Valtiosta toiseen tapahtuvaa ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumista koskeva yleissopimus

TÄRKEIMMÄT KOHDAT

Valtiosta toiseen tapahtuvalla ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumisella tarkoitetaan aineiden välitöntä tai välillistä päästämistä ihmisen toimin ilmaan siten, että siitä aiheutuu haitallisia vaikutuksia ihmisen terveydelle tai ympäristölle toisen maan alueella ja ettei yksittäisten päästölähteiden tai -lähderyhmien vaikutuksia voida erottaa toisistaan.

Yleissopimuksen nojalla on laadittu kahdeksan erillistä pöytäkirjaa.

• Ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumisen tarkkailun ja arvioinnin Euroopan yhteistyöohjelman pitkän aikavälin rahoittamista koskeva vuoden 1984 pöytäkirja (EMEP-pöytäkirja): väline, jolla jaetaan kansainvälisesti kustannukset valvontaohjelmasta, joka muodostaa perustan ilman epäpuhtauksien tarkkailulle ja arvioinnille Euroopassa päästöjen vähentämistä koskevien sopimusten puitteissa.
• Rikkipäästöjen tai valtiosta toiseen kulkeutuvan rikkivuon vähentämistä vähintään 30 prosentilla vuoden 1980 tasoon verrattuna koskeva vuoden 1985 pöytäkirja (Helsingin pöytäkirja).
• Typen oksidien (NO_x) päästöjen tai niiden valtiosta toiseen kulkeutuvan vuon rajoittamista koskeva vuoden 1988 pöytäkirja (Sofian pöytäkirja): ensimmäisessä vaiheessa on jäädytettävä NO_x-päästöt tai niiden valtiosta toiseen kulkeutuva vuo vuoden 1987 tasolle; toisessa vaiheessa on sovellettava vaikutuksiin perustuvaa lähestymistapaa typpiyhdisteiden, mukaan lukien ammoniakki (NH₃), ja haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen vähentämiseksi edelleen, kun otetaan huomioon niiden vaikutus valokemialliseen pilaantumiseen, happamoitumiseen ja rehevöitymiseen sekä ihmisten terveyteen, ympäristöön ja materiaaleihin, toteuttamalla toimia kaikkien merkittävien päästölähteiden vuoksi.
• Vuoden 1991 pöytäkirja haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen tai niiden valtiosta toiseen kulkeutuvan vuon rajoittamisesta: nämä yhdisteet aiheuttavat alailmakehän otsonin muodostumista, ja osapuolten on valittava yksi kolmesta päästövähennystavoitteesta, joka on saavutettava vuoteen 1999 mennessä:
  • haihtuvien orgaanisten yhdisteiden vähentäminen 30 prosentilla käyttäen perustana ajanjaksolle 1984–1990 sijoittuvaa vuotta
  • pöytäkirjan liitteessä I määritellyllä troposfäärin otsonin valvonta-alueella esiintyvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen 30 prosentin vähentäminen ja sen varmistaminen, että kansalliset kokonaispäästöt eivät ylitä vuoden 1988 tasoja, tai
  • jos haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöt eivät vuonna 1988 ylittäneet tiettyjä määritettyjä tasoja, osapuolet voivat valita päästöjen vakauttamisen kyseiselle tasolle.
• Rikkipäästöjen edelleen vähentämistä koskeva vuoden 1994 pöytäkirja (Oslon pöytäkirja): tämä pöytäkirja perustuu vuoden 1985 Helsingin pöytäkirjaan ja siinä vahvistetaan päästörajat vuoteen 2010 ja sen jälkeen. Osapuolten on toteutettava tehokkaimmat toimenpiteet rikkipäästöjen vähentämiseksi, mukaan lukien:
  • energiatehokkuuden parantaminen
  • uusiutuvan energian käyttö
  • polttoaineiden rikkipitoisuuden vähentäminen, ja
  • valvontaan liittyvien parhaiden käytettävissä olevien tekniikoiden soveltaminen. Pöytäkirjassa kannustetaan myös soveltamaan taloudellisia välineitä, joilla voidaan ottaa käyttöön kustannustehokkaita lähestymistapoja rikkipäästöjen vähentämiseksi.
• Raskasmetalleja koskeva vuoden 1998 pöytäkirja (Århusin pöytäkirja), joka koskee kolmea metallia: kadmium, lyijy ja elohopea. Osapuolten on vähennettävä niiden osalta päästöjään vuoden 1990 tasoa alhaisemmalle tasolle (tai jonkun muun ajanjaksolle 1985–1995 sijoittuvan vuoden tasoon verrattuna). Pöytäkirjalla pyritään vähentämään teollisuuslähteistä, polttoprosesseista ja jätteenpoltosta aiheutuvia päästöjä. Siinä vahvistetaan kiinteistä lähteistä peräisin olevien päästöjen tiukat raja-arvot ja ehdotetaan parasta käytettävissä olevaa tekniikkaa näille lähteille, kuten polttolähteitä varten tarkoitettuja erityissuodattimia tai pesureita tai elohopeattomia prosesseja. Pöytäkirjassa vaaditaan osapuolia luopumaan vähitellen lyijypitoisesta bensiinistä. Siinä otetaan myös käyttöön toimenpiteitä, joilla vähennetään muiden tuotteiden raskasmetallipäästöjä, kuten paristoihin sisältyvää elohopeaa, ja ehdotetaan hallintatoimenpiteitä, jotka koskevat muita elohopeaa sisältäviä tuotteita, kuten sähkökomponentteja, mittauslaitteita, loistelamppuja, hammasamalgaamia, torjunta-aineita ja maalia. Pöytäkirjaa muutettiin vuonna 2012 tiukempien päästöjen raja-arvojen käyttöönottamiseksi hiukkasten ja kadmiumin, lyijyn ja elohopean päästöille. Niitä sovelletaan tiettyihin polttolähteisiin ja muihin teollisuuden päästölähteisiin, joista niitä pääsee ilmakehään. Lisäksi kolmen raskasmetallin päästölähdeluokkaa laajennettiin pii- ja ferromangaaniseosten tuotantoon, ja siten laajennettiin niiden teollisten toimintojen laajuutta, joille päästörajat on määritetty.
• Pysyviä orgaanisia yhdisteitä koskeva vuoden 1998 pöytäkirja, jonka perimmäisenä tavoitteena on poistaa tällaisten epäpuhtauksien vuodot, päästöt ja häviöt. Pöytäkirjassa kielletään joidenkin tuotteiden tuotanto ja käyttö välittömästi, ja toiset tuotteet on tarkoitus poistaa myöhemmin. Siihen sisältyy määräyksiä kiellettyjen tuotteiden jätteiden käsittelystä ja velvoitetaan osapuolet vähentämään dioksiinien, furaanien, polysyklisten aromaattisten hiilivetyjen ja heksaklooribentseenin päästöjään vuoden 1990 tasoa alhaisemmalle tasolle (tai jonkun muun ajanjaksolle 1985–1995 sijoittuvan vuoden tasoon verrattuna). Siinä vahvistetaan erityiset raja-arvot yhdyskuntajätteen, vaarallisen jätteen ja lääkinnällisen jätteen polttamiselle. Pöytäkirjassa keskityttiin aluksi 16 aineen luetteloon, ja aineet yksilöitiin sovittujen riskikriteerien mukaisesti. Aineisiin sisältyivät 11 torjunta-ainetta, kaksi teollisuuskemikaalia ja kolme sivutuotetta/vierasainetta. Pöytäkirjaa muutettiin vuonna 2009 lisäämällä siihen seitsemän uutta ainetta: heksaklooributadieeni, oktabromidifenyylieetteri, pentaklooribentseeni, pentabromidifenyylieetteri, perfluorioktaanisulfonaatit, polykloorinaftaleenit ja lyhytketjuiset klooratut parafiinit. Osapuolet tarkistivat velvoitteita, jotka koskivat yhdisteitä DDT, heptakloori, HCB ja PCB sekä jätteenpolttoa koskevia päästöraja-arvoja. Pöytäkirjan ratifioinnin helpottamiseksi siirtymätalousmaissa osapuolet ottivat näitä maita varten käyttöön joustovaraa päästöraja-arvojen ja parhaan käytettävissä olevan tekniikan (BAT) soveltamisen määräaikojen osalta.
• Happamoitumisen, rehevöitymisen ja alailmakehän otsonin vähentämisestä tehdyssä vuoden 1999 pöytäkirjassa (Göteborgin pöytäkirja) vahvistetaan kansalliset päästörajat vuodesta 2010 vuoteen 2020 saakka neljälle epäpuhtaudelle: rikkidioksidille (SO₂), typelle (NO_x), haihtuville orgaanisille yhdisteille ja NH₃:lle. Lisäksi siinä asetetaan tiukat raja-arvot tietyille päästölähteille (esimerkiksi polttolaitoksille, sähköntuotannolle, kuivapesulle, autoille ja kuorma-autoille) ja edellytetään, että päästöjen vähentämiseksi käytetään parhaita käytettävissä olevia tekniikoita. Myös esimerkiksi maalien tai aerosolien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjä on vähennettävä, ja viljelijöiden on toteutettava erityisiä toimenpiteitä NH₃-päästöjen torjumiseksi. Pöytäkirjaa muutettiin vuonna 2012 sisällyttämällä siihen kansalliset päästövähennysvelvoitteet vuodelle 2020 ja sen jälkeen (EU ratifioi nämä muutokset neuvoston päätöksellä (EU) 2017/1757). Useita pöytäkirjan teknisiä liitteitä tarkistettiin päivitetyillä päästöraja-arvoilla sekä keskeisille kiinteille lähteille että liikkuville lähteille. Tarkistettu pöytäkirja on ensimmäinen sitova sopimus, johon sisältyvät pienhiukkasten päästövähennyssitoumukset. Tarkistettuun pöytäkirjaan sisältyy myös erityisesti lyhytikäinen ilmastoa saastuttava mustahiili (noki) hiukkasten komponenttina. Hiukkasten (myös mustahiilen) vähentäminen pöytäkirjan täytäntöönpanon ansiosta vähentää ilman pilaantumista ja helpottaa ilmastoon vaikuttavien sivuhyötyjen aikaansaamista.

Toimintapoliittinen yhteistyö

Yleissopimuksessa edellytetään, että sopimuspuolet suunnittelevat ja toteuttavat asianmukaisia toimia ja strategioita, erityisesti ilmanlaadun hallintajärjestelmiä.

Sopimuspuolet kokoontuvat säännöllisesti (vähintään vuosittain) arvioimaan edistymistä ja pohtimaan yhdessä yleissopimukseen liittyviä kysymyksiä.

Tieteellinen yhteistoiminta

Osapuolet sopivat toteuttavansa yhteisiä tutkimus- ja kehitystoimia, joilla pyritään erityisesti vähentämään merkityksellisimpiä ilman epäpuhtauksien päästöjä, tarkkailemaan ja määrittämään niiden päästömääriä ja pitoisuuksia sekä tuntemaan entistä paremmin niiden terveys- ja ympäristövaikutuksia.

Tietojenvaihto

Sopimuspuolet vaihtavat tietoja erityisesti seuraavilta aloilta:

• merkityksellisimpien ilman epäpuhtauksien (alkaen SO₂:sta) päästöt ja niiden vaikutukset
• (erityisesti kansallisiin toimiin ja teollisuuden kehitykseen liittyvät) seikat, jotka saattaisivat aiheuttaa merkityksellisiä muutoksia valtiosta toiseen tapahtuvaan ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumiseen
• ilman pilaantumisen vähentämiseen tähtäävä torjuntatekniikka
• merkityksellisimpien ilman epäpuhtauksien torjumista koskevat kansalliset toimet ja strategiat.

Epäpuhtauksien tarkkailua koskeva yhteistyö

• Sopimuspuolet osallistuvat ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumisen tarkkailua ja arviointia koskevaan Euroopan yhteistyöohjelmaan (EMEP). Tämän ohjelman toimien rahoituksesta määrätään erillisessä pöytäkirjassa (EMEP-pöytäkirja). Ohjelman tarkoituksena on antaa sopimuspuolille
  • ilmakehän tarkkailua koskevaa tutkimustietoa ja tietokonepohjaisia malleja
  • päästöjä koskevia arvioita
  • apua ennusteiden laadinnassa.
• Jotta yhteistyö onnistuisi, yleissopimuksella mahdollistetaan
  • alun perin SO₂:n ja sen kaltaisten aineiden tarkkailuun kohdistuneen ohjelman laajentaminen koskemaan muita merkityksellisimpiä ilman epäpuhtauksia
  • näiden epäpuhtauksien aiheuttamalle pilaantumiselle altistuvan väliaineen (vesistöt, maaperä ja kasvillisuus) koostumuksen sekä terveys- ja ympäristövaikutusten tarkkailu
  • kulkeutumisilmiön eri vaiheita koskevan ilmatieteellisen ja muun tutkimustiedon tuottaminen
  • toisiinsa rinnastettavien tai standardoitujen tarkkailu- ja mallintamismenetelmien käyttö mahdollisuuksien mukaan
  • EMEP-ohjelman integroiminen asiaa koskeviin kansallisiin ja kansainvälisiin ohjelmiin
  • tarkkailutietojen säännöllinen vaihto.