiksi viittaamalla historiallisten rakennusten luetteloon).

2.3.2.2.2.   Erottelu rakennusluokittain

Energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän perustaso ja kynnysarvot voidaan määrittää koko muulle kuin asuinrakennuskannalle taikka rakennustyypin tai -luokan mukaan. Rakennusluokat voidaan määrittää rakennusten käyttötarkoituksen mukaan (uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin liitteessä I mainittuja esimerkkejä: toimistot, koulutusrakennukset, sairaalat, hotellit ja ravintolat, urheilutilat sekä tukku- ja vähittäiskaupan rakennukset (5)) sekä niiden koon, tyypin, ilmastovyöhykkeen ja näiden tai muiden piirteiden yhdistelmän mukaan.

Olemassa olevissa tietolähteissä, kuten kiinteistörekistereissä tai väestölaskennoissa, käytetyt aiemmin määritetyt luokat voivat toimia luokitteluprosessin tukena. Jos kynnysarvot määritetään luokittain, ne olisi määritettävä erikseen kullekin luokalle.

Yhden ja saman kynnysarvon määrittäminen koko muulle kuin asuinrakennuskannalle voi yksinkertaistaa luonnehdinta- ja seurantaprosessia. On kuitenkin suositeltavaa jakaa rakennukset luokkiin, jotta vältetään tiettyjen rakennussegmenttien epäoikeudenmukainen kohtelu.

Esimerkiksi jos perustaso määritetään siten, että se kattaa koko muun kuin asuinrakennuskannan, sama kynnysarvo koskee sairaaloita, toimistorakennuksia ja hotelleita. Tällaisissa rakennuksissa energiaa käytetään käytännössä eri tavoin, ja mahdollisuudet vähentää niiden energiankäyttöä ovat erilaiset. Jos koko muulle kuin asuinrakennuskannalle määritetään yksi ja sama kynnysarvo, se asettaisi epäedulliseen asemaan rakennukset, joiden energiankäyttö neliömetriä kohti on luonnostaan suurempi niiden erityistoimintojen vuoksi. Esimerkiksi sairaalat käyttävät enemmän energiaa tiukempien ilmanvaihtovaatimusten vuoksi. Tämä asettaa ne epäedulliseen asemaan toimistorakennuksiin nähden, sillä niiden on noudatettava samaa kynnysarvoa kuin toimistorakennusten, jotka kuluttavat yleensä vähemmän energiaa samanlaisissa olosuhteissa ja saavuttavat siten saman kynnysarvon paljon helpommin.

Toisena esimerkkinä voidaan mainita eri ilmastovyöhykkeillä sijaitsevat rakennukset. Samaan käyttöluokkaan kuuluvien samankokoisten rakennusten (esimerkiksi hotellien) energiatehokkuudessa voi olla merkittäviä eroja, jos ne sijaitsevat eri ilmastovyöhykkeillä. Eri ilmastovyöhykkeiden ominaisuudet (esimerkiksi lämpötila, kosteus ja auringon säteily) voivat edellyttää erilaisia rakennuskäytäntöjä muun muassa materiaalien ja rakennusten teknisten järjestelmien osalta. Esimerkiksi lämpimässä rannikkoilmastossa sijaitsevassa hotellissa saatetaan tarvita aurinkosuojajärjestelmiä ja laajamittaista jäähdytystä. Kylmässä kaupungissa, joka ei sijaitse rannikolla, sijaitsevassa samankokoisessa hotellissa ei sitä vastoin välttämättä tarvita aurinkosuojajärjestelmiä, mutta sen lämmitystarpeet ovat korkeat.

Näin ollen on suositeltavaa määrittää eri luokkia, jotta eri rakennussegmenttien erityispiirteet, muun muassa eri käyttötarkoitukset, koot, tyypit ja ilmastovyöhykkeet, voidaan ottaa huomioon kunkin jäsenvaltion tilanteen mukaisesti. Luokittelu riippuu esimerkiksi rakennustietokannoissa, kuten kiinteistörekistereissä, jo mahdollisesti olemassa olevista luokitteluista, siitä, onko maassa aiemmin vahvistettuja eri ilmastoalueita, ja siitä, onko olemassa selkeitä ajanjaksoja, jotka liittyvät aiempiin rakennusten energiamääräyksiin ja niiden materiaaleja ja rakennusjärjestelmiä koskeviin erityisvaatimuksiin.

Jos samaa kynnysarvoa sovelletaan kaikkiin muihin kuin asuinrakennuksiin ottamatta huomioon niiden erityispiirteitä, tämä saattaa johtaa epäoptimaalisiin perusparannuksiin, jotka eivät ole kustannustehokkaita. Perustasojen määrittäminen luokittain myös helpottaa paremmin kohdennetun perusparannustuen ja strategioiden suunnittelua energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten täytäntöönpanemiseksi. Tällöin suunnittelussa voidaan ottaa huomioon muun muassa erilaiset omistus-/vuokrauskäytännöt, arvioidut perusparannusajat sekä yleiset piirteet ja tyypit. Tämä voi myös edistää innovaatioita esimerkiksi kussakin luokassa (esimerkiksi sairaaloissa ja toimistorakennuksissa) käytettävien erikoislaitteiden ja -rakennusjärjestelmien osalta.

2.3.2.2.3.   Lopullinen perustaso

Rakennukset asetetaan paremmuusjärjestykseen valitun indikaattorin, energian loppukäytön tai primäärienergiankäytön, mukaan vaiheessa 1 suoritetun muun kuin asuinrakennuskannan luonnehdinnan perusteella muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuuteen liittyvien kerättyjen ja arvioitujen tietojen avulla.

Jos jäsenvaltiot päättävät vapauttaa tietyt 9 artiklan 6 kohdassa mainitut rakennusluokat vaatimuksista, kyseisten luokkien tiedot on poistettava luonnehdinnasta ja jätettävä sen vuoksi pois perustasosta, jolloin ne eivät näy enää paremmuusjärjestyksessä.

Rakennukset voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen rakennuskannan luonnehdintavaiheessa kerättyjen ja arvioitujen tietojen perusteella laatimalla rakennusten frekvenssijakauma tai käyttämällä kunkin yksittäisen rakennuksen tietoja. Frekvenssijakauma laaditaan jakamalla tietojen vaihteluväli (energiankäytön pienimmän ja suurimman arvon ero, esim. 0–500 kWh/m2/vuosi) haluttuun määrään luokkia. Kunkin luokan vaihteluväli määritetään vastaavasti. Esimerkiksi luokka 1 vastaa arvoa 0–19 kWh/m2/vuosi, luokka 2 arvoa 20–39 kWh/m2/vuosi, luokka 3 arvoa 40–59 kWh/m2/vuosi ja niin edelleen. Frekvenssi määritetään laskemalla kunkin luokan tietopisteet. Tämä voidaan tehdä rakennusten määrän tai pinta-alan mukaan. Kaaviossa 3 on esimerkki frekvenssijakaumasta. Kukin palkki edustaa rakennusten määrää tai pinta-alaa kussakin luokassa. Kaaviossa ylimpinä oleviin luokkiin kuuluvat rakennukset ovat energiatehokkuudeltaan heikompia kuin alimpina oleviin luokkiin kuuluvat rakennukset.

Kaavio 3. Muu kuin asuinrakennuskanta järjestettynä energiankäytön mukaan frekvenssijakaumassa

Jos perustaso luodaan käyttämällä kunkin yksittäisen rakennuksen tietoja, rakennukset järjestetään tätä varten niiden energiankäytön mukaan kaaviossa 4 havainnollistetulla tavalla. Jokainen palkki edustaa yhtä rakennusta. Kaaviossa 4 esitetty muu kuin asuinrakennuskanta on täysin kuvitteellinen. Rakennuskannan oletetaan koostuvan 25 rakennuksesta, joten visualisoinnin helpottamiseksi kaaviossa esitetään vain 25 palkkia. Tuhansista rakennuksista koostuvasta rakennuskannasta voidaan luoda frekvenssijakauma samalla periaatteella. Tätä periaatetta ja samanlaisia kaavioita käytetään muiden käsitteiden ja säännösten havainnollistamiseen seuraavissa jaksoissa.

Kaavio 4. Kaavio muun kuin asuinrakennuskannan perustasosta

Perustasoon olisi sisällyttävä vähintään rakennusten määrä (tai pinta-ala), rakennusten tyyppi (eli esimerkiksi toimistot, terveydenhuollon rakennukset, tukku- ja vähittäiskaupan rakennukset, koulutusrakennukset, urheilutilat tai hotellit ja ravintolat), muut rakennusluokat (jos jäsenvaltio on sellaisia määrittänyt) sekä rakennusten energiatehokkuus. Perustasosta olisi oltava mahdollista määrittää rakennusten energiatehokkuudeltaan heikoimmat osajoukot (esimerkiksi 16 % ja 26 %), jotta voidaan määrittää energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvot, kuten seuraavassa alajaksossa selitetään. Se osuus rakennuskannasta (rakennusten määränä tai pinta-alana ilmaistuna), joka on perusparannettava, pysyy kokonaisuudessaan samana riippumatta luokkien tai alaluokkien määrästä.

Kaavio 5. Kaavio muun kuin asuinrakennuskannan eri luokkien perustasoista

Jos kynnysarvot päätetään määrittää rakennusluokittain, kullekin luokalle on vahvistettava oma perustasonsa. Kunkin luokan rakennukset järjestetään niiden energiankäytön mukaan. Kaaviossa 5 esitetään kahden rakennusluokan perustasot. Kukin palkki edustaa yhtä rakennusta. (6) Kussakin luokassa voi olla eri määrä rakennuksia ja energiatehokkuuden vaihteluvälit voivat olla erilaiset.

2.3.2.3.   Energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin liittyvät energiatehokkuuden kynnysarvot

Direktiivin 9 artiklan mukaan muiden kuin asuinrakennusten on täytettävä energiatehokkuuden kynnysarvot (jäätävä niiden alapuolelle) asetettuihin määräaikoihin mennessä. Energiatehokkuuden kynnysarvot on asetettava siten, että vähintään 16 prosenttia ja 26 prosenttia kansallisesta muusta kuin asuinrakennuskannasta ylittää ne. Nämä kynnysarvot ilmaistaan kilowattitunteina neliömetriä kohti vuodessa (kWh/m2/vuosi), ja niiden olisi kuvattava joko rakennusten energian loppukäyttöä tai primäärienergiankäyttöä. Lisäksi jäsenvaltioiden on määritettävä myöhemmät kynnysarvot vuosille 2040 ja 2050 kansallisen rakennuskannan muuttamista päästöttömiksi rakennuksiksi koskevan kehityskulun mukaisesti.

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaikki muut kuin asuinrakennukset jäävät 16 prosentin kynnysarvon alapuolelle vuoteen 2030 mennessä ja 26 prosentin kynnysarvon alapuolelle vuoteen 2033 mennessä, ellei niitä ole vapautettu kyseisestä säännöksestä 9 artiklan 1 kohdan tai 9 artiklan 6 kohdan mukaisesti.

Kynnysarvot voidaan määrittää rakennusten määrän tai pinta-alan mukaan, kuten seuraavaksi selitetään.

2.3.2.3.1.   Kynnysarvojen määrittäminen rakennusten määrän mukaan

Kaavio 6. 16 prosentin kynnysarvon määrittäminen: a) määritetään 16 prosentin osuus rakennuksista, b) määritetään kynnysarvo

Jos kynnysarvot määritetään rakennusten määrän perusteella, perustasoon kuuluvien rakennusten määrä lasketaan energiatehokkuudeltaan heikoimmasta rakennuksesta eteenpäin siihen asti, kunnes kunkin välitavoitteen osalta ilmoitettu rakennusten prosenttiosuus on saavutettu. Esimerkiksi vuoden 2030 kynnysarvo on määritettävä kattamalla 16 prosenttia rakennusten kokonaismäärästä, kuten kaaviossa 6 (a) havainnollistetaan. Kun 16 prosentin osuus rakennuksista on saavutettu, näitä rakennuksia seuraavan rakennuksen energiankäytön (energian loppukäyttönä tai primäärienergiankäyttönä ilmaistuna) tulee olla vuodelle 2030 asetettu energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvo, kuten kaaviossa 6 (b) esitetään. Esimerkissä kaikki kyseiseen 16 prosentin osuuteen kuuluvat rakennukset on perusparannettava vuoteen 2030 mennessä siten, että niiden energiatehokkuus paranee ja jää alle kynnysarvon (kWh/m2/vuosi), jota vaakasuora oranssi viiva kuvaa.

Vuoden 2033 26 prosentin kynnysarvo voidaan määrittää samalla periaatteella, kuten kaaviossa 7 kuvataan. Samalla periaatteella voidaan määrittää myös myöhemmät kynnysarvot vuosille 2040 ja 2050, ks. myös kaavio 9.

Kaavio 7. Kaavio energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin liittyvistä energiatehokkuuden kynnysarvoista vuosille 2030 ja 2033

Kaavio 8. Kaavio energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin liittyvistä energiatehokkuuden kynnysarvoista vuosille 2030 ja 2033, kun kynnysarvot määritetään luokittain

Jos eri rakennusluokille määritetään omat kynnysarvot, edellä kuvattua menettelyä sovelletaan kunkin luokan perustasoon, kuten kaaviossa 8 esitetään. Energiatehokkuuden 16 prosentin ja 26 prosentin kynnysarvot edustavat kussakin luokassa eri määrää rakennuksia, ja kunkin luokan kynnysarvot (kWh/m2/vuosi) ovat erilaiset luokkaan kuuluvien rakennusten energiankäytön mukaan.

2.3.2.3.2.   Kynnysarvon määrittäminen pinta-alan mukaan

Kynnysarvo määritetään rakennusten pinta-alan mukaan samalla periaatteella kuin rakennusten määrän mukaan. Perustasoon kuuluvien rakennusten pinta-ala lasketaan energiatehokkuudeltaan heikoimmasta rakennuksesta eteenpäin siihen asti, kunnes kunkin välitavoitteen osalta ilmoitettu prosenttiosuus on saavutettu. Vuonna 2030 tämän arvon on vastattava 16:ta prosenttia perustasoon kuuluvien rakennusten kokonaispinta-alasta. Kun 16 prosentin osuus pinta-alasta on saavutettu, tätä osuutta seuraavan rakennuksen energiankäytön tulee olla vuodelle 2030 asetettu energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvo.

Tässä tapauksessa on tärkeää huomata, että vaikka kynnysarvo määritetään pinta-alan mukaan, kynnysarvon ylittävien rakennusten määrä on myös määritettävä.

Vuoden 2033 26 prosentin kynnysarvo ja sitä seuraavat vuosien 2040 ja 2050 kynnysarvot voidaan määrittää samalla periaatteella.

Jos eri rakennusluokille määritetään omat kynnysarvot, aiemmin kuvattua menettelyä sovelletaan kunkin luokan perustasoon.

2.3.2.3.3.   Kynnysarvon määrittäminen energiatehokkuusluokan mukaan

Energiatehokkuusluokkaa vastaavien energiatehokkuuden kynnysarvojen asettaminen on jäsenvaltioille vapaaehtoista. Sen etuna on, että se lisää energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän näkyvyyttä ja helpottaa viestintää ja seurantaa.

Jos kynnysarvo määritetään siten, että se vastaa tiettyä energiatehokkuusluokkaa 19 artiklan 2 kohdan mukaisesti, määrittämisessä on silti noudatettava 9 artiklan 1 kohdan kolmatta alakohtaa. Kynnysarvon ylittävien rakennusten on näin ollen katettava vähintään ilmoitettu energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten osuus eli 16 prosenttia vuoden 2030 osalta, 26 prosenttia vuoden 2033 osalta ja niin edelleen.

Tämä voidaan toteuttaa määrittelemällä energiatehokkuustodistusten energiatehokkuusluokat G ja F 9 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa ilmoitetun kattavuuden avulla, eli 16 prosentin kynnysarvo vastaa luokkaa G ja 26 prosentin kynnysarvo luokkaa F. Vaihtoehtoisesti jäsenvaltiot voisivat myös määritellä luokan G rakennuskannan 26 prosentin kynnysarvoksi. Vaikka tämä antaisi enemmän liikkumavaraa paremmille energiatehokkuusluokille, 16 prosentin ja 26 prosentin kynnysarvojen välinen ero ei olisi yhtä näkyvä. Rakennukset olisi perusparannettava, jotta niiden energiatehokkuus paranisi ja niiden energiatehokkuusluokka nousisi kynnysarvoksi määriteltyä luokkaa paremmaksi. Vastaavasti muita luokkia (esimerkiksi luokkia D ja E) voitaisiin käyttää vuosien 2040 ja 2050 kynnysarvoina.

2.3.2.4.   Energiatehokkuuden kynnysarvot vuoden 2033 jälkeen

Kahden ensimmäisen kynnysarvon lisäksi jäsenvaltioiden on vahvistettava kynnysarvot vuosille 2040 ja 2050. Näiden arvojen on vastattava asteittain alhaisempia energiankulutustasoja. Nämä kynnysarvot on ilmoitettava 3 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetuissa jäsenvaltioiden kansallisissa perusparannussuunnitelmissa.

Vuosien 2040 ja 2050 energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvot on oltava kansallisen rakennuskannan muuttamista päästöttömiksi rakennuksiksi koskevan kehityskulun mukaisia. Vuoden 2040 kynnysarvoksi voidaan määrittää vuoden 2033 26 prosentin kynnysarvon ja vuoden 2050 kynnysarvon puolessa välissä oleva arvo (ks. kaavio 10). Se, asetetaanko vuoden 2040 kynnysarvo lähemmäs 26:ta prosenttia (vuoden 2033 kynnysarvoa) vai lähemmäs vuoden 2050 lopullista kynnysarvoa, vaikuttaa ratkaisevasti vuosina 2033–2040 ja vuosina 2040–2050 perusparannettavien rakennusten määrään tai pinta-alaan. Jos vuoden 2040 kynnysarvo asetetaan lähemmäs vuoden 2050 lopullista kynnysarvoa, suurin osa perusparannustoimista on toteutettava vuosina 2033–2040. Vuoden 2040 kynnysarvon asettaminen lähemmäs 26:ta prosenttia voi kuitenkin kannustaa toteuttamaan riittävästi perusparannustoimenpiteitä niissä muissa kuin asuinrakennuksissa, joita energiatehokkuutta koskeva vähimmäisvaatimusvelvoite koskee vuoden 2033 kynnysarvon osalta, jotta niissä saavutettaisiin jo valmiiksi vuoden 2040 tuleva kynnysarvo. Näin vältetään rakennuksen perusparantaminen kahteen kertaan ensin vuoden 2033 kynnysarvon ja sitten vuoden 2040 kynnysarvon noudattamiseksi. On suositeltavaa, että nämä mittakaavaedut otetaan huomioon määritettäessä vuosien 2040 ja 2050 kynnysarvoja.

Kaavio 9. Kaavio energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin liittyvistä muun kuin asuinrakennuskannan vuosien 2040 ja 2050 kynnysarvoista

Kaikki kynnysarvot ja määräajat on suositeltavaa asettaa kaikkien asiaankuuluvien toimijoiden saataville julkisesti, mahdollisimman pian ja selkeästi.

2.3.2.5.   Kynnysarvon väliaikainen mukauttaminen luonnonkatastrofin aiheuttaman vakavan vahingon tapauksessa

Direktiivin 9 artiklan 1 kohdan viimeisessä alakohdassa todetaan, että jos luonnonkatastrofi vahingoittaa vakavasti muun kuin asuinrakennuskannan osaa, jäsenvaltio voi mukauttaa väliaikaisesti energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvoa. Näin perusparannustoimissa voidaan keskittyä vahingoittuneiden rakennusten perusparannukseen. Kynnysarvon mukautuksen on vastattava vahingoittuneita rakennuksia vastaavaa suhteellista osuutta energiatehokkuudeltaan heikoimmista rakennuksista. Kun kynnysarvoa mukautetaan, energiatehokkuudeltaan heikoimmissa rakennuksissa ei väliaikaisesti tarvitse noudattaa kynnysarvoa. Jos tätä säännöstä sovelletaan, jäsenvaltioiden on ilmoitettava mukautuksista ja niiden arvioidusta kestosta kansallisessa rakennusten perusparannussuunnitelmassaan (3 artikla).

Esimerkki: Jos luonnonkatastrofi vahingoittaa vakavasti yhtä prosenttia muusta kuin asuinrakennuskannasta hieman ennen ensimmäisen, vuoden 2030 (energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten muodostamaa 16 prosentin osuutta vastaavan) kynnysarvon määräaikaa ja jäsenvaltio päättää asettaa vahingoittuneiden rakennusten energiaperusparannukset etusijalle, enimmäiskynnysarvoa voidaan mukauttaa siten, että uuden kynnysarvon ylittää 15 prosenttia (16 % – 1 %) muusta kuin asuinrakennuskannasta. Jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että vastaavassa määrässä rakennuksia tehdään energiaperusparannus. Tässä esimerkissä vahingoittuneet rakennukset, jotka muodostavat yhden prosentin rakennuskannasta, olisi perusparannettava. Kynnysarvoa olisi muutettava, kun vahingoittuneiden rakennusten perusparannusta ei aseteta enää etusijalle. Tämän vaihtoehdon käyttäminen edellyttää, että kyseinen katastrofi on tunnustettu virallisesti.

2.3.3.   VAIHE 3: Energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten hallinnointitavan ja vaatimustenmukaisuutta koskevien sääntöjen suunnittelu

Kun laskelmat on saatu valmiiksi ja kynnysarvot on määritetty, on vahvistettava oikeudellinen kehys ja vaatimustenmukaisuutta koskevat säännöt. Tähän sisältyy muun muassa asianomaisten viranomaisten nimeäminen, vaatimustenmukaisuuden osoittamiskeinojen määrittäminen, vaatimustenmukaisuusmenettely, vapautusten myöntämisperusteet sekä vapautusten hakemismenettely. Kaaviossa 10 esitetään suositellut yleiset vaiheet energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän oikeudellisen rakenteen suunnittelemiseksi. Nämä vaiheet eivät ole tyhjentäviä, ja kunkin jäsenvaltion erityispiirteet saattavat edellyttää muitakin toimia. Vaikka vaiheet esitetään lineaarisesti, prosessiin sisältyy toistoja, palautetta ja mukautuksia kussakin vaiheessa määriteltyjen seikkojen osalta. Seuraavissa jaksoissa esitetään suosituksia kunkin esitetyn vaiheen osalta lukuun ottamatta viimeistä, seurantaa ja seuraamuksia koskevaa vaihetta. Lisätietoa kyseisestä vaiheesta on kohdassa ”VAIHE 5: seurantamekanismin ja seuraamusjärjestelmän luominen”.

Kaavio 10. Energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän oikeudellisen rakenteen suunnitteluvaiheet

Kaikki nämä valinnat on esitettävä selkeässä suunnitelmassa ja aikataulussa, jotka koskevat vaatimusten noudattamista eri vaiheissa (eli ennen vuotta 2030 ja vuosina 2030–2033, 2033–2040 ja 2040–2050). Näin rakennusten omistajat ja vuokralaiset voivat valmistautua paremmin ja reagoida ajoissa energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin. On suositeltavaa suunnitella energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän oikeudellinen rakenne ja vaatimustenmukaisuusmekanismi varhaisessa vaiheessa ja ilmoittaa niistä selkeästi rakennusten omistajille, viranomaisille, rakennusalan yhdistyksille ja muille keskeisille toimijoille, jotta voidaan vähentää eri keskeisten sidosryhmien epävarmuutta, disinformaatiota ja puutteellisia oletuksia.

2.3.3.1.   Hallinnointitapa ja vastuut

Jäsenvaltioiden on sisällytettävä 9 artiklan 1 kohta ja siitä johtuvat kynnysarvot kansalliseen lainsäädäntöön ja otettava käyttöön energiatehokkuutta koskeva vähimmäisvaatimusjärjestelmä, joka voidaan panna täytäntöön rakennusten omistajien tasolla. Asianomaisten viranomaisten nimeäminen, niiden vastuiden määrittely ja vaatimustenmukaisuusjärjestelmän luominen ovat ratkaiseva osa energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän rakennetta. Tässä rakenteessa on varmistettava, että kynnysarvon ylittävien muiden kuin asuinrakennusten omistajille tiedotetaan asianmukaisesti hyvissä ajoin järjestelmän keskeisistä seikoista, myös saatavilla olevista teknisestä avusta ja taloudellisesta tuesta (joita edellytetään 9 artiklan 4 kohdassa) ja siitä, miten vaatimustenmukaisuus osoitetaan.

2.3.3.1.1.   Asianomaisten viranomaisten nimeäminen

Jäsenvaltiot voivat luoda energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän, jota organisoidaan keskitetysti. Ne voivat perustaa esimerkiksi kaikkia muiden kuin asuinrakennusten omistajia koskevan keskusrekisterin, jota hallinnoi vaatimustenmukaisuuden tarkastuksistakin vastaava keskusviranomainen.

Vaihtoehtoisesti jäsenvaltiot voivat perustaa hajautetun energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän, jossa vastuut jaetaan esimerkiksi paikallisviranomaisille, kunnille tai julkisille keskitetyille asiointipisteille, tai antaa energiavirastojen tehtäväksi panna järjestelmä täytäntöön alueellisessa tai paikallisessa mittakaavassa. Molemmissa tapauksissa jäsenvaltioiden on esitettävä toimeksianto selkeästi asianomaiselle täytäntöönpanoviranomaiselle ja tarjottava riittävät resurssit sujuvan täytäntöönpanon varmistamiseksi. Energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän hallinnolliset kustannukset voitaisiin rahoittaa (osittain) seuraamusjärjestelmästä saatavilla tuloilla (ks. VAIHE 5: seurantamekanismin ja seuraamusjärjestelmän luominen).

Jäsenvaltioiden on määritettävä eri toimia koskevat roolit ja vastuut. Näitä toimia ovat esimerkiksi ilmoitukset sellaisille rakennusten omistajille ja yhteydenotot sellaisiin rakennusten omistajiin, joiden on noudatettava energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimusvelvoitteita, vaatimustenmukaisuutta koskevan näytön laadun hallinnointi ja tarkastaminen, seuranta- ja seuraamusjärjestelmän hallinnointi sekä teknisten ja taloudellisten tukivälineiden suunnittelu. Myös toimijat, jotka ovat jo säännöllisesti yhteydessä rakennusten omistajiin, kuten kiinteistöjen tai rakennusten energianhallintayritykset tai tarkastuksia tekevät yritykset, voivat olla sopivia hoitamaan energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän hallinnointiin liittyviä tehtäviä.

Täytäntöönpanoviranomaisten, roolien ja vastuiden selkeä määrittäminen ja niistä tiedottaminen rakennusten omistajille on erityisen tärkeää. Tämä mahdollistaa sen, että rakennusten omistajat ymmärtävät järjestelmää paremmin ja pystyvät esittämään kysymyksiä ja toimittamaan tarvittavat asiakirjat asianomaisille viranomaisille, mikä on äärimmäisen tärkeää.

Yhtenä täytäntöönpanoviranomaisen tärkeänä tehtävänä on määrittää sellaisten rakennusten omistajat, joiden energiankäyttö ylittää eri sovellettavat kynnysarvot. Järjestelmän rakenteessa on selvitettävä, miten sellaisten rakennusten omistajiin saadaan yhteys, joita energiatehokkuutta koskeva vähimmäisvaatimusvelvoite todennäköisesti koskee. Järjestelmän alueellisessa tai paikallisessa täytäntöönpanossa voi olla se etu, että paikalliset toimijat, erityisesti kunnat, voivat hyödyntää paikallisesti saatavilla olevia tietoja, esimerkiksi vuokranantajarekistereitä, paikallisia asunnonomistajien yhdistyksiä ja yritysrekistereitä.

Keskitetysti hallinnoitu järjestelmä voi kuitenkin mahdollistaa järjestelmän johdonmukaisemman täytäntöönpanon.

2.3.3.1.2.   Yhteydenpito rakennusten omistajiin

Kaikki kynnysarvot, aikataulu, vaatimustenmukaisuusmekanismi, seuraamusjärjestelmät ja muut täytäntöönpanomenettelyn osat on suositeltavaa asettaa kaikkien asiaankuuluvien toimijoiden saataville julkisesti, mahdollisimman pian ja selkeästi.

Kun rakennusten omistajille/vuokralaisille tiedotetaan vaatimustenmukaisuutta koskevista vaatimuksista, on suositeltavaa painottaa myöhempiä kynnysarvoja ja aikataulua, jotka saattavat koskea heidän rakennuksiaan. Tällä tavoin sellaisten muiden kuin asuinrakennusten omistajat, jotka kuuluvat energiatehokkuudeltaan heikoimpiin 16 prosenttiin ja 26 prosenttiin, pystyvät suunnittelemaan perusparannuksen ottaen huomioon vuosien 2030, 2033, 2040 ja 2050 energiatehokkuuden kynnysarvot. Näin maksimoidaan hyödyt, minimoidaan kustannukset, vältetään lukkiutumisvaikutukset ja kannustetaan rakennusten omistajia yhdenmukaistamaan perusparannuksen tavoitetaso ja yksittäisten perusparannushankkeidensa suunnittelu kansallisen rakennusten perusparannussuunnitelman kanssa (3 artikla).

Yksittäisille rakennusten omistajille olisi tiedottamisen yhteydessä annettava yksityiskohtaista tietoa vaatimuksista, myöhemmistä kynnysarvoista, aikataulusta, perusparannuksen yleisistä hyödyistä, käytettävissä olevista keskitetyistä asiointipisteistä ja muusta saatavilla olevasta teknisestä avusta, rahoitusvälineistä, perusparannuksen jälkeen noudatettavasta vaatimustenmukaisuusmekanismista sekä muista asiaankuuluvista seikoista (ks. myös VAIHE 4: Mahdollistavan kehyksen luominen).

Rakennusten omistajiin voidaan olla yhteydessä asianomaisten viranomaisten suunnitteleman vaatimustenmukaisuusmekanismin eri vaiheissa. Esimerkkejä tästä ovat

—	epävirallinen tuki, jolla autetaan ymmärtämään energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusjärjestelmää esimerkiksi järjestämällä työpajoja ja tarjoamalla tietoa omistajayhdistysten, sidosryhmäjärjestöjen, mediaviestinnän ja esitteiden avulla

—	tekninen tuki, jota annetaan esimerkiksi keskitetyistä asiointipisteistä, energiatehokkuuden parantamisen kannalta asianmukaisimpien perusparannustoimenpiteiden kartoittamiseksi

—	asianomaisten viranomaisten viralliset vaatimustenmukaisuutta koskevat toimet, kuten vaatimustenmukaisuutta koskeva virallinen ilmoitus

—

vaatimustenmukaisuutta koskevan näytön antamisen keinot ja aikataulu (menettely ja määräajat), jos rakennusten omistajat katsovat, että rakennuksen energiankäyttö ei ylitä sovellettavaa kynnysarvoa; jos rakennuksen omistaja esimerkiksi rekisteröi voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen, joka todistaa rakennuksen energiatehokkuuden olevan kynnysarvoa parempi, rakennusta ei tarvitse perusparantaa

—	näytön antamisen keinot ja aikataulu (menettely ja määräajat), jos rakennus kuuluu rakennusluokkaan perustuvan vapautuksen tai yksittäisen vapautuksen piiriin (ongelmatilanne)

—	vaatimustenmukaisuutta koskevan näytön antamisen keinot ja aikataulu (menettely ja määräajat) sen jälkeen, kun rakennus on perusparannettu energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten vuoksi

—	jos vaatimuksia ei noudateta, seuraava vaihe voi toimia 9 artiklan 7 kohdan mukaisena virallisena toimenpiteenä, jonka asianomaiset viranomaiset ja tarvittaessa tuomioistuimet toteuttavat.

2.3.3.2.   Vaatimustenmukaisuus: niiden rakennusten/omistajien kartoittaminen, joissa/joiden on noudatettava energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia

Asianomaisten viranomaisten on kehitettävä menetelmä niiden rakennusten kartoittamiseksi, joissa on noudatettava energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän kynnysarvoja. Uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä ei täsmennetä, miten tämä olisi tehtävä, mikä antaa jäsenvaltioille joustavuutta tässä asiassa.

Lähtökohtana voi toimia muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan luonnehdinta, joka selitetään kohdassa ”VAIHE 1: Tietolähteiden määrittäminen ja muiden kuin asuinrakennusten rakennuskannan luonnehdinta”. Niiden rakennusten, joiden energiankäyttö todennäköisesti ylittää sovellettavan kynnysarvon, kartoittamiseen voidaan käyttää rakennusten tiettyihin teknisiin ominaisuuksiin perustuvia arvioita energian loppukäytöstä tai primäärienergiankäytöstä. Tämä menetelmä ei kuitenkaan yksinään välttämättä riitä. Onkin suositeltavaa yhdistää se muiden strategioiden kanssa niiden rakennusten ja rakennusten omistajien kartoittamiseksi, joiden on noudatettava energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusjärjestelmää.

Niiden rakennusten osalta, joista on olemassa energiatehokkuustodistus, viranomaiset voivat käyttää energiatehokkuustodistusten tietokannan tietoja arvioidakseen, jääkö rakennus kynnysarvon alapuolelle. Näiden rakennusten omistajille voidaan sen jälkeen ilmoittaa etukäteen, että niiden on noudatettava energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta. Energiatehokkuustodistuksessa ilmoitettuja arvoja voidaan joutua mukauttamaan, jos energiatehokkuuden laskennassa käytetyt oletukset, esimerkiksi primäärienergia- tai painotuskertoimet, ovat muuttuneet. Lisäksi energiatehokkuustodistuksessa ilmoitetut tiedot saattavat olla vanhentuneita, jos perusparannus on suoritettu todistuksen antamisen jälkeen.

Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää rakennusten omistajia koskevia rekistereitä tai vuokranantajalupia koskevia järjestelmiä (7). Näitä voidaan ottaa käyttöön paikallisella tai kansallisella tasolla rakennusten omistajien itse suorittaman rekisteröinnin edistämiseksi ja heidän rakennustensa energiatehokkuutta koskevien tietojen hankkimiseksi. Vuokranantajalupia koskevat järjestelmät, joissa edellytetään vähimmäistietoja kiinteistöistä ja omistajista, voivat lisäksi helpottaa sellaisten vuokramarkkinoilla olevien rakennusten kartoittamista, jotka ylittävät energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvon.

Erilaisia lupia myöntävien julkisten laitosten ja virastojen välinen koordinointi voi mahdollistaa kyseisten rakennusten kartoittamisen. Jos esimerkiksi rakennuksen omistaja hakee vuokrauslupaa tai muita lupia (esimerkiksi toimintalupaa hotellille), tässä yhteydessä voidaan tarkastaa/pyytää näyttö kiinteistön energiatehokkuudesta. Aina kun uusi energiatehokkuustodistus annetaan sen vuoksi, että rakennus myydään, vuokrataan uudelle vuokralaiselle tai vuokrasopimus uusitaan, tällöin on mahdollista kartoittaa myös rakennuksen energiatehokkuus. Energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän noudattamisesta vastaavalle asianomaiselle viranomaiselle voitaisiin ilmoittaa automaattisesti, kun kansalliseen energiatehokkuustodistusten tietokantaan rekisteröidään uusi energiatehokkuustodistus, jonka mukaan rakennus ylittää sen hetkisen sovellettavan kynnysarvon. Vastaavasti kun energiatehokkuustodistusta päivitetään siten, että energiatehokkuus laskee kynnysarvon alapuolelle, tätä uutta todistusta voitaisiin hyödyntää asianomaisen rakennuksen poistamiseksi vaatimustenvastaisten rakennusten ryhmästä.

2.3.3.3.   Vaatimustenmukaisuus: vaatimustenmukaisuusmekanismin luominen

Jotta rakennukset, joiden energiankäyttö ylittää kynnysarvot, täyttäisivät energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusvelvoitteen, ne on perusparannettava siten, että niiden energiatehokkuus paranee kyseiset kynnysarvot alittavalle tasolle. Perusparannustoimenpiteillä on parannettava rakennuksen energiatehokkuutta energiankäytön suhteen, jota tarkastellaan suoraan määritettäessä rakennusten energiatehokkuutta liitteessä I olevan 1 kohdan mukaisesti. Mahdollisia toimenpiteitä rakennuksen energiatehokkuuden parantamiseksi ja energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusvelvoitteen noudattamiseksi ovat näin ollen muun muassa rakennuksen vaipan energiaperusparannus ja rakennuksen teknisten järjestelmien korvaaminen, mukaan lukien tekniset laitteet, joita käytetään tilojen lämmitykseen, tilojen jäähdytykseen, ilmanvaihtoon, käyttöveden lämmitykseen, kiinteään valaistukseen, rakennuksen automaatioon ja hallintaan, paikan päällä tapahtuvaan uusiutuvan energian tuotantoon tai näiden yhdistelmään.

Näyttö siitä, että kynnysarvo on saavutettu, olisi hankittava johdonmukaisella, selkeällä menetelmällä ja aikataululla, jotta vältetään epäselvyydet. Vaatimustenmukaisuusmekanismin olisi koostuttava seuraavasta kolmesta keskeisestä tekijästä:

—	kansallisella tasolla tunnustettu vakiintunut mekanismi

—	toimitettava näyttö

—	laadunvarmistus.

Vaatimustenmukaisuusmekanismeja ovat esimerkiksi energiatehokkuustodistukset, ennalta määritettyjä toimenpiteitä sisältävät tarkistuslistat sekä olemassa olevat kansalliset vertailuanalyysijärjestelmät (esimerkiksi BREEAM ja DGNB). Jos tällaisia vertailuanalyysijärjestelmiä ei ole olemassa tai niitä olisi muutettava, ne on kehitettävä täytäntöönpanoajan alussa.

Näyttöä voitaisiin saada kolmansilta osapuolilta (esimerkiksi rekisteröityneeltä riippumattomalta asiantuntijalta energiatehokkuustodistuksen osalta). Tällä pyritään sekä sulkemaan pois eturistiriidat että varmistamaan, että arviointi on tehty tunnustetun menetelmän mukaisesti.

Näytön laatu on arvioitava riippumattoman osapuolen suorittamalla laadunarviointimenettelyllä. Asianomaiset viranomaiset on suositeltavaa ottaa mukaan laadun validoimiseksi.

Energiatehokkuustodistusten järjestelmä, joka on saatavilla kaikissa jäsenvaltioissa, on tunnustettu arviointiväline, ja se täyttää kaikki edellä mainitut vaatimukset. Siksi energiatehokkuustodistuksia on suositeltavaa käyttää vaatimustenmukaisuusmekanismin perustana.

Seuraavissa alajaksoissa annetaan lisätietoa vaatimusten noudattamisen aikataulusta sekä kaksi esimerkkiä vaatimustenmukaisuusmekanismeista (energiatehokkuustodistukset sekä perusparannustoimenpiteiden luettelo).

2.3.3.3.1.   Vaatimusten noudattamisen aikataulu

Sovellettava vaatimustenmukaisuusmekanismi sekä kunkin mekanismin tarjoamista, laatua ja ominaisuuksia koskevat säännöt on määriteltävä selkeästi. Nämä seikat on suositeltavaa määrittää riittävän varhain, jotta niistä voidaan ilmoittaa selkeästi ja hyvissä ajoin rakennusten omistajille, joiden on noudatettava energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta.

Aikataulun olisi vastattava 9 artiklan 1 kohdan säännöksiä, eli ensimmäinen sovellettava kynnysarvo olisi saavutettava vuoteen 2030 mennessä, toinen vuoteen 2033 mennessä ja niin edelleen. On suositeltavaa muistuttaa säännöllisesti energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusvelvoitteesta ja sen noudattamisen määräajoista. Myös vaatimustenvastaisten rakennusten omistajille aiheutuvista seurauksista ja seuraamuksista olisi ilmoitettava (ks. VAIHE 5: seurantamekanismin ja seuraamusjärjestelmän luominen).

Vaatimustenmukaisuuden tarkastukset ovat aiheellisia kahtena ajankohtana: a) tapauksissa, joissa rakennusten omistajat katsovat kiinteistönsä olevan vaatimustenmukainen jo silloin, kun energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusvelvoitteesta ilmoitetaan, eli paljon ennen 9 artiklan 1 kohdassa määriteltyjä kynnysarvojen määräaikoja, sekä b) tavallisissa tapauksissa, joissa rakennusten omistajat toteuttavat perusparannustoimia sen jälkeen, kun kyseisestä velvoitteesta parantaa rakennuksen energiatehokkuutta sovellettavan kynnysarvon alapuolelle on ilmoitettu. Molemmissa tapauksissa on sovellettava vaatimustenmukaisuusmekanismin laatu- ja valvontavaatimuksia (kolmannen osapuolen tarjoamia selkeitä menetelmiä, joille tehdään laaduntarkastuksia).

Koska niiden rakennusten ja rakennusten omistajien kartoittaminen, joiden on noudatettava energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta, voi joissakin tapauksissa perustua tietoihin, jotka on kerätty ennen energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän täytäntöönpanoa, ja arvioihin, on mahdollista, että jotkin rakennukset, joiden energiankäytön on määritetty ylittävän enimmäiskynnysarvon, ovat todellisuudessa jo kyseisen velvoitteen mukaisia, koska niiden energiankäyttö alittaakin kynnysarvon.

Kun kartoitettujen rakennusten energiatehokkuus ylittää sovellettavan kynnysarvon, vaatimusten noudattamisen aikataulu voidaan saattaa vastaamaan 9 artiklan 1 kohdan säännöksiä, eli ensimmäinen sovellettava kynnysarvo olisi saavutettava vuoteen 2030 mennessä, toinen vuoteen 2033 mennessä ja niin edelleen. Tällaisissa tapauksissa rakennusten omistajien on toteutettava perusparannustoimia, jotta rakennuksen energiatehokkuus jää sovellettavan kynnysarvon alapuolelle määrättyihin päivämääriin mennessä. Jäsenvaltiot voivat myös määrätä, että rakennusten omistajien on osoitettava vaatimustenmukaisuus direktiivissä säädettyjä määräaikoja aikaisemmin.

2.3.3.3.2.   Vaatimustenmukaisuuden todistaminen energiatehokkuustodistusten avulla

Vaatimustenmukaisuuden todistaminen energiatehokkuustodistuksen avulla edellyttää, että rakennusten omistajat toimittavat kiinteistönsä voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen, jolla osoitetaan rakennuksen energiatehokkuus liitteessä I olevan 1 kohdan mukaisesti laskettuna.

Jotta energiatehokkuustodistusta voidaan käyttää vaatimustenmukaisuusmekanismina, sen on sisällettävä tiedot energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän valitusta indikaattorista eli tiedot energian loppukäytöstä tai primäärienergiankäytöstä. Jos energiatehokkuustodistuksessa ei ole tietoa pääindikaattorista (esimerkiksi loppuenergian kulutuksesta) tai se ei ole ajan tasalla (rakennuksessa on esimerkiksi toteutettu perusparannustoimenpiteitä energiatehokkuustodistuksen saamisen jälkeen), on sovellettava muita vaatimustenmukaisuusmekanismeja.

Jos perusparannus, joka on käynnistetty energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimuksen vuoksi, on laajamittainen korjaus, rakennukselle on annettava energiatehokkuustodistus 20 artiklan mukaisesti. Jäsenvaltioiden olisi hyödynnettävä tätä seikkaa ja käytettävä energiatehokkuustodistusta vaatimustenmukaisuusmekanismina. Energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän noudattamisesta vastaavalle asianomaiselle viranomaiselle voitaisiin ilmoittaa automaattisesti, kun kansalliseen energiatehokkuustodistusten tietokantaan rekisteröidään uusi energiatehokkuustodistus rakennukselle, joka kuuluu energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän piiriin. Tämä voidaan yhdistää seurantamekanismiin ja kansalliseen rakennusten energiatehokkuustietokantaan, joka on perustettava 22 artiklan mukaisesti.

2.3.3.3.3.   Vaatimustenmukaisuuden todistaminen perusparannustoimenpiteiden luettelon avulla

Toisessa vaatimustenmukaisuusmekanismissa voitaisiin edellyttää, että rakennusten omistajat esittävät näyttöä sellaisten perusparannustoimien toteutuksesta, jotka esitetään teknisiin vähimmäisvaatimuksiin sekä seurannutta energiatehokkuuden paranemista koskeviin arvioihin kytketyssä toimenpideluettelossa.

Tämä vaatimustenmukaisuusmekanismi voidaan panna täytäntöön kahdella tavalla: a) sellaisen ennalta laaditun vähimmäistoimenpiteiden luettelon perusteella, joka sisältää rakennusosia koskevia vaatimuksia, taikka b) yksittäisen rakennuksen energiatehokkuustodistuksessa tai perusparannuspassissa (jos saatavilla) suositeltujen perusparannustoimenpiteiden luettelon perusteella. Molemmissa tapauksissa jäsenvaltioiden on vahvistettava selkeä menetelmä, mukaan lukien toimitettavan näytön määritelmä, taho, jonka tulee toimittaa näyttö (rakennuksen omistaja tai kolmas osapuoli), sekä menetelmä sen arvioimiseksi, onko rakennuksen energiatehokkuus parantunut siten, että se jää sovellettavan energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvon alapuolelle. Tässä yhteydessä on joka tapauksessa varmistettava, että rakennuksen energiatehokkuus on määritetty hyvin ja että kansallisella tasolla vahvistettu energiatehokkuuden kynnysarvo on saavutettu.

Ensimmäisen tavan osalta jäsenvaltiot laativat luettelon vähimmäistoimenpiteistä, joilla voidaan parantaa rakennuksen energiatehokkuutta siten, että se vastaa energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta. Luettelossa voidaan esimerkiksi esittää oletusarvoja, esimerkiksi ikkunoiden uusimisen osalta enimmäismääräinen U-arvo (joka on pienempi kuin aiempien ikkunoiden U-arvo) taikka seinäeristyksen lisääminen joillakin senttimetreillä. Nämä arvot voidaan arvioida nykyisten perusparannuskäytäntöjen ja teknologisen kehityksen, muun kuin asuinrakennuskannan eri segmenteissä toteutettujen yleisten toimenpiteiden taikka useiden edustavien rakennusten energiamallinnuksen perusteella.

Toimenpiteillä on parannettava rakennuksen energiatehokkuutta tilojen lämmitykseen, tilojen jäähdytykseen, käyttöveden lämmitykseen, ilmanvaihtoon, kiinteään valaistukseen tai muihin rakennuksen teknisiin järjestelmiin käytettävän energian osalta, koska nämä tekijät vaikuttavat rakennusten energiatehokkuuden laskemiseen liitteessä I olevan 1 kohdan mukaisesti. Esimerkkejä toimenpiteistä:

a)	ulkoseinien eristyksen, kattojen ja muiden vaipan osien, kuten ikkunoiden ja ovien, parantaminen

b)	lämmitysjärjestelmän korvaaminen energiatehokkaammalla lämmitysjärjestelmällä

c)	rakennuksen automaatio- ja ohjausjärjestelmien asentaminen energiatehokkuuden seurantaa, hallintaa ja optimointia varten

d)	uusiutuvan energian järjestelmän asentaminen paikan päälle.

Rakennusten omistajien tai nimetyn kolmannen osapuolen (esimerkiksi urakoitsijan tai ulkopuolisen arvioijan) on esitettävä näyttö ennalta laaditussa vähimmäistoimenpiteiden luettelossa esitettyjen perusparannustoimenpiteiden toteuttamisesta rakennuksessa (esimerkiksi maksutositteet). Rakennuksen energiatehokkuuden on jäätävä sovellettavan energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvon alapuolelle arvioitujen energiaparannusten jälkeen. Saavutetut energiaparannukset voidaan arvioida laskemalla yhteen toteutettujen perusparannustoimenpiteiden energiaparannuspotentiaali (8). Jäsenvaltioiden on varmistettava, että tässä käytetään sopivaa menetelmää. Indikaattorin valinnalla voi olla vaikutuksia perusparannustoimenpiteiden valintaan (ks. taulukko 2).

Toinen tapa todistaa vaatimustenmukaisuus perusparannustoimenpiteiden luettelon avulla liittyy rakennuksiin, joista on olemassa voimassa oleva energiatehokkuustodistus (jossa esitetään perusparannussuosituksia) tai perusparannuspassi. Tässä tapauksessa rakennusten omistajien tai nimetyn kolmannen osapuolen on toimitettava näyttö, jolla osoitetaan, että rakennuksen energiatehokkuustodistuksessa tai perusparannuspassissa suositellut perusparannustoimenpiteet on toteutettu.

Kuten edellisenkin tavan yhteydessä, rakennuksen energiatehokkuuden on jäätävä sovellettavan enimmäiskynnysarvon alapuolelle toteutetuilla perusparannustoimenpiteillä saavutettujen kokonaisenergiaparannusten jälkeen. Kokonaisenergiaparannukset voidaan arvioida energiatehokkuustodistuksessa tai perusparannuspassissa ennakoitujen energiansäästöjen perusteella (jos mainittu). Vaihtoehtoisesti ne voivat perustua kuhunkin toimenpiteeseen liittyvien energiaparannusten ennalta määritettyihin oletusarvoihin, kuten edellisen tavan yhteydessä esitettiin.

2.3.3.3.4.   Muut vaatimustenmukaisuutta koskevat näkökohdat

Jäsenvaltioiden on varmistettava vaatimustenmukaisuutta koskevan näytön laatu. Jos vaatimustenmukaisuus todistetaan energiatehokkuustodistusten avulla, niiden energiatehokkuustodistusten, jotka on annettu sen jälkeen, kun uudelleenlaadittu EPBD-direktiivi on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä, on oltava 19 ja 20 artiklassa sekä liitteissä I ja V esitettyjen asiaankuuluvien säännösten mukaisia.

Jos jäsenvaltiot soveltavat jompaakumpaa kahdesta perusparannustoimenpiteiden luetteloon perustuvasta toimintatavasta, kolmannen osapuolen on valvottava toimitetun näytön ja energiatehokkuusparannuksia koskevien arvioiden laatua ja tehtävä niille laaduntarkastuksia. Lisäksi asianomaisen viranomaisen on validoitava laatu vähintään satunnaisotannan perusteella.

Jos rakennusten omistajat toimittavat näytön itse, tarkastusten ja valvonnan on oltava tiukempia, jotta varmistetaan toimitetun näytön riittävä laatu sekä yhdenvertainen kohtelu.

Erilaisten vaatimustenmukaisuuden todistamistapojen salliminen voi antaa rakennusten omistajille enemmän joustavuutta vaatimuksen täyttämiseksi sekä kannustaa rakennusten omistajia tekemään ilmoituksia.

Jäsenvaltiot voivat käyttää erilaisia vaatimustenmukaisuusmekanismeja eri rakennusluokkien osalta.

Vaatimustenmukaisuusmekanismit voidaan yhdistää lisähyötyihin tai kannustimiin. Saavutetusta parannuksesta voidaan esimerkiksi antaa todistus tai kiinteistö rekisteröidä vaatimustenmukaisten rakennusten julkiseen luetteloon, jonka avulla rakennusten omistajat/vuokralaiset voivat mainostaa ja promota kiinteistöjään.

Rahoituslaitoksilla voi olla keskeinen rooli paitsi perusparannuksen hyödyistä ja mahdollisuuksista tiedottamisessa myös sellaisten lainojen helpottamisessa, joilla katetaan energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamiseksi tarvittavat perusparannusinvestoinnit.

2.3.3.4.   Valinnainen: yksittäisiä rakennuksia koskevien vapautusten salliminen

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin mukaan jäsenvaltiot voivat vapauttaa vaatimuksista tietyt rakennusluokat 9 artiklan 6 kohdan nojalla ja yksittäiset rakennukset 9 artiklan 1 kohdan nojalla. Molemmat säännökset ovat vapaaehtoisia, ja niiden vaikutukset energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten soveltamiseen ovat erilaiset. Tietoa rakennusluokkien vapauttamisesta direktiivin 9 artiklan 6 kohdan nojalla on 2.3.2.2.1 jaksossa. Tässä jaksossa käsitellään yksittäisiä rakennuksia koskevia 9 artiklan 1 kohdan kahdeksannen alakohdan mukaisia vapautuksia.

Yksittäisiä rakennuksia, jotka on vapautettu vaatimuksista jäsenvaltioiden vahvistamien perusteiden mukaisesti, ei saa poistaa energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän perustasosta. Toteutumattomien energiatehokkuusparannusten summa on sen sijaan kompensoitava saavuttamalla vastaavat energiatehokkuusparannukset muun kuin asuinrakennuskannan muissa osissa (ks. 2.3.3.4.3.2 jakso ”Vastaavien energiaparannusten määrittäminen”).

Jos jäsenvaltiot päättävät käyttää mahdollisuutta vapauttaa yksittäisiä rakennuksia vaatimuksista, niiden on vahvistettava tätä varten selkeät, täsmälliset ja tiukat perusteet. Nämä perusteet on ilmoitettava uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 3 artiklan mukaisissa kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissa. Yksittäisten rakennusten vapauttamisperusteet voivat liittyä kolmeen syyhyn: a) rakennuksen odotettu tuleva käyttö, b) vaikea ongelmatilanne tai c) epäsuotuisa kustannus-hyötyanalyysi (ks. lisätietoa kohdasta ”Vapautusten myöntämisperusteet”).

Perusteet on valittava siten, että vapautukset sallitaan ainoastaan poikkeustapauksissa ja sillä edellytyksellä, että näytöllä osoitetaan, että vaatimusten noudattaminen on mahdotonta tietyssä rakennuksessa. Tällaisia päätelmiä voidaan tehdä vain tapauskohtaisesti, ja jäsenvaltioiden ei pidä ottaa käyttöön järjestelmällisiä vapautuksia minkään rakennusluokan osalta. Pyytääkseen yksittäistä vapautusta rakennusten omistajien on todistettava, että jokin tietty peruste täyttyy.

Edellytykset, joiden mukaisesti vapauttamisperusteiden täyttymistä arvioidaan, olisi määritettävä jäsenvaltioiden tasolla taikka alueellisella tasolla, jos alueelliset edellytykset vaikuttavat vain osaan jäsenvaltion alueesta. Jälkimmäisessä tapauksessa alueelliset edellytykset olisi kuitenkin kuvattava kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissa. Kaikissa tapauksissa kyseiset edellytykset olisi dokumentoitava (esimerkiksi osana teknisiä suuntaviivoja), ja niitä on sovellettava yhtenäisellä tavalla koko maassa tai sovellettavissa tapauksissa tietyllä sen alueella. Vapauttamisperusteet olisi ilmoitettava selkeästi rakennusten omistajille osana energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten yleistä järjestelmää. Lisäksi vaatimusten soveltamatta jättämistä olisi arvioitava selkein menettelyin, jotka ovat julkisen viranomaisen määrittämiä ja valvomia.

On suositeltavaa julkaista perusteet varhaisessa vaiheessa ja laatia selkeä aikataulu ja menettely, joiden mukaisesti rakennusten omistajien on ilmoitettava kuuluvansa vapautuksen piiriin. Sovellettavan näytön (esimerkiksi purkutodistuksen tai kolmannen osapuolen suorittaman epäsuotuisan kustannus-hyötyanalyysin) on oltava yksiselitteinen ja selkeä kunkin kolmen vapautusluokan osalta.

2.3.3.4.1.   Ennakkoilmoitus arvioiduista yksittäisistä vapautuksista

Jos jäsenvaltiot sallivat yksittäisiä vapautuksia 9 artiklan 1 kohdan kahdeksannen alakohdan mukaisten perusteiden nojalla, niiden on tehtävä ennakkoarviointi niiden rakennusten mahdollisesta osuudesta, joihin näitä vapautuksia sovelletaan. Tämä arviointi on esitettävä 3 artiklassa tarkoitetuissa kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissa. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että ne eivät vapauta vaatimuksista kohtuutonta määrää muita kuin asuinrakennuksia. Siihen, onko vapautettujen rakennusten määrä kohtuuton, vaikuttavat muun muassa vapautusten seuraamiseksi ja vaihtoehtoisten toimenpiteiden suunnittelemiseksi tarvittavat hallinnolliset lisätoimet.

Yksittäisten vapautettujen rakennusten mahdollista osuutta koskeva ennakkoarviointi voidaan toteuttaa usealla eri tavalla. Jäsenvaltiot voivat tehdä arvioita rakennuskannan tyypillisen käyttötarkoituksen, ominaisuuksien ja käyttäjien perusteella. Vaihtoehtoisesti ne voisivat edellyttää, että rakennusten omistajat hakevat vapautusta etukäteen rekisteröimällä hakemansa vapautuksen keskusrekisteriin tiettyyn päivämäärään mennessä ja todistamalla, että rakennus täyttää jäsenvaltioiden vahvistamat vapautusperusteet. Tämä toinen tapa on täsmällisempi, ja se voi lisätä rakennusten omistajien tietoa rakennustensa energiatehokkuudesta. Se mahdollistaa myös muualla toteutettavien perusparannustoimenpiteiden paremman suunnittelun. Jäsenvaltiot voivat myös yhdistää nämä tavat.

On suositeltavaa, että jäsenvaltiot tarkistavat vapautettujen rakennusten määrän ja pinta-alan jälkikäteen tarkistaakseen, vastaavatko luvut ennakkoarvioita.

2.3.3.4.2.   Vapautusten myöntämisperusteet

Direktiivin 9 artiklan 1 kohdan mukaan yksittäisten rakennusten vapauttamisperusteet voivat liittyä kolmeen syyhyn: a) rakennuksen odotettavissa oleva tuleva käyttö, b) vaikea ongelmatilanne ja c) epäsuotuisa kustannus-hyötyanalyysi.

Perusteet on määriteltävä mahdollisimman tarkasti ja selkeästi, ja niiden tukena on käytettävä indikaattoreita, joilla niiden täyttyminen osoitetaan. On suositeltavaa, että rakennuksen omistaja hakee vapautusta ennen täytäntöönpanon määräpäivää ja esittää todisteet vapauttamisperusteiden täyttymisestä. Kolmannen osapuolen tai asianomaisen viranomaisen olisi voitava todentaa näiden todisteiden oikeellisuus. Vapautushakemusta varten toimitettava näyttö on määriteltävä sovellettavien perusteiden mukaisesti. Seuraavissa alajaksoissa esitetään esimerkkejä tällaisista perusteista.

2.3.3.4.2.1.   Rakennuksen odotettavissa oleva tuleva käyttö

Rakennuksen odotettavissa olevaan tulevaan käyttöön liittyvä peruste koskee tilanteita, joissa rakennuksen perusparantaminen ei käyttötavan muuttumisen vuoksi olisi hyödyllistä tai rakennus ei enää kuuluisi vaatimuksen soveltamisalaan. Esimerkkejä:

Aikomus muuttaa rakennus asuinrakennukseksi: Jos rakennuksen omistaja aikoo muuttaa olemassa olevan muun kuin asuinrakennuksen asuinrakennukseksi, se voidaan vapauttaa energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusvelvoitteesta. Tällöin rakennus kuuluu 9 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan. Asiasta on toimitettava riittävät todisteet, esimerkiksi voimassa oleva rakennuslupa tai sopimukset, joilla todistetaan rakennustöiden tilaaminen.

Aikomus vaihtaa rakennus toiseen 9 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvaan muiden kuin asuinrakennusten luokkaan: Muun kuin asuinrakennuksen luokan vaihtaminen (esimerkiksi hotellista toimistorakennukseksi) ei oikeuta vapautukseen energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusvelvoitteesta. Tässä tapauksessa sovellettaisiin rakennuksen tulevaa käyttöluokkaa koskevaa kynnysarvoa.

Aikomus vaihtaa muu kuin asuinrakennus toiseen 9 artiklan 6 kohdan soveltamisalaan kuuluvaan muiden kuin asuinrakennusten luokkaan: Jos 9 artiklan 1 kohdan mukainen muu kuin asuinrakennus aiotaan muuttaa rakennukseksi, joka voitaisiin vapauttaa energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusjärjestelmästä 9 artiklan 6 kohdan nojalla, esimerkiksi hartauden harjoittamiseen käytettäväksi rakennukseksi, muuksi kuin asuinkäyttöön tarkoitetuksi maatilarakennukseksi tai kansalliseen puolustukseen käytettäväksi rakennukseksi, kyseinen rakennus voidaan vapauttaa energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusvelvoitteesta. Lisäksi esimerkkinä voidaan mainita rakennukset, joita ollaan suojelemassa virallisesti osana määrättyä ympäristöä tai niiden erityisten arkkitehtonisten tai historiallisten ansioiden vuoksi. Jos rakennus vapautetaan vaatimuksista, se on poistettava perustasosta tai rakennuskannan muiden osien energiatehokkuutta on parannettava vastaavasti. Asiasta on toimitettava riittävät todisteet, esimerkiksi voimassa oleva rakennuslupa, sopimukset, joilla todistetaan rakennustöiden tilaaminen, tai todistus siitä, että rakennus on suojeltu.

Aikomus purkaa rakennus: Suunnitteilla oleva purkaminen mainitaan nimenomaisesti erityistilanteena, joka oikeuttaa yksittäiseen vapautukseen uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin johdanto-osan 26 kappaleen nojalla. Kun purettavat yksittäiset rakennukset vapautetaan energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusvelvoitteesta, 9 artiklan mukaan vastaavat säästöt on toteutettava muun kuin asuinrakennuskannan muissa osissa. Purkulupa voi toimia todisteena rakennuksen aiotusta tulevasta käytöstä.

Jos rakennuksen tuleva käyttö oikeuttaa vapautukseen energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusvelvoitteesta, rakennuksen omistajan on esitettävä asiasta asianmukainen näyttö. On suositeltavaa asettaa hakuprosessille selkeä aikataulu, joka on yhdenmukainen energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän täytäntöönpanomenettelyn kanssa.

On myös suositeltavaa asettaa selkeä aikataulu käyttötarkoituksen muuttamiselle. Esimerkiksi jos rakennuksen omistaja aikoo muuttaa rakennuksen käyttötarkoitusta mutta ei tee sitä tietyn ajan kuluessa, perusparannusvelvoitetta olisi noudatettava.

2.3.3.4.2.2.   Vaikea ongelmatilanne

Vaikeaa ongelmatilannetta koskevan perusteen tarkoituksena on ottaa huomioon vakavat mutta tilapäiset tilanteet, ja sen soveltaminen on perusteltava rakennuksen omistajan tai vuokralaisen yksilöllisellä tilanteella. Johdanto-osan 26 kappaleessa todetaan seuraavaa: ”[v]aikeissa ongelmatilanteissa vapauttaminen on perusteltua ongelmatilanteen keston ajan”. Kyseessä on vaikea ongelmatilanne esimerkiksi silloin, jos rakennuksen omistajalla tai vuokralaisella on maksuvalmiusongelmia, hän on konkurssiuhan alla tai hän on vähentänyt tietyn prosenttiosuuden henkilöstöstään kuluneen vuoden aikana.

Maksuvalmiusongelmat: Nämä voitaisiin todistaa esimerkiksi tilinpäätöksillä, tiliotteilla, veroilmoituksilla, lainakertomuksilla ja tilintarkastuskertomuksilla. Olisi määriteltävä selkeät edellytykset ja säännöt, jotta varmistetaan, että tällä perusteella myönnettäviä vapautuksia sovelletaan oikeudenmukaisesti.

Konkurssiuhka: Jos rakennuksen omistaja on konkurssiuhan alla, hänen on toimitettava asiasta samanlainen näyttö kuin maksuvalmiusongelmien tapauksessa. Lisäksi omistajan on ilmoitettava tulevaa vuotta koskevat voittoennusteet, joiden olisi perustuttava aiempiin vuosiin ja joita olisi verrattava perusparannustöistä aiheutuviin investointikustannuksiin tai vuokrankorotuksiin. Nämä kustannukset on todistettava esimerkiksi kolmen riippumattoman neuvonantajan tarjouksella. Lisäksi todellisista voitoista olisi toimitettava tiedot vuosittain sen osoittamiseksi, että oletukset olivat kohtuullisia. Jos voitot ovat ennakoitua suuremmat, peruste ei päde ja vapautus voidaan peruuttaa, jolloin energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta on noudatettava.

Sairaus: Vakavia yksilöllisiä tilanteita (kuten sairautta) voidaan pitää vaikeana ongelmatilanteena, jos rakennuksen omistaja on pieni tai keskisuuri yritys tai yksityinen rakennuksen omistaja. Rakennuksen omistajan on toimitettava tällöin lääkärintodistus ja osoitettava, ettei ole olemassa toista henkilöä, joka voisi olla vastuussa energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusvelvoitteen täyttämisestä.

Rakennuksen omistajaksi tuleminen hiljattain: On tilanteita, joissa henkilöstä tulee äkillisesti rakennuksen omistaja (esimerkiksi vuokratun rakennuksen perimisen vuoksi), jolloin vaadittujen perusparannustöiden toteuttaminen välittömästi olisi hyvin vaikeaa. Tällaisessa tilanteessa voidaan myöntää lyhytaikainen vapautus vaatimuksesta noudattaa energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta.

2.3.3.4.2.3.   Epäsuotuisa kustannus-hyötyanalyysi

Epäsuotuisaa kustannus-hyötyanalyysia (c kohta) koskevan jäsenvaltioiden perusteen osalta on voitava arvioida, ovatko kustannukset, jotka aiheutuvat perusparannustoimenpiteiden toteuttamisesta energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusvelvoitteen noudattamiseksi, oikeasuhteisia ja ovatko odotettavissa olevat hyödyt kustannuksia suuremmat, mikä mahdollistaa vaihtoehtojen vertailun. Tätä varten on tehtävä suunniteltujen perusparannustoimenpiteiden kustannus-hyötyanalyysi yksittäisten rakennusten tasolla.

Kustannus-hyötyanalyysi on väline, jonka avulla arvioidaan rakennuksen erilaisten perusparannustoimenpiteiden kustannuksia ja hyötyjä. Analyysi suoritetaan rahamääräisesti, ja siinä otetaan huomioon muun muassa rakennuskustannukset, energiansäästöt, kiinteistön arvonnousu ja kunnossapitosäästöt. Laskelmaan olisi sisällytettävä myös ympäristöön ja terveyteen kohdistuvien ulkoisvaikutusten kustannukset ja hyödyt, mikä vastaisi uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin tavoitetta ottaa ympäristöön ja terveyteen kohdistuvat ulkoisvaikutukset yhä paremmin huomioon (ks. esimerkiksi 2 artiklan 32 kohdan iv alakohta ja 13 artikla). Perusteellisessa kustannus-hyötyanalyysissä on otettava huomioon rakennuksen ja kunkin perusparannetun osan käyttöikä, koska eri osien tehokkuuden kesto ja kustannukset vaihtelevat ajan mittaan.

Jos jäsenvaltiot sallivat yksittäisiä vapautuksia epäsuotuisten kustannus-hyötyanalyysien vuoksi, niiden on tarjottava selkeä ja julkisesti saatavilla oleva kehys analyysin suorittamiseksi. Tähän sisältyy analyysissä huomioon otettavien laskentavaiheiden ja parametrien määritteleminen, mukaan lukien muun muassa rakennusosien keskimääräiset käyttöiät, diskonttokorot nettonykyarvon määrittämiseksi sekä tiettyjen toimenpiteiden kustannusten vertailuarvot. Jäsenvaltioiden olisi luotava järjestelmä laskelmien tarkistamiseksi, esimerkiksi tarkistuslistat, jotka asianomaisen viranomaisen olisi tarkistettava, tai riippumattomien asiantuntijoiden pyytäminen toimittamaan laskelmia tulosten todentamiseksi. Jäsenvaltiot voivat hylätä hakemuksen, jos kustannus-hyötyanalyysiä ei ole tehty ennalta vahvistetun kehyksen mukaisesti.

Kustannus-hyötyanalyysiä pidetään epäsuotuisana, jos tuloksena saatu nettonykyarvo, sen ulkoisvaikutukset mukaan lukien, on negatiivinen rakennuksen koko jäljellä olevan käyttöiän ajan. Vaihtoehtoisesti voidaan laskea investointien tuotto eli nettohyödyt (hyötyjen kokonaisnykyarvo vähennettynä kustannusten kokonaisnykyarvolla) jaettuna kokonaiskustannuksilla, ja sitä voidaan käyttää indikaattorina.

Laskelmassa on eriteltävä yksittäisiin toimenpiteisiin liittyvät kustannukset ja hyödyt, jotta voidaan arvioida, mitkä toimenpiteet johtaisivat edelleen suotuisaan kustannus-hyöty-analyysiin. Direktiivin 9 artiklan 1 kohdan kymmenennessä alakohdassa säädetään, että kustannus-hyötyanalyysin ollessa epäsuotuisa jäsenvaltioiden on edellytettävä, että vähintään sellaiset yksittäiset perusparannustoimenpiteet toteutetaan, joiden kustannus-hyötyanalyysi on suotuisa. Laskelmassa olisi sen vuoksi mahdollistettava vaihtoehtojen vertailu. Esimerkiksi vanhan ja arvoltaan heikentyneen lämmityskattilan korvaamisen osalta taloudellisten kustannusten analyysissä olisi esimerkiksi tarkasteltava vaihtoehtoja, kuten kaasukattilaa ja lämpöpumppua, ja verrattava kaasukattilan kustannuksia lämpöpumpun kustannuksiin ottaen huomioon lämpöpumpun alhaisemmat käyttökustannukset ja ympäristöhyödyt.

Jos saatavilla on perusparannuspassi (19 artikla ja liite VIII), jäsenvaltiot ja rakennusten omistajat voivat hyödyntää sitä kustannus-hyötyanalyysin teossa. Perusparannuspassissa esitetään yksityiskohtaista tietoa eri perusparannusvaiheista ja kyseisiin toimenpiteisiin liittyvistä kustannuksista ottaen huomioon yksittäisten rakennusten ajan mittaan toteuttavan perusparannuksen etenemissuunnitelman.

2.3.3.4.3.   Vapautuksista johtuvat vastaavat parannukset rakennuskannan muissa osissa

2.3.3.4.3.1.   Toteutumattomien energiaparannusten määrittäminen

Yksittäisten rakennusten vapauttamisesta johtuvien toteutumattomien energiaparannusten summa on kompensoitava vastaavilla parannuksilla muun kuin asuinrakennuskannan muissa osissa. Jäsenvaltioiden on seurattava näitä vastaavia parannuksia koskevia perusparannustoimia. Arviot vastaavista energiatehokkuuden parannuksista on ilmoitettava 3 artiklassa tarkoitetuissa kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissa.

Toteutumattomien energiaparannusten yhteissumma tarkoittaa kaikkien vapautettujen rakennusten toteutumattomien parannusten summaa. Yksittäisen vapautetun rakennuksen osalta toteutumattomat energiaparannukset voidaan arvioida nykyisen energiatehokkuuden ja saavutettavan kynnysarvon välisen eron perusteella jäljempänä esitetyn yhtälön mukaisesti. Esimerkiksi jos vapautetussa rakennuksessa, jonka pinta-ala on 500 m2 ja energiatehokkuus 350 kWh/m2/vuosi, odotettiin ennen vapautusta saavutettavan energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusvelvoitteen kynnysarvo 280 kWh/m2/vuosi, toteutumattomat energiaparannukset olisivat 35 000 kWh/vuosi. Pinta-alan on oltava sama kuin rakennuksen energiatehokkuuden määrittämiseksi käytetty pinta-ala, jotta laskelma olisi johdonmukainen.

—	Toteutumattomat parannuksetj: rakennuksen j toteutumattomat parannukset (kWh/vuosi)

—	ETehokkuusj: rakennuksen j nykyinen energiatehokkuus (kWh/m2/vuosi)

—	Aj: rakennuksen j pinta-ala

Toteutumattomat energiaparannukset on laskettava jokaisen yksittäisen vapautetun rakennuksen osalta. Toteutumattomien parannusten yhteissumma lasketaan sen jälkeen laskemalla yhteen kaikkien vapautettujen rakennusten toteutumattomat parannukset:

Toteutumattomat energiaparannukset voidaan arvioida myös niiden vähimmäistoimenpiteiden luettelon vaikutuksen perusteella, jotka olisivat välttämättömiä rakennuksen energiatehokkuuden parantamiseksi siten, että se jää kynnysarvon alapuolelle. Vakiomääräisten energiansäästöjen määrittäminen näille toimenpiteille mahdollistaa arvion niiden vaikutuksesta kokonaisenergiatehokkuuteen. Luettelossa esitettyjen toimenpiteiden toteuttamisen olisi parannettava rakennuksen energiatehokkuutta tilojen lämmitykseen, tilojen jäähdytykseen, käyttöveden lämmitykseen, ilmanvaihtoon, kiinteään valaistukseen tai muihin rakennuksen teknisiin järjestelmiin käytettävän energian osalta, kuten liitteessä I olevassa 1 kohdassa säädetyssä rakennusten energiatehokkuuden laskennan yleisessä yhteisessä kehyksessä täsmennetään. Esimerkkeinä voidaan mainita uusiutuvan energian järjestelmän asentaminen paikan päälle, ulkoseinien eristyksen, kattojen ja muiden ulkoisten osien, kuten ikkunoiden ja ovien, parantaminen, lämmitysjärjestelmän korvaaminen energiatehokkaammalla lämmitysjärjestelmällä sekä rakennuksen automaatio- ja ohjausjärjestelmien asentaminen energiatehokkuuden seuraamiseksi, hallitsemiseksi ja optimoimiseksi.

Tässä laskentatavassa oletusarvoiset energiansäästöt kohdistetaan kuhunkin toimenpiteeseen esimerkiksi yleisten käytäntöjen, perusparannustilastojen ja teknisten tutkimusten perusteella. Tämän jälkeen arvioidaan energiatehokkuuden parannusten toteuttamisen vaikutus vapautettuun rakennukseen eli verrataan rakennuksen energiatehokkuutta ennen parannusten hypoteettista toteutusta ja sen jälkeen ja lasketaan toteutumattomat energianparannukset. Pinta-alan on oltava sama kuin rakennuksen energiatehokkuuden määrittämiseksi käytetty pinta-ala, jotta laskelma olisi johdonmukainen.

—	Toteutumattomat parannuksetj: rakennuksen j toteutumattomat parannukset (kWh/vuosi)

—	ETehokkuusj: rakennuksen j nykyinen energiatehokkuus (kWh/m2/vuosi)

—	Aj: rakennuksen j pinta-ala

—	Toimenpiteen energiansäästöti: perusparannustoimenpiteen I toteuttamiseen liittyvät energiansäästöt (%)

—	i: ennalta laaditussa luettelossa esitetty joukko perusparannustoimenpiteitä

Toteutumattomat energiaparannukset on laskettava jokaisen yksittäisen vapautetun rakennuksen osalta, kuten edellisessäkin kohdassa. Toteutumattomien parannusten yhteissumma lasketaan sen jälkeen laskemalla yhteen kaikkien vapautettujen rakennusten toteutumattomat parannukset:

2.3.3.4.3.2.   Vastaavien energiaparannusten määrittäminen

Toteutumattomien energiaparannusten yhteissumma on kompensoitava toteuttamalla vastaavat energiatehokkuuden parannukset muun kuin asuinrakennuskannan muissa osissa. Edellisen jakson esimerkkiin perustuva laskelma: vapautetun rakennuksen toteutumattomat energiaparannukset (35 000 kWh/vuosi) voitaisiin saavuttaa perusparantamalla rakennus, jonka pinta-ala on 700 m2 ja energiatehokkuus 250 kWh/m2/vuosi, jos sen energiatehokkuus laskee tasolle 200 kWh/m2/vuosi (laskutapa: 250 kWh/m2/vuosi – 35 000 kWh/vuosi/700 m2). Energiaparannukset voidaan laskea seuraavalla yhtälöllä:

—	Energiaparannusk: muun kuin asuinrakennuskannan muuhun osaan kuuluvassa yksittäisessä rakennuksessa saavutettu energiaparannus (kWh/vuosi)

—	ETehokkuus: energiatehokkuus (kWh/m2/vuosi)

—	Ak: rakennuksen k pinta-ala

Toteutumattomat energiaparannukset voidaan toteuttaa yksitellen. Tämä edellyttää sen seurantaa, että vapautetun rakennuksen j toteutumattomat energiaparannukset vastaavat rakennuksen k energiaparannuksia rakennuskannan muussa osassa. Kaikkien rakennuskannan muihin osiin kuuluvien perusparannettujen rakennusten vastaavien energiaparannusten yhteissumma voidaan kuitenkin myös laskea yhteen ja verrata sitä sen jälkeen edellisessä jaksossa laskettuihin toteutumattomien energiaparannusten yhteissummaan. Vastaavien energiaparannusten yhteissumma voidaan laskea laskemalla yhteen kunkin yksittäisen rakennuksen k parannukset:

Kaikissa muun kuin asuinrakennuskannan muihin osiin kuuluvissa rakennuksissa saavutettujen vastaavien energiaparannusten yhteissumman on oltava vähintään yhtä suuri kuin edellisessä jaksossa laskettu toteutumattomien energiaparannusten yhteissumma.

2.3.3.4.3.3.   Vastaavien energiaparannusten toteuttamistavat

Vastaavat parannukset voidaan toteuttaa eri tavoin. Yksi tapa toteuttaa toteutumattomat parannukset on perusparantaa yksittäisiä rakennuksia muun kuin asuinrakennuskannan energiatehokkuudeltaan paremmassa osassa, kuten kaaviossa 11 havainnollistetaan. Esimerkissä punaiselle rakennukselle (ks. Kaavio 11 (a)) haettiin vapautusta (9). Kaaviossa 11 (b) havainnollistetaan, miten toteutumattomat parannukset määritetään. Vastaavat parannukset, joiden summa on vähintään yhtä suuri kuin toteutumattomien parannusten summa, on toteutettava perusparantamalla muita rakennuksia, jotka eivät kuulu energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän piiriin (vihreät rakennukset). Tämä voi edellyttää uusia, kyseisiä rakennuksia koskevia perusparannussuunnitelmia. Tämä tapa tarjoaa joustavuutta toimien kohdistamisessa eri rakennuksiin mutta voi edellyttää paljon työtä sen seuraamiseksi, missä vastaavat parannukset toteutetaan.

Kaavio 11. Vapautukset: a) vapautettu rakennus ja b) vastaavien parannusten toteuttaminen muun kuin asuinrakennuskannan muissa osissa

Toisen tavan tarkoituksena on lisäenergiaparannusten toteuttaminen perusparannettaessa seuraavan kynnysarvon ylittäviä rakennuksia (ks. kaavio 12). Tämä tapa helpottaa seurantaprosessia, sillä rakennukset, joissa vastaavat parannukset toteutetaan, vastaavat ainoastaan seuraavaa energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten joukkoa kaikkien energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän soveltamisalaan kuulumattomien rakennusten sijaan. Tämä tapa myös nopeuttaa energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten perusparantamista, mutta se voi edellyttää lisätukimekanismeja, joilla rakennusten omistajia kannustetaan perusparantamaan rakennuksensa aiemmin asetettua määräaikaa aikaisemmin.

Kaavio 12. Vapautukset: a) vapautettu rakennus ja b) Vastaavien parannusten toteuttaminen energiatehokkuudeltaan seuraavaksi heikoimmissa muissa kuin asuinrakennuksissa

2.3.4.   VAIHE 4: Mahdollistavan kehyksen luominen

2.3.4.1.   Mahdollistavan kehyksen tarkoitus ja keskeiset näkökohdat

Tukeakseen vaatimusten noudattamista jäsenvaltioiden on luotava mahdollistava politiikkakehys 9 artiklan 4 kohdan sekä 17 ja 18 artiklan mukaisesti. Vaikka 9 artiklan 4 kohdan mukaisen politiikkakehyksen on oltava käytettävissä kokonaisuudessaan, kaikkien toimenpiteiden ei tarvitse olla käytettävissä kaikentyyppisten rakennusten tai kaikkien rakennusten omistajien osalta. Mahdollistavien toimenpiteiden valinta riippuu osittain kansallisesta tai paikallisesta tilanteesta sekä energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten erityisistä suunnitteluvalinnoista. Nykyistä käytäntöä koskevan analyysin mukaan olemassa on keskeisiä yleisiä tukitoimenpiteitä, muun muassa seuraavat:

a)	Taloudellisen tuen järjestelmät tietyille ryhmille aiheutuvan taloudellisen rasitteen lieventämiseksi.

b)

Tekninen apu useilla tasoilla: a) (Maksuttoman) neuvonnan tarjoaminen rakennusten omistajille koko perusparannusprosessin ajan aina alkuneuvonnasta, perusteellisesta analyysistä, taloudellisten kannustimien varmistamisen tukemisesta ja urakoitsijoiden etsimisestä aina laadunvalvontaan saakka esimerkiksi keskitettyjen asiointipisteiden avulla. b) Osaaminen rakentamisen arvoketjussa: Energiatehokkuutta koskevista vähimmäisvaatimuksista johtuvan perusparannusaallon toteuttamiseksi tarvitaan ammattitaitoista työvoimaa. Koulutukseen sekä valmiuksien, henkilöstön ja rakenteiden kehittämiseen tarvitaan investointeja, jotta varmistetaan, että tulevan perusparannusaallon toteuttamiseksi on riittävästi ammattitaitoista työvoimaa 17 artiklan 12 kohdan mukaisesti. c) Asianomaisten viranomaisten, kuten paikallisten toimijoiden, tukeminen, jotta järjestelmä pystytään panemaan täytäntöön.

c)

Pitkälle meneviä perusparannuksia harkitsevien kiinteistösijoittajien ja kiinteistöjen omistajien kannustaminen menemään vähimmäisvaatimuksia pidemmälle tukien, verokannustimien ja vihreiden joukkovelkakirjojen kaltaisten välineiden avulla 9 artiklan 4 kohdan c alakohdan (joka koskee sellaisten yhdennettyjen rahoitusjärjestelmien suunnittelemista, joilla tarjotaan kannustimia pitkälle menevien perusparannusten ja vaiheittaisten pitkälle menevien perusparannusten toteuttamiseen), 17 artiklan sekä 17 artiklan 16 kohdan mukaisesti.

d)	Rahoitusjärjestelmien luominen tai mukauttaminen siten, että niihin sisällytetään taloudellisia kannustimia perusparannuspassien hankkimista varten sekä mahdollisesti muita investointikannustimia perusparannuspassissa suositeltuja toimenpiteitä varten.

e)

Toimet, joilla lisätään yleistä tietoisuutta ja hyväksyntää energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten tehokasta täytäntöönpanoa varten. Räätälöityjen viestintäkampanjoiden toteuttamiseen ja yhdennettyjen perusparannuspalvelujen, kuten 18 artiklassa edellytettyjen keskitettyjen asiointipisteiden, verkoston luomiseen voidaan osoittaa tukea perusparannusprosessin sujuvoittamiseksi.

f)

Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä muiden kuin taloudellisten esteiden, kuten ristiriitaisten kannustimien, poistamiseen (9 artiklan 4 kohdan d alakohta) eri toimenpiteiden yhdistelmän avulla, esimerkiksi tiedottamalla energiaperusparannuksen jälkeisestä rakennuksen arvon noususta, teknisestä tuesta ja lainsäädännöstä esimerkiksi yhteisomistusta koskevien sääntöjen osalta taikka sallimalla perusvuokran korottaminen perusparannuskustannusten kattamiseksi vuokralaisten energiakustannusten säästöjä vastaavasti.

2.3.4.1.1.   Ristiriitaisten kannustimien poistaminen

Vaikka energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset auttavat välillisesti korjaamaan ristiriitaisten kannustimien aiheuttamaa investointien puutetta, ristiriitaisten kannustimien kustannusvaikutukset eivät häviä. Liitteessä 2 olevissa 17 artiklaa koskevissa ohjeissa annetaan vaihtoehtoja ja esimerkkejä nykyisistä järjestelmistä, joilla poistetaan ristiriitaisia kannustimia.

2.3.4.1.2.   Yksittäisiin vapautuksiin oikeutettujen rakennusten perusparantamiseen kannustaminen

Jotta rakennuksen omistajat voidaan vapauttaa vaatimuksista (väliaikaisesti) 9 artiklan 1 kohdan nojalla, heidän on todistettava erikseen, että rakennus täyttää jäsenvaltioiden tasolla vahvistetut perusteet. Tätä prosessia voitaisiin käyttää alkusysäyksenä perusparannukselle yhdistämällä vapautuksiin automaattisesti perusparannuspassin (osittainen) rahoitus tai automaattinen kutsu keskitettyyn asiointipisteeseen. Tällainen kutsu vastaisi 19 artiklan 13 kohtaa, jonka mukaan rakennuksen omistaja kutsutaan keskitettyyn asiointipisteeseen, jos rakennukselle annetaan tasoa C heikompi energiatehokkuustodistusmerkintä.

2.3.4.1.3.   Sellaisten rakennusluokkien perusparantamiseen kannustaminen, jotka jäsenvaltiot voivat vapauttaa energiatehokkuutta koskevista vähimmäisvaatimuksista

Tietyt muiden kuin asuinrakennusten luokat voidaan vapauttaa 9 artiklan 1 kohdan vaatimuksista 9 artiklan 6 kohdan nojalla, ja ne saatetaan mahdollisesti jättää huomiotta kansallisissa perusparannusstrategioissa. Mahdollistava kehys, jossa ohjataan erityistä tukea näille rakennusluokille, voi johtaa energiatehokkuuden huomattaviin lisäparannuksiin näissä rakennuskannan osissa.

2.3.4.2.   Tukimekanismit

Direktiivin 9 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on tarjottava osana mahdollistavaa kehystä taloudellisia toimenpiteitä, yhdennettyjä rahoitusjärjestelmiä sekä teknistä apua.

2.3.4.2.1.   Taloudellinen tuki, jolla kannustetaan toteuttamaan pitkälle meneviä perusparannuksia (9 artiklan 4 kohdan c alakohta)

Rakennusten omistajia ja sijoittajia olisi kannustettava menemään 9 artiklan 1 kohdassa määriteltyjä energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvoja pidemmälle. Tämä voidaan saavuttaa maksamalla palkkioita kerralla suoritettavista pitkälle menevistä perusparannuksista, joilla täytetään suoraan pidemmän aikavälin vaatimukset. Näin ollen muita kuin asuinrakennuksia koskevat vuosien 2040 ja 2050 tavoitteet on erittäin suositeltavaa määrittää varhaisessa vaiheessa jäsenvaltioiden tasolla. Taloudellinen tuki voidaan tällöin porrastaa saavutetun energiatehokkuustason mukaan. Jos rakennusten omistajat päättävät suorittaa perusparannuksen vaiheittain, taloudellinen tuki voidaan toteuttaa myös rahoittamalla perusparannuspassia sekä tukemalla sitä, että ehdotetut vaiheet toteutetaan ennen energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten täytäntöönpanon määräpäiviä.

Asiaa selvennetään ja esimerkkejä annetaan lisää 17 artiklaa koskevissa ohjeissa liitteessä 2.

2.3.4.2.2.   Tekninen apu

Rakennusten omistajille, joihin energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset vaikuttavat, olisi tiedotettava asiasta kattavasti ennen vaatimusten voimaantuloa. Kohdennettujen, esimerkiksi kiinteistöyhdistysten tai kuntien avulla toteutettavien, tiedotuskampanjoiden on oltava helposti ymmärrettäviä, kun niissä selvennetään vaatimusten taustalla olevia syitä sekä sitä, milloin ja miten vaatimuksia on noudatettava. Kampanjoiden on myös sisällettävä linkkejä energia-alan asiantuntijoiden, keskitettyjen asiointipisteiden tai taloudellisen tuen ohjelmien tietoihin.

Keskitetyillä asiointipisteillä on erityisen hyvät valmiudet paitsi jakaa tietoa rakennusten omistajia koskevista vaatimuksista myös ohjata heitä koko perusparannusprosessin ajan, myös rahoituksen osalta (ks. uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artikla, direktiivin (EU) 2023/1791 22 artiklan 3 kohdan a alakohta sekä vastaavat ohjeasiakirjat).

Päästökaupasta tai sakoista, jotka on kerätty energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten täytäntöönpanemiseksi perustetun seuraamusmekanismin avulla, saadut tulot voidaan käyttää osittain tarvittavien institutionaalisten puitteiden ja teknisen avun rahoittamiseen ja osittain vaikeassa ongelmatilanteessa oleville rakennusten omistajille annettavan kohdennetun tuen rahoittamiseen (ks. ”Vapautusten myöntämisperusteet”).

2.3.5.   VAIHE 5: seurantamekanismin ja seuraamusjärjestelmän luominen

Direktiivin 9 artiklan 7 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten täytäntöönpanon varmistamiseksi, mukaan lukien asianmukaiset seurantamekanismit ja seuraamukset 34 artiklan mukaisesti. Näin ollen 9 artiklan 7 kohtaa voidaan pitää muistutuksena jäsenvaltioiden yleisestä velvoitteesta seurata ja panna täytäntöön EU:n direktiivejä.

2.3.5.1.   Seuranta

Ensimmäisenä tehtävänä on määrittää mekanismi sen kartoittamiseksi, onko vaatimuksia noudatettu tai jätetty noudattamatta vuosien 2030 ja 2033 ja myöhempien vuosien viiteajankohtiin mennessä. Tämä voidaan toteuttaa esimerkiksi perustamalla rekisteri muille kuin asuinrakennuksille, jotka ylittävät 9 artiklan 1 kohdan mukaiset energiatehokkuuden enimmäiskynnysarvot. Rekisteri voitaisiin perustaa kartoitettaessa näitä rakennuksia vaatimusten noudattamista varten (ks. ”Vaatimustenmukaisuus: niiden rakennusten/omistajien kartoittaminen, joissa/joiden on noudatettava energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia”), ja se voidaan yhdistää rakennusten energiatehokkuutta koskevaan kansalliseen tietokantaan, joka on perustettava 22 artiklan mukaisesti. Rekisteri päivitettäisiin, kun rakennuksen omistaja esittää näytön tarvittavista energiatehokkuuden parannuksista, joiden myötä rakennus jää enimmäiskynnysarvon alapuolelle ja täyttää siten energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän vaatimukset.

Tukeakseen vaatimusten noudattamista asianomaiset viranomaiset voisivat muistuttaa rakennusten omistajia säännöllisesti, esimerkiksi kerran vuodessa ennen tulevan noudatettavan velvoitteen viiteajankohtaa (esimerkiksi vuotta 2030). Rakennusten omistajille olisi tiedotettava tässä yhteydessä mahdollisista seuraamuksista, jotka aiheutuvat vaatimusten noudattamatta jättämisestä, sekä täytäntöönpanon tueksi käytettävissä olevista toimenpiteistä. Heti viiteajankohdan (esimerkiksi vuoden 2030) kuluttua umpeen tietokannasta haettaisiin rakennukset, jotka eivät edelleenkään täytä vaatimuksia, ja asiasta lähetettäisiin uusi, viimeinen muistutus, jossa ilmoitettaisiin viimeinen, muutaman kuukauden määräaika, jonka kuluessa vaatimustenmukaisuus on todistettava. Kyseisen määräajan jälkeen olisi aloitettava täytäntöönpanomenettely.

2.3.5.2.   Seuraamusjärjestelmä

Jäsenvaltioiden on otettava käyttöön energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusvelvoitteen rikkomista koskevat säännöt ja seuraamukset. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 34 artiklan mukaisesti. Direktiivin 9 artiklan 7 kohdassa täsmennetään, että seuraamuksia koskevia sääntöjä vahvistaessaan jäsenvaltioiden on otettava huomioon asunnonomistajien, erityisesti heikossa asemassa olevien kotitalouksien, taloudellinen tilanne ja mahdollisuus saada riittävää taloudellista tukea.

Seuraamuksia voidaan määrittää täytäntöönpanomenettelyn eri vaiheita varten. Esimerkiksi jos jäsenvaltio ottaa käyttöön rakennusten omistajia koskevan rekisterin tai vuokranantajalupia koskevan järjestelmän sekä määräajan rakennusten omistajien ja kiinteistöjen itse suoritettavalle rekisteröinnille, siitä, että asiaankuuluvia tietoja ei rekisteröidä ajoissa, voidaan määrätä seuraamus. Toisessa vaiheessa voidaan ottaa käyttöön seuraamusjärjestelmä sellaisten rakennusten omistajien osalta, jotka ovat ilmoittaneet rakennustensa olevan vaatimustenmukaisia jo silloin, kun energiatehokkuutta koskevasta vähimmäisvaatimusvelvoitteesta ilmoitettiin, eivätkä ole toimittaneet vaatimustenmukaisuusmekanismin edellyttämää näyttöä määräajassa. Lisäksi voidaan panna täytäntöön sellaisia rakennusten omistajia koskeva seuraamusjärjestelmä, jotka eivät noudata sovellettavaa energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta sovellettavaan määräaikaan mennessä.

Seuraamusmekanismeja ovat esimerkiksi vaatimustenvastaisten rakennusten julkistaminen, sakot sekä vuokran korottamista tai kiinteistön myyntiä/vuokraamista koskevat rajoitukset. On tärkeää ottaa huomioon, että seuraamuksen soveltaminen ei poista velvoitetta noudattaa vaatimuksia. Jokaisen vahvistetun seuraamusmekanismin osalta on suositeltavaa määritellä määräaika, vaatimusten noudattamatta jättämisestä määrättävä seuraamus (ensimmäinen kerta) sekä toistuvasta vaatimusten noudattamatta jättämisestä määrättävä seuraamus.

Yksi esimerkki seuraamusmekanismista on vaatimustenvastaisten rakennusten julkistaminen vaatimustenvastaisten kiinteistöjen tietokannassa. Jos rakennusten omistajat eivät noudata energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta, kiinteistö merkitään tietokantaan, johon mahdollisilla vuokraajilla/ostajilla, viranomaisilla, keskeisillä sidosryhmillä tai jopa suurella yleisöllä on pääsy. Tällainen seuraamus voitaisiin yhdistää muihin toimenpiteisiin tehokkuuden parantamiseksi.

Seuraamusmekanismina käytettävät sakot voidaan määrittää seuraavien perusteella:

—	kiinteä määrä, sama euromääräinen arvo kaikille vaatimustenvastaisten rakennusten omistajille

—	kiinteistön koko, tietty euromäärä neliömetriä kohti

—

rakennuksen nykyisen energiatehokkuuden (kWh/m2/vuosi) ja noudattamatta jätetyn kynnysarvon välinen ero: esimerkiksi jos nykyinen energiatehokkuus on 350 kWh/m2/vuosi ja sovellettava kynnysarvo on 250 kWh/m2/vuosi, sakko määritetään erotuksen (100 kWh/m2/vuosi) ja tietyn kWh/m2/vuosikohtaisen euromäärän perusteella

—	vaatimusten noudattamatta jättämisen kesto, esimerkiksi tietty euromäärä kutakin sellaista määräajan päättymisen jälkeistä kuukautta kohden, jolloin energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusvelvoitetta ei noudateta

—	aiempien vaihtoehtojen yhdistelmä, esimerkiksi kiinteä määrä, johon lisätään kiinteistön kokoon perustuva määrä.

Jos sakkoja käytetään seuraamusmekanismina, vaatimus ottaa huomioon rakennusten omistajien taloudellinen tilanne on erityisen merkityksellinen. Sakkojärjestelmässä olisi otettava huomioon suhteellisuusperiaate, jotta yksittäisille rakennusten omistajille ei aiheudu kohtuutonta rasitetta energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän tavoitteeseen nähden. Erityisolosuhteet, kuten rakennusten omistajien konkurssiin joutuminen tai heidän muu poikkeuksellinen taloudellinen asemansa, on otettava huomioon.

3.   ASUINRAKENNUSKANNAN ASTEITTAISTA PERUSPARANNUSTA KOSKEVA KEHITYSPOLKU

3.1.   Vaatimusten soveltamisala

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan tarkoituksena on asuinrakennuskannan asteittainen perusparantaminen sen varmistamiseksi, että asuinrakennussegmentissä edistetään kansallisen rakennuskannan muuttamista päästöttömäksi vuoteen 2050 mennessä. Kyseisessä kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot vahvistavat asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskevan kansallisen kehityspolun. Kehityspolku ilmaistaan koko asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön (kWh/m2/vuosi) vähennyksenä, ja siinä asetetaan sitovat välitavoitteet vuosille 2030, 2035, 2040, 2045 ja 2050.

Tämän kehityspolun on oltava kansallisen etenemissuunnitelman sekä jäsenvaltion kansalliseen rakennusten perusparannussuunnitelmaan sisältyvien tavoitteiden mukainen, ja sillä on pyrittävä muuttamaan kansallinen rakennuskanta päästöttömäksi vuoteen 2050 mennessä.

Kehityspolun tarkoituksena on parantaa asuinrakennuskannan yleistä energiatehokkuutta keskittyen energiatehokkuudeltaan heikoimpiin rakennuksiin. Kehityspolulla on varmistettava, että vähintään 55 prosenttia primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisestä ilmoitettujen vuosien osalta saavutetaan sellaisten asuinrakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin. Tämä tarkoittaa, että jäsenvaltiot määrittävät asuinrakennuskantaa koskevaa kehityspolkua suunnitellessaan vuosittain perusparannettavien asuinrakennusten ja asuinyksikköjen määrän tai pinta-alan, mukaan lukien sellaisten asuinrakennusten ja asuinyksikköjen määrä tai pinta-ala, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin.

Kansallisen kehityspolkunsa tavoitteiden saavuttamiseksi jäsenvaltiot soveltavat energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten, teknisen avun ja taloudellisen tuen kaltaisia toimenpiteitä koko asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi. Jäsenvaltiot eivät näin tehdessään vapauta politiikkatoimista suhteetonta määrää vuokrattavia asuinrakennuksia tai asuinyksikköjä. Jäsenvaltiot voivat vapaasti päättää, ottavatko ne käyttöön kansallisella tasolla suunniteltuja ja kansallisiin olosuhteisiin mukautettuja energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia.

3.2.   Määritelmät

3.2.1.   Direktiivin 9 artiklan soveltamisalaan kuuluvien asuinrakennusten määritelmä

Asuinrakennus tai asuinyksikkö määritellään 2 artiklan 18 kohdassa seuraavasti: huone tai huoneiden kokonaisuus pysyvässä rakennuksessa tai rakennuksen rakenteellisesti erillisessä osassa, joka on tarkoitettu yhden yksityisen kotitalouden ympärivuotiseen asumiseen.

Jäsenvaltiot voivat määrittää tarkoituksenmukaisimman toimintatavan sekakäytössä olevien rakennusten eli sellaisten rakennusten osalta, joihin kuuluu sekä asuinyksikköjä että muuhun kuin asuinkäyttöön tarkoitettuja osia (esimerkiksi asuinrakennus, jonka pohjakerroksessa on myymälöitä), ja johdanto-osan 34 kappaleen mukaan ne voivat edelleen valita, käsittelevätkö ne niitä asuinrakennuksina, muina kuin asuinrakennuksina vai näiden kahden yhdistelmänä.

Perusparannettaessa sekakäytössä olevia rakennuksia on vältettävä energiatehokkuusparannusten laskemista kahteen kertaan. Parannukset on siis luokiteltava selkeästi joko asuinrakennuksen tai muun kuin asuinrakennuksen parannukseksi. Kaikki asuinrakennukset kuuluvat 9 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan riippumatta siitä, onko omistaja tai käyttäjä julkinen vai yksityinen taho. Julkiset asuinrakennukset, mukaan lukien sosiaaliperusteiset asunnot, kuuluvat 9 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan.

3.3.   Asuinrakennuskannan perusparannusta koskevan kehityspolun suunnittelu

Kehityspolun ja niiden toimenpiteiden suunnittelu, jotka on toteutettava asuinrakennuskannan perusparantamiseksi asteittain, koostuu useista vaiheista.

Kaavio 13. Asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskevan kehityspolun suunnittelun suositellut vaiheet

Sen varmistamiseksi, että suunnittelun kaikki osatekijät otetaan huomioon ja että luodaan asianmukainen kehys, suunnittelua ehdotetaan toteutettavaksi seuraavassa neljässä vaiheessa:

—	tietolähteiden määrittäminen ja asuinrakennuskannan luonnehdinta

—	kehityspolun ja välitavoitteiden määrittäminen primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi asteittain

—	alatavoitteen määrittäminen – vähintään 55 prosenttia primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisestä saavutetaan sellaisten rakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin

—	politiikkatoimien toteuttaminen primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi.

Alla olevissa jaksoissa esitetään esimerkkejä ja vaihtoehtoja 9 artiklan mukaisen kehityspolun eri piirteistä kaaviossa 13 esitettyjen neljän vaiheen mukaisesti.

3.3.1.   VAIHE 1: Tietolähteiden määrittäminen ja asuinrakennuskannan luonnehdinta

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ilmaistava kansallinen kehityspolkunsa koko asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisenä vuosien 2020 ja 2050 välisenä aikana. Vertailuvuosi, johon primäärienergian keskimääräisessä kulutuksessa tapahtunutta edistystä verrataan, on näin ollen vuosi 2020 (1. tammikuuta 2020 – 31. joulukuuta 2020). Jäsenvaltioiden on kartoitettava asuinrakennuskantansa ja sen ominaisuudet eli kerättävä ja käsiteltävä rakennuskantaa kuvaavia tietoja sen tärkeimpien ominaisuuksien mukaan ja määritettävä näiden tietojen perusteella kannan energiatehokkuus.

Tämän prosessin tarkoituksena on määrittää vuoden 2020 asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vertailuarvo edustavien tietojen perusteella. Prosessin myötä jäsenvaltioiden on myös määrä pystyä määrittämään energiatehokkuuden kynnysarvo, jolla erotetaan ne asuinrakennukset, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, joko rakennusten määrän tai niiden kokonaispinta-alan perusteella. Jäsenvaltiot voivat käyttää vuotta 2020 myöhempien vuosien tietoja sekä asiaankuuluvia oletuksia (kuten uuden rakennustuotannon määrää ja perusparannuksia tai purkuja koskevia tietoja) täydentääkseen tietoja ja jotta vuoden 2020 rakennuskannan luonnehdinta olisi realistinen.

Suositukset, jotka koskevat rakennuskannan luokitteluun tarvittavien resurssien ja ajan suunnittelua, energiatehokkuustodistusten tietojen käyttöä, yhteyttä 22 artiklassa kuvattuun tietokantaan, olemassa olevien tietokantojen uudelleenkäyttöä ja laajentamista sekä asuinrakennuskantaan sovellettavaa tietosuojaa, ovat samanlaiset kuin muuta kuin rakennuskantaa koskevat vastaavat suositukset.

Kuten muun kuin asuinrakennuskannan tapauksessa, asuinrakennuskannan luokitteluun ja sen ominaisuuksien kartoittamiseen voidaan käyttää ainakin kahta yleisestä tapaa. Tapoja voidaan käyttää joko erikseen tai yhdessä. Ensimmäinen tapa on a) energiatehokkuustodistusten tietojen käyttäminen yhdessä täydentävien tietolähteiden kanssa, ja toinen tapa on b) tilastollinen otanta ja tilapäinen tiedonkeruu. Nämä tavat kuvataan alla olevissa alajaksoissa.

3.3.1.1.   Tietolähteet, alustava luokittelu ja rakennusluokat

Jäsenvaltiot voivat hyödyntää asuinrakennuskannan luokittelussa energiatehokkuustodistusten tietoja yhdessä muiden tietolähteiden, kuten tutkimustulosten, väestölaskentojen, energiakatselmusten tulosten tai yhdistettyjen energianmittaustietojen, kanssa. Tietoja asuinrakennuskannan fyysisistä ominaisuuksista ja muista piirteistä, kuten käyttötarkoituksesta, rakentamisajankohdasta, tyypistä, sijainnista, geometrisistä piirteistä tai rakennusten teknisistä järjestelmistä, voidaan kerätä esimerkiksi 3D-kaupunkimalleista, satelliittikuvista, rakennusten digitaalisista lokikirjoista, kiinteistörekistereistä, rakennusluparekistereistä sekä arkkitehtien tai rakennuttajien haastatteluista. On suositeltavaa, että jäsenvaltiot arvioivat tietoaineistojen laatua, täydellisyyttä ja edustavuutta varmistaakseen, että asuinrakennuskannan eri segmentit ovat asianmukaisesti edustettuina.

Kuten muiden kuin asuinrakennusten tapauksessa, asuinrakennuskannasta on suositeltavaa laatia alustava yleiskatsaus, jotta asuinrakennukset voidaan luokitella. Kannattaa aloittaa asuinrakennuskannan kokonaiskoosta ja arvioida sen jälkeen esimerkiksi omakotitalojen, usean asunnon asuinrakennusten ja muun tyyppisten asuinrakennusten osuudet.

Asuinrakennuskannan luokittelemiseksi on suositeltavaa jakaa se hallittaviin segmentteihin koon, tyypin, julkisivumateriaalin ja rakennusjärjestelmän mukaan. Luokkien määrittelyn perusteina voidaan käyttää myös yleisiä paikallisia tai alueellisia rakennuskäytäntöjä. Muita perusteita voivat olla esimerkiksi rakentamisajankohta, ilmastovyöhyke ja lämmitysjärjestelmätekniikka. Lisäksi voitaisiin käyttää vertailurakennusluokkia, joita käytetään vertailumenetelmäkehyksessä energiatehokkuutta koskevien vaatimusten kustannusoptimaalisten tasojen määrittämistä varten. Tämä auttaa jakamaan asuntokannan ominaisuuksiltaan samanlaisiin rakennussegmentteihin, mikä helpottaa oletusten laatimista kunkin segmentin osalta tarvittaessa sekä luo parempia tuloksia arvioitaessa sellaisten rakennusten energiatehokkuutta, joista ei ole saatavilla tietoja.

3.3.1.2.   Asuinrakennusten energiatehokkuuden arviointi energiatehokkuustodistusten ja rakennusten fyysisiä ominaisuuksia koskevien tietojen perusteella

On tärkeää varmistaa, että energiatehokkuustodistukset ovat riittävän edustavia (10) asuinrakennuskannan suhteen. Näin ollen on arvioitava erityisesti sitä, kuinka suuren osan asuinrakennuskannasta energiatehokkuustodistukset kattavat, ja muun muassa sitä, missä määrin ne kattavat eri rakennustyypit, antamispäivät ja muut asiaankuuluvat tekijät.

Saatavilla olevat energiatehokkuustodistusten tiedot voidaan yhdistää samojen rakennusten fyysisiä ominaisuuksia ja muita piirteitä koskeviin tietoihin vertailuasuinrakennusjoukon luomiseksi kunkin luokan osalta. Energiatehokkuustodistuksista saatuja tietoja voidaan käyttää myös arvioitaessa samaan luokkaan kuuluvien rakennusten ja sellaisten rakennusten energiatehokkuutta, joilla on hyvin samanlaiset fyysiset ominaisuudet ja jotka sijaitsevat samalla alueella.

Jos asuinrakennussegmenttien tai -osajoukkojen energiatehokkuutta koskevat tiedot eivät ole edustavia, kunkin yksittäisen rakennuksen käyttötarkoitusta, rakennusajankohtaa, tyyppiä, sijaintia, geometrisiä ominaisuuksia tai rakennuksen teknisiä järjestelmiä koskevia tietoja voidaan hyödyntää energiamalleissa rakennusten toiminnan simuloimiseksi ja niiden energiatehokkuuden arvioimiseksi. Kun asuinrakennuskannan vertailurakennusjoukot on valittu, vertailurakennusten energiatehokkuus voidaan arvioida yksinkertaistetulla menetelmällä.

Alhaalta ylöspäin suuntautuvien tietojen (esimerkiksi rakennusten fyysisiä ominaisuuksia, sijaintia ja energiatehokkuutta koskevien tietojen) yhdistäminen ylhäältä alaspäin suuntautuviin tietoihin (esimerkiksi eri energiankantajien kulutusta, loppuenergian kulutusta sekä rakennusten rakentamiskäytäntöjen kansallisia tilastoja koskeviin yhdistettyihin tietoihin) voi parantaa asuinrakennuskannan luonnehdintaa. Alhaalta ylöspäin suuntautuvien tietojen perusteella tehtyjä arvioita voidaan verrata saatavilla oleviin ylhäältä alaspäin suuntautuviin tietoihin tehtyjen oletusten ja arvioiden kalibroimiseksi.

Soveltaessaan 9 artiklan 2 kohtaa jäsenvaltioiden on kuvailtava kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan tietolähteet ja menetelmät, joita ne käyttävät asuinrakennuskannan ja sen energiatehokkuuden luonnehdinnassa.

3.3.1.3.   Tilastollinen otanta ja tilapäinen tiedonkeruu

Jos energiatehokkuustodistuksista tai muista tietolähteistä saadut tiedot asuinrakennuskannan energiatehokkuudesta eivät ole riittävän edustavia, tilastollista otantaa ja tilapäistä tiedonkeruuta voidaan käyttää apuna eri rakennussegmenttien luokittelussa. Olemassa olevien tietojen täydentämiseksi ja tiettyjen puutteiden korjaamiseksi voidaan kerätä uutta tietoa esimerkiksi rakennustyypeistä, maantieteellistä alueista tai ilmastovyöhykkeistä. Ajassa taaksepäin suuntautuvia ekstrapolaatiotekniikoita, joissa käytetään uudempia tietoja yhdessä uusia rakennuksia ja purkusuuntauksia koskevien tietojen kanssa, voidaan käyttää apuna laskettaessa tietyn rakennussegmentin primäärienergiankäyttöä menneenä ajanjaksona. Tätä tapaa voidaan käyttää sellaisenaan tai olemassa olevien tietojen ohella havaintojen tarkastamiseksi ja niiden uskottavuuden arvioimiseksi.

Käytettäessä tilastollista otantaa on suositeltavaa laatia asuinrakennuskannasta alustava yleiskatsaus, jossa kanta jaetaan ominaisuuksiltaan, kuten tyypiltään, sijainniltaan ja rakentamisajankohdaltaan, samanlaisten rakennusten luokkiin. Eri rakennusluokkien olisi oltava edustettuina lopullisessa tilastollisessa otoksessa.

Kerätyt tiedot voidaan syöttää simulointimalliin rakennusten energiatehokkuuden arvioimiseksi. Tulokset voidaan tämän jälkeen ekstrapoloida koko rakennuskantaan alustavan luokituksen perusteella. Tulokset voidaan myös ristiintarkastaa saatavilla olevien rakennuskannan energiatehokkuutta koskevien yhdistettyjen tietojen kanssa. Tässä tapauksessa on tärkeää varmistaa, että käytetyt indikaattorit kuvastavat EPBD-direktiivin liitteen I kattamia energian käyttötarkoituksia (ei esimerkiksi ruoanlaittoa).

3.3.2.   VAIHE 2: Kehityspolun ja välitavoitteiden määrittäminen primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi asteittain

Kehityspolku ilmaistaan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisenä 1. tammikuuta 2020 ja vuoden 2050 välisenä aikana. Kaaviossa 14 havainnollistetaan tätä asiaa. Asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräinen kokonaiskäyttö vuonna 2020 toimii vuosien 2030, 2035, 2040, 2045 ja 2050 välitavoitteiden vertailukohtana. Direktiivin 9 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan välitavoitteet, jotka on saavutettava vuosiin 2030 ja 2035 mennessä. Pyrkimyksenä on vähentää primäärienergian keskimääräistä kokonaiskäyttöä 16 prosentilla vuoteen 2030 mennessä ja 20–22 prosentilla vuoteen 2035 mennessä. Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on asetettava välitavoitteet vuosille 2040, 2045 ja 2050 primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi asteittain ja lopulta asuinrakennuskannan muuttamiseksi päästöttömäksi vuoteen 2050 mennessä.

Kaavio 14. Yleiskatsaus asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskevasta kehityspolusta ja välitavoitteista

Primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön lisäksi jäsenvaltiot voivat 9 artiklan 3 kohdan mukaan vahvistaa muita indikaattoreita, jotka koskevat uusiutumattoman ja uusiutuvan primäärienergian käyttöä ja käytöstä syntyviä kasvihuonekaasupäästöjä (kgCO2-ekv/m2/vuosi). Käyttämällä näitä muita indikaattoreita voidaan parantaa rakennusten energiahuollon hiilestä irtautumisen sekä asuinrakennuskannan kasvihuonekaasupäästöjen seurantaa ja saattaa kehityspolku kansallisten päästötavoitteiden ja olemassa olevien lämmitys- ja jäähdytyssuunnitelmien mukaiseksi. Jos jäsenvaltiot päättävät käyttää näitä täydentäviä indikaattoreita, niitä koskevat välitavoitteet olisi asetettava samoille vuosille kuin pääkehityspolun välitavoitteet (2030, 2035, 2040 jne.), kuten kaaviossa 15 esitetään.

Kaavio 15. Kuva asuinrakennuskannan kasvihuonekaasupäästöjä koskevasta täydentävästä indikaattorista

3.3.2.1.   Primäärienergian keskimääräinen kokonaiskäyttö vuonna 2020

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan mukaan koko asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräinen kokonaiskäyttö on mittari, jolla asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskeva kehityspolku määritetään. Asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräinen kokonaiskäyttö liittyy rakennuskannan primäärienergiaan (kWh/vuosi) ja pinta-alaan (m2), kuten alla olevassa yhtälössä esitetään. On tärkeää muistaa, että muiden kuin asuinrakennusten vapautuksia ja perustasosta poistamista, joista säädetään 9 artiklan 6 kohdassa, ei sovelleta tässä yhteydessä. Perustason olisi siis sisällettävä kaikki asuinrakennuskannan rakennukset.

—	Primäärienergian kokonaiskäyttö: asuinrakennuskannan primäärienergiankäyttö (kWh/vuosi)

—	Kokonaispinta-ala: asuinrakennuskannan rakennusten pinta-ala yhteensä (m2)

Asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön laskemiseksi tarvittavat tiedot voidaan hankkia eri tavoin. Kuten rakennuskannan luokittelua koskevassa vaiheessa 1 kuvattiin, jäsenvaltiot voivat käyttää yksittäisiä rakennuksia koskevia yhdistettyjä tietoja, kuten energiatehokkuustodistuksia, väestölaskentoja, energiakatselmusten tuloksia, energianmittaustietoja, kyselytutkimuksia ja tilapäisellä tiedonkeruulla saatuja tietoja, sekä energiatilastoista tai tiedonkeruulla saatuja yhdistettyjä tietoja. Toimintatavan valinta riippuu suurelta osin tietojen saatavuudesta.

Eri tietolähteiden yhdistäminen on suositeltavaa, jotta varmistetaan, että kaikki rakennussegmentit ovat edustettuina ja kaikki loppukäytöt otetaan huomioon. On suositeltavaa, että menetelmä, jota jäsenvaltiot käyttävät primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön laskennassa, on yhdenmukainen EPBD-direktiivin liitteessä I kuvatun rakennusten energiatehokkuuden kanssa. Tätä varten jäsenvaltioiden olisi mitattuja tietoja käytettäessä varmistettava, että ne korjataan ilmaston ja käyttäytymisen mukaan ja saatetaan liitteessä I kuvatun energiatehokkuuden mukaisiksi (esimerkiksi ruoanlaittoon käytetty energia olisi jätettävä pois).

Jos rakennuskannan luonnehdinta mahdollistaa kunkin asuinrakennuksen yksilöllisen primäärienergiankäytön ja pinta-alan määrittämisen, asuinrakennuskannan primäärienergian kokonaiskäyttö voitaisiin laskea seuraavan yhtälön mukaisesti.

—	PEU: primäärienergiankäyttö (kWh/m2/vuosi)

—	A: rakennusten pinta-ala (m2)

—	i: 1–N (asuinrakennusten kokonaismäärä)

Asuinrakennuskannan primäärienergian kokonaiskäyttö (kWh/vuosi) voidaan laskea myös käyttämällä asuinrakennuskannan energian loppukäyttöä koskevia (esimerkiksi Eurostatin) yhdistettyjä tietoja yhdessä kansallisten primäärienergiakertoimien kanssa. Lasku tapahtuu alla olevan yhtälön mukaisesti.

—	E: loppuenergia energiankantajan mukaan (kWh/vuosi)

—	PEF: primäärienergiakerroin energiankantajan mukaan

Kun asuinrakennuskannan primäärienergian kokonaiskäyttö on laskettu, primäärienergian keskimääräinen kokonaiskäyttö voidaan laskea jakamalla primäärienergian kokonaiskäyttö asuinrakennuskannan kokonaispinta-alalla tai rakennusten määrällä.

Jäsenvaltioiden on kuvattava tietolähteet ja menetelmät, joita ne käyttävät kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan. Menetelmän olisi oltava johdonmukainen koko täytäntöönpano- ja raportointikausien ajan, jotta varmistetaan, että kehityspolku ja tulosten raportointi ovat johdonmukaisia. Kaikki menetelmään ajan mittaan tehdyt mukautukset olisi kuvattava suunnitelmissa yksityiskohtaisesti.

3.3.2.2.   Väli- ja alatavoitteet

Asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskevaan kehityspolkuun liittyvät 9 artiklan 2 kohdan säännökset voidaan jakaa kahdeksi vaatimukseksi:

1)	primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämistä koskevat yleiset välitavoitteet on saavutettava määräaikoihin mennessä (esimerkiksi 16 prosentin välitavoite vuoteen 2030 mennessä) ja

2)

on saavutettava alatavoite, jonka mukaan vähintään 55 prosenttia tästä vähenemisestä (esimerkiksi 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä saavutettavasta 16 prosentin välitavoitteesta) saavutetaan sellaisten rakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, ja perusparannettavien rakennusten määrä tai pinta-ala on määritettävä.

Vaikka primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön väheneminen viittaa koko asuinrakennuskantaan, alatavoite, joka koskee rakennuksia, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, on saavutettava nimenomaan perusparannustöiden avulla.

Kaavio 16. Kehityspolku asuinrakennuskannan perusparantamiseksi asteittain

Asuinrakennuskannan kokonaispinta-ala muuttuu vertailuvuoden 2020 jälkeen suoritettujen purkujen ja rakennettujen uusien rakennusten vuoksi. Vuoden 2020 jälkeen suoritetut purut pienentävät rakennuskannan pinta-alaa, kun taas uudet rakennukset lisäävät uutta pinta-alaa. Pinta-alan pienentyessä ja kasvaessa primäärienergiankäyttö vähenee ja lisääntyy eri suhteissa. Nämä pinta-alan ja primäärienergiankäytön muutokset vaikuttavat koko asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräiseen kokonaiskäyttöön.

Rakennusten purkamista ja uusien rakennusten rakentamista ei kuitenkaan voida pitää perusparannustoimenpiteinä, kun taas 55 prosentin alatavoite on saavutettava nimenomaisesti ”sellaisten asuinrakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin”. Sen vuoksi energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten purkamisen vaikutuksia primäärienergian keskimääräiseen kokonaiskäyttöön ei voida ottaa huomioon 55 prosentin alatavoitteessa.

Kaavio 17. Vuoden 2050 päästötön rakennuskanta

Tärkeimmät välitavoitteet rakennuskannan muuttamiseksi päästöttömäksi vuoteen 2050 mennessä koskevat koko rakennuskantaa – jokaisesta rakennuksesta ei tarvitse tulla 11 artiklassa määriteltyä päästötöntä rakennusta. Useat tekijät vaikuttavat rakennuskannan muuttamiseen päästöttömäksi pitkällä aikavälillä. Rakennusten asteittainen perusparannus, jonka avulla parannetaan niiden energiatehokkuutta, on keskeinen tekijä. Asiaan vaikuttavat kuitenkin myös rakennuksiin toimitetun energian yleinen hiilestä irtautuminen, erityisesti lämmitysjärjestelmien hiilestä irtautuminen, sekä energiajärjestelmien ja sosiodemografisen dynamiikan muuttuminen edelleen. Jäsenvaltioiden olisi otettava kaikki nämä tekijät huomioon asettaessaan vuoden 2050 välitavoitetta.

Asettaessaan pidemmän aikavälin välitavoitteita jäsenvaltiot voisivat hyödyntää kansallisia ennusteita taikka skenaarioita, jotka on kehitetty niiden kansallisia hiilestä irtautumisstrategioita ja kansallisia energia- ja ilmastosuunnitelmia varten uusiutuvaa energiaa ja energiatehokkuutta koskevien tavoitteiden saavuttamiseksi, sekä kansallisesti määriteltyjä panoksia. Asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskevaan kehityspolkuun liittyvien oletusten olisi oltava johdonmukaisia kansallisten energia- ja ilmastosuunnitelmien skenaarioiden perustana olevien oletusten, erityisesti energialähteiden yhdistelmään liittyvien oletusten (esimerkiksi primäärienergiakertoimien), kanssa. Näin varmistettaisiin kansallisten strategioiden keskinäinen johdonmukaisuus.

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan viimeisen alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat mukauttaa vuosien 2030 ja 2035 välitavoitteita, jos fossiilisten polttoaineiden keskimääräinen osuus asuinrakennusten energiankäytössä on alle 15 prosenttia, sen varmistamiseksi, että koko asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräinen kokonaiskäyttö on vuoteen 2030 mennessä ja sen jälkeen viiden vuoden välein yhtä suuri tai pienempi kuin kansallisesti määritetty arvo, joka johdetaan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön lineaarisesta vähenemisestä vuosina 2020–2050 linjassa sen tavoitteen kanssa, jonka mukaan asuinrakennuskanta muutetaan päästöttömäksi rakennuskannaksi.

3.3.2.3.   Mahdolliset toimenpiteet asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi

Kuten edellä selitettiin, mahdolliset toimenpiteet ovat erilaiset niiden kahden alatavoitteen välillä, jotka edistävät kunkin välitavoitteen saavuttamista. Asetettu 45 prosentin alatavoite voidaan saavuttaa rakennusten perusparannustoimenpiteillä ja rakennuskannan energiatehokkuuden muutoksilla, jotka johtuvat uusien rakennusten rakentamisesta ja vanhojen purkamisesta. Asetettu 55 prosentin alatavoite voidaan saavuttaa ainoastaan perusparannustöillä, joilla vähennetään sellaisten rakennusten primäärienergian keskimääräistä kokonaiskäyttöä, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin. Käyttäytymistä koskevia toimenpiteitä ei oteta huomioon kummankaan alatavoitteen osalta.

Uusiutuvan energian osuuden lisääminen sähköntuotannossa vaikuttaa rakennuksen primäärienergiankäyttöön, minkä vuoksi sitä on pidettävä 9 artiklan 2 kohdan mukaisia yleistavoitteita edistävänä rakennuskannan energiatehokkuuden parannuksena. Jos mukautukset primäärienergiakertoimiin tai painotuskertoimiin energiankantajaa kohden parantavat laskennallista energiatehokkuutta, jäsenvaltioiden on selitettävä nämä muutokset komissiolle ja osoitettava, että ne kuvastavat tarkasti todellista muutosta energialähteiden yhdistelmässä. Valinnat ja tietolähteet on ilmoitettava käyttäen EN 17423 -standardin tai mahdollisen korvaavan asiakirjan muotoa. Lisäksi vuoden 2030 dokumentoidut primäärienergiakertoimet olisi yhdenmukaistettava kansallisissa ilmasto- ja energiasuunnitelmissa käytettyjen kertoimien kanssa.

Toimenpiteissä, joilla pyritään saavuttamaan 55 prosentin alatavoite (primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähintään 55 prosentin väheneminen on saavutettava sellaisten rakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin), olisi näin ollen keskityttävä energiatehokkuutta parantaviin perusparannuksiin EPBD-direktiivin liitteessä I esitettyjen energiatehokkuuslaskelmien mukaisesti (ks. VAIHE 3). Tähän sisältyvät rakennuksen vaipan perusparantaminen ja rakennuksen teknisten järjestelmien muutokset, mukaan lukien tilojen lämmitykseen, tilojen jäähdytykseen, ilmanvaihtoon, käyttöveden lämmitykseen, kiinteään valaistukseen, rakennuksen automaatioon ja ohjaukseen, paikan päällä tuotettuun uusiutuvaan energiaan tai näiden yhdistelmiin käytettävien teknisten laitteiden muutokset.

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan viidennen alakohdan mukaan jäsenvaltiot eivät saa alatavoitteiden saavuttamista koskevissa perusparannuspyrkimyksissään vapauttaa vaatimuksista suhteetonta määrää vuokrattavia asuinrakennuksia tai asuinyksikköjä.

Jos primäärienergiankulutusta vähennetään luonnonkatastrofien vahingoittamien rakennusten perusparannuksilla, nämä säästöt voidaan ottaa huomioon sellaisia rakennuksia koskevissa tavoitteissa, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin. Jäsenvaltioita suositellaan seuraamaan luonnonkatastrofien vahingoittamien, perusparannettujen rakennusten määrää tai pinta-alaa ja niiden perusparannuksista johtuvaa primäärienergiankäytön vähenemistä sekä raportoimaan siitä kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan (3 artikla).

Kaksi edellistä jaksoa muodostavat lähtökohdan tavoitepolun ja niiden välitavoitteiden määrittämiselle, jotka on saavutettava asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kulutuksen vähentämiseksi määritettyinä vuosina. Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan mukaan ja osana kansallisten rakennusten perusparannussuunnitelmien arviointia komission on seurattava primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemistä, myös sellaisten asuinrakennusten tai asuinyksikköjen määrän tai pinta-alan osalta, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, ja annettava tarvittaessa suosituksia. Jäsenvaltioiden kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissa on siten suositeltavaa ilmoittaa asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi toteutettujen toimenpiteiden vaikutuksista.

3.3.2.4.   Kehityspolkua koskevat raportointivaatimukset

Direktiivin 3 artiklan ja 9 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden kansallisiin rakennusten perusparannussuunnitelmiin on sisällyttävä menetelmät ja tiedot, joita jäsenvaltiot käyttävät kehityspolun vahvistamiseen, välitavoitearvojen arvioimiseen ja niiden asuinrakennusten määrittämiseen, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, sekä vuosittain perusparannettavien rakennusten tai rakennuksen osien määrä tai pinta-ala.

Kaaviossa 18 esitetään tärkeimmät seikat, joista on raportoitava osana kansallisia kehityspolkuja.

Kaavio 18. Asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskevasta kehityspolusta raportoiminen

3.3.2.5.   Sellaisten rakennusten määrän tai pinta-alan arviointi, jotka on perusparannettava primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisen saavuttamiseksi

Perusparannettavien rakennusten määrän (tai pinta-alan) arviointi riippuu useista muuttujista, kuten kyseisten rakennuskannan osien fyysisistä ominaisuuksista, niiden muista ominaisuuksista (esimerkiksi käyttötarkoituksesta, omistajuudesta ja käyttöasteesta) ja näiden rakennusten perusparannusta koskevista käytössä olevista tai käyttöön otettavista politiikoista.

Niiden rakennusten määrään (tai pinta-alaan), joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin ja jotka on perusparannettava alatavoitteen saavuttamiseksi, liittyy useita näkökohtia, kuten vaiheessa 3 kuvataan.

Sellaisten muiden rakennusten määrän (tai pinta-alan) osalta, jotka on perusparannettava yleistavoitteen saavuttamiseksi, jäsenvaltioiden olisi tarkasteltava, mitkä perusparannustyöt edistävät tavoitteen jäljellä olevan osan saavuttamista. Tämä liittyy läheisesti kehityspolkua varten tehtyihin oletuksiin muista tekijöistä, kuten rakennusten energiahuollon hiilestä irtautumisesta ja rakennuskannan energiatehokkuuden muutoksista, jotka johtuvat esimerkiksi uusien rakennusten rakentamisesta ja vanhojen purkamisesta (ks. 2.3.2.2 jakso). Jäsenvaltioiden on näin ollen arvioitava sellaisten rakennusten määrä (tai pinta-ala), jotka on perusparannettava yleisten välitavoitteiden jäljellä olevan osan saavuttamiseksi, rakennuskannan muuttamista päästöttömäksi vuoteen 2050 mennessä koskevissa analyyseissaan tekemiensä oletusten ja arvioiden mukaisesti.

3.3.3.   VAIHE 3: Alatavoitteen määrittäminen – vähintään 55 prosenttia primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisestä saavutetaan sellaisten rakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin

3.3.3.1.   Kynnysarvon määrittäminen rakennuksille, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin

Niiden rakennusten kartoittamiseksi, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, on suositeltavaa asettaa vuoden 2020 rakennuskannan asuinrakennukset paremmuusjärjestykseen niiden energiatehokkuuden perusteella (jota mitataan primäärienergiankäytön (kWh/m2/vuosi) avulla). Tämän jälkeen voidaan määrittää kynnysarvo, jonka avulla kartoitetaan ne asuinrakennuskannan rakennukset, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin. Tämä kynnysarvo voidaan laskea käyttämällä joko rakennusten määrää tai kokonaispinta-alaa. Rakennukset voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen joko luomalla frekvenssijakauma tai analysoimalla yksittäisiä tietopisteitä. Frekvenssijakaumassa primäärienergiankäytön vaihteluväli (esimerkiksi 0–500 kWh/m2/vuosi) jaetaan osiin tai luokkiin. Kukin luokka edustaa määriteltyä vaihteluväliä (esimerkiksi luokka 1 edustaa vaihteluväliä 0–19 kWh/m2/vuosi, luokka 2 vaihteluväliä 20–39 kWh/m2/vuosi ja niin edelleen). Tämän jälkeen rakennukset jaetaan näihin luokkiin niiden primäärienergiankäytön perusteella, ja sen jälkeen lasketaan rakennusten tai pinta-alan frekvenssi kussakin luokassa.

Jos kynnysarvo lasketaan rakennusten määrän perusteella, energiatehokkuudeltaan heikoimmat rakennukset lasketaan heikoimmasta eteenpäin siihen asti, kunnes 43 prosentin osuus rakennusten kokonaismäärästä on saavutettu, kuten kaaviossa 19 esitetään (fiktiivinen asuinrakennuskanta, johon kuuluu 25 rakennusta). Heti 43 prosentin rajaa seuraavan rakennuksen energiatehokkuus primäärienergian käyttönä (kWh/m2/vuosi) ilmaistuna toimii niiden rakennusten kynnysarvona, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin. Kaikki asuinrakennukset, joiden energiatehokkuus on tätä kynnysarvoa heikompi, ovat osa niiden rakennusten joukkoa, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin.

Kaavio 19. Asuinrakennuskannan rakennukset, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin

Kynnysarvo määritetään rakennusten pinta-alan perusteella samalla tavoin kuin rakennusten määrän perusteella. Pinta-alaa asetetaan paremmuusjärjestykseen energiatehokkuudeltaan heikoimmasta rakennuksesta eteenpäin siihen asti, että saavutetaan 43 prosenttia rakennusten kokonaispinta-alasta. Kun 43 prosentin pinta-alaraja on saavutettu, heti sitä seuraavan rakennuksen perimäärienergiankäyttö toimii niiden rakennusten kynnysarvona (kWh/m2/vuosi), joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin.

Se, valitaanko perusteeksi rakennusten määrä vai pinta-ala, saattaa vaikuttaa siihen, minkä kokoinen osuus asuinrakennuskannasta määritetään kuuluvaksi energiatehokkuudeltaan heikoimpaan 43 prosenttiin. Jos määrittämisperusteena käytetään pinta-alaa, huomioon otetaan rakennuksen koko, mutta jos määrittämisperusteena käytetään rakennusten määrää, pienet rakennukset (joiden perusparannuspotentiaali saattaa olla rajallinen) voivat olla yliedustettuina. Jäsenvaltioita kehotetaan arvioimaan tietojen saatavuutta ja asuinrakennuskantansa ominaisuuksia, kuten sen jakautumista omakotitaloihin ja monta asuntoa käsittäviin rakennuksiin (määrän tai pinta-alan mukaan), ja rakennusten keskimääräistä kokoa kussakin ryhmässä. Näiden tietojen avulla olisi määritettävä sopiva tapa kartoittaa niiden rakennusten joukko (rakennusten määrän tai pinta-alan perusteella), joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin ja joiden energiansäästö- ja perusparannuspotentiaali on korkein.

Laadittaessa uutta kansallista rakennusten perusparannussuunnitelmaa (ensimmäisen suunnitelman jälkeen, josta on määrä laatia luonnos 31. joulukuuta 2025 mennessä ja lopullinen versio 31. joulukuuta 2026 mennessä) niiden rakennusten kokoonpano, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, voi muuttua 9 artiklan 2 kohdan mukaisista perusparannuksista johtuvien rakennuskannassa saavutettujen parannusten vuoksi. Jäsenvaltioita suositellaan siksi mukauttamaan paremmuusjärjestystä siten, että siinä otetaan huomioon niiden asuinrakennusten päivittynyt kokoonpano, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin.

Seuraavalla yhtälöllä voidaan arvioida, kuinka paljon sellaisten asuinrakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, on edistettävä kutakin välitavoitetta.

—	WPB-alatavoite: primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön väheneminen, joka on saavutettava sellaisten asuinrakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin (kWh/vuosi)

—	PEU2020: primäärienergiankäyttö (kWh/m2/vuosi) vuonna 2020

—	A: rakennusten pinta-ala (m2)

—	i: 1–N (asuinrakennusten kokonaismäärä)

3.3.3.2.   Rakennusten määrän tai pinta-alan arviointi kunkin alatavoitteen saavuttamiseksi

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on määritettävä vuosittain perusparannettavien asuinrakennusten ja asuinyksikköjen määrä tai pinta-ala, mukaan lukien rakennukset, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin.

Tämän luvun arviointiin voivat vaikuttaa merkittävästi useat eri muuttujat. Esimerkiksi erilaiset oletukset rakennusten energiatehokkuudesta ennen perusparannusta (esimerkiksi 150 kWh/m2/vuosi vs. 500 kWh/m2/vuosi) sekä perusparannusten laajuus (tai perusteellisuus) voivat johtaa hyvin vaihteleviin arvioihin sellaisten rakennusten määrästä tai pinta-alasta, jotka olisi perusparannettava alatavoitteen saavuttamiseksi. Yksinkertaistetusti perusparannuksen aiotun perusteellisuuden muuttaminen 30 prosentista 60 prosenttiin puolittaisi perusparannettavien rakennusten arvioidun määrän.

Sen vuoksi jäsenvaltioita suositellaan ottamaan huomioon useita tekijöitä, jotka liittyvät rakennusten fyysisiin ominaisuuksiin, muihin erityispiirteisiin (esimerkiksi käyttöasteeseen ja omistusrakenteisiin) sekä asuinrakennusten perusparannuksien edistämiseksi suunniteltujen politiikkatoimien odotettuihin vaikutuksiin (ja tarvittaviin resursseihin).

Lisäksi rakennusten luokitteluun voivat vaikuttaa muut tavoitteet, kuten se, että 9 artiklan 2 kohdan mukaan perusparannussuunnitelmassa ei vapauteta vaatimuksista suhteetonta määrää vuokrattavia asuinrakennuksia tai asuinyksikköjä tai että heikossa asemassa olevia kotitalouksia suojellaan. Jotta politiikkatoimet voidaan kohdentaa paremmin, heikossa asemassa olevat kotitaloudet voi olla hyödyllistä erottaa omistajien omassa käytössä olevien rakennusten ryhmässä. Tämä vastaa 17 artiklan 18 kohdan säännösten tarkoitusta. Niiden mukaan jäsenvaltioiden luomat taloudelliset kannustimet on kohdennettava ensisijaisesti heikossa asemassa oleville kotitalouksille, energiaköyhyydestä kärsiville ja sosiaaliperusteisissa asunnoissa asuville direktiivin (EU) 2023/1791 24 artiklan mukaisesti.

Jäsenvaltioita suositellaan toteuttamaan yksityiskohtainen selvitys niiden rakennusten ominaisuuksista, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin, ja muista erityisistä tekijöistä sekä kehittämään samalla politiikkoja ja toimenpiteitä suunniteltujen perusparannusten edistämiseksi. Analysoimalla näitä seikkoja ja niiden välisiä yhteyksiä voidaan saada aikaan kattavampi ja tarkempi arvio niiden rakennusten määrästä tai pinta-alasta, jotka on perusparannettava alatavoitteen saavuttamiseksi.

3.3.4.   VAIHE 4: Politiikkatoimien toteuttaminen primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähentämiseksi

Jäsenvaltioilla on harkintavalta valita politiikan välineitä 9 artiklan 2 kohdan vaatimusten täyttämiseksi ja toteuttaa perusparannustoimenpiteitä primäärienergian keskimääräisen kulutuksen vaaditun vähenemisen saavuttamiseksi. Kyseisessä kohdassa mainitaan esimerkkeinä mahdollisista politiikan välineistä ja politiikkatoimista nimenomaisesti energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset, tekninen apu ja taloudelliset tukitoimet. Kaaviossa 20 esitetään yleiskatsaus näistä toimista.

Kaavio 20. Politiikkatoimet primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vaaditun vähenemisen saavuttamiseksi

Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot eivät saa vapauttaa perusparannusvaatimuksista suhteetonta määrää vuokrattavia asuinrakennuksia tai asuinyksikköjä. Niiden olisi sen vuoksi varmistettava, että perusparannustyöt ja hyödyt jakautuvat oikeudenmukaisesti vuokrattavien rakennusten ja omistajien omassa käytössä olevien rakennusten välillä. Politiikkayhdistelmä, mukaan lukien energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten, taloudellisen tuen ja teknisen avun kaltaiset toimet, olisi suunniteltava siten, että se vastaa molempien segmenttien erityistarpeita ja tarjoaa mekanismeja, joilla varmistetaan hyötyjen oikeudenmukainen jakautuminen. Jos tärkeimmässä politiikkatoimessa ei nimenomaisesti puututa ristiriitaisiin kannustimiin, mahdollisten muiden esteiden poistamiseksi olisi toteutettava lisätoimia.

Seuraavissa jaksoissa esitetään esimerkkejä politiikkatoimista, joita jäsenvaltiot voivat toteuttaa asuinrakennuskannan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vaadittujen vähennysten saavuttamiseksi, samalla kun ne varmistavat hyötyjen oikeudenmukaisen jakautumisen.

3.3.4.1.   Asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset

Jäsenvaltiot voivat käyttää energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusjärjestelmää asuinrakennusten perusparannuksen käynnistämiseksi ja 9 artiklan 2 kohdan noudattamiseksi. Direktiivin 2 artiklan 4 kohdan mukaan energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset ovat sääntöjä, joissa edellytetään, että olemassa olevat rakennukset täyttävät yksittäisen energiatehokkuusvaatimuksen osana rakennuskannan laajaa perusparannussuunnitelmaa tietystä kynnyspisteestä markkinoilla tietyn ajanjakson kuluessa tai tiettyyn päivämäärään mennessä. Kynnyspisteitä ovat kaikki pisteet, jotka käynnistävät olemassa olevien rakennusten perusparannuksen, kuten myynti, vuokraus, lahjoitus tai käyttötarkoituksen muutos kiinteistörekisterissä. Jäsenvaltiot voivat valita vapaasti asuinrakennuskannan energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmänsä suunnitteluvaihtoehdot ja soveltamisalan.

Useat EU:n jäsenvaltiot ovat jo käyttäneet asuinrakennuskannan energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusjärjestelmää, kuten myös muut EU:n ulkopuoliset alueet, eri yhteyksissä ja eri ominaisuuksilla. (11) Jos jäsenvaltiot päättävät panna täytäntöön myös asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevan vähimmäisvaatimusjärjestelmän, niiden on määritettävä se osuus tavoitteesta, jonka ne haluavat saavuttaa tämän politiikkavälineen avulla, ja se osajoukko rakennuksista, jonka järjestelmä kattaa (esimerkiksi kaikki energiatehokkuudeltaan heikoimmat rakennukset tai ainoastaan energiatehokkuudeltaan kaikkein heikoimmat rakennukset (energiatehokkuustodistusten luokka G tai luokat F ja G)). Jäsenvaltiot voivat myös päättää soveltaa järjestelmää asuinrakennuskannan tiettyyn alasegmenttiin, kuten tietyn ikäisiin vuokrattaviin kiinteistöihin tai tietyn ikäisiin vuokrattaviin monta asuntoa käsittäviin rakennuksiin. Jäsenvaltioiden rakenteellisesti heikkoihin alueisiin voidaan soveltaa erillisiä järjestelmiä, joiden avulla edistetään perusparannustöiden ja niiden hyötyjen oikeudenmukaista jakautumista. Yleisesti ottaen politiikan välineet soveltuvat asuinrakennuskannan eri segmentteihin sitä paremmin, mitä perusteellisemmin rakennuskanta ja sen segmentit on analysoitu vaiheessa 3. Jäsenvaltiot voivat asettaa näiden päätösten pohjalta kynnysarvon valitun segmentin energiatehokkuudeltaan heikoimmille rakennuksille, joiden on täytettävä energiatehokkuutta koskeva vähimmäisvaatimus tiettyyn päivämäärään mennessä. Kynnysarvot voidaan asettaa ja ne asuinrakennukset, joiden on täytettävä energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset, kartoittaa samanlaisten vaiheiden mukaisesti kuin muiden kuin asuinrakennusten tapauksessa. Kaikkia sääntelytoimenpiteitä, kuten energiatehokkuutta koskevaa vähimmäisvaatimusjärjestelmää, olisi tuettava mahdollistavalla kehyksellä, jotta varmistetaan tehokas täytäntöönpano sekä kustannusten ja hyötyjen oikeudenmukainen jakautuminen. Periaatteessa asuinrakennuksiin voidaan soveltaa samanlaista energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten mahdollistavaa kehystä kuin muihin kuin asuinrakennuksiin, sillä molemmissa rakennussegmenteissä on toteutettava erityisiä toimenpiteitä vuokralaisten ja heikossa asemassa olevien ryhmien käsittelemiseksi ja suojelemiseksi.

Taloudelliset kannustimet ja tekninen apu ovat keskeisiä kaikissa mahdollistavissa kehyksissä ja olennaisia asuinrakennuskantaa koskevien säännösten täytäntöönpanon kannalta. Näitä näkökohtia käsitellään erikseen seuraavissa jaksoissa.

3.3.4.2.   Taloudellinen tuki (12)

Useimmat EU:n jäsenvaltiot ovat ottaneet käyttöön taloudellisen tuen järjestelmiä edistääkseen rakennusten perusparannuksia. Useissa eri kirjallisuuslähteissä korostetaan tällä alalla sovellettuja toimintatapoja, innovatiivisia strategioita ja parhaita käytäntöjä. (13)

Taloudellisella tuella olisi kannustettava rakennusten omistajia toteuttamaan toimia varhaisessa vaiheessa ja saattamaan perusparannukset valmiiksi ennen määritetyssä kehityspolussa esitettyjen välitavoitteiden määräaikoja.

Ottaen huomioon, että direktiivin 9 artiklan 2 kohdassa edellytetään energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten perusparannusta koskevaa alatavoitetta ja että direktiivin 9 artiklan ja 17 artiklan välillä on vahva yhteys, seuraavissa kohdissa keskitytään rahoitusstrategioihin, jotka koskevat seuraavia: a) energiatehokkuudeltaan heikoimmat rakennukset, b) heikossa asemassa olevat ryhmät sekä c) tehokkuusperusteiset mekanismit.

3.3.4.3.   Taloudellinen tuki energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten perusparannuksia varten

Energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten perusparannusten tukemiseksi voidaan myöntää taloudellista tukea. Julkisen tuen tyyppi voi vaihdella. Se voi olla esimerkiksi matalakorkoista tai korotonta lainaa, takaisinmaksuhyvitys, joka pienentää takaisin maksettavan koron määrää ja lyhentää siten laina-aikaa, taikka verohelpotus. Tuen taso voi myös vaihdella, ja se voidaan suunnitella siten, että sillä täydennetään olemassa olevia tukiohjelmia taikka rahoitetaan energiaköyhien kotitalouksien omistamien valittujen energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten perusparannus täysimääräisesti.

Voidakseen saada tukea rakennusten omistajien olisi esitettävä näyttö siitä, että heidän kiinteistönsä kuuluu energiatehokkuudeltaan heikoimpaan 43 prosenttiin rakennuksista. Yksinkertaisin tapa todentaa tämä on voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen esittäminen. Jäsenvaltiot voivat asettaa vapaasti muita tukikelpoisuusperusteita. Ne voivat esimerkiksi keskittyä tiettyinä vuosina tai ajanjaksoina rakennettuihin rakennuksiin ja muihin tekijöihin, kuten sellaisiin rakennusten vaippoihin (tai niiden osiin), joita ei ole perusparannettu, fossiilisia polttoaineita käyttävien lämmitysjärjestelmien ikään taikka hiljattain mitattuihin energiankulutusta koskeviin tietoihin.

3.3.4.4.   Taloudellinen tuki heikossa asemassa oleville ryhmille rakennusten perusparannuksia varten

Päällekkäisyyttä esiintyy energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten ja sellaisten rakennusten välillä, joissa asuu heikossa asemassa olevia kotitalouksia, energiaköyhät kotitaloudet mukaan lukien. Suoran taloudellisen tuen tarjoamiseksi sitä tarvitseville sekä energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten perusparantamiseksi voidaan suunnitella tukijärjestelmiä, joilla tuetaan erityisesti tätä kohderyhmää.

Usein tällaisilla tukijärjestelmillä katetaan käytännössä suuri osa kustannuksista. Ks. esimerkiksi Irlannin ”Better Energy Warmer Homes Scheme” -järjestelmä, Slovenian ”ZERO500”-ohjelma, Skotlannin hallituksen huomattava tuki ”Social Housing Net Zero Heat Fund” -rahastosta sen varmistamiseksi, että Skotlannin sosiaaliperusteisia asuntoja koskeva energiatehokkuusvaatimus täytetään, sekä Baskimaan keskitetty asiointipiste ”Opengela”, josta myönnetään lainoja, joilla katetaan 100 prosenttia perusparannuskustannuksista. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että mitä alhaisempi heikossa asemassa olevan kotitalouden tulotaso on, sitä enemmän tukea olisi annettava.

Sosiaalinen ilmastorahasto (14), joka perustettiin rakennusten, tieliikenteen ja muiden alojen polttoaineiden polttoa koskevan päästökauppajärjestelmän (ETS 2) rinnalle, tarjoaa jäsenvaltioille mahdollisuuden suunnitella tukitoimenpiteitä, joka hyödyttävät suoraan heikossa asemassa olevia ryhmiä. Sen tarkoituksena on erityisesti kanavoida investointeja näiden ryhmien käytössä olevien rakennusten perusparannuksiin muiden rakennusalan ja liikennealan toimenpiteiden ja investointien lisäksi. Energiatehokkuudeltaan heikoimmat rakennukset ja heikossa asemassa olevat kotitaloudet jakautuvat usein eri tavoin jäsenvaltioiden eri alueille. Kansallisen ja alueellisen tason viranomaisten olisi varmistettava, että heikossa asemassa olevien kotitalouksien saatavilla on riittävästi tukea rakennusten perusparannuksia varten riippumatta siitä, liittyvätkö ne energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin vai eivät. Keskusviranomaisten olisi tarjottava enemmän tukea alueille, joilla energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten ja heikossa asemassa olevien kotitalouksien osuus on muita suurempi. Keskitetyistä yhteyspisteistä (keskitetyistä asiointipisteistä) saatavalla teknisellä tuella voi olla ratkaiseva merkitys saatavilla olevan taloudellisen tuen oikeudenmukaisen jakautumisen varmistamisessa.

Heikossa asemassa oleville kotitalouksille annettavaa tukea selvennetään lisää 17 artiklaa koskevissa ohjeissa (liitteessä 2).

Lisäksi voitaisiin perustaa erityinen rahoitusjärjestelmä, josta rahoitettaisiin energiatehokkuudeltaan heikoimpien sosiaaliperusteisista asunnoista koostuvien rakennusten perusparannuksia riippumatta siitä, liittyvätkö ne energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin vai eivät. Tämä on erityisen hyödyllistä, jos jäsenvaltion sosiaaliperusteisista asunnoista koostuvat rakennukset ovat energiatehokkuudeltaan heikompia kuin muut sellaiset rakennukset, joissa asuu heikossa asemassa olevia kotitalouksia.

3.3.4.5.   Tehokkuusperusteiset tukijärjestelmät

Taloudellinen tuki ei itsessään välttämättä takaa sitä, että energiatehokkuusparannuksia suoritetaan. Tästä syystä 17 artiklan 14 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot yhdistävät rahoitustoimenpiteensä tavoiteltuihin tai saavutettuihin energiatehokkuuden parannuksiin, jotka määritetään yhden tai useamman kyseisessä kohdassa luetellun kriteerin mukaisesti. Tämä voidaan toteuttaa suunnittelemalla järjestelmiä, jotka ovat esimerkiksi sidoksissa perusparannuspassissa esitettyihin toimenpiteisiin, tai järjestelmiä, joissa suoritetaan uskottavuustarkastus mittaamalla energiankäyttöä ennen perusparannustöitä ja niiden jälkeen. Lisäksi energiansäästöjä koskevien tarjouskilpailujen järjestäminen voisi luoda kustannus-hyötysuhteeltaan suotuisia perusparannusratkaisuja, jos hankkeet, joissa sitoudutaan toteuttamaan suurimmat säästöt alhaisimmilla kustannuksilla, voivat saada lisätukea. Nämä järjestelmät edellyttäisivät vähintään vähimmäistason seurantaa toimenpiteiden jälkeen.

Direktiivin 9 artiklan 4 kohdan c alakohdan mukaisesti etusijalle olisi asetettava pitkälle menevät, tehokkuusperusteiset perusparannukset, joilla tuetaan tehokkaammin rakennusten muuttamista tulevaisuudenkestäviksi, kuten perusparannuspassissa lueteltuja parannuksia. Tämä auttaa ehkäisemään lukkiutumisvaikutuksia ja takaa energiatehokkuuden ja kestävyyden pitkällä aikavälillä.

Ristiriitaisten kannustimien ongelma voitaisiin osittain korjata tehokkuusperusteisilla nykyaikaistamismaksuilla, joilla tasapainotettaisiin perusparannuksista johtuvia vuokrankorotuksia rajoittamalla niitä, samalla kun varmistetaan, että vuokralaiset hyötyvät parannuksista. Samaan aikaan nämä maksut tarjoaisivat kiinteistönomistajille vakaan tulonlähteen perusparannuskustannusten jälleenrahoittamiseksi (ks. esimerkiksi Alankomaiden energiatehokkuusavustus (15)). Ristiriitaisia kannustimia voidaan poistaa myös jakamalla hiilidioksidin hintakustannukset vuokralaisten ja vuokranantajien kesken rakennuksen energiatehokkuuden perusteella (kuten Saksassa). Tämä kannustaa molempia osapuolia investoimaan energiatehokkuuden parantamiseen.

3.3.4.6.   Tekninen apu

Direktiivin 18 artiklassa edellytetään, että jäsenvaltiot perustavat keskitettyjä asiointipisteitä ja ottavat niitä käyttöön laajalti, jotta rakennusten omistajia voidaan auttaa parantamaan rakennustensa energiatehokkuutta.

Näiden keskitettyjen asiointipisteiden perustamista ja roolia selvennetään energiatehokkuusdirektiivin 21, 22 ja 24 artiklaa koskevissa ohjeissa (16), erityisesti 5.3 jaksossa ”Keskitetyt asiointipisteet energiatehokkuutta koskevan teknisen, hallinnollisen ja taloudellisen neuvonnan antamiseksi – 22 artiklan 4, 5 ja 6 kohta” sekä 6.5 jaksossa ”Teknisen avun antamisen sekä mahdollistavien rahoitusvälineiden käyttöönoton tukeminen – 24 artiklan 3 kohdan d alakohta”.

Lisäksi komissio julkaisee kyseisten keskitettyjen asiointipisteiden kehittämiseksi ohjeet, joissa käsitellään julkisia viranomaisia koskevia keskeisiä toimintapoliittisia näkökohtia, energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklan 6 kohdan ja EPBD-direktiivin 18 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

Alla olevissa kohdissa korostetaan vain joitakin 9 artiklan 2 kohdan täytäntöönpanoon liittyviä seikkoja.

Jotta energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusjärjestelmien kaltaiset politiikkatoimet voidaan panna tehokkaasti täytäntöön ja jotta voidaan varmistaa, että taloudellinen apu suunnataan heikossa asemassa olevien ryhmien käytössä oleviin rakennuksiin, keskitetyissä asiointipisteissä olisi keskityttävä kohdennetun tuen tarjoamiseen. Näiden keskusten olisi tarjottava erityisapua, jolla vastataan näiden erityisryhmien ainutlaatuisiin tarpeisiin, ja varmistettava yhtäläiset mahdollisuudet saada resursseja ja ohjausta.

Jotta keskitetyt asiointipisteet olisivat tehokkaita ja jotta helpotettaisiin eri yhteiskuntaryhmien mahdollisuuksia hyödyntää niitä, niitä olisi perustettava myös fyysisiksi neuvontakeskuksiksi sen sijaan, että ne toimisivat ainoastaan verkossa.

Keskitetyillä asiointipisteillä on keskeinen asema osana perusparannuspyrkimyksiä toteutettavien politiikkatoimien tukemisessa. Esimerkiksi jos vaikeasti tavoitettavat segmentit, kuten yhteisomistuksessa olevat suuret usean asunnon asuinrakennukset, kuuluvat energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusjärjestelmien soveltamisalaan, rakennusten omistajien on nopeutettava ja yksinkertaistettava perusparannuksia koskevaa päätöksentekoa. Tällaisen menettelyn tukemiseksi olisi erityisen hyödyllistä tarjota asiantuntijaneuvontaa ja nimittää keskuskoordinaattori.

Vastaavasti keskitetyissä asiointipisteissä voitaisiin auttaa erityisesti heikossa asemassa olevia kotitalouksia ja ohjata niitä perusparannustoimia varten annettavan taloudellisen tuen piiriin.

Perusparannuspassit ovat räätälöityjä etenemissuunnitelmia rakennusten pitkälle menevälle perusparannukselle, joka toteutetaan määrätyssä määrässä vaiheita. Perusparannuspassit ovat toinen keskeinen väline, jolla tarjotaan neuvontaa ja teknistä apua asuinrakennusten omistajille. EPBD-direktiivin 12 artiklassa ja liitteessä VIII esitetään perusparannuspasseja koskeva yhteinen kehys. Lisäksi direktiivissä on muita säännöksiä perusparannuspassien käytön edistämiseksi. Lisätietoja perusparannuspasseista on liitteessä 4 olevissa ohjeissa.

3.3.4.7.   Vaikutusten seuranta

Komissio arvioi 3 artiklan 5 kohdan ja 9 artiklan 2 kohdan mukaisesti kansallisia rakennusten perusparannussuunnitelmia ottaen nimenomaisesti huomioon primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähennystavoitteet vuosille 2030, 2035, 2040, 2045 ja 2050. Komissio arvioi myös, onko niiden asuinrakennusten osuus tavoitteesta saavutettu, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin. Ensimmäisen kansallisen rakennusten perusparannussuunnitelman arviointia hyödynnetään direktiivin uudelleentarkastelussa, joka komission on suoritettava 31. tammikuuta 2028 mennessä 28 artiklan mukaisesti. Komissio harkitsee 28 artiklan mukaisesti pakollisten energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten ehdottamista koko rakennuskannalle, jos direktiivin ja siihen liittyvän lainsäädännön arvioinnin mukaan suunnitelmissa ilmoitetuilla politiikoilla ja toimenpiteillä ei todennäköisesti saavuteta tavoitteita, mukaan lukien asuinrakennuskantaa koskevat 9 artiklan 2 kohdassa säädetyt tavoitteet.

Jotta politiikkatoimien vaikutusta edistymiseen asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskevalla kehityspolulla voidaan seurata, on olennaisen tärkeää seurata useita seikkoja: perusparannettujen rakennusten määrä ja perusparannuksella aikaansaatu energiaparannus, täytäntöönpantujen energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten sosiaaliset vaikutukset sekä muut keskeiset muuttujat, kuten perusparannusaste, perusparannusten laajuus ja perusteellisuus sekä rakennusten energialähteiden yhdistelmä.

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että yksittäisten rakennusten energiatehokkuusparannukset otetaan huomioon vain kerran. Parannukset olisi kohdennettava selkeästi tiettyyn politiikan välineeseen. Jos perusparannus perustuu useisiin politiikan välineisiin, energiatehokkuusparannukset olisi kohdennettava kuhunkin välineeseen suhteellisesti.

Kehityspolkua koskevan edistymisen seurannassa voitaisiin hyödyntää 22 artiklassa tarkoitetuissa rakennusten energiatehokkuutta koskevissa kansallisissa tietokannoissa olevia tietoja. Kunkin jäsenvaltion kehittämään tietokantaan kootut tiedot voivat auttaa seuraamaan primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön kokonaisvähennystä asuinrakennuskannassa.

Tavoitteiden saavuttamisen seuraamiseksi energiatehokkuudeltaan heikoimman rakennussegmentin osalta on suositeltavaa käyttää alhaalta ylöspäin suuntautuvaa lähestymistapaa ja hyödyntää esimerkiksi energiatehokkuustodistusten rekistereitä tai itseraportointijärjestelmiä. Säännöllisesti päivitetyt tai uudet energiatehokkuustodistukset, jotka on annettu 20 artiklan mukaisen laajamittaisen korjauksen jälkeen, voivat olla tärkeä väline energiatehokkuuden suhteen saavutetun edistymisen seuraamiseksi tietyissä rakennuskannan segmenteissä, erityisesti energiatehokkuudeltaan heikoimmissa rakennuksissa.

Jotta politiikkaa koskevaa palautetta voitaisiin hyödyntää paremmin tulevassa päätöksenteossa, on erittäin suositeltavaa seurata vuosittain 9 artiklan 2 kohdan nojalla täytäntöönpannun politiikkayhdistelmän yksittäisten toimenpiteiden vaikutuksia. Palautetta voidaan käyttää myöhemmin laajempien raportointivelvoitteiden, esimerkiksi asetuksen (EU) 2018/1999 (energiaunionin ja ilmastotoimien hallinnosta annetun asetuksen) mukaisten velvoitteiden, täyttämiseksi, ja se voidaan suunnitella siten, että se on direktiivin (EU) 2023/1791 10 artiklan 2 kohdan mukainen.

Jos energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia käytetään osana asuinrakennuskannan asteittaista perusparannusta koskevaa politiikkayhdistelmää, jäsenvaltioiden on otettava 9 artiklan 7 kohdan mukaisesti käyttöön seurantamekanismi energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten vaikutusten arvioimiseksi. Tavoitteiden saavuttamisen lisäksi jäsenvaltioiden on seurattava erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ryhmiin kohdistuvia sosiaalisia vaikutuksia 9 artiklan 4 kohdan e alakohdan mukaisesti. Tähän voi sisältyä kotitalouksien, erityisesti pienituloisten kotitalouksien, energiakulujen pienenemisen seuraaminen (energiaköyhyysasteen seuraamisen ohella), perusparannuksesta hyötyvien heikossa asemassa olevien tai pienituloisten kotitalouksien prosenttiosuuden seuraaminen sekä sosiaalisten kustannus-hyötyanalyysien tekeminen joukosta vertailuperusparannushankkeita.

SISÄLLYSLUETTELO

1.

Johdanto

52

2.

Perusparannusten esteet, rahoitusvälineet ja rahoituksen saatavuus (17 artiklan 2–9, 11 ja 13 kohta)

54

2.1.

Vaatimusten soveltamisala ja tavoitteet

54

2.2.

Mahdolliset politiikkatoimet vaatimusten täyttämiseksi

57

2.2.1.

Mahdollistava rahoitus ja rahoitusvälineet sekä rakennusten perusparannukseen tarkoitettujen lainatuotteiden edistäminen

57

2.2.2.

Ristiriitaisten kannustimien poistaminen

57

2.2.3.

Yhteisomistusrakenteet

58

2.2.4.

Energiaperusparannusten suunnittelun hallinnollinen monimutkaisuus, epävarmuus ja viivästykset

60

2.2.5.

Rahoituksen saatavuus: yksinkertaiset ja sujuvat hakuprosessit sekä menettelyt tuen saamiseksi

60

2.2.6.

Rahoituksen saatavuus: helposti saatavilla olevaa tietoa eri rahoitusmahdollisuuksista

62

3.

Rahoituksen käyttö (17 artiklan 12 ja 14–16 kohta)

63

3.1.

Vaatimusten soveltamisala ja tavoitteet

63

3.2.

Mahdolliset politiikkatoimet vaatimusten täyttämiseksi

65

3.2.1.

Rahoitustoimenpiteiden sitominen tavoiteltuun tai saavutettuun energiansäästöön ja parannuksiin

65

3.2.2.

Enemmän tukea pitkälle meneville perusparannuksille ja mittaville ohjelmille

65

3.2.3.

Koulutusta ja valmiuksien kehittämistä koskeva tuki

67

4.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus (17 artiklan 3 ja 17–19 kohta)

67

4.1.

Vaatimusten soveltamisala ja tavoitteet

67

4.2.

Mahdolliset politiikkatoimet vaatimusten täyttämiseksi

68

4.2.1.

Enemmän tukea rakennusten omistajille, joilla on heikommat taloudelliset mahdollisuudet

68

4.2.2.

Häädön riski ja omistaja–vuokralainen-ongelman käsittely

69

5.

Keskitetyt asiointipisteet (18 artikla ja 19 artiklan 3 kohta)

72

5.1.

Johdanto: soveltamisala ja oikeudellinen ja poliittinen tausta

72

5.2.

Merkitykselliset määritelmät ja käsitteet

73

5.3.

Keskitettyjen asiointipisteiden saatavuus jäsenvaltioiden alueilla

73

5.3.1.

Maantieteellinen kattavuus

74

5.3.2.

Verkkopohjaisten ja fyysisten toimintamallien yhdistäminen

75

5.4.

Kutsuminen keskitettyyn asiointipisteeseen

76

Lisäys I:

Muut asiaankuuluvat komission asiakirjat direktiivin EU/2024/1275 17 artiklan saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä

78

1.   JOHDANTO

Tämä asiakirja sisältää ohjeita ja suosituksia uudelleenlaaditun rakennusten energiatehokkuusdirektiivin (1), jäljempänä ’uudelleenlaadittu EPBD-direktiivi’, 17 ja 18 artiklasta.

Direktiivin 17 artiklassa vahvistetaan vaatimukset rahoituskehykselle, jolla tuetaan rakennusten energiatehokkuuden parantamista. Kehyksellä pyritään poistamaan rakennusten perusparannusten esteet mahdollisimman tehokkaasti. Tämä tavoite on ilmaistu artiklan ensimmäisessä kohdassa, jossa todetaan seuraavaa: ”Jäsenvaltioiden on tarjottava asianmukaista rahoitusta, tukitoimenpiteitä ja muita välineitä, joilla voidaan puuttua markkinaesteisiin, voidakseen tehdä tarvittavat investoinnit, jotka on yksilöity niiden kansallisessa rakennusten perusparannussuunnitelmassa, muuttaakseen rakennuskantansa päästöttömiksi rakennuksiksi vuoteen 2050 mennessä.”

Jäsenvaltioita kehotetaan kansallisen rakennusten perusparannussuunnitelmansa laatimisen yhteydessä

—	yksilöimään tällaiset taloudelliset ja muut esteet ja arvioimaan, miten ne voitaisiin parhaiten poistaa rahoitusvälineillä ja sääntelyyn perustuvilla tai muilla toimenpiteillä, mukaan lukien i) politiikat ja toimenpiteet (2), ii) julkiset investoinnit ja iii) talousarviovarat (3);

—	varmistamaan, että vuoteen 2030, 2040 ja 2050 mennessä toteutettavat arvioidut investoinnit vastaavat kokonaisinvestointitarpeita (4).

Direktiivin 17 artiklan 6 kohdassa säädetään erityisesti rahoitusvälineiden osalta seuraavaa: ”Jäsenvaltioiden on hyödynnettävä mahdollisimman kustannustehokkaasti kansallista rahoitusta ja unionin tasolla saatavaa rahoitusta, erityisesti elpymis- ja palautumistukivälinettä, sosiaalista ilmastorahastoa, koheesiorahastoa, InvestEU-ohjelmaa, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/87/EY mukaisesta päästökaupasta saatavia huutokauppatuloja ja muita julkisia rahoituslähteitä. Kyseisiä rahoituslähteitä on käytettävä johdonmukaisella tavalla päästöttömän rakennuskannan saavuttamiseksi vuoteen 2050 mennessä.” Tämän kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden on varmistettava, että niiden rakennusten perusparannuksiin käyttämän kansallisen (kansalliseen talousarvioon sisältyvän) rahoituksen ja EU:n rahoituksen osuus on oikeassa suhteessa rakennusten potentiaaliin ja tarpeisiin nähden, jotta rakennuksille asetetut energia- ja ilmastotavoitteet voidaan saavuttaa (5). Lisäksi 17 artiklan 6 kohdassa todetaan, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että ne saavuttavat päästöttömän rakennuskannan kustannustehokkaasti vuoteen 2050 mennessä.

Direktiivin 17 artiklan 6 kohtaa olisi luettava yhdessä 3 artiklassa ja liitteessä II vahvistettujen kansallisia rakennusten perusparannussuunnitelmia koskevien suunnittelu- ja raportointivaatimusten kanssa, joiden mukaisesti jäsenvaltioiden on esitettävä yhteenveto seuraavista seikoista: i) kansallisen rakennusten perusparannussuunnitelman täytäntöönpanoon liittyvät investointitarpeet, ii) suunnitelman täytäntöönpanon edellyttämät rahoituslähteet ja toimenpiteet ja iii) rakennusten perusparannuksiin osoitetut hallinnolliset resurssit (6).

Kansallisten rakennusten perusparannussuunnitelmien laatimisprosessin avulla jäsenvaltiot voivat mukauttaa rahoituskehystään siten, että se tukee paitsi näitä tavoitteita myös muita uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä (7) vahvistettuja keskeisiä painopisteitä, joihin kuuluvat: i) energiaköyhyyden lievittäminen, ii) heikossa asemassa olevien kotitalouksien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen sekä iii) asumisen kohtuuhintaisuus.

Tätä taustaa vasten tässä asiakirjassa annetaan ohjeita seuraavista seikoista:

—	perusparannusten esteiden poistaminen varmistamalla sekä mahdollistavien välineiden käyttöönotto että rahoitusjärjestelmien ja lupamenettelyjen saatavuus (2 jakso);

—	rahoituksen kustannustehokkaan käytön varmistaminen (3 jakso);

—	heikossa asemassa olevien kotitalouksien asettaminen etusijalle (4 jakso).

Jäsenvaltioita kehotetaan siksi hyödyntämään tätä asiakirjaa saattaessaan uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään mutta myös laatiessaan kansallisia rakennusten perusparannussuunnitelmiaan.

Useiden 17 artiklan säännösten osalta näissä ohjeissa viitataan muihin komission viimeaikaisiin suosituksiin ja asiakirjoihin, joko suoraan varsinaisessa tekstissä tai asiakirjan lisäyksessä I (”Muut asiaankuuluvat komission asiakirjat direktiivin EU/2024/1275 17 artiklan saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä”). Lisäys I sisältää luettelon tällaisista muista ohjeasiakirjoista, kertomuksista jne. Siinä luetellaan erityisesti 17 artiklan täytäntöönpanon kannalta olennaiset kohdat ja esitetään niiden yhteydet uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 17 artiklan säännöksiin.

Direktiivin 18 artiklan painopiste on erilainen. Siinä edellytetään, että jäsenvaltiot perustavat teknisen avun välineitä, joilla autetaan kansalaisia koko perusparannusprosessin ajan.

Näiden teknisen avun välineiden eli yleisemmin ”keskitettyjen asiointipisteiden” perustamiseen olisi otettava mukaan kaikki olennaiset toimijat, kuten kotitaloudet, hallintohenkilöstö, tekniset asiantuntijat, yritykset ja pankit.

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että nämä keskitetyt asiointipisteet kattavat koko niiden alueen ja ovat kaikkien kansalaisten saatavilla. EPBD-direktiivissä säädetään erilaisista kriteereistä tämän kattavuuden arvioimiseksi ja varmistamiseksi, mukaan lukien: i) asiointipisteiden määrä asukasta kohti, ii) aika, joka asukkaalta kestää päästä johonkin näistä asiointipisteistä, ja iii) näiden asiointipisteiden maantieteellinen kattavuus.

Direktiivin 18 artiklan osalta tässä asiakirjassa annetaan ohjeita seuraavilla neljällä aihealueella:

—

Ensimmäinen aihealue koskee sitä, minkä tyyppisiä palveluja ja millaista tukea teknisen avun välineiden ja keskitettyjen asiointipisteiden kautta on tarjottava. Tältä osin näitä ohjeita tulisi lukea yhdessä seuraavien kahden asiakirjan kanssa: — komission suositus (EU) 2024/2481 (8) uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 21, 22 ja 24 artiklaa koskevista suuntaviivoista (tiedottaminen ja tietoisuuden lisääminen); sekä — tulevat yhteiset suuntaviivat, joilla vastataan uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklan 6 kohdan ja uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan 1 kohdan vaatimukseen antaa ohjeita, ehdotuksia ja esimerkkejä käytänteistä, joista jäsenvaltiot voivat saada inspiraatiota keskitettyjen asiointipisteiden perustamista ja toimintaa varten.

—	Toinen aihealue kattaa suositukset, joilla varmistetaan teknisen avun ja keskitettyjen asiointipisteiden tehokas käyttöönotto koko kansallisella alueella 18 artiklan 1 kohdassa esitettyjen kriteerien mukaisesti.

—	Kolmas aihealue sisältää suosituksia siitä, miten verkossa ja fyysisesti / paikan päällä toteutettavia toimintamalleja voidaan yhdistellä tehokkaasti.

—	Neljäs aihealue kattaa suositukset keskitettyihin asiointipisteisiin kutsumisesta, kuten 19 artiklan 13 kohdan mukaisista pakollisista kutsuista (esimerkiksi siitä, milloin kutsu keskitettyyn asiointipisteeseen on esitettävä).

Keskitetyt asiointipisteet ovat yksi keskeisistä tekijöistä mahdollistavassa kehyksessä, jolla voidaan tehokkaasti kannustaa ja tukea perusparannuksia. Ne olisi sen vuoksi otettava mukaan sekä kansallisten rakennusten perusparannussuunnitelmien laatimiseen että niiden toteuttamiseen. Jäsenvaltioita kehotetaan näin ollen viittaamaan keskitettyihin asiointipisteisiin, kun ne saattavat 18 artiklan säännökset osaksi kansallista lainsäädäntöään ja kun ne laativat kansallisia rakennusten perusparannussuunnitelmiaan (direktiivin liitteessä II vahvistettu malli sisältää erityisen jakson, jossa esitetään politiikat ja toimenpiteet, jotka liittyvät ”keskitettyjen asiointipisteiden tai vastaavien mekanismien perustamiseen 18 artiklan mukaisesti”).

2.   PERUSPARANNUSTEN ESTEET, RAHOITUSVÄLINEET JA RAHOITUKSEN SAATAVUUS (17 ARTIKLAN 2–9, 11 JA 13 KOHTA)

2.1.   Vaatimusten soveltamisala ja tavoitteet

Direktiivin 17 artiklassa viitataan useissa kohdissa perusparannusten esteisiin (9).

Direktiivin 17 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ”tarjottava asianmukaista rahoitusta, tukitoimenpiteitä ja muita välineitä, joilla voidaan puuttua markkinaesteisiin”.

Direktiivin 17 artiklan 3 kohdassa puolestaan säädetään, että jäsenvaltioiden on ”arvioitava perusparannusten alkukustannuksiin liittyviä esteitä ja tarvittaessa puututtava niihin”.

Perusparannusten alkukustannuksiin liittyvät ongelmat johtuvat yleensä kolmesta pääasiallisesta syystä: i) heikko maksukyky (rakennuksen omistajan rakenteelliset vaikeudet täyttää taloudelliset velvoitteensa, esimerkiksi maksaa laina takaisin), ii) likviditeetin puute (lyhytaikaiset vaikeudet kattaa perusparannuksen kustannukset tiettynä ajankohtana eli vaikeudet hankkia perusparannuksen edellyttämä pääoma ennen töiden toteuttamista ja niistä saatavien hyötyjen toteutumista) tai iii) parannustöiden priorisoinnin laiminlyönti rakennuksen omistajan muihin menoihin nähden. Nämä kolme eri tilannetta edellyttävät erilaisia toimintamalleja.

Näiden erilaisten esteiden vuoksi 17 artiklan 7 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot tarjoavat taloudellista tukea rakennusten perusparannusten edistämiseksi. Siinä todetaan seuraavaa:

”Investointien käyttöönoton tukemiseksi jäsenvaltioiden on edistettävä mahdollistavan rahoituksen ja rahoitusvälineiden tehokasta kehittämistä ja käyttöä, kuten rakennusten perusparannukseen tarkoitettuja energiatehokkuusluottoja ja asuntolainoja, energiatehokkuussopimuksia, pay-as-you-save-rahoitusjärjestelmiä, verokannustimia, esimerkiksi parannustöiden- ja materiaalien alennettua verotasoa, verotuksen tai laskun yhteydessä takaisin maksettavaa rahoitusta, takuurahastoja, pitkälle meneviin perusparannuksiin tarkoitettuja rahastoja, sellaisiin perusparannuksiin tarkoitettuja rahastoja, joiden tavoitteena oleviin energiansäästöihin sovelletaan merkittävää vähimmäiskynnystä, sekä asuntolainasalkkua koskevia vaatimuksia. – – Jäsenvaltiot voivat myös edistää ja yksinkertaistaa julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien käyttöä.”

Tätä täydentää 17 artiklan 9 kohta, jossa todetaan, että ”mahdollistava rahoitus ja rahoitusvälineet voivat sisältää perusparannuslainoja tai takuurahastoja energiatehokkuutta parantavia perusparannuksia varten, tarvittaessa myös yhdessä asiaankuuluvien unionin ohjelmien kanssa”. (10)

Erityisesti verokannustimien osalta jäsenvaltioilla on käytettävissään useita vaihtoehtoja. Ne voivat esimerkiksi soveltaa energiaperusparannuksiin alhaisempaa arvonlisäverokantaa kuin muihin kunnostustoimiin tai uudisrakentamiseen. Ne voivat tarjota myös kannustimia kiinteistöverojärjestelmän kautta. Kiinteistövero on yleensä sidottu rakennuksen osan arvoon, mutta jäsenvaltiot voivat soveltaa rakennuksen osiin alennettua verokantaa, jos voidaan osoittaa, että asianomainen rakennuksen osa on energiakorjattu. Kiinteistöverokannustin voidaan toteuttaa myös vuotuisen tuloveron alennuksen tai palautuksen muodossa. (11)

Direktiivin 17 artiklan 7 kohdassa viitataan myös ”asuntolainasalkkua koskeviin vaatimuksiin”. Direktiivin 2 artiklan 39 alakohdan mukaan näillä tarkoitetaan ”mekanismeja, joilla kannustetaan kiinteistöluottojen tarjoajia määrittämään kehityspolku mediaanisen energiatehokkuuden lisäämiseksi niiden asuntolainojen kattamien rakennusten muodostamassa salkussa vuosina 2030 ja 2050 ja kannustamaan mahdollisia asiakkaita parantamaan kiinteistöjensä energiatehokkuutta unionin hiilestä irtautumista koskevan tavoitteen ja rakennusten energiankulutusta koskevien asiaankuuluvien energiatavoitteiden mukaisesti asetuksen (EU) 2020/852 (luokitusjärjestelmäasetus) (12) 3 artiklassa vahvistettujen ympäristön kannalta kestävien taloudellisten toimintojen kriteerien pohjalta”.

Jäsenvaltioiden tuki tällaisille innovatiivisille rahoitusvälineille mahdollistaa alkukustannusten rahoittamiseen liittyvien eri ongelmien korjaamisen ja samalla lisää vastinetta rahalle perusparannuksiin osoitetussa julkisessa rahoituksessa (suurempi vipuvaikutus). Vastinetta julkiselle rahalle voidaan parantaa myös vähentämällä avustuksina myönnettävän taloudellisen tuen osuutta ja ohjaamalla avustukset ensisijaisesti heikossa asemassa oleville kotitalouksille. Jäsenvaltiot voisivat osana kansallisia energia- ja ilmastostrategioitaan ja eurooppalaiseen energiatehokkuuden rahoituskoalitioon (European Energy Efficiency Financing Coalition) (13) kuuluvan energiatehokkuusrahoitukseen keskittyvän kansallisen keskuksensa puitteissa käsitellä mahdollisia kehityspolkuja, joiden mukaisesti kansalliset luottolaitokset voisivat asteittain osoittaa suuremman osuuden liikevaihdostaan energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten energiaperusparannuksiin tarkoitettuihin kiinnelainoihin ja vakuudettomiin lainoihin.

Vipuvaikutuksella tarkoitetaan julkisten varojen käytöllä liikkeelle saatujen yksityisten investointien osuutta. Rakennusten perusparannusten alalla vipuvaikutus vaihtelee merkittävästi tuen tyypin mukaan. Julkisen tuen ja yksityisten kiinnelainojen yhdistelmällä ei tarkoiteta tässä rahoitusjärjestelmien mukaisia julkisia ja yksityisiä varoja (nämä eroavat toisistaan esimerkiksi takausten käytön osalta). Viimeksi mainitut on puolestaan erotettava teknisen tuen ohjelmista (kuten ELENA-välineestä (14)).

Direktiivin 17 artiklan 7 ja 9 kohdan lisäksi 17 artiklan 11 kohdassa käsitellään energiaperusparannuksiin tarkoitettujen lainojen paketoimista tuotteiksi, joilla pankit ja muut rahoitusalan toimijat voivat käydä kauppaa ja joihin ne voivat sijoittaa. Direktiivin 17 artiklan 11 kohdassa säädetään seuraavaa: ”Jäsenvaltioiden on helpotettava hankkeiden liittämistä yhteen investoijien pääsyn mahdollistamiseksi ja pakettiratkaisujen tarjoamiseksi potentiaalisille asiakkaille. Jäsenvaltioiden on toteutettava toimenpiteitä, joilla edistetään rakennusten perusparannukseen tarkoitettuja energiatehokkuutta edistäviä lainatuotteita, kuten vakuudellisia ja vakuudettomia vihreitä kiinnelainoja ja vihreitä lainoja, ja varmistettava, että rahoituslaitokset tarjoavat niitä laajasti ja syrjimättömästi ja että ne ovat kuluttajien näkyvillä ja saatavilla. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että pankit, muut rahoituslaitokset ja sijoittajat saavat tietoa mahdollisuuksista osallistua rakennusten energiatehokkuuden parantamisen rahoitukseen.”

Tarkempia tietoja tämän innovatiivisen rahoituksen ja näiden rahoitusvälineiden soveltamisalasta on uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 30 artiklan saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä annetun komission suosituksen (15) ,  (16) liitteessä olevassa 2.2.1 kohdassa.

Uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 2 artiklan 54 alakohdassa määritellyt ristiriitaiset kannustimet muodostavat merkittävän esteen perusparannuksille erityisesti vuokrattujen kiinteistöjen tapauksessa. Ristiriitaisten kannustimien poistamista edellytetään myös energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamista tukevassa mahdollistavassa kehyksessä uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 9 artiklan 4 kohdan d alakohdan mukaisesti. Lisäksi uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklan 9 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeellisia toimenpiteitä energiatehokkuuden sääntelyllisten ja muiden esteiden poistamiseksi, liittyen ristiriitaisiin kannustimiin rakennuksen tai rakennuksen osan omistajien ja vuokralaisten välillä tai sen omistajien kesken”. Uudelleenlaaditussa energiatehokkuusdirektiivissä edellytetään myös, että jäsenvaltioiden on ”raportoitava tällaisista esteistä ja toteutetuista toimenpiteistä” kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan (17).

Korkeammat vuokrat, vähimmäisvaatimusten noudattaminen ja tulevaisuuden vaatimukset täyttävästä rakennuksesta johtuva kiinteistön arvonnousu voivat tarjota rakennusten omistajille taloudellisia kannustimia toteuttaa perusparannustoimia rakennuksissaan. Tällaisia yksilöllisiä taloudellisia kannustimia voi kuitenkin olla tarpeen täydentää lisätoimenpiteillä, kuten rahoitusvälineillä tai vuokralainsäädännön päivittämisellä, jotta nykyiset vuokralaiset eivät joudu muuttamaan tai maksamaan huomattavasti korkeampaa vuokraa asuntonsa energiaremontin seurauksena.

Direktiivin 17 artiklan 5 kohdassa viitataan sekä rakennusten perusparannusten muihin kuin taloudellisiin esteisiin että keinoihin niiden poistamiseksi. Siinä säädetään seuraavaa: ”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat sääntelytoimenpiteet rakennusten perusparannusten muiden kuin taloudellisten esteiden poistamiseksi. Kun kyse on rakennuksista, joissa on useampi kuin yksi rakennuksen osa, tällaisiin toimenpiteisiin voi kuulua yksimielisyysvaatimusten poistaminen yhteisomistusrakenteissa tai se, että yhteisomistusrakenteet voivat saada suoraan taloudellista tukea.” Jäsenvaltion kehyksestä riippuen yhteisomistusrakenteita ei pidetä oikeushenkilöinä, joten ne eivät ehkä voi lain mukaan i) saada suoraa rahoitusta (julkista tai yksityistä), ii) suorittaa hallinnollisia menettelyjä tai iii) olla oikeudellisesti vastuussa töistä. Tämä aiheuttaa epävarmuutta ja monimutkaisuutta perusparannusprosessissa. Jäsenvaltioiden olisi arvioitava, ovatko tällaiset rajoitukset aiheellisia energiaperusparannusten tapauksessa. Tällaisten muiden kuin taloudellisten esteiden poistamista edellytetään myös energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamista tukevassa mahdollistavassa kehyksessä 9 artiklan 4 kohdan d alakohdan mukaisesti.

Yhteisomistusrakenteissa (18) olevien asuinyksikköjen omistajilla voi olla erilaisia tarpeita, käsityksiä, motivaatioita ja käytännön syitä perusparannusten tekemiseen tai tekemättä jättämiseen. Tällaisissa rakennuksissa perusparannusten toteuttaminen voi olla vaikeampaa kuin yksittäisissä rakennuksen osissa, koska julkisivu, lämmitysjärjestelmät ja monet muut elementit ovat yhteisiä. Omistajien on yleensä sovittava investointikustannusten jakamisesta, mikä tyypillisesti on kytköksissä hyötyjen jakautumiseen. Yhteisomistusrakenteisiin, kuten kerrostaloihin, liittyy perusparannusten kannalta sekä haasteita että mahdollisuuksia erillisiin rakennuksiin tai rakennusten osiin verrattuna. Tyypillisiä haasteita yhteisomistusrakenteissa ovat tarve päästä sopimukseen investointikustannusten jakamisesta tai hyötyjen jakautumisesta. Tämä voi myös edellyttää kaikkien asuinyksikköjen omistajien yksimielistä suostumusta. Yhteisomistusrakenteiden perusparannuksiin voi kuitenkin liittyä myös monenlaisia mahdollisuuksia. Niitä ovat esimerkiksi i) sujuvammat hallinnolliset menettelyt vaadittujen hakemusten, sopimusten ja seurantaprosessien pienemmän määrän ansiosta, ii) mittakaavaetujen saavuttaminen hankkimalla materiaalit suurina erinä, iii) työvoimakustannusten jakaminen ja projektinhallinnan tehostaminen ja iv) suurempi motivaatio toteuttaa kokonaisvaltaisia perusparannuksia myös muilla kuin energiatehokkuuteen liittyvillä alueilla (esimerkiksi rakenteelliset parannukset taikka esteettömyyden tai sisäilman laadun parantaminen).

Perusparannushankkeisiin liittyvät monimutkaiset ja pitkät hallinnolliset menettelyt voivat lisätä epävarmuutta ja muodostaa merkittäviä esteitä perusparannustoimille. Lupaa edellyttäviä muutostöitä koskevan päätöksenteon kesto voi vaihdella paikallisviranomaisten välillä, ja pitkälliset menettelyt voivat aiheuttaa hankkeille monenlaisia vaikeuksia (esim. sääolosuhteiden kausivaihtelun takia). Monimutkaiset ja pitkät hallintomenettelyt voivat aiheuttaa ongelmia myös rahoitusta tai muuta tukea koskeviin hakemuksiin liittyvän päätöksenteon viivästyessä. Tämä monimutkaisuus ja epävarmuus voi vaikeuttaa lisärahoituksen saamista, tarvittavien materiaalien hankintaa tai parannustöiden aikatauluttamista hankkeeseen osallistuvien ammattilaisten kanssa (sähköasentajat, arkkitehdit, putkiasentajat jne.).

Direktiivin 17 artiklan kolmessa kohdassa keskitytään erityisesti rahoituksen saatavuuteen. Nämä kohdat ovat seuraavat:

—

Direktiivin 17 artiklan 2 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltioiden on ”varmistettava, että julkisen rahoituksen hakeminen ja sitä koskevat menettelyt ovat yksinkertaisia ja virtaviivaistettuja erityisesti kotitalouksien rahoituksen saannin helpottamiseksi”. Monimutkaiset menettelyt saattavat lannistaa mahdollisia rahoitustuen hakijoita, erityisesti kotitalouksia.

—

Direktiivin 17 artiklan 8 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ”varmistettava, että tiedot saatavilla olevasta rahoituksesta ja rahoitusvälineistä asetetaan yleisön saataville helposti saatavassa ja avoimessa muodossa, myös digitaalisin keinoin”. Avoimuudella tarkoitetaan tiedottamista käytettävissä olevista varoista, jakomenettelyistä ja käsittelyajoista.

—

Lisäksi 17 artiklan 13 kohdassa todetaan, että jäsenvaltioiden on ”varmistettava, että tällaisia [rakennusten energiatehokkuuden lisäämiseen pyrkiviä] ohjelmia kehitetään siten, että ne ovat sellaisten organisaatioiden käytettävissä, joilla on heikommat hallinnolliset, taloudelliset ja organisatoriset valmiudet”.

Seuraavaksi 2.2 kohdassa kuvataan kriteerit, joilla varmistetaan näiden säännösten noudattaminen.

2.2.   Mahdolliset politiikkatoimet vaatimusten täyttämiseksi

2.2.1.   Mahdollistava rahoitus ja rahoitusvälineet sekä rakennusten perusparannukseen tarkoitettujen lainatuotteiden edistäminen

Komission suosituksessa uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 30 artiklan saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä (ks. suosituksen liitteessä oleva 2.2.2 kohta) esitetään useita mahdollisia toimenpiteitä, joilla voidaan täyttää vaatimus edistää mahdollistavan rahoituksen ja rahoitusvälineiden tehokasta kehittämistä ja käyttöä (eli 17 artiklan 7 ja 9 kohdassa vahvistetut vaatimukset). Hyödyllistä tietoa innovatiivisista tuotteista on saatavilla myös rakennusten energiatehokkuuden rahoituskäytäntöjen kehitystä käsittelevässä raportissa (19).

Uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 30 artiklaa koskevien ohjeiden liitteessä (20) olevassa 2.3 kohdassa annetaan tietoa erityisesti laskun tai verotuksen yhteydessä takaisin maksettavasta rahoituksesta.

Energiatehokkuussopimusten kirjaamisesta julkisyhteisöjen tilinpitoon annettujen Eurostatin ohjeiden noudattamista selostetaan tarkemmin uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 29 artiklaa koskevien ohjeiden liitteessä (21) (ks. liitteen 4.3 kohta).

Mahdollisia keinoja, joilla jäsenvaltiot voivat edistää rakennusten perusparannukseen tarkoitettuja energiatehokkuutta edistäviä lainatuotteita ja varmistaa tällaisten tuotteiden laajan tarjonnan (EPBD-direktiivin 17 artiklan 11 kohta), luetellaan uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 30 artiklaa koskevien ohjeiden liitteessä olevassa 2.2.2 kohdassa.

2.2.2.   Ristiriitaisten kannustimien poistaminen

Direktiivin 17 artiklan 7 kohdassa lueteltujen rahoitusvälineiden lisäksi (joihin sisältyy vuokralaisille/vuokranantajille suunnattuja suoria taloudellisia ja verokannustimia sekä laskun yhteydessä takaisin maksettavaa rahoitusta) käytössä on mekanismeja, joilla puututaan ristiriitaisten kannustimien ongelmaan. Esimerkiksi uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklaa koskevien ohjeiden (22) liitteessä olevassa 5.5 kohdassa esitellään sääntelyllisiä ja taloudellisia keinoja, joilla voidaan poistaa tällaisia ristiriitaisiin kannustimiin liittyviä esteitä. Sääntelytoimenpiteisiin kuuluvat muun muassa i) energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset, ii) vuokra- ja osakehuoneistolainsäädännön tarkistaminen ja iii) direktiivissä (EU) 2023/1791 edellytetty käyttäjäkohtainen mittaaminen, jonka avulla vuokralaiset voivat paremmin seurata omaa energiankäyttöään.

Uudelleenlaaditussa energiatehokkuusdirektiivissä säädetään velvoitteesta asentaa käyttäjäkohtaiset mittarit lämmityksen, jäähdytyksen tai lämpimän käyttöveden kulutuksen mittaamiseksi kunkin rakennuksen tai rakennuksen osan osalta, jos tämä on teknisesti toteutettavissa ja kustannustehokasta.

Uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 15 artiklan 3 kohdassa käsitellään myös tilanteita, joissa moniasuntoisille tai moneen eri tarkoitukseen käytettäville rakennuksille toimitetaan kaukolämpöä tai -jäähdytystä tai jos omat yhteiset lämmitys- tai jäähdytysjärjestelmät ovat yleisiä tällaisissa rakennuksissa. Myös tällaisia rakennuksia varten jäsenvaltioilla on oltava voimassa kansalliset säännöt, joilla varmistetaan käyttäjäkohtaisen kulutuksen laskennan läpinäkyvyys ja täsmällisyys. Näistä läpinäkyvyyttä ja täsmällisyyttä koskevista säännöistä (kuten lämmityskustannusten jakamisesta yksittäisiin asuntoihin) annetaan yksityiskohtaisia ohjeita mittaus- ja laskutussäännöksistä annetun komission suosituksen (23) liitteessä olevassa 5 jaksossa (”Lämmityskustannusten jakoa koskevat säännöt”).

Joissakin jäsenvaltioissa on käytössä huonelämpötilaan perustuvia vuokrasopimuksia, kuten kaikki kulut (myös lämmityskulut) sisältäviä vuokrasopimuksia, joissa omistaja (eli vuokranantaja) ja vuokralainen sopivat lämmitys- tai jäähdytyskauden huonelämpötilasta ja vuokra asetetaan tämän perusteella. (24) Huonelämpötilaa voidaan seurata antureilla, jotka on yhdistetty sään suhteen normalisoituun ja kalibroituun käyttäjäkohtaiseen energiamittariin (25) siten kuin uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 18 artiklan 1 kohdassa säädetään (26). Näin rakennusten omistajat, jotka vastaavat lämmityskustannuksista, voivat perusparannuksen seurauksena hyötyä energiakustannusten alenemisesta. Tässä skenaariossa vuokralainen joutuisi tyypillisesti maksamaan aiheutuneet lisäkustannukset, jos hän (huomattavasti) nostaisi asuntonsa lämpötilaa perusparannuksen jälkeen (ns. rebound-vaikutus). Lämmityskulut sisältävät vuokrasopimukset voivat johtaa energiankäytön kasvuun, jos vuokralaisilla on tapana avata ikkunat ilmanvaihtoa varten, erityisesti kun kyseessä on energiatehokkuudeltaan heikompi rakennus, jossa ei ole automaattista ilmanvaihtoa. Käyttäjäkohtaisten mittareiden käyttö kuitenkin vähentää tätä riskiä.

Tämän asiakirjan 4 jaksossa käsitellään lisäksi joitakin näkökohtia, jotka vaikuttavat erityisesti heikossa asemassa oleviin vuokralaisiin.

2.2.3.   Yhteisomistusrakenteet

Yhteisomistusrakenteille tarkoitetut rahoitusvälineet: Yhteisomistusrakenteille suunnattujen rahoitusvälineiden saatavuus voi varmistaa yhteisomisteisia rakennusten osia koskevien perusparannusten toteutettavuuden. Joillakin yhteisomistusrakenteiden omistajilla voi olla vaikeuksia rahoittaa tällaisia hankkeita tai saada niitä varten lainaa yksin tai tavanomaisten kanavien kautta. Tämän seurauksena koko rakennuksen kattavan perusparannuksen toteuttaminen voi olla mahdotonta, koska tarvittavaa pääomaa ei saada kokoon. Jos saatavilla on rahoitusvälineitä, jotka sallivat yhteisomistusrakenteen yhteisen rahoitushakemuksen tekemisen (tai – niiden oikeudellisesta luonteesta riippuen – sallivat tuen myöntämisen suoraan itse yhteisomistusrakenteelle), useita asuntoja voidaan peruskorjata yhden rahoitustukiohjelman puitteissa. Kuten seuraavat esimerkit osoittavat, tällaisille useita yksiköitä sisältäville rakennuksille suunnatut erityisvälineet, kuten lainat ja lainatakaukset, voivat helpottaa perusparannukseen tarvittavan rahoituksen saantia.

Nykyisiä käytäntöjä: yhteisomistusrakenteiden rahoitus Viron yritys- ja innovaatiovirasto (entinen KredEx) valvoo asuntojen perusparannukseen tarkoitettujen rahoitusohjelmien hallinnointia. Näissä ohjelmissa yhdistetään avustuksia, lainoja ja takauksia. Seuraavassa on esimerkkejä neljästä tällaisesta ohjelmasta: — Korjausavustus (2022–2027) (27) kattaa osan investointikustannuksista, joilla parannetaan vähintään kolmesta asunnosta koostuvien asuinrakennusten energiatehokkuutta. Edellytyksenä on, että rakennus on otettu käyttöön ennen vuotta 2000 ja että vähintään 80 prosenttia asunnoista on luonnollisten henkilöiden omistuksessa. Viron hallitus on korvamerkinnyt ohjelmaan yhteensä 300 miljoonaa euroa Euroopan unionin rakennerahastoista. — Asuinrakennusten perusparannuslaina  (28) on tarkoitettu asuntoyhdistyksille, joilla on vaikeuksia saada rahoitusta tavanomaisten kanavien kautta. Lainan vähimmäismäärä on 15 000 euroa. Lainaehtoihin sisältyy vähintään 5 prosentin omarahoitusosuus (toisin sanoen omistajien on rahoitettava vähintään 5 prosenttia perusparannuksen kustannuksista saadakseen lainaa loput 95 prosenttia). — Asuntoyhdistyksille tarkoitettu lainatakaus  (29) tarjoaa takauksen enintään 80 prosentin osuudelle lainamäärästä asuntoyhdistyksille, jotka tarvitsevat takauksen pankkilainan saamiseksi parannustöihin. Ohjelma ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään energiatehokkuuden parantamiseen. — Tehdasvalmisteisille rakennusosille tarkoitettu korjausavustus  (30) helpottaa uusien teknisten ratkaisujen käyttöönottoa asuinrakennuksissa. Tällaisia ovat esimerkiksi tehtaalla kootut ja tehdasvalmisteiset rakennusosat ja komponentit, jotka parantavat rakennusten energiatehokkuutta ja sisäilman laatua.

Yhteisomistusrakenteita koskevien yksimielisyysvaatimusten poistaminen: Yhteisomistusrakenteissa, kuten kerrostaloissa, on erittäin tärkeää pyrkiä varmistamaan omistajien samanmielisyys yhteistä päätöstä edellyttävissä asioissa, kuten kunnossapitoon, perusparannuksiin tai muihin kiinteistön kannalta merkittäviin toimiin liittyvissä kysymyksissä. Yksimielisyyden edellyttäminen voi kuitenkin johtaa pattitilanteeseen, jossa perusparannushankkeen rahoittamisen puolelle ei saada tarpeeksi omistajia, jolloin energiaperusparannusta ei toteuteta. Yksimielisyysvaatimuksen poistaminen ja sen korvaaminen yksinkertaista enemmistöä koskevalla vaatimuksella voi helpottaa päätöksentekoa ja kannustaa rakennusten omistajia osallistumaan.

Nykyisiä käytäntöjä: yhteisomistusrakenteita koskevat äänestyssäännöt Virossa päätös parannustöiden laajuudesta ja budjetista voidaan panna täytäntöön, jos enemmistö eli 51 prosenttia rakennuksen omistajista puoltaa päätöstä. (31) ,  (32) Espanjassa asuinhuoneistolainsäädäntöön on tehdyillä muutoksilla, erityisesti lailla 8/2013 (33), on yksimielisyysvaatimus korvattu äänten enemmistöä koskevalla vaatimuksella. Enemmistövaatimus mahdollistaa myös energia- tai vesitehokkuutta parantavien laitteiden asentamiseen liittyvien kustannusten jakamisen omistajien osallistumisosuuksien perusteella (eli kunkin huoneiston omistajan tavanomaisesti rakennuksen yhteisiin kustannuksiin maksaman osuuden perusteella). (34) Lainsäädäntömuutoksen tarkoituksena oli yksinkertaistaa päätöksentekoa usean asuinhuoneiston rakennuksissa ja tehdä omistajayhteisöille helpommaksi toteuttaa ympäristöä hyödyttäviä parannuksia poistamalla yksimielisyysvaatimuksesta johtuneet esteet. Esimerkiksi Espanjan lain nro 8/2013 15 §:ssä vahvistetaan menettelyt perusparannusten toteuttamiseksi usean asuinhuoneiston kiinteistöissä. Säännöksen mukaan parannustöiden toteuttaminen edellyttää, että vähintään kolmasosa naapureista hyväksyy ja rahoittaa ne. Alankomaissa parannustöiden käynnistäminen edellyttää, että 70 prosentin enemmistö asukkaista kannattaa ehdotusta. (35) Saksassa asunnonomistajien yhteisö voi WEG-uudistuksen eli asuinhuoneiston omistusta koskevan lain vuoden 2020 uudistuksen nojalla päättää yksinkertaisella enemmistöllä, että parannustoimenpiteet on toteutettava. Kustannusten jakamisen osalta sovelletaan porrastettua menettelyä. Jos päätös tehdään yksinkertaisella enemmistöllä, kustannukset jaetaan ainoastaan toimenpiteiden puolesta äänestäneiden omistajien kesken. Sitä vastoin jos yhteisö päättää toimenpiteistä kahden kolmasosan enemmistöllä, kaikkien on osallistuttava kustannuksiin yhteisomistusosuutensa mukaan. (36) Myös Itävallassa, Ranskassa ja Liettuassa on käytössä vastaavia yhteisomisteisten asuinrakennusten hallintaa helpottavia toimenpiteitä.

Isännöitsijöiden rooli: On olennaisen tärkeää, että isännöitsijä otetaan mukaan perusparannuksen kaikkiin vaiheisiin. Yhteisomisteisten rakennusten tapauksessa isännöitsijä voi ottaa yhteyttä omistajiin ja tiedottaa heille lakisääteisistä vaatimuksista, rakennusmääräyksistä, rahoitusehdoista jne. Tämä on erityisen hyödyllistä ennen päätösten tekemistä (esimerkiksi ennen kokouksia), mutta se on tarpeen myös koko perusparannusprosessin ajan (jotta omistajat voivat osallistua ja pysyä ajan tasalla). Isännöitsijät voivat myös olla yhteydessä keskitettyihin asiointipisteisiin saadakseen tietoa ja välineitä tehtäviensä hoitamiseen tai ottaakseen asiointipisteet tarvittaessa suoraan mukaan prosessiin.

2.2.4.   Energiaperusparannusten suunnittelun hallinnollinen monimutkaisuus, epävarmuus ja viivästykset

Keskitetyt asiointipisteet tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden helpottaa hallinnollisia menettelyjä ja ratkaista niihin mahdollisesti liittyvät ongelmat. Tarkempia tietoja keskitetyistä asiointipisteistä on uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 21, 22 ja 24 artiklaa koskevien ohjeiden (37) liitteessä olevassa 5 jaksossa.

Lisäksi jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle ensimmäinen kansallinen rakennusten perusparannussuunnitelmansa 31 päivään joulukuuta 2026 mennessä ja ensimmäinen luonnos viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2025. Jäsenvaltioita kehotetaan sisällyttämään suunnitelmaansa arviointi lupia ja rahoitustukivälineitä koskevista hallinnollisista menettelyistä, joilla ne pyrkivät nopeuttamaan rakennuslupien ja rahoitustuen myöntämistä koskevaa päätöksentekoa. Jäsenvaltiot voivat kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan i) analysoida lupa- ja rahoitusmenettelyjen kestoa ja asettaa määräajat näille menettelyille sekä ii) osoittaa enemmän resursseja näiden määräaikojen noudattamisen valvontaan, mikä vastaa direktiivissä (EU) 2023/2413 (RED III) (38) asetettuja vaatimuksia, joilla puututaan uusiutuvaa energiaa koskevien hankkeiden hallinto- ja lupamenettelyjen yleisiin haasteisiin. (39)

Nykyisiä käytäntöjä: lupamenettelyt Tšekki on tehnyt merkittäviä muutoksia rakennuslupien myöntämisprosessiin. Lupaviranomaisten tehtäviä uudistettiin lailla nro 283/2021 (40), jolla perustettiin erityiset keskitetyt asiointipisteet eri rakennusluokille. Lisäksi sillä otettiin käyttöön pääasiassa digitaalinen menettely, jonka avulla luvanhakijat ja viranomaiset voivat kommunikoida verkkoalustan kautta. Alustavan hakemuksen jättämisen ja päätöksen tekemisen väliselle käsittelyajalle on asetettu enimmäiskesto, joka on ilmoitettava hakijalle. Asuinrakennusten osalta enimmäisraja on 30 päivää. (41)

2.2.5.   Rahoituksen saatavuus: yksinkertaiset ja sujuvat hakuprosessit sekä menettelyt tuen saamiseksi

Selkeys ja läpinäkyvyys ovat rahoitusvälineiden käytettävyyden kannalta keskeisiä tekijöitä. Selkeyteen kuuluu sen varmistaminen, että hakemusohjeet ovat yksityiskohtaiset ja ymmärrettäviä myös muille kuin alan asiantuntijoille. Lisäksi kaikille hakijoille tulisi toimittaa hakulomakkeet, ja vaaditut liiteasiakirjat tulisi luetella selkeästi. Tarvittaessa myös hakemusten jättämisen määräajat ja valintaperusteet olisi julkistettava, jotta hakijoille jää riittävästi aikaa suunnittelua ja hakemuksen laatimista varten.

Selkeyden ja läpinäkyvyyden maksimoimiseksi olisi suositeltavaa harkita vakavasti digitaalisten menettelyjen käyttöä. Digitaalinen hakemusten jättäminen mahdollistaa muun muassa i) hakemusten täydellisyyden tarkastamisen ja ii) ponnahdusikkunat, joissa annetaan selityksiä tai pyydetään lisätietoja hakemuksessa annettujen tietojen perusteella. Lisäksi digitaaliset välineet mahdollistavat nopean tiedonvaihdon viranomaisten välillä ja suoran kommunikoinnin rahoituksen hakijoiden kanssa.

Nykyisiä käytäntöjä: hallinnollinen tuki Hyvä esimerkki hallinnollisesta tuesta on Wienin kaupungin toteuttama ”Clean Heating for All” -ohjelma, jonka toimintaa esitellään tarkemmin kustannustehokkaista toimenpiteistä ja investoinneista julkaistuissa EU:n sosiaalisen ilmastorahaston ohjeissa (42). Ohjelmassa käytetään yksinkertaista verkkoportaalia, joka tukee hakijoita koko hakuprosessin ajan.

Tukiohjelmissa tulisi pyrkiä välttämään tilanteita, joissa prosessin eteneminen pysähtyy toistuvasti lisätietopyyntöjen takia. Toistuvien tietopyyntöjen välttäminen on erittäin tärkeää, koska hakuprosessin kesto voi olla ratkaiseva tekijä perusparannushankkeen toteuttamisen kannalta.

Kun taloudellisen tuen kysynnän odotetaan ylittävän tukea varten varatut julkiset määrärahat, on suositeltavaa järjestää riittävän pitkä hakukierros ja määrittää selkeät valintaperusteet sen lisäksi, että tukiehtoja muutetaan (yleensä alentamalla avustuksella katettavien tukikelpoisten kustannusten prosenttiosuutta).

Jos rahoituksen myöntämiseen osallistuu useita viranomaisia tai jos rahoituspäätös on sidottu lupapäätökseen, tiivis yhteistyö kaikkien viranomaisten välillä voi saada aikaan synergiaetuja ja nopeuttaa hakemusten käsittelyä.

Keskitetyt asiointipisteet ovat tältä osin erittäin tärkeässä roolissa, koska niiltä löytyy tarvittavaa asiantuntemusta niin taloudellisesta kuin teknisestä tuesta. Niiden hyötyjä korostetaan myös uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklaa (43) ja 30 artiklaa (44) koskevissa ohjeissa. On myös suositeltavaa, että uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 17 ja 18 artiklaan sovelletaan yhdennettyä toimintamallia (eli että molempia artikloja käsitellään samanaikaisesti), jotta tietoisuuden lisäämistoimet voidaan yhdistää asianmukaiselle hallintotasolle suunnattuun tekniseen ja taloudelliseen tukeen.

Nykyisiä käytäntöjä: kotitalouksille suunnattu neuvonta Käytössä on useita aloitteita, joiden puitteissa tarjotaan kotitalouksille yhdistettyä neuvontaa. Esimerkiksi Espanjan Baskimaan alueella toteutettavassa ”OpenGela”-pilottihankkeessa tarjotaan neuvontaa ja tukea asuinalueiden tasolla. Neuvonta ja tuki kattaa energiaan liittyvät hallinnolliset, tekniset ja taloudelliset kysymykset mutta myös muita aiheita, kuten esteettömyyden varmistamisen vammaisille. Keskitetyn asiointipisteen palvelujen lisäksi aloitteessa kehitettiin verkkotyökalu, joka sisältää energiakartan kaikista Baskimaan alueen rakennuksista. Työkalu tarjoaa integroidun kehyksen, joka tukee perusparannussuunnitelmien laatimista sekä taloudellisten vaikutusten arviointia useilla tasoilla: kansallisella, alueellisella, asuinalueiden ja yksittäisten asuntojen tasolla. ”OpenGela” tukee myös strategioiden kehittämistä kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissa esitettyjen toimenpiteiden toteuttamiseksi muun muassa selvittämällä tarpeita ja yksilöimällä energiatehokkuudeltaan heikoimmat rakennukset. Näiden tietojen avulla voidaan määrittää alueet, joilla keskitetyistä asiointipisteistä olisi eniten hyötyä. Työkalua voidaan käyttää myös perustana tai lähtökohtana kunkin rakennuksen energiaperusparannustarpeiden määrittämisessä. Baskimaan malli perustuu rakennustyyppien tunnistamiseen ja kiinteistörekisterin tietoihin. (45) Myös Liettuan Vilnassa on käynnistetty vastaava aloite, joka on tarkoitettu erityisesti usean asunnon asuinrakennuksille. ”Renovate the City” -hankkeessa (liettuaksi ”Atnaujinkime miestą”) tarjotaan sekä omistajille että vuokralaisille neuvontaa perusparannuksen hyödyistä, teknisistä vaihtoehdoista ja rahoitusmahdollisuuksista rakennuksen vuokralaisrakenteen mukaan. (46)

Kotitaloudet eivät välttämättä tunne kovin hyvin rahoitushakemuksia ja tarvittavia hankeasiakirjoja koskevia vaatimuksia. Yleisten hakumenettelyjen lisäksi kunnianhimoista perusparannusta koskeva rahoitushakemus yleensä edellyttää laskelmia energiatehokkuudesta tai kasvihuonekaasupäästöjen vähennyspotentiaalista. Tämän huomioon ottamiseksi ja jotta mahdollisimman moni kotitalous voisi saada rahoitusta, olisi suositeltavaa harkita vakavasti ulkopuolisten asiantuntijoiden, kuten energianeuvojien, ottamista mukaan hakuprosessiin. Tätä varten olisi sallittava se, että myös ulkopuoliset asiantuntijat voivat laatia ja jättää hakemuksia.

Nykyisiä käytäntöjä: hakemusten jättäminen Saksan tukiohjelma, jolla pyritään edistämään fossiilisia polttoaineita käyttävien kattiloiden korvaamista lämpöpumpuilla, sallii energianeuvojien jättää hakemuksia kiinteistönomistajien puolesta. (47)

Tällainen arviointien, asiakirjojen ja hakemusten laatimista varten annettava tuki olisi rahoitettava ohjelmasta realististen arvioiden perusteella.

Rahoituksen saatavuus ja tuki olisi varmistettava myös pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritysten) osalta, koska niillä on samanlaisia rajoitteita tällä alalla.

2.2.6.   Rahoituksen saatavuus: helposti saatavilla olevaa tietoa eri rahoitusmahdollisuuksista

Helposti saatavilla oleva tieto eri rahoitustukijärjestelmistä on tärkeä osa energiaperusparannuksia koskevaa julkista politiikkaa. Näin on siksi, että tiedon helppo saatavuus tukee osallisuutta ja laajempaa osallistumista kaikenlaisten kotitalouksien ja yritysten (erityisesti pk-yritysten) ja yleisesti rakennusten omistajien keskuudessa. Tiedon helpon saatavuuden kannalta keskeistä on käyttää sellaista kieltä ja sellaisia sanamuotoja, jotka ovat ymmärrettäviä myös muille kuin alan asiantuntijoille. Kun tiedot esitetään selkeästi ja teknistä ammattikieltä välttäen, päätöksentekijät voivat tavoittaa laajemman yleisön ja varmistaa, että kaikki kotitaloudet ja yritykset (erityisesti pk-yritykset) voivat saada käsityksen saatavilla olevista tukijärjestelmistä ja niiden hyödyistä riippumatta siitä, onko niillä energiatehokkuuteen tai rahoitukseen liittyvää asiantuntemusta. Tällainen osallisuus on välttämätöntä, jotta perusparannusten toteuttamista voidaan edistää laajasti ja siten parantaa energiatehokkuutta ja pienentää hiilijalanjälkeä kaikissa yhteisöissä.

Digitaalisten että ei-digitaalisten tietovirtojen integrointi mahdollistaa sen, että julkisella politiikalla voidaan tehokkaasti tukea ja kannustaa kattavia energiatehokkuuden parantamistoimia:

—

Digitaaliset alustat, kuten verkkosivustot, tarjoavat merkittäviä etuja rahoitustukijärjestelmiä koskevan tiedon levittämisessä. Ne ovat laajasti saatavilla ja niitä voidaan päivittää säännöllisesti, mikä takaa mahdollisimman suuren läpinäkyvyyden ohjelmien määräajoista, rahoituksen määristä ja muista tärkeistä yksityiskohdissa. Lisäksi digitaalisten palvelujen kautta voidaan tarjota kohdennettua tietoa ennalta määritettyjen tietojen perusteella (esim. rakennuksen sijainti, tyyppi ja energiatehokkuus), mikä helpottaa kotitalouksien mahdollisuuksia löytää sopivia tukivaihtoehtoja. Tällaisia verkkosivustoja on jo käytössä monissa EU-maissa, mutta niistä olisi tehtävä arviointi, jossa tarkastellaan käyttäjien kokemuksia ja tarjottujen tietojen selkeyttä.

– Koska joidenkin kotitalouksien internetyhteydet ja digitaidot ovat rajalliset, tiedottamisessa olisi käytettävä myös muita kuin digitaalisia keinoja, kuten paikallisia tapahtumia ja esitteitä. Monikanavainen toimintamalli varmistaa, että kaikki kotitaloudet voivat pysyä ajan tasalla perusparannusten rahoitusmahdollisuuksista riippumatta siitä, onko niillä pääsy digitaalisiin resursseihin. Myös yhteydenotto kotitalouksiin paikallisesti voi olla hyvä keino lisätä tietoisuutta energiaperusparannuksista ja tukiohjelmista.

Nykyisiä käytäntöjä: fyysinen ja liikkuva tiedonvälitys Saksassa sijaitseva Freiburgin kaupunki on käynnistänyt ”Energy Caravan” -kampanjan, jonka tarkoituksena on eri asuinalueilla tiedottaa rakennusten omistajia energiaperusparannuksista. (48) Tällainen toimintamalli tarjoaa hyvän tilaisuuden yhdistää taloudellista ja teknistä tukea koskevan tiedottamisen osaksi 18 artiklassa tarkoitetun keskitetyn asiointipisteen toimintaa.

Paikallisen tason toimintamalli mahdollistaa myös kohdennetun tiedottamisen alueilla, joilla on enemmän heikossa asemassa olevia kotitalouksia. Tämän voidaan katsoa muodostavan energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamista tukevan mahdollistavan kehyksen EPBD-direktiivin 9 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaisesti.

3.   RAHOITUKSEN KÄYTTÖ (17 ARTIKLAN 12 JA 14–16 KOHTA)

3.1.   Vaatimusten soveltamisala ja tavoitteet

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 17 artiklan 14 kohdassa todetaan, että rahoitustuki on sidottava perusparannushankkeella saavutettuun energiansäästöön tai parannuksiin. Siinä todetaan seuraavaa: ”Jäsenvaltioiden on heikossa asemassa olevat kotitaloudet asianmukaisesti huomioon ottaen yhdistettävä rakennusten perusparannuksen yhteydessä energiatehokkuuden parannuksiin ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen liittyvät rahoitustoimenpiteensä tavoiteltuun tai saavutettuun energiansäästöön ja parannuksiin, sellaisina kuin ne on määritelty yhden tai useamman seuraavan kriteerin mukaisesti:

a)

perusparannukseen käytettyjen laitteiden tai materiaalien energiatehokkuus ja näihin liittyvä kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen; tässä tapauksessa perusparannukseen käytettyjen laitteiden tai materiaalien on oltava sellaisen asentajan asentamia, jolla on tähän asiaankuuluva todistus tai pätevyys, niiden on täytettävä vähintään rakennusosien energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset tai rakennusten parannettua energiatehokkuutta koskevat korkeammat viitearvot;

b)	rakennusten energiansäästöjen ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen laskennassa käytettävät vakioarvot (49);

c)	tällaisen perusparannuksen johdosta aikaansaatu parannus, joka todetaan vertaamalla ennen perusparannusta ja sen jälkeen myönnettyjä energiatehokkuustodistuksia toisiinsa;

d)	energiakatselmuksen tulos;

e)

sellaisen muun asiaankuuluvan, avoimen ja oikeasuhteisen menetelmän tulokset, joka osoittaa energiatehokkuuden parannuksen, esimerkiksi vertailemalla energiankulutusta ennen perusparannusta ja sen jälkeen mittausjärjestelmien avulla, edellyttäen että menetelmä täyttää liitteessä I esitetyt vaatimukset.”

Tämä vaatimus koskee kaikkia rahoitusvälineitä, myös verotuksellisia toimenpiteitä.

Vaatimusta sovelletaan riippumatta siitä, onko perusparannuksessa kyse ”laajamittaisesta korjauksesta” uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 2 artiklan 22 alakohdassa tarkoitetulla tavalla.

Jäsenvaltioiden on sovellettava yhtä tai useampaa edellä mainituista kriteereistä a–e. Niiden on myös varmistettava, että työt on tosiasiallisesti suoritettu.

Kriteerissä e on kyse vaihtoehtoisen sopivan, avoimen ja oikeasuhteisen menetelmän käyttämisestä energiatehokkuuden parannuksen osoittamiseksi. Yksi mahdollinen menetelmä on esimerkiksi verrata ennen perusparannusta mitattua energiankäyttöä perusparannuksen jälkeen mitattuun käyttöön. Energiankäytön mittaamiseen käytetyn menetelmän ja sen perustan on kuitenkin täytettävä liitteessä I vahvistetut vaatimukset. Tämä tarkoittaa, että energiankäytön mittaamiseen käytetyssä laskentamenetelmässä on otettava huomioon asukkaiden käyttäytymisen vaikutus ja paikallinen ilmasto (paikallisen ilmaston vaikutusta, kuten poikkeamia tyypillisistä lämpötiloista, ei kuitenkaan tulisi ottaa huomioon tuloksissa).

Viittauksen ”heikossa asemassa olevat kotitaloudet asianmukaisesti huomioon ottaen” osalta on huomioitava myös 17 artiklan 18 kohta, jossa todetaan, että ”taloudelliset kannustimet on kohdennettava ensisijaisesti heikossa asemassa oleville kotitalouksille, energiaköyhyydestä kärsiville ja sosiaaliperusteisissa asunnoissa asuville”. Tämä tarkoittaa, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että niiden rahoitusjärjestelmissä otetaan huomioon nämä kaksi prioriteettia seuraavasti: i) tukea kohdennetaan ensisijaisesti heikossa asemassa oleville kotitalouksille ja ii) käyttöön otetaan kriteerit, jotka sidotaan tavoiteltuun tai saavutettuun energiansäästöön ja parannuksiin. (50) Kumpaakaan näistä ei voida asettaa etusijalle toiseen nähden, vaan nämä kaksi vaatimusta on täytettävä samanaikaisesti kahden keskeisen tavoitteen saavuttamiseksi, jotka ovat kustannustehokkaiden perusparannusten varmistaminen ja heikossa asemassa olevien kotitalouksien auttaminen perusparannusten toteuttamisessa.

Direktiivin 17 artiklan 14 kohtaa olisi lisäksi luettava yhdessä 17 artiklan 12 kohdan kanssa, jossa säädetään seuraavaa: ”Jäsenvaltioiden on otettava käyttöön toimenpiteitä ja rahoitusta koulutuksen edistämiseksi, tarpeen mukaan erityisesti pk-yrityksiä, mukaan lukien mikroyritykset, silmällä pitäen, jotta varmistetaan riittävästi työvoimaa, jolla on asianmukainen rakennusalan tarpeita vastaava ammattitaito. Tällaisten toimenpiteiden ja rahoituksen saatavuutta voivat helpottaa 18 artiklan nojalla perustetut keskitetyt asiointipisteet.”

Taidot ovat keskeisiä peruskorjauksen laadun varmistamisessa, joten energiatehokkuuden rahoitusvälineiden yhteydessä tulisi vaatia, että parannustoimenpiteiden toteuttajat ovat päteviä tai sertifioituja asentajia. Tämä on erityisen tärkeää edellä esitetyn kriteerin a osalta, jonka mukaan pätevä tai sertifioitu asentaja on otettava mukaan sekä i) perusparannuksessa käytettyjen laitteiden ja materiaalien asentamiseen että ii) saavutettujen parannusten todentamiseen. Jäsenvaltioiden olisi tarkistettava asentajien ammatteja koskevaa kansallista lainsäädäntöään, jotta voitaisiin varmistaa, että perusparannuksiin osallistuu vain päteviä tai sertifioituja asentajia.

Oikeat taidot omaavien työntekijöiden rajallinen saatavuus voi puolestaan muodostaa esteen energiaperusparannusten laajamittaiselle toteuttamiselle. Siksi 17 artiklan 12 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot ottavat käyttöön toimenpiteitä ja rahoitusta, jotta voidaan kouluttaa päteviä työntekijöitä, joilla on rakennusten energiatehokkuuden parantamiseksi tarvittavat taidot. Tämän säännöksen sisällyttämisellä on haluttu korostaa i) tarvittavien töiden suorittamiseen kykenevän työvoiman tärkeyttä ja ii) jäsenvaltioiden vastuuta tukea koulutusta rakennusalan arvoketjun kaikilla tasoilla. Esimerkkejä rakennuskannan energiaperusparannusten edellyttämistä taidoista ovat: i) energiakatselmusten suorittaminen, ii) energiatehokkaiden ja uusiutuvaa energiaa käyttävien rakennusjärjestelmien asentaminen ja iii) sopivien eristysratkaisujen määrittäminen.

Erityisesti pk-yrityksillä, myös mikroyrityksillä, on vaikeuksia järjestää koulutusta työntekijöilleen. Tämä johtuu muun muassa niiden rajallisista taloudellisista resursseista ja niiden kokoon liittyvistä rajoitteista, jotka vähentävät mahdollisuutta ottaa vastaan uusia töitä, kun työntekijät ovat koulutuksessa tai poissa työpaikalta. Jäsenvaltioiden olisi koulutus- tai pätevöintiohjelmia suunnitellessaan kiinnitettävä erityistä huomiota pk-yritysten tilanteeseen, tarpeisiin ja rajoitteisiin. Tämä koskee niin koulutus- ja pätevöintiohjelmien (eli työntekijöitä koskevien vaatimusten) suunnittelua että erityisesti pk-yrityksille suunnattujen tukitoimenpiteiden suunnittelua. Tämä on erityisen tärkeää, koska pk-yritysten osuus rakennusalan yrityksistä on erittäin suuri (yli 90 prosenttia).

Direktiivin 17 artiklan 16 kohdassa säädetään, että pitkälle meneviin perusparannuksiin ja vaiheittain toteutettaviin pitkälle meneviin perusparannuksiin olisi tarjottava enemmän tukea, mukaan lukien taloudellinen, verotuksellinen, hallinnollinen ja tekninen tuki. Tuen suuntaamista erityisesti pitkälle menevien perusparannusten toteuttamiseen korostetaan myös energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamista tukevassa mahdollistavassa kehyksessä 9 artiklan 4 kohdan c alakohdan mukaisesti.

Termit ’pitkälle menevä perusparannus’ ja ’vaiheittain pitkälle menevä perusparannus’ määritellään 2 artiklan 20 ja 21 alakohdassa. Vuodesta 2030 alkaen pitkälle menevän perusparannuksen oletustuloksena on oltava päästöttömän rakennuksen saavuttaminen. Direktiivin 11 artiklassa vahvistetaan päästöttömiä rakennuksia koskevat vaatimukset hiilipäästöjen ja energiantarpeen osalta.

Rakennuksen muuttaminen päästöttömäksi rakennukseksi perusparannusten avulla ei kuitenkaan aina ole teknisesti ja taloudellisesti toteutettavissa. Direktiivin 11 artiklassa säädettyä vaatimusta päästöttömän rakennuksen saavuttamisesta voidaan mukauttaa näihin haastaviin perusparannuskohteisiin siten, että 17 artiklaa sovellettaessa voidaan pitkälle menevänä perusparannuksena pitää primäärienergian käytön vähentämistä 60 prosentilla. Tällöin hanke voi saada ensisijaista tukea. Kun otetaan huomioon 60 prosentin vähennyksen saavuttamiseksi tarvittavan perusparannuksen laajuus ja tällaiselle vähennykselle myönnettävä suhteellisesti suurempi rahoitusosuus, komissio suosittelee, että julkisia varoja käytettäessä energiansäästö lasketaan seuraavien perusteella: i) ennen perusparannusta ja sen jälkeen myönnettyjen energiatehokkuustodistusten vertailu, ii) energiakatselmus tai iii) muu asiaankuuluva, avoin ja oikeasuhteinen menetelmä.

Laajamittainen kunnostus voi olla tarpeen, jotta rakennus voidaan muuttaa lähes nollaenergiarakennukseksi tai päästöttömäksi rakennukseksi yksittäisen perusparannushankkeen puitteissa, erityisesti jos rakennuksen energiatehokkuuden lähtötilanne on heikko. Tällöin vaatimuksena on energiatehokkuustodistuksen myöntäminen parannustöiden valmistuttua (20 artiklan 1 kohta). Lisäksi 23 artiklan 8 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot ottavat käyttöön tarkastusjärjestelmiä tai vaihtoehtoisia toimenpiteitä tehtyjen töiden laadun todentamiseksi.

Nykyisiä käytäntöjä: energiatehokkuustodistusten käyttö ennen töitä ja niiden jälkeen Kreikassa asuinkiinteistöjen omistajille suunnatussa ”SAVING”-ohjelmassa käytetään energiatehokkuustodistuksia alustavassa hakemuksessa ja myöhemmin hankkeen sertifioinnissa. Näitä todistuksia käytetään paitsi energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten priorisoimiseen hakuprosessin aikana myös sen vahvistamiseen, että rakennuksissa on saavutettu merkittäviä energiansäästöjä töiden jälkeen. Romaniassa on esitettävä energiatehokkuustodistus (sekä energiakatselmusraportti) ennen rakennuksen perusparannustöiden suorittamista. Lisäksi perusparannuksen jälkeen, kun kaikki työt on saatu päätökseen, on esitettävä uusi energiatehokkuustodistus sekä toteutusta käsittelevä raportti, jossa kuvataan, miten vaikutusindikaattorit on saavutettu. Kunnostuksen vaikutusta arvioidaan alkuperäisen energiatehokkuustodistuksen ja töiden jälkeen annetun todistuksen välisten erojen perusteella seuraavien tekijöiden osalta: i) loppu- ja primäärienergian välinen ero, ii) hiilidioksidipäästöt ja iii) uusiutuva energia (ja muut keskeiset suorituskykyindikaattorit). Portugalissa energiatehokkuustodistuksia käytetään kannustinohjelman onnistumisen arviointiin kokonaistasolla.

Lisäohjeita toteutettavuutta koskevista kriteereistä on rakennusten teknisiä järjestelmiä, sisäympäristön laatua sekä tarkastuksia koskevissa ohjeissa (liite 10, 5 jakso).

3.2.   Mahdolliset politiikkatoimet vaatimusten täyttämiseksi

3.2.1.   Rahoitustoimenpiteiden sitominen tavoiteltuun tai saavutettuun energiansäästöön ja parannuksiin

Käytettävien välineiden valinnassa energiatehokkuustodistukset voivat olla avainasemassa arvioitaessa tietyn parannustoimenpiteen vaikutusta. Lisäksi niitä voidaan käyttää kansallisen rakennuskannan energiatehokkuuden määrittämiseen. (51) Luottolaitokset käyttävät energiatehokkuustodistuksia myös energiansäästöjen ja rahoitusvälineiden vaatimusten täyttymisen todentamiseen. Energiatehokkuustodistusten ja rakennusten perusparannuspassien yhdistäminen kannustinohjelmiin auttaisi parantamaan näiden ohjelmien tehokkuutta i) antamalla julkishallinnoille selkeämmät suuntaviivat siitä, mitä perusparannustoimenpiteitä tulisi kannustaa ensisijaisesti, ii) sitomalla rahoituksen täsmällisen määrän tiettyihin mitattavissa oleviin energiatehokkuuden parannuksiin ja iii) tarjoamalla rakennusten omistajille selkeää, luotettavaa ja käytännönläheistä tietoa, mikä parantaisi perusparannustöiden toteutettavuutta.

Perusparannuspassien käyttöönottoa koskevat puitteet sekä vaatimukset, jotka perusparannuspassijärjestelmän on täytettävä, vahvistetaan direktiivin 12 artiklassa ja liitteessä VIII. Osa näistä säännöksistä on pakollisia, osa ei. Käytännössä perusparannuspassissa esitetään arvio energiatehokkuuden parannuksista parannusprosessin jokaisen vaiheen jälkeen, mukaan lukien i) energiatehokkuuden parantuminen, ii) primääri- ja loppuenergian kulutuksen väheneminen ja iii) käytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähennykset.

Jäsenvaltiot voivat siten esimerkiksi vaatia energiatehokkuustodistuksen sekä ennen perusparannusta että sen jälkeen taikka luottaa perusparannuspassin tietoihin ja varmistaa, että työt myös suoritetaan.

Kun jäsenvaltio on valinnut sovellettavat laatukriteerit, sen olisi tiedotettava uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 17 artiklan 14 kohdan täytäntöönpanevista kansallisista toimista kaikille asianomaisille viranomaisille/elimille (ts. toiminnallisille viranomaisille), jotka vastaavat rahoitustoimenpiteiden suunnittelusta ja toteutuksesta. Tämä on tärkeää sen varmistamiseksi, että ohjelman suunnittelu ja toteutus sidotaan yhteen tai useampaan kriteeriin.

3.2.2.   Enemmän tukea pitkälle meneville perusparannuksille ja mittaville ohjelmille

Pitkälle menevien perusparannusten tukemiseksi voidaan luoda tai ottaa käyttöön erityisiä rahoitusvälineitä tai kriteerejä täydentämään yleisluonteisempia perusparannusohjelmia, joilla toisinaan saavutetaan vain vähäisiä energiatehokkuuden parannuksia. Rahoitustuen osalta voidaan määrittää eri tukitasoja energiatehokkuuden parantumisen mukaan. Tätä voidaan mitata energiatehokkuustodistuksen, energiakatselmuksen tai perusparannuspassin perusteella.

Nykyisiä käytäntöjä: kustannusten kattaminen modulaarisilla avustuksilla Wienissä käyttöönotettu ”Wohnfonds Wien” -väline tarjoaa matalakorkoisia lainoja, joita on yleensä mahdollista saada myös perusparannushankkeille. Jos parannustöillä pyritään saavuttamaan tietty energiatehokkuuden vähimmäistaso tai suuri energiatehokkuus, osa lainasta voidaan muuntaa avustukseksi. (52) Saksassa energiatehokkaita rakennuksia koskevassa liittovaltion tukiohjelmassa (”Bundesförderung für effiziente Gebäude”) tuen määrää korotetaan rakennuksen lopullisen energiatehokkuuden mukaan. (53) Lisäksi tukitasoa voidaan korottaa useiden toimintavaihtoehtojen perusteella, kuten silloin, kun perusparannus i) johtaa uusiutuvien energianlähteiden käyttöön, ii) koskee energiatehokkuudeltaan heikkoa rakennusta tai iii) toteutetaan sarjassa toteutettavien perusparannusten kautta. Kolmas esimerkki on Ranskan ”MaPrimeRénov’”-ohjelma. Perusavustusta voidaan täydentää ”MaPrimeRénov’ Parcours accompagné” -lisätuella (parcours accompagné tarkoittaa ”ohjattua menettelyä”  (54)). Tässä täydentävässä tukiohjelmassa perusparannuksella saavutettu energiatehokkuusluokan korotus (esim. F:stä C:hen) kasvattaa avustuksen määrää sitä enemmän mitä suurempi korotus on. Myös edellä mainitussa saksalaisessa esimerkissä energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten perusparannukset palkitaan lisätuella. Lisäksi Ranskan ohjelma kattaa energianeuvojan antaman teknisen avun kustannukset koko perusparannusprosessin ajan. ”MaPrimeRénov’ Parcours accompagné” -ohjelmassa tukitaso riippuu myös kotitalouden tuloista. Ohjelma onkin hyvä esimerkki siitä, miten heikossa asemassa olevia kotitalouksia voidaan auttaa toteuttamaan pitkälle meneviä perusparannuksia. Tätä piirrettä korostetaan myös näiden ohjeiden 4.2 kohdassa. Se liittyy myös vahvasti asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamista tukevaan mahdollistavaan kehykseen 9 artiklan 4 kohdan mukaisesti, koska se kohdistuu heikossa asemassa oleviin kotitalouksiin ja parantaa samalla energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten tehokkuutta pitkälle menevien perusparannusten kautta.

Hallinnollisen tuen osalta jäsenvaltiot voisivat edellyttää asianomaisia viranomaisia (yleensä paikallisviranomaisia) ottamaan huomioon pitkälle menevät perusparannukset muun muassa i) yksinkertaistamalla pitkälle meneviä perusparannuksia koskevia menettelyjä, ii) lisäämällä joustavuutta pitkälle meneviä perusparannuksia koskevien erityissääntöjen soveltamisessa (esimerkiksi uusiutuvia energialähteitä käyttävien laitosten lupien osalta) tai iii) asettamalla pitkälle meneviä perusparannuksia koskevien hakemusten käsittely etusijalle. Selkeiden tietojen antaminen menettelyjen aikataulusta ja prosessin etenemisestä on erityisen tärkeää pitkälle menevissä perusparannuksissa, jotka edellyttävät töiden ja resurssien tarkkaa suunnittelua. Siksi jäsenvaltioita kehotetaan tarkistamaan sekä pitkälle meneviä perusparannuksia koskevat menettelynsä että tiedot, joita ne antavat yleisölle tämäntyyppisistä perusparannuksista. Lisätuki tai -apu, erityisesti räätälöity apu, on osoittautunut hyödylliseksi välineeksi pitkälle menevien perusparannusten helpottamisessa.

Teknisen tuen osalta jäsenvaltiot voisivat tarjota pitkälle meneviä perusparannuksia koskevaa erityisneuvontaa esimerkiksi keskitettyjen asiointipisteiden kautta. Neuvontaa tulisi antaa paitsi energiatehokkuustoimenpiteistä ja uusiutuvaa energiaa käyttävien laitteiden asentamisesta myös muista rakennusta koskevista näkökohdista, kuten palontorjunnasta, esteettömyydestä, rakenteellisesta vakaudesta ja maanjäristyskestävyydestä. Nämä kaikki ovat tärkeitä seikkoja, jotka on otettava huomioon rakennuksen pitkälle menevässä perusparannuksessa. On huomattava, että nämä ja muut näkökohdat voivat jo sisältyä nykyisiin vaatimuksiin, joita sovelletaan pitkälle meneviin tai laajamittaisiin perusparannuksiin (esimerkiksi kun rakennus saatetaan nykyaikaisten paloturvallisuusvaatimusten mukaiseksi tai sähköjärjestelmän päivittämisen yhteydessä).

Direktiivin 17 artiklan 16 kohdassa edellytetään myös suurempia kannustimia mittaville ohjelmille, joissa kunnostetaan useita rakennuksia tai kokonaisia asuinalueita. Tämä toimintamalli voi olla erityisen sopiva silloin, kun pyrkimyksenä on järjestelmällisesti saavuttaa energiatehokkuudeltaan heikoimmat rakennukset tai heikossa asemassa olevat kotitaloudet tietyllä alueella.

Tässä yhteydessä ilmaisuja ”mittaviin ohjelmiin” ja ”suurta määrää rakennuksia” ei pidä ymmärtää absoluuttisiksi käsitteiksi. Sen sijaan on tärkeää ottaa huomioon: i) ohjelman koko suhteessa ohjelman toteuttamisesta vastaavan viranomaisen määrärahoihin, ii) ohjelman koko suhteessa ohjelman kohteena olevien rakennusten lukumäärään ja osuuteen kyseisellä alueella ja iii) kunnostettavien rakennusten suhteellinen energiatehokkuus. Mittaviin ohjelmiin soveltuvat erityisesti tukivaihtoehdot, joissa yhdistyvät suurempi ja kohdennettu taloudellinen, verotuksellinen, hallinnollinen ja tekninen tuki tai jotka mahdollistavat eri tukimuotojen käytön. Näissä välineissä olisi edellytettävä energiatehokkuuden vähimmäisparannusten saavuttamista (primäärienergian kulutus vähenee vähintään 30 prosenttia), ja tuki olisi porrastettava energiatehokkuuden paranemisen mukaan.

Jäsenvaltioiden olisi tuettava vahvemmin pitkälle meneviä perusparannuksia ja keskisuuria parannustöitä paitsi valtionhallinnon suorilla rahoitusvälineillä, jotka on tarkoitettu lopullisille tuensaajille (kuten rakennusten omistajille), myös alemmille hallintotasoille ja rahoituksen välittäjille suunnatulla sääntelyllä, ohjeistuksella ja rahoituksella.

3.2.3.   Koulutusta ja valmiuksien kehittämistä koskeva tuki

Ammattitaitoisten työntekijöiden rajallinen saatavuus on tunnistettu merkittäväksi esteeksi perusparannusten toteuttamiselle. Se aiheuttaa viivästyksiä, lisää kustannuksia ja voi johtaa laatuongelmiin. Kansallisten rakennusten perusparannussuunnitelmien mukaisesti jäsenvaltioita kehotetaan toteuttamaan toimenpiteitä ammattitaitoisen työvoiman kehittämisen tukemiseksi. (55) Jäsenvaltiot voivat toteuttaa tämän tukemalla osaamisen tarjontaa ja kysyntää.

Kysyntäpuolella jäsenvaltiot voivat ottaa käyttöön vaatimuksia, joilla varmistetaan, että töiden suorittamisesta vastaavat koulutetut ammattilaiset, joilla on riittävät taidot tai jotka täyttävät erityiset pätevyysvaatimukset. Tähän voi kuulua nykyisten vaatimusten muuttaminen tai uusien vaatimusten asettaminen, jos tällaisia vaatimuksia ei vielä ole. Jotta vaatimukset voidaan ottaa käyttöön asteittain, jäsenvaltiot voivat tehdä niistä pakollisia silloin, kun rahoitusta myönnetään julkisista varoista (tuet, verokannustimet ja rahoitusvälineet mukaan luettuna).

Tarjontapuolella jäsenvaltiot voivat tukea koulutuksen kehittämistä tai järjestämistä. Tähän voi kuulua esimerkiksi tuen tai verokannustimien myöntämistä yrityksille, jotka järjestävät koulutusta työntekijöilleen. Kun otetaan huomioon pk-yritysten (myös mikroyritysten) kohtaamat merkittävät haasteet, jäsenvaltioita kehotetaan voimakkaasti kehittämään erityisiä toimenpiteitä, joilla helpotetaan pk-yritysten pääsyä koulutukseen. Tähän voisi sisältyä erityisesti räätälöityjä ohjelmia (56).

Jäsenvaltioita kannustetaan hyödyntämään ”BUILD UP Skills” -aloitteesta saatuja kokemuksia, kun ne kehittävät toimenpiteitä rakennusalan koulutuksen ja valmiuksien kehittämisen tukemiseksi.

Euroopan ilmasto-, infrastruktuuri- ja ympäristöasioiden toimeenpanoviraston (CINEA) hallinnoima ”BUILD UP Skills” -aloite (57) on vuodesta 2011 lähtien tukenut yli sataa hanketta. Nämä hankkeet ovat muodostaneet kehyksen koko Euroopassa tarvittavien taitojen parantamistoimille, jotta perusparannuksia olisi mahdollista toteuttaa energiatehokkuudelle ja rakennusten energiatehokkuudelle asetettujen tavoitteiden edellyttämässä laajuudessa. ”BUILD UP Skills” on tukenut keskeisten sidosryhmien kansallisten osaamisstrategioiden kehittämistä. Vuoteen 2024 mennessä nämä strategiat oli saatu päivitettyä 15 jäsenvaltion osalta. Lisäksi tuetuissa hankkeissa pilotoitiin innovatiivisia toimintamalleja, joita on nyt mahdollista toistaa ja laajentaa kansallisella tasolla. Näihin kuuluvat muun muassa seuraavat: i) pätevyys- ja koulutusohjelmat, joissa otetaan huomioon uudet taitovaatimukset, ii) tiedotuskampanjat taitojen kysynnän lisäämiseksi ja iii) toimenpiteet taitojen ja pätevyyden kysynnän lisäämiseksi hankintamenettelyissä. Komissio kehottaa jäsenvaltioita hyödyntämään useissa hankkeissa tehtyä työtä (tarpeiden kartoittamisesta koulutuksen toteuttamiseen), kun ne kehittävät toimiaan taitojen lisäämiseksi. Tätä työtä voidaan hyödyntää niin kansallisten rakennusten perusparannussuunnitelmien laatimisessa kuin koulutusta tukevien rahoitusjärjestelmien kehittämisessä.

4.   SOSIAALINEN OIKEUDENMUKAISUUS (17 ARTIKLAN 3 JA 17–19 KOHTA)

4.1.   Vaatimusten soveltamisala ja tavoitteet

Direktiivin 2 artiklan 28 alakohdassa määritellyillä ’heikossa asemassa olevilla kotitalouksilla’ tarkoitetaan molempia seuraavista: i) kotitaloudet, joilla on vaikeuksia maksaa energiakustannuksia tai joilla ei välttämättä tulevaisuudessa ole varaa energiaan hintojen nousun vuoksi, ja ii) kotitaloudet, joilla ei ole varaa perusparannusten edellyttämiin investointeihin. Määritelmän laajuus tarkoittaa, että sekä kiinteistönomistajat että vuokralaiset voivat olla heikossa asemassa. Näitä kahta ryhmää kuvataan tarkemmin seuraavassa:

—

Heikossa asemassa olevat kiinteistönomistajat asuvat usein energiatehokkuudeltaan heikoissa rakennuksissa, koska heillä ei ole varaa tarvittaviin parannustöihin. Alkuinvestointien kattamiseen tarkoitettuja lainoja ei välttämättä ole saatavilla tai niihin voi liittyä huomattavia lisäkustannuksia lainanhakijan taloudellisen tilanteen vuoksi.

—

Heikossa asemassa olevien vuokralaisten tilanne on erilainen, mutta myös he voivat kohdata taloudellisia ongelmia ennen energiaperusparannusta taikka sen seurauksena. Energiatehokkuudeltaan heikoimmissa rakennuksissa asuvat saattavat joutua maksamaan suuria energialaskuja. Energiaköyhyydestä kärsivien kotitalouksien ja 2 artiklan 28 alakohdassa määriteltyä heikossa asemassa olevien kotitalouksien lisäksi ongelmia voivat kohdata vuokralaiset, joiden vuokraa korotetaan perusparannuksen jälkeen enemmän kuin mitä vuokralainen säästää alentuneiden energiakustannusten ansiosta. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa pienituloiset vuokralaiset saatetaan häätää kodistaan perusparannushankkeen välillisenä seurauksena. Tähän vaikutukseen viitataan termillä ’renoviction’ energiaköyhyyttä käsittelevässä komission yksiköiden valmisteluasiakirjassa (58), johon energiaköyhyyttä koskevat komission suositukset (59) perustuvat.

Useat uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin säännökset liittyvät heikossa asemassa oleviin kotitalouksiin, muun muassa 3, 9, 17 ja 18 artikla. Jäsenvaltioiden olisi sen vuoksi ensin yksilöitävä, mitkä niiden väestöryhmistä ovat ”heikossa asemassa olevia kotitalouksia”.

Komission yksiköiden valmisteluasiakirjassa energiaköyhyyttä koskevasta EU:n ohjeistuksesta (60) tarkastellaan energiaköyhyydestä kärsivien kotitalouksien tilannetta. Siinä esitetään indikaattoreita ja tietolähteitä sekä selitetään heikossa asemassa olevien vuokralaisten tai omistajien tunnistamiseen liittyviä ongelmia. Asiakirjassa esitetyt tiedot ovat erittäin merkityksellisiä rahoitustukeen ja vuokratakeisiin oikeutettujen kohderyhmien määrittämisen kannalta. (61)

Energiaköyhyydestä kärsivien kotitalouksien lisäksi jäsenvaltioiden olisi vahvistettava kriteerit myös muiden heikossa asemassa olevien kotitalouksien ryhmien määrittelemiseksi.

Heikossa asemassa oleviin kotitalouksiin on kiinnitettävä erityistä huomiota osana energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamista tukevaa mahdollistavaa kehystä. Kuten 9 artiklan 4 kohdan a alakohdassa säädetään, asianmukaiset rahoitustoimenpiteet ovat keskeinen tekijä energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten tukemisessa, myös silloin, kun tällaisia vaatimuksia asetetaan asuinrakennuksille.

Seuraavassa jaksossa kuvataan näkökohtia ja välineitä, jotka voivat auttaa täyttämään asuinrakennusten energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin liittyvät lisävaatimukset.

4.2.   Mahdolliset politiikkatoimet vaatimusten täyttämiseksi

4.2.1.   Enemmän tukea rakennusten omistajille, joilla on heikommat taloudelliset mahdollisuudet

Kuten 17 artiklan 18 kohdassa todetaan, perusparannuskannustimia on tarjottava ensisijaisesti heikossa asemassa oleville kotitalouksille ja sosiaaliperusteisissa asunnoissa asuville. Jotta tuki voidaan kohdentaa näille ryhmille, jäsenvaltioita kehotetaan vahvistamaan tukikelpoisuussäännöt, jotka perustuvat esimerkiksi seuraaviin seikkoihin: i) tulorajat (ei tukea tietyn tulorajan ylittäville), ii) kotitalouden tuloihin sidottu asteittain aleneva tuki (mitä suuremmat tulot, sitä vähemmän tukea), iii) huollettavien perheenjäsenten (kuten lasten) lukumäärä ja iv) omistettujen kiinteistöjen lukumäärä tai kiinteistön tyyppi (esim. ei taloudellista tukea loma-asunnoille tai useita kiinteistöjä omistaville).

Toinen, edellistä täydentävä vaihtoehto on varata tietty vähimmäisosuus kokonaisrahoituksesta heikossa asemassa oleville kotitalouksille ja sosiaalisen asuntotuotannon tarjoajille.

Jotta toimenpiteet kohdistuisivat oikeisiin ryhmiin, jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että priorisointiperusteet ovat sidoksissa tai oikeassa suhteessa käytettävissä oleviin sosiaalista oikeudenmukaisuutta, heikossa asemassa olevia kotitalouksia tai energiaköyhyyttä koskeviin indikaattoreihin. Nämä perusteet voitaisiin sitoa esimerkiksi kansallisesti sovellettuun ’energiaköyhyyden’ tai ’pienituloisen kotitalouden’ määritelmään.

Nykyisiä käytäntöjä: taloudellisen tuen sitominen kotitalouden tuloihin Useat nykyiset välineet tarjoavat esimerkkejä taloudellisen tuen sitomisesta kotitalouksien tuloihin. ”Gent Knapt Op” (”Gent remontoi”) -ohjelmasta myönnetään 15 000–30 000 euron avustuksia pienituloisille asunnonomistajille asuntojensa kunnostamiseen. Aloitteella pyritään parantamaan elinoloja tekemällä välttämättömiä korjauksia, parantamalla energiatehokkuutta ja lisäämällä yleistä asumismukavuutta. Ohjelmasta myönnetty merkittävä taloudellinen tuki auttaa heikossa asemassa olevia kotitalouksia vähentämään energiakustannuksiaan ja parantamaan elämänlaatuaan. (62) Berliinin ”Klimabonus”-ohjelma tarjoaa vuokralaisille kuukausittaista vuokratukea 0,40–0,60 euroa neliömetriä kohti riippuen vuokranantajan/omistajan toteuttamista energiatehokkuustoimenpiteistä ja niiden avulla saavutetusta energiatehokkuustasosta. Tällä lisärahoituksella pyritään lieventämään vuokranantajan/omistajan toteuttamista välttämättömistä energiaperusparannuksista johtuvan asumiskustannusten nousun vaikutusta ja varmistamaan, että pienituloisilla kotitalouksilla on varaa vuokraan huolimatta parannuksista, jotka muutoin saattaisivat lisätä niiden asumismenoja. (63) Irlannin kestävän energian viraston hallinnoima ”Warmer Homes Scheme” tarjoaa maksuttomia energiaperusparannuksia tukikelpoisille pienituloisille kotitalouksille. Ohjelma kattaa parannukset, joiden tavoitteena on vähentää energiakustannuksia ja parantaa asumismukavuutta, kuten ullakon ja seinien eristämisen, energiatehokkaan valaistuksen tai lämmitysjärjestelmän päivittämisen. Kelpoisuusvaatimuksiin kuuluvat muun muassa seuraavat: i) asunnon on oltava rakennettu ennen vuotta 2006 ja hakijan on asuttava siinä, ii) asunnon energiatehokkuusluokka on C, D, E, F tai G ja iii) hakija saa tiettyjä sosiaalietuuksia. (64) Toinen esimerkki asteittain alenevasta tuesta on aiemmin mainittu Ranskan tukiohjelma ”MaPrimeRénov’ Parcours accompagné”  (65). Ohjelmalla autetaan omistajia rahoittamaan energiatehokkuuden parannustöitä sekä energiakatselmuksia. Se käsittää erilaisia tulorajoihin perustuvia rahoitusluokkia ja tarjoaa asunnonomistajille mahdollisuuden yhdistää kannustimia ja paikallisia avustuksia, jolloin pienituloiset asunnonomistajat voivat saada tukea jopa 90 prosenttia hankkeen kokonaiskustannuksista. Avustuksen saamiseksi asunnonomistajien on luotava tili valtion hallinnoimaan verkkopalveluun, noudatettava hakuohjeita ja toimitettava tarvittavat tiedot (viimeisin veroilmoitus, voimassa oleva sähköpostiosoite jne.).

Näiden ”sisäänrakennettujen” parametrien lisäksi jäsenvaltioita kehotetaan ottamaan yhteyttä heikossa asemassa oleviin kotitalouksiin, jotka eivät välttämättä ole tietoisia saatavilla olevasta taloudellisesta tuesta tai eivät ehkä usko olevansa oikeutettuja tukeen.

4.2.2.   Häädön riski ja omistaja–vuokralainen-ongelman käsittely

Direktiivin 17 artiklan 17 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on ”puututtava heikossa asemassa olevien kotitalouksien häätöihin, jotka johtuvat niiden asuinrakennuksen tai asuinyksikön energiaperusparannuksista johtuvista suhteettomista vuokrankorotuksista”. Jäsenvaltioiden on vahvistettava kriteerit, joiden perusteella vuokrankorotus katsotaan ”suhteettomaksi” heikossa asemassa oleville kotitalouksille.

Vuokrankorotus voi olla suhteeton esimerkiksi verrattuna

—	rakennuksen omistajalle aiheutuneisiin kustannuksiin ja arvioituun takaisinmaksuaikaan, jonka kuluessa omistaja saa katettua nämä kustannukset korotetun vuokran perusteella, tai

—	energiatehokkuuden parantumiseen.

Direktiivin 17 artiklan 17 kohdassa todetaan lisäksi, että jäsenvaltioiden olisi toteutettava tällaisia toimia ”sanotun kuitenkaan rajoittamatta jäsenvaltioiden kansallisten talous- ja sosiaalipolitiikkojen ja omaisuuslainsäädännön soveltamista”. Tämä tarkoittaa sitä, että jäsenvaltio voi ensin arvioida, onko käytettävissä toimenpiteitä, jotka eivät edellyttäisi olennaisia muutoksia maan omaisuuslainsäädäntöön mutta jotka suojelisivat vuokralaisia. Esimerkiksi jäsenvaltioissa, joissa ei tällä hetkellä ole vuokrakattoa tai joissa vuokrankorotuksia ei säännellä, jäsenvaltiot voivat ottaa käyttöön vuokrasääntelyn tai antaa suoraa tukea vuokralaisille taikka toteuttaa nämä molemmat.

Samalla olisi otettava käyttöön rahoitusvälineitä, jotka hyödyttävät sekä vuokralaisia että omistajia (17 artiklan 19 alakohta). Rakennusten perusparannukset hyödyttävät heikossa asemassa olevia kotitalouksia, koska ne i) parantavat asuntojen sisäympäristön laatua ja ii) voivat pienentää kotitalouksien energialaskuja. Kuten näiden ohjeiden 2.1 kohdassa mainitaan, ristiriitaiset kannustimet (”ristiriitaisia” siksi, että omistaja/vuokranantaja maksaa parannuksen mutta vuokralainen hyötyy lämpimämmästä asunnosta ja pienentyneistä energiamenoista) voivat kuitenkin estää rakennuksen omistajaa toteuttamasta parannustöitä.

Seuraavat näkökohdat voivat auttaa poistamaan ristiriitaisista kannustimista johtuvat esteet, myös energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten osalta.

Yleisiä välineitä, joilla voidaan sovittaa yhteen tarve kannustaa omistajia perusparannuksiin ja tarve suojella vuokralaisia huomattavilta vuokrankorotuksilta, ovat vuokrasääntely ja omistajille tai vuokralaisille maksettavat tuet.

Vuokrasuhteen ja vuokrien sääntely on keskeinen politiikkaväline, jolla suojellaan vuokralaisia suhteettomilta tai liiallisilta vuokrankorotuksilta ja häädöiltä, jotka johtuvat rakennusten omistajille perusparannuksista aiheutuvista kustannuksista. Yleisellä tasolla sääntelyllä tulisi edistää vuokranantajien ja vuokralaisten välistä keskustelua vuokrankorotuksista, haitoista jne. Vuokrankorotusten olisi oltava oikeassa suhteessa perusparannuksen kustannuksiin, mikä tarkoittaa myös sitä, että i) vuokrankorotukset eivät saisi estää pitkälle meneviä perusparannuksia, ii) vuokralaisille olisi annettava riittävät takeet vuokrankorotusten ja häädön riskin lieventämiseksi asianmukaisten sosiaaliturvatoimenpiteiden muodossa ja iii) mahdollisesti suhteettomien korotusten osalta on oltava käytettävissä oikeussuojakeinoja.

Lisäksi kansallisista tai alueellisista vuokrasäännöksistä riippuen voidaan edellyttää, että jos rakennuksen omistaja korottaa vuokraa merkittävästi energiaperusparannuksen seurauksena, osa perusparannukseen saadusta tuesta on maksettava takaisin.

Nykyisiä käytäntöjä: omistajan ja vuokralaisen välinen vuoropuhelu ja vuokrankorotusten rajoittaminen Tanskassa huoneenvuokralain ja asuntolain (66) mukaan vuokrankorotuksesta on sovittava yhteisesti ja korotuksen on perustuttava energiatehokkuuden parannustöiden dokumentoituihin kustannuksiin. Korotuksen olisi tuotettava kohtuullinen tuotto aiheutuneisiin kustannuksiin nähden, ja sillä olisi voitava kattaa poistot sekä huolto-, hallinto- ja vakuutuskustannukset. Energiansäästöjä tuottavia toimenpiteitä toteuttaneet vuokranantajat voivat korottaa vuokraa kohtuullisten kokonaiskustannusten perusteella, mutta korotus ei saa ylittää vuokralaiselle koituvia säästöjä. Lisäksi vuokranantaja voi olla velvollinen tarjoamaan väliaikaisen asunnon vuokralaiselle, jolla on kuitenkin oikeus palata kotiinsa perusparannuksen jälkeen. Saksan siviililain (559 §) mukaan perusparannuskustannusten osuus, joka voidaan siirtää vuokraan, on enintään 8 prosenttia vuodessa, ja se saa olla enintään 3 euroa kuukaudessa neliömetriä kohti perusparannusta seuraavien kuuden vuoden aikana, edellyttäen että myös muut ehdot täyttyvät. (67) Lisäksi Saksassa on otettu käyttöön asuinalueiden suojelua koskeva laki (Milieuschutzgesetz), jolla pyritään estämään mahdollisimman pitkälle i) alueen väestörakenteen täydellinen muuttuminen odotettavissa olevien parannustoimenpiteiden seurauksena ja ii) vähemmän vaikutusvaltaisten väestöryhmien (eli pienituloisten ja heikosti koulutettujen) työntäminen pois alueelta, jolla on hiljattain tehty perusparannustoimia. Useat rakennusten omistajien toimet edellyttävät paikallisviranomaisten hyväksyntää, ja jos näillä toimilla muutetaan asunnon luonnetta (esimerkiksi yhdistämällä asuntoja), niitä ei yleensä hyväksytä. Vuokrakatoista on mahdollista sopia yhteisesti. (68) Ranskassa vuokrankorotusten on noudatettava vuokraindeksiä. Alueilla, joilla vuokra-asuntojen kysyntä on suuri, vuotuista vuokraa saa nostaa enintään 15 prosenttia (69) viimeisimmän vuokrasopimuksen jälkeen toteutettujen perusparannustöiden (myös muiden kuin energiaan liittyvien kunnostustöiden) todellisista kustannuksista, verot mukaan lukien (70). Alankomaissa vuokrakiinteistön energiatehokkuus vaikuttaa kiinteistön enimmäisvuokraan pisteytysjärjestelmän (woningwaarderingsstel  (71)) kautta. Parempi energiatehokkuus, joka määritetään energiatehokkuusluokan ja indeksien perusteella, kasvattaa pisteitä ja siten mahdollista vuokraa. Vuokrakiinteistön energiatehokkuus on vaikuttanut kiinteistön vuokrapisteisiin vuodesta 2021 alkaen. (72) Pisteytys vaihtelee sen mukaan, ovatko asuintilat erilliset vai yhteiskäytössä. Lisäksi parempi energiatehokkuusluokka kasvattaa pisteitä ja mahdollistaa korkeamman vuokran perimisen. Energiatehokkuutta lisäävät parannustyöt voivat siten johtaa korkeampiin vuokriin, mutta muutoksista on ilmoitettava vuokralaisille. Ruotsissa vuokralaisilla on käytettävissään useita takeita ja oikeussuojakeinoja, kuten oikeus vuokran alennukseen ja väliaikaiseen asuntoon sekä oikeudellinen sovittelu esimerkiksi vuokralaisliiton (Hyresgästföreningen) ja vuokralautakunnan (Hyresnämnden) kautta, jotka sovittelevat perusparannuksiin liittyviä riitoja vuokralaisten ja vuokranantajien välillä.

Sääntelyn lisäksi heikossa asemassa olevien vuokralaisten vuokrankorotuksia voidaan lieventää suoralla taloudellisella tuella, josta esitetään esimerkki seuraavassa laatikossa.

Nykyisiä käytäntöjä: taloudellinen tuki vuokrankorotuksen kattamiseen Saksassa on käytössä pienituloisille kotitalouksille tarkoitettu ”Wohngeld”-ohjelma (73), joka tarjoaa taloudellista tukea asumiskustannusten kattamiseen. Tuen määrä määräytyy osittain energia- ja hiilikustannusten mukaan, mutta viimeisimmällä, vuonna 2022 tehdyllä tarkistuksella tuen määrittämiseen sisällytettiin myös komponentti, jolla otetaan huomioon perusparannettujen rakennusten korkeammat vuokrat.

Tavallisten kansalaisten energiakustannuksia tuetaan lukuisilla ohjelmilla. Jäsenvaltiot voisivat ottaa vastaavia toimenpiteitä käyttöön myös perusparannusten jälkeen tehtävien vuokrankorotusten kompensoimiseksi.

Tehokas toimintamalli ristiriitaisia kannustimia koskevan ongelman lieventämiseksi on yhdistää erilaisia rahoitusvälineitä, joilla tuetaan sekä omistajia että vuokralaisia ja rajoitetaan samalla molempiin osapuoliin kohdistuvia kielteisiä vaikutuksia. Yksi keskeinen tekijä on esimerkiksi kytkeä energiaperusparannuksen investointikustannukset suoraan siihen, kuinka paljon yksittäisen rakennuksen kaikkien vuokralaisten vuokria saa yhteensä korottaa. Näin voidaan ottaa huomioon myös mahdolliset julkiset avustukset, jotka vähentävät omistajan yksityisiä investointikustannuksia, ja vähentää ne hankkeen investointikustannuksista.

Rakennusten omistajille olisi edelleen tarjottava kannustimia energiaperusparannuksiin, mutta ei heikossa asemassa olevien kotitalouksien kustannuksella. Vuokrien korotusten (eli ei varsinaisten vuokramäärien) rajoittaminen ja vuokralaisille maksettavat tuet voivat yhdessä varmistaa toimivan tasapainon kannustimien ja suojatoimien välillä. Taulukossa 1 kuvataan eri toimintavaihtoehtojen näkökohtia sen mukaan, onko jompikumpi tai molemmat näistä kahdesta välineestä käytössä.

Taulukko 1

Toimintavaihtoehdot ristiriitaisiin kannustimiin puuttumiseksi heikossa asemassa olevia vuokralaisia koskevista nykyisistä suojatoimista riippuen

		Vuokralaisten suojelu rajoittamalla vuokrien korotuksia
		Käytössä	Ei käytössä
Suora tuki vuokralaisille vuokranmaksuun	Käytössä	Käyttöön voitaisiin ottaa myös lisätuki, jolla katettaisiin vuokralaisen (mitattujen) rahamääräisten energiakustannussäästöjen ja perusparannuksesta johtuvan vuokrankorotuksen välinen mahdollinen erotus.	Jos heikossa asemassa oleville vuokralaisille annetaan pelkästään taloudellista tukea asuinrakennusten (erityisesti energiatehokkuudeltaan heikoimpien rakennusten) perusparannuksista johtuvien vuokrankorotusten seurauksena, jäsenvaltio voi joutua korottamaan näitä tukia merkittävästi energiaperusparannusten vuoksi. Tämä seikka on otettava huomioon, kun suunnitellaan vuokratuen edellyttämiä rahoitusmääriä heikossa asemassa olevien vuokralaisten suojelemiseksi. Vaihtoehtoinen tai täydentävä ratkaisu on rajoittaa vuokrankorotuksia.
	Ei käytössä	Jos heikossa asemassa oleville kotitalouksille ei anneta lisätukea, vuokrankorotusten rajoittamisen merkitys kasvaa. Tällaiset enimmäisrajat voivat kuitenkin rajoittaa rakennusten omistajien kannustimia, jos ne eivät anna omistajille mahdollisuutta kattaa riittävällä tavalla niille aiheutuneita kustannuksia. Rajoituksia voitaisiin täydentää ottamalla käyttöön erityisiä tukivälineitä, jotka on suunnattu vuokrakiinteistöjen omistajille niiden toteuttamia töitä varten. Vaihtoehtoinen tai täydentävä ratkaisu on tarjota vuokralaisille taloudellista tukea (ks. yllä oleva solu).	Jos kumpikaan näistä välineistä ei ole käytössä, vuokralaiset voivat joutua alttiiksi suurille vuokrankorotuksille. Yhdenmukaistetun poliittisen kehyksen käyttöönottoa olisi harkittava. Tällainen kehys voisi perustua sekä vuokrankorotusten sääntelyyn että taloudellisen tuen tarjoamiseen vuokralaisille kustannuserojen kattamiseksi.

5.   KESKITETYT ASIOINTIPISTEET (18 ARTIKLA JA 19 ARTIKLAN 3 KOHTA)

5.1.   Johdanto: soveltamisala ja oikeudellinen ja poliittinen tausta

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että komissio antaa ohjeita keskitettyjen asiointipisteiden kehittämisestä rakennusten energiatehokkuuden parantamiseksi. Näillä ohjeilla vastataan tähän vaatimukseen ja pyritään tukemaan jäsenvaltioita sen varmistamisessa, että niiden alueella on saatavilla teknisen avun välineitä (kuten keskitettyjä asiointipisteitä) uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan mukaisesti. Ohjeissa selvennetään myös muita keskitettyihin asiointipisteisiin liittyviä näkökohtia, kuten rakennusten omistajien kutsumista keskitettyyn asiointipisteeseen uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 19 artiklan 13 kohdan mukaisesti.

Näitä ohjeita tulisi lukea yhdessä seuraavien kahden asiakirjan kanssa:

—	komission suositus (EU) 2024/2481 (74) uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 21, 22 ja 24 artiklaa koskevista suuntaviivoista (tiedottaminen ja tietoisuuden lisääminen);

—	tulevat yhteiset suuntaviivat, joilla vastataan uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklan 6 kohdan ja uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan 1 kohdan vaatimukseen.

5.2.   Merkitykselliset määritelmät ja käsitteet

Keskitetyn asiointipisteen käsitettä ei ole määritelty oikeudellisesti uudelleenlaaditussa energiatehokkuusdirektiivissä ja EPBD-direktiivissä. Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan 2 ja 3 kohdassa täsmennetään kuitenkin palvelut, joita jäsenvaltioiden on tarjottava 18 artiklan 1 kohdan mukaisesti perustettujen teknisen avun välineiden, kuten keskitettyjen asiointipisteiden, kautta. Palveluihin kuuluvat muun muassa i) yksinkertaistetun teknisen ja taloudellisen tiedon tarjoaminen, ii) riippumattoman neuvonnan antaminen, iii) kokonaisvaltainen tuki, jossa kiinnitetään erityistä huomiota energiaköyhyydestä kärsiviin kotitalouksiin ja energiatehokkuudeltaan heikoimpiin rakennuksiin, ja iv) tuen tarjoaminen jälkiasennushankkeen eri vaiheissa.

Lisäksi uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 21, 22 ja 24 artiklaa koskevista suuntaviivoista annetussa komission suosituksessa (EU) 2024/2481 (liitteessä oleva 3.2.2 kohta) todetaan, että keskitetyllä asiointipisteellä tarkoitetaan ”virtuaalista tai fyysistä paikkaa, joka palvelee sidosryhmiä kaikissa energiatehokkuuteen liittyvissä kysymyksissä ja siihen liittyvien korjaushankkeiden toteutusvaiheissa aina aihetta koskevasta neuvonnasta kaikkiin tietoihin ja palveluihin, joita tarvitaan kunnianhimoisen ja kokonaisvaltaisen energiatehokkuus- tai korjaushankkeen toteuttamiseksi”. Keskitetyt asiointipisteet tarjoavat tyypillisesti energiatehokkuutta koskevaa teknistä, hallinnollista ja taloudellista neuvontaa ja apua, erityisesti rakennusten perusparannuksia varten.

Jäljempänä 5.3 kohdassa on esimerkkejä keskitettyjen asiointipisteiden palveluista.

Keskitetyn asiointipisteen ajatuksena on sujuvoittaa rakennusten omistajien käytännön perusparannuspolkua esimerkiksi vähentämällä ja yksinkertaistamalla prosessin edellyttämiä yhteydenottoja ja menettelyjä. Keskitettyjen asiointipisteiden perustamisen tavoitteet voivat vaihdella, ja ne voivat käsittää kaikki tai osan seuraavissa viidessä luetelmakohdassa esitetyistä tavoitteista:

—

Ensimmäinen mahdollinen tavoite on levittää tietoa ja antaa käytännön neuvoja rakennusten perusparannuksista pyrkien erityisesti varmistamaan sekä i) yhdenmukainen viestintä ja tiedottaminen perusparannuksiin osallistuvien toimijoiden välillä että ii) viestinnästä ja tiedottamisesta vastaavien toimijoiden uskottavuus. Pyrkimyksenä on esittää rakennusten parantamisen ja kunnostamisen edellyttämät toimet yksinkertaisella, käytännönläheisellä ja selkeästi ymmärrettävällä tavalla.

—	Toinen mahdollinen tavoite on järkeistää rahoituksen saatavuutta yksinkertaistamalla tavoitteita ja tukikelpoisuusehtoja sekä optimoimalla hallinnointikustannukset (esimerkiksi perustamalla yksi rahoitusportaali).

—

Kolmas mahdollinen tavoite on selkeyttää vastuita ja varmistaa luottamus, mikä on välttämätön edellytys kunnianhimoisemmille kunnostustoimille. Vastuiden selkeyttäminen ja luottamuksen varmistaminen auttavat myös luomaan uusia markkinoita, joiden tarjonnasta voisi myöhemmin vastata yksityinen sektori mutta joita ei saada aikaan yksityisin aloittein – tai ei ainakaan halutulla vauhdilla.

—	Neljäs mahdollinen tavoite on yhdistää taitoja kokoamalla yhteen erityisosaamista ja tukemalla uusien taitojen kehittämistä.

—	Viides mahdollinen tavoite on koota yhteen pienimuotoisia investointeja kriittisen massan saavuttamiseksi. Tällainen kriittinen massa voisi toimia perusteena kehittää erityisiä rahoitusratkaisuja, kuten rahoitusvälineitä ja erityisiä kumppanuuksia rahoituslaitosten kanssa. (75)

5.3.   Keskitettyjen asiointipisteiden saatavuus jäsenvaltioiden alueilla

Pelkällä rahoituksella ei pysytä vastaamaan perusparannusten tarpeisiin. Taloudellisen tuen ohella on myös välttämätöntä luoda asianmukainen mahdollistava kehys ja poistaa perusparannusten muut kuin taloudelliset esteet. Yksi keino on ottaa käyttöön helposti saatavilla olevia ja avoimia neuvonta- ja tukivälineitä, kuten integroituja energiaperusparannuspalveluja tarjoavia keskitettyjä asiointipisteitä.

Jotta keskitetyt asiointipisteet olisivat tehokkaita, niiden tulisi tarjota teknistä apua ja olla helposti kaikkien rakennusten perusparannuksiin osallistuvien saatavilla, mukaan lukien asunnonomistajat, hallinnolliset toimijat, rahoittajat sekä yritykset, kuten pk-yritykset ja mikroyritykset.

Tässä jaksossa selvennetään, miten velvoite varmistaa helppo ja sujuva pääsy keskitettyihin palvelupisteisiin kaikille sidosryhmille voidaan täyttää tehokkaasti maantieteellisen kattavuuden ja palvelujen muodon osalta (verkossa toimivat / fyysiset asiointipisteet).

5.3.1.   Maantieteellinen kattavuus

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jotta jäsenvaltioiden alueella olisi saatavilla teknisen avun välineitä, niiden on perustettava vähintään yksi keskitetty asiointipiste

a)	80 000:ta asukasta kohti;

b)	aluetta kohti;

c)	alueille, joilla rakennuskannan keski-ikä on kansallista keskiarvoa korkeampi;

d)	alueille, joilla jäsenvaltiot aikovat toteuttaa yhdennettyjä kaupunginosien korjausohjelmia; tai

e)	paikkaan, johon voidaan päästä alle 90 minuutin keskimääräisessä matka-ajassa paikkakunnalla käytettävissä olevilla kulkuvälineillä.”

Edellä lainatun säännöksen keskeinen vaatimus on, että jäsenvaltiot perustavat ja ottavat käyttöön EPBD-direktiivin kansalliselle täytäntöönpanolle asetettuun määräaikaan (eli 29 päivään toukokuuta 2026) mennessä alueelleen keskitettyjä asiointipisteitä yhden tai useamman 18 artiklan 1 kohdan a–e alakohdassa vahvistetun viiden kriteerin mukaisesti. Vaikka vähimmäisvaatimuksena on vain yhden kriteerin täyttyminen, jäsenvaltioilla on velvoite varmistaa, että teknisen avun välineitä on saatavilla niiden koko alueella. Siksi jäsenvaltioita kehotetaan luomaan niiden koko alueen kattavan keskitettyjen asiointipisteiden ekosysteemin näiden asiointipisteiden potentiaalin hyödyntämiseksi, tarvittaessa myös menemällä 18 artiklan 1 kohdan säännöksiä pidemmälle. Energiaperusparannuksiin erikoistuneiden keskitettyjen asiointipisteiden perustamisessa voitaisiin hyödyntää myös jo olemassa olevia paikallisten energiavirastojen verkostoja, joilla on asiaankuuluvaa asiantuntemusta.

Jäsenvaltiot voivat käyttää keskitetyistä asiointipisteistä eri nimityksiä, kunhan nämä välineet täyttävät EPBD-direktiivin vaatimukset.

Kun jäsenvaltiot panevat 18 artiklan 1 kohdan säännökset täytäntöön, niiden on varmistettava, että säännösten tavoite saavutetaan eli että teknisen avun välineitä on saatavilla jäsenvaltion koko alueella. Tämän vaatimuksen tehokkaan täytäntöönpanon varmistamiseksi jäsenvaltiot voisivat noudattaa vaiheittaista toimintamallia, jossa yhdistetään edellä esitetyt kriteerit esimerkiksi seuraavasti:

—	Vaihe 1: Perustetaan aluetta (76) kohti vähintään yksi keskitetty asiointipiste, joka tarjoaa 18 artiklan 2 ja 3 kohdassa lueteltuja palveluja (kriteeri b).

—

Vaihe 2: Perustetaan lisää keskitettyjä asiointipisteitä alueille, joilla vaiheessa 1 perustettuun keskitettyyn asiointipisteeseen ei ole mahdollista päästä alle 90 minuutin keskimääräisessä matka-ajassa alueen kaikista osista (kriteeri e). Tällä vaiheella varmistetaan palvelujen tehokas saatavuus ja saavutettavuus koko alueella.

—

Vaihe 3: Suuren väestötiheyden alueet, kuten suurkaupunkialueet: arvioidaan tarvetta varmistaa vähintään yhden keskitetyn asiointipisteen saatavuus 80 000:ta asukasta kohti (kriteeri a). Tällä vaiheella varmistetaan pääsy keskitettyyn asiointipisteeseen kohtuullisessa ajassa mahdollisimman monelle käyttäjälle.

—	Vaihe 4 (tarvittaessa): Perustetaan lisää keskitettyjä asiointipisteitä alueille (77), joilla valtionhallinto tai kunta aikoo toteuttaa yhdennettyjä kaupunginosien korjausohjelmia (kriteeri d) tai joilla rakennuskannan keski-ikä on kansallista keskiarvoa korkeampi (kriteeri c).

Kriteeri, joka koskee asiointipisteen saavutettavuutta kohtuullisessa ajassa (90 minuutin keskimääräisessä matka-ajassa), tarkoittaa vähimmäistason paikallinen läsnäolo on varmistettava perustamalla fyysisiä toimistoja, jos se on kohtuudella mahdollista (78). Energiatehokkuutta käsittelevä kansalaispaneeli (79) on lisäksi suosittanut, että perustetaan kuntatasolle fyysisten keskitettyjen asiointipisteiden verkosto, jonka kautta riippumattomat asiantuntijat tarjoavat seurantatukea.

Kriteerin d noudattamiseksi jäsenvaltioiden on varmistettava, että niillä on kattava ja ajantasainen käsitys yhdennettyjä kaupunginosien korjausohjelmia koskevista aloitteista. Yhdennetyissä kaupunginosien korjausohjelmissa käsitellään samalla alueella, kuten samassa korttelissa, sijaitsevien rakennusten perusparannuksia. Toimien kohdistaminen suureen määrään rakennuksia voi parantaa perusparannusten kustannustehokkuutta ja tarjota monenlaisia ratkaisuja laajemmassa mittakaavassa. Ohjelmissa voidaan käsitellä myös muita kaupunkisuunnitteluun liittyviä näkökohtia, kuten energiaa, liikkumista, vihreää infrastruktuuria, jätehuoltoa ja vedenkäsittelyä. Lisäksi niissä voidaan ottaa huomioon paikalliset ja alueelliset resurssit, kierto ja riittävyys.

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan 1 kohdan mukaan ”jäsenvaltiot voivat nimetä direktiivin (EU) 2023/1791 22 artiklan 3 kohdan mukaisesti perustetut keskitetyt asiointipisteet tämän artiklan soveltamiseksi tarkoitetuiksi keskitetyiksi asiointipisteiksi”. Toisin sanoen jäsenvaltiot voivat panna tämän EPBD-direktiivin vaatimuksen täytäntöön käyttämällä keskitettyjä asiointipisteitä, jotka on perustettu energiatehokkuusdirektiivissä asetetun vaatimuksen noudattamiseksi. Jos jäsenvaltiot päättävät tehdä näin, niiden on kuitenkin noudatettava uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan 1 kohdan velvoitetta varmistaa saatavuus koko niiden alueella sekä varmistettava, että nämä keskitetyt asiointipisteet tarjoavat 18 artiklan 2 ja 3 kohdassa kuvattuja palveluja.

5.3.2.   Verkkopohjaisten ja fyysisten toimintamallien yhdistäminen

Kuten edellisessä kohdassa mainittiin, 18 artiklan 1 kohdassa asetettu velvoite varmistaa saatavuus jäsenvaltion koko alueella on ymmärrettävä siten, että paikallinen läsnäolo on varmistettava perustamalla fyysisiä toimistoja.

Tämä johtuu siitä, että täysin verkkopohjainen toimintamalli ei ole riittävä, kun otetaan huomioon tarvittavien parannustöiden luonne (eli yhdennetyt perusparannukset, joilla edistetään EU:n ilmasto-, kilpailukyky- ja energiaturvallisuustavoitteita). Ensinnäkin kansalaisten digilukutaito vaihtelee, ja parhaillakaan verkkotyökaluilla ei tavoiteta merkittävää osaa väestöstä (usein vanhimpia ja haavoittuvimpia väestöryhmiä). Perustavanlaatuisempi syy on kuitenkin se, että kotitaloudet eivät todennäköisesti ryhdy merkittäviin ja kalliisiin parannustöihin ilman useita henkilökohtaisia tapaamisia töiden suunnittelijoiden kanssa eli ilman, että ne saavat yksityiskohtaisia ohjeita ja neuvoja siitä, mitä hankkeen aikana on tehtävä.

Tässä yhteydessä on syytä huomioida Euroopan komission helmikuun ja huhtikuun 2024 välisenä aikana järjestämässä energiatehokkuutta käsittelevässä kansalaispaneelissa esitetyt näkemykset. Paneeli koostui 150:stä satunnaisesti valitusta kansalaisesta kaikista EU:n jäsenvaltioista. Se antoi tapahtuman lopuksi 13 suositusta. Suosituksen 1 mukaan on keskeistä varmistaa keskitettyjen asiointipisteiden saatavuus koko jäsenvaltion alueella. Paneelin jäsenet korostivat, että on tärkeää varmistaa, että kaikilla kansalaisilla on pääsy näihin asiointipisteisiin (myös pienten kaupunkien, maaseutualueiden ja syrjäisten alueiden asukkailla sekä liikuntarajoitteisilla asukkailla). Paneelin suosituksessa korostetaan asukkaita lähimpänä olevan kuntatason merkitystä. Paneeli suositti jäsenvaltioille seuraavaa: ”Perustetaan kuntatasolle fyysisiä keskitettyjä asiointipisteitä (kaupunkitalot, kirjastot), joissa riippumattomat asiantuntijat tarjoavat seurantatukea. Asiointipisteiden verkosto ulottuisi yhtä lailla sekä maaseutu- että kaupunkialueille ja olisi kaikkien yhteiskuntaryhmien käytettävissä. Keskitetyssä palvelupisteessä tarjottaisiin neuvontaa lainsäädännöllisissä, taloudellisissa ja teknisissä kysymyksissä ja tietoa paikallisista palveluntarjoajista. Paikalliset toimijat jakaisivat tietoa palvelun olemassaolosta.”  (80)

Kaikkien kyseisen maan alueella sijaitsevien keskitettyjen asiointipisteiden ei tarvitse tarjota kaikkia uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 18 artiklan 2 ja 3 kohdassa kuvattuja palveluja, mutta kaikki luetellut palvelut on tarjottava jäsenvaltion valitsemien kriteerien mukaisesti. Näitä palveluja voidaan tarjota myös täydentävästi muiden keskitettyjen asiointipisteiden ja/tai muiden teknisen avun välineiden kautta.

Jäsenvaltioita kehotetaan tutustumaan uudelleenlaaditun energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklan 6 kohtaa koskeviin suuntaviivoihin, joissa esitetään esimerkkejä ja malleja erityyppisistä keskitetyistä asiointipisteistä.

Lisäksi jäsenvaltiot voisivat perustaa verkossa toimivia keskitettyjä asiointipisteitä, jotta varmistetaan mahdollisimman laaja tavoittavuus kohtuullisin kustannuksin. Verkossa toimivat keskitetyt asiointipisteet voivat auttaa lisäämään rakennusten omistajien tietoisuutta energiankäytöstään sekä energiankäytön hallinnan tärkeydestä ja hallintakeinoista. Neuvonnan vaikutusta voidaan lisätä, jos sen ohella tarjotaan tietoa saatavilla olevasta taloudellisesta tuesta. Verkkotyökaluja voidaan käyttää myös sellaisten omistajien tunnistamiseen ja esivalintaan, jotka voisivat hyötyä eniten tällaisista kohdennetuista palveluista. Vaikka verkkopohjaiset ratkaisut ovat kustannuksiltaan kohtuullisia, ne todennäköisesti tavoittavat suuren yleisön ja saattavat saada aikaan välittömiä toimia, minkä lisäksi ne voivat innostaa useampia ihmisiä harkitsemaan perusparannuksia.

Energiatehokkuutta käsittelevän kansalaispaneelin suosituksessa 1 korostettiin myös kuluttajille annettavan tiedon saatavuuden merkitystä, jotta kotitaloudet ja organisaatiot voisivat parantaa energiatehokkuuttaan. Paneeli suositti seuraavaa: ”Perustetaan verkkoportaali, jossa olevan arviointitoiminnon avulla kuluttajat voivat arvioida liikkumis- ja remontointitarpeitaan ja saavat vinkkejä kohtuuhintaiseen energiatehostamiseen. Toiminto laatisi kuluttajalle valmiin paketin, joka sisältää tarvittavat toimenpiteet ja yhteystiedot.”  (81) Tämä suositus vahvistaa verkkotyökalun tärkeyttä prosessin ensimmäisenä askeleena. Verkkopalveluja on kuitenkin välttämätöntä täydentää fyysisisillä palveluilla, joita tarjotaan vähintään alueellisissa/paikallisissa toimistoissa mutta mielellään myös paikan päällä perusparannettavassa kohteessa, kuten monet alueet ja kunnat jo tekevät.

5.4.   Kutsuminen keskitettyyn asiointipisteeseen

Keskitettyjen asiointipisteiden verkoston perustaminen on välttämätöntä, mutta se ei yksin riitä varmistamaan, että palveluja käytetään ja että ne edistävät rakennusten energiatehokkuuden parantamiseksi tarvittavia perusparannustoimia. Siksi tässä kohdassa tarkastellaan tekijöitä ja keinoja, joilla ihmisiä voidaan kannustaa ottamaan yhteyttä keskitettyihin asiointipisteisiin joko omasta aloitteestaan tai pakollisten vaatimusten velvoittamana.

Tiedottaminen ja markkinointi voivat riittää käynnistämään yksinkertaisia kunnostustoimia, mutta ne eivät riitä käynnistämään pitkälle meneviä perusparannuksia, jotka ovat luonteeltaan monimutkaisempia ja kalliimpia ja jotka toteutetaan yleensä tiettyinä ajankohtina.

Kotitalouksiin olisi tärkeää ottaa yhteyttä esimerkiksi silloin, kun ne ovat ostamassa asuntoa, koska ne saattavat olla valmiita tekemään merkittäviä parannustöitä ennen muuttoa. Kotitalouksia voidaan kannustaa toteuttamaan parannustöitä myös silloin, kun perhe kasvaa tai kun lapset muuttavat pois kotoa. Energiankäytön tehostaminen ja energialaskujen pienentäminen eivät välttämättä ole keskeisiä käynnistäviä tekijöitä näissä tapauksissa, mutta ne voivat olla täydentäviä tavoitteita prosessissa, johon ryhdytään muiden ongelmien korjaamiseksi. Tyypillinen esimerkki energiaperusparannuksen käynnistävästä tapahtumasta on kattilan tai muun energialaitteen vika tai rikkoutuminen. Kattilan rikkoutuessa kotitalous kuitenkin keskittyy todennäköisemmin kattilan korjaamisen kiireellisyyteen eikä kattavan energiaperusparannuksen suunnitteluun.

Toinen esimerkki käynnistävästä tapahtumasta on velvoite toteuttaa perusparannus, joka johtuu muiden kuin asuinrakennusten energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten täytäntöönpanosta. Näistä vaatimuksista säädetään uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 9 artiklan 1 kohdassa ja mahdollisesti 2 kohdassa jäsenvaltion toimenpiteistä riippuen. Määritettyään rakennuksen omistajat, joiden on noudatettava kansallisia energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia, viranomaiset voivat varmistaa, että heidät kutsutaan keskitettyyn asiointipisteeseen saamaan neuvontaa perusparannuksista.

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 19 artiklan 13 kohdan mukaan rakennusten omistajat, joiden rakennukselle on myönnetty tason C alapuolella oleva energiatehokkuustodistus, on kutsuttava keskitettyyn asiointipisteeseen perusparannusneuvontaa varten sen mukaan, kumpi seuraavista ajankohdista on aikaisempi:

—	välittömästi rakennuksen energiatehokkuustodistuksen voimassaolon päättymisen jälkeen; tai

—	viiden vuoden kuluttua energiatehokkuustodistuksen antamisesta.

Tämän säännöksen tehokkaan täytäntöönpanon varmistamiseksi jäsenvaltioita ja asianomaisia viranomaisia kehotetaan suunnittelemaan hyvissä ajoin etukäteen i) järjestelyt, joilla vastataan säännöksen aiheuttamaan teknisen avun lisäkysyntään keskitetyissä asiointipisteissä, ja ii) näiden järjestelyjen edellyttämät määrärahat.

Tämä voidaan toteuttaa seuraavasti:

1)

arvioidaan ja määritetään tähän luokkaan ja/tai energiatehokkuutta koskevien kansallisten vähimmäisvaatimusten piiriin kuuluvien rakennusten lukumäärä energiatehokkuutta koskevan kansallisen tietokannan tai muun asiaankuuluvan lähteen (esim. vuokranantajarekisteri tai rahoitusjärjestelmän hakulomakkeet) perusteella;

2)

suunnitellaan tämän perusteella keskitetyn asiointipisteen resurssit kutsujen hoitamiseksi, jotta voidaan varmistaa, että säännös johtaa merkityksellisiin tuloksiin (esimerkiksi siihen, että vähintään tietty prosenttiosuus paikalle kutsutuista omistajista ryhtyy energiaperusparannuksiin ja niihin liittyviin kunnostustöihin) tai etteivät rakennusten omistajat turhaudu, jos tapaaminen asiantuntijan kanssa viivästyy liikaa.

Lisäksi jäsenvaltioiden olisi:

1)	määritettävä parhaat keinot tunnistaa asianomaiset omistajat, esimerkiksi vuokranantajarekisterin, paikallisten asunnonomistajien yhdistysten, yritysrekisterien ja muiden lähteiden avulla;

2)	varmistettava, että kaikki asianomaiset omistajat saavat kutsun. Jäsenvaltiot voivat pyrkiä tavoittamaan omistajat käyttämällä kirjeitä, sähköpostiviestejä, puheluita ja tiedotustilaisuuksia.

Lisäys I

Muut asiaankuuluvat komission asiakirjat direktiivin EU/2024/1275 17 artiklan saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä

Muissa komission asiakirjoissa vahvistetut ohjeet ja nykyiset käytännöt
17 artiklan kohta	Täsmällinen säännös	Liite komission suositukseen C/2023/1553, annettu 12 päivänä joulukuuta 2023, energiatehokkuudesta annetun direktiivin (EU) 2023/1791 (uudelleenlaadittu energiatehokkuusdirektiivi) kansallisia energiatehokkuusrahastoja, rahoitusta ja teknistä tukea koskevan 30 artiklan saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä (82)	Komission suositus 2023/2407, annettu 20 päivänä lokakuuta 2023, energiaköyhyydestä (mukaan lukien SWD(2023) 647 final) (83)	Ohjeita jäsenvaltioille ja markkinatoimijoille yksityisten energiatehokkuusinvestointien saamisesta liikkeelle (energiatehokkuusdirektiivin 30 artiklan 10 kohta) [tulossa]	Euroopan komissio, ”Support for the implementation of the Social Climate Fund. Note on good practices for cost-effective measures and investments” (kesäkuu 2024) (84)	Energy Efficiency Financial Institutions Group, ”The evolution of financing practices for energy efficiency in buildings, SMEs and in industry” (EEFIG, 2022) (85)	Muut asiakirjat ja raportit
1	”asianmukaista rahoitusta, tukitoimenpiteitä ja muita välineitä, joilla voidaan puuttua markkinaesteisiin”						Energiaperusparannusten esteitä kuvataan uudelleenlaadittua EPBD-direktiiviä koskevaan ehdotukseen liittyvän vaikutustenarvioinnin (SWD(2021) 453 final) 2.2 kohdassa. Linkki: https://op.europa.eu/fi/publication-detail/-/publication/daf643a4-5da2-11ec-9c6c-01aa75ed71a1.
1	”voidakseen tehdä tarvittavat investoinnit, jotka on yksilöity niiden kansallisen rakennusten perusparannussuunnitelmassa, muuttaakseen rakennuskantansa päästöttömiksi rakennuksiksi vuoteen 2050 mennessä”						Tarvittavat investoinnit on esitetty kansallisten rakennusten perusparannussuunnitelmien mallissa.
2	”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että julkisen rahoituksen hakeminen ja sitä koskevat menettelyt ovat yksinkertaisia ja virtaviivaistettuja erityisesti kotitalouksien rahoituksen saannin helpottamiseksi.”		Luottamuksen, sitoutumisen ja viestinnän merkitystä energiaköyhyyden vaarassa olevien kotitalouksien näkökulmasta kuvataan valmisteluasiakirjan VIII luvussa.		Esimerkkejä tuesta ja välittäjien käytöstä heikossa asemassa olevien kotitalouksien rahoituksen saannin helpottamiseksi esitetään 3.5.4 kohdassa.		Ohjeet energiatehokkuusdirektiivin 24 artiklasta ja keskitettyjen asiointipisteiden perustamisesta energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklan 6 kohdan ja direktiivin (EU) 2024/1275 18 artiklan 1 kohdan mukaisesti (julkaistaan myöhemmin)
3	”arvioitava perusparannusten alkukustannuksiin liittyviä esteitä ja tarvittaessa puututtava niihin”					Taloudellisia ja muita kuin taloudellisia esteitä sekä perusparannusten kannustimia käsitellään 2.4 kohdassa. Ks. myös 2.3 kohdassa kuvatut välineet.
4	”harkittava, käyttävätkö ne tuloperusteisia parametrejä”
4	”Jäsenvaltiot voivat käyttää kansallisia energiatehokkuusrahastoja, jos tällaisia rahastoja perustetaan direktiivin (EU) 2023/1791 30 artiklan mukaisesti, erityisten energiatehokkuuskorjauksiin tarkoitettujen järjestelmien ja ohjelmien rahoittamiseksi.”	Aihetta käsitellään yksityiskohtaisesti 3 jaksossa.
5	”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat sääntelytoimenpiteet rakennusten perusparannusten muiden kuin taloudellisten esteiden poistamiseksi.”					Taloudellisia ja muita kuin taloudellisia esteitä sekä perusparannusten kannustimia käsitellään 2.4 kohdassa.	Esteitä kuvataan kattavasti uudelleenlaadittua EPBD-direktiiviä koskevaan ehdotukseen liittyvän vaikutustenarvioinnin (SWD(2021) 453 final) 2.2 kohdassa. Linkki: https://op.europa.eu/fi/publication-detail/-/publication/daf643a4-5da2-11ec-9c6c-01aa75ed71a1 Muita kuin taloudellisia esteitä, kuten hankaluustekijöitä, koettuja riskejä jne., kuvataan tarkemmin Euroopan ympäristökeskuksen (EEA) raportissa ”Accelerating the energy efficiency renovation of residential buildings”. Linkki: https://www.eea.europa.eu/publications/accelerating-the-energy-efficiency.
5	”Kun kyse on rakennuksista, joissa on useampi kuin yksi rakennuksen osa, tällaisiin toimenpiteisiin voi kuulua yksimielisyysvaatimusten poistaminen yhteisomistusrakenteissa tai se, että yhteisomistusrakenteet voivat saada suoraan taloudellista tukea.”		Ristiriitaisia kannustimia käsitellään valmisteluasiakirjan VII luvun 2 osassa olevan c kohdan i alakohdassa.			Joitakin asiaankuuluvia välineitä ja saatuja kokemuksia käsitellään 2.3.3 kohdassa (s. 67).	Euroopan komission yhteinen tutkimuskeskus (2017), ”Overcoming the split-incentive barrier in the building sector. Unlocking the energy efficiency potential in the rental & multifamily sectors”. Linkki: https://op.europa.eu/fi/publication-detail/-/publication/ae5716d7-fb39-11e7-b8f5-01aa75ed71a1.
6	”hyödynnettävä mahdollisimman kustannustehokkaasti kansallista rahoitusta ja unionin tasolla saatavaa rahoitusta – – ja muita julkisia rahoituslähteitä”		EU:n rahoitusvaihtoehtoja energiaköyhyyden torjumiseksi kuvataan valmisteluasiakirjan luvussa X, jossa annetaan myös useita esimerkkejä.		Suosituksia energiaperusparannusten kustannustehokkaasta tukemisesta ja heikossa asemassa olevien kotitalouksien suojelusta annetaan 3.1.5 kohdassa. Ks. myös 3.1.1–3.1.4 kohdassa annetut esimerkit.		EU:n tason rahoitusta käsitellään myös koheesiorahastoa, Euroopan aluekehitysrahastoa (EAKR), InvestEU:ta ja muita välineitä koskevissa erityiskertomuksissa. Ks. esim. verkkosivusto osoitteessa: https://managenergy.ec.europa.eu/publications/2021-2027-cohesion-policy-support-energy-efficiency-and-building-renovation_en.
6	”Kyseisiä rahoituslähteitä on käytettävä johdonmukaisella tavalla päästöttömän rakennuskannan saavuttamiseksi vuoteen 2050 mennessä.”						Tarvittavat investoinnit on esitetty kansallisten rakennusten perusparannussuunnitelmien mallissa.
7	”jäsenvaltioiden on edistettävä mahdollistavan rahoituksen ja rahoitusvälineiden tehokasta kehittämistä ja käyttöä, kuten rakennusten perusparannukseen tarkoitettuja energiatehokkuusluottoja ja asuntolainoja, energiatehokkuussopimuksia, pay-as-you-save-rahoitusjärjestelmiä, verokannustimia, esimerkiksi parannustöiden- ja materiaalien alennettua verotasoa, verotuksen tai laskun yhteydessä takaisin maksettavaa rahoitusta, takuurahastoja, pitkälle meneviin perusparannuksiin tarkoitettuja rahastoja, sellaisiin perusparannuksiin tarkoitettuja rahastoja, joiden tavoitteena oleviin energiansäästöihin sovelletaan merkittävää vähimmäiskynnystä, sekä asuntolainasalkkua koskevia vaatimuksia”	Ohjeita mahdollisista toimenpiteistä, joilla edistetään mahdollistavia rahoitusvälineitä, esitetään 2.2.2 kohdassa. Verotuksen tai laskun yhteydessä takaisin maksettavaa rahoitusta käsitellään 2.3 kohdassa.	Heikossa asemassa olevien kotitalouksien energiatehokkuussopimusten merkitystä käsitellään valmisteluasiakirjan VII luvun 2 osassa olevan c kohdan ii alakohdassa. Esimerkkejä erilaisista rahoitus- ja politiikkavälineistä, mukaan lukien innovatiiviset välineet, on koottu valmisteluasiakirjan X lukuun.	Aihe kuuluu ohjeiden aihealueeseen.		Yhteenveto rahoitusvälineistä esitetään 2.3.1 kohdassa. Ks. myös liitteessä D annetut lisäesimerkit. Liikerakennuksia koskevia suosituksia annettaan 2.3.2 kohdassa ja asuinrakennuksia koskevia suosituksia annetaan 2.3.3 kohdassa.	Euroopan komission yhteinen tutkimuskeskus (2019), ”Accelerating energy renovation investments in buildings”. Raportissa käsitellään useita rahoitusjärjestelmiä. Linkki: https://publications.jrc.ec.europa.eu/repository/handle/JRC117816. Lisätietoa ja analyyseja energiatehokkuussopimuksista ja niiden käytöstä rakennusten perusparannusten yhteydessä esitetään seuraavassa raportissa: Moles-Grueso, S., Bertoldi, P. ja Boza-Kiss, B., ”Energy Performance Contracting in the EU – 2020-2021”. Linkki: https://publications.jrc.ec.europa.eu/repository/handle/JRC133984.
7	”Niiden on ohjattava investointeja energiatehokkaaseen julkiseen rakennuskantaan noudattaen Eurostatin ohjeita energiatehokkuussopimusten kirjaamisesta julkisyhteisöjen tilinpitoon.”						Energiatehokkuusdirektiivin 29 artiklaa koskevien komission ohjeiden liitteessä olevassa 4.3.2 kohdassa selvennetään, miten Euroopan kansantalouden tilinpito- ja aluetilinpitojärjestelmän sääntöjä olisi sovellettava energiatehokkuussopimuksiin. Linkki: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=OJ:L_202402476.
7	”Jäsenvaltiot voivat myös edistää ja yksinkertaistaa julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksien käyttöä.”	Ks. 2.4.1 kohta.				Viittaus Euroopan energiatehokkuusrahastoon julkiseen rakennuskantaan keskittyvänä julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuutena (2.3.4 kohta).
8	”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että tiedot saatavilla olevasta rahoituksesta ja rahoitusvälineistä asetetaan yleisön saataville helposti saatavassa ja avoimessa muodossa, myös digitaalisin keinoin.”	Kuvattu 2.2.1 ja 2.2.2 kohdassa, jossa käsitellään yleistä energiatehokkuutta edistävää rahoitusta.	Luottamuksen, sitoutumisen ja viestinnän merkitystä energiaköyhyyden vaarassa olevien kotitalouksien näkökulmasta kuvataan valmisteluasiakirjan VIII luvussa.		Aihetta käsitellään 3.4 ja 4.1 kohdassa, jossa annetaan myös esimerkkejä hyvistä käytännöistä.
9	”Mahdollistava rahoitus ja rahoitusvälineet voivat sisältää perusparannuslainoja tai takuurahastoja energiatehokkuutta parantavia perusparannuksia varten”	Lainatakauksia käsitellään 2.5.2 kohdassa.				Rahoitusvälineitä luetellaan 2.3.1 kohdassa ja liitteessä D.
9	”tarvittaessa myös yhdessä asiaankuuluvien unionin ohjelmien kanssa”	InvestEU-ohjelman ja koheesiopolitiikan käyttöä kuvataan 2.5.2 kohdassa.
10	”Komissio hyväksyy viimeistään 29 päivänä toukokuuta 2025 32 artiklan mukaisesti delegoidun säädöksen, jolla täydennetään tätä direktiiviä, ottamalla käyttöön kattava salkkukehys rahoituslaitosten vapaaehtoista käyttöä varten, jolla tuetaan lainanantajia kohdentamaan ja lisäämään unionin hiilestä irtautumista koskevan tavoitteen ja asiaankuuluvien energiatavoitteiden mukaisesti, jotta rahoituslaitoksia voidaan tehokkaasti kannustaa lisäämään energiatehokkuutta parantavia perusparannuksia varten tarkoitettuja lainanantomääriä. Kattavassa salkkukehyksessä vahvistetut toimet kattavat energiaperusparannusten lainamäärien lisäämisen, ja niihin on sisällyttävä ehdotettuja suojatoimia heikossa asemassa olevien kotitalouksien suojelemiseksi sekarahoitusratkaisujen avulla. Kehyksessä on kuvattava parhaita käytäntöjä, joilla lainanantajia kannustetaan tunnistamaan salkkuihinsa kuuluvat energiatehokkuudeltaan heikoimmat rakennukset ja toteuttamaan toimia niiden osalta.”
11	”Jäsenvaltioiden on helpotettava hankkeiden liittämistä yhteen investoijien pääsyn mahdollistamiseksi ja pakettiratkaisujen tarjoamiseksi potentiaalisille asiakkaille.”	Aihetta käsitellään 2.4.1 ja 2.4.2 kohdassa.		Aihe kuuluu ohjeiden aihealueeseen.		Välineitä kuvataan 2.3.1 ja 2.5 kohdassa.
11	”Jäsenvaltioiden on toteutettava toimenpiteitä, joilla edistetään rakennusten perusparannukseen tarkoitettuja energiatehokkuutta edistäviä lainatuotteita, kuten vakuudellisia ja vakuudettomia vihreitä kiinnelainoja ja vihreitä lainoja, ja varmistettava, että rahoituslaitokset tarjoavat niitä laajasti ja syrjimättömästi ja että ne ovat kuluttajien näkyvillä ja saatavilla.”	Lähes identtinen sanamuoto 2.2 kohdassa. Ks. erityisesti 2.2.2 kohta, jossa käsitellään innovatiivisten mahdollistavien rahoitusvälineiden laajaa ja syrjimätöntä tarjoamista.				Rahoitusvälineitä luetellaan 2.3.1 kohdassa ja liitteessä D.
11	”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että pankit, muut rahoituslaitokset ja sijoittajat saavat tietoa mahdollisuuksista osallistua rakennusten energiatehokkuuden parantamisen rahoitukseen.”	Aihetta käsitellään 2.4.2 kohdassa.		Aihe kuuluu ohjeiden aihealueeseen.
12	”Jäsenvaltioiden on otettava käyttöön toimenpiteitä ja rahoitusta koulutuksen edistämiseksi, tarpeen mukaan erityisesti pk-yrityksiä, mukaan lukien mikroyritykset, silmällä pitäen, jotta varmistetaan riittävästi työvoimaa, jolla on asianmukainen rakennusalan tarpeita vastaava ammattitaito.”		Esimerkkejä vihreiden taitojen edistämisestä rakennusalalla on valmisteluasiakirjan luvussa IX.
12	”Tällaisten toimenpiteiden ja rahoituksen saatavuutta voivat helpottaa 18 artiklan nojalla perustetut keskitetyt asiointipisteet.”	Keskitettyjä asiointipisteitä käsitellään 2.1.2 kohdassa, mutta ei erityisesti koulutuksen näkökulmasta.				Mainitaan tärkeänä investointeja ja perusparannuksia edistävänä tekijänä 2.3.3 kohdassa.	Ohjeet energiatehokkuusdirektiivin 24 artiklasta ja keskitettyjen asiointipisteiden perustamisesta energiatehokkuusdirektiivin 22 artiklan 6 kohdan ja direktiivin (EU) 2024/1275 18 artiklan 1 kohdan mukaisesti (julkaistaan myöhemmin)
13	”Komissio avustaa tarvittaessa pyynnöstä jäsenvaltioita perustettaessa kansallisia tai alueellisia taloudellisen tuen ohjelmia, joiden tavoitteena on lisätä rakennusten, erityisesti olemassa olevien rakennusten, energiatehokkuutta, myös tukemalla parhaiden toimintatapojen vaihtoa toimivaltaisten kansallisten tai alueellisten viranomaisten tai elinten kesken.”
13	”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että tällaisia ohjelmia kehitetään siten, että ne ovat sellaisten organisaatioiden käytettävissä, joilla on heikommat hallinnolliset, taloudelliset ja organisatoriset valmiudet.”
14	”Jäsenvaltioiden on heikossa asemassa olevat kotitaloudet asianmukaisesti huomioon ottaen yhdistettävä rakennusten perusparannuksen yhteydessä energiatehokkuuden parannuksiin ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen liittyvät rahoitustoimenpiteensä tavoiteltuun tai saavutettuun energiansäästöön ja parannuksiin, sellaisina kuin ne on määritelty yhden tai useamman seuraavan kriteerin mukaisesti: a) perusparannukseen käytettyjen laitteiden tai materiaalien energiatehokkuus ja näihin liittyvä kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen; tässä tapauksessa perusparannukseen käytettyjen laitteiden tai materiaalien on oltava sellaisen asentajan asentamia, jolla on tähän asiaankuuluva todistus tai pätevyys, niiden on täytettävä vähintään rakennusosien energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset tai rakennusten parannettua energiatehokkuutta koskevat korkeammat viitearvot; b) rakennusten energiansäästöjen ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen laskennassa käytettävät vakioarvot; c) tällaisen peruskorjauksen johdosta aikaansaatu parannus, joka todetaan vertaamalla ennen peruskorjausta ja sen jälkeen myönnettyjä energiatehokkuustodistuksia toisiinsa; d) energiakatselmuksen tulos; e) sellaisen muun asiaankuuluvan, avoimen ja oikeasuhteisen menetelmän tulokset, joka osoittaa energiatehokkuuden parannuksen, esimerkiksi vertailemalla energiankulutusta ennen perusparannusta ja sen jälkeen mittausjärjestelmien avulla, edellyttäen että menetelmä täyttää liitteessä I esitetyt vaatimukset.”
16	”Jäsenvaltioiden on kannustettava pitkälle meneviä perusparannuksia ja vaiheittain toteutettavia pitkälle meneviä perusparannuksia lisäämällä taloudellista, verotuksellista, hallinnollista ja teknistä tukea.”
16	”Jos rakennuksen muuttaminen päästöttömäksi rakennukseksi ei ole teknisesti ja taloudellisesti toteutettavissa, perusparannusta, jolla vähennetään primäärienergian käyttöä vähintään 60 prosenttia, pidetään tätä kohtaa sovellettaessa pitkälle menevänä perusparannuksena.”
16	”Jäsenvaltioiden on kannustettava mittaviin ohjelmiin, jotka koskevat suurta määrää rakennuksia, erityisesti energiatehokkuudeltaan heikoimpia rakennuksia, muun muassa yhdennettyjen kaupunginosien korjausohjelmien avulla, ja jotka johtavat saavutetun suoritustason mukaan vähintään 30 prosentin kokonaisvähennykseen primäärienergian käytössä suuremmalla taloudellisella, verotuksellisella, hallinnollisella ja teknisellä tuella.”
17	”Jäsenvaltioiden on puututtava heikossa asemassa olevien kotitalouksien häätöihin, jotka johtuvat niiden asuinrakennuksen tai asuinyksikön energiaperusparannuksista johtuvista suhteettomista vuokrankorotuksista, sanotun kuitenkaan rajoittamatta jäsenvaltioiden kansallisten talous- ja sosiaalipolitiikkojen ja omaisuuslainsäädännön soveltamista.”		Energiaköyhyys määritellään valmisteluasiakirjan IV luvussa, jossa käsitellään myös indikaattoreita, tietolähteitä ja muita näkökohtia. Energiaköyhyyden torjunnan yleisiä osatekijöitä, kuten sosiaalista hinnoittelua ja hyvityksiä, kuvataan valmisteluasiakirjan luvussa VI. Esimerkkejä käytännöistä, joilla vältetään häädöt, esitetään valmisteluasiakirjan VII luvun 2 osassa olevan c kohdan ii alakohdassa. Lisäesimerkkejä rahoitus- ja politiikkavälineistä on valmisteluasiakirjan X luvussa.		Häätöjä ei käsitellä erillisessä kohdassa, mutta useissa käytännön esimerkeissä kuvataan tämän säännöksen kannalta merkityksellisiä toimenpiteitä (ks. esim. 3.2.3 ja 3.3.5 kohta).
18	”Taloudelliset kannustimet on kohdennettava ensisijaisesti heikossa asemassa oleville kotitalouksille, energiaköyhyydestä kärsiville ja sosiaaliperusteisissa asunnoissa asuville direktiivin (EU) 2023/1791 24 artiklan mukaisesti.”		Ks. valmisteluasiakirjan VII luvun 2 osassa olevassa c kohdassa esitetyt hyvät käytännöt. Lisäesimerkkejä rahoitus- ja politiikkavälineistä on valmisteluasiakirjan X luvussa.		Suosituksia ja parhaita käytäntöjä esitetään useissa kohdissa (ks. esim. 2.1, 3.1.5, 3.4.2, 3.4.3 ja 3.5.4 kohta).
19	”Tarjotessaan taloudellisia kannustimia rakennusten tai rakennuksen osien omistajille vuokrattujen rakennusten tai rakennuksen osien perusparannusta varten jäsenvaltioiden on pyrittävä siihen, että taloudelliset kannustimet hyödyttävät sekä omistajia että vuokralaisia.”		Ks. valmisteluasiakirjan VII luvun 2 osassa olevan c kohdan i alakohdassa esitetty kuvaus eri vaihtoehdoista ristiriitaisiin kannustimiin liittyvien ongelmien vähentämiseksi, mukaan lukien esimerkit laskun yhteydessä takaisin maksettavasta rahoituksesta ja energiatehokkuussopimuksista. Lisäesimerkkejä rahoitus- ja politiikkavälineistä on valmisteluasiakirjan X luvussa.				Direktiivin (EU) 2023/1791 22 artiklaa koskevien ohjeiden 5.5 kohdassa esitetään vaihtoehtoja tällaisten ristiriitaisiin kannustimiin liittyvien esteiden poistamiseksi Euroopan komission yhteinen tutkimuskeskus (2017), ”Overcoming the split-incentive barrier in the building sector. Unlocking the energy efficiency potential in the rental & multifamily sectors”. Linkki: https://op.europa.eu/fi/publication-detail/-/publication/ae5716d7-fb39-11e7-b8f5-01aa75ed71a1
19	”Jäsenvaltioiden on otettava käyttöön tehokkaita suojatoimia, joilla suojellaan erityisesti heikossa asemassa olevia kotitalouksia, muun muassa tarjoamalla vuokratukea tai asettamalla ylärajoja vuokrankorotuksille, ja ne voivat edistää rahoitusjärjestelmiä, joilla puututaan perusparannusten alkukustannuksiin, kuten 2 artiklan 33 alakohdassa ja direktiivin (EU) 2023/1791 29 artiklassa tarkoitettuja laskun yhteydessä takaisin maksettavaa rahoitusta, pay-as-you-save-rahoitusjärjestelmiä tai energiatehokkuussopimuksia.”		Ks. valmisteluasiakirjan VII luvun 2 osassa olevan c kohdan i alakohdassa annetut esimerkit laskun yhteydessä takaisin maksettavasta rahoituksesta ja energiatehokkuussopimuksista sekä ii alakohdassa annetut esimerkit vuokralainsäädäntöön sisältyvistä suojatoimista. Tarkempaa tietoa ja esimerkkejä kohtuuhintaisuudesta energiaköyhyydestä kärsivien kotitalouksien näkökulmasta on valmisteluasiakirjan VI luvussa. Lisäesimerkkejä rahoitus- ja politiikkavälineistä on valmisteluasiakirjan X luvussa.

SISÄLLYSLUETTELO

1.

Johdanto

100

2.

Energiatehokkuustodistusten luokat

100

2.1.

Energiatehokkuusluokkien, aikajanan ja visuaalisen ilmeen asettaminen

100

2.2.

Luokan A määritelmä

101

2.3.

Luokan G määritelmä

102

2.4.

Jakautuminen luokkiin B–F

102

2.5.

Luokka A+

103

3.

Energiatehokkuustodistusten laatua, luotettavuutta ja kohtuuhintaisuutta koskevat säännökset

106

3.1.

Kohtuuhintaisuus

106

3.2.

Paikan päällä tehtävät tarkastukset, joita täydennetään virtuaalisesti ja silmämääräisin tarkastuksin

106

3.3.

Saavutettavuus, luettavuus ja koneellisesti luettava muoto

107

4.

Suositukset

108

4.1.

Yleistä

109

4.2.

Käytöstä syntyvät kasvihuonekaasupäästöt

110

4.3.

Sisäympäristön laatu

110

4.4.

Tehokkaammat lämpötila-asetukset

111

4.4.1.

Vesikiertoisten lämmitysjärjestelmien terminologia ja keskeiset parametrit

111

4.4.2.

Matalalämpötilaisen lämmityksen määrittäminen

112

4.4.3.

Ehdotetut arviointivaiheet

112

4.5.

Lämmitys- tai ilmastointijärjestelmien jäljellä oleva käyttöikä

113

5.

Energiatehokkuustodistusten voimassaolo ja yksinkertaistetut todistusmenettelyt

114

5.1.

Energiatehokkuustodistusten voimassaolo

114

5.2.

Yksinkertaistetut päivitysmenettelyt

116

5.3.

Perusparannusneuvonta rakennusten omistajille

117

5.4.

Tarkistetuista energiatehokkuustodistusjärjestelmistä tiedottaminen

117

6.

Energiatehokkuustodistusten antaminen ja asettaminen näkyville

118

6.1.

Kynnyspisteet

118

6.2.

Energiatehokkuustodistusten asettaminen näkyville

119

7.

Liite V – Energiatehokkuustodistusten malli

119

7.1.

Pakolliset elementit

119

7.2.

Vapaaehtoiset elementit

121

8.

Liitteen VI mukaisten velvoitteiden täytäntöönpano

124

8.1.

Voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmä

124

8.1.1.

Laskelmien kelpoisuus

124

8.1.2.

Vähimmäismäärä tekijöitä, jotka poikkeavat oletusarvoista tai vakioarvoista

124

8.1.3.

Syöttötietojen paikkansapitävyyden tarkastukset

125

8.1.4.

Rakennuksen energiatehokkuuden enimmäispoikkeama

126

8.1.5.

Muut elementit

127

8.1.6.

Energiatehokkuustodistuksen voimassaolo ja luokitus riippumattoman valvontajärjestelmän arvioinnin perusteella

128

8.2.

Energiatehokkuustodistusjärjestelmien riippumattoman valvontajärjestelmän laatuanalyysi

129

8.2.1.

Laatutavoitteiden määrittely jäsenvaltioissa

129

8.2.2.

Laatutason arviointi otannan perusteella

129

8.2.3.

Paikan päällä tehtävät käynnit syöttötietojen todentamiseksi

131

8.2.4.

Energiatehokkuustodistusjärjestelmiä ja riippumattomia valvontajärjestelmiä koskevien vastuiden siirto

132

8.3.

Energiatehokkuustodistusjärjestelmien laadunhallinta

132

8.3.1.

Pätevyys ja sertifiointi

132

8.3.2.

Koulutus

132

8.3.3.

Laskentavälineiden tai energiatehokkuustietokantojen sisäänrakennettu valvonta ja neuvonta

133

8.3.4.

Jatkuva laadunvalvonta ja todentaminen

133

8.3.5.

Täytäntöönpanon valvonta / seuraamukset

134

8.3.6.

Kokonaislaadunhallinta

134

8.4.

Riippumattomat valvontajärjestelmät ja energiatehokkuustietokannat

135

8.5.

Energiatehokkuustodistusten saatavuus

135

8.6.

Laatutasoa koskevien tietojen julkistaminen

136

8.6.1.

Lasketun/arvioidun ja mitatun energiatehokkuuden erot

136

1.   JOHDANTO

Tässä ohjeasiakirjassa esitetään selvennyksiä ja käytännön suosituksia siitä, miten pannaan täytäntöön energiatehokkuustodistuksia koskevat vaatimukset ja otetaan käyttöön suurin osa niistä vaatimuksista, jotka on saatettu olennaisilta osin ajan tasalle tai lisätty uudelleenlaadittuun rakennusten energiatehokkuusdirektiivin, jäljempänä ’uudelleenlaadittu EPBD-direktiivi’, 19–21 artiklaan sekä liitteisiin V ja VI.

2.   ENERGIATEHOKKUUSTODISTUKSEN LUOKAT

2.1.   Energiatehokkuusluokkien, aikajanan ja visuaalisen ilmeen asettaminen

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 19 artiklassa ja liitteessä V vahvistetaan rakennusten luokittelukehys. Asteikon vastakkaisissa päissä ovat luokka A, joka vastaa päästöttömiä rakennuksia, ja luokka G, joka vastaa energiatehokkuudeltaan kansallisen rakennuskannan kaikkein heikoimpia rakennuksia asteikon käyttöönottohetkellä. Jäsenvaltiot, jotka jo 29. toukokuuta 2026 nimeävät päästöttömät rakennukset luokkaan A0, voivat edelleen käyttää tätä nimitystä luokan A sijasta. Muiden luokkien (luokkien B–F tai, jos käytetään luokkaa A0, luokkien A–F) osalta jäsenvaltioiden on varmistettava, että energiatehokkuusindikaattorit jakautuvat asianmukaisesti energiatehokkuusluokkien kesken.

Luokkien A–G käyttöönotto sekä luokkien A ja G määritelmät ovat askel kohti selkeämpää ja yksinkertaisempaa tapaa luokitella rakennuksia kussakin maassa ja kaikkialla EU:ssa. Ne ovat myös ratkaisevan tärkeitä esteiden poistamiseksi EU:n laajuisilta asuntomarkkinoilta ja helpottavat rajatylittävien toimijoiden, kuten pankkien, vakuutusyhtiöiden, rahoitusalan toimijoiden, rakennusyhtiöiden ja kiinteistöyhtiöiden, työtä. Rakennusten suora vertailu eri maissa vain niiden luokkien perusteella voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa ja epätarkkaa, koska kansalliset energiatehokkuuden laskentamenetelmät saattavat poiketa toisistaan.

Rakennuksen energiatehokkuus on ilmaistava energiatehokkuustodistuksessa lukuna, joka osoittaa primäärienergiankäytön kilowattitunteina (kWh/m2/vuosi), kun taas energiatehokkuusluokka on ilmaistava suljetulla asteikolla A–G. Rakennuksen energiatehokkuus on määritettävä liitteen I mukaisesti, jotta se vastaa energiatehokkuuden käyttöä keskeisenä mittarina ja indikaattorina muissa EPBD-direktiivin säännöksissä. Suljetulla asteikolla tarkoitetaan sitä, että kullekin luokalle määritellään ylin ja alin arvo ja kukin luokka erotetaan selvästi edellisestä ja seuraavasta.

Erityisen merkityksellinen tässä yhteydessä on liitteessä I (1 kohdan neljäs alakohta) oleva säännös, jossa selvennetään, että rakennuksen energiatehokkuus on ilmaistava numeerisella primäärienergiankäytön indikaattorilla vertailupinta-alayksikköä kohden per vuosi (kWh/m2/vuosi) sekä energiatehokkuustodistusta että energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamista varten.

Kansallisessa luokittelujärjestelmässä olisi sen vuoksi vahvistettava, että luokkiin jaon on perustuttava energiatehokkuuteen, joka olisi laskettava liitteen I mukaisesti.

Jäsenvaltiot voivat edelleen käyttää vertailurakennuksiin perustuvaa menetelmää rakennusten luokitteluun edellyttäen, että ne täyttävät energiatehokkuuteen perustuvien luokkien A–G määrittämistä ja niihin osoittamista koskevat vaatimukset.

Energiatehokkuuteen perustuvien energiatehokkuustodistuksen luokkien lisäksi jäsenvaltiot voivat lisätä energiatehokkuustodistuksiin lisäindikaattoreita. Jäsenvaltiot voivat esimerkiksi harkita kasvihuonekaasupäästöjen luokkien vahvistamista (vapaaehtoinen indikaattori liitteessä V olevassa 2 b kohdassa), jotta voidaan osoittaa, kuinka kaukana ilmastoneutraaliudesta rakennus on. Tällainen vapaaehtoinen lisäluokitus voi kuitenkin toimia vain toissijaisena luokituksena esimerkiksi tietoisuuden lisäämiseksi tiettyjen näkökohtien ja kysymysten osalta. Se ei voi korvata energiatehokkuuteen perustuvia pakollisia luokkia.

Lisäksi 19 artiklan 1 kohdassa mainitaan joitakin energiatehokkuustodistuksiin sisällytettäviä pakollisia elementtejä, joita täydennetään liitteen V säännöksillä, jotka koskevat energiatehokkuustodistusta koskevia pakollisia ja vapaaehtoisia elementtejä (ks. 7 jakso).

Direktiivin 19 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että energiatehokkuustodistuksilla on yhteinen visuaalinen ilme niiden alueella. Tämä on jo nyt yleinen käytäntö, ja sillä varmistetaan, että vaikka energiatehokkuustodistuksia antavat useat eri toimijat, ne perustuvat samoihin laskenta- ja arviointimenetelmiin ja niillä on yhtenäinen ulkoasu koko maassa. Jäsenvaltioilla on jonkin verran harkintavaltaa mukauttaa visuaalista ilmettä alueiden välisiin eroihin vastaamiseksi, ja niiden olisi myös otettava huomioon alueelliset tai kielelliset erot alueellaan sen varmistamiseksi, että tiedot ovat yleisön saatavilla.

Tällaisten vaatimusten saattamiselle osaksi kansallista lainsäädäntöä ja kansalliselle täytäntöönpanolle on sama aikataulu kuin useimmille muille EPBD-direktiivin säännöksille: jäsenvaltioilla on tätä varten aikaa 29. toukokuuta 2026 asti (määräaika, johon mennessä säännökset on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä) sen varmistamiseksi, että niiden kansallinen luokittelujärjestelmä on uusien säännösten mukainen. Jäsenvaltioiden on tarvittaessa määriteltävä rakennusten kansalliset energiatehokkuusluokat uudelleen tähän määräaikaan mennessä ja mukautettava niiden määrittämisessä käytettyä menetelmää. Poikkeuksena ovat jäsenvaltiot, jotka ovat jo skaalanneet energiatehokkuusluokkansa uudelleen 1. tammikuuta 2019 ja 28. toukokuuta 2024 välisenä aikana. Uudelleenskaalauksen päivämääränä pidetään päivää, jona energialuokat määrittävä säädös tai vastaava asiakirja julkaistaan virallisesti. Nämä jäsenvaltiot voivat lykätä 19 artiklan 2 kohdassa edellytetyn uuden luokittelujärjestelmän käyttöönottoa 31. joulukuuta 2029 saakka. Tällä poikkeuksella varmistetaan, että kansallisia luokitusjärjestelmiä ei muuteta liian usein, jotta luokitusjärjestelmä olisi vakaa markkinatoimijoille ja rakennusten omistajille. Jäsenvaltioissa, joissa energiatehokkuustodistukset määritellään ja niitä hallinnoidaan alueellisella tasolla, tätä velvoitetta sovelletaan alueellisella tasolla.

Vaikka tätä mahdollisuutta ei nimenomaisesti mainita 19 artiklassa, jäsenvaltiot voivat määrittää erilaisia energiatehokkuustasoja ja -luokkia sekä asuinrakennusten että muiden kuin asuinrakennusten eri luokille ja tyypeille. Tämä on jo nyt yleinen ja hyvä käytäntö, jota perustellaan energiankäyttömallien ja rakennustyyppien eroilla. Jäsenvaltiot voivat myös eriyttää energiatehokkuustasot maan ilmastovyöhykkeiden perusteella. Energiatehokkuusluokkien eriyttäminen rakennusluokkien välillä helpottaa myös seurantaa ja yksittäisiä rakennuksia koskevien erityissäännösten, kuten 9 artiklaan perustuvien energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten, noudattamista.

Tämä lähestymistapa on myös yhdenmukainen energiantarpeen tason kanssa, joka on yksi päästöttömien rakennusten (luokka A) kriteereistä. Direktiivin 11 artiklan 2 kohdan mukaan päästöttömän rakennuksen energiantarpeelle on asetettava enimmäismäärä. Direktiivin 11 artiklan 6 kohdan mukaan tämä energiantarpeen kynnysarvo voidaan asettaa rakennustyypin ja maan sisäisten ilmastovyöhykkeiden perusteella. Enimmäiskynnysarvot voivat myös olla keskenään erilaiset uusille ja perusparannettaville olemassa oleville rakennuksille.

2.2.   Luokan A määritelmä

Direktiivin 19 artiklan 2 kohdan mukaan energiatehokkuustodistuksissa on 29. toukokuuta 2026 alkaen täsmennettävä rakennuksen energiatehokkuusluokka suljetulla asteikolla, jossa käytetään kirjaimia A–G.

Artiklan mukaan A-kirjain vastaa ’päästöttömiä rakennuksia’. Oikeudellisessa kehyksessä on siis vahvistettu selkeä vastaavuus päästöttömien rakennusten määritelmän ja luokkaan A osoittamisen välillä. Päästöttömien rakennusten määritelmään sisältyy kriteerejä, jotka menevät energiatehokkuutta pidemmälle. Erityisesti siinä edellytetään, että paikan päällä ei synny hiilidioksidipäästöjä fossiilisista polttoaineista ja että käytöstä syntyvät kasvihuonekaasupäästöt ovat olemattomia tai erittäin vähäisiä. Energian tarpeen on oltava alle tietyn kynnysarvon, ja vuotuinen primäärienergian kokonaiskäyttö on katettava tyhjentävään luetteloon merkityillä energialähteillä. Nämä perusteet vahvistetaan EPBD-direktiivin 2 artiklassa, ja niitä täsmennetään tarkemmin 11 artiklassa. Liitteessä 7 olevissa päästöttömiä rakennuksia koskevissa ohjeissa annetaan yksityiskohtaisia selvennyksiä näistä säännöksistä.

Tämä tarkoittaa sitä, että myös rakennusten, joiden energiankulutus on kansallisella tasolla asetettujen luokan A arvojen (kWh/m2/vuosi) rajoissa, on täytettävä muutkin päästöttömille rakennuksille asetetut vaatimukset voidakseen saada luokituksen A.

Jos rakennuksen energiatehokkuustaso ylittää kansallisella tasolla luokalle A asetetun kynnysarvon mutta rakennus ei täytä muita päästöttömille rakennuksille asetettuja vaatimuksia esimerkiksi siksi, että sitä lämmitetään kaasu- tai öljykattilalla ja sen hiilidioksidipäästöt syntyvät näin ollen paikan päällä, se olisi luokiteltava luokkaan B.

Siksi energiatehokkuustodistuksen sertifioijan on arvioinnissa otettava huomioon muut päästöttömille rakennuksille asetetut pakolliset kriteerit, kuten se, että fossiilisia polttoaineita käyttävistä lämmittävistä ja jäähdyttävistä teknologioista ei aiheudu päästöjä.

Energiatehokkuusluokan A vahvistamiseksi jäsenvaltioiden on käytettävä päästöttömien rakennusten energiantarpeen enimmäiskynnysrajaa, kun uusi energiatehokkuusasteikko otetaan käyttöön. Enimmäiskynnysrajaa olisi käytettävä luokan A energiatehokkuuden enimmäisarvon asettamiseen (vähimmäisarvo on nolla). Enimmäiskynnysrajaa on tarkistettava aina, kun kustannusoptimaaliset tasot tarkistetaan (viiden vuoden välein), mutta energiatehokkuusluokkaa A ei tarvitse päivittää ja skaalata uudelleen aina, kun kustannusoptimaaliset tasot tarkistetaan.

Direktiivin 19 artiklan 2 mukaan jäsenvaltiot, jotka jo 29. toukokuuta 2026 nimeävät 2 ja 11 artiklassa määritellyt päästöttömät rakennukset luokkaan A0, voivat edelleen käyttää tätä nimitystä luokan A sijasta. Muut luokat olisivat tällöin A–G.

2.3.   Luokan G määritelmä

Asetuksen 19 artiklan 2 kohdan mukaan kirjain G edustaa asteikon alhaisinta askelväliä ja vastaa kansallisen rakennuskannan kaikkein heikoimpia rakennuksia asteikon käyttöönottohetkellä. Luokan G määritelmässä ei pitäisi asettaa enimmäisenergiankulutusta. Sen sijaan olisi määriteltävä ainoastaan kynnysarvo, joka vastaa luokan F rajaa. Kaikkein heikoimpia rakennuksia ovat ne, joiden energiatehokkuus on heikoin ja joiden primääri- ja loppuenergiankäyttö (kWh/m2/vuosi) on näin ollen kansallisessa rakennuskannassa suurinta. Jäsenvaltioiden on esitettävä kansallisissa rakennusten perusparannussuunnitelmissaan kaikkein heikoimpien rakennusten määritelmä.

Sääntö, jonka mukaan vain kaikkein heikoimmat rakennukset olisi luokiteltava luokkaan G, tarkoittaa, että jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että luokkaan G ei kuulu liian suuri osa rakennuskannasta. Hyvin suuren osan luokittelu luokkaan G voisi vaarantaa rakennuskannan asianmukaisen seurannan ja vaikeuttaa energiatehokkuuden parantamisen seurantaa ja dokumentointia. Lisäksi se vaikeuttaisi sellaisten toimenpiteiden käyttöönottoa, jotka kohdistuisivat erityisesti rakennuksiin, joiden energiatehokkuus on alhaisin. Jos liian monet rakennukset luokitellaan kaikkein heikoimmiksi, muiden luokkien sisäiset erot kapenevat.

Luokan G energiatehokkuuden määrittämisen vertailuarvona jäsenvaltioita kannustetaan ottamaan huomioon kynnysarvo, jota EPBD-direktiivissä käytetään vahvistettaessa energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset muille kuin asuinrakennuksille 9 artiklan mukaisesti. Tämä kynnysarvo vastaa rakennuskannan alimman 16 prosentin energiatehokkuuden enimmäistasoa (rakennusten lukumäärän tai pinta-alan mukaan). Näin ollen ihanteellisena pidetään vertailuarvoa, joka on 14–18 prosenttia rakennuskannasta (asuinrakennukset tai muut kuin asuinrakennukset). Vaihtoehtoisesti jäsenvaltiot voivat myös yhdistää luokan G vuosien 2030 ja 2033 muihin kuin asuinrakennuksiin liittyviin tavoitteisiinsa. Tämä johtaisi siihen, että asuinrakennusten luokan G osuus rakennuskannasta olisi 26 prosenttia. Luokka G olisi näin suhteellisen suuri melko lyhyen aikaa, mutta menettely toisi samalla pitkän aikavälin vakautta energiatehokkuustodistusten luokitukselle. Luokan G rakennusten kokonaismäärä ei saisi ylittää 26:ta prosenttia, jotta vältytään luokan G liialliselta täyttymiseltä.

2.4.   Jakautuminen luokkiin B–F

Energiatehokkuusluokat A (sekä A0 ja A+) ja G määritellään tietyin perustein, mutta 19 artiklan 2 kohdan mukaisesti muiden luokkien B–F (tai, kun käytetään A0-luokkaa, A–F) on jakauduttava asianmukaisesti. Tässä tapauksessa ”asianmukaisella” tarkoitetaan, että jako ei johda keinotekoisen pieniin tai suuriin luokkiin. Tämä voidaan saavuttaa käyttämällä ”tasaista kaistanleveyttä”, jolloin jokaisen luokan energiatehokkuusindikaattorien vaihteluväli on yhtä suuri ja askelvälit luokan G ylärajasta luokan A alarajaa vastaavaan energiatehokkuustasoon asti ovat oikeasuhteiset.

Kaavio 1

Esimerkki tasaisen kaistanleveyden energiatehokkuusluokista primäärienergiankäytössä (kWh/m2/vuosi).

Tämän lähestymistavan etuna on yksinkertaisuus, sillä asteikon askelvälit ovat helposti ymmärrettävissä. Jokainen luokka edustaa selkeää ja oikeasuhteista askelväliä asteikossa. Toinen etu on lähestymistavan yhtenäisyys, sillä tasaisen kaistanleveyden ansiosta peräkkäisten askelvälien (esim. B–C tai D–E) välinen ero pysyy vakiona.

Tällainen luokitusjärjestelmä osoittaa selkeällä tavalla, miten energiatehokkuus paranee ajan mittaan luokkien populaatiossa tapahtuvien muutosten myötä. Se kuitenkin johtaa siihen, että kussakin luokassa on erilaisia rakennuspopulaatioita. Jos jotkin luokat ovat suhteettoman täynnä, kaistanleveyttä voidaan mukauttaa, jotta vältetään tyhjät luokat asteikolla. Samalla on odotettavissa, että jotkin luokat ovat tyhjempiä kuin toiset. Esimerkiksi luokissa A ja B on vähemmän rakennuksia kuin luokissa D tai E. Jäsenvaltioiden on siksi päätettävä, miten asteikkoja voidaan parhaiten soveltaa niiden kansalliseen rakennuskantaan ottaen huomioon nykyisen energiatehokkuuden.

Kaaviossa 2 on esimerkki tilanteesta, jossa kaistanleveys on asianmukainen mutta jossa asteikko ei ole jakautunut tasaisesti. Asteikossa on mukana myös A0-luokka.

Asuinrakennusten osalta jäsenvaltiot voivat harkita mahdollisia synergioita, joita saadaan asteikkojen jakamisesta siten, että energiatehokkuusluokat E, F ja G kattaisivat heikoimmat 43 prosenttia rakennuksista, mikä on 9 artiklan 2 kohdan soveltamisen kannalta merkitsevä luku. Tämä tarkoittaisi, että luokan E primäärienergiatehokkuutta koskevan indikaattorin alarajan olisi oltava sama kuin heikoimpien rakennusten kynnysarvo. Direktiivin 9 artiklan 2 kohdan mukaan ”jäsenvaltioiden on varmistettava, että vähintään 55 prosenttia kolmannessa alakohdassa tarkoitetusta primäärienergian keskimääräisen kokonaiskäytön vähenemisestä saavutetaan sellaisten asuinrakennusten perusparannuksilla, joiden energiatehokkuus kuuluu heikoimpaan 43 prosenttiin”. Tämän vastaavuuden kautta rakennusten omistajien ja viranomaisten olisi helpompi tunnistaa heikoimmat rakennukset asuinrakennuksia koskevan 9 artiklan 2 kohdan täytäntöönpanoa varten.

Kaavio 2

Esimerkki vaihtelevan kaistanleveyden energiatehokkuusluokista, mukana valinnainen luokka A0 (ensisijainen energiankulutus kWh/m2/vuosi).

2.5.   Luokka A+

Direktiivin 19 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat vahvistaa energiatehokkuusluokan A+. Luokka A+ on siis vapaaehtoinen, ja kun se otetaan käyttöön, se on asteikon huippu.

Jos jäsenvaltiot päättävät ottaa käyttöön tällaisen luokan, siitä tulee erottamaton osa niiden energiatehokkuusjärjestelmää. Jäsenvaltioiden määrittelemän A+-energiatehokkuusluokan on täytettävä seuraavat kriteerit:

1)	Rakennusten energiantarpeen on oltava vähintään 20 prosenttia alhaisempi kuin luokan A päästöttömien rakennusten enimmäiskynnysarvo.

2)	Direktiivin 11 artiklan mukaisesti rakennukset, joissa käytetään – määrästä riippumatta – fossiilisia polttoaineita ja jotka muilta osin täyttävät energiantarpeen indikaattorien edellytykset, eivät täytä luokan A tai A+ vaatimuksia.

3)	Rakennusten on tuotettava paikan päällä vuosittain enemmän uusiutuvaa energiaa kuin niiden vuotuinen primäärienergian kokonaiskysyntä.

4)

Energiatehokkuuden lisäksi luokka A+ on merkityksellinen lämmitysvaikutuspotentiaalin (GWP) kannalta, koska 19 artiklassa edellytetään, että jäsenvaltiot varmistavat, että luokan A+ vaatimusten mukaisesti kunnostettujen olemassa olevien rakennusten elinkaarenaikainen GWP arvioidaan ja ilmoitetaan rakennuksen energiatehokkuustodistuksessa. On huomattava, että elinkaarenaikaisen GWP:n laskentamenetelmää koskeva unionin kehys, jonka Euroopan komissio vahvistaa viimeistään 31. joulukuuta 2025 annettavassa delegoidussa säädöksessä 7 artiklan 3 kohdan mukaisesti, on suunniteltu ainoastaan uusien rakennusten elinkaarenaikaisen GWP:n laskentaa varten. Arvioidakseen elinkaarenaikaisen GWP:n suhteessa olemassa oleviin korjattaviin rakennuksiin jäsenvaltiot voivat vapaasti mukauttaa menetelmää tarvittavin vaihein tai käyttää omia laskentamenetelmiään asiaankuuluvien standardien mukaisesti.

Kriteeri 3 määrittää kaikkein selvimmin sen, onko rakennus ’positiivinen’. Se edellyttää, että rakennus tuottaa paikan päällä enemmän uusiutuvaa energiaa kuin mitä se tarvitsisi verkosta. Tässä laskelmassa on noudatettava erityistä huolellisuutta, kun on kyse uusiutuvista energialähteistä. Seuraavat numeeriset esimerkit selventävät käsitettä.

Esimerkki A: primäärienergian kysynnän kynnysarvoksi asetetaan 65 kWh/m2/vuosi. (1)

Rakennuksessa on seuraavat energiatarpeet (ennen kuin otetaan huomioon järjestelmän tehottomuudet tai primäärienergiakertoimet):

Järjestelmän tarvitsema kokonaisenergia (ennen uusiutuvien energialähteiden huomioon ottamista)
Lämmitys	55
Lämmin käyttövesi	15
Muut (esim. ilmanvaihto, valaistus)	5
Yhteensä	75

Analysoidussa rakennuksessa käytetään lämpöpumppua (HP) ja siihen on asennettu aurinkosähköpaneelit (PV). Energianjakelu olisi seuraavanlainen:

Järjestelmän tarvitsema energia (kantajittain)	Energiankulutus (loppuenergia)	Energiankantaja	Primäärienergiakerroin	Primäärienergia
Lämmitys (HP – sähkö)	11,0	Sähkö	1,5	16,5
Lämmitys (HP – ympäristön energia)	44,0	Ympäristön energia	0,0	0,0
Lämmin käyttövesi (HP – sähkö)	3,8	Sähkö	1,5	5,6
Lämmin käyttövesi (HP – ympäristön energia)	11,3	Ympäristön energia	0,0	0,0
Muut (esim. ilmanvaihto, valaistus)	5,0	Sähkö	1,5	7,5
Uusiutuvat energialähteet (PV – paikan päällä käytetyt) (*1)	15,0  (*1)	Sähkö (*1)	0,0  (*1)	0,0  (*1)
Uusiutuvat energialähteet (PV – muualle viedyt)	5,0	Sähkö	–0,9	–4,5

Energian kokonaiskäyttö (ennen muualle vietyä aurinkosähköä)	7,1
Paikan päällä tuotettu kokonaisenergia	–4,5
Energiatase	2,6

Edellä esitetyssä skenaariossa:

—	rakennus täyttäisi energiantarpeen kynnysarvoa koskevan kriteerin 1 (rakennus ED 7,1 < (65–65*20 %))

—	rakennus täyttäisi kriteerin siitä, että paikan päällä ei synny hiilidioksidipäästöjä fossiilisista polttoaineista (lämpöpumppu asennettuna)

—	rakennus ei täyttäisi energiantuotantoa koskevaa kriteeriä 3, koska energiantarve on suurempi kuin paikan päällä tuotettu uusiutuva energia.

A+-kriteerien täyttämiseksi rakennuksessa voidaan lisätä paikan päällä tuotettua aurinkosähköä tai vähentää energiantarvetta. Molemmat seuraavat esimerkit B ja C täyttävät kriteerit 1–3.

Esimerkki B: paikan päällä tuotetun aurinkosähkön lisääminen.

Järjestelmän tarvitsema energia (kantajittain)	Energiankulutus (loppuenergia)	Energiankantaja	Primäärienergiakerroin	Primäärienergia
Lämmitys (HP – sähkö)	11,0	Sähkö	1,5	16,5
Lämmitys (HP – ympäristön energia)	44,0	Ympäristön energia	0,0	0,0
Lämmin käyttövesi (HP – sähkö)	3,8	Sähkö	1,5	5,6
Lämmin käyttövesi (HP – ympäristön energia)	11,3	Ympäristön energia	0,0	0,0
Muut (esim. ilmanvaihto, valaistus)	5,0	Sähkö	1,5	7,5
Uusiutuvat energialähteet (PV – paikan päällä käytetyt)*	15,0 *	Sähkö*	0,0 *	0,0 *
Uusiutuvat energialähteet (PV – muualle viedyt)	10,0	Sähkö	–0,9	9,0

Energian kokonaiskäyttö (ennen muualle vietyä aurinkosähköä)	7,1
Paikan päällä tuotettu kokonaisenergia	–9,0
Energiatase	–1,9

Esimerkki C: energiantarpeen vähentäminen.

Järjestelmän tarvitsema energia (kantajittain)	Energiankulutus (loppuenergia)	Energiankantaja	Primäärienergiakerroin	Primäärienergia
Lämmitys (HP – sähkö)	9,0	Sähkö	1,5	13,5
Lämmitys (HP – ympäristön energia)	36,0	Ympäristön energia	0,0	0,0
Lämmin käyttövesi (HP – sähkö)	3,8	Sähkö	1,5	5,6
Lämmin käyttövesi (HP – ympäristön energia)	11,3	Ympäristön energia	0,0	0,0
Muut (esim. ilmanvaihto, valaistus)	5,0	Sähkö	1,5	7,5
Uusiutuvat energialähteet (PV – paikan päällä käytetyt)*	15,0 *	Sähkö*	0,0 *	0,0 *
Uusiutuvat energialähteet (PV – muualle viedyt)	5,0	Sähkö	–0,9	–4,5

Energian kokonaiskäyttö (ennen muualle vietyä aurinkosähköä)	4,1
Paikan päällä tuotettu kokonaisenergia	–4,5
Energiatase	–0,4

3.   ENERGIATEHOKKUUSTODISTUSTEN LAATUA, LUOTETTAVUUTTA JA KOHTUUHINTAISUUTTA KOSKEVAT SÄÄNNÖKSET

Direktiivin 19 artiklan 4 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot varmistavat energiatehokkuustodistuksen laadun, luotettavuuden ja kohtuuhintaisuuden.

3.1.   Kohtuuhintaisuus

Toimenpiteet, joilla varmistetaan, että energiatehokkuustodistus on rakennusten omistajille kohtuuhintainen, voivat riippua erityisistä kansallisista tai paikallisista olosuhteista, minkä vuoksi jäsenvaltioita suositellaan arvioimaan, ovatko energiatehokkuustodistuksen markkinahinnat tietyissä olosuhteissa liian korkeat. Omistajille aiheutuvien kustannusten pienentämiseksi voitaisiin toteuttaa toimenpiteitä joko arvioijien työmäärän vähentämiseksi (mikä rajoittaa energiatehokkuustodistuksen laatimisesta aiheutuvia kustannuksia) tai markkinoiden epätasapainon ja keinottelun välttämiseksi. Vaihtoehtoisesti voitaisiin harkita erityistä tukea haavoittuvassa asemassa oleville kotitalouksille.

Vakioprotokollien ja oletusarvojen käyttö tai virtuaalisesti tehtävät tarkastukset (ks. myös 3.2 luku) voisivat lyhentää energiatehokkuustodistuksen laatimiseen ja antamiseen tarvittavaa aikaa ja siten sen kustannuksia. Näiden toimenpiteiden osalta suositellaan, että jäsenvaltiot pyrkivät kansallisten olosuhteidensa perusteella löytämään tasapainon energiatehokkuustodistuksen kustannusten ja laadun välillä.

Lisäksi kansallisella tasolla voidaan asettaa hintakattoja rakennusten omistajille aiheutuvien kustannusten pitämiseksi rajallisina ja keinottelun välttämiseksi. Tässäkin tapauksessa hintakattojen pitäisi mahdollistaa laadukas energiatehokkuustodistus. Hintakattojen käytöstä joissakin jäsenvaltioissa saadut kokemukset ovat osoittaneet, että on tärkeää indeksoida hintakattoja säännöllisesti.

Direktiivin 19 artiklan 4 kohdassa edellytetään erityisesti, että jäsenvaltiot harkitsevat, antavatko ne taloudellista tukea heikossa asemassa oleville kotitalouksille, jotta energiatehokkuustodistukset olisivat kohtuuhintaisempia. Jäsenvaltiot voisivat esimerkiksi harkita erityisten tukitoimenpiteiden käyttöönottoa pienituloisille kotitalouksille tai rakennusten perusparannuksia tukevien rahoitusjärjestelmien laajentamista kattamaan energiatehokkuustodistusten kustannukset (esimerkiksi ennen peruskorjausta ja sen jälkeen) pienituloisille rakennusten omistajille.

3.2.   Paikan päällä tehtävät tarkastukset, joita täydennetään virtuaalisesti ja silmämääräisin tarkastuksin

Direktiivin 19 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että energiatehokkuustodistukset annetaan paikan päällä tehtävän tarkastuskäynnin perusteella, joka voidaan tarvittaessa suorittaa virtuaalisesti silmämääräisin tarkastuksin. Kummassakin tapauksessa on varmistettava energiatehokkuustodistuksen laatu ja luotettavuus.

Fyysisiä käyntejä paikan päällä suositellaan, koska ne mahdollistavat saumattoman arvioinnin ja suoran vuorovaikutuksen riippumattoman asiantuntijan ja rakennuksen omistajan/edustajan välillä. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että virtuaalikäynnit voivat olla hyvä vaihtoehto fyysisille käynneille, jos ne tehdään asianmukaisesti. Näin voidaan edistää energiatehokkuustodistuksen kohtuuhintaisuutta erityisesti tapauksissa, joissa paikan päällä tehtävät käynnit edellyttäisivät suhteettomia logistisia toimia (esimerkiksi syrjäisillä alueilla). Jäsenvaltiot saattavat haluta vahvistaa perusteet ja edellytykset tapauksille, joissa virtuaalitarkastukset voivat korvata paikan päällä tehtävät käynnit.

Yleensä virtuaalista käyntiä rakennuksella pidetään asianmukaisena, jos riippumaton energia-asiantuntija voi tehdä samantyyppisen arvioinnin perustuen samantasoiseen pääsyyn rakennukseen kuin fyysisellä käynnillä, ja jos sillä saavutetaan sama laatutaso. Virtuaalikäynnin yhteydessä saatujen tietojen oikeellisuus voitaisiin varmistaa myös muilla keinoilla (esim. suunnitelmat, piirustukset, tekniset eritelmät). Pääsyn tulisi kattaa kaikki rakennuksen tai rakennuksen osan olennaiset osat, kuten kellari, lämmitysjärjestelmä, katto, puutarha tai piha sekä vähintään yksi asunto, sekä selkeästi näkyvät ikkunoiden/ovien yksityiskohdat.

Energiatehokkuustodistuksen antaminen virtuaalisesti silmämääräisin tarkastuksin perustuisi tyypillisesti verkkoympäristössä toteutettuihin käynteihin rakennuksella. Käytännössä virtuaalinen rakennuskäynti paikan päällä toteutettaisiin siten, että paikan päällä oleva rakennuksen omistaja tai hänen edustajansa (isännöitsijä, rakennuspäällikkö tms.) olisi virtuaalisesti yhteydessä riippumattomaan energia-asiantuntijaan esimerkiksi videopuhelualustan kautta. Asuinrakennusten virtuaalikäynnit voitaisiin järjestää yleisesti saatavilla olevien ja yleisölle tuttujen virtuaalialustojen kautta. Suurissa muissa kuin asuinrakennuksissa voi olla tarkoituksenmukaisempaa käyttää erityisiä videoalustoja, jotka mahdollistavat 360 asteen videoneuvottelun. Teknologian kannalta rakennuksen omistajan tai edustajan olisi tarjottava vakaa internetyhteys ja elektroninen laite (älypuhelin, tabletti, kannettava tietokone jne.), jossa on riittävän laadukas kamera.

Tarvittaessa virtuaalista käyntiä olisi tuettava lisäasiakirjoilla ja valokuvilla sekä kokoamalla ja esittämällä valittujen rakennusjärjestelmien, kuten lämmitys- tai ilmanvaihtojärjestelmien, eritelmät. Energiatehokkuustodistuksesta vastaavat asiantuntijat/arvioijat voivat laatia tarkistuslistoja, joilla tiedotetaan rakennusten omistajille tarvittavista vaatimuksista ja/tai lisätietotarpeista.

Jos tekniset edellytykset eivät täyty eikä arviointia voida tehdä riittävän laadukkaasti, virtuaalitarkastus olisi tehtävä uudelleen tai sitä olisi täydennettävä fyysisellä käynnillä.

Viime kädessä on riippumattoman asiantuntijan/arvioijan vastuulla määrittää, onko energiatehokkuustodistuksen laatimista koskeva virtuaalikäynti asianmukainen. Jos riippumaton asiantuntija katsoo, että virtuaalikäynti voi johtaa siihen, että energiatehokkuustodistuksen laatu ei ole riittävä (esimerkiksi jos asiantuntija ei pysty kartoittamaan keskeisiä parametreja virtuaalikäynnillä), asiantuntijan on tehtävä tarkastuskäynti paikan päällä. Riippumaton asiantuntija ei vastaavasti voi käyttää paikan päällä tehtyä käyntiä perusteluna energiatehokkuustodistuksen virheille tai epätarkkuuksille.

3.3.   Saavutettavuus, luettavuus ja koneellisesti luettava muoto

Direktiivin 19 artiklan 4 kohdassa säädetään, että ”energiatehokkuustodistusten on oltava selkeitä ja helposti luettavia, saatavilla koneellisesti luettavassa muodossa”, ja liitteessä V täsmennetään, että ”vammaisilla henkilöillä on oltava yhtäläiset mahdollisuudet tutustua energiatehokkuustodistusten tietoihin”. Koska EPBD-direktiivin 20 artiklan 1 kohdassa säädetään, että energiatehokkuustodistukset olisi annettava digitaalisessa muodossa ellei paperiversiota pyydetä, seuraavissa suosituksissa viitataan pääasiassa digitaalisiin asiakirjoihin.

Koneluettavuus

Avoimesta datasta ja julkisen sektorin hallussa olevien tietojen uudelleenkäytöstä annetussa direktiivissä (EU) 2019/1024 koneluettavuuden käsite määritellään EU:n tasolla tiedostomuodoksi, jonka rakenne mahdollistaa sen, että ohjelmistosovellukset pystyvät helposti yksilöimään, tunnistamaan ja poimimaan siitä tiettyjä tietoja. (2) Esimerkkejä koneellisesti luettavista muodoista ovat CSV, JSON ja XML. Tietoa, joka on koodattu tiedostomuotoon, joka rajoittaa tietojen poimimista tai automaattista käsittelyä, ei voida pitää koneellisesti luettavana. (3) Esimerkiksi painetut tai käsinkirjoitetut asiakirjat, jotka on sittemmin digitoitu, eivät ole koneellisesti luettavia, mutta kone voi käsitellä vastaavaa tekstiä yksinkertaisessa ASCII-tekstitiedostossa. (4)

Saavutettavuus ja luettavuus

Energiatehokkuustodistusten saavutettavuus- ja luettavuusvaatimusten käyttöönotto on tunnustettu merkittäväksi askeleksi kohti vammaisten osallisuutta. (5) EU:n lainsäädäntö sisältää esteettömyysvaatimuksia rakennetun ympäristön lisäksi myös (digitaaliselle ja muulle kuin digitaaliselle) tiedolle, mukaan lukien verkkosivustoille. Lainsäädäntöä täydennetään suosituksilla siitä, mitä esteettömyysvaatimuksia on noudatettava tietyissä olosuhteissa.

Tuotteiden ja palveluiden esteettömyysvaatimuksista annetun direktiivin (EU) 2019/882 (6) (esteettömyyssäädös) liitteissä I ja III on myös asiaan liittyviä vaatimuksia, jotka koskevat tuotteiden ja palvelujen (sekä rakennetun ympäristön, jossa palvelut tarjotaan) esteettömyyttä vammaisille henkilöille. Vaikka energistehokkuustodistukset eivät sinänsä kuulu kyseisen direktiivin aineellisen soveltamisalan piiriin, direktiivin liitteissä vahvistetaan vaatimukset, joilla on merkitystä energiatehokkuustodistuksessa annettujen tietojen kannalta. (7)

Muiden kuin digitaalisten energiatehokkuustodistusten on täytettävä seuraavat vaatimukset, jotta ne olisivat saavutettavia.

—

Merkintöjen ja ohjeiden olisi oltava saatavilla useamman kuin yhden aistikanavan kautta, ja ne olisi esitettävä käyttäjille ymmärrettävässä muodossa ja tavoilla, jotka he voivat havaita, käyttäen asianmukaista kirjasinkokoa ja -lajia, riittävää kontrastia ja säädettävää kirjasin-, rivi- ja kappaleväliä.

Saavutettavuus edellyttää, että digitaaliset energiatehokkuustodistukset

– i)	ovat saatavilla useamman kuin yhden aistikanavan kautta,

– ii)

esitetään ymmärrettävässä muodossa, esimerkiksi käyttämällä johdonmukaisesti samoja sanoja sekä jäsentämällä tiedot selkeästi ja loogisesti, jotta älyllisesti kehitysvammaiset henkilöt voivat paremmin ymmärtää ne,

– iii)

esitetään käyttäjille tavoilla, jotka he voivat havaita; energiatehokkuustodistusten etualan kuviin olisi esimerkiksi lisättävä kontrastia, jotta heikkonäköiset henkilöt näkevät ne; väriä ei tulisi käyttää ainoana keinona välittää tiettyä tietoa (esim. energiamerkin kuvassa),

– iv)

esitetään käyttäen ennakoitaviin käyttöolosuhteisiin nähden riittävän suurta kirjasinkokoa, asianmukaista kirjasinlajia ja riittävää kontrastia sekä säädettävää kirjasin-, rivi- ja kappaleväliä,

– v)	ovat saatavilla tekstimuodossa, joka soveltuu niiden sisällön esittämiseen myös vaihtoehtoisissa avustavissa muodoissa usealla eri tavalla ja useamman kuin yhden aistikanavan kautta; esimerkiksi puheen tai pistekirjoituksen avulla näytönlukijoilla annettavat tiedot,

– vi)

ovat muun kuin tekstisisältönsä osalta saatavilla myös vaihtoehtoisessa esitysmuodossa; esimerkiksi kaavioihin (kuten energiamerkin kuva) olisi liitettävä tekstikuvaus kaavion keskeisistä elementeistä tai toimista. (8)

Lisäksi energiatehokkuustodistuksen paperiversio olisi voitava painaa pistekirjoituksella. (9)

4.   SUOSITUKSET

Uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä esitetään useita muutoksia rakennusten energiatehokkuuden parantamista koskevien energiatehokkuustodistusten suositusten osalta. Suositukset ovat jo olleet pakollinen osa energiatehokkuustodistusta, mutta uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin tekstissä laajennetaan niiden soveltamisalaa. Energiatehokkuustodistuksen suositusten odotetaan olevan tiiviit, kun taas peruskorjauspassi (12 artikla) soveltuu paremmin yksityiskohtaiseen kuvaukseen siitä, mitä erityisiä parannuksia rakennukseen voidaan tehdä, ja siinä voidaan antaa paljon kattavampaa teknistä ja käytännön tietoa, myös vaiheiden järjestämisestä.

Tässä jaksossa käsitellään tärkeimpiä uusia vaatimuksia, jotka on merkitty korostuksella alla olevaan taulukkoon jo olemassa olevien vaatimusten viereen.

Taulukko 1.

Pakolliset ja vapaaehtoiset tekijät parannussuosituksissa

Elementit /soveltamisala	Pakollinen	Vapaaehtoinen
	Kattaa toimenpiteet energiatehokkuuden parantamiseksi	Esitetään arvio takaisinmaksuajoista tai kustannuksista ja hyödyistä rakennuksen taloudellisen elinkaaren ajalta (uusi)
	Kattaa toimenpiteet kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi (uusi)	Tarjotaan tietoa saatavilla olevista taloudellisista kannustimista sekä hallinnollisesta ja teknisestä avusta (uusi)
	Kattaa sisäympäristön laadun parantamiseen tähtäävät toimenpiteet (uusi)	Tarjotaan tietoa viitearvojen saavuttamiseen laajalti liittyvistä taloudellisista hyödyistä (uusi)
	Esitetään arvio energiansäästöistä ja käytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä (uusi)	Tarjotaan muita tietoja asiaan liittyvistä aiheista, kuten energiakatselmuksista, kannustimista (taloudellisista ja muista) ja rahoitusmahdollisuuksista, sekä neuvoja rakennuksen ilmastokestävyyden parantamiseksi
	Kattaa sekä a) rakennuksen vaipan taikka rakennuksen teknisen järjestelmän tai järjestelmien laajamittaisen korjauksen yhteydessä toteutettavat toimenpiteet että b) yksittäisiä rakennusosia koskevat toimenpiteet
	Sisältää arvion siitä, voidaanko lämmitys-, ilmanvaihto-, ilmastointi- ja lämpimän käyttöveden järjestelmiä mukauttaa toimimaan tehokkaammilla lämpötila-asetuksilla (uusi)
	Sisältää arvion lämmitysjärjestelmän tai ilmastointijärjestelmän jäljellä olevasta käyttöiästä. Tarvittaessa esitetään mahdollisia vaihtoehtoja lämmitysjärjestelmän tai ilmastointijärjestelmän korvaamiseksi vuosien 2030 ja 2050 ilmastotavoitteiden mukaisesti ottaen huomioon paikalliset ja järjestelmään liittyvät olosuhteet (uusi)
	Ilmoitetaan, mistä rakennuksen tai rakennuksen osan omistaja tai vuokralainen voi saada yksityiskohtaisempia tietoja, myös energiatehokkuustodistuksessa annettujen suositusten kustannustehokkuudesta
	Sisältää tiedot suositusten täytäntöönpanemiseksi toteutettavista toimista, asiaankuuluvien keskitettyjen asiointipisteiden yhteystiedoista ja tarvittaessa rahoitustukivaihtoehdoista

4.1.   Yleistä

Energiatehokkuustodistusten on 19 artiklan 5 kohdan mukaan sisällettävä suosituksia, jotka koskevat

—	rakennusten energiatehokkuuden parantamista kustannustehokkaasti;

—	käytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä; ja

—	sisäympäristön laadun parantamista.

Kaksi viimeistä on lisätty olemassa oleviin suositusvaatimuksiin.

Toinen uutuus on se, että suosituksia koskevat säännökset eivät koske rakennuksia, jotka ovat jo saavuttaneet energiatehokkuusluokan A. Luokan A rakennusten (ja siten myös luokan A+ rakennusten) energiatehokkuustodistuksissa suositukset voitaisiin jättää tyhjäksi.

Suosituksissa on käsiteltävä kahdenlaisia toimenpiteitä: a) rakennuksen vaipan taikka rakennuksen teknisen järjestelmän tai teknisten järjestelmien laajamittaisen korjauksen yhteydessä toteutettavia toimenpiteitä ja b) yksittäisiä rakennusosia koskevia toimenpiteitä, jotka eivät liity rakennuksen vaipan taikka rakennuksen teknisen järjestelmän tai teknisten järjestelmien laajamittaiseen korjaukseen. Tämä erottelu ei ole muuttunut olemassa olevista vaatimuksista.

Suosituksiin voi sisältyä myös arvio takaisinmaksuajoista tai kustannuksista ja hyödyistä rakennuksen taloudellisen elinkaaren ajalta sekä tietoja taloudellisista kannustimista ja hallinnollisesta ja teknisestä avusta sekä taloudellisista hyödyistä, jotka liittyvät laajalti viitearvojen saavuttamiseen.

Jos energiatehokkuustodistus myönnetään yhdessä peruskorjauspassin kanssa tai lähellä sen antamisajankohtaa, 19 artiklan 6 kohdan mukaisesti suositukset voidaan korvata peruskorjauspassilla.

4.2.   Käytöstä syntyvät kasvihuonekaasupäästöt

Direktiivin 19 artiklan 5 kohdan mukaan energiatehokkuustodistuksiin on sisällyttävä suosituksia käytöstä syntyvien kasvihuonekaasujen vähentämiseksi. ’Käytöstä syntyvillä kasvihuonekaasupäästöillä’ tarkoitetaan rakennuksen teknisten järjestelmien energiankulutukseen liittyviä kasvihuonekaasupäästöjä rakennuksen käytön ja toiminnan aikana (2 artiklan 23 kohta). Tämä on uusi säännös. Ennen uudelleenlaatimista voimassa olleet suosituksia koskevat säännökset koskivat ainoastaan kustannustehokkaita toimenpiteitä energiatehokkuuden parantamiseksi.

Käytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtäävissä toimenpiteissä yhdistyvät energiatehokkuuden parantamiseen tähtäävät toimenpiteet ja paikan päällä tuotetun uusiutuvan energian käyttöön liittyvät toimenpiteet. Näin ollen kaikki rakennusten energiatehokkuutta parantavat toimenpiteet vähentävät samaan aikaan myös käytöstä syntyviä kasvihuonekaasupäästöjä. Koska energiatehokkuuden parantamiseen ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtäävät toimenpiteet ovat samantyyppisiä, suosituksissa on esitettävä selkeä paremmuusjärjestys ja suositeltujen toimenpiteiden mitattavissa olevat vaikutukset käytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen. Tätä varten 19 artiklan 7 kohdassa täsmennetään, että suositusten on sisällettävä arvio energiansäästöistä ja käytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä.

4.3.   Sisäympäristön laatu

Sisäympäristön laadulla tarkoitetaan rakennuksen sisätilojen arvioinnin tulosta, joka vaikuttaa rakennuksen käyttäjien terveyteen ja hyvinvointiin ja joka perustuu muun muassa lämpötilaan, kosteuteen, ilmanvaihtokertoimeen ja epäpuhtauksien esiintymiseen liittyviin parametreihin (2 artiklan 66 kohta).

Direktiivin 19 artiklan 5 kohdassa säädetään, että energiatehokkuustodistukseen on sisällyttävä suosituksia rakennuksen tai rakennuksen osan sisäympäristön laadun parantamiseksi. Tämä uusi vaatimus liittyy muihin uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin uusiin toimenpiteisiin, jotka koskevat lämpöviihtyvyyttä ja sisäympäristön laatua (erityisesti 5 artiklan 1 kohta, 8 artiklan 3 kohta ja 13 artikla).

Usein on mahdollista suositella samanaikaisesti toimenpiteitä, joilla parannetaan sekä energiatehokkuutta että sisäympäristön laatua, mutta muissa tapauksissa sisäympäristön laadun parantamista koskevat suositukset olisi suunniteltava ja räätälöitävä rakennuksen käytön mukaan (asuinrakennukset tai muut kuin asuinrakennukset).

Suosituksissa voitaisiin tarvittaessa viitata 13 artiklassa mainittuihin vapaaehtoisiin kansallisiin vaatimuksiin, jotka koskevat riittävien sisäympäristön laatuvaatimusten täytäntöönpanoa rakennuksissa terveen sisäilmaston ylläpitämiseksi.

Sisäympäristön laatua koskevia suosituksia voivat olla rakennusten erityisolosuhteista ja käytöstä riippuen

—	lämmöneristyksen parantaminen, mikä vähentää myös vetoa ja paikallista lämpökuormaa sekä talvella että kesällä,

—

passiiviset jäähdytysratkaisut, kuten aurinkosuojainten asentaminen, tuuletukseen perustuvan jäähdytyksen optimointi ja rakennuksen termisen massan parantaminen ylikuumenemisongelmien ratkaisemiseksi; aktiivisia jäähdytysratkaisuja (esim. säteily- tai ilmapohjaisia järjestelmiä, puhaltimia) voidaan käyttää jäähdyttämään silloin, kun passiivisilla järjestelmillä ei voida varmistaa viihtyvyyttä ja terveyttä,

—	nykyisen lämmitys- ja/tai jäähdytysjärjestelmän parantaminen tai sen korvaaminen energiatehokkaammalla lämmitys- ja/tai jäähdytysjärjestelmällä, jossa on esimerkiksi parempi lämmönsäätely,

—	ilmanvaihtojärjestelmän asentaminen, lämmön talteenotto,

—	toimenpiteet lämpöviihtyvyyden parantamiseksi (esim. ilman lämpötilan säätäminen tai kosteustason parantaminen),

—	itsesäätyvien laitteiden asentaminen kunkin huoneen taikka rakennuksen osan lämmitettävän tai jäähdytettävän vyöhykkeen lämpötilan säätämiseksi erikseen,

—	sisäympäristön laatua valvovien antureiden asentaminen,

—	sisäympäristön laatuun reagoivien kiinteiden säätölaitteiden asentaminen,

—	suodattimen vaihto, ilmanpuhdistimien tai ilman desinfiointikomponenttien asennus (tarvittaessa),

—	olemassa olevan ilmanvaihtojärjestelmän suorituskyvyn parantaminen tai järjestelmän vaihtaminen,

—	jos rakennuksessa valvotaan jo sisäympäristön laatua (vapaaehtoinen indikaattori liitteessä V olevassa 2 kohdassa) (10), parannussuositukset voivat tarvittaessa perustua siihen.

Vaikka tämä on uusi vaatimus EPBD-direktiivissä, joidenkin jäsenvaltioiden energiatehokkuustodistuksissa on jo sisäympäristön laatuun liittyviä elementtejä. Esimerkiksi Kreikan energiatehokkuustodistuksiin kuuluu asuinmukavuudelle ja sisäilman laadulle omistettu osio. Romanian energiatehokkuustodistuksissa käsitellään asuinmukavuutta kesäaikana. (11) Portugalissa voidaan energiatehokkuustodistuksessa energiatehokkuuden parantamiseksi suositeltujen toimenpiteiden osalta ilmoittaa, onko niillä myös muita etuja, kuten lämpöviihtyvyyden, sisäilman laadun tai äänieristyksen paraneminen. (12)

4.4.   Tehokkaammat lämpötila-asetukset

Direktiivin 19 artiklan 8 kohdassa edellytetään, että energiatehokkuustodistuksen suositukset sisältävät myös arvion mahdollisuuksista käyttää lämmitysjärjestelmiä, ilmanvaihtojärjestelmiä, ilmastointijärjestelmiä ja käyttövesijärjestelmiä energiatehokkaammilla lämpötila-asetuksilla. Arvioon sisältyy arviointi siitä, voidaanko vesikäyttöisissä lämmitysjärjestelmissä käyttää matalan lämpötilan lämmönsäteilijöitä, jotka on suunniteltu optimoimaan energiatehokkuus ja tukemaan uusiutuvien energialähteiden integrointia. Tämä energiatehokkuustodistuksen suositusten uusi elementti liittyy myös uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin muihin vaatimuksiin, jotka koskevat rakennuksen teknisiä järjestelmiä, energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia ja tarkastuksia (13), ja sitä täydennetään energiatehokkuustodistuksen malliin sisältyvillä erityisindikaattoreilla (14).

Seuraavissa alakohdissa selvennetään matalanlämpötilaista lämmitystä vesikiertoisissa järjestelmissä koskevia termejä ja konsepteja sekä suositeltuja arviointivaiheita, joita tarvitaan määritettäessä lämmitysjärjestelmien potentiaalia saavuttaa energiatehokas suorituskyky asuinrakennuksissa. Nämä kohdat ovat osa laajempaa teknistä raporttia, joka julkaistaan erikseen tämän ohjeasiakirjan lisäksi.

4.4.1.   Vesikiertoisten lämmitysjärjestelmien terminologia ja keskeiset parametrit

Seuraavat termit kuvaavat vesikiertoisten lämmitysjärjestelmien lämpötilajärjestelmää.

—	Järjestelmän lämpötila on lämmitysjärjestelmän syöttö- ja paluulämpötilojen keskiarvo.

—	Syöttölämpötila viittaa lämmönkehittimestä (esim. kattilasta, lämpöpumpusta) säteilijöihin syötettävän lämmönsiirtonesteen lämpötilaan.

—	Paluulämpötila on säteilijöistä lämmönkehittimeen palaavan lämmönsiirtonesteen lämpötila.

—	Delta T(ΔT) viittaa syöttö- ja paluulämpötilojen väliseen eroon ja vaikuttaa järjestelmän tehokkuuteen.

—	Liikalämpö on säteilijän lämmönsiirtonesteen keskilämpötilan ja huoneenlämmön välinen ero, jota käytetään säteilijän lämpötehon laskemiseen.

Olemassa olevan lämmitysjärjestelmän tarkan lämpötila-alueen luonnehdinta on monimutkaista, eikä se voi perustua satunnaisesti kirjattuihin mataliin lämpötiloihin. Siksi vain kaksi päämuuttujaa, järjestelmän nimellislämpötila sekä kausittainen keskimääräinen nimellis-, syöttö- ja paluulämpötila, ovat hyödyllisiä indikaattoreita lämmitysjärjestelmän toiminnallisesta lämpötila-alueesta ja auttavat arvioimaan mahdollisia energiatehokkuustodistuksessa suositeltavia parannuksia.

Olemassa olevien rakennusten osalta näiden arvojen määrittämiseen kuuluu nykyisen lämpökuorman ja asennetun säteilijäkapasiteetin arviointi. Laskentavälineitä, joissa hyödynnetään ilmastovyöhykkeen, lämmönkehittimen eritelmien ja jakeluvirtatietojen kaltaisia tietoja, voidaan käyttää järjestelmän saavutettavissa olevien lämpötilojen arviointiin.

4.4.2.   Matalalämpötilaisen lämmityksen määrittäminen

Matalalämpötilainen lämmitys otetaan yleensä huomioon standardeissa kuten EN 14825:2022 (lämpöpumput) ja EN 442:2014 (metalliset lämpöpatterit ja konvektorit). Näissä standardeissa lämmitysjärjestelmät luokitellaan nimellislämpötilojen mukaan:

—	matala lämpötila: ≤ 35°C suunnitellussa syöttölämpötilassa

—	välilämpötila: ≤ 45°C

—	kohtalainen lämpötila: ≤ 55°C

—	korkea lämpötila: ≤ 65°C

Tässä yhteydessä käytetään seuraavia määritelmiä:

—	kohtalaisen lämpötilan alue: järjestelmän mitoituslämpötila ≤ 55°C, kausittainen keskiarvo ≤ 50°C

—	matalalämpötilainen alue: järjestelmän mitoituslämpötila ≤ 45°C, kausittainen keskiarvo ≤ 42°C

4.4.3.   Ehdotetut arviointivaiheet

Arvioidakseen, voidaanko lämmitysjärjestelmiä mukauttaa toimimaan tehokkaammilla lämpötila-asetuksilla, energiatehokkuustodistuksesta vastaava asiantuntija/arvioija voisi noudattaa jäljempänä esitettyä yksinkertaistettua menettelyä, kun kyseessä on olemassa oleva säteilijä- ja jakelujärjestelmä, ottamatta huomioon rajoittavia tekijöitä, kuten kehittimiä, kiertopumppuja tai huonelämpötilan säätöjärjestelmiä.

1)	Lasketaan rakennuksen tai rakennuksen osan sekä vertailutilan lämpökuormat ja lämmityspinta esimerkiksi lämmitykseen käytettyä loppuenergiaa, rakennusvuotta ja eristysolosuhteita koskevien tietojen avulla.

2)	Määritetään säteilijän kapasiteetti vertailuhuoneessa, mukaan lukien lattiapinta-ala, tyyppi ja asennusasetukset.

3)	Määritetään lämmönjakeluputkien maksimivirtausnopeus.

4)	Lasketaan saavutettavissa olevat järjestelmän lämpötilat saatujen tietojen perusteella.

Edellä kuvatuista vaiheista kerätyt tiedot voidaan syöttää erilliseen yksinkertaiseen laskentavälineeseen, jota voidaan käyttää vaiheessa 4. (15)

Suosituksiin voidaan sisällyttää useita toimenpiteitä, joiden avulla voidaan edelleen alentaa järjestelmän lämpötiloja vertailuhuoneessa, kuten esimerkiksi ulkoseinien, lattioiden ja kattojen lisäeristäminen. Eristyksen ja ilmatiiviyden parantaminen ovat ratkaisevan tärkeitä lämpökuormituksen vähentämiseksi. Muita mahdollisia toimenpiteitä ovat lasien ja ikkunapuitteiden korvaaminen paremmin eristävillä materiaaleilla, rakojen tiivistäminen ilmatiiviyden parantamiseksi ja poistotuuletuksen korvaaminen lämmön talteenottojärjestelmillä energiatehokkuuden ja lämmön varaamisen optimoimiseksi. Suositukset voivat olla päällekkäisiä rakennuksen yleisen energiatehokkuuden parantamiseen tähtäävien suositusten kanssa.

Lämpökuormituksen vähentämisen lisäksi suosituksissa voidaan ehdottaa säteilijäkapasiteetin lisäämistä korvaamalla tavanomaiset säteilijät vastaavan kokoisilla matalalämpötilaisilla säteilijöillä tai lisäämällä säteilijöiden määrää tai kokoa. Tämä muutos tukee lämmön tehokkaampaa jakautumista matalissa lämpötiloissa ja varmistaa soveltuvuuden käyttöön matalalämpötilaisella toiminta-alueella. Tehokas toimenpide voisi olla myös virtausnopeuksien optimointi jakelujärjestelmässä maksimoimalla virtaus putkissa tai tehostamalla järjestelmää vaihtamalla kokoa suurempiin putkiin. Nämä säädöt voivat parantaa järjestelmän tehokkuutta entisestään ja mahdollistavat sen tehokkaan toiminnan myös alennetuissa lämpötiloissa.

Lisäksi arvioijan on suositeltavaa tarkistaa, onko järjestelmässä muita ominaisuuksia, joilla voitaisiin edistää toimivuutta matalammissa lämpötiloissa, jotta voidaan laatia konkreettisia suosituksia energiatehokkuuden parantamiseksi. Tällaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi seuraavat:

1)	huonelämpötilan säätöjärjestelmän tyypin määrittäminen,

2)	kehittimen ja kiertopumpun tyypin ja kapasiteetin määrittäminen,

3)	muiden kriittisten huoneiden lämpökuorman/säteilijän kapasiteettisuhteen tarkistaminen.

Nämä vaiheet auttavat jälleen määrittämään parhaat saavutettavissa olevat virtausnopeudet ja järjestelmän lämpötilan nykyisessä jakelujärjestelmässä.

4.5.   Lämmitys- tai ilmastointijärjestelmien jäljellä oleva käyttöikä

Toinen uusi suositus koskee lämmitys- tai ilmastointijärjestelmän jäljellä olevan käyttöiän pakollista arviointia (19 artiklan 9 kohta). Se liittyy uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin muihin säännöksiin: lämmitysjärjestelmien ennustettu elinkaari on sisällytettävä rakennuksen järjestelmiä koskeviin tietoihin (16 artiklan 1 kohta). Energiatehokkuustodistuksen malliin (liitteessä V olevan 2 kohdan m alakohta) sisältyy vapaaehtoinen indikaattori, joka koskee tapauksen mukaan lämmitys- tai ilmastointijärjestelmien ja -laitteiden odotettavissa olevaa jäljellä olevaa käyttöikää.

Jäljellä oleva käyttöikä on rakennusten omistajille tärkeä indikaattori, jonka avulla laitteistojen odotettavissa olevan käyttöiän päättymiseen voidaan varautua ennalta ja niiden korvaaminen voidaan suunnitella paremmin käyttämällä tukena kattavia tietoja saatavilla olevista vaihtoehdoista sen sijaan, että lämmitys- tai ilmastointijärjestelmän rikkoutuminen johtaisi pakkotilanteeseen.

Lämmitys- ja ilmastointijärjestelmien jäljellä oleva käyttöikä vaihtelee ja riippuu pääasiassa niiden iästä. Joissakin maissa elinkaariarvot on standardoitu kansallisessa lainsäädännössä. Saatavilla olevan kirjallisuuden (16) ja valmistajan tietojen perusteella arvioinnissa voidaan käyttää seuraavia yleisiä suuntaviivoja:

—	Lämmitysjärjestelmän keskimääräinen käyttöikä on 7–25 vuotta riippuen sen tyypistä ja erityisteknologiasta, joskus pidempikin.

—	Nykyaikaisen lämpöpumpun keskimääräinen käyttöikä on 20–25 vuotta. Vanhempien mallien keskimääräinen käyttöikä on 10–15 vuotta.

—	Ilmastointijärjestelmän keskimääräinen käyttöikä on 10–15 vuotta.

Lämmitys- tai ilmastointijärjestelmän iän ohella odotettavissa olevaan käyttöikään vaikuttavat muutkin tekijät, kuten

—	asennuksen laatu,

—	huollon säännöllisyys ja laatu (esim. 23 artiklan mukaiset säännölliset tarkastukset, suodattimen vaihtaminen, puhdistus, viallisten osien korjaaminen viipymättä),

—	käyttöolosuhteet (käytön tiheys ja laajuus, asianmukainen mitoitus).

Jäljellä olevan eliniän arvioimiseksi energiatehokkuustodistuksesta vastaavan asiantuntijan/arvioijan on punnittava edellä mainittuja merkityksellisiä tekijöitä arvioidun yksittäisen lämmitys- tai ilmastointijärjestelmän erityispiirteiden perusteella.

Direktiivin 19 artiklan 9 kohdassa edellytetään myös, että suosituksissa on tarvittaessa esitettävä mahdollisia vaihtoehtoja lämmitysjärjestelmän tai ilmastointijärjestelmän korvaamiseksi. Tämän on oltava vuosien 2030 ja 2050 ilmastotavoitteiden mukaista, ja siinä on otettava huomioon myös paikalliset ja järjestelmään liittyvät olosuhteet. Jos energiatehokkuustodistuksesta vastaava asiantuntija/arvioija päättelee, että lämmitys- tai ilmastointijärjestelmän jäljellä oleva käyttöikä on melko lyhyt (esim. noin kaksi vuotta), järjestelmälle on määritettävä ja ilmoitettava vaihtoehtoja. Vuosien 2030 ja 2050 ilmastotavoitteiden mukaisesti ja uusien laitteiden elinkaari huomioon ottaen näiden vaihtoehtoisten järjestelmien olisi oltava erittäin energiatehokkaita ja muihin kuin fossiilisiin polttoaineisiin perustuvia. Lisäksi olisi hyödyllistä harkita kattiloiden korvaamista koskevien säännösten sisällyttämistä kansalliseen lainsäädäntöön (17) ,  (18)

5.   ENERGIATEHOKKUUSTODISTUSTEN VOIMASSAOLO JA YKSINKERTAISTETUT TODISTUSMENETTELYT

5.1.   Energiatehokkuustodistusten voimassaolo

Uudelleenlaadittu EPBD-direktiivi ei ole vaikuttanut ajanjaksoon, jonka energiatehokkuustodistus on oikeudellisesti pätevä, eli se on edelleen 10 vuotta.

Energiatehokkuustodistusten voimassaoloaika on pitkä, joten uudet todistukset ovat voimassa rinnakkain ennen uusien vaatimusten voimaantuloa (toukokuun 2026 loppuun mennessä) annettujen kanssa.

EPBD-direktiivi tarjoaa joustavuutta tämän ongelman ratkaisemiseen. Jäsenvaltiot voivat päättää, mitä toimintamallia ne haluavat noudattaa. Kun pohditaan energiatehokkuustodistuksen voimassaoloaikoja uudelleenskaalauksen jälkeen, on erityisesti tarkasteltava seuraavia seikkoja:

—	Selkeys ja ymmärrettävyys – kuinka selkeästi kansalaiset ymmärtävät eron vanhojen ja uusien energiatehokkuusdirektiivin asteikkojen välillä.

—

Suhde velvoitteisiin – onko energiatehokkuustodistusten nykyisten asteikkojen ja velvoitteiden välillä yhteyksiä. Tämä voi vaikuttaa energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin (esim. uusien rakennusten on oltava energiatehokkuustodistuksessa vähintään luokassa ’x’) tai energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisstandardeihin, jos ne ovat jo voimassa jossakin jäsenvaltiossa (esim. rakennukset, jotka ovat luokassa G, on peruskorjattava vuoteen 2030 mennessä).

—

Muiden muutosten vaikutukset (esim. laskentamenetelmät) – onko muihin EPBD-direktiivin vaatimuksiin tehty muutoksia, jotka voisivat vaikuttaa energiatehokkuustodistuksiin. Selkein on yhteys laskentamenetelmään. Laskentamenetelmän muutokset voivat johtaa eroihin energiatehokkuustodistuksen pääindikaattorin arvossa (esim. arvosta 100 arvoon 93 kWh/m2/vuosi) mutta myös siinä, mihin luvuilla viitataan (esim. aiemmissa energiatehokkuustodistuksissa on ilmoitettu uusiutumaton primäärienergia, uudessa taas primäärienergian kokonaismäärä).

—

Tukitoimenpiteet ja rahoitusvälineet – jos tietyn järjestelmän mukainen rahoitustuki liittyy tiettyyn energiatehokkuusluokitukseen tai on riippuvainen siitä, rakennuksen luokittelun muutokset voivat johtaa edunsaajien muutokseen, mikä ei ehkä ole rahoitusjärjestelmän alkuperäisten tavoitteiden mukaista. Jos järjestelmä edellyttää esimerkiksi vähintään yhden tai kahden luokan parannusta, tilanteen ratkaisemiseen tarvitaan mahdollisesti ohjeita. Vastaavasti jos lukumäärässä tai indikaattorissa tapahtuu muutoksia (menetelmän muutosten vuoksi), suora vertailu ei välttämättä ole mahdollista ilman tietojen jonkinasteista käsittelyä.

—

Energiatehokkuustodistusten säilyttäminen – miten niitä tällä hetkellä säilytetään. Jos energiatehokkuustodistukset tallennetaan tietokantaan, niille voidaan tehdä tiettyjä toimenpiteitä (esim. antaa todistus tai laskea luokitus uudelleen), jotka eivät ehkä ole mahdollisia, jos niitä ei tallenneta tietokantaan.

Mahdollisia vaihtoehtoja ovat seuraavat:

a)

Vanhat energiatehokkuustodistukset ovat voimassa, kunnes niiden voimassaolo päättyy kymmenen vuoden kuluttua myöntämisestä. Uudet ja vanhat energiatehokkuustodistukset toimivat rinnakkain, kunnes kaikki vanhat energiatehokkuustodistukset ovat vanhentuneet. Ajankohta riippuu järjestelmän päivityksestä. Tämä voi tapahtua vuoteen 2036 mennessä, jos energiatehokkuustodistusjärjestelmät saatetaan ajan tasalle kansallisen lainsäädännön osaksi saattamisen määräaikana (ks. 35 artikla), tai myöhemmin, jos jäsenvaltiot ovat hiljattain jo saattaneet energiatehokkuustodistusjärjestelmänsä ajan tasalle ja hyödyntäneet 19 artiklan mukaista poikkeusta. Tämä vaihtoehto on yksinkertainen, sillä vanhat energiatehokkuustodistukset ovat edelleen voimassa eikä niitä muuteta. Koska voimassa on useita vuosia samanaikaisesti useampia energiatehokkuustodistuksia, on ratkaisevan tärkeää, että viranomainen tiedottaa velvoitteiden (esimerkiksi energiatehokkuutta koskevien vähimmäisnormien tai rahoitusjärjestelmien) vaikutuksista.

b)

Vanhat energiatehokkuustodistukset ovat voimassa vain tiettyyn päivämäärään asti. Vanhat energiatehokkuustodistukset ovat edelleen voimassa, mutta jäsenvaltiot ilmoittavat aikaisemman päivämäärän niiden voimassaolon päättämiseksi. Esimerkiksi kaikki energiatehokkuustodistukset, jotka on annettu ennen direktiivin saattamista osaksi kansallista lainsäädäntöä, ovat voimassa 1. tammikuuta 2030 saakka. Tämä toimintamalli on pääosin samankaltainen kuin vaihtoehto a (todistus on voimassa, kunnes voimassaolo päättyy), mutta se rajoittaa aikaa, jonka järjestelmät ovat voimassa rinnakkain ja näin myös rinnakkaisuudesta aiheutuvia haittoja. Kuten vaihtoehdossa a, on ratkaisevan tärkeää, että viranomainen selventää vaikutuksia velvoitteisiin ja rahoitusjärjestelmiin. On myös tärkeää, että rakennuksen omistajat ovat tietoisia siitä, että vanhat energiatehokkuustodistukset eivät ehkä ole voimassa kymmentä vuotta.

c)

Vanhat energiatehokkuustodistukset eivät ole enää voimassa. Tässä vaihtoehdossa vanhojen energiatehokkuustodistusten voimassaolo päättyy, kun uusi järjestelmä otetaan käyttöön. Tämä vaihtoehto on hallinnon näkökulmasta yksinkertainen ja ehkäisee sekaannuksia, joita vanhan ja uuden järjestelmän rinnakkaiselo aiheuttaisi. Tämä vaihtoehto kuitenkin päättäisi useiden hiljattain myönnettyjen energiatehokkuustodistusten voimassaolon ja aiheuttaisi siten merkittäviä lisäkustannuksia rakennusten omistajille.

d)

Vanhat energiatehokkuustodistukset skaalataan uudelleen vastaamaan uutta merkintää tai arvoa. Vanhat todistukset päivitetään automaattisesti tai pyynnöstä uuteen luokkaan. Vanhat todistukset, joita ei ole päivitetty (joko siksi, että se ei ole teknisesti mahdollista tai koska päivitystä ei ole pyydetty), vanhenevat. Tämä voidaan tehdä keskitetysti etenkin, jos energiatehokkuustodistukset (ja energiatehokkuusluokkaa laskettaessa käytetyt syöttötiedot) on tallennettu ja ne ovat käytettävissä tietokantojen kautta. Tässä vaihtoehdossa energiatehokkuustodistuksista vastaava hallintoviranomainen vahvistaa vastaavuudet vanhojen ja uusien energiatehokkuusluokkien välillä (esim. 150 kWh/m2/vuosi olisi vastannut luokkaa D aiemmassa merkintäjärjestelmässä mutta vastaa nyt luokkaa E uudessa järjestelmässä) tai se vahvistaa uuden energiatehokkuusarvon (esim. uusiutumattoman energian määrä 70 kWh/m2/vuosi olisi aiemmin vastannut luokkaa D, mutta nyt primäärienergian kokonaismäärä 150 kWh/m2/vuosi vastaa luokkaa E). Tämä vaihtoehto vaatii energiatehokkuustodistuksista vastaavien hallintoviranomaisten työtä, mutta se vähentäisi monimutkaisuutta, jota seuraisi siitä, että järjestelmät olisivat voimassa yhtä aikaa. Se ei myöskään aiheuttaisi rakennusten omistajille lisäkustannuksia, vaikka uusista energiatehokkuustodistusarvoista olisikin ilmoitettava. Tässä tapauksessa vanhojen energiatehokkuustodistusten voimassaoloaikaa ei uudelleenluokittelun jälkeen jatkettaisi. Energiatehokkuustodistuksen voimassaoloaika olisi 10 vuotta alkuperäisen todistuksen myöntämispäivästä.

Vaihtoehdot b–d on annettu esimerkkeinä, kun taas vaihtoehto a kuvaa, mitä tapahtuu, jos kansallisella tasolla ei toteuteta erityisiä tai täydentäviä toimenpiteitä sen jälkeen, kun 19 artiklan vaatimukset on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä. Jäsenvaltiot voivat myös ottaa käyttöön eri vaihtoehtoja eri rakennusluokille (esim. vaihtoehdon a asuinrakennuksille ja vaihtoehdon d muille kuin asuinrakennuksille). Kaikissa vaihtoehdoissa tärkeintä on edelleen viestintä rakennusten omistajille, riippumattomille asiantuntijoille, rakennussuunnittelijoille ja koko rakennusalalle.

On muistettava, että energiatehokkuustietokanta ja syöttötietojen tallentaminen voisivat tukea ja helpottaa energiatehokkuustodistuksen (tai sen osien ja indikaattoreiden) dynaamista päivittämistä ajan mittaan, kuten vaihtoehdossa d). Energiatehokkuustodistuksia pidetään yleensä tiettynä ajankohtana tehdyn analyysin tuloksina (tilannekuvana rakennuksen energiatehokkuudesta sekä muista ominaisuuksista ja piirteistä). Jos energiatehokkuustodistukset tallennetaan tietokantaan, voidaan rakennuksen luokitus pitää syöttötietojen avulla ajan tasalla ja osoittaa ajan mittaan tapahtunut energiatehokkuuden muutos silloin, kun se perustuu ulkoisiin tekijöihin ja rakennuksen tekniset ominaisuudet ovat suurelta osin muuttumattomat.

Esimerkiksi sähköverkon hiilestä irtautumisen odotettu vauhti aiheuttaa huomattavia muutoksia primäärienergiakertoimiin tulevina vuosina. Kansallisella tasolla sovellettavan sähkön primäärienergiakertoimen muutokset voivat vaikuttaa rakennusluokitukseen. Kun energiatehokkuustodistus perustuu tietokantaan tallennettuihin tietoihin ja tiettyjä parametreja päivitetään, todistuksen arvo voi olla muuttuva seuraavien 10 vuoden ajan (energiatehokkuustodistuksen arvo on tietokannasta tarkastettaessa annettu arvo). Energiatehokkuustodistuksen voimassaolo olisi edelleen sidoksissa alkuperäisten syöttötietojen päivämäärään, ellei myös syöttötietoja päivitetä.

5.2.   Yksinkertaistetut päivitysmenettelyt

Direktiivin 19 artiklan 14 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot ottavat tietyissä olosuhteissa käyttöön yksinkertaistettuja päivitysmenettelyjä.

Tämän säännöksen tarkoituksena on helpottaa energiatehokkuustodistuksen päivittämistä, kun rakennukseen tehdään vain rajallisia muutoksia tai kun tietoja on saatavilla muista luotettavista ja merkityksellisistä lähteistä.

Jäsenvaltioiden olisi kuvattava lainsäädännössään, mihin muutoksiin voidaan soveltaa yksinkertaistettuja menettelyjä ja miten nämä muutokset olisi otettava huomioon energiatehokkuustodistuksissa ja niitä koskevissa tietokannoissa.

Rakennusten omistajille aiheutuvien kustannusten olisi oltava alhaisemmat yksinkertaistetun menettelyn kohdalla, koska todistuksen päivittämiseen tarvitaan vähemmän resursseja kuin täydellisen uuden todistuksen myöntämiseen.

Energiatehokkuustodistuksen voimassaolo riippuisi siitä, miten jäsenvaltiot soveltavat yksinkertaistettua menettelyä. Jos yksinkertaistettu menettely edellyttää myös olemassa olevien syöttötietojen paikkansapitävyyden varmistamista (ts. sen todentamista, ettei muutoksia ole tapahtunut), energiatehokkuusdirektiivin voimassaoloaika vahvistetaan siitä hetkestä alkaen, kun todistus päivitetään. Jos yksinkertaistettu menettely ei edellytä olemassa olevien syöttötietojen paikkansapitävyyden varmistamista (eli asiantuntija ilmoittaa vain päivitetyn elementin arvon), energiatehokkuustodistuksen voimassaoloaika on edelleen yhteydessä alkuperäisten syöttötietojen päivämäärään.

Direktiivin 19 artiklan 14 kohdassa määritellään kolme tapausta, joissa energiatehokkuustodistuksen päivittämiseksi on oltava käytettävissä yksinkertaistettuja menettelyjä:

a)   Energiatehokkuustodistuksen päivittäminen, kun yksittäisiä elementtejä päivitetään

Yksittäisten elementtien päivittämisellä yksittäisin tai erillisin toimenpitein ei välttämättä ole ratkaisevaa vaikutusta rakennuksen yleisen energiatehokkuuden laskentaan ja kokonaisuuteen, minkä vuoksi niitä voidaan käsitellä eri tavoin kuin laajamittaisia korjauksia.

Yksinkertaistettu menettely energiatehokkuustodistuksen päivittämiseksi yksittäisiin elementteihin tehtyjen parannusten perusteella rajoittaa arviointi- ja myöntämismenettelyä vain näiden parannettujen yksittäisten elementtien osalta. Jos esimerkiksi kellarin katto eristetään yksittäisenä toimenpiteenä, vaikka energiatehokkuustodistuksen myöntämistä koskevat täydelliset vaatimukset (esimerkiksi 19 artiklan 4 kohdan mukainen paikan päällä tehtävä tarkastuskäynti) ovat edelleen voimassa, energiatehokkuustodistuksen päivittäminen keskittyisi yksinomaan tähän näkökohtaan.

Tähän voi sisältyä päivitettyä energiatehokkuustodistusta, energiatehokkuusindikaattoria ja -luokkaa, käytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen indikaattoria ja luokkaa tai sisäympäristön laatua koskeva uudelleenarviointi ja tarkistus. Tarkistus voi myös johtaa sellaisen peruskorjaussuosituksen poistamiseen päivitetyn energiatehokkuustodistuksen suositusluettelosta, joka mahdollisesti liittyy toteutettuun yksittäiseen tai erilliseen toimenpiteeseen, tai muiden EPBD-direktiivin liitteessä V lueteltujen ja kansalliseen energiatehokkuustodistusmalliin sisältyvien tietojen päivittämiseen, jotka ovat voineet muuttua yhden tai erillisen toimenpiteen jälkeen.

b)   Energiatehokkuustodistuksen päivittäminen peruskorjauspassissa yksilöityjen toimenpiteiden yhteydessä

Yksinkertaistettu menettely ei välttämättä ole sopiva valinta energiatehokkuustodistuksen päivittämiseksi sen jälkeen, kun voimassa olevassa energiatehokkuustodistuksessa suositellut toimenpiteet on toteutettu. Tämä johtuu siitä, että energiatehokkuustodistukseen sisältyvät suositukset ja niihin liittyvät tiedot niiden energiansäästöistä eivät ole riittävän yksityiskohtaisia ja tarkkoja, jotta niitä voitaisiin käyttää energiatehokkuustodistuksen uudelleenlaskemiseen.

Tilanne on erilainen, jos kyseiselle rakennukselle on myönnetty rakennusten peruskorjauspassi, koska se sisältää valmiin, yksilöllisen peruskorjaussuunnitelman ja kaikki toteutettavat toimenpiteet, mukaan lukien odotettavissa olevat hyödyt, kuten energiansäästöt ja kasvihuonekaasupäästöjen väheneminen. Mikäli rakennusten peruskorjauspassin toimenpiteet toteutetaan suositusten mukaisesti, voidaan olettaa, että energiansäästö saavutetaan esitetyllä tavalla. Jos nämä toimenpiteet johtavat rakennuksen laajamittaiseen korjaukseen, energiatehokkuustodistus on yleensä päivitettävä. Jos kyseessä ei ole laajamittainen korjaus, voidaan noudattaa yksinkertaistettua menettelyä.

Tässä tapauksessa yksinkertaistetun menettelyn on sisällettävä rakennusten peruskorjauspassissa suositeltujen toimenpiteiden vaatimustenmukaisuustarkastus, jossa tosiasiallisesti toteutettuja toimenpiteistä verrataan suosituksiin. Energiatehokkuustodistuksen antamisesta vastaavan energia-asiantuntijan on tehtävä tarkastuskäynti paikan päällä 19 artiklan 4 kohdan mukaisesti. Jos energia-asiantuntija toteaa, että toimenpiteet on toteutettu rakennusten peruskorjauspassin suositusten mukaisesti, vastaavia tietoja voidaan käyttää päivitetyn energiatehokkuustodistuksen antamiseen.

c)   Energiatehokkuustodistuksen päivittäminen, kun käytetään rakennuksen digitaalista kaksosta, muita sertifioituja menetelmiä tai sertifioiduista välineistä saatuja tietoja, joilla määritetään rakennuksen energiatehokkuus

Jos rakennuksen energiatehokkuutta kuvaavista indikaattoreista on saatavilla uusia lukuja, niitä voidaan käyttää energiatehokkuustodistuksen päivittämiseen. Uusia tietoja voi syntyä, jos rakennukselle on luotu digitaalinen kaksonen ja siihen sisältyviä tietoja muutetaan esimerkiksi peruskorjaustoimenpiteiden tai muiden energiatehokkuustodistuksen kannalta merkityksellisten rakennustietojen muutosten seurauksena tai jos energiatehokkuus on määritetty muussa yhteydessä (esim. kestävän rakentamisen sertifioinnit) sertifioiduilla menetelmillä tai välineillä.

Yksinkertaistettu menettely tarkoittaisi tässä tapauksessa digitaalisen kaksosen tai sertifioidun menetelmän tai välineen avulla määritettyjen tietojen käyttämistä energiatehokkuustodistuksessa. Lisälaskelmia tai paikan päällä tehtäviä käyntejä tarvitaan vain, jos tiedot puuttuvat tai energia-asiantuntija havaitsee poikkeavuuksia.

5.3.   Perusparannusneuvonta rakennusten omistajille

Uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä otetaan käyttöön uusi vaatimus sen varmistamiseksi, että sellaisten rakennusten omistajat, joille on myönnetty tason C alapuolella oleva energiatehokkuustodistus, kutsutaan keskitettyyn asiointipisteeseen seuraavissa tilanteissa:

—	energiatehokkuustodistuksen voimassaolon päättymisen jälkeen

—	viiden vuoden kuluttua energiatehokkuustodistuksen antamisesta.

Käynnin tavoitteena on antaa rakennuksen omistajalle perusparannusneuvontaa ja kannustaa häntä toimimaan sen mukaisesti. Nämä tiedot voisivat kattaa tekniset hallinto- ja rahoituskysymykset (ks. liitteessä 2 olevat 17 ja 18 artiklaa koskevat ohjeet, joissa annetaan lisätietoja katettavien toimintojen laajuudesta ja rakennusten omistajien kutsumista koskevista vaihtoehdoista).

5.4.   Tarkistetuista energiatehokkuustodistusjärjestelmistä tiedottaminen

Uudelleenlaadittu EPBD-direktiivi tuo merkittäviä muutoksia energiatehokkuustodistusjärjestelmään. Muutoksista selkeimpiä on uudelleenskaalaaminen, mutta muutokset vaikuttavat myös muun muassa energiatehokkuustodistuksen sisältöön (esim. malli, suositukset), todistuksen saataville asettamisen määräaikoihin, tiedonsaantiin tietokantojen kautta ja laatuelementteihin. Kaikista näistä muutoksista tiedottaminen on keskeistä tarkistetun järjestelmän hyväksymisen kannalta.

Siksi suositellaan, että energiatehokkuusluokkien tarkistamisesta tiedotetaan yksityiskohtaisesti ja selkeästi vertaamalla vanhoja ja uusia säännöksiä. Uuden asteikon nopeaa omaksumista käyttöön voidaan tukea asianmukaisin tiedotuskampanjoin ja verkkosivuin, joilla vastataan usein esitettyihin kysymyksiin. Useimmilla jäsenvaltioilla on jo kokemusta energiatehokkuusluokkien uudelleenskaalaamisesta tai järjestelmiensä muuttamisesta.

Kampanjat tarjoavat tietoa sidosryhmien ja markkinatoimijoiden lisäksi myös kansalaisille. Jäsenvaltioiden olisi harkittava erillisten kohderyhmäkohtaisten kampanjoiden käynnistämistä, esimerkiksi ammatti- ja sidosryhmäkampanjoita sekä kampanjoita loppukäyttäjille, kuten rakennusten omistajille tai vuokralaisille. Kampanjoissa olisi välitettävä tietoa tavalla, joka on oikeassa suhteessa kohdeyleisön tietotasoon. Jäsenvaltioiden olisi harkittava selkeän vertailevan lähestymistavan omaksumista energiatehokkuusluokkien uudelleenskaalaukseen liittyvien erojen esittämiseksi. (19) Jäsenvaltiot voisivat myös harkita yhteistyötä työmarkkinaosapuolten, kansalaisyhteiskunnan järjestöjen ja muiden sidosryhmien kanssa tiedon levittämisen tehostamiseksi eri yleisöjen keskuudessa.

6.   ENERGIATEHOKKUUSTODISTUSTEN ANTAMINEN JA ASETTAMINEN NÄKYVILLE

6.1.   Kynnyspisteet

Direktiivin 20 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että uusi energiatehokkuustodistus annetaan

a)	rakennuksille tai rakennuksen osille niitä rakennettaessa, kun niitä on korjattu merkittävästi, niitä myytäessä tai vuokrattaessa uudelle vuokralaiselle tai kun niitä koskeva vuokrasopimus uusitaan; sekä

b)	olemassa oleville rakennuksille, jotka ovat julkisten elinten omistuksessa tai käytössä.

Uudelleenlaaditussa direktiivissä otetaan sen vuoksi käyttöön lisää kynnyspisteitä, joiden yhteydessä energiatehokkuustodistus on annettava, kuten laajamittaiset korjaukset ja vuokrasopimuksen uusiminen. Lisäksi siinä laajennetaan energiatehokkuustodistusta koskevan vaatimuksen soveltamisalaa kattamaan kaikki olemassa olevat rakennukset, jotka ovat julkisten elinten (20) omistuksessa tai käytössä, rakennuksen pinta-alasta riippumatta.

Laajamittaisten korjausten osalta 2 artiklan 22 kohdassa annetaan jäsenvaltioille kaksi vaihtoehtoa. Korjausta voidaan pitää ’laajamittaisena’, jos

a)	rakennuksen vaippaan tai rakennuksen teknisiin järjestelmiin liittyvien korjausten kokonaiskustannukset ovat yli 25 prosenttia rakennuksen arvosta, rakennusmaan arvo pois lukien; tai

b)	korjaus koskee yli 25:tä prosenttia rakennuksen vaipan pinta-alasta.

Julkisten elinten omistamien tai käyttämien rakennusten osalta velvollisuus energiatehokkuustodistuksen hankkimiseen syntyy myös rakennuksen rakentamisen, laajamittaisen korjauksen, myynnin tai vuokrauksen tai vuokrasopimuksen uusimisen yhteydessä. Uutta energiatehokkuustodistusta ei sitä vastoin tarvitse hankkia, jos saatavilla on jo voimassa oleva todistus, joka on myönnetty joko direktiivin 2010/31/EU tai uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin mukaisesti.

Samoin kuin nykyisten sääntöjen nojalla, jäsenvaltiot voivat jättää 5 artiklan 3 kohdan b, c ja e alakohdassa (21) tarkoitetut rakennusluokat energiatehokkuustodistusta koskevan vaatimuksen ulkopuolelle. Jäsenvaltiot, jotka ovat viimeistään 28. toukokuuta 2024 päättäneet jättää tämän artiklan soveltamisalan ulkopuolelle asuinrakennukset, joita käytetään tai jotka on tarkoitettu käytettäväksi joko vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa tai vaihtoehtoisesti rajoitetun ajan vuodessa ja joiden arvioitu energiankulutus on vähemmän kuin 25 prosenttia ympärivuotisen käytön kulutuksesta (5 artiklan 3 kohdan d alakohta), voivat edelleen tehdä niin.

Direktiivin 20 artiklassa selvennetään myös vaatimuksia, jotka koskevat energiatehokkuustodistusten saatavuutta ja tarkastuksia tai muita valvontatoimia, joilla varmistetaan, että energiatehokkuustodistukset ovat saatavilla verkossa ja verkon ulkopuolella olevissa rakennusten myynti- tai vuokrausilmoituksissa, mukaan lukien kiinteistönvälitysportaalit. Näitä näkökohtia käsitellään näiden ohjeiden 8 luvussa, joka koskee liitettä VI.

6.2.   Energiatehokkuustodistusten asettaminen näkyville

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin 21 artiklassa laajennetaan olemassa olevaa velvoitetta asettaa energiatehokkuustodistus näkyville kaikkiin rakennuksiin, jotka ovat julkisten elinten käytössä ja yleisön toistuvien käyntien kohteena, koosta riippumatta. Muussa kuin asuinrakennuksessa, jolla on voimassa oleva energiatehokkuustodistus, energiatodistus on asetettava näkyvälle paikalle ja selvästi nähtäville.

Julkisten elinten käytössä ja yleisön toistuvien käyntien kohteena olevissa rakennuksissa ja muissa kuin asuinrakennuksissa on asetettava näkyville EPBD-direktiivin nojalla annettu energiatehokkuustodistus (riippumatta siitä, perustuuko se edelliseen vai uudelleenlaadittuun EPBD-direktiiviin). Jos rakennukseen ei ole täytynyt hankkia energiatehokkuustodistusta edellisen EPBD-direktiivin nojalla, todistus on asetettava esille vasta, kun rakennusta koskee velvollisuus hankkia energiatehokkuustodistus. Esimerkkinä voidaan mainita, että myymälään, jolle on vuonna 2019 myönnetty energiatehokkuustodistus myynnin jälkeen, olisi asetettava energiatehokkuustodistus näkyville todistuksen voimassaolon ajaksi (vuoteen 2029 asti).

7.   LIITE V – ENERGIATEHOKKUUSTODISTUSTEN MALLI

Liitteessä V esitetään 19 artiklaan viitaten malli, jota käytetään energiatehokkuustodistuksissa kaikissa jäsenvaltioissa. Liitteessä V on luettelo indikaattoreista, jotka on oltava energiatehokkuustodistuksessa (liitteessä V oleva 1 kohta), ja luettelo vapaaehtoisista indikaattoreista (liitteessä V oleva 2 kohta), joiden osalta jäsenvaltiot voivat valita, sisällytetäänkö ne vai ei, ja missä olosuhteissa. Lisäksi 19 artiklan 1 kohdassa mainitaan muutamia muita pakollisia indikaattoreita. Liitteessä V myös täsmennetään tiedot, jotka on oltava energiatehokkuustodistuksen etusivulla.

Useita indikaattoreita on luettava ja tulkittava läheisessä yhteydessä liitteen I vaatimuksiin, jotka muodostavat yleisen kehyksen rakennusten energiatehokkuuden laskemiselle.

Vaikka arvioitujen indikaattoreiden ulkoasulle ja esittämiselle ei ole asetettu erityisiä vaatimuksia, energiatehokkuustodistusten saatavuuden parantamiseksi indikaattoreiden arvojen tueksi suositellaan yleensä kaavioita, joissa on tekstimuotoinen kuvaus tärkeimmistä elementeistä tai keskeisistä toimenpiteistä (ks. näiden ohjeiden 3.3 luku).

7.1.   Pakolliset elementit

Tässä luvussa esitetään yleiskatsaus energiatehokkuustodistuksen pakollisista elementeistä. Taulukoissa 2, 3 ja 4 luetellaan indikaattorit, yksiköt, joissa ne on esitettävä, sekä viitteet, joissa annetaan tiedot siitä, miten indikaattori lasketaan tai mistä indikaattorin tiedot saadaan.

Taulukko 2

Pakolliset elementit energiatehokkuustodistuksen etusivulla

	Indikaattori	Yksikkö	Miten / Lähde
a)	Energiatehokkuusluokka	A+, A–G	Lasketaan liitteen I vaatimusten mukaisesti vahvistetun kansallisen menetelmän ja 19–20 artiklan vaatimusten mukaisesti. (22)
b)	Primäärienergian vuotuinen käyttö — energiakantajittain	kWh/m2/vuosi	Liitteeseen I perustuva kansallinen laskentamenetelmä
c)	Energian vuotuinen loppukäyttö — energiakantajittain	kWh/m2/vuosi	Liitteeseen I perustuva kansallinen laskentamenetelmä
d)	Paikan päällä tuotetun uusiutuvan energian osuus energiankäytöstä	%	Liitteeseen I perustuva kansallinen laskentamenetelmä
e)	Käytöstä syntyvät kasvihuonekaasupäästöt — energiankäytön perusteella	kgCO2eq/(m2/vuosi)	Liitteeseen I perustuva kansallinen laskentamenetelmä
e)	Elinkaarenaikaisen ilmakehän lämmitysvaikutuspotentiaalin arvo (jos saatavilla)	kgCO2eq/(m2)	Lasketaan ja ilmoitetaan 7 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun delegoidun säädöksen mukaisesti.

Seuraavan taulukon elementit ovat pakollisia, mutta niitä ei tarvitse esittää energiatehokkuustodistuksen etusivulla.

Taulukko 3

Energiatehokkuustodistuksen pakolliset elementit (liite V)

	Indikaattori	Yksikkö	Miten / Lähde
a)	Primäärienergian ja loppuenergian vuotuinen kulutus — järjestelmittäin	kWh / MWh	Liitteeseen I perustuva kansallinen laskentamenetelmä
b)	Uusiutuvan energian tuotanto — tarvittaessa	kWh / MWh	Liitteeseen I perustuva kansallinen laskentamenetelmä
b)	Pääasiallinen energiankantaja ja uusiutuvan energialähteen tyyppi — tarvittaessa	Esim. sähkö ja aurinkosähkö	Liitteeseen I perustuva kansallinen laskentamenetelmä
c)	Energiatarpeet Energiatarve viittaa energiaan, joka on toimitettava sisäympäristön laatuvaatimusten ylläpitämiseksi sen lähteestä tai järjestelmien tehokkuudesta riippumatta. – järjestelmittäin	kWh/m2/vuosi	Liitteeseen I perustuva kansallinen laskentamenetelmä
d)	Tieto siitä, kykeneekö rakennus reagoimaan ulkoisiin signaaleihin ja mukauttamaan energiankulutusta Esimerkiksi: onko rakennuksessa riittävät (digitaaliset) kysyntäjousto- ja kysynnänhallintavalmiudet	Kyllä / Ei, kuvaus	Tiedot, jotka on ilmoitettava 13 artiklan mukaisesti:
e)	Tieto siitä, kykeneekö rakennuksen sisäinen lämmönjakojärjestelmä toimimaan alhaisessa tai tapauksen mukaan tehokkaammassa lämpötilassa	Kyllä / Ei, kuvaus	Liittyy suosituksiin liittyviin vaatimuksiin, ks. näiden ohjeiden 4.4 luku.
f)	Asianomaisen keskitetyn asiointipisteen yhteystiedot perusparannusneuvontaa varten	Esim. nimi, osoite, verkkosivusto	18 artiklassa määritellyt keskitetyt asiointipisteet

Liitteessä V tätä ei mainita nimenomaisesti, mutta 19 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että energiatehokkuustodistuksessa esitetään vertailuarvot, kuten energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset, lähes nollaenergiarakennuksia koskevat vaatimukset ja päästöttömiä rakennuksia koskevat vaatimukset, jotta rakennuksen tai rakennuksen osan omistajat tai vuokralaiset voivat vertailla ja arvioida sen energiatehokkuutta suhteessa asteikon yläpään vaatimuksiin. Energiatehokkuustodistuksesta vastaavan arvioijan olisi määritettävä, mitkä vaatimukset ovat arvioitavan rakennuksen kannalta merkityksellisimpiä.

Lisäksi 19 artiklan 5 kohdan mukaan parannussuositukset on sisällytettävä energiatehokkuustodistukseen. Seuraavassa taulukossa esitetään yhteenveto 19 artiklan mukaisista pakollisista elementeistä.

Taulukko 4

Energiatehokkuustodistuksen pakolliset elementit (19 artikla)

	Indikaattori	Yksikkö	Miten / Lähde
	Lähes nollaenergiarakennusten vaatimukset — uusille ja olemassa oleville rakennuksille	Enimmäiskynnysarvo	Direktiivin 2 artiklan 3 kohdan mukaisesti, linkki 5 artiklaan
	Päästöttömien rakennusten vaatimukset — uusille ja olemassa oleville rakennuksille	Energiantarpeen enimmäiskynnysarvo; Kasvihuonekaasupäästöjen kynnysarvo	Linkki 11 artiklaan
	Energiatehokkuutta koskevat vähimmäisvaatimukset — tarvittaessa	Loppuenergian tai primäärienergian kynnysarvo	Linkki 9 artiklan 1 kohtaan (muiden kuin asuinrakennusten osalta) tai kansallisiin politiikkoihin
	Energiatehokkuuden vähimmäisvaatimukset — tarvittaessa	Enimmäiskynnysarvot	Viimeisimmästä kustannusoptimaalisesta menetelmästä johdetut viitearvot laajamittaisille korjauksille, rakennusosille tai rakennuksen teknisille järjestelmille U-arvona (W/m2K). Linkki 5 artiklaan
	Suositukset energiatehokkuuden parantamiseksi kustannustehokkaasti, käytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi ja rakennuksen tai rakennuksen osan sisäympäristön laadun parantamiseksi — ellei rakennus tai rakennuksen osa saavuta vähintään energiatehokkuusluokkaa A	Kuvaus

7.2.   Vapaaehtoiset elementit

Pakollisten indikaattoreiden lisäksi liitteessä V on luettelo vapaaehtoisista indikaattoreista, jotka energiatehokkuustodistuksessa voidaan esittää. Jäsenvaltiot voivat joko itse päättää, mitkä vapaaehtoisista indikaattoreista on sisällytettävä energiatehokkuustodistukseen, tai jättää sen todistuksen myöntäjän päätettäväksi. Yleisesti ottaen energiatehokkuustodistus on vaatimustenmukainen ilman vapaaehtoisia indikaattoreita.

Pakollisten indikaattoreiden osalta seuraavassa taulukossa luetellaan indikaattorit, yksiköt, joissa ne on todistuksessa esitettävä, sekä tiedot siitä, miten indikaattori lasketaan, tai oikeusperusta tai tieto, mistä indikaattorin tiedot saadaan.

Joihinkin vapaaehtoisiin indikaattoreihin voi olla hyödyllistä liittää oheisteksti kuvaamaan indikaattorin perusteita ja merkitystä.

Taulukko 5

Energiatehokkuustodistuksen vapaaehtoiset elementit (liite V)

	Indikaattori	Yksikkö	Miten / Lähde
a)	Energiankäyttö — kunkin käyttötarkoituksen osalta: lämmitys, jäähdytys, käyttöveden lämmitys, ilmanvaihto ja kiinteä valaistus	kWh/m2/vuosi	Käynti paikan päällä, valmistajan tiedot
a)	Huippukuormitus — kunkin käyttötarkoituksen osalta: lämmitys, jäähdytys, käyttöveden lämmitys, ilmanvaihto ja kiinteä valaistus	kW	Käynti paikan päällä, valmistajan tiedot
a)	Kehittimen tai järjestelmän koko — kunkin käyttötarkoituksen osalta: lämmitys, jäähdytys, käyttöveden lämmitys, ilmanvaihto ja kiinteä valaistus	kW	Käynti paikan päällä, valmistajan tiedot
a)	Pääasiallinen energiankantaja ja pääasiallinen elementti — kunkin käyttötarkoituksen osalta: lämmitys, jäähdytys, käyttöveden lämmitys, ilmanvaihto ja kiinteä valaistus	Kuvaus	Käynti paikan päällä, valmistajan tiedot
b)	Kasvihuonekaasupäästöjen luokka — tapauksen mukaan	Esim. A:sta G:hen	Sovelletaan vain, jos jäsenvaltio on ottanut käyttöön kasvihuonekaasupäästöluokat
c)	Tiedot hiilidioksidipoistumista liittyen väliaikaiseen hiilidioksidin varastointiin rakennuksiin tai rakennuksen järjestelmillä	t CO2eq	Hiilenpoistoa ja hiiliviljelyä koskevaa asetusta (23) voidaan käyttää uskottavana standardina hiilenpoistoindikaattoria ilmoitettaessa. Sillä varmistetaan, että hiilenpoistot kvantifioidaan ja todennetaan vakiintuneilla menetelmillä ja kolmannen osapuolen todentamisella.
d)	Tieto siitä, onko rakennukselle käytettävissä perusparannuspassi	Kyllä / Ei	Rakennuksen omistajan antamat tiedot
e)	Rakennuksen vaipan läpinäkymättömien osien keskimääräinen U-arvo	W/(mK)	Käynti paikan päällä tai energiatehokkuuden laskentamenetelmän avulla
f)	Rakennuksen vaipan läpinäkyvien osien keskimääräinen U-arvo	W/(mK)	Käynti paikan päällä tai energiatehokkuuden laskentamenetelmän avulla
g)	Yleisimmän läpinäkyvän osan tyyppi	Esim. yksin-, kaksin- tai kolminkertainen lasitus	Käynti paikan päällä, valmistajan tiedot
h)	Ylikuumenemisriskiä koskevan analyysin tulokset (jos saatavilla)	Kuvaus	Linkki 13 artiklaan
i)	Sisäympäristön laatua seuraavien kiinteiden anturien olemassaolo	Kyllä / Ei	Käynti paikan päällä, linkki 13 artiklaan
j)	Sisäympäristön laatuun reagoivien kiinteiden säätölaitteiden olemassaolo	Kyllä / Ei	Käynti paikan päällä, linkki 13 artiklaan
k)	Sähköajoneuvojen latauspisteet	Määrä ja tyyppi	Käynti paikan päällä, valmistajan tiedot, linkki 14 artiklaan
l)	Energianvarastointijärjestelmät	Olemassaolo, tyyppi ja koko (kWh)	Valmistajan tiedot, linkki 13 artiklaan
m)	Tapauksen mukaan lämmitys- tai ilmastointijärjestelmien ja -laitteiden odotettavissa oleva jäljellä oleva käyttöikä	Vuodet	Käynti paikan päällä, valmistajan tiedot, mikäli saatavilla. Linkki 13 ja 19 artiklaan
n)	Mahdollisuus mukauttaa lämmitysjärjestelmää toimimaan tehokkaammilla lämpötila-asetuksilla	Kuvaus	Liittyy näiden ohjeiden 3.3 lukuun, tekninen raportti, linkki 13 artiklaan
o)	Tieto siitä, onko käyttöveden lämmitysjärjestelmää mahdollista mukauttaa toimimaan tehokkaammilla lämpötila-asetuksilla	Kuvaus	Ks. näiden ohjeiden 3.3 luku, tekninen raportti. Linkki 13 artiklaan
p)	Tieto siitä, onko ilmastointijärjestelmää mahdollisuus mukauttaa toimimaan tehokkaammilla lämpötila-asetuksilla	Kuvaus	Linkki 13 artiklaan
q)	Mitattu energiankulutus	kWh / MWh	Mitataan liitteen I tai kansallisen laskentamenetelmän mukaisesti
r)	Tieto siitä, onko yhteys kaukolämpö- ja kaukojäähdytysverkkoon ja, jos saatavilla, tiedot mahdollisesta yhteydestä tehokkaaseen kaukolämpö- ja kaukojäähdytysjärjestelmään	Kyllä / Ei, sekä lisätietoja	Paikallinen yleiskatsaus kaukolämmitys- tai kaukojäähdytysjärjestelmistä
s)	Yhdistetyn paikallisen kaukolämmitys- ja -jäähdytysverkon paikalliset primäärienergiakertoimet ja niihin liittyvät hiilipäästökertoimet	Numeerinen kerroin, esim. 1	Paikallinen energia- ja hiilipäästökertoimia koskeva tietokanta
t)	Käytöstä syntyvät pienhiukkaspäästöt (PM 2,5)	μg/m3, μg/kWh tai PM 2,5:n g, asteikolla A–G	Ks. bioenergiaa ja puhdasta ilmaa koskevan politiikan johdonmukaisuuden lisäämistä koskevan kertomuksen liite A7, jossa esitetään käytännön ehdotus siitä, miten rakennuksia voidaan mitata ja arvioida niiden PM2,5-päästöjen perusteella.

Indikaattoreiden lisäksi voidaan antaa tietoa yhteyksistä muihin aloitteisiin, jos ne ovat merkityksellisiä jäsenvaltiossa.

	Indikaattori	Yksikkö	Miten / Lähde
a)	Tieto siitä, onko rakennukselle tehty älyratkaisuvalmiutta koskeva arviointi	Kyllä / Ei	Linkki 15 artiklaan, liitteeseen IV
b)	Älyratkaisuvalmiutta koskevan arvioinnin tulos, jos se on saatavilla	[-]	Linkki 15 artiklaan, liitteeseen IV
c)	Tieto siitä, onko rakennukselle saatavissa digitaalinen lokikirja	Kyllä / Ei

8.   LIITTEEN VI MUKAISTEN VELVOITTEIDEN TÄYTÄNTÖÖNPANO

Jäsenvaltioiden on saatettava liitteen VI noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 29. toukokuuta 2026.

Direktiivin 19 artiklan 2 kohdan kolmannessa alakohdassa annetaan jäsenvaltioille, jotka skaalasivat energiatehokkuusluokkansa uudelleen 1. tammikuuta 2019 ja 28. toukokuuta 2024 välisenä aikana, mahdollisuus lykätä energiatehokkuusluokan uudelleenskaalaamista. Tätä poikkeusta ei sovelleta riippumattomaan valvontajärjestelmään liittyvien velvoitteiden täytäntöönpanoon; näin ollen määräaikaa 29. toukokuuta 2026, joka kansallisen lainsäädännön osaksi saattamiselle on asetettu, ei voida lykätä.

8.1.   Voimassa olevan energistehokkuustodistuksen määritelmä

Liitteessä VI olevassa 1 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot antavat selkeän määritelmän siitä, mitä on pidettävä voimassa olevana energiatehokkuustodistuksena niiden energiatehokkuustodistusjärjestelmässä.

Voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmän on katettava EPBD-direktiivin liitteessä VI olevan 1 kohdan a–d alakohdassa luetellut seikat. Nämä kohdat on kuvattu luvuissa 8.1.1–8.1.6.

Voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määrittelyyn liittyvät tiedot, mukaan lukien kaikki 8.1 luvussa yksilöidyt kriteerit ja osatekijät, olisi toimitettava ja asetettava helposti riippumattomien asiantuntijoiden ja kaikkien muiden asiaankuuluvien sidosryhmien saataville. Nämä tiedot ovat myös osa liitteessä VI olevan 5 kohdan julkistamisvelvollisuutta.

8.1.1.   Laskelmien kelpoisuus

Tällä tarkoitetaan laskentamenetelmää ja itse laskentaa, jota käytetään energiatehokkuustodistuksen laatimiseen. Vaikka energiatehokkuustodistukset on teknisesti mahdollista laatia käsin, useimmissa tapauksissa riippumattomat asiantuntijat käyttävät laskentavälineitä. Jotta energiatehokkuustodistus olisi voimassa, sen on oltava laadittu käyttäen laskentavälinettä, joka on asianomaisen jäsenvaltion määrittämän laskentamenetelmän mukainen.

Jäsenvaltioilla on erilaisia toimintamalleja sen suhteen, mitä laskentavälineitä niiden alueella voidaan käyttää. Jotkin jäsenvaltiot laativat virallisen välineen, jonka käyttö on pakollista. Toiset käyttävät kaupallisia välineitä, jotka on sertifioitu niiden omien laskentamenetelmien mukaisiksi. Jotkin jäsenvaltiot soveltavat yhdistelmämallia, jossa annetaan sekä virallinen väline että mahdollisuus käyttää sertifioituja kaupallisia välineitä. Näillä eri vaihtoehdoilla on etunsa ja haittansa, mutta ne ovat kaikki päteviä, ja jäsenvaltiot voivat valita parhaaksi katsomansa tavan

Käytetystä toimintamallista riippumatta jäsenvaltioiden on varmistettava, että voimassa olevat energiatehokkuustodistukset on laadittu niiden alueella voimassa olevaa laskentavälinettä käyttäen ja että laskentavälineeseen ei ole tehty luvattomia muutoksia. Jäsenvaltiot voivat tehdä niin esimerkiksi varmistamalla, että laskentavälineet on suojattu muutoksilta, tai tekemällä yksittäisiä tarkastuksia.

8.1.2.   Vähimmäismäärä tekijöitä, jotka poikkeavat oletusarvoista tai vakioarvoista

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmä sisältää tiedot siitä, mitkä muuttujat on täytettävä ja millä oletusarvoista tai vakioarvoista poikkeavalla arvolla.

Energiatehokkuustodistusten ja niiden syöttötietojen laskenta voi vaihdella rakennuksen tyypin mukaan. Esimerkiksi pienten olemassa olevien rakennusten energiatehokkuustodistuksiin tarvitaan yleensä vähemmän elementtejä tai yksityiskohtia kuin suurten ja monimutkaisten uusien rakennusten. Se voi myös riippua laskennan mahdollistamasta monimutkaisuudesta. Eri puolilla EU:ta on huomattavia eroja energiatehokkuustodistusten laskelmissa huomioon otettujen muuttujien määrän osalta, sillä vaihteluväli on 30–750 muuttujaa. Useimmissa energiatehokkuustodistusjärjestelmissä on käytössä 100–200 muuttujaa. (24)

On tavallista, että laskentaohjelmisto täyttää joihinkin näistä muuttujista valmiiksi määritetyt, tyypilliset tai yhteiset standardiarvot. Useimmissa laskentamenetelmissä ja laskentavälineissä käytetään oletusarvoja tai standardiarvoja. Laskentaohjelmistossa voi esimerkiksi jo olla esitäytetty arvo seinän lämmönvälityskyvylle uusissa rakennuksissa. Toinen esimerkki on se, että laskentaväline esitäyttää tiedot lämmitysjärjestelmän tyypistä ja suorituskyvystä. Olemassa olevien rakennusten osalta standardiarvo voidaan määrittää vastaamaan rakennuksen tyypillisiä rakenneominaisuuksia.

Vertailurakennusta käyttävissä laskentamenetelmissä näitä vakioarvoja ei pidä sekoittaa vertailurakennukselle tai teoreettiselle rakennukselle annettuihin arvoihin. Tässä toimintamallissa rakennuksen tehokkuutta arvioidaan vertaamalla varsinaista rakennusta teoreettiseen rakennukseen (joka tunnetaan nimellä ’vertailurakennus’), jolla on samat rakennuksen geometriset ominaisuudet mutta jonka osalta käytetään tiettyjä suorituskykyä kuvaavia arvoja (esim. seinäeristys).

Sen varmistamiseksi, että energiatehokkuustodistus edustaa siinä mainittua rakennusta, rakennusmallin ja sen ominaisuuksien on oltava riittävän yksityiskohtaisia. Muutoin tärkeitä tietoja voi puuttua. Jäsenvaltioiden olisi tästä syystä varmistettava, että laskennassa käytetään vähimmäismäärää rakennuksen ominaisuuksia tai erityisominaisuuksia. Näiden vähimmäisominaisuuksien on oltava erilaiset kuin oletusarvojen tai standardiarvojen.

Tällaisia ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi rakennuksen tyyppi ja käyttötarkoitus, sijainti, ilmasto, rakennuksen fyysiset ominaisuudet (esim. koko, geometria, U-arvot) ja sen järjestelmät (esim. suorituskyky).

8.1.3.   Syöttötietojen paikkansapitävyyden tarkastukset

Tällä tarkoitetaan laskentamenetelmässä käytettyjä syöttötietoja. Jotta energiatehokkuustodistus olisi voimassa, siinä käytettyjen syöttötietojen on kuvattava tarkasti rakennusta, mukaan lukien sen tyyppi, käyttötarkoitus, sijainti, ilmasto ja ominaisuudet (ks. 8.1.2 luku). Muussa tapauksessa malli ei ole edustava ja arviointien tulokset ovat virheellisiä.

Suorittaessaan energiatehokkuustodistusta koskevaa riippumatonta valvontaa jäsenvaltioiden on todennettava paikkansapitävyyden tarkastuksella, että syöttötiedot vastaavat rakennusta.

Komissio suosittelee, että paikkansapitävyyden tarkastus liittyisi ainakin niihin seikkoihin, joiden katsotaan olevan osa vähimmäisarviointia (ks. 8.1.2 luku) tai joiden katsotaan vaikuttavan eniten rakennuksen energiatehokkuuteen (esim. eristysarvot ja rakennusten teknisten järjestelmien suorituskyky).

Jäsenvaltioiden olisi täsmennettävä, miten paikkansapitävyyden tarkastus tehdään ja mitä todisteita pidetään hyväksyttävinä. Tähän voisi sisältyä esimerkiksi suunnitelmiin liittyvien asiakirjojen, tuote-eritelmien ja sertifikaattien toimittaminen, paikan päällä tehtävät testit, kuten tiiviysmittaus, satunnaiset paikan päällä tehtävät tarkastukset, automaattiset tarkastukset laskentaohjelmistossa tai näiden vaihtoehtojen yhdistelmä.

Jäsenvaltioiden olisi viestittävä asiantuntijoiden kanssa paikkansapitävyyden tarkastusprosessista ja siitä, miten niiden energiatehokkuustodistusta koskevaa työtä tältä osin arvioidaan. Tämä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi koulutuksella, asiantuntijatietokantojen säännöllisillä päivityksillä tai suoraan laskentaohjelmiston kautta.

8.1.4.   Rakennuksen energiatehokkuuden enimmäispoikkeama

Näkyvin ja suorin lähestymistapa energiatehokkuustodistuksen voimassaolon arvioimiseksi on pääindikaattorin (kWh/m2/vuosi) avulla tehtävä arviointi. Tätä arviointia varten on verrattava asiantuntijan arvioimaa energiatehokkuusarvoa ja riippumattoman valvontajärjestelmän tuottamaa energiatehokkuusarvoa. Koska tämä arvo voi muuttua riippuen vaiheesta tai siitä, kuka energiatehokkuustodistusta arvioi, on tärkeää selventää käytettyjä termejä:

—	’Arvioijan arvo’: Tämä on energiatehokkuustodistuksen laatineen riippumattoman asiantuntijan antama arvo.

—	’Kontrolliarvo’: Tämä on riippumattoman valvontajärjestelmän antama arvo.

—	’Kirjattu arvo’: Tämä on energiatehokkuustodistukseen kulloinkin kirjattu arvo.

Jäsenvaltioiden on asetettava enimmäispoikkeama, jonka arvioijan arvo voi poiketa kontrolliarvosta. Näin arvioidaan, kuinka kaukana tietty energiatehokkuustodistus voi olla sen kontrolliarvosta, ennen kuin sitä ei enää voida pitää voimassa olevana energiatehokkuustodistuksena.

Direktiivin 19 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että energiatehokkuustodistuksissa esitetään rakennuksen energiatehokkuus, joka ilmaistaan numeerisella primäärienergiankäytön indikaattorilla (kWh/m2/vuosi). Direktiivin 19 artiklan 1 kohdan mukaan on suositeltavaa, että rakennuksen energiatehokkuuden enimmäispoikkeama perustuu tähän indikaattoriin. Myös muita indikaattoreita voidaan käyttää.

Rakennuksen energiatehokkuuden enimmäispoikkeama voidaan asettaa useilla eri tavoilla. EPBD-direktiivissä annetaan jäsenvaltioille jonkin verran joustovaraa siinä, miten energiatehokkuuden enimmäispoikkeamaa voidaan arvioida (eli mitä indikaattoria käytetään) ja kuinka tarkka tehokkuuden arvioinnin on oltava (eli mittatoleranssi).

Yleisimmät vaihtoehdot enimmäispoikkeaman asettamiseksi on kuvattu seuraavissa kappaleissa.

Kiinteään määrään perustuva enimmäispoikkeama

Tässä enimmäispoikkeama määritetään energiatehokkuuden mittaamiseen käytettävän yksikön kiinteänä määränä. Esimerkiksi primäärienergiankäytön osalta enimmäispoikkeamaksi voidaan asettaa ±10 kWh/m2/vuosi.

Tämä kriteeri on riippumattomille asiantuntijoille ja sidosryhmille selkeä ja helposti ymmärrettävä. Annetusta vaihteluvälistä (mittatoleranssista) riippuen se soveltuu erityisen hyvin yksityiskohtaisiin laskelmiin ja tilanteisiin, joissa rakennuksen ja sen järjestelmien ominaisuudet tunnetaan hyvin. Tämä pätee tyypillisesti uusiin rakennuksiin tai laajamittaisiin korjauksiin, joissa riippumaton asiantuntija voi luottaa saatavilla oleviin ja ajantasaisiin suunnitelmiin tai eritelmiin ja joissa tiedot on helppo todentaa paikan päällä. Jos vaihteluväli (mittatoleranssi) on rajallinen, tällainen kriteeri voi kuitenkin olla ongelmallinen olemassa olevien rakennusten osalta, jos tietoja ei ole saatavilla tai rakennustietojen tarkistaminen työmaalla on vaikeaa.

Enimmäispoikkeaman mittatoleranssi on tästä syystä erittäin tärkeää asettaa oikealle tasolle. Jäsenvaltiot voivat asettaa erilaisia toleranssitasoja rakennuksen tyypin, käyttötarkoituksen tai energiatehokkuustodistuksen laatimisajankohdan perusteella. Jäsenvaltiot voivat asettaa erilaisia toleranssitasoja näistä tekijöistä riippuen.

Esimerkki jäsenvaltiosta, jossa asetettu poikkeama on ±10 kWh/m2/vuosi:

—	Energiatehokkuustodistus, jossa arvioijan arvo on 85 kWh/m2/vuosi ja kontrolliarvo 93 kWh/m2/vuosi, olisi voimassa.

—	Energiatehokkuustodistus, jossa arvioijan arvo on 85 kWh/m2/vuosi ja kontrolliarvo 100 kWh/m2/vuosi, ei olisi voimassa.

Suhteelliseen arvoon perustuva enimmäispoikkeama

Tässä enimmäispoikkeama määritetään osuutena rakennuksen energiatehokkuudesta. Esimerkiksi primäärienergiankäytön enimmäispoikkeamaksi voitaisiin asettaa ±5 prosenttia rakennuksen energiatehokkuudesta (kWh/m2/vuosi).

Tämä kriteeri on riippumattomille asiantuntijoille ja sidosryhmille selkeä ja helposti ymmärrettävä. Oikeasuhteisuutensa ansiosta se tarjoaa joustavuutta eri tehokkuustasoille. Kriteeri soveltuu käytettäväksi arvioitaessa olemassa olevia, heikosti suoriutuvia rakennuksia tai tilanteisiin, joissa rakennuksesta on rajallisesti tietoa. Koska kriteeri on suhteessa tehokkuusarvoon, se voi kuitenkin osoittautua liian tiukaksi, kun rakennuksen arvo lähestyy arvoa 0 (kWh/m2/vuosi). Tässä skenaariossa mittatoleranssi on hyvin tiukka, ja pienet erot arvioinnissa voivat mitätöidä energiatehokkuustodistuksen. Koska laskentamenetelmiin liittyy tiettyä sisäistä joustavuutta, on tärkeää varmistaa, että enimmäispoikkeama mahdollistaa myös jonkin verran joustoa.

Jäsenvaltiot voivat asettaa erilaisia toleranssitasoja energiatehokkuustodistuksen tason tai tyypin mukaan. On huomattava, että rakennuksissa, joiden energiatehokkuus on lähellä nollaa, vaihteluvälin (mittatoleranssin) on oltava korkeampi, mikä voi vaikuttaa epäloogiselta ja hankalasti ymmärrettävältä.

Esimerkki jäsenvaltiosta, joka asettaa ±5 prosentin poikkeaman energiatehokkuudesta (kWh/m2/vuosi):

—	Energiatehokkuustodistus, jossa arvioijan arvo on 96 kWh/m2/vuosi ja kontrolliarvo 100 kWh/m2/vuosi, olisi voimassa.

—	Energiatehokkuustodistus, jossa arvioijan arvo on 90 kWh/m2/vuosi ja kontrolliarvo 100 kWh/m2/vuosi, ei olisi voimassa.

Enimmäispoikkeama sen mukaan, onko rakennus oikeassa luokassa (Kyllä/ei-arviointi)

Tällä kriteerillä arvioidaan vain, onko rakennukselle määritetty oikea luokka. Indikaattorin arvon eroja (kWh/m2/vuosi) ei oteta huomioon.

Tämä kriteeri on hyvin selkeä ja helppo viestiä ja soveltaa. Se tarjoaa riittävän tarkkoja tietoja energiatehokkuustodistusjärjestelmän tasolla (esim. x prosenttia energiatehokkuustodistuksista pitää paikkansa/ei pidä paikkaansa), vaikka sen arvo yksittäisen todistuksen tasolla on vähäisempi.

Kriteeri on kuitenkin riippuvainen energialuokista ja siitä, kuinka ne on määritelty. Se voi olla hyvin tiukka rakennuksille, joiden tehokkuus on luokan rajojen tuntumassa.

Komissio ei suosittele tätä lähestymistapaa sen rajoittuneisuuden vuoksi.

Yhdistelmämalliin perustuva enimmäispoikkeama

Tämä toimintamalli perustuu nimensä mukaisesti vähintään kahteen edellä kuvatuista kriteereistä.

Enimmäispoikkeama voisi esimerkiksi perustua kiinteään määrään sellaisten rakennusten osalta, joiden energiatehokkuus on hyvä tai erittäin hyvä (esim. luokat A, B ja C), jolloin huonommin suoriutuviin luokkiin (esim. D, E, F ja G) voidaan käyttää suhteellista mallia.

Rakennusten tehokkuuden arviointi voi luonteensa vuoksi aiheuttaa eroja siinä, millainen tarkkuustaso on mahdollista saavuttaa. Riippumaton asiantuntija voi luottaa tiettyjen rakennusten (esimerkiksi uusien tai laajamittaisten korjausten kohteena olleiden rakennusten) osalta helposti saatavilla oleviin ja yksityiskohtaisiin tietoihin, kun taas muiden rakennusten osalta näiden tietojen saaminen voi olla vaikeampaa tai kalliimpaa. Tällainen rajallinen mahdollisuus saada tietoja on usein yleisempää heikosti suoriutuvien rakennusten tapauksessa.

Koska yhdistelmämallissa nimensä mukaisesti yhdistyvät eri mallien hyödyt, se sopii moniin tilanteisiin. Eri kriteereiden yhdistelmän käytön vuoksi malli voi kuitenkin altistaa sekaannuksille. Riippumattomien asiantuntijoiden tulisi pätevyytensä tai sertifiointinsa perusteella kuitenkin pystyä hallitsemaan eri kriteerit. Tätä mallia käyttävien jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että kriteereistä tiedotetaan asianmukaisesti sekaannusten välttämiseksi.

8.1.5.   Muut elementit

Liitteessä VI olevan 1 kohdan viimeisen virkkeen mukaisesti jäsenvaltiot voivat sisällyttää voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmään lisäelementtejä, kuten enimmäispoikkeaman tiettyjen syöttötietojen arvoista.

Tähän voi sisältyä esimerkiksi rakennuksen ja sen järjestelmien fyysisten ominaisuuksien enimmäispoikkeamat (mittatoleranssit).

Vaatimuksia asettaessaan jäsenvaltiot voivat myös ottaa huomioon rakennuksen tyypin, käytön ja energiatehokkuustodistuksen käyttötarkoituksen. Huomioon otettavia tekijöitä voivat olla esimerkiksi seuraavat: rakennustyyppi, rakennuksen suuntaus, geometria, sijainti, ilmastotiedot ja rakennusosien tai -järjestelmien suorituskyky.

Jäsenvaltioilla on jonkin verran harkintavaltaa näiden arvojen rajojen asettamisessa. Ne voivat mukauttaa rajoja esimerkiksi rakennuksen ominaisuuksien (esim. koon), tyypin (esim. asuinrakennukset, toimistot, koulut) tai kunnon (esim. uusi, kunnostettu tai olemassa oleva rakennus) mukaan. Laatukriteerit voivat olla tiukemmat esimerkiksi uusissa rakennuksissa, joiden osalta tietoja on saatavilla paremmin ja pääsy rakennukseen on helpompaa.

Jäsenvaltiot voivat myös ottaa käyttöön energiatehokkuustodistuksen käsittelyssä tarvittavia tietoja koskevia vaatimuksia. Tällaisia voivat olla esimerkiksi täydellinen osoite, kiinteistörekisteriviite, valokuvat paikan päältä tai rakennuksen piirustukset. Vaikka nämä tekijät eivät välttämättä suoraan vaikuta rakennuksen energiatehokkuuden laskentaan, ne ovat merkityksellisiä hallinnollisissa ja laadullisissa tarkoituksissa. Asianmukainen viittaus rakennukseen (osoite tai kiinteistörekisteriviite) on tärkeää esimerkiksi varmistettaessa, että energiatehokkuustodistus on kiinnitetty rakennukseen oikein tai että se on sisällytetty tietokantoihin. Paikan päällä otetut valokuvat tai piirustukset voivat vahvistaa riippumattoman asiantuntijan läsnäolon (tarvittaessa) tai antaa tarvittavat tiedot riippumatonta valvontajärjestelmää varten.

Jäsenvaltiot voivat ottaa pätevyysvaatimuksia käyttöön myös energiatehokkuustodistukseen sisältyviin suosituksiin liittyen. Näitä voisivat olla esimerkiksi seuraavat:

—	suositusten vähimmäismäärä

—	rakennuksen kannalta olennaiset suositukset

—	useita rakennuksen osia tai teknisiä järjestelmiä koskevat suositukset

—	lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin toimenpiteiden yhdistelmää koskevat suositukset.

8.1.6.   Energiatehokkuustodistuksen voimassaolo ja luokitus riippumattoman valvontajärjestelmän arvioinnin perusteella

Riippumattoman valvontajärjestelmän tarkoituksena on arvioida, onko energiatehokkuustodistus voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmässä vahvistettujen rajojen sisällä. On odotettavissa, että energiatehokkuustodistuksen arvioijan arvo ja riippumattoman valvontajärjestelmän määrittämä kontrolliarvo voivat erota toisistaan. Tämä voi aiheuttaa sekaannusta siitä, mitä arvoa pidetään oikeana ja mikä arvo todistuksessa ilmoitetaan (’kirjattu arvo’). Jäsenvaltioiden olisi täsmennettävä, miten näissä tilanteissa toimitaan. Komissio suosittelee eri skenaarioihin seuraavaa toimintamallia.

Asiantuntija laatii energiatehokkuustodistuksen, eikä riippumaton valvontajärjestelmä arvioi sitä.

Tässä skenaariossa riippumaton asiantuntija laatii energiatehokkuustodistuksen. Todistus on saattanut käydä läpi joitakin automaattisia tarkastuksia tai todentamisia (esimerkiksi sen määrittämiseksi, että siihen on täytetty vähintään minimimäärä arvoja), mutta riippumaton valvontajärjestelmä ei ole arvioinut niitä.

Arvioijan arvo katsotaan päteväksi ja siitä tulee todistuksen kirjattu arvo.

Asiantuntija laatii energiatehokkuustodistuksen, ja riippumaton valvontajärjestelmä arvioi sen voimassa olevaksi.

Tässä skenaariossa riippumaton asiantuntija laatii todistuksen, joka tämän jälkeen käy läpi riippumattoman valvontajärjestelmän tarkastus- ja valvontamenettelyt. Tämä menettely osoittaa, että arvioijan arvo on pätevä.

Arvioijan arvo katsotaan päteväksi, ja on suositeltavaa, että siitä tulee todistuksen kirjattu arvo, vaikka arvioijan arvon ja kontrolliarvon välillä olisi eroja.

Energiatehokkuustodistus on viiterajojen sisällä, joten sitä ei tarvitse muuttaa. Tämä voi olla erityisen merkityksellistä, jos energiatehokkuusluokitus vaikuttaa rakennuksen oikeudelliseen asemaan (esim. uusien rakennusten osalta) tai jos se liittyy tukiin tai rahoitusjärjestelmiin (esim. silloin, jos energiatehokkuustodistuksella pyritään osoittamaan tilanteen paraneminen). Pitämällä energiatehokkuusluokituksen alkuperäisenä riippumaton valvontajärjestelmä ei aiheuta muutoksia missään näistä tilanteista, jolloin vältytään mahdollisilta lisävaikeuksilta (esim. tuen arvon uudelleenlaskeminen).

Asiantuntija laatii energiatehokkuustodistuksen, ja riippumaton valvontajärjestelmä määrittelee sen pätemättömäksi.

Tässä skenaariossa riippumaton asiantuntija laatii todistuksen, joka tämän jälkeen käy läpi riippumattoman valvontajärjestelmän tarkastus- ja valvontamenettelyt. Menettely osoittaa, että arvioijan arvo ei ole pätevä.

Jos energiatehokkuustodistusta pidetään pätemättömänä, komissio suosittelee, että kontrolliarvosta tulee rakennuksen luokitus tai että alkuperäinen energiatehokkuustodistus katsotaan mitättömäksi (eli rakennuksella ei enää ole energiatehokkuusluokitusta). Tällä voi tietenkin olla seurauksia rakennukselle ja rakennuksen omistajille, esimerkiksi tarve etsiä toinen asiantuntija antamaan energiatehokkuustodistus. On suositeltavaa, että jäsenvaltiot noudattavat suhteellisuusperiaatetta ja harkitsevat seurauksia erilaisissa olosuhteissa. Esimerkiksi:

—

Uusien tai laajamittaisen korjauksen kohteena olevien rakennusten energiatehokkuustodistus: jos rakennus ei riippumattoman valvontajärjestelmän tarkastuksen perusteella ole asiaa koskevan lainsäädännön mukainen (esim. päästötön rakennus tai energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten mukainen), rakennuksen omistajaa tai rakennuttajaa voidaan pyytää korjaamaan tilanne, minkä jälkeen on laadittava uusi energiatehokkuustodistus.

—

Tukea saavien rakennusten energiatehokkuustodistus: jäsenvaltiot voivat käyttää kontrolliarvoa tukiin kohdistuvien vaikutusten laskemiseksi uudelleen tai pyytää arvioinnin toistamista korjaavien toimien jälkeen. Jäsenvaltiot voivat soveltaa vastaavia sääntöjä muihin tukijärjestelmiin, jos tuki on oikeassa suhteessa tiettyihin perusteisiin.

—

Myytävien tai kunnostettavien rakennusten energiatehokkuustodistus: jos oikeudellisia tai taloudellisia seurauksia on rajallisesti, jäsenvaltiot voivat vaihtaa kontrolliarvon kohtaan ’kirjattu arvo’. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi tilannetta, jossa energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia ei ole (pakollinen kunnostaminen energiatehokkuusluokituksen perusteella) tai jossa energiatehokkuusluokituksen erot eivät merkittävästi vaikuta rakennuksen arvoon tai myöhempiin käyttökustannuksiin.

Kaikissa tapauksissa, joissa energiatehokkuustodistusta ei pidetä voimassa olevana, rakennuksen omistajalle tai vuokralaiselle olisi ilmoitettava virheestä, mukaan lukien valvontajärjestelmän arvioima luokitus. Näin ne voivat toteuttaa korjaavia toimenpiteitä, pyytää asianmukaista korvausta tai vähintäänkin olla tietoisia siitä, että energiatehokkuustodistus ei ehkä ole enää voimassa.

Tarkastellessaan voimassa olevien tai pätemättömien energiatehokkuustodistuksien seurauksia jäsenvaltioiden olisi myös otettava huomioon riippumattoman asiantuntijan vastuun taso ja mahdolliset oikeudelliset seuraukset (ks. täytäntöönpanoa ja seuraamuksia koskeva 8.3.5 luku).

8.2.   Energiatehokkuustodistusjärjestelmien riippumattoman valvontajärjestelmän laatuanalyysi

Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin liitteessä VI olevassa 2 kohdassa otetaan käyttöön uusi vaatimus sen varmistamiseksi, että vähintään 90 prosenttia energiatehokkuustodistuksista on voimassa. Siinä otetaan myös käyttöön satunnaisotanta sen arvioimiseksi, täyttääkö energiatehokkuustodistusjärjestelmä kokonaisuudessaan 90 prosentin voimassaolovaatimusta koskevat energiatehokkuuskriteerit. Lisäksi EPBD-direktiivissä edellytetään, että jäsenvaltiot julkaisevat säännöllisesti laadunarvioinnin tulokset. Tämän tavoitteena on varmistaa korkea laatutaso energiatehokkuustodistusjärjestelmissä ja tarjota samalla laatua koskevaa tietoa kansalaisille ja käyttäjille.

Seuraavissa osissa kuvataan prosessin eri vaiheet.

8.2.1.   Laatutavoitteiden määrittely jäsenvaltioissa

Liitteessä VI olevassa 2 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot varmistavat, että vähintään 90 prosenttia niiden todistusjärjestelmän energiatehokkuustodistuksista on voimassa.

Jäsenvaltiot voivat laatutavoitteita määritellessään ylittää tämän vähimmäistason tai sisällyttää siihen lisätavoitteita. Tähän voisi sisältyä seikkoja, joita jäsenvaltiot pitävät merkityksellisinä laatusyistä, mutta jotka eivät ole varsinaisesti osa voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmää. Jäsenvaltiot voisivat esimerkiksi sisällyttää järjestelmäänsä laatutavoitteita, jotka liittyvät suositusten laatuun (jos ne eivät kuulu voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmään), käyttäjien tekemien valitusten määrään tai saatavilla olevien arvioijien määrään suhteessa rakennuskantaan.

Asiaankuuluvissa kansallisissa täytäntöönpanotoimenpiteissä jäsenvaltioiden on ilmoitettava selkeästi järjestelmiinsä sovellettavat laatutavoitteet.

8.2.2.   Laatutason arviointi otannan avulla

Energiatehokkuusjärjestelmän laadun varmistamiseksi on tärkeää pystyä arvioimaan koko järjestelmää. Tähän kuuluu järjestelmän luotettavuuden selvittäminen ja sen tarkastelu, kuinka kaukana tai lähellä järjestelmän tavoitteiden saavuttaminen on ja mitä osa-alueita on mahdollisesti parannettava. Jos arviointijakson aikana arvioitaisiin 100 prosenttia myönnetyistä energiatehokkuustodistuksista, prosessi olisi kuitenkin hyvin monimutkainen ja kallis, ja se voisi viivästyttää energiatehokkuustodistusten myöntämistä. Laatujärjestelmissä tyypillinen lähestymistapa on tukeutua sen sijaan otokseen, jonka on täytettävä useita kriteerejä.

Uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä edellytetään tästä syystä, että jäsenvaltiot arvioivat energiatehokkuustodistusjärjestelmän yleisen laatutason (määritelty 8.2.1 luvussa) satunnaisotannan avulla. Sen varmistamiseksi, että otanta on arviointijakson aikana annettujen energiatehokkuustodistusten osalta riittävän edustava, uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä edellytetään myös, että satunnaisotanta suoritetaan vähintään 95 prosentin tilastollisella luotettavuustasolla.

Satunnaisotoksen koko määritetään seuraavien perusteella:

—	Arviointijaksolla (yleensä vuosi) myönnettyjen energiatehokkuustodistusten kokonaismäärä. Tämä riippuu jäsenvaltiosta ja tasosta, jolla energiatehokkuustodistusjärjestelmää sovelletaan.

—	Voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmä. Tämä riippuu jäsenvaltiossa voimassa olevasta määritelmästä ja viittaa pääasiassa indikaattorin arvon enimmäispoikkeamaan (primäärienergia kWh/m2/vuosi)).

—	Näytteen luotettavuustaso. Tämä on 95 prosenttia liitteessä VI olevan 2 kohdan mukaisesti.

Energiatehokkuustodistusjärjestelmän laatutason arviointia voi monimutkaistaa paljonkin se, mitä tekijöitä otetaan huomioon otannassa ja millainen rakennusten tehokkuuden arviointi on luonteeltaan.

Kuten edellä todettiin, useat tekijät määrittävät, mikä katsotaan voimassa olevaksi energiatehokkuustodistukseksi. Jos otoskoon laskennassa otetaan kaikki tekijät huomioon, tuloksena on monimutkainen arviointi ja suhteettoman suuri otoskoko. Tätä koskevan EPBD-direktiivin säännöksen tarkoituksena on antaa selkeä arvio energiatehokkuustodistusjärjestelmän yleisestä laatutasosta. Tästä syystä komissio suosittelee, että huomioon otetaan vain pääindikaattorin enimmäispoikkeama (primäärienergia kWh/m2/vuosi). Lisätietoja annetaan rakennuksen energiatehokkuuden enimmäispoikkeamaa koskevassa 8.1.4 luvussa. Yksinkertaistamisella varmistetaan otantaprosessi, joka on oikeassa suhteessa laadunvarmistuksen tavoitteisiin eikä aiheuta prosessille kohtuutonta rasitetta. Tätä yksinkertaistamista ei muilta osin pitäisi soveltaa riippumattomaan valvontajärjestelmään.

Esimerkiksi: jäsenvaltio käyttää useita kriteerejä energiatehokkuustodistuksen voimassaolon määrittämiseksi, mukaan lukien useiden indikaattoreiden enimmäispoikkeamat (esim. primäärienergian kokonaismäärä, kasvihuonekaasupäästöt, uusiutuvien energialähteiden tuotanto ja yksittäiset U-arvot). Laatutason arvioimiseksi jäsenvaltiot voisivat pitää vain pääindikaattoria (primäärienergian kokonaismäärää) tekijänä, joka määrittää, onko energiatehokkuustodistus voimassa vai ei. Tämä koskee sekä otoskoon laskentaa että velvoitetta varmistaa, että 90 prosenttia todistuksista on voimassa. Riippumattomassa valvontajärjestelmässä olisi vielä otettava huomioon muita tekijöitä.

Kuten 8.1.4 luvussa todetaan, jäsenvaltiot voivat soveltaa energiatehokkuuden enimmäispoikkeamaan erilaisia kriteerejä. Otoskoon laskentaprosessin yksinkertaistamiseksi suositellaan, että jäsenvaltiot olettavat tätä tarkoitusta varten kiinteän enimmäispoikkeaman, joka on sama kuin parhaan suorituskyvyn energiatehokkuusluokissa.

Esimerkiksi: jäsenvaltio käyttää enimmäispoikkeamaa ±10 kWh/(m2/vuosi) luokissa A–C, enimmäispoikkeamaa ±20 kWh/(m2/vuosi) luokissa D–E ja enimmäispoikkeamaa ±30 kWh/(m2/vuosi) luokissa F–G. Tässä skenaariossa jäsenvaltio voisi laskea otoskoon olettaen, että koko järjestelmän enimmäispoikkeama on pahimmassa mahdollisessa skenaariossa ±10 kWh/(m2/vuosi). Tämä yksinkertaistaminen koskee vain otoskoon laskentaa. Yksittäisen energiatehokkuustodistuksen voimassaolon arviointiperusteiden on pysyttävä ennallaan.

Uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä edellytetään, että energiatehokkuusjärjestelmän arviointijakso on enintään yksi vuosi. Jäsenvaltiot voivat päättää arviointijakson alkamis- ja päättymisajankohdan, jotka on määriteltävä ja ilmoitettava selkeästi. Jäsenvaltioiden on valittava arviointijakson aikana annetuista energiatehokkuustodistuksista satunnaisotos.

Kun otetaan huomioon jäsenvaltioissa yleisesti myönnettyjen energiatehokkuustodistusten määrä ja nykyiset laatutasot (esim. enimmäispoikkeamat), otoskoko vaihtelee tyypillisesti seuraavasti:

—	100–150 näytettä otokseen niiden jäsenvaltioiden osalta, joissa energiatehokkuustodistuksia on vähemmän ja joilla on lievemmät laatukriteerit,

—	300–350 näytettä otokseen niiden jäsenvaltioiden osalta, joissa energiatehokkuustodistuksia on enemmän ja joilla on tiukemmat laatukriteerit.

Vaikka valinta tehtäisiin sattumanvaraisesti, on huomattava, että se ei välttämättä ole täysin edustava. Joitakin eroja voidaan ennakoida, mutta satunnaisvalinnan luonne voi johtaa siihen, että jotkin energiatehokkuusluokat tai tyypit ovat yliedustettuja. Jos otos on riittävän kokoinen, ongelma pitäisi olla suhteellisen merkityksetön. Ongelmia voi kuitenkin syntyä erityisesti silloin, kun osa energiatehokkuustodistuksen tyypeistä/luokista on kooltaan paljon muita pienempiä tai kun otoskoko on suhteellisen pieni. Sen varmistamiseksi, että otos on edustava, jäsenvaltioiden olisi valinnan jälkeen tarkistettava, että rakennusluokkien, energiatehokkuustodistustyyppien (esim. uusi tai olemassa oleva rakennus) ja luokitusten jakauma on kohtuullisten rajojen sisällä. Jos otosta ei pidetä edustavana, jäsenvaltiot voivat

—	hylätä ensimmäisen otoksen ja valita koko näytteen uudelleen

—	hylätä yliedustettujen luokkien energiatehokkuustodistukset ja valita mukaan uusia aliedustettujen luokkien energiatehokkuustodistuksia. Hylättävät tai valittavat yksittäiset energiatehokkuustodistukset olisi valittava satunnaisesti.

Jäsenvaltio muodostaa esimerkiksi 300 rakennuksen satunnaisotoksen. Tästä otoksesta todetaan, että sairaalarakennukset ovat yliedustettuina (45 rakennusta eli 15 prosenttia otoksesta, kun niiden osuus arviointivuonna myönnetyistä energiatehokkuustodistuksista on vain 5 prosenttia). Tässä tapauksessa jäsenvaltio voisi poistaa 30 sairaalarakennusta (valittu satunnaisesti) ja valita 30 uutta energiatehokkuustodistusta muista luokista (valitaan satunnaisesti aliedustetuista luokista).

Useimmat jäsenvaltiot arvioivat energiatehokkuustodistusten laatua jatkuvasti. Tämä tarkoittaa, että satunnaisotosta ei välttämättä valita tiettynä ajankohtana, vaan valinta tehdään pidemmällä ajanjaksolla. Jatkuvasti arvioivien jäsenvaltioiden osalta komissio suosittelee, että riippumaton valvontajärjestelmä tekee kokonaisarviointijakson aikana arvioinnin useissa tapauksissa varmistaakseen, että satunnaisvalinta edustaa suunnilleen koko perusjoukkoa. Kunkin arvioinnin jälkeen riippumaton valvontajärjestelmä voisi tarvittaessa tarkistaa, mistä luokista satunnaiset energiatehokkuustodistukset valitaan.

Jäsenvaltiot voivat valita muita menetelmiä edellyttäen, että ne varmistavat satunnaisvalinnan, joka edustaa arviointijakson aikana myönnettyjen energiatehokkuustodistusten kokonaismäärää.

8.2.3.   Paikan päällä tehtävät käynnit syöttötietojen tarkistamiseksi

Monissa energiatehokkuustodistusjärjestelmissä riippumattomat valvontajärjestelmät tarkastavat syöttötietojen paikkansapitävyyden asiakirjanäytön (esim. piirustukset tai eritelmät) perusteella. Joissakin tapauksissa tämä syöttötietojen varmennus on vielä kattavampi, sillä siihen sisältyy tarkastuskäynti sen todentamiseksi, että toimitetut asiakirjat vastaavat kyseistä tosiasiallista rakennusta. Tämä johtuu siitä, että rakennuksiin tehdään useita muutoksia niiden elinkaaren aikana, suunnitteluvaiheesta rakentamiseen, kunnossapitoon, peruskorjaukseen ja normaaliin käyttöön. Rakennuksesta käytettävissä olevat asiakirjat eivät välttämättä aina vastaa näitä muutoksia, joten tarkastus paikan päällä on tarpeen.

Liitteessä VI olevassa 2 kohdassa edellytetään, että syöttötietojen paikan päällä tehtävää tarkastusta varten jäsenvaltiot valitsevat 10 prosenttia energiatehokkuustodistuksista järjestelmän laadunarviointia varten otetusta satunnaisotoksesta (ks. 4.2.2 luku). Myös tämän 10 prosentin osaotoksen valinta olisi tehtävä satunnaisesti.

Useimmissa tapauksissa käynti paikan päällä edellyttää rakennuksen omistajan ja/tai vuokralaisen lupaa. Rakennusten omistajat ja/tai vuokralaiset eivät eri syistä välttämättä halua päästää arvioijia rakennukseen. Rakennukseen pääsyssä on aina noudatettava asiaankuuluvaa kansallista lainsäädäntöä, ja kaikkia henkilökohtaisia oikeuksia on kunnioitettava.

Se, että rakennukset on valittava satunnaisesti mutta rakennuksen omistajat ja/tai vuokralaiset eivät välttämättä tarjoa pääsyä rakennukseen, voi vaikeuttaa satunnaisvalinnan varmistamista. Tässä tapauksessa tarkastuksia olisi pyrittävä toteuttamaan mahdollisuuksien mukaan. Komissio suosittelee, että jos pääsy rakennukseen evätään, kyseisen rakennuksen energiatehokkuustodistus poistetaan tarkastuskäynnin kohteeksi valitusta 10 prosentin osajoukosta (todistus voi silti olla osa yleistä satunnaisotosta). Sen korvaamiseksi kokonaisotoksesta voitaisiin valita samankaltaisen profiilin omaava energiatehokkuustodistus. Esimerkiksi: E-luokituksen omaavan asuinrakennuksen omistaja ei tarjoa riippumattomalle valvontajärjestelmälle pääsyä rakennukseen. Tässä tapauksessa riippumaton valvontajärjestelmä voisi valita toisen asuinrakennuksen, jolla on E-luokitus, ja pyytää pääsyä siihen.

Vaikka tällä toimintatavalla ei välttämättä varmistettaisi täysin satunnaistettua otosta, se varmistaisi silti edustavan otoksen, joka on uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin tavoite.

Jäsenvaltiot voisivat tarjota kannustimia rakennuksen omistajille ja/tai vuokralaisille, jotka tarjoavat pääsyn rakennuksiinsa. Jäsenvaltiot voisivat esimerkiksi tarjota maksutonta energianeuvontaa, rakennusten peruskorjauspassia tai rahallista korvausta. Jäsenvaltiot voivat valita, tarjoavatko ne korvausta, ja jos tarjoavat, minkä tyyppistä korvausta.

Syöttötietojen todentaminen paikan päällä tehtävillä käynneillä voidaan tarvittaessa suorittaa virtuaalisesti. Tällöin sovellettaisiin 3.2 luvussa esitettyjä virtuaalisia keinoja koskevia perusteita.

8.2.4.   Energiatehokkuusjärjestelmiä ja riippumattomia valvontajärjestelmiä koskevien vastuiden siirto

Direktiivin 27 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat siirtää vastuun riippumattoman valvontajärjestelmän toteuttamisesta. Jäsenvaltiot voivat päättää, miten satunnaisotantaa sovelletaan voimassa olevien energiatehokkuustodistusten yleisen tason mittaamiseksi järjestelmässä.

Jäsenvaltiot voivat päättää arvioida satunnaisotoksen ja pyytää valtuutetuilta elimiltä energiatehokkuustodistuksia niiden myöntämien todistusten kokonaismäärän perusteella.

Jäsenvaltiot voivat myös päättää siirtää vastuun satunnaisotannalla tehtävästä arvioinnista. Tässä tapauksessa vaihtoehtoja olisi kaksi:

a)	kansallinen viranomainen siirtää vastuun laatutason arvioinnista kaikilta osin ja määrittää energiatehokkuustodistuskiintiön, jonka kukin valtuutettu elin tarkastaa satunnaisesti,

b)	kansallinen viranomainen siirtää vastuun laatutason arvioinnista kaikilta osin ja edellyttää erillistä satunnaisotantaa (valtuutetun elimen antamien energiatehokkuustodistusten määrän ja 95 prosentin luotettavuusedellytyksen perusteella) kultakin valtuutetulta elimeltä.

Laatutason ja vastuita koskevan selkeyden varmistamiseksi komissio suosittelee vaihtoehtoa b.

Jos riippumattomia valvontajärjestelmiä siirretään valtiosta riippumattomille elimille, liitteessä V olevassa 2 kohdassa edellytetään, että kolmannen osapuolen on arvioitava vähintään 25 prosenttia satunnaisotannasta. Kyseinen kolmas osapuoli voi olla valtion elin (esim. kansallinen virasto) tai toinen valtiosta riippumaton elin. Jäsenvaltiot voisivat vaatia, että kolmannen osapuolen suorittaman tarkastuksen suorittaa yritys, joka on sertifioitu suorittamaan tällainen arviointi.

8.3.   Energiatehokkuustodistusjärjestelmien laadunhallinta

Tämän ohjeasiakirjan 4.2 luvussa kuvattu arviointiväline on monissa laatujärjestelmissä tyypillisesti käytettävä arviointiväline. Satunnaisotannalla saadaan selville kuitenkin vain se, onko laatutaso saavutettu. Sellaisenaan se on yleensä riittämätön tapa ylläpitää tyydyttävää laatutasoa.

Vaaditun laatutason varmistamiseksi tarvitaan yleinen laadunhallintamenetelmä. Menetelmällä olisi valvottava energiatehokkuustodistusjärjestelmää ja todistusten myöntämisprosessia. Uudelleenlaaditun EPBD-direktiivin liitteessä VI olevassa 2 kohdassa todetaan, että jäsenvaltion on toteutettava ennakoivia ja reaktiivisia toimenpiteitä koko järjestelmän laadun varmistamiseksi. Tämä antaa jäsenvaltioille jonkin verran joustovaraa päättää, mitkä toimenpiteet ovat sopivimpia.

Komissio suosittelee, että jäsenvaltiot ottavat huomioon kaikki 8.3.1–8.3.6 luvuissa kuvatut seikat pyrkiessään varmistamaan vaaditun laatutason.

8.3.1.   Pätevyys ja sertifiointi

Riippumattomilla asiantuntijoilla on oltava tarvittava asiantuntemus rakennusten tehokkuuden arvioimiseksi. Tämä asiantuntemus voidaan osoittaa kattavasti joko pätevöinti- tai sertifiointijärjestelmien avulla.

Jäsenvaltioiden olisi otettava huomioon tämän merkitys suunnitellessaan riippumattomien asiantuntijoiden pätevyyttä ja/tai sertifiointia EPBD-direktiivin 25 artiklassa säädettyjen vaatimusten mukaisesti.

8.3.2.   Koulutus

Koulutus kattaa sekä peruskoulutuksen (esim. sertifiointia varten tarvittavan) että jatkuvan koulutuksen läpi vuosien. Se on yksi tärkeimmistä laadunvarmistuksen osatekijöistä, mutta valitettavasti siihen kiinnitetään harvoin riittävästi huomiota.

Koulutuksen on katettava kaikki energiatehokkuustodistusten myöntämis- ja validointiprosessin näkökohdat:

—	laskentamenetelmä (esim. tiedot rakennuksen tehokkuudesta, sen eri osatekijöistä ja siitä, miten arviointi suoritetaan)

—	arviointivälineet (esim. tietyn laskentavälineen käyttöä koskeva koulutus)

—	energiatehokkuustodistuksen laatimista edeltävä arviointi (eli miten arviointi suoritetaan)

—	energiatehokkuustodistuksen voimassaolon edellytykset (riippumattomilla asiantuntijoilla on oltava tieto siitä, miten heidän työnsä arvioidaan)

—	hallinnollinen prosessi, joka kattaa energiatehokkuustodistusten myöntämiseen liittyvät muut kuin tekniset näkökohdat, kuten asiakirjat ja lataamisen tietokantaan

—	seuraamukset / täytäntöönpanon valvonta; riippumattomien asiantuntijoiden on ymmärrettävä seuraukset, jotka energiatehokkuustodistusten arvioimisella pätemättömiksi on.

Komissio suosittelee painokkaasti, että riippumattomien asiantuntijoiden koulutusta päivitetään. Jäsenvaltiot voivat päättää, voidaanko näitä päivityksiä tehdä säännöllisin väliajoin (esim. kolmen vuoden välein) tai kun energiatehokkuustodistusjärjestelmää muutetaan. Jäsenvaltiot voivat myös päättää, ovatko nämä päivitykset pakollisia akkreditoinnin säilyttämiseksi vai ovatko ne vapaaehtoisia.

8.3.3.   Laskentavälineiden tai energiatehokkuustietokantojen sisäänrakennettu valvonta ja neuvonta

Riippumattomat asiantuntijat voivat tehdä arviointiprosessin aikana virheitä, erityisesti kun otetaan huomioon muuttujien määrä. Tämä voi tapahtua joko vahingossa tai tarkoituksellisesti. Tehokas menetelmä virheiden välttämiseksi arvioinnissa on sisällyttää valvonta tai neuvonta itse antamisprosessiin, jotta riippumaton asiantuntija saa tiedot suoraan. Tämä voidaan tehdä laskentavälineessä tai silloin, kun energiatehokkuustodistus ladataan tietokantaan.

Tämän lähestymistavan etuna on, että se toimii ennakoivasti, auttaa asiantuntijaa välttämään virheitä ja helpottaa riippumattoman valvontajärjestelmän toimintaa. Yleensä tämä lähestymistapa vähentää kustannuksia ja hallinnollisia menettelyjä. Komissio suosittelee sen käyttöä mahdollisuuksien mukaan energiatehokkuustodistusten myöntämisprosessissa.

Laskentaväline voisi esimerkiksi näyttää riippumattomalle asiantuntijalle viestejä, jotka osoittavat, että yksi tai useampi energiatehokkuustodistuksen syöttö-/tuotosarvo on joko virheellinen tai se olisi tarkistettava. Esimerkkejä viesteistä:

—	”Geometristen arvojen ristiriita (esim. eri rakennusosien pinnat eivät vastaa kokonaispinta-alaa, aurinkosähköpaneelien pinta-ala on suurempi kuin kattopinta-ala)”

—	”Hyväksytyn alueen ulkopuolella olevat arvot (esim. rakennuksen U-arvo on liian alhainen/korkea)”

—	”Puuttuvat tekniset tiedot (esim. lämmitysjärjestelmästä puuttuu eristysarvoja koskevia tietoja, ikkunapuitteiden U-arvoa ei ole annettu)”

—	”Puuttuvat tai virheelliset hallinnolliset tiedot (esim. osoite on puutteellinen, kiinteistörekisterin viitenumero on virheellinen)”.

Nämä viestit voivat edellyttää, että riippumaton asiantuntija korjaa tai vahvistaa arvon. Virheviesteillä varmistettaisiin, että riippumaton asiantuntija on tietoinen siitä, että jokin voi olla vialla, ja vahvistaa tai korjaa sen.

Yhdistettynä muihin tietolähteisiin nämä tukityökalut voivat olla hyvin tarkkoja. Työkalu voisi esimerkiksi havaita, että U-arvo on hyvin alhainen tietyn rakennustyypin osalta (esim. 1960-luvulla rakennetut rakennukset). Asiantuntija voisi sitten vahvistaa arvon (jos hän on mitannut eristyksen ja on varma U-arvosta) tai tehdä korjauksen.

Sisäänrakennetussa valvonnassa ja neuvonnassa olisi erotettava selvästi toisistaan 8.1.2 ja 8.1.3 luvussa yksilöidyt arvot sekä muut arvot.

8.3.4.   Jatkuva laadunvalvonta ja todentaminen

Uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä edellytetyn satunnaisotoksen lisäksi jäsenvaltiot voisivat ottaa käyttöön lisälaatutarkastuksia. Kuten edellä todettiin, satunnaisotanta on keskeinen osa energiatehokkuustodistusten kokonaisjärjestelmän arviointia, mutta se voi itsessään olla riittämätön vaaditun laatutason varmistamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tästä syystä jäsenvaltiot voivat harkita täydentävien laadunvalvontatoimenpiteiden käyttöönottoa.

Jäsenvaltiot voivat käyttää laadunvalvontaan ja todentamiseen useita toimenpiteitä.

—	Satunnaisnäytteet. Suurempi otospohja varmistaa, että arvioidaan useampia energiatehokkuustodistuksia, mikä parantaa laatutasoa vähentämällä virheellisten todistusten määrää. Tämä on pätevä reaktiivinen toimenpide, vaikka se ei välttämättä ole yhtä kustannustehokas kuin muut toimenpiteet. (25)

—

Kohdennettu laadunvalvonta. Tässä tapauksessa energiatehokkuustodistuksia ei valita satunnaisesti, vaan riippumaton valvontajärjestelmä valitsee todistukset, jotka kriteerien mukaisesti ovat muita todennäköisemmin virheellisiä. Jäsenvaltiot voisivat esimerkiksi keskittyä energiatehokkuustodistuksiin, jotka ovat hyvin lähellä luokituskynnystä, tai todistuksiin, joiden arvo on tietylle rakennusluokalle poikkeuksellisen korkea tai alhainen. Jäsenvaltiot voisivat myös keskittää toimiaan tiettyihin riippumattomiin asiantuntijoihin. Jäsenvaltiot voisivat esimerkiksi tehdä enemmän tarkastuksia niille asiantuntijoille, jotka myöntävät poikkeuksellisen suuren määrän energiatehokkuustodistuksia. Kohdentaminen energiatehokkuustodistuksiin, jotka ovat todennäköisimmin virheellisiä, tekee tarkastuksista kustannustehokkaampia. Toisaalta tämä menetelmä voi vähentää uusien virhetyyppien havaitsemisen todennäköisyyttä tai olla altis valintavääristymälle.

—

Osittaiset tarkastukset. Ne muistuttavat kohdennettua laadunvalvontaa, mutta niitä sovelletaan tiettyihin energiatehokkuustodistuksen osiin, joita jäsenvaltiot pitävät merkityksellisinä. Riippumattomat valvontajärjestelmät voisivat esimerkiksi keskittyä rakennusten U-arvoon, koska ne ovat havainneet, että tällä alueella tapahtuu eniten virheitä.

Satunnaisten, kohdennettujen tai osittaisten tarkastusten avulla havaitut tyypilliset virheet ovat hyviä mahdollisia kohteita sisäänrakennetuille valvonnalle tai neuvonnalle. Valvonnan tuloksia voidaan käyttää myös koulutusmateriaalin kehittämiseen tai päivittämiseen.

Yhden tai useamman ylimääräisen valvontatoimenpiteen käyttöönotto (yleisen satunnaisotannan lisäksi) tekee asiantuntijat paremmin tietoisiksi useista tarkastuksista, mikä yleensä parantaa tarkkuutta ja vähentää virheitä.

Jäsenvaltiot voivat yhdistää useita näistä toimenpiteistä, ja tehokkuuden vuoksi niitä kannustetaankin tekemään niin.

8.3.5.   Täytäntöönpanon valvonta / seuraamukset

Jäsenvaltiot voivat 34 artiklan (Seuraamukset) mukaisesti määrätä seuraamuksia riippumattomille asiantuntijoille, jotka eivät laadi riittävän laadukkaita energiatehokkuustodistuksia joko erehdyksessä tai tarkoituksellisesti. Seuraamusten soveltaminen on keskeinen osa tasapuolisten toimintaedellytysten varmistamista. Sovellettavien seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja niillä on oltava pelotevaikutus.

Jäsenvaltiot voivat soveltaa seuraamuksia eri tavoin. Ne voivat

—	vaatia kyseessä olevan energiatehokkuustodistuksen myöntämistä uudelleen,

—	vaatia useampien energiatehokkuustodistusten myöntämistä uudelleen (jos epäillään virheitä),

—	vaatia uudelleenkoulutusta tai uudelleensertifiointia,

—	asettaa väliaikaisen kiellon (esim. yhden vuoden kielto todistusten myöntämiselle),

—	määrätä pysyvän sertifioinnin tai pätevyyden menettämisen,

—	määrätä sakkoja.

Jäsenvaltioiden olisi myös harkittava riippumattomien asiantuntijoiden vastuita täytäntöönpanon ja seuraamusten lisäksi. Esimerkiksi Ranskassa energiatehokkuustodistus voidaan riitauttaa oikeudellisesti, mikä voi johtaa taloudelliseen korvaukseen.

8.3.6.   Kokonaislaadunhallinta

Yksittäiset laatutoimenpiteet eivät todennäköisesti tuota vaadittuja tuloksia. Kohdennetun otannan käyttö yksinään voi olla vähemmän kustannustehokas menetelmä kuin koulutus. Seuraamukset ilman koulutusta olisivat epäoikeudenmukaisia. Seuraamukset ilman vahvaa valvontajärjestelmää ovat heikompi pelote.

Tästä syystä suositellaan, että jäsenvaltiot toimivat jäsennellysti ja organisoidusti riippumatonta valvontajärjestelmää suunnitellessaan.

Rakennusten energiatehokkuutta koskevan yhteisen toiminnan (CA EPBD) puitteissa on sen alusta lähtien tehty laajaa analyysia ja keskusteltu energiatehokkuusjärjestelmien yhteydessä monenlaisista laatujärjestelmistä. Komissio suosittelee ottamaan CA EPBD:n havainnot huomioon riippumattomien valvontajärjestelmien suunnittelun yhteydessä. Nämä havainnot kattavat kaikki 8.3.1–8.3.6 luvuissa kuvatut tekijät.

Saatavilla on myös laajoja laadunhallinnan käsikirjoja ja välineitä, joita jäsenvaltioita kannustetaan harkitsemaan.

8.4.   Riippumattomat valvontajärjestelmät ja energiatehokkuustietokannat

Direktiivin 20 artiklan 8 kohdassa edellytetään, että kaikki myönnetyt energiatehokkuustodistukset ladataan tietokantoihin. Tämä koskee koko energiatehokkuustodistusta kaikkine tuloksineen ja suosituksineen sekä kaikkia tietoja (eli syöttötietoja), joita todistuksen laskennassa tarvitaan. Riippumaton valvontajärjestelmä edellyttää näitä tietoja energiatehokkuustodistuksen voimassaolon ja järjestelmän yleisen laadun arvioimiseksi.

Laatua ja jäljitettävyyttä varten liitteessä VI olevassa 2 kohdan kahdeksannessa alakohdassa edellytetään, että kun uutta tai olemassa olevaa energiatehokkuustodistusta korjataan tai muutetaan, kansallisten viranomaisten (mukaan lukien riippumaton valvontajärjestelmä) on voitava yksilöidä asiantuntija, joka on ladannut todistuksen taikka korjannut tai muuttanut todistusta. Tätä olisi sovellettava myös energiatehokkuustodistuksiin, joita on muutettu yksinkertaistetulla päivitysmenettelyllä.

Jotta energiatehokkuustietokannat olisivat paremmin yhteensopivia muiden tietokantojen kanssa, on erittäin suositeltavaa, että kaikissa tietokannoissa käytetään rakennuksen tai rakennuksen osan yksilöllisiä tunnisteita. Nämä tunnisteet voitaisiin linkittää esimerkiksi kiinteistörekisteriin.

Yhteenliitettyjä tietokantoja voidaan hyödyntää myös laadunvarmistukseen. Esimerkiksi yhdistämällä energiatehokkuustietokanta kansalliseen kiinteistörekisteritietokantaan jäsenvaltiot voisivat varmistaa, että tietyt rakennuksia koskevat tiedot ristiintarkastetaan tai jopa täytetään ennalta (esim. rakennusvuosi, rakennusalue).

8.5.   Energiatehokkuustodistusten saatavuus

Uudelleenlaaditussa EPBD-direktiivissä edellytetään, että jäsenvaltiot varmistavat, että todistus on rakennusten mahdollisten tulevien omistajien ja vuokralaisten saatavilla. Todistuksen ensisijaisena tehtävänä on mahdollistaa se, että ihmiset voivat ottaa rakennusta ostaessaan tai vuokratessaan päätöksentekoprosessissa huomioon rakennusten energiatehokkuuden. Siksi on erittäin tärkeää, että energiatehokkuustodistus asetetaan saataville. Tarkistettaessa todistuksen saatavuutta jäsenvaltioiden olisi kiinnitettävä huomiota saatavuuden oikea-aikaisuuteen. On esimerkiksi tavallista tarkistaa energiatehokkuustodistus, kun kauppakirja vaihdetaan tai kun vuokrasopimus on allekirjoitettu. Tämä takaa kuitenkin vain sen, että energiatehokkuustodistus on annettu jossakin prosessin vaiheessa, mikä on saattanut olla liian myöhään suhteessa päätöksentekoprosessiin.

EPBD-direktiivissä edellytetään, että kun rakennus tarjotaan myytäväksi tai vuokrattavaksi, energiatehokkuusindikaattori ja -luokka ilmoitetaan mainoksissa. Liitteessä VI edellytetään erityisesti, että jäsenvaltiot tarkistavat energiatehokkuustodistuksen näkyvyyden. Se, että todistus on saatavilla mainoksissa, tarkoittaa sitä, että mahdollisella ostajalla tai vuokralaisella on pääsy asiaankuuluviin energiatehokkuustietoihin alusta alkaen.

Todentamiskustannusten vuoksi komissio suosittelee keskittämään toimet aloille, joilla todentaminen on helpompaa ja kustannustehokkaampaa. Jäsenvaltio voisi esimerkiksi keskittyä tarkistamaan energiatehokkuusluokituksia kiinteistönvälityssivustoilla, uutismediassa tai myynti-ilmoituksissa. Kun otetaan huomioon verkkosivustojen käytön yleisyys kiinteistöjen etsimisessä ja näiltä sivustoilta yleensä löydettävissä olevien rakennusten määrä, tämä on ensisijainen tapa, jos käytetään automaattisia todentamismekanismeja.

Jäsenvaltiot voivat käyttää myös muita välineitä, kuten tarkastuksia tai mainosvälineiden valvontaa, kiinteistöjen sijainnin manuaalista kartoitusta tai haamuasiointia. Ne voivat olla tehokkaita vaihtoehtoja, jos automaattinen todentaminen ei ole mahdollista (esim. fyysisissä kiinteistönvälitystoimistoissa) tai jos havaitaan erityisiä puutteita.

Direktiivin 19 artiklan 3 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot varmistavat energiatehokkuustodistuksen yhteisen visuaalisen ilmeen. Komissio suosittelee, että jäsenvaltiot antavat yhdessä energiatehokkuustodistuksen yhteisen visuaalisen ilmeen kanssa ohjeita, suosituksia tai velvoitteita, jotka koskevat visuaalisen ilmeen käyttöä mainosvälineissä. Viestimällä selkeästä toimintatavasta yhteisen visuaalisen ilmeen osalta voitaisiin paitsi helpottaa automaattisten tarkistusmekanismien käyttöä myös selkeyttää vaatimuksia sekä mainostajien että käyttäjien osalta ja näin välttää sekaannuksia.

8.6.   Laatutasoa koskevien tietojen julkistaminen

Liitteessä VI olevassa 5 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot julkaisevat säännöllisesti tietoja riippumattomasta valvontajärjestelmästä. Komissio suosittelee, että nämä tiedot julkaistaan kussakin jäsenvaltiossa vahvistetun arviointijakson jälkeen (esim. vähintään kerran vuodessa). Näiden tietojen saataville asettamisen tarkoituksena on parantaa käsitystä energiatehokkuustodistuksen laadusta. Antamalla ajantasaista tietoa arviointiprosessista ja sen tuloksista jäsenvaltiot voivat selventää joitakin energiatehokkuustodistusta ja sen laatua koskevia väärinkäsityksiä.

EPBD-direktiivissä edellytetään, että saataville asetetaan ainakin seuraavat tiedot:

—	voimassa olevan energiatehokkuustodistuksen määritelmä – tämä selventää käsitteen merkitystä ja sitä, millaista laatua kunkin todistuksen osalta odotetaan,

—	energiatehokkuustodistusjärjestelmän laatutavoitteet – tämä antaa tietoa järjestelmän yleisestä tavoitellusta laatutasosta, mukaan lukien lisäelementit (ks. 4.1.5 luku),

—	laadunarvioinnin tulokset – tämä antaa tietoa energiatehokkuusjärjestelmän todellisesta laatutasosta. Komissio suosittelee, että jäsenvaltiot sisällyttävät tähän yhteyteen seuraavat osatekijät:

—	satunnaisotoksen tarkastusprosessin tulokset (prosenttia voimassa olevista energiatehokkuustodistuksista)

—	tiivistelmä kaikista käytetyistä laatutoimenpiteistä

—	tiivistelmä käytetyistä eri laatuvälineistä saaduista tuloksista (esim. prosenttiosuus voimassa olevista energiatehokkuustodistuksista kohdennetussa otannassa), mukaan lukien muutokset aiempiin vuosiin verrattuna

—	varatoimenpiteet energiatehokkuustodistusten yleisen laatutason parantamiseksi.

Edellä mainitut tiedot voidaan julkaista eri muodoissa (esim. raportti tai päivitetty verkkosivu energiatehokkuustietokannan yhteydessä).

8.6.1.   Lasketun/arvioidun ja mitatun energiatehokkuuden erot

Jäsenvaltiot ovat todenneet lasketun/arvioidun (ominaisuuserien arvioinnin) ja mitatun energiankulutuksen väliset erot väärinkäsityksen lähteeksi, joka vaikuttaa energiatehokkuusjärjestelmästä saatavaan tulokseen. (26)

Energiatehokkuustodistus on tiedotuskeino, jonka olisi mahdollistettava eri rakennusten välinen vertailu. Tämä edellyttää lähes poikkeuksetta ominaisuuserien arviointiin perustuvaa lähestymistapaa. Se perustuu standardoituihin arvoihin, jotka koskevat useita rakennuksen ominaisuuksia ja parametreja, erityisesti rakennuksen käyttöön liittyviä arvoja, kuten asukasmäärää, asumismalleja ja kulutusintensiteettiä muissa kuin energiatehokkuuteen liittyvissä käyttötarkoituksissa. Periaate on sama kuin vertailtaessa eri tuotteita (esim. kulutustavarat, moottorit tai autot).

Yleinen väärinkäsitys energiatehokkuustodistuksista on se, että niissä on ilmoitettava täsmälleen kunkin rakennuksen todellinen energiankulutus. Tämä on johtanut niin kutsuttuun suorituskykykuiluun energiatehokkuustodistuksessa ilmoitetun energiankulutuksen ja mitatun kulutuksen välillä. Käytännössä suorituskykykuilu voi johtua useista syistä (jotka annetaan tässä satunnaisessa järjestyksessä):

—	kuluttajakäyttäytymisen vaikutus (ennakoidut erot)

—	virheet energiatehokkuustodistukseen liittyvässä laskennassa

—	rakennusosien tai -järjestelmien epäasianmukainen asennus (esim. ikkunat, jotka eivät ole riittävän tiiviitä, puuttuva eristys, järjestelmät, joita ei ole otettu asianmukaisesti käyttöön)

—	järjestelmät, jotka eivät toimi asianmukaisesti (esim. kattila ei toimi lauhdutintilassa, lämpöpumppu toimii vain korkeammissa lämpötiloissa)

—	järjestelmien kuluminen tai viat (esim. kattila hajoaa, ilmanvaihto toimii alennetuilla tasoilla).

Komissio suosittelee, että jäsenvaltiot käsittelevät lasketun/arvioidun (ominaisuuserien arvioinnin) ja mitatun energiankulutuksen välisiä eroja koskevia väärinkäsityksiä julkisissa laatutasoja koskevissa tiedoissaan ja yleisesti energiatehokkuustodistuksia koskevassa viestinnässään. Niiden olisi erityisesti annettava tietoja ja selityksiä energiatehokkuustodistuksen ominaisuuksista ja siitä, miten merkitykselliset erot voidaan havaita ja ratkaista. On tärkeää, että käyttäjät ymmärtävät energiatehokkuustodistuksen tarkoituksen ja pystyvät toimimaan sen mukaisesti.

Jäsenvaltiot voisivat käyttää tätä varten yhtä tai useampaa seuraavista vaihtoehdoista:

—	julkaista tietoja omaisuuserien arvioinnin periaatteista, sen toiminnasta ja siitä, millaisia eroja voidaan odottaa (esim. tyypilliset vaihteluvälit tietyissä rakennuksissa),

—	ohjata riippumattomien asiantuntijoiden puoleen tai keskitettyihin asiointipisteisiin tai muihin palveluihin, jotka voivat tarjota energianeuvontaa,

—	tarjota rakennusten omistajille tai vuokralaisille mahdollisuuden kyseenalaistaa energiatehokkuustodistuksen tulokset tai pyytää niistä tietoja,

—

antaa käyttäjille tietoa siitä, miten arvioida, johtuvatko havaitut erot energiatehokkuudessa rakennuksen käytöstä. Esimerkiksi: lämmityksen lämpötilan nostaminen 1 °C:lla merkitsee 5–10 prosentin energiankulutuksen kasvua; asukasmäärän kasvu lisää kulutusta x %. Vastaavasti lämmityksen kytkeminen päälle vasta marraskuussa vähentää kulutusta x %. Tällaisia tietoja voidaan käyttää myös lisäämään asukkaiden ymmärrystä kuluttajakäyttäytymisen merkityksestä rakennusten tehokkuudessa,

—	ottaa käyttöön energiatehokkuustodistukseen liittyviä välineitä, joiden avulla rakennusten käyttäjät voivat muokata todistuksen tiettyjä parametreja ja havainnoida eroja,

—	tarjota tarkistuslistoja rakennuksessa tarkastettavista elementeistä tai järjestelmistä.

Jäsenvaltiot voivat myös käyttää muita energiatehokkuustodistusta koskevia viestintävälineitä, kuten verkkosivustoja, usein kysyttyjen kysymysten osioita, energiatehokkuustietokantoja, käsikirjoja, tiedotusaineistoa ja itse energiatehokkuustodistusta.