1

Euroopan unionin neuvosto (asiassa C‑313/21 P) ja Euroopan komissio (asiassa C‑314/21 P) vaativat muutoksenhaussaan unionin tuomioistuinta kumoamaan 10.3.2021 annetun unionin yleinen tuomioistuimen tuomion FI v. komissio (T‑694/19, ei julkaistu, EU:T:2021:122; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla tämä kumosi 8.3.2019 ja 1.4.2019 tehdyt komission päätökset, joilla hylättiin hakemus perhe-eläkkeen myöntämisestä FI:lle (jäljempänä riidanalaiset päätökset).

2

Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 1 d artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Näitä henkilöstösääntöjä sovellettaessa kaikenlainen syrjintä ja esimerkiksi sukupuoleen, rotuun, ihonväriin, etniseen tai sosiaaliseen alkuperään, geneettisiin ominaisuuksiin, kieleen, uskontoon tai vakaumukseen, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, varallisuuteen, syntyperään, vammaisuuteen, ikään tai sukupuoliseen suuntautuneisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä.

Näitä henkilöstösääntöjä sovellettaessa muut parisuhteet kuin avioliitto rinnastetaan avioliittoon edellyttäen, että kaikki liitteessä VII olevan 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa luetellut edellytykset täyttyvät.

2.   Jotta miesten ja naisten välinen täysi tosiasiallinen tasa-arvo, joka on yksi keskeisistä huomioon otettavista tekijöistä näiden henkilöstösääntöjen täytäntöönpanossa, toteutuisi käytännön työelämässä, tasa-arvoisen kohtelun periaate ei estä Euroopan unionin toimielimiä pitämästä voimassa tai toteuttamasta sellaisia erityisetuja tarjoavia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on helpottaa aliedustettuna olevan sukupuolen ammatillisen toiminnan harjoittamista taikka ehkäistä tai hyvittää ammattiuraan liittyviä haittoja.

– –

5.   Kun näiden henkilöstösääntöjen soveltamisalaan kuuluva henkilö, joka katsoo tulleensa väärin kohdelluksi sen vuoksi, että hänen kohdallaan ei ole noudatettu edellä tarkoitettua tasa-arvoisen kohtelun periaatetta, esittää tosiseikkoja, joiden perusteella voidaan olettaa suoraa tai välillistä syrjintää tapahtuneen, on toimielimen osoitettava, ettei tasa-arvoisen kohtelun periaatetta ole rikottu. Tätä säännöstä ei sovelleta kurinpitomenettelyihin.

6.   Kaikkien syrjimättömyysperiaatteeseen ja suhteellisuusperiaatteeseen kohdistuvien rajoitusten on oltava objektiivisesti ja tarkoituksenmukaisesti perusteltuja, ja niiden on vastattava henkilöstöpolitiikan yleisen edun mukaisia oikeutettuja tavoitteita. Nämä tavoitteet voivat erityisesti oikeuttaa vahvistamaan pakollisen eläkeiän sekä vanhuuseläkeoikeutta koskevan vähimmäisiän.”

3

Henkilöstösääntöjen 35 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Virkamies on jossakin seuraavista hallinnollisista asemista:

4

Henkilöstösääntöjen 47 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Palvelussuhteen lopulliseen päättymiseen johtaa:

5

Henkilöstösääntöjen 52 artiklan ensimmäisessä ja toisessa kohdassa säädetään seuraavaa:

”Virkamies siirretään eläkkeelle, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 50 artiklan säännösten soveltamista:

Virkamies voi kuitenkin omasta pyynnöstään, siinä tapauksessa että nimittävä viranomainen pitää pyyntöä perusteltuna yksikön edun vuoksi, jatkaa työskentelyä 67-vuotiaaksi asti tai poikkeustapauksissa 70-vuotiaaksi asti; siinä tapauksessa hän jää ilman eri toimenpiteitä eläkkeelle sen kuukauden viimeisenä päivänä, jona hän saavuttaa kyseisen iän.”

6

Henkilöstösääntöjen 53 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Virkamies, jonka työkyvyttömyyslautakunta on todennut täyttävän 78 artiklassa säädetyt edellytykset, siirretään viranpuolesta eläkkeelle sen kuukauden viimeisenä päivänä, jona nimittävä viranomainen toteaa virkamiehen olevan lopullisesti kyvytön hoitamaan tehtäviään.”

7

Henkilöstösääntöjen 78 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään seuraavaa:

”Virkamiehellä on liitteessä VIII olevissa 13–16 artiklassa vahvistetuin edellytyksin oikeus työkyvyttömyyskorvaukseen, kun häntä kohtaa pysyvä täysi työkyvyttömyys, joka estää häntä hoitamasta tehtäväryhmänsä toimeen kuuluvia tehtäviä.”

8

Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Kotitalouslisään on oikeutettu:

– –

– –”

9

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII, joka koskee ”eläkejärjestelmää koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä”, olevaan 4 lukuun, jonka otsikko on ”Perhe-eläke”, sisältyvät kyseisen liitteen 17–29 artikla. Sen 17 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jos virkamies on kuollessaan jossakin henkilöstösääntöjen 35 artiklassa tarkoitetussa asemassa, hänen eloon jääneellä puolisollaan, joka oli ollut kyseisen virkamiehen puolisona vähintään vuoden ajan ennen kuin tämän palvelussuhde toimielimen palveluksessa päättyi, ja ellei edellä olevan 1 artiklan 1 kohdan ja jäljempänä olevan 22 artiklan säännöksistä muuta johdu, on oikeus siirtoeläkkeeseen, jonka määrä on 60 prosenttia siitä vanhuuseläkkeestä, johon virkamiehellä olisi kuollessaan ollut oikeus palvelusvuosia tai ikää koskevien vaatimusten täyttymistä edellyttämättä.

Edellä säädettyä avioliiton kestoa koskevaa vaatimusta ei sovelleta, jos avioliitosta tai virkamiehen aiemmasta avioliitosta on syntynyt yksi tai useampia lapsia, joiden elatuksesta naispuolinen eloon jäänyt puoliso huolehtii tai on huolehtinut, tai jos virkamiehen kuoleman on aiheuttanut hänen tehtäviensä hoidosta tai tapaturmasta johtuva vamma tai sairaus, tai tapaturma.”

10

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 18 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Vanhuuseläkettä saaneen entisen virkamiehen eloon jäänyt puoliso edellyttäen, että avioliitto oli solmittu ennen palvelussuhteen päättymistä ja että hän oli ollut virkamiehen puolisona vähintään vuoden ajan ennen kuin tämän palvelussuhde toimielimen palveluksessa päättyi, ja jos ei tämän liitteen 22 artiklasta muuta johdu, on oikeutettu siirtoeläkkeeseen, jonka määrä on 60 prosenttia siitä vanhuuseläkkeestä, jota hänen puolisonsa sai ennen kuolemaansa. Siirtoeläkkeen vähimmäismäärä on 35 prosenttia viimeisestä peruspalkasta; siirtoeläke ei voi kuitenkaan missään tapauksessa olla suurempi kuin se vanhuuseläke, jota entinen virkamies sai ennen kuolemaansa.

Edellisessä kohdassa säädettyä avioliiton kestoa koskevaa vaatimusta ei sovelleta, jos virkamiehen ennen palvelussuhteen päättymistä solmimasta avioliitosta on syntynyt yksi tai useampia lapsia, joiden elatuksesta leski huolehtii tai on huolehtinut.”

11

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Työkyvyttömyyskorvausta saaneen entisen virkamiehen eloon jääneellä puolisolla, joka oli ollut kyseisen virkamiehen puolisona hänen saadessaan oikeuden kyseiseen eläkkeeseen, ja jos ei tämän liitteen 22 artiklasta muuta johdu, on oikeus siirtoeläkkeeseen, jonka määrä on 60 prosenttia siitä työkyvyttömyyskorvauksesta, jota hänen puolisonsa sai ennen kuolemaa.

Siirtoeläkkeen vähimmäismäärä on 35 prosenttia viimeisestä peruspalkasta; siirtoeläke ei voi kuitenkaan missään tapauksessa olla suurempi kuin se työkyvyttömyyskorvaus, jota eloon jääneen puolison puoliso sai ennen kuolemaansa.”

12

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Edellä 17 a, 18, 18 a ja 19 artiklassa säädettyä avioliiton kestoa koskevaa vaatimusta ei sovelleta, jos avioliitto on kestänyt vähintään viisi vuotta, vaikka se olisi solmittu virkamiehen palvelussuhteen päättymisen jälkeen.”

13

Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 27 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Virkamiehen tai entisen virkamiehen eronneella puolisolla on oikeus tässä luvussa määriteltyyn perhe-eläkkeeseen, jos hän voi osoittaa, että hänellä on entisen puolisonsa kuollessa oikeus tämän maksamaan elatusapuun, joka on vahvistettu joko oikeuden päätöksellä tai entisten puolisoiden välisellä virallisesti rekisteröidyllä ja täytäntöönpannulla sopimuksella.

Perhe-eläke ei kuitenkaan voi olla suurempi kuin elatusapu, jota maksettiin hänen entisen puolisonsa kuollessa, päivitettynä henkilöstösääntöjen 82 artiklan mukaisesti.

Eronnut puoliso menettää oikeutensa, jos hän menee uudelleen naimisiin ennen kuin hänen entinen puolisonsa kuolee. Jos hän menee uudelleen naimisiin entisen puolisonsa kuoleman jälkeen, häneen sovelletaan 26 artiklan säännöksiä.”

14

FI asui vuodesta 2001 lähtien avoliitossa sellaisen unionin toimielimen virkamiehen kanssa, joka siirrettiin vuonna 2005 viran puolesta työkyvyttömyyseläkkeelle ja jolle myönnettiin työkyvyttömyyskorvaus.

15

FI ja kyseinen virkamies solmivat avioliiton 12.5.2014. Kyseinen virkamies kuoli 25.1.2019 eli vajaan viiden vuoden kuluttua avioliiton solmimisajankohdasta.

16

FI teki entisen unionin virkamiehen eloon jääneenä puolisona perhe-eläkehakemuksen henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 4 luvun nojalla.

17

Riidanalaisilla päätöksillä komission henkilökohtaisten etuuksien hallinto- ja maksutoimisto (PMO) hylkäsi FI:n hakemuksen sillä perusteella, että hän ei täyttänyt henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa perhe-eläkkeen myöntämiselle asetettuja edellytyksiä, koska hänen ja kuolleen virkamiehen avioliitto, joka oli solmittu tämän palvelussuhteen päättymisen jälkeen, oli kestänyt alle viisi vuotta.

18

FI:n kyseisistä päätöksistä tekemä valitus hylättiin.

19

FI nosti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 9.10.2019 jättämällään kannekirjelmällä kanteen, jossa vaadittiin riidanalaisten päätösten kumoamista.

20

Euroopan parlamentti ja neuvosto hyväksyttiin väliintulijoiksi tukemaan komission vaatimuksia.

21

Kanteensa tueksi FI esitti kolme kanneperustetta, joista ensimmäinen perustui lähinnä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuuteen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kannalta.

22

Käsitellessään tätä ensimmäistä kanneperustetta unionin yleinen tuomioistuin totesi, että perhe-eläkettä myönnettäessä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa tarkoitettu tilanne, jossa työkyvyttömyyskorvausta saaneen entisen unionin virkamiehen eloon jäänyt puoliso on solminut avioliittonsa ennen virkamiehen tulemista työkyvyttömäksi, on rinnastettavissa kyseisessä liitteessä olevassa 20 artiklassa tarkoitettuun tilanteeseen, jossa työkyvyttömyyskorvausta saaneen entisen virkamiehen eloon jäänyt puoliso on solminut avioliittonsa virkamiehen työkyvyttömäksi tulemisen jälkeen. Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin totesi, että kyse oli toisiinsa rinnastettavien tilanteiden erilaisesta kohtelusta avioliiton solmimisajankohdan perusteella, koska henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 19 artiklan mukaan eloon jääneelle puolisolle myönnetään perhe-eläke asettamatta lainkaan avioliiton vähimmäiskestoa koskevaa edellytystä, kun taas kyseisessä liitteessä olevan 20 artiklan mukaan perhe-eläke myönnetään ainoastaan sillä edellytyksellä, että avioliitto on kestänyt vähintään viisi vuotta. Unionin yleinen tuomioistuin täsmensi, että tällaisella erilaisella kohtelulla saatetaan entisen virkamiehen eloon jäänyt puoliso, joka on solminut avioliittonsa virkamiehen työkyvyttömäksi tulemisen jälkeen, epäedulliseen asemaan verrattuna entisen virkamiehen eloon jääneeseen puolisoon, joka on solminut avioliittonsa ennen tätä työkyvyttömäksi tulemista.

23

Todettuaan, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklalla käyttöön otetusta erilaisesta kohtelusta on säädetty lailla Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 52 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, unionin yleinen tuomioistuin tutki, voitiinko tätä erilaista kohtelua perustella jollakin yleisen edun mukaisella tavoitteella ja oliko se tavoitteeseensa nähden oikeasuhteista, erityisesti valituksenalaisen tuomion 48 kohdassa mainitun oikeuskäytännön valossa.

24

Petosten estämistä koskevan yleisen edun mukaisen tavoitteen osalta unionin yleinen tuomioistuin myönsi, että edellytyksellä, jonka mukaan oikeus perhe-eläkkeeseen syntyy vain, jos avioliiton vähimmäiskestoa koskeva vaatimus on täyttynyt, voidaan varmistaa, että avioliittoa ei ole solmittu pelkästään yhteiselämän viettämisen kannalta epärelevanteista syistä, kuten pelkästään taloudellisista tai oleskeluoikeuden saamiseen liittyvistä syistä, mutta totesi, että on kohtuutonta katsoa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetty vähintään viisi vuotta kestänyttä avioliittoa koskeva edellytys, jota henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa ei ole ja josta ei ole säädetty yhtään poikkeusta, jonka perusteella voitaisiin osoittaa, että avioliittoon ei liity petosta, riippumatta siitä, millaisia objektiivisia todisteita on esitetty, voisi olla tarpeellinen petosten torjumista koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.

25

Unionin yleinen tuomioistuin totesi, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalla 20 artiklalla loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta. Näin ollen se hyväksyi FI:n esittämän lainvastaisuusväitteen ja kumosi riidanalaiset päätökset.

26

Asiassa C‑313/21 P tekemässään valituksessa neuvosto vaatii, että unionin tuomioistuin

27

Asiassa C‑314/21 P tekemässään valituksessa komissio vaatii, että unionin tuomioistuin

28

Unionin tuomioistuimen presidentin 30.6.2021 tekemällä päätöksellä asioiden käsittelyä lykättiin siihen asti, kunnes yhdistetyissä asioissa C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P annettiin tuomio. Asioiden käsittelyä jatkettiin 14.7.2022 annetun tuomion komissio v. VW ym. (C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557) julistamisen jälkeen unionin tuomioistuimen presidentin 19.7.2022 tekemällä päätöksellä.

29

Unionin tuomioistuimen presidentti päätti 30.6.2021 unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 54 artiklan 2 kohdan mukaisesti yhdistää asiat C‑313/21 P ja C‑314/21 P menettelyn kirjallista ja suullista vaihetta sekä tuomion antamista varten.

30

Työjärjestyksen 182 artiklan mukaan on niin, että jos unionin tuomioistuin on aikaisemmin ratkaissut saman oikeuskysymyksen tai samat oikeuskysymykset, joita päävalituksen tai liitännäisvalituksen oikeudelliset perusteet koskevat, ja jos se katsoo, että valitus on selvästi hyväksyttävä, se voi esittelevän tuomarin ehdotuksesta asianosaisia ja julkisasiamiestä kuultuaan hyväksyä valituksen perustellulla määräyksellä, jossa viitataan asiaa koskevaan oikeuskäytäntöön.

31

Komissio täsmentää, ettei se vastusta kyseisen artiklan soveltamista.

32

Neuvosto ja FI eivät vastanneet unionin tuomioistuimen kehotukseen ottaa kantaa tähän kysymykseen.

33

Käsiteltävässä tapauksessa on todettava, että oikeuskysymykset, joita käsiteltävissä asioissa esitetyt valitusperusteet koskevat, ovat samoja kuin ne, jotka unionin tuomioistuin ratkaisi 14.7.2022 antamallaan tuomiolla komissio v. VW ym. (C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557). Näin ollen käsiteltävissä asioissa on sovellettava työjärjestyksen 182 artiklaa.

34

Neuvosto vetoaa asiassa C‑313/21 P tekemänsä valituksen tueksi kolmeen valitusperusteeseen, joista ensimmäinen perustuu oikeudelliseen virheeseen, joka koskee erilaisen kohtelun olemassaoloa, toinen oikeudelliseen virheeseen, joka koskee unionin yleisen tuomioistuimen unionin lainsäätäjän tekemiin valintoihin kohdistuvan tuomioistuinvalvonnan laajuutta, ja kolmas oikeudelliseen virheeseen, joka koskee erilaisen kohtelun oikeuttamista.

35

Komissio puolestaan vetoaa asiassa C‑314/21 P tekemänsä valituksen tueksi kolmeen valitusperusteeseen, joista ensimmäinen perustuu oikeudelliseen virheeseen, joka koskee unionin lainsäätäjän tekemien valintojen lainmukaisuuden arviointiperusteita ja perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä, toinen syrjintäkiellon tulkinnassa tapahtuneeseen oikeudelliseen virheeseen ja kolmas perusoikeuskirjan 52 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinnassa tapahtuneeseen oikeudelliseen virheeseen ja perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin monella eri tavalla.

36

Näissä valitusperusteissa ja valitusperusteen osissa neuvosto ja komissio väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisessa tuomiossa oikeudellisen virheen yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja syrjintäkiellon periaatteen tulkinnassa, kun se totesi virheellisesti, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet ovat toisiinsa rinnastettavissa ja että kyse on siten erilaisesta kohtelusta, joka perustuu erilaisten järjestelmien soveltamiseen toisiinsa rinnastettavissa tilanteissa.

37

Kyseiset toimielimet katsovat, että unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisen tuomion 57 ja 58 kohdassa oikeudellisen virheen, kun se totesi, että avioliiton solmimisajankohta on ainoa kriteeri, jonka perusteella määräytyy, milloin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevia 19 tai 20 artiklaa sovelletaan, ja että kyseisissä säännöksissä tarkoitetut tilanteet ovat siten rinnastettavissa toisiinsa. Jos kuitenkin unionin yleinen tuomioistuin olisi ottanut huomioon kaikki näille tilanteille ominaiset seikat, sen olisi pitänyt todeta, että palvelussuhteessa olevien virkamiesten ja sellaisten virkamiesten, jotka saavat työkyvyttömyyskorvausta ja joiden palvelussuhde unionin toimielimessä on päättynyt, välillä on olennainen ja objektiivinen ero. Tämä ero liittyy kyseisten virkamiesten oikeusasemaan, kun otetaan huomioon erityisesti henkilöstösääntöjen mukaiset virkaoikeudet ja ‑velvollisuudet, jotka ensin mainittuja, toisin kuin jälkimmäisiä, sitovat koko palvelussuhteen ajan.

38

Sekä neuvosto että komissio korostavat erityisesti sitä, että palvelussuhteessa olevien virkamiesten on, toisin kuin entisten virkamiesten, joilla ei ole enää työvelvollisuutta, maksettava eläkemaksuja, he saavat peruspalkkaa, joka on suurempi kuin vanhuuseläke, joka heille myönnetään heidän siirtyessään eläkkeelle, he ovat velvollisia asumaan asemapaikassaan ja heillä on oikeus ulkomaan-, maastamuutto- ja matkakorvauksiin. Nämä seikat osoittavat, että tilanteessa, jossa virkamies solmii avioliiton työkyvyttömäksi tulemisensa ja palvelussuhteensa päättymisen jälkeen, tarve siihen, että eloon jääneelle puolisolle tarjotaan korvaavaa tuloa myöntämällä hänelle perhe-eläke, ei ole yhtä ilmeinen kuin tilanteessa, jossa virkamies solmii avioliiton ollessaan yhä palvelussuhteessa.

39

Komissio katsoo myös, että liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa tarkoitettujen virkamiesten tilanne eroaa kyseisessä liitteessä olevassa 20 artiklassa tarkoitettujen virkamiesten tilanteesta henkilökohtaisten ominaisuuksien osalta. Yhtäältä entisillä virkamiehillä, jotka saavat työkyvyttömyyskorvausta, on yleensä lyhyempi elinajanodote kuin virkamiehillä, jotka eivät saa tällaista korvausta, ja tämä rajoite lisää väistämättä petosten ja väärinkäytösten riskiä ja siten osaltaan selittää kyseessä olevan erilaisen kohtelun. Toisaalta komissio väittää, että väärinkäytösten ja petosten riski on vähäisempi tilanteessa, jossa eloon jäänyt puoliso on solminut avioliittonsa ennen virkamiehen työkyvyttömäksi tulemista ja on sen jälkeen hoitanut häntä koko avioliiton ajan hänen kuolemaansa asti, kun taas tilanteessa, jossa avioliitto on solmittu virkamiehen työkyvyttömäksi tulemisen ja palvelussuhteen päättymiseen jälkeen, ei ole ilmeisen epäasianmukaista edellyttää, että avioliitto on kestänyt vähintään viisi vuotta eli niin kauan, että puolisoiden keskinäinen luottamus ja toimiminen yhteisesti perheen hyväksi on objektiivisesti näytetty toteen.

40

Neuvosto ja komissio täsmentävät, että unionin yleinen tuomioistuin jätti valituksenalaisen tuomion 55 kohdassa virheellisesti tekemättä johtopäätökset 17.6.1993 annetun tuomion Arauxo-Dumay v. komissio (T‑65/92, EU:T:1993:47) 33 kohdasta, jossa korostettiin, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet eroavat toisistaan. Mainitun tuomion taustalla olevaa logiikkaa voidaan nimittäin soveltaa nyt käsiteltäviin asioihin tosiseikkojen eroista huolimatta.

41

Komissio myös toteaa, että valituksenalaisen tuomion 56 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin jätti arvioinnissaan virheellisesti huomiotta sen, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa edellytetyn avioliiton vähimmäiskeston tarkoituksena on, kuten 19.12.2019 annetun tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 87 ja 88 kohdasta ilmenee, välttää se, että avioliitto on pelkkä perintösopimus ja että avioliiton solmimisen ainoana päämääränä on varmistaa perhe-eläkemaksujen saaminen, vaikka avioliitto ei ole aito ja vaikka kyseisten henkilöiden välinen suhde ei ole vakiintunut. Unionin yleinen tuomioistuin ei siten noudattanut kriteeriä, jonka mukaan tilanteiden rinnastettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon kaikki näille tilanteille ominaiset seikat ja niiden sääntöjen muodostama kokonaisuus, joilla kutakin vertailuun otettavaa tilannetta säännellään. Kun se samassa valituksenalaisen tuomion kohdassa erityisesti totesi, että työkyvyttömyyskorvauksen myöntämisen jälkeen solmittu avioliitto ei olennaisesti vaikuta eloon jääneen puolison tilanteeseen hänen aviovarallisuusoikeuksiensa osalta verrattuna henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa tarkoitettuun tilanteeseen, unionin yleinen tuomioistuin paitsi ei mitenkään perustellut tätä päätelmää myös jätti huomiotta sen riskin, että tällaista avioliittoa saatetaan käyttää tekosyynä perintösopimusten tekemiseen. Ei nimittäin voida kiistää, että tilanteessa, jossa virkamies solmii avioliiton kyseisen korvauksen myöntämisen jälkeen, petosten ja väärinkäytösten riski on suurempi kuin tilanteessa, jossa virkamies solmii avioliiton ennen kyseisen korvauksen myöntämistä.

42

Aluksi on palautettava mieleen unionin tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö, jonka mukaan perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettu yhdenvertaisuus lain edessä on unionin oikeuden yleinen periaate, joka edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla ja että erilaisia tapauksia ei kohdella samalla tavalla, ellei eroa voida objektiivisesti perustella (tuomio 14.7.2022, komissio v. VW ym., C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557, 95 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43

Tilanteiden rinnastettavuutta koskevaa vaatimusta sen selvittämiseksi, onko yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukattu, on arvioitava kaikkien näille tilanteille ominaisten seikkojen kannalta ja etenkin sen toimen, jolla kyseessä oleva erottelu luodaan, tarkoituksen ja päämäärän valossa, ja tässä yhteydessä on otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu. Siltä osin kuin asianomaiset tilanteet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa, niiden erilaisella kohtelulla ei loukata perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisuutta lain edessä (tuomio 14.7.2022, komissio v. VW ym., C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557, 96 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Tämän oikeuskäytännön valossa on seuraavaksi tutkittava komission ja neuvoston väitteet, joiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin totesi virheellisesti valituksenalaisessa tuomiossa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet ovat toisiinsa rinnastettavissa ja että kyse on toisiinsa rinnastettavien tilanteiden erilaisesta kohtelusta sen mukaan, minä ajankohtana avioliitto on solmittu.

45

Tältä osin on huomautettava, että unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 50, 51 ja 54 kohdassa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevien 19 ja 20 artiklan tarkoituksena on, jollei avioliiton vähimmäiskestoa koskevan vaatimuksen noudattamisesta muuta johdu, että eloon jääneelle puolisolle myönnetään perhe-eläke yksinomaan hänen ja kuolleen puolison välisten siteiden oikeudellisen luonteen perusteella. Unionin yleinen tuomioistuin myös totesi, että kyseisten säännösten tavoitteena on turvata eloon jääneelle puolisolle korvaavat tulot, joilla pyritään osittain korvaamaan hänen kuolleen puolisonsa tulojen menetys, koska tämä oli kuollessaan entinen virkamies, jonka palvelussuhde oli päättynyt.

46

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin lähinnä totesi, että näillä kahdella henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalla säännöksellä on olennaisin osin samanlainen tarkoitus ja päämäärä edellä tämän määräyksen 43 kohdassa mainitun ja unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 44 kohdassa mieleen palauttaman oikeuskäytännön kannalta. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tärkein kyseisille perhe-eläkkeille ominainen piirre on eloon jääneen puolison – henkilönä, jolle kyseisissä säännöksissä annetaan oikeuksia – ja kuolleen entisen virkamiehen välisten siteiden oikeudellinen luonne. Unionin yleinen tuomioistuin myös katsoi, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevien 19 ja 20 artiklan soveltamisessa tehdään ero, kuten valituksenalaisen tuomion 52 kohdasta yksiselitteisesti ilmenee, ainoastaan sen mukaan, onko avioliitto solmittu ennen kuin työkyvyttömyyskorvaus on myönnetty virkamiehelle vai sen jälkeen, koska kyseisessä liitteessä olevassa 20 artiklassa asetetaan avioliiton vähimmäiskestoa koskevaa edellytys, kun taas 19 artiklassa ei sitä aseteta.

47

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin saattoi oikeudellista virhettä tekemättä todeta yhtäältä valituksenalaisen tuomion 57 kohdassa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet ovat toisiinsa rinnastettavissa, ja toisaalta valituksenalaisen tuomion 52 ja 58 kohdassa, että kyseisissä säännöksissä tarkoitetut tilanteet eroavat toisistaan vain siinä, mikä on avioliiton solmimisajankohta suhteessa ajankohtaan, jona virkamiehelle on myönnetty työkyvyttömyyskorvaus.

48

Komissio ja neuvosto kuitenkin väittävät ensinnäkin, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet eroavat olennaisesti ja objektiivisesti toisistaan nimenomaan siinä, että ensin mainittua säännöstä sovellettaessa virkamies on avioliiton solmimisajankohtana yhä unionin toimielimen palveluksessa, kun taas jälkimmäistä säännöstä sovellettaessa hänen on mahdotonta hoitaa tehtäviään, koska hän on tullut työkyvyttömäksi ja hänelle on myönnetty työkyvyttömyyskorvaus. Unionin yleinen tuomioistuin ei siten ottanut riittävällä tavalla huomioon tätä ominaispiirrettä arvioidessaan tilanteiden rinnastettavuutta.

49

Kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti totesi valituksenalaisen tuomion 53 artiklassa, eloon jääneen puolison ja kuolleen virkamiehen välisten siteiden oikeudellinen luonne ei kuitenkaan muutu sen mukaan, toimiiko virkamies työtehtävissä avioliiton solmimisajankohtana vai ei, eikä sen mukaan, kuinka suuria eläkemaksuja unionin eläkejärjestelmään on suoritettu tai on vielä suoritettava. Kuten unionin yleinen tuomioistuin myös totesi valituksenalaisen tuomion 56 kohdassa, se, onko kuollut virkamies solminut avioliiton ennen palvelussuhteensa päättymistä vai sen jälkeen, ei ole omiaan olennaisesti vaikuttamaan eloon jääneen puolison tilanteeseen hänen aviovarallisuusoikeuksiensa osalta, joihin kuuluu oikeus perhe-eläkkeeseen korvaavana tulona.

50

Avioliiton solmimisajankohta nimittäin määräytyy täysin tulevien aviopuolisojen tahdon mukaan. Virkamies päättää siitä vapaasti useilla eri perusteilla, eivätkä nämä perusteet edellytä välttämättä tai ainoastaan sellaisten seikkojen huomioon ottamista, jotka liittyvät siihen, toimiiko virkamies työtehtävissä vai ei. Toisin kuin neuvosto ja komissio väittävät, se, oliko kyseinen virkamies kyseisenä ajankohtana tullut työkyvyttömäksi ja oliko hänen sen vuoksi mahdotonta hoitaa tehtäviään, ei siten voi vaikuttaa ratkaisevasti tilanteiden rinnastettavuuden arviointiin edellä tämän määräyksen 43 kohdassa mainittujen kriteerien kannalta ja erityisesti henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevien 19 ja 20 artiklan tarkoituksen ja päämäärän kannalta, sellaisina kuin ne esitettiin edellä tämän määräyksen 45 kohdassa. Tältä osin tämän määräyksen edellisessä kohdassa mainittu unionin yleisen tuomioistuimen päättely perustuu lähinnä tähän tarkoitukseen ja päämäärään sekä edellä tämän määräyksen 46 kohdassa mainittuun perhe-eläkkeen tärkeimpään ominaispiirteeseen.

51

Pitää paikkansa, kuten edellä tämän määräyksen 46 kohdasta ilmenee, että sillä, onko virkamies saanut avioliiton solmimisajankohtana työkyvyttömyyskorvausta ja onko hänen siten ollut mahdotonta hoitaa tehtäviään, on vaikutusta avioliiton vähimmäiskestoa koskevan edellytyksen täyttymiseen. Vaikka kyseistä edellytystä ei aseteta siinä tapauksessa, että avioliitto on solmittu sinä aikana, kun virkamiehelle ei ollut vielä myönnetty työkyvyttömyyskorvausta ja kun hän siten edelleen hoiti tehtäviään, avioliiton on täytynyt kestää vähintään viisi vuotta, jos virkamies on solminut avioliittonsa sen jälkeen, kun hänelle on myönnetty tämä korvaus ja kun hän ei siten ole enää voinut hoitaa tehtäviään.

52

Kuten edellä tämän määräyksen 49 ja 50 kohdasta kuitenkin ilmenee, kysymys virkatehtävien hoitamisesta sen enempää kuin avioliiton solmimisajankohtakaan eivät ole merkityksellisiä seikkoja tilanteiden rinnastettavuuden arvioimiseksi, koska ne eivät liity suoraan henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitetun perhe-eläkeoikeuden tarkoitukseen, päämäärään ja tärkeimpään ominaispiirteeseen.

53

Tästä syystä on katsottava analogisesti, että kuten unionin tuomioistuin 19.12.2019 antamansa tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 70 kohdassa totesi henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 17 artiklassa tarkoitetusta perhe-eläkkeestä, lähtökohtaisesti perhe-eläkkeen myöntäminen riippuu ”yksinomaan” kyseisen henkilön ja kuolleen virkamiehen välisistä oikeudellisista siteistä, vaikka unionin tuomioistuin kyseisen tuomion 89 kohdassa myönsi, että myös avioliiton vähimmäiskeston täyttyminen on edellytys sille, että eloon jäänyt puoliso saisi perhe-eläkettä.

54

Puolisoiden välisten siteiden oikeudellinen luonne on nimittäin unionin henkilöstöön sovellettavan perhe-eläkejärjestelmän perusta, sillä tämä myöntämisedellytys on yhteinen kaikille henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 17–20 artiklassa ja 27 artiklassa tarkoitetuille perhe-eläkkeille. Avioliiton vähimmäiskestoa koskeva edellytys on puolisoiden välisten siteiden oikeudellista luonnetta koskevaan edellytykseen nähden toissijainen, koska sen tarkoituksena on ainoastaan täsmentää, miten kauan oikeudellisen siteen on oltava jatkunut, jotta perhe-eläke voidaan myöntää. Tietyissä perhe-eläkkeissä, kuten henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 27 artiklassa tarkoitetuissa perhe-eläkkeissä, tätä toissijaista edellytystä ei sitä paitsi oteta huomioon.

55

Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 51 ja 53 kohdassa esittämissään perusteluissa aivan oikein korostanut puolisoiden välisen oikeudellisen siteen merkitystä unionin perhe-eläkejärjestelmän tärkeimpänä ominaispiirteenä ja todennut, ettei työkyvyttömyyskorvauksen myöntämisellä tai tehtävien hoitamisella ole vaikutusta tähän siteeseen.

56

Komissio ja neuvosto väittävät toiseksi, että tilanteessa, jossa entinen virkamies solmii avioliiton sen jälkeen, kun hänen palvelussuhteensa on päättynyt, tarve tarjota korvaavaa tuloa eloon jääneelle puolisolle ei ole yhtä ilmeinen kuin tilanteessa, jossa virkamies solmii avioliiton ollessaan yhä palvelussuhteessa. Tältä osin on riittävää muistuttaa, kuten unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisen tuomion 56 kohdassa perustellusti totesi 19.12.2019 annetun tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 69 kohtaan viitaten, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 18 ja 20 artiklassa tarkoitetun perhe-eläkkeen myöntämiselle ei ole asetettu varoja tai varallisuutta koskevia edellytyksiä, joiden mukaan eloon jäänyt puoliso ei kykenisi huolehtimaan elatuksestaan ja jotka osoittaisivat siten, että hän on ollut taloudellisesti riippuvainen kuolleesta puolisosta.

57

Kolmanneksi komissio väittää, että unionin yleinen tuomioistuin ei ottanut huomioon henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa, toisin kuin kyseisessä liitteessä olevassa 19 artiklassa, säädetyn avioliiton vähimmäiskeston tarkoitusta, joka on, kuten 19.12.2019 annetun tuomion HK v. komissio (C‑460/18 P, EU:C:2019:1119) 89 kohdasta ilmenee, välttää perintösopimusten tekeminen petos- tai väärinkäyttötarkoituksessa, ja että tämä väärinkäytön tai petoksen riski erottaa kyseisissä kahdessa artiklassa tarkoitetut tilanteet toisistaan henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan. Tältä osin on riittävää todeta, että tällä seikalla ei ole merkitystä tilanteiden rinnastettavuutta arvioitaessa. Tämä perustelu liittyy nimittäin avioliitolta edellytettävän pitemmän tai lyhyemmän vähimmäiskeston oikeuttamiseen, joten se voidaan ottaa huomioon vasta siinä vaiheessa, kun arvioidaan mahdollisesti todetun erilaisen kohtelun oikeasuhteisuutta.

58

Edellä esitetyistä seikoista ilmenee, että toisin kuin komissio ja neuvosto väittävät, unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 57 ja 58 kohdassa tekemät päätelmät eivät ole oikeudellisesti virheellisiä.

59

Näin ollen on todettava tehottomaksi neuvoston ja komission väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin jätti valituksenalaisen tuomion 55 kohdassa virheellisesti tekemättä johtopäätökset 17.6.1993 annetun tuomion Arauxo-Dumay v. komissio (T‑65/92, EU:T:1993:47) 33 kohdasta. Vaikka nimittäin oletettaisiin, että tämä väite on perusteltu, unionin yleisen tuomioistuimen tilanteiden rinnastettavuudesta tekemät päätelmät perustuvat riittävällä tavalla valituksenalaisen tuomion 50–54 ja 56 kohdassa esitettyihin perusteluihin, kyseisen tuomion 55 kohdassa esitetyistä seikoista riippumatta.

60

Tästä seuraa, että asiassa C‑313/21 P esitetty ensimmäinen valitusperuste ja asiassa C‑314/21 P esitetyn ensimmäisen valitusperusteen kolmas osa ja toinen valitusperuste on hylättävä perusteettomina.

61

Näissä valitusperusteissa komissio ja neuvosto lähinnä väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisessa tuomiossa oikeudellisen virheen siltä osin kuin on kyse tuomioistuinvalvonnan laajuudesta.

62

Nämä kaksi toimielintä väittävät, että valituksenalaisen tuomion 48 kohdan toisessa virkkeessä unionin yleinen tuomioistuin sovelsi unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka on annettu täysin eri asiayhteydessä eli joka liittyy henkilöstöpoliittisiin valintoihin tilanteissa, joissa unionin lainsäätäjällä on ollut valittavanaan useita eri vaihtoehtoja. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin on erityisesti valituksenalaisen tuomion 80 kohdassa todennut virheellisesti, että unionin lainsäätäjän henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa tekemä avioliiton vähimmäiskestoa koskeva ratkaisu on yksinkertaisesti ”kohtuuton”. Tällä tavoin menetellessään unionin yleinen tuomioistuin on suorittanut valvontaa, jolla ylitetään sen selvittäminen, onko kyseinen säännös ”ilmeisen soveltumaton tai riittämätön” toimivaltaisten toimielinten tavoittelemaan päämäärään eli käsiteltävässä asiassa väärinkäytön ja petosten torjuntaan nähden. Unionin yleinen tuomioistuin on näin korvannut unionin lainsäätäjän arvioinnin omalla arvioinnillaan ja ylittänyt siten laillisuusvalvontansa rajat.

63

Lisäksi komissio väittää, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin totesi tukeutuneensa liitteessä VIII olevan 20 artiklan laillisuutta koskevassa arvioinnissaan perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklaan, se jätti noudattamatta unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jonka mukaan unionin toimen lainmukaisuuden arviointi perusoikeuksiin nähden ei missään tapauksessa voi perustua väitteisiin, jotka koskevat kyseisen toimen seurauksia tietyssä yksittäistapauksessa. Unionin yleinen tuomioistuin nimittäin viittasi valituksenalaisen tuomion 77 kohdassa käsiteltävän asian erityisolosuhteisiin todetakseen, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII oleva 20 artikla on lainvastainen.

64

On todettava, että unionin yleinen tuomioistuin palautti valituksenalaisen tuomion 46–48 kohdassa mieleen perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa mainitut vaatimukset sekä oikeuskäytännön, jota sovelletaan erilaisen kohtelun oikeasuhteisuuden valvonnassa. Tämän jälkeen se totesi valituksenalaisen tuomion 49 kohdassa, että jos henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitetut tilanteet ovat toisiinsa rinnastettavissa, on syytä arvioida, oliko unionin lainsäätäjä menetellyt kohtuuttomasti, kun se oli todennut, että käyttöön otettu erilainen kohtelu voi olla asianmukaista ja tarpeellista henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa asetetulla avioliiton vähimmäiskestoa koskevalla edellytyksellä tavoitellun yleistä etua koskevan päämäärän toteuttamiseksi. Todettuaan, että kyseiset tilanteet olivat toisiinsa rinnastettavissa, se suoritti tämän arvioinnin valituksenalaisen tuomion 62 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa.

65

Kuten neuvosto ja komissio väittävät, unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että kun otetaan huomioon käsiteltävissä asioissa kyseessä olevien kaltaiset henkilöstösääntöjen säännöt ja unionin lainsäätäjälle tältä osin kuuluva laaja harkintavalta, yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, sellaisena kuin se vahvistetaan perusoikeuskirjan 20 artiklassa, loukataan ainoastaan silloin, kun lainsäätäjä tekee mielivaltaisen tai selvästi epäasianmukaisen erottelun kyseessä olevan säännöstön tavoitteisiin nähden (tuomio 14.7.2022, komissio v. VW ym., C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557, 127 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

66

Kyseistä oikeuskäytäntöä sovelletaan arvioitaessa perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa asetetun oikeasuhteisuuden vaatimuksen täyttymistä (tuomio 14.7.2022, komissio v. VW ym., C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557, 128 kohta).

67

Käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 49 kohdassa, että on selvitettävä, oliko unionin lainsäätäjä menetellyt kohtuuttomasti, kun se oli todennut, että erilainen kohtelu voi olla asianmukaista ja tarpeellista henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa asetetulla avioliiton vähimmäiskestoa koskevalla edellytyksellä tavoitellun yleistä etua koskevan päämäärän toteuttamiseksi.

68

Edellä tämän määräyksen 65 ja 66 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaan unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt rajoittua tarkastamaan, oliko kyseisessä säännöksessä, luettuna yhdessä mainitussa liitteessä olevan 19 artiklan kanssa, tehty erottelu mielivaltainen tai selvästi epäasianmukainen sillä tavoiteltuun yleisen edun mukaiseen päämäärään nähden. Menetellessään virheellisesti oikeasuhteisuuden vaatimuksen arvioinnissa unionin yleinen tuomioistuin arvioi väärin tuomioistuinvalvontansa ulottuvuuden ja teki siten oikeudellisen virheen. Ilman tätä virhettä unionin yleinen tuomioistuin olisi nimittäin saattanut esittää toisenlaisen päättelyn ja tehdä erilaiset päätelmät kuin ne, joihin se päätyi valituksenalaisen tuomion 80, 81 ja 83 kohdassa.

69

Tämä tuomioistuinvalvonnan ulottuvuuden virhearviointi heijastui myös valituksenalaisen tuomion 67 kohtaan. Kyseisestä kohdasta eteenpäin unionin yleinen tuomioistuin nimittäin tutki, onko henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa tarkoitettu avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva vaatimus, tarkasteltuna erikseen ja kyseisessä liitteessä olevassa 19 artiklassa tarkoitetusta vuoden vähimmäiskestosta riippumatta, perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan kannalta oikeasuhteinen, koska sillä ei selvästi ylitetä sitä, mikä on tarpeen unionin lainsäätäjän tavoitteleman päämäärän saavuttamiseksi. Kuten edellä tämän määräyksen 66 kohdasta ilmenee, myös tämän perusoikeuskirjan määräyksen yhteydessä unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tyytyä tutkimaan, oliko käsiteltävässä asiassa todettua erottelua eli sitä, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa asetetaan avioliiton vähimmäiskestoa koskeva edellytys, kun taas kyseisessä liitteessä olevassa 19 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa ei tätä edellytystä aseteta, vaikka kaikki nämä tilanteet ovat rinnastettavissa toisiinsa, pidettävä mielivaltaisena tai selvästi epäasianmukaisen unionin lainsäätäjän kyseisillä kahdella säännöksellä tavoitteleman yhteisen päämäärän kannalta.

70

Asiassa C‑313/21 P esitetty toinen valitusperuste ja asiassa C‑341/21 P esitetyn ensimmäisen valitusperusteen toinen osa on siten hyväksyttävä, eikä neuvoston ja komission esittämiä muita väitteitä ole tarpeen tutkia.

71

Näin ollen valitukset on hyväksyttävä ja valituksenalainen tuomio kumottava, eikä asiassa C‑313/21 P esitettyä kolmatta valitusperustetta ja asiassa C‑314/21 P esitettyä ensimmäisen valitusperusteen ensimmäistä osaa ja kolmatta valitusperustetta ole tarpeen tutkia.

72

Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään, että kumotessaan unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun unionin tuomioistuin voi itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen.

73

Kun käsiteltävässä tapauksessa otetaan huomioon erityisesti se, että asiassa T‑694/19 nostettu kumoamiskanne perustui kanneperusteisiin, jotka oli käsitelty kontradiktorisessa menettelyssä unionin yleisessä tuomioistuimessa ja joiden tarkastelu ei vaadi minkään ylimääräisen prosessinjohtotoimen tai asian selvittämistoimen toteuttamista, unionin tuomioistuin katsoo, että asia on ratkaisukelpoinen ja se on ratkaistava lopullisesti.

74

Unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamansa kanteen tueksi FI esitti neljä kanneperustetta, joista ensimmäinen perustui henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuuteen, toinen kyseisessä liitteessä olevien 18 ja 20 artiklan oikeudellisesti virheelliseen soveltamiseen, kolmas perhe-eläkkeeseen sovellettavassa unionin järjestelmässä tarkoitetun käsitteen ”puoliso” virheelliseen tulkintaan ja neljäs ilmeiseen arviointivirheeseen, joka seurasi FI:n erityisen tilanteen huomioon ottamatta jättämisestä.

75

Ensimmäisessä kanneperusteessaan FI väittää, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII oleva 20 artiklalla loukataan, siltä osin kuin siinä asetetaan avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva vaatimus, yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja ikään, yhteiselämää koskevan oikeussuhteen luonteeseen ja vammaisuuteen perustuvan syrjinnän kiellon periaatetta.

76

Ensimmäisen kanneperusteensa tässä osassa FI väittää, että säätämällä, ettei eloon jääneelle puolisolle makseta perhe-eläkettä, jos hänen avioliittonsa, joka on solmittu sen jälkeen, kun hänen puolisolleen on myönnetty työkyvyttömyyskorvaus, on kestänyt alle viisi vuotta, vaikka henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 19 artiklan mukaan tätä avioliiton vähimmäiskestoa koskevaa edellytystä ei sovelleta, jos avioliitto on solmittu ennen kyseisen korvauksen myöntämistä, henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklalla loukataan perusoikeuskirjan 20 artiklassa ja henkilöstösääntöjen 1 d artiklassa vahvistettua yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja se on siten lainvastainen.

77

Komissio, jota parlamentti ja neuvoston tukevat, kiistää tämän väitteen.

78

On muistutettava, että perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla ja kyseisten oikeuksien ja vapauksien olennaista sisältöä noudattaen. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti rajoituksia voidaan säätää ainoastaan, jos ne ovat välttämättömiä ja vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita tai tarvetta suojella muiden henkilöiden oikeuksia ja vapauksia.

79

Lisäksi yhdenvertaisen kohtelun periaate on perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettu unionin oikeuden yleinen periaate, josta perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa määrätty syrjintäkiellon periaate on erityinen ilmaus. Näihin kahteen periaatteeseen viitataan myös henkilöstösääntöjen 1 d artiklassa (tuomio 14.7.2022, komissio v. VW ym., C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557, 140 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

80

Kuten edellä tämän määräyksen 42 kohdassa jo todettiin, yhdenvertaisen kohtelun yleinen periaate edellyttää unionin lainsäätäjältä perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan vaatimusten mukaisesti sitä, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla ja että erilaisia tapauksia ei kohdella samalla tavalla, ellei eroa voida objektiivisesti perustella. Erilainen kohtelu on oikeutettua, kun se perustuu objektiiviseen ja järkevään perusteeseen eli kun se vastaa asianomaisessa lainsäädännössä hyväksyttävästi tavoiteltua päämäärää ja kun tämä erilainen kohtelu on oikeassa suhteessa asianomaisella kohtelulla tavoiteltuun päämäärään (tuomio 14.7.2022, komissio v. VW ym., C‑116/21 P–C‑118/21 P, C‑138/21 P ja C‑139/21 P, EU:C:2022:557, 142 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

81

Kuten edellä tämän määräyksen 43 kohdassa jo esitettiin, tilanteiden rinnastettavuutta koskevaa vaatimusta sen selvittämiseksi, onko yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukattu, on arvioitava kaikkien näille tilanteille ominaisten seikkojen kannalta ja etenkin sen toimen, jolla kyseessä oleva erottelu luodaan, tarkoituksen ja päämäärän valossa, ja tässä yhteydessä on otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu. Siltä osin kuin asianomaiset tilanteet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa, niiden erilaisella kohtelulla ei loukata perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisuutta lain edessä.

82

Lisäksi on muistutettava edellä tämän määräyksen 65 kohdassa mainitusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, josta ilmenee, että kun otetaan huomioon käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaiset henkilöstösääntöjen säännöt ja unionin lainsäätäjälle tältä osin kuuluva laaja harkintavalta, yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukataan ainoastaan silloin, kun unionin lainsäätäjä tekee mielivaltaisen tai selvästi epäasianmukaisen erottelun kyseessä olevan säännöstön tavoitteisiin nähden.

83

FI:n väite, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuutta perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistetun ja henkilöstösääntöjen 1 d artiklassa mainitun yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kannalta, on tutkittava edellä esitetyn oikeuskäytännön ja perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan vaatimusten valossa.

84

Ensinnäkin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitettujen tilanteiden rinnastettavuudesta on todettava edellä tämän määräyksen 45–60 kohdassa mainituista syistä, että nämä tilanteet ovat toisiinsa rinnastettavia.

85

Toiseksi on todettava, että kun unionin lainsäätäjä ei henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa, toisin kuin kyseisessä liitteessä olevassa 20 artiklassa, asettanut avioliiton vähimmäiskestoa koskevaa edellytystä, se kohteli toisiinsa rinnastettavia tilanteita eri tavalla.

86

Kolmanneksi on selvitettävä, onko tämä erilainen kohtelu perusoikeuskirjan 20 artiklan mukaista, koska se täyttää perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa asetetut ja edellä tämän määräyksen 78 kohdassa mainitut vaatimukset.

87

Ensinnäkin on selvää, että tästä erilaisesta kohtelusta on säädetty perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaisesti lailla, koska se ilmenee henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevasta 20 artiklasta, luettuna yhdessä kyseisessä liitteessä olevan 19 artiklan kanssa. Viimeksi mainitussa artiklassa ei aseteta avioliiton vähimmäiskestoa koskevaa edellytystä, kun taas liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetään täsmällisesti avioliiton vähimmäiskestoa koskevasta edellytyksestä, jossa määritetään yhdenvertaista kohtelua koskevan oikeuden käyttämiselle asetettavien rajoitusten laajuus (ks. edellytyksen, jonka mukaan perusoikeuksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan lailla, laajuudesta 26.4.2022 annettu tuomio Puola v. parlamentti ja neuvosto, C‑401/19, EU:C:2022:297, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

88

Toiseksi perhe-eläkejärjestelmän rajoittamisessa kyseisellä erilaisella kohtelulla kunnioitetaan yhdenvertaisen kohtelun periaatteen olennaista sisältöä perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Kyseisellä rajoituksella ei nimittäin kyseenalaisteta tätä periaatetta sinänsä, koska se koskee ainoastaan suppeaa kysymystä avioliiton vähimmäiskestoa koskevasta edellytyksestä, joka virkamiesten eloon jääneiden puolisoiden tai kuolleiden entisten virkamiesten joko on tai ei ole täytettävä perhe-eläkkeen saamiseksi, eikä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa tarkoitetuilta puolisoilta evätä mahdollisuutta tällaiseen eläkkeeseen, kuten ei myöskään kyseisessä liitteessä olevassa 19 artiklassa tarkoitetuilta puolisoilta.

89

Kolmanneksi kyseinen rajoitus vastaa perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla yleisen edun mukaista tavoitetta eli petosten ja oikeuden väärinkäytön estämistä koskevaa tavoitetta, ja petosten ja oikeuden väärinkäyttö kiellon periaate on unionin yleinen oikeusperiaate, jota yksityisten on noudatettava (ks. vastaavasti tuomio 6.2.2018, Altun ym., C‑359/16, EU:C:2018:63, 49 kohta). Unionin tuomioistuin on nimittäin jo todennut, että edellytyksellä, jonka mukaan avioliiton on pitänyt kestää vähintään vuoden, jotta eloon jäänyt puoliso saisi perhe-eläkettä, pyritään varmistamaan asianomaisten henkilöiden välisten suhteiden todenperäisyys ja vakaus (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2019, HK v. komissio, C‑460/18 P, EU:C:2019:1119, 89 kohta). Kyseessä on yhtenäinen vaatimus, jota sovelletaan erotuksetta kaikkiin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 20 artiklassa tarkoitettuihin eloon jääneisiin puolisoihin, eikä sen tarkoituksena ole pitää olettamana sitä, että eloon jääneet puolisot syyllistyvät väärinkäytöksiin tai petoksiin, vaan estää tällaisten väärinkäytösten tai petosten tekeminen.

90

Neljänneksi, siltä osin kuin on kyse oikeasuhteisuuden arvioinnista, valvottaessa unionin oikeuden säännösten laillisuutta yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kannalta – ja koska unionin lainsäätäjällä on henkilöstösääntöjen alalla laaja harkintavalta – on tarkastettava, kuten edellä tämän määräyksen 65 ja 82 kohdassa muistutettiin, onko henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa, kun siinä asetetaan eloon jääneelle puolisolle, joka on solminut avioliiton virkamiehen kanssa sen jälkeen, kun tälle on myönnetty työkyvyttömyyskorvaus, edellytys, jonka mukaan avioliiton on täytynyt kestää vähintään viisi vuotta, vaikka kyseisessä liitteessä olevassa 19 artiklassa ei aseteta tällaista edellytystä siinä tapauksessa, että avioliitto virkamiehen kanssa on solmittu ennen tällaisen korvauksen myöntämistä, tehty mielivaltainen tai selvästi epäasianmukainen erottelu tämän määräyksen edellisessä mainittuun yleisen edun mukaiseen tavoitteeseen nähden.

91

Kuten komissio, jota neuvosto ja parlamentti tukevat, on kirjelmissään lähinnä väittänyt, ei ole mielivaltaista eikä selvästi epäasianmukaista, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa edellytetään avioliitolta tiettyä vähimmäiskestoa, vaikka kyseisessä liitteessä olevassa 19 artiklassa ei tällaista edellytystä aseteta. Kyseisessä 20 artiklassa tarkoitetussa tapauksessa, jolle on ominaista se, että avioliitto on solmittu sen jälkeen, kun virkamiehelle on myönnetty työkyvyttömyyskorvaus, väärinkäytösten tai petosten houkuttelevuutta voivat lisätä yhtäältä virkamiehen avuttomuus ja riippuvaisuus tilanteessa, jossa hän on sairastunut niin vakavasti, että hänet on todettu työkyvyttömäksi, ja jossa hänen on siten henkilöstösääntöjen 78 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetulla tavalla mahdotonta hoitaa tehtäviään, ja toisaalta tästä työkyvyttömyydestä mahdollisesti aiheutuvat taloudelliset seuraukset, koska virkamiehen puoliso saattaa solmia avioliiton siinä toivossa, että virkamiehen elinajanodote jää hänen sairautensa vuoksi huomattavasti keskimääräistä lyhyemmäksi ja että puolisolle siten myönnetään perhe-eläke ennenaikaisesti ja mahdollisesti hyvinkin pitkäksi ajaksi.

92

Se, ettei henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa säädetä, toisin kuin kyseisen liitteen 20 artiklassa, avioliiton vähimmäiskestoa koskevasta edellytyksestä, selittyy, kuten komission ja parlamentin kirjelmistä ilmenee, sillä, että koska avioliitossa jo olevat parit eivät useimmiten voi ennakoida unionin virkamiehen tulemista työkyvyttömäksi ja koska se mullistaa näiden parien tilanteen, väärinkäytösten tai petosten riski on hyvin pieni, joten unionin lainsäätäjä on halunnut jättää tämän edellytyksen pois kyseisestä artiklasta samaan tapaan kuin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 17 artiklan toisesta kohdasta ja 18 artiklan toisesta kohdasta sellaisten tilanteiden huomioon ottamiseksi, joissa yhtäältä virkamiehen kuoleman on aiheuttanut hänen tehtäviensä hoidosta tai tapaturmasta johtuva vamma tai sairaus tai tapaturma ja joissa toisaalta virkamiehen ennen palvelussuhteen päättymistä solmimasta avioliitosta on syntynyt lapsia, joiden elatuksesta eloon jäänyt puoliso huolehtii tai on huolehtinut.

93

Näin ollen on katsottava, että kun unionin lainsäätäjä vahvisti henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa avioliiton vähimmäiskestoksi viisi vuotta väärinkäytösten ja petosten estämiseksi, vaikka kyseisessä liitteessä olevassa 19 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa ei aseteta tällaista vähimmäiskestoa, se ei sille kuuluvan laajan harkintavallan rajoissa tehnyt mielivaltaista tai selvästi epäasianmukaista erottelua.

94

Edellä esitetystä seuraa, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa käyttöön otettu erilainen kohtelu on perusoikeuskirjan 20 artiklan mukainen ja että ensimmäisen kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä perusteettomana.

95

FI vetoaa perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa vahvistetun ja henkilöstösääntöjen 1 d artiklan 1 kohdassa mainitun ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteen loukkaamiseen siltä osin kuin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII oleva 20 artikla koskee virkamiehiä, jotka he ovat solmineet avioliiton eläkkeelle siirtymisensä jälkeen ja jotka ovat siten iäkkäitä, kun taas kyseisessä liitteessä olevaa 19 artiklaa sovelletaan tilanteessa, jossa avioliitto on solmittu ennen työkyvyttömyyskorvauksen myöntämistä virkamiehelle, joten se koskee yhä palveluksessa olevia ja siten paljon nuorempia virkamiehiä. Sillä, että avioliitolle asetetaan, kuten henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa, vähimmäiskestoa koskeva edellytys tilanteessa, jossa avioliitto on solmittu sen jälkeen, kun kuolleen virkamiehen palvelussuhde on päättynyt, syrjitään siten kyseisen artiklan soveltamisalaan kuuluvia pareja heidän ikänsä perusteella.

96

Komissio, jota parlamentti ja neuvosto tukevat, kiistää tämän väitteen.

97

Tältä osin on riittävää todeta, että kuten komissio väitti unionin yleiseen tuomioistuimeen jättämässään vastineessa, FI:n ensimmäisen kanneperusteen toinen osa perustuu virheelliseen olettamaan.

98

Kuten nimittäin edellä tämän määräyksen 47 artiklasta ilmenee, henkilöstösääntöjen liitteessä VIII oleva 19 ja 20 artikla eroavat toisistaan ainoastaan avioliiton solmimisajankohdan osalta, mutta eivät suhteessa ajankohtaan, jona virkamiehen palvelussuhde on päättynyt eläkkeelle siirtymisen seurauksena, vaan suhteessa ajankohtaan, jona virkamiehelle on myönnetty työkyvyttömyyskorvaus.

99

Se, voidaanko virkamiehelle myöntää työkyvyttömyyskorvaus, ei kuitenkaan riipu virkamiehen iästä, koska tämä korvaus voidaan myöntää kaiken ikäisille virkamiehille.

100

Sama koskee tilannetta, jossa virkamies siirretään, kuten käsiteltävässä asiassa, henkilöstösääntöjen 53 artiklan nojalla viran puolesta eläkkeelle samanaikaisesti, kun hänet todetaan työkyvyttömäksi ja hänelle myönnetään työkyvyttömyyskorvaus. Tällaisessa tapauksessa eläkkeelle siirtäminen ei nimittäin perustu henkilöstösääntöjen 52 artiklassa tarkoitetun eläkeiän saavuttamiseen, vaan se perustuu yksinomaan ajankohtaan, jona korvaus myönnetään, mikä, kuten edellisessä kohdassa muistutettiin, voi tapahtua minkä ikäisenä tahansa.

101

Edellä esitetystä seuraa, että väitetty yhdenvertaisen kohtelun loukkaaminen, johon FI vetoaa, ei perustu perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa ja henkilöstösääntöjen 1 d artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla ikään ja että näin ollen henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa ei voida pitää lainvastaisena ikään perustuvan syrjinnän vuoksi. Ensimmäisen kanneperusteen toinen osa on siten hylättävä perusteettomana.

102

Ensimmäisen kanneperusteensa tässä osassa FI väittää yhtäältä tulleensa syrjityksi siviilisäätynsä perusteella, koska henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa tehdään ero avioliitossa olevien puolisoiden ja avoliitossa olevien puolisoiden välillä, sillä kyseisten puolisoryhmien tosiasialliset, todelliset ja konkreettiset tilanteet ovat täysin samanlaisia.

103

Toisaalta FI muistuttaa, että henkilöstösääntöjen soveltamisalaa on laajennettu kyseisten sääntöjen 1 d artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa ja henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa koskemaan myös muita parisuhteen muotoja kuin laillista avioliittoa eli tiettyjä rekisteröityjä parisuhteita. Näin ollen syrjintäkiellon periaatetta on tulkittava yhteiskuntatapojen kehityksen mukaisesti ja henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaa 20 artiklaa on sovellettava kaikkiin muussa parisuhteessa kuin avioliitossa oleviin pareihin, jotka ovat avioparien tilanteeseen rinnastettavassa tilanteessa ja joita on siten kohdeltava samalla tavalla kuin näitä.

104

Komissio, jota parlamentti ja neuvosto tukevat, kiistää tämän väitteen.

105

Tältä osin on riittävää muistuttaa, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että perhe-eläkkeen kannalta avopuolisoiden tilannetta ei voida rinnastaa aviopuolisoiden tilanteeseen eikä sellaisen henkilöstösääntöjen 1 d artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetun rekisteröidyn parisuhteen osapuolen tilanteeseen, joka täyttää henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan soveltamisen edellytykset, ja että kyseisellä säännöksellä ei siten loukata yhdenvertaisen kohtelun yleistä periaatetta eikä syrjintäkiellon periaatetta. FI ei sitä paitsi edes väitä, että avoliitto synnyttäisi hänen omassa kansallisessa oikeudessaan samanlaisia velvollisuuksia kuin avioliitto (ks. analogisesti tuomio 19.12.2019, HK v. komissio, C‑460/18 P, EU:C:2019:1119, 80, 84 ja 85 kohta).

106

Samoilla perusteilla kuin ne, jotka mainittiin 22.12.2022 annetun määräyksen komissio v. KM ja neuvosto v. KM (C‑341/21 P ja C‑357/21 P) 82–85 kohdassa, on lisäksi todettava, että sellaisen avoliitossa olevan parin tilanne, jolta, kuten FI:ltä ja hänen puolisoltaan ennen heidän avioliittoaan, ei ole evätty mahdollisuutta solmia avioliittoa omassa jäsenvaltiossaan, ei ole rinnastettavissa sellaisen samaa sukupuolta olevan parin tilanteeseen, joka on muussa rekisteröidyssä parisuhteessa kuin avioliitossa mutta jolta on evätty mahdollisuus solmia avioliitto, ja että näin ollen ei voida katsoa, että liitteessä VIII oleva 20 artikla on lainvastainen sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän kiellon periaatteen loukkaamisen vuoksi.

107

FI:n syrjintäkiellon periaatteelle ja henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevalle 20 artiklalle yhteiskuntatapojen kehityksen johdosta esittämästä laajentavasta tulkinnasta, jonka mukaan kyseistä säännöstä olisi sovellettava kaikkiin muussa parisuhteessa kuin avioliitossa oleviin pareihin, avoparit mukaan luettuina, on riittävää muistuttaa, että tilanne unionin eri jäsenvaltioissa on edelleen se, ettei yhtäältä avioliittoa ja toisaalta muita virallisen parisuhteen muotoja ja avoliittoa rinnasteta yleisesti toisiinsa. Koska unionin lainsäätäjä on tarkoittanut varata perhe-eläkkeet yksinomaan avioliitossa ja muussa rekisteröidyssä parisuhteessa kuin avioliitossa oleville henkilöille henkilöstösääntöjen 1 d artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetulla tavalla, unionin tuomioistuin ei voi tulkita henkilöstösääntöjä siten, että avioliittoon ja rekisteröityyn parisuhteeseen rinnastetaan sellaiset virallisen tai tosiasiallisen parisuhteen muodot, jotka on pidetty erillään avioliitosta ja rekisteröidystä parisuhteesta. Vain lainsäätäjä voi tarvittaessa toteuttaa toimenpiteet, joilla tätä tilannetta voidaan muuttaa (ks. analogisesti tuomio 31.5.2001, D ja Ruotsi v. neuvosto, C‑122/99 P ja C‑125/99 P, EU:C:2001:304, 37, 38 ja 50 kohta).

108

Edellä esitetyistä seikoista ilmenee, että ensimmäisen kanneperusteen kolmas osa on hylättävä perusteettomana.

109

Ensimmäisen kanneperusteensa tässä osassa, kuten FI:n parlamentin ja neuvoston väliintulokirjelmistä esittämissä huomautuksissa ja 23.11.2020 päivätyssä FI:n vastauksessa unionin yleinen tuomioistuimen esittämiin, kirjallisesti vastattaviin kysymyksiin selvennetään, FI katsoo yhtäältä, että vaikka henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevissa 19 ja 20 artiklassa tarkoitetut eloon jääneet puolisot ovat samassa tilanteessa, koska he ovat avustaneet vammaista virkamiestä, jolla kuolinhetkellään on ollut oikeus työkyvyttömyyskorvaukseen, näistä säännöksistä jälkimmäisellä loukataan vammaisuuteen perustuvan syrjinnän kieltoa koskevaa periaatetta, koska sillä evätään FI:n kaltaisilta eloon jääneiltä puolisoilta oikeus perhe-eläkkeeseen pelkästään sillä perusteella, että heidän avioliittonsa tällaisen virkamiehen kanssa on solmittu sen jälkeen, kun tälle on myönnetty oikeus työkyvyttömyyskorvaukseen.

110

Toisaalta FI katsoo joutuneensa kanssakäymiseen perustuvan syrjinnän kohteeksi kuolleen puolisonsa vammaisuuden takia ja vetoaa tältä osin 17.7.2008 annettuun tuomioon Coleman (C‑303/06, EU:C:2008:415). FI nimittäin huolehti vammaisesta henkilöstä joka päivä kokoaikaisesti heidän yhteiselämänsä ensimmäisestä päivästä lähtien samaan tapaan kuin avioliitossa ja yhtä omistautuvasti kuin henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 19 artiklassa tarkoitetut eloon jääneet puolisot. Tältä osin FI täsmentää, että hänen puolisonsa vammaisuus oli, koska se ohitti tärkeysjärjestyksessä kaikki muut parin oikeudelliseen asemaan liittyneet seikat, tosiasiallinen syy siihen, että he solmivat avioliittonsa niin myöhään.

111

Komissio, jota parlamentti ja neuvosto tukevat, kiistää tämän väitteen.

112

On muistutettava, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa ja henkilöstösääntöjen 1 d artiklan 1 kohdassa tarkoitetun vammaisuuteen perustuvan syrjinnän toteaminen edellyttää sitä, että henkilöä kohdellaan tai on kohdeltu epäsuotuisammin kuin muita kohdellaan vertailukelpoisessa tilanteessa tai että hän on joutunut muihin nähden erityisen epäedulliseen asemaan vammaisuutensa tai perheenjäsenensä vammaisuuden perusteella (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 17.7.2008, Coleman, C‑303/06, EU:C:2008:415, 56 kohta ja tuomio 26.1.2021, Szpital Kliniczny im. dra J. Babińskiego Samodzielny Publiczny Zakład Opieki Zdrowotnej w Krakowie, C‑16/19, EU:C:2021:64, 29 kohta).

113

Vaikka oletettaisiin, että sairaus, joka johti FI:n puolison tulemiseen työkyvyttömäksi ja hänen oikeuttamiseensa työkyvyttömyyskorvaukseen, voidaan luokitella vammaisuudeksi, yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaaminen, jonka kohteeksi FI väittää joutuneensa puolisonsa vammaisuuden vuoksi, ei suinkaan perustu tähän vammaisuuteen.

114

Kuten nimittäin komissio selitti unionin yleiseen tuomioistuimeen jättämissään kirjelmissä, sen kieltäytyminen myöntämästä FI:lle perhe-eläkettä ei perustunut tämän puolison vammaisuuteen vaan siihen, että pari oli päättänyt elää avoliitossa ja solmia avioliiton vasta sen jälkeen, kun puolisolle oli myönnetty oikeus työkyvyttömyyskorvaukseen, ja että tämä avioliitto kesti alle viisi vuotta ennen puolison kuolemaa.

115

FI:n puolison väitetyn vammaisuuden mahdollisesta vaikutuksesta parin päätökseen solmia avioliittonsa myöhään on riittävää muistuttaa, että kuten tämän määräyksen 50 kohdassa todettiin, avioliiton solmimisajankohta määräytyy täysin tulevien aviopuolisojen tahdon mukaan ja he päättävät siitä vapaasti useilla eri perusteilla, eivätkä nämä perusteet välttämättä tai ainoastaan edellytä toinen puolison vammaisuuteen liittyvien seikkojen huomioon ottamista. Toisin on ainoastaan poikkeuksellisissa olosuhteissa, kuten silloin, kun vammainen henkilö ei kykene ilmaisemaan tahtoaan solmia avioliitto; käsiteltävässä asiassa FI ei kuitenkaan ole vedonnut tällaisiin seikkoihin.

116

Näin ollen ensimmäisen kanneperusteen neljäs osa ja siten koko ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 20 artiklan lainvastaisuuteen yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon periaatteiden kannalta, on hylättävä perusteettomana.

117

Näissä kahdessa kanneperusteessa, jotka on käsiteltävä yhdessä, FI väittää, että henkilöstösääntöjen eläkejärjestelmään liittyviä artikloita, kuten henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevia 18 ja 20 artiklaa, on tulkittava siten, että niissä tarkoitetaan kaikenlaisia parisuhteita riippumatta siitä, ovatko ne virallisia vai tosiasiallisia. Samat oikeudet on myönnettävä erityisesti henkilöille, jotka eivät ole henkilöstösääntöjen 1 d artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetulla tavalla avioliitossa tai muussa rekisteröidyssä parisuhteessa kuin avioliitossa mutta jotka ovat eläneet yhdessä sillä välin kuolleen unionin virkamiehen kanssa henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa vaadittujen viiden vuoden ajan.

118

Puolison käsitteen liittämistä kaikkiin virallisen parisuhteen muotoihin ja tosiasiallisiin parisuhteisiin voidaan perustella myös viime vuosina tapahtuneella yhteiskunnallisella kehityksellä, jonka seurauksena useissa jäsenvaltioissa on rinnastettu avioliitto muihin parisuhteen muotoihin tai ainakin lähennetty aviovarallisuussuhdetta muuhun parisuhteeseen kuin avioliittoon perustuviin varallisuussuhteisiin niin, ettei parin käsitettä ole enää mahdollista rajata pelkästään lailliseen avioliittoon perustuvaan parisuhteeseen. FI lisää, että unionin lainsäätäjä on itse ottanut huomioon tämän kehityksen muuttamalla henkilöstösääntöjä siten, että unionin virkamiehiä koskevassa sairausvakuutusjärjestelmässä virkamiehen avopuoliso rinnastetaan aviopuolisoon.

119

Komissio, jota parlamentti ja neuvosto tukevat, kiistää tämän väitteen.

120

Aluksi on täsmennettävä, että vaikka FI vetoaa toisen kanneperusteensa yhteydessä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevien 18 ja 20 artiklan oikeudellisesti virheelliseen soveltamiseen, sekä kannekirjelmän loogisesta rakenteesta että selityksistä, jotka FI antoi 23.11.2020 päivätyssä vastauksessaan unionin yleinen tuomioistuimen esittämiin, kirjallisesti vastattaviin kysymyksiin, ilmenee, että FI tarkoitti sisällyttää perusteluihinsa myös kyseisessä liitteessä olevan 19 artiklan, sillä kyseisessä liitteessä oleva 18–20 artikla muodostavat erottamattoman sääntökokonaisuuden. Koska toimielimet olivat niin ikään tulkinneet kirjelmissään, että FI:n toisessa kanneperusteessa viitattiin myös henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevaan 19 artiklaan, on katsottava, että tässä kanneperusteessa FI moittii komissiota kyseisessä liitteessä olevan 20 artiklan, luettuna yhdessä kyseisessä liitteessä olevien 18 ja 19 artiklan kanssa, virheellisestä soveltamisesta.

121

Asiakysymyksestä on todettava, että toinen ja kolmas kanneperuste on hylättävä perusteettomina samoista syistä kuin ne, jotka mainittiin edellä tämän määräyksen 105–107 kohdassa, kun täsmennetään, että siitä FI:n väitteestä, jonka mukaan unionin virkamiehiä koskevassa sairausvakuutusjärjestelmässä virkamiehen avopuoliso rinnastetaan aviopuolisoon, on riittävää todeta, että tämä rinnastus, joka koskee vain henkilöstösääntöjen tiettyä alaa, perustuu yksin unionin lainsäätäjän tahtoon, ja että koska tämä ei ole tehnyt nimenomaisia muutoksia henkilöstösääntöjen muihin säännöksiin, kyseiseen rinnastukseen ei voida vedota sen yleistämiseksi muualle henkilöstösääntöihin.

122

FI muistuttaa, että hän eli yhdessä puolisonsa kanssa siihen asti, kunnes tämä kuoli vuonna 2019, ja että he olivat eläneet ensin avoliitossa ja myöhemmin aviosuhteessa, joka kesti noin kolmea kuukautta vajaat viisi vuotta. FI kertoo hoitaneensa puolisoaan koko heidän yhteiselämänsä ajan. Hänen elämisensä puolisonsa rinnalla tällaisissa olosuhteissa tekee siten erityisen epäoikeudenmukaiseksi sen, että häneltä evättiin oikeus perhe-eläkkeeseen sillä perusteella, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetyn avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskevan edellytyksen täyttymisestä jäi puuttumaan vajaat neljä kuukautta. Menetellessään tällä tavoin komissio teki ilmeisen arviointivirheen.

123

Komissio, jota parlamentti ja neuvosto tukevat, kiistää tämän väitteen FI:n esittämiä tosiseikkoja kiistämättä.

124

On muistutettava, kuten edellä tämän määräyksen 89 kohdassa todettiin, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetty avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva edellytys on yhtenäinen vaatimus, jota sovelletaan erotuksetta kaikkiin kyseisen säännöksen soveltamisalaan kuuluviin eloon jääneisiin puolisoihin ja jonka tarkoituksena ei ole pitää olettamana sitä, että eloon jääneet puolisot syyllistyvät oikeuden väärinkäyttöön tai petoksiin, vaan estää tällaisten väärinkäytösten tai petosten tekeminen.

125

On myös huomautettava, että unionin oikeudessa ei ole sellaista yleistä oikeusperiaatetta, jonka mukaan kansallinen viranomainen ei saisi soveltaa unionin oikeuden voimassa olevaa sääntöä, mikäli säännöstä aiheutuvat seuraukset olisivat asianosaiselle sillä tavoin erityisen ankarat, että unionin lainsäätäjä olisi selvästi pyrkinyt välttämään sen, jos se olisi voinut ottaa tämän tapauksen huomioon säännöstä laatiessaan, tämän kuitenkaan rajoittamatta sen soveltamista, mitä unionin lainsäätäjä on nimenomaisesti säätänyt tiettyjen erityistapausten osalta (tuomio 26.5.2016, Ezernieki, C‑273/15, EU:C:2016:364, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

126

Lisäksi unionin tuomioistuin on jo todennut, että vaikka yleisesti sovellettavan abstraktin säännöstön käyttöön ottamisesta aiheutuisi rajatapauksissa satunnaista haittaa, lainsäätäjää ei voida moittia kaavamaiseen ryhmittelyyn turvautumisesta, kunhan, kuten henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevasta 20 artiklasta todettiin edellä tämän määräyksen 78–116 kohdassa, se ei ole itsessään syrjivää sillä tavoitellun päämäärän kannalta (tuomio 15.4.2010, Gualtieri v. komissio, C‑485/08 P, EU:C:2010:188, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

127

Näin ollen komissiota ei voida moittia siitä, että se teki ilmeisen arviointivirheen, kun se kieltäytyi myöntämästä FI:lle perhe-eläkettä siitä syystä, että henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevassa 20 artiklassa säädetty avioliiton viiden vuoden vähimmäiskestoa koskeva edellytys ei täyttynyt.

128

Tästä seuraa, että neljäs kanneperuste ja tämän seurauksena FI:n kanne kokonaisuudessaan on hylättävä perusteettomana.

129

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdan mukaan on niin, että jos valitus on perusteeton tai jos valitus on perusteltu ja unionin tuomioistuin itse ratkaisee riidan lopullisesti, se tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.

130

Työjärjestyksen 138 artiklan, jota sovelletaan sen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

131

Koska FI:n kanneperusteet on hylätty valitusten hyväksymisen seurauksena ja koska neuvosto ja komissio ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, FI on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan komissiolle ja neuvostolle sekä ensimmäisessä oikeusasteessa käydystä menettelystä että näistä valituksista aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

132

Vaikka parlamentti ei osallistunut oikeudenkäyntiin muutoksenhakuasteessa, se esiintyi väliintulijana ensimmäisessä oikeusasteessa unionin yleisessä tuomioistuimessa. Valituksenalaisen tuomion kumoamisen seurauksena, ja koska asia T‑694/19 ratkaistiin tässä määräyksessä, kysymys kyseiselle toimielimelle ensimmäisessä oikeusasteessa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista on ratkaistava uudelleen työjärjestyksen 137 artiklan ja 184 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

133

Työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdassa määrätään, että jäsenvaltiot ja toimielimet, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Parlamentti vastaa siten omista ensimmäisessä oikeusasteessa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kahdeksas jaosto) on määrännyt seuraavaa: