UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (toinen jaosto)

4 päivänä heinäkuuta 2019 ( *1 )

Ennakkoratkaisupyyntö – Palvelujen tarjoamisen vapaus – Direktiivi 2010/13/EU – Audiovisuaaliset mediapalvelut – Televisiolähetystoiminta – 3 artiklan 1 ja 2 kohta – Vastaanottamisen ja edelleenlähettämisen vapaus – Vihaan yllyttäminen kansallisuuden perusteella – Vastaanottavan jäsenvaltion toteuttamat toimenpiteet – Mediapalvelun tarjoajien ja muiden henkilöiden, jotka tarjoavat internetin kautta televisiokanavien tai ‑lähetysten jakeluun liittyvää palvelua, väliaikainen velvollisuus jaella tai lähettää edelleen kyseisen jäsenvaltion alueella erästä televisiokanavaa vain osana maksullisia kanavapaketteja

Asiassa C‑622/17,

jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Vilniaus apygardos administracinis teismas (Vilnan alueellinen hallintotuomioistuin, Liettua) on esittänyt 26.10.2017 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 3.11.2017, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa

Baltic Media Alliance Ltd

vastaan

Lietuvos radijo ir televizijos komisija,

UNIONIN TUOMIOISTUIN (toinen jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. Arabadjiev, presidentti K. Lenaerts, joka hoitaa toisen jaoston tuomarin tehtäviä, sekä tuomarit T. von Danwitz, C. Vajda (esittelevä tuomari) ja P. G. Xuereb,

julkisasiamies: H. Saugmandsgaard Øe,

kirjaaja: yksikönpäällikkö M. Aleksejev,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 28.11.2018 pidetyssä istunnossa esitetyn,

ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet

–	Baltic Media Alliance Ltd, edustajinaan R. Audzevičius, advokatas, ja H. Stelmokaitis,

–	Lietuvos radijo ir televizijos komisija, edustajinaan A. Iškauskas ja J. Nikė, advokatai,

–	Liettuan hallitus, asiamiehinään K. Juodelytė, R. Dzikovič ja D. Kriaučiūnas,

–	Euroopan komissio, asiamiehinään A. Steiblytė, G. Braun ja S. L. Kalėda,

kuultuaan julkisasiamiehen 28.2.2019 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

Ennakkoratkaisupyyntö koskee audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoamista koskevien jäsenvaltioiden tiettyjen lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 10.3.2010 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/13/EU (audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi) (EUVL 2010, L 95, s. 1) 3 artiklan 1 ja 2 kohdan tulkintaa.

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat Baltic Media Alliance Ltd (jäljempänä BMA) ja Lietuvos radijo ir televizijos komisija (Liettuan radio- ja televisiokomitea, jäljempänä LRTK) ja jossa on kyse kyseisen viranomaisen 18.5.2016 tekemästä päätöksestä (jäljempänä 18.5.2016 tehty päätös), jolla Liettuan alueella toimintaansa harjoittavat mediapalvelujen tarjoajat ja muut henkilöt, jotka tarjoavat liettualaisille kuluttajille internetin kautta televisiokanavien tai ‑lähetysten jakeluun liittyvää palvelua, velvoitetaan jakelemaan tai lähettämään edelleen Liettuan alueella 12 kuukauden ajan kyseisen päätöksen voimaantulosta alkaen NTV Mir Lithuania ‑kanavaa vain osana maksullisia kanavapaketteja.

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Eurooppalainen yleissopimus rajat ylittävistä televisiolähetyksistä

Rajat ylittävistä televisiolähetyksistä 5.5.1989 Strasbourgissa allekirjoitetun eurooppalaisen yleissopimuksen 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Vastaanottamisen ja edelleenlähettämisen vapaus”, määrätään seuraavaa:

”Sopimuspuolet turvaavat ilmaisun ja tiedonsaannin vapauden [Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun] ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 10 artiklan mukaisesti ja takaavat vastaanottamisen vapauden. Sopimuspuolet eivät rajoita alueillaan tapahtuvaa sellaisten ohjelmapalvelujen edelleenlähettämistä, jotka täyttävät tämän yleissopimuksen ehdot.”

Unionin oikeus

Direktiivi 89/552/ETY

Televisiotoimintaa koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 3.10.1989 annetun neuvoston direktiivin 89/552/ETY (EYVL 1989, L 298, s. 23) johdanto-osan 4., 9., 10. ja 15. perustelukappaleessa todettiin seuraavaa:

”Euroopan neuvosto on hyväksynyt Euroopan yleissopimuksen rajat ylittävistä televisiolähetyksistä,

– –

yleisradiolähetystoiminnan harjoittajien ja kaapelitelevisiotoiminnan harjoittajien toimintaa koskevissa jäsenvaltioiden laeissa, asetuksissa ja hallinnollisissa määräyksissä on eroja, joista jotkin saattavat estää lähetysten vapaata liikkuvuutta yhteisössä ja vääristää kilpailua yhteismarkkinoilla,

perustamissopimuksen mukaisesti on poistettava kaikki tällaiset rajoitukset, jotka estävät lähetystoiminnan vapautta yhteisössä,

– –

vaatimus, että sen jäsenvaltion, josta lähetys on peräisin, olisi varmistettava, että lähetykset ovat tämän direktiivin mukaisesti yhteensovitetun kansallisen lainsäädännön mukaisia, on yhteisön oikeuden mukaan riittävä takaamaan lähetysten vapaa[n] liikkuvuu[den] ilman, että vastaanottavissa jäsenvaltioissa tulisi suorittaa samoin perustein valvonta toiseen kertaan; kuitenkin vastaanottava jäsenvaltio voi poikkeustapauksessa ja erityisin edellytyksin väliaikaisesti estää televisiolähetysten edelleenlähettämisen”.

Kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden [on] taattava alueellaan vapaus vastaanottaa toisten jäsenvaltioiden televisiolähetyksiä, eivätkä ne saa rajoittaa lähetysten edelleenlähettämistä sellaisin perustein, jotka kuuluvat tässä direktiivissä yhteensovitettuihin aloihin. Jäsenvaltiot voivat väliaikaisesti estää televisiolähetysten edelleenlähettämisen, jos seuraavat edellytykset täyttyvät:

– –”

Direktiivi 97/36/EY

Direktiivin 89/552 muuttamisesta 30.6.1997 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 97/36/EY (EYVL 1997, L 202, s. 60) korvattiin direktiivin 89/552 2 artikla uudella tekstillä ja direktiiviin 89/552 lisättiin uusi 2 a artikla, jonka 1 ja 2 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava alueellaan vapaus vastaanottaa toisten jäsenvaltioiden televisiolähetyksiä, eivätkä ne saa rajoittaa lähetysten edelleen lähettämistä tässä direktiivissä yhteensovitettuja aloja koskevin perustein.

2. Jäsenvaltiot voivat tilapäisesti poiketa 1 kohdasta, jos seuraavat edellytykset täyttyvät:

– –”

Direktiivi 2010/13

Direktiivillä 2010/13 kodifioitiin ja korvattiin direktiivi 89/552, sellaisena kuin se oli muutettuna 11.12.2007 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2007/65/EY (EUVL 2007, L 332, s. 27). Direktiivin 2010/13 johdanto-osan 1, 4, 5, 8, 26, 35, 36, 41, 43, 54 ja 104 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”(1)	– – direktiiviä 89/552 – – on muutettu useita kertoja ja huomattavilta osilta – –. Tämän takia mainittu direktiivi olisi selkeyden ja järkeistämisen vuoksi kodifioitava.

– –

(4)

Audiovisuaalisten mediapalvelujen uusien lähetysteknologioiden vuoksi lähetystoimintaa koskevaa sääntelyjärjestelmää olisi mukautettava siten, että siinä voitaisiin ottaa huomioon rakenteellisten muutosten, tieto- ja viestintätekniikoiden leviämisen ja teknologian kehittymisen vaikutukset liiketoimintamalleihin ja erityisesti kaupallisen lähetystoiminnan rahoitukseen sekä varmistaa mahdollisimman hyvät kilpailuedellytykset ja oikeusvarmuus eurooppalaiselle tietoteknologialle sekä Euroopan mediayrityksille ja sen media-alan palveluille ja lisäksi varmistaa kulttuurien ja kielten moninaisuuden kunnioittaminen.

(5)

Audiovisuaaliset mediapalvelut ovat niin kulttuurin kuin kaupan alan palveluja. Niillä on kasvava merkitys yhteiskuntien, demokratian – varsinkin tiedonvälityksen vapauden, mielipiteiden moninaisuuden ja tiedotusvälineiden moniarvoisuuden turvaamalla – koulutuksen ja kulttuurin kannalta, ja sen vuoksi on perusteltua soveltaa näihin palveluihin tiettyjä erityissääntöjä.

– –

(8)

Jäsenvaltioiden on välttämätöntä varmistaa, että estetään toimenpiteet, jotka saattavat osoittautua haitallisiksi televisio-ohjelmien vapaalle liikkuvuudelle ja kaupalle tai jotka saattavat edistää määräävän aseman syntymistä, jos se johtaisi television kautta välitettävän tiedon tai koko informaatiojärjestelmän moniarvoisuuden ja vapauden rajoituksiin.

– –

(26)	Tässä direktiivissä olisi mediapalvelujen tarjoajan määritelmän ulkopuolelle jätettävä sellaiset luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, jotka ainoastaan välittävät ohjelmia, joista toimituksellisessa vastuussa on kolmas osapuoli.

– –

(35)

Vahvistamalla tietyt käytännön perusteet on tarkoitus määrittää menettelyn avulla, että mediapalvelujen tarjoaja on yhden ainoan jäsenvaltion lainkäyttövallan alainen, kun on kyseessä tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvien palvelujen tarjoaminen. Ottaen huomioon – – unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja lainkäyttövallan puuttumisen välttämiseksi on kuitenkin aiheellista viitata siihen, että lopullisesti jäsenvaltion lainkäyttövalta määräytyy [SEUT] 49–[SEUT] 55 artiklassa tarkoitetun sijoittautumisen arviointiperusteen mukaisesti.

(36)

Vaatimus, että sen jäsenvaltion, josta lähetys on peräisin, olisi tarkistettava, että lähetykset ovat tämän direktiivin mukaisesti yhteensovitetun kansallisen lainsäädännön mukaisia, on unionin oikeuden mukaan riittävä varmistamaan lähetysten vapaa[n] liikkuvuu[den] ilman, että vastaanottavissa jäsenvaltioissa olisi suoritettava samoin perustein valvonta toiseen kertaan. Kuitenkin vastaanottava jäsenvaltio voi poikkeustapauksessa ja erityisin edellytyksin väliaikaisesti estää televisiolähetysten edelleenlähettämisen.

– –

(41)

Jäsenvaltioiden olisi voitava soveltaa yksityiskohtaisempia tai tiukempia sääntöjä lainkäyttövaltaansa kuuluviin mediapalvelun tarjoajiin alueilla, joita tämän direktiivin mukainen yhteensovittaminen koskee, kuitenkin varmistaen, että nämä säännöt ovat yhdenmukaisia unionin oikeuden yleisten periaatteiden kanssa. Sellaisia tilanteita varten, joissa jäsenvaltion lainkäyttövaltaan kuuluva lähetystoiminnan harjoittaja tarjoaa televisiolähetyksiä, jotka on suunnattu kokonaan tai pääosin toisen jäsenvaltion alueelle, vaatimus jäsenvaltioiden välisestä yhteistyöstä ja, sääntöjen kiertämisen ollessa kyseessä, asiaa koskevan [unionin] tuomioistuimen oikeuskäytännön koontaminen lainsäädännöksi – – olisi – yhdistettynä sovellettavien menettelyjen tehostamiseen – tarkoituksenmukainen ratkaisu, jossa otetaan huomioon jäsenvaltioiden huolenaiheet vaarantamatta alkuperämaan periaatteen asianmukaista soveltamista. [Unionin] tuomioistuin on [EY] 43 ja [EY] 49 artiklaan (nykyi[n]en [SEUT] 49 ja [SEUT] 56 artikla) liittyvässä oikeuskäytännössään kehittänyt yleisen edun mukaisten sääntöjen käsitteen, joka sisältää muun muassa kuluttajansuojaa, alaikäisten suojelua ja kulttuuripolitiikkaa koskevia sääntöjä. Yhteistyötä pyytävän jäsenvaltion olisi varmistettava, että kyseessä olevat yksityiskohtaisemmat kansalliset erityissäännöt ovat objektiivisesti katsoen välttämättömiä, että niitä sovelletaan ketään syrjimättä ja että ne eivät mene pidemmälle kuin on tarpeen tavoitteiden saavuttamiseksi.

– –

(43)

Jäsenvaltiot voivat tämän direktiivin nojalla ja alkuperämaan periaatteen soveltamisesta huolimatta toteuttaa toimenpiteitä, joilla rajoitetaan televisiolähetysten vapaata liikkuvuutta, mutta ainoastaan tietyin edellytyksin ja tässä direktiivissä säädettyä menettelyä noudattaen. [Unionin] tuomioistuin on kuitenkin toistuvasti katsonut, että palvelun tarjonnan rajoituksia, kuten kaikkia poikkeuksia perussopimuksen perusperiaatteista, on tulkittava suppeasti – –.

– –

(54)	Jäsenvaltiot voivat vapaasti toteuttaa aiheellisiksi katsomansa toimenpiteet kolmansista maista tulevien audiovisuaalisten mediapalvelujen osalta, jotka eivät vastaa 2 artiklassa säädettyjä edellytyksiä, jos toimenpiteet ovat unionin oikeuden ja unionin kansainvälisten velvoitteiden mukaisia.

– –

(104)

Jäsenvaltiot eivät voi riittävällä tavalla toteuttaa tämän direktiivin tavoitetta, joka on ilman sisärajoja olevan alueen luominen audiovisuaalisille palveluille samalla kun varmistetaan yleistä etua koskevien tavoitteiden suojan korkea taso, erityisesti alaikäisten ja ihmisarvon suojelu sekä vammaisten oikeuksien edistäminen, vaan se voidaan tämän direktiivin laajuuden ja vaikutusten vuoksi saavuttaa paremmin unionin tasolla, joten unioni voi toteuttaa toimenpiteitä [SEU] 5 artiklassa vahvistetun toissijaisuusperiaatteen mukaisesti. – –”

Direktiivin 2010/13 I lukuun, jonka otsikko on ”Määritelmät”, kuuluvan 1 artiklan 1 kohdan a ja c–f alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan

’audiovisuaalisella mediapalvelulla’

[SEUT] 56 ja [SEUT] 57 artiklan mukaista palvelua, jonka toimituksellinen vastuu kuuluu mediapalvelun tarjoajalle ja jonka pääasiallisena tarkoituksena on tarjota ohjelmia tiedonvälitys-, viihdytys- tai valistustarkoituksessa yleisölle [sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen yhteisestä sääntelyjärjestelmästä 7.3.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivin 2002/21/EY [(puitedirektiivi) (EYVL 2002, L 108, s. 33)] 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettujen sähköisten viestintäverkkojen välityksellä. Tällaiset audiovisuaaliset mediapalvelut ovat joko tämän kohdan e alakohdassa määriteltyjä televisiolähetyksiä tai tämän kohdan g alakohdassa määriteltyjä tilattavia audiovisuaalisia mediapalveluja;

– –

’toimituksellisella vastuulla’ sekä ohjelmien valinnan että niiden organisoinnin tosiasiallista valvontaa televisiolähetysten osalta aikataulun mukaisesti ja tilattavien audiovisuaalisten mediapalvelujen osalta ohjelmaluettelon mukaisesti. Toimituksellinen vastuu ei välttämättä merkitse kansallisen lainsäädännön mukaista oikeudellista vastuuta tarjotusta sisällöstä tai palveluista;

d)	’mediapalvelun tarjoajalla’ luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jolla on toimituksellinen vastuu audiovisuaalisen mediapalvelun audiovisuaalisen sisällön valinnasta ja joka määrää siitä, millä tavalla sisältö organisoidaan;

e)	’televisiolähetystoiminnalla’ tai ’televisiolähetyksellä’ (lineaarinen audiovisuaalinen mediapalvelu) audiovisuaalista mediapalvelua, jonka mediapalvelun tarjoaja tarjoaa ohjelmien seuraamiseksi reaaliajassa tietyn ohjelma-aikataulun mukaisesti;

f)	’lähetystoiminnan harjoittajalla’ televisiolähetyksiä tarjoavaa mediapalvelun tarjoajaa;”

Direktiivin 2010/13 2 artiklan 1–3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1. Kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että kaikki sen lainkäyttövallan piiriin kuuluvien mediapalvelun tarjoajien lähettämät audiovisuaaliset mediapalvelut ovat sen oikeusjärjestyksen sääntöjen mukaiset, jota sovelletaan kyseisessä jäsenvaltiossa yleisölle tarkoitettuihin audiovisuaalisiin mediapalveluihin.

2. Tässä direktiivissä tarkoitetaan jäsenvaltion lainkäyttövallan piiriin kuuluvilla sellaisia mediapalvelun tarjoajia,

a)	jotka ovat sijoittautuneet kyseiseen jäsenvaltioon 3 kohdan mukaisesti; – –

– –

3. Tässä direktiivissä katsotaan mediapalvelun tarjoajan olevan sijoittautunut jäsenvaltioon seuraavissa tapauksissa:

a)	mediapalvelun tarjoajan päätoimipaikka on kyseisessä jäsenvaltiossa, ja asianomaista audiovisuaalista mediapalvelua koskevat toimitukselliset päätökset tehdään samassa jäsenvaltiossa;

jos mediapalvelujen tarjoajan päätoimipaikka on yhdessä jäsenvaltiossa, mutta audiovisuaalista mediapalvelua koskevat toimitukselliset päätökset tehdään toisessa jäsenvaltiossa, lähetystoiminnan harjoittajan katsotaan olevan sijoittautunut siihen jäsenvaltioon, jossa merkittävä osa audiovisuaalisen mediapalvelun tarjonnan harjoittamiseen osallistuvista työntekijöistä työskentelee. Jos kummassakin jäsenvaltiossa työskentelee merkittävä osa audiovisuaalisen mediapalvelun tarjonnan harjoittamiseen osallistuvista työntekijöistä, mediapalvelun tarjoajan katsotaan olevan sijoittautunut siihen jäsenvaltioon, jossa sen päätoimipaikka on. Jos merkittävä osa audiovisuaalisen mediapalvelun tarjonnan harjoittamiseen osallistuvista työntekijöistä ei työskentele kummassakaan jäsenvaltiossa, mediapalvelun tarjoajan katsotaan olevan sijoittautunut siihen jäsenvaltioon, jossa se aloitti toimintansa kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti, edellyttäen, että sillä on edelleen vakaa ja tosiasiallinen yhteys tämän jäsenvaltion talouteen;

jos mediapalvelun tarjoajalla on päätoimipaikka jäsenvaltiossa, mutta audiovisuaalista mediapalvelua koskevat päätökset tehdään kolmannessa maassa, tai jos tilanne on päinvastainen, mediapalvelun tarjoajan katsotaan olevan sijoittautunut kyseiseen jäsenvaltioon edellyttäen, että merkittävä osa audiovisuaalisen mediapalvelun tarjoamisen harjoittamiseen osallistuvista työntekijöistä työskentelee kyseisessä jäsenvaltiossa.”

Kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava alueellaan vapaus vastaanottaa audiovisuaalisia mediapalveluja muista jäsenvaltioista, eivätkä ne saa rajoittaa niiden edelleen lähettämistä perustein, jotka liittyvät niihin aloihin, joita tämän direktiivin mukainen yhteensovittaminen koskee.

2. Televisiolähetystoiminnan osalta jäsenvaltiot voivat tilapäisesti poiketa 1 kohdasta, jos seuraavat edellytykset täyttyvät:

a)	toisesta jäsenvaltiosta tulevassa televisiolähetyksessä rikotaan ilmiselvästi, törkeästi ja vakavasti 27 artiklan 1 tai 2 kohtaa ja/tai 6 artiklaa;

b)	lähetystoiminnan harjoittaja on edeltävien 12 kuukauden aikana rikkonut a alakohdassa tarkoitettuja säännöksiä vähintään kaksi kertaa;

c)	kyseinen jäsenvaltio on ilmoittanut kirjallisesti lähetystoiminnan harjoittajalle ja komissiolle väitetystä säännösten rikkomisesta ja toimenpiteistä, joita se aikoo toteuttaa, jos tällainen säännösten rikkominen toistuu;

d)	neuvotteluissa lähettävän jäsenvaltion ja komission kanssa ei ole päästy sovintoratkaisuun 15 päivän kuluessa c alakohdassa tarkoitetusta ilmoituksesta, ja väitetty säännösten rikkominen jatkuu.

Komissio päättää kahden kuukauden kuluessa siitä, kun sille ilmoitettiin jäsenvaltion toteuttamista toimenpiteistä, ovatko toimenpiteet sopusoinnussa unionin oikeuden kanssa. Jos päätös on kielteinen, jäsenvaltion on kiireellisesti lopetettava kyseisten toimenpiteiden toteuttaminen.”

Mainitun direktiivin 4 artiklan 2–5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2. Niissä tapauksissa, joissa jäsenvaltio

a)	on käyttänyt 1 kohdan mukaista vapauttaan hyväksyä yksityiskohtaisempia tai tiukempia yleistä etua koskevia sääntöjä; ja

b)	katsoo, että toisen jäsenvaltion lainkäyttövallan piiriin kuuluva lähetystoiminnan harjoittaja tarjoaa televisiolähetyksiä, jotka on kokonaan tai suurimmaksi osaksi suunnattu sen alueelle,

se voi ottaa yhteyden siihen jäsenvaltioon, jolle lainkäyttövalta kuuluu, löytääkseen molempia tyydyttävän ratkaisun kaikkiin aiheutuneisiin ongelmiin. Saatuaan perustellun pyynnön ensin mainitulta jäsenvaltiolta sen jäsenvaltion, jolle lainkäyttövalta kuuluu, on kehotettava lähetystoiminnan harjoittajaa noudattamaan kyseisiä yleistä etua koskevia sääntöjä. Sen jäsenvaltion, jolle lainkäyttövalta kuuluu, on tiedotettava ensin mainitulle jäsenvaltiolle pyynnön perusteella saaduista tuloksista kahden kuukauden kuluessa. Kumpikin jäsenvaltio voi pyytää 29 artiklan mukaisesti perustettua yhteyskomiteaa tutkimaan asian.

3. Ensin mainittu jäsenvaltio voi toteuttaa asianomaiseen lähetystoiminnan harjoittajaan kohdistettavia asianmukaisia toimenpiteitä, jos se katsoo, että

a)	2 kohdan soveltamisessa saavutetut tulokset eivät ole tyydyttäviä; ja

kyseinen lähetystoiminnan harjoittaja on sijoittautunut siihen jäsenvaltioon, jolle lainkäyttövalta kuuluu, kiertääkseen tiukempia sääntöjä, jotka koskevat tällä direktiivillä yhteensovitettuja aloja ja joita siihen sovellettaisiin siinä tapauksessa, että se olisi sijoittautunut ensiksi mainittuun jäsenvaltioon.

Tällaisten toimenpiteiden on oltava objektiivisesti katsoen välttämättömiä, niitä on sovellettava ketään syrjimättä ja niiden on oltava suhteutettuja niille asetettuihin tavoitteisiin nähden.

4. Jäsenvaltio voi toteuttaa 3 kohdan nojalla toimenpiteitä ainoastaan, jos seuraavat ehdot täyttyvät:

a)	se on ilmoittanut komissiolle ja sille jäsenvaltiolle, johon lähetystoiminnan harjoittaja on sijoittautunut, aikeestaan toteuttaa tällaisia toimenpiteitä perustellen syyt, joihin se perustaa arvionsa; ja

b)	komissio on päättänyt, että toimenpiteet ovat unionin oikeuden mukaisia, ja erityisesti, että toimenpiteet 2 ja 3 kohdan nojalla toteuttavan jäsenvaltion tekemä arviointi on asianmukaisesti perusteltu.

5. Komissio päättää asiasta kolmen kuukauden kuluessa 4 kohdan a alakohdassa säädetyn ilmoituksen tekemisestä. Jos komissio päättää, että toimenpiteet ovat ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, kyseisen jäsenvaltion on jätettävä esitetyt toimenpiteet toteuttamatta.”

Saman direktiivin 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on tarkoituksenmukaisin keinoin varmistettava, että niiden lainkäyttövallan piiriin kuuluvien mediapalvelun tarjoajien tarjoamat audiovisuaaliset mediapalvelut eivät sisällä aineksia, jotka yllyttävät vihaan rodun, sukupuolen, uskonnon tai kansallisuuden perusteella.”

Liettuan oikeus

Yleisölle tiedottamista koskevan 2.7.2006 päivätyn Liettuan lain (Lietuvos Respublikos visuomenės informavimo įstatymas; Žin., 2006, nro 82-3254), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiaan (jäljempänä yleisölle tiedottamista koskeva laki), 19 §:n 1 momentin 3 kohdassa, jolla direktiivin 2010/13 6 artikla on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä, säädetään seuraavaa:

”On kiellettyä jaella mediassa aineistoa,

– –

joka levittää sotapropagandaa, yllyttää sotaan tai vihaan, pilkantekoon tai halveksuntaan taikka kannustaa kohdistamaan johonkin henkilöryhmään tai tähän ryhmään kuuluvaan henkilöön syrjintää, väkivaltaa tai raakaa fyysistä kohtelua iän, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, etnisen alkuperän, rodun, kansallisuuden, kansalaisuuden, kielen, alkuperän, yhteiskunnallisen aseman, vakaumuksen, uskomusten, mielipiteiden tai uskonnon perusteella; – –”

Kyseisen lain 33 §:n 11 ja 12 momentissa säädetään seuraavaa:

”11. Televisiokanavien edelleenlähetystoiminnan harjoittajien ja muiden henkilöiden, jotka tarjoavat liettualaisille kuluttajille internetin kautta sellaisten televisiokanavien tai ‑lähetysten jakeluun liittyvää palvelua, jotka sisältyvät internetin kautta edelleenlähetettyihin ja/tai jaeltuihin kanavapaketteihin, on noudatettava [LRTK:n] antamia kanavapakettien kokoamista koskevia sääntöjä ja taattava kuluttajien oikeus puolueettomaan tietoon, erilaisiin mielipiteisiin, kulttuureihin ja kieliin sekä alaikäisten riittävään suojaamiseen julkisen tiedon haitallisilta vaikutuksilta. Televisiokanavia, joilla on julkaistu aineistoa, joka kuuluu – – [tämän lain] 19 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisen kiellon piiriin, saa –12 kuukauden ajan tämän pykälän 12 momentin 1 kohdassa tarkoitetun päätöksen antamisesta – lähettää edelleen ja/tai jaella internetin kautta vain osana maksullisia kanavapaketteja, jotka eivät tässä tapauksessa saa minkäänlaista tukea ja joihin ei sovelleta maksuhelpotuksia; kyseisten pakettien hinta ei saa olla alempi kuin kustannukset, joita palveluntarjoajalle aiheutuu näiden pakettien sisältämien kanavien hankinnasta, edelleen lähettämisestä ja/tai jakelusta internetin kautta.

12. [LRTK:n] on todettuaan, että aineistoa, joka kuuluu [tämän lain] 19 §:n 1 momentin 1, 2 ja 3 kohdan mukaisen jakelukiellon piiriin, on julkaistu, lähetetty ja levitetty internetin kautta edelleen lähetetyllä tai jaellulla televisiokanavalla Euroopan unionin jäsenvaltioista, Euroopan talousalueen valtioista ja sellaisista muista Euroopan valtioista käsin, jotka ovat ratifioineet [rajat ylittävistä televisiolähetyksistä tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen], tai kyseisen kanavan lähetyksissä,

tehtävä päätös, jonka mukaan kyseistä kanavaa saa jaella ainoastaan osana maksullisia kanavapaketteja, ja ilmoitettava asiasta lähetystoiminnan harjoittajille ja muille henkilöille, jotka tarjoavat liettualaisille kuluttajille internetin kautta televisiokanavien ja ‑lähetysten jakeluun liittyviä palveluja, ja

2)	toteutettava välittömästi kyseisen lain 341 §:ssä tarkoitetut toimenpiteet sen varmistamiseksi, että televisiokanavien ja ‑lähetysten jakelu tapahtuu [mainitun] lain vaatimusten mukaisesti.

– –”

Yleisölle tiedottamista koskevan lain 341 §:n 1 ja 3 momentilla on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohta. Kyseisen lain 341 §:n 1 momentissa säädetään, että muun muassa jäsenvaltioista tulevien audiovisuaalisten mediapalvelujen vapaa vastaanottaminen on taattava Liettuassa. Mainitun lain 341 §:n 3 momentissa säädetään, että kyseinen vapaus voidaan ”keskeyttää tilapäisesti”, jos neljä edellytystä, jotka vastaavat direktiivin 2010/13 3 artiklan 2 kohdassa säädettyjä edellytyksiä, täyttyvät.

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että peruspaketti muodostuu televisiokanavien kokonaisuudesta, jonka televisiolähetystoiminnan harjoittaja tai muu henkilö, joka tarjoaa kuluttajille internetin kautta televisiokanavien tai ‑lähetysten jakeluun liittyviä palveluja, on koonnut ja jota se tarjoaa mainituille kuluttajille kiinteää maksua vastaan. Maksullinen paketti muodostuu sellaisten kanavien kokonaisuudesta, joita jaellaan kuluttajille lisämaksua vastaan ja jotka eivät kuulu peruspaketin hintaan.

Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset

17	BMA:lla, joka on Yhdistyneeseen kuningaskuntaan rekisteröity yhtiö, on Office of Communicationsin (viestintävirasto, Yhdistynyt kuningaskunta) myöntämä toimilupa NTV Mir Lithuania ‑televisiokanavan jakeluun.

LRTK antoi 18.5.2016 tehdyn päätöksen yleisölle tiedottamista koskevan lain 33 §:n 11 momentin ja 12 momentin 1 kohdan nojalla. Tämä päätös perustui siihen, että NTV Mir Lithuania ‑kanavalla 15.4.2016 lähetetty ohjelma ”Ypatingas įvykis. Tyrimas” (Erityistapahtuma: tutkimus) sisälsi kyseisen lain 19 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla kiellettyä aineistoa, joka yllytti vihaan kansallisuuden perusteella.

LRTK teki 22.6.2016 uuden päätöksen, jolla muutettiin 18.5.2016 tehtyä päätöstä. Se poisti velvollisuuden jaella NTV Mir Lithuania ‑kanavaa vain osana maksullisia kanavapaketteja ja päätti aloittaa yleisölle tiedottamista koskevan lain 341 §:n 3 momentin mukaisesti menettelyn, jonka tarkoituksena oli tämän kanavan jakelun keskeyttäminen väliaikaisesti. Se ilmoitti tässä yhteydessä BMA:lle 18.5.2016 tekemässään päätöksessä todetusta rikkomisesta ja toimenpiteistä, jotka se aikoi toteuttaa, jos tällainen rikkominen toistuu. LRTK ilmoitti kyseessä olevasta rikkomisesta myös viestintävirastolle.

BMA nosti samana päivänä Vilniaus apygardos administracinis teismasissa (Vilnan alueellinen hallintotuomioistuin, Liettua) kanteen, jossa se vaati kumoamaan 18.5.2016 tehdyn päätöksen. BMA väitti tässä yhteydessä muun muassa, että kyseinen päätös oli tehty direktiivin 2010/13 3 artiklan 2 kohdan vastaisesti ja että sillä on rajoitettu jäsenvaltiosta tulevan televisiokanavan edelleen lähettämistä. Tämän rajoituksen oikeuttavien perustelujen ja menettelyn, jossa kyseinen päätös tehtiin, olisi siis pitänyt olla kyseisen säännöksen mukaisia. Näin ei kuitenkaan BMA:n mukaan ollut.

Tässä tilanteessa Vilniaus apygardos administracinis teismas päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)

Kattaako [direktiivin 2010/13] 3 artiklan 1 ja 2 kohta ainoastaan tapaukset, joissa vastaanottava jäsenvaltio haluaa keskeyttää televisiolähetysten jakelun tai edelleen lähettämisen, vai kattaako se myös muut toimenpiteet, joita vastaanottava jäsenvaltio toteuttaa audiovisuaalisten mediapalvelujen vapaan vastaanottamisen ja edelleen lähettämisen rajoittamiseksi muulla tavoin?

Onko [direktiivin 2010/13] johdanto-osan kahdeksatta perustelukappaletta sekä 3 artiklan 1 ja 2 kohtaa tulkittava siten, että niissä kielletään vastaanottavia jäsenvaltioita sen jälkeen, kun ne ovat todenneet, että kyseisen direktiivin 6 artiklassa tarkoitettua aineistoa on julkaistu, lähetetty ja levitetty jostakin Euroopan unionin jäsenvaltiosta internetin kautta edelleen lähetetyllä tai jaellulla televisiokanavalla, tekemästä päätöstä – ilman, että kyseisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa säädetyt edellytykset täyttyvät –, jollaisesta säädetään [yleisölle tiedottamista koskevan lain] 33 §:n 11 momentissa ja 33 §:n 12 momentin 1 kohdassa ja jossa vastaanottavan valtion alueella toimivat lähetystoiminnan harjoittajat ja muut henkilöt, jotka tarjoavat internetin kautta televisiolähetysten jakeluun liittyvää palvelua, velvoitetaan väliaikaisesti siihen, että kyseistä kanavaa saa jaella tai lähettää edelleen internetin kautta vain osana lisämaksua vastaan jaeltuja televisio-ohjelmapaketteja?”

Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

Tutkittavaksi ottaminen

22	LRTK ja Liettuan hallitus väittävät, että ennakkoratkaisupyyntö on jätettävä tutkimatta.

Ne huomauttavat ensinnäkin, että esitetyt kysymykset ovat hypoteettisia. Koska LRTK on samana päivänä, jolloin BMA saattoi asian ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltäväksi, muuttanut 18.5.2016 tehtyä päätöstä, poistanut velvollisuuden jaella NTV Mir Lithuania ‑kanavaa vain osana maksullisia kanavapaketteja ja aloittanut keskeyttämistä koskevan menettelyn direktiivin 2010/13 3 artiklan 2 kohdan mukaisesti, pääasia on näet jäänyt vaille kohdetta eikä BMA:lla ole enää intressiä siihen, että kyseisen päätöksen lainvastaisuus todetaan tuomioistuimessa.

Tältä osin on palautettava mieliin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklalla luotu menettely on unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen yhteistyön väline, jonka avulla unionin tuomioistuin esittää kansallisille tuomioistuimille ne unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joita nämä tarvitsevat ratkaistakseen niiden käsiteltäviksi saatetut asiat (ks. mm. tuomio 6.9.2016, Petruhhin, C-182/15, EU:C:2016:630, 18 kohta).

Kyseisestä oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimen on siten lähtökohtaisesti ratkaistava ne (tuomio 10.12.2018, Wightman ym., C-621/18, EU:C:2018:999, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä ratkaisemasta kansallisen tuomioistuimen esittämän ennakkoratkaisukysymyksen ainoastaan silloin, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeusäännön tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 10.12.2018, Wightman ym., C-621/18, EU:C:2018:999, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Lisäksi on huomautettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ennakkoratkaisupyynnön perusteena ei ole neuvoa-antavien lausuntojen esittäminen yleisistä tai hypoteettisista kysymyksistä vaan riita-asian todelliseen ratkaisemiseen erottamattomasti liittyvä tarve (tuomio 10.12.2018, Wightman ym., C-621/18, EU:C:2018:999, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on nyt esillä olevan asian osalta todennut ennakkoratkaisupyynnössä, että siitä 18.5.2016 tehtyyn päätökseen tehdystä muutoksesta huolimatta, jolla LRTK peruutti BMA:n riitauttamat toimenpiteet, sen on otettava kantaa siihen, onko LRTK loukannut kyseisellä päätöksellä BMA:n oikeuksia ja oliko mainittu päätös lainmukainen sen tekemisajankohtana.

BMA väittää tässä yhteydessä, että 18.5.2016 tehty päätös oli voimassa 23.5.–27.6.2016, että sillä on ollut kyseisen ajanjakson aikana sen kannalta vahingollisia vaikutuksia ja että muuttaessaan kyseistä päätöstä LRTK ei ole tunnustanut päätöksen lainvastaisuutta eikä poistanut siitä jo aiheutuneita vaikutuksia. BMA toteaa lisäksi, että 18.5.2016 tehdyn päätöksen lainvastaisuuden toteamisella voitaisiin etenkin estää vaara siitä, että väitetty lainvastaisuus toistuu tulevaisuudessa.

30	Vaikuttaa siis siltä, että koska sillä, että LRTK oli pääasian kanteen nostamisajankohtana peruuttanut BMA:n riitauttamat toimenpiteet, ei ole hyväksytty BMA:n vaatimuksia, ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa on todellakin vireillä oikeusriita.

31	Ei siis ole ilmeistä, että pääasia olisi jäänyt vaille kohdetta siten, ettei ennakkoratkaisukysymyksillä olisi mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai ne koskisivat hypoteettista ongelmaa.

Liettuan hallitus väittää toiseksi, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisella toimenpiteellä, jolla velvoitetaan jakelemaan televisiokanavaa 12 kuukauden ajan ainoastaan osana maksullista kanavapakettia, rajoitetaan mahdollisuutta katsella tällaista kanavaa jäsenvaltion alueella, mutta sillä ei kuitenkaan keskeytetä audiovisuaalisen mediapalvelun edelleen lähettämistä. Tällainen toimenpide jää siis direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle ja on kansallisen oikeuden nojalla toteutettu itsenäinen toimenpide, minkä vuoksi kyseisen direktiivin säännösten tulkinta ei ole tarpeen.

Tältä osin on todettava, ettei kyseinen argumentti koske ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi ottamista, vaan se kuuluu pääasian asiakysymyksen tutkimisen yhteyteen ja on erityisesti ensimmäisen kysymyksen kohteena (ks. analogisesti tuomio 4.10.1991, Society for the Protection of Unborn Children Ireland, C-159/90, EU:C:1991:378, 15 kohta).

34	Edellä esitettyjen seikkojen perusteella ennakkoratkaisupyynnön osalta on katsottava, että se voidaan ottaa tutkittavaksi.

Asiakysymys

Alustavat huomautukset

Ensimmäiseksi on tutkittava LRTK:n ja Liettuan hallituksen argumentaatio, jonka mukaan pääasiassa kyseessä olevan kaltainen televisiokanava, jonka ohjelmat tuotetaan kolmannessa valtiossa, ei kuulu direktiivin 2010/13 soveltamisalaan eikä siihen näin ollen voida soveltaa kyseisessä direktiivissä vahvistettua vastaanottamisen ja edelleenlähettämisen vapautta.

Liettuan hallitus näet väittää, että NTV Mir Lithuania ‑kanavan ohjelmat tuottaa Venäjälle sijoittautunut yhtiö ja että Yhdistyneeseen kuningaskuntaan sijoittautunut BMA vain tarjoaa pelkän kyseisen kanavan jakeluun Liettuan alueella liittyvän palvelun ilman, että sillä olisi mitään toimituksellista vastuuta kanavan sisällöstä.

Tältä osin on huomautettava, että direktiivissä 2010/13 vahvistetaan – kuten sen johdanto-osan 35 perustelukappaleesta ilmenee – tietyt käytännön perusteet, joilla määritetään, minkä jäsenvaltion lainkäyttövallan alainen mediapalvelujen tarjoaja on, kun on kyseessä kyseisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvien palvelujen tarjoaminen.

Direktiivin 2010/13 2 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan jäsenvaltion lainkäyttövallan piiriin kuuluvat sellaiset kyseisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetut mediapalvelun tarjoajat, joiden osalta katsotaan, että ne ovat sijoittautuneet kyseiseen jäsenvaltioon mainitun 2 artiklan 3 kohdan mukaisesti.

Aluksi on todettava, että mediapalvelun tarjoajan käsite on määritelty direktiivin 2010/13 1 artiklan 1 kohdan d alakohdassa siten, että sillä tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jolla on toimituksellinen vastuu audiovisuaalisen mediapalvelun audiovisuaalisen sisällön valinnasta ja joka määrää siitä, millä tavalla sisältö organisoidaan.

Toimituksellisen vastuun käsite on määritelty kyseisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdan c alakohdassa siten, että sillä tarkoitetaan ”sekä ohjelmien valinnan että niiden organisoinnin tosiasiallista valvontaa televisiolähetysten osalta aikataulun mukaisesti ja tilattavien audiovisuaalisten mediapalvelujen osalta ohjelmaluettelon mukaisesti”. Juuri tällaisen määräysvallan käyttäminen, joka johtaa toimituksellisten päätösten tekemiseen, ja siitä ilmenevän toimituksellisen vastuun ottaminen ovat ominaisia mainitun direktiivin 1 artiklan 1 kohdan d alakohdassa määritellylle mediapalvelun tarjoajalle.

Jäsenvaltioon sijoittautunut luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö on näin ollen direktiivin 2010/13 1 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetussa toimituksellisessa vastuussa jaellun televisiokanavan ohjelmista, jos se valitsee ja organisoi kyseisen kanavan ohjelmat aikataulun mukaisesti. Tässä tapauksessa se on siis kyseisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitettu mediapalvelun tarjoaja.

42	Kuten direktiivin 2010/13 johdanto-osan 26 perustelukappaleesta ilmenee, mediapalvelun tarjoajan määritelmän ulkopuolelle jäävät sitä vastoin sellaiset luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, jotka ainoastaan välittävät ohjelmia, joista toimituksellisessa vastuussa on kolmas osapuoli.

Siltä osin kuin on kyse niistä eri tekijöistä, jotka tältä osin on otettava huomioon, on todettava, ettei ratkaisevana seikkana voida pitää sitä, että asianomaiselle henkilölle on myönnetty jäsenvaltion sääntelyviranomaisen toimilupa, vaikka se voikin olla osoitus siitä, että kyseinen henkilö on ottanut toimituksellisen vastuun jaellun kanavan ohjelmista – kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 40 kohdassa todennut –, koska unionin lainsäätäjä ei ole yhdenmukaistanut direktiivissä 2010/13 audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoamista koskevien toimilupien tai hallinnollisten lupien myöntämistä. On arvioitava lisäksi, onko asianomaisella henkilöllä oikeus päättää viime kädessä audiovisuaalisesta tarjonnasta sellaisenaan, mikä edellyttää sitä, että sillä on käytettävissään riittävästi aineellisia resursseja ja henkilöresursseja, jotta se voi ottaa tällaisen vastuun, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 43–45 kohdassa huomauttanut.

44	Tämän jälkeen on todettava, että direktiivin 2010/13 2 artiklan 3 kohdan a–c alakohdassa luetellaan tapaukset, joissa mediapalvelun tarjoajan katsotaan olevan sijoittautunut jäsenvaltioon ja kuuluvan näin ollen kyseisen direktiivin soveltamisalaan.

Direktiivin 2010/13 2 artiklan 3 kohdan a alakohdasta ilmenee, että mediapalvelun tarjoajan katsotaan olevan sijoittautunut jäsenvaltioon, jos mediapalvelun tarjoajan päätoimipaikka on kyseisessä jäsenvaltiossa ja ”asianomaista audiovisuaalista mediapalvelua koskevat toimitukselliset päätökset tehdään samassa jäsenvaltiossa”.

Tästä seuraa, että sen määrittämiseksi, kuuluuko luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö direktiivin 2010/13 soveltamisalaan kyseisen direktiivin 2 artiklan 3 kohdan a alakohdan nojalla, on tarkastettava paitsi se, onko asianomaisen henkilön, jolla on toimituksellinen vastuu tarjotuista audiovisuaalisista mediapalveluista, päätoimipaikka jäsenvaltiossa, myös se, tehdäänkö näitä palveluja koskevat toimitukselliset päätökset kyseisessä jäsenvaltiossa.

Vaikka tällainen tarkastus on tosiseikkoja koskeva kysymys, jonka arvioiminen kuuluu ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle, unionin tuomioistuin voi kuitenkin esittää ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle ne unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joita se tarvitsee ratkaistakseen sen käsiteltäväksi saatetun asian.

48	Tämän tuomion 46 kohdassa tarkoitettua tarkastusta varten on selvitettävä, tehdäänkö tämän tuomion 40 kohdassa tarkoitetut audiovisuaalisia mediapalveluja koskevat toimitukselliset päätökset jäsenvaltiossa, jonka alueella asianomaisella mediapalvelun tarjoajalla on sen päätoimipaikka.

49	Tässä yhteydessä on huomautettava, että paikka, jossa audiovisuaalisia mediapalveluja koskevat toimitukselliset päätökset tehdään, on merkityksellinen myös direktiivin 2010/13 2 artiklan 3 kohdan b ja c alakohdassa säädettyjen aineellisten arviointiperusteiden soveltamisen kannalta.

Tältä osin yhtäältä direktiivin 2010/13 2 artiklan 3 kohdan b alakohdan ensimmäisestä virkkeestä ilmenee, että ”jos mediapalvelujen tarjoajan päätoimipaikka on yhdessä jäsenvaltiossa, mutta audiovisuaalista mediapalvelua koskevat toimitukselliset päätökset tehdään toisessa jäsenvaltiossa, lähetystoiminnan harjoittajan katsotaan olevan sijoittautunut siihen jäsenvaltioon, jossa merkittävä osa audiovisuaalisen mediapalvelun tarjonnan harjoittamiseen osallistuvista työntekijöistä työskentelee”. Toisaalta kyseisen direktiivin 2 artiklan 3 kohdan c alakohdassa säädetään, että ”jos mediapalvelun tarjoajalla on päätoimipaikka jäsenvaltiossa, mutta audiovisuaalista mediapalvelua koskevat päätökset tehdään kolmannessa maassa, tai jos tilanne on päinvastainen, mediapalvelun tarjoajan katsotaan olevan sijoittautunut kyseiseen jäsenvaltioon edellyttäen, että merkittävä osa audiovisuaalisen mediapalvelun tarjoamisen harjoittamiseen osallistuvista työntekijöistä työskentelee kyseisessä jäsenvaltiossa”.

Kuten direktiivin 2010/13 2 artiklan 3 kohdan b alakohdan ja kyseisen direktiivin 2 artiklan 3 kohdan c alakohdan sanamuodoista lisäksi ilmenee, myös mediapalvelun tarjoajan päätoimipaikka ja paikka, jossa sen palvelun tarjonnan harjoittamiseen osallistuvat työntekijät työskentelevät, ovat kyseisten säännösten soveltamisen kannalta merkityksellisiä.

Tämän tuomion 38–51 kohdassa olevasta tutkinnasta seuraa, että direktiivin 2010/13 1 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetulle audiovisuaalisen mediapalvelun tarjoajalle on ominaista toimituksellinen vastuu tästä palvelusta. Lisäksi paikka, jossa mediapalvelun tarjoajalla on sen päätoimipaikka, paikka, jossa mainittua palvelua koskevat toimitukselliset päätökset tehdään, ja tilanteen mukaan paikka, jossa samojen palvelujen tarjonnan harjoittamiseen osallistuvat työntekijät työskentelevät, ovat merkityksellisiä arviointiperusteita tarkastettaessa, onko palvelun tarjoaja sijoittautunut jäsenvaltioon kyseisen direktiivin 2 artiklan 3 kohdan mukaisesti siten, että sen tarjoamat palvelut kuuluvat direktiivin 2010/13 soveltamisalaan. Sitä vastoin sillä, että jäsenvaltion alueella jaellut televisiokanavan ohjelmat mahdollisesti tuotetaan kolmannessa maassa, ei ole merkitystä tässä tarkoituksessa.

53	Toiseksi on tutkittava Liettuan hallituksen väite, jonka mukaan Liettuan säännöstöä olisi sovellettava, koska NTV Mir Lithuania ‑kanava on suunnattu yksinomaan Liettuan alueelle ja koska BMA on sijoittautunut muuhun jäsenvaltioon kuin Liettuan tasavaltaan kyseistä säännöstöä kiertääkseen.

Tältä osin riittää, kun todetaan, että direktiivin 2010/13 4 artiklan 2–5 kohdassa säädetään erityisestä menettelystä sellaisista tilanteista sääntelemiseksi, joissa jonkin jäsenvaltion lainkäyttövallan piiriin kuuluva lähetystoiminnan harjoittaja tarjoaa televisiolähetystä, joka on kokonaan tai suurimmaksi osaksi suunnattu jonkin toisen jäsenvaltion alueelle. Vastaanottava jäsenvaltio voi soveltaa tällaiseen lähetystoiminnan harjoittajaan yleistä etua koskevia sääntöjään tai muita tiukempia sääntöjä kyseisellä direktiivillä yhteensovitetuilla aloilla.

55	Esillä olevassa asiassa on kuitenkin selvää, että LRTK ei ole noudattanut kyseistä menettelyä 18.5.2016 tehdyn päätöksen osalta.

Edellä esitetystä seuraa, että se, että NTV Mir Lithuania ‑kanavan ohjelmat mahdollisesti tuotetaan kolmannessa maassa, ja – koska Liettuan tasavalta ei ole noudattanut direktiivissä 2010/13 säädettyä erityistä menettelyä – se, että kyseinen kanava, jonka tarjoaja on sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon, on suunnattu yksinomaan Liettuan alueelle, eivät vapauta Liettuan tasavaltaa soveltamasta kyseistä direktiiviä.

Ensimmäinen kysymys

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohtaa tulkittava siten, että sellainen jäsenvaltion toteuttama yleiseen järjestykseen perustuva toimenpide, jolla mediapalvelun tarjoajat, joiden lähetykset on suunnattu kyseisen jäsenvaltion alueelle, ja muut henkilöt, jotka tarjoavat kyseisen jäsenvaltion kuluttajille internetin kautta televisiokanavien tai ‑lähetysten jakeluun liittyvää palvelua, velvoitetaan jakelemaan tai lähettämään edelleen tämän saman jäsenvaltion alueella 12 kuukauden ajan toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevaa televisiokanavaa vain osana maksullisia kanavapaketteja, kuuluu kyseisten säännösten soveltamisalaan.

Unionin tuomioistuimen vastaus tähän kysymykseen perustuu siihen lähtökohtaan, että BMA, jota pääasiassa kyseessä olevat toimenpiteet koskevat, on muuhun jäsenvaltioon kuin Liettuan tasavaltaan eli Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneeseen kuningaskuntaan sijoittautunut mediapalvelun tarjoaja, joka kuuluu direktiivin 2010/13 soveltamisalaan sen 1 ja 2 artiklan mukaisesti, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkastettava ottamalla huomioon tämän tuomion 37–52 kohdassa olevat seikat.

Siltä osin kuin muut henkilöt, jotka tarjoavat liettualaisille kuluttajille internetin kautta televisiokanavien tai ‑lähetysten jakeluun liittyvää palvelua, eivät ole direktiivin 2010/13 1 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitettuja mediapalvelun tarjoajia, ne eivät sitä vastoin kuulu kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 ja 2 kohdan soveltamisalaan.

60	Lisäksi on huomattava, että Liettuaan sijoittautunut mediapalvelun tarjoaja kuuluu kyseisen jäsenvaltion lainkäyttövallan piiriin, kuten direktiivin 2010/13 2 artiklasta ilmenee, joten kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 ja 2 kohtaa ei ole sovellettava siihen.

Ensimmäiseen kysymykseen vastaamiseksi on huomautettava, että direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava alueellaan vapaus vastaanottaa audiovisuaalisia mediapalveluja muista jäsenvaltioista eivätkä ne saa rajoittaa niiden edelleen lähettämistä perustein, jotka liittyvät niihin aloihin, joita kyseisen direktiivin mukainen yhteensovittaminen koskee ja joihin kuuluvat mainitun direktiivin 6 artiklassa tarkoitetut vihaan yllyttämisen vastaiset toimenpiteet. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin saman direktiivin 3 artiklan 2 kohdan mukaan poiketa televisiolähetystoiminnan osalta tilapäisesti mainitun 3 artiklan 1 kohdasta noudattamalla tiettyjä aineellisia ja menettelyllisiä edellytyksiä.

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että yhtäältä BMA:n ja toisaalta LRTK:n ja Liettuan hallituksen välillä on erimielisyyttä direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohdan ulottuvuudesta. BMA väittää, että kyseinen säännös koskee kaikkia rajoituksia, joita jäsenvaltio on vahvistanut televisiolähetysten vastaanottamisen ja edelleenlähettämisen vapauteen ja jotka on ymmärrettävä SEUT 56 artiklassa olevan rajoituksen käsitteen tavoin, kun taas LRTK ja Liettuan hallitus katsovat, että mainittu säännös kattaa ainoastaan tapauksen, jossa televisiolähetysten vastaanottaminen ja edelleen lähettäminen keskeytetään kokonaan.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto ja sillä tavoitellut päämäärät myös asiayhteys ja unionin oikeuden säännökset ja määräykset kokonaisuudessaan. Myös unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen syntyhistoriasta voi ilmetä sen tulkinnan kannalta merkityksellisiä seikkoja (ks. mm. tuomio 3.10.2013, Inuit Tapiriit Kanatami ym. v. parlamentti ja neuvosto, C‑583/11 P, EU:C:2013:625, 50 kohta).

64	Direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohdan sanamuodosta on ensinnäkin todettava, ettei sen perusteella sinällään voida määrittää kyseisen säännöksen kattamien toimenpiteiden luonnetta.

Siitä asiayhteydestä, johon direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohta kuuluvat, ja kyseisen direktiivin tavoitteista on toiseksi huomautettava, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 59 kohdassa tehnyt, että vaikka kyseisessä direktiivissä konkretisoidaan SEUT 56 artiklassa taattu palveluiden tarjoamisen vapaus audiovisuaalisten mediapalvelujen alalla toteuttamalla – kuten sen johdanto-osan 104 perustelukappaleesta seuraa – kyseisten palvelujen osalta ”alu[e], jolla ei ole sisäisiä rajoja”, siinä otetaan kuitenkin samalla huomioon, kuten sen johdanto-osan viides perustelukappale osoittaa, se, että mainitut palvelut ovat niin kulttuurin kuin talouden alan palveluja, ja niiden merkitys demokratian, koulutuksen ja kulttuurin kannalta, minkä vuoksi näihin samoihin palveluihin on perusteltua soveltaa tiettyjä erityissääntöjä.

Direktiivin 89/552 johdanto-osan yhdeksännestä ja kymmenennestä perustelukappaleesta ilmenee lisäksi, että rajoitukset, jotka unionin lainsäätäjä halusi poistaa, johtuivat televisio-ohjelmien lähettämistä ja jakelua koskevien jäsenvaltioiden säännösten eroista. Kyseisellä direktiivillä oli siten sovitettu yhteen ainoastaan varsinaisen televisiolähetystoiminnan ala sellaisena kuin se oli määritelty mainitun direktiivin 1 artiklan a alakohdassa (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2011, Mesopotamia Broadcast ja Roj TV, C-244/10 ja C-245/10, EU:C:2011:607, 31 ja 32 kohta).

Direktiivin 2010/13 johdanto-osan ensimmäisestä ja neljännestä perustelukappaleesta ilmenee, että kyseisellä direktiivillä kodifioidaan direktiivi 89/552 audiovisuaalisten mediapalvelujen uusien lähetysteknologioiden vuoksi. Tästä seuraa, että direktiivillä 2010/13 koordinoidut alat on koordinoitu vain varsinaisten audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoamisen osalta.

Direktiivin 2010/13 3 artiklan syntyhistoriasta on kolmanneksi huomautettava, että direktiivin 89/552 2 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan toisessa virkkeessä mainittiin alun perin jäsenvaltioiden mahdollisuus väliaikaisesti ”estää” televisiolähetysten edelleenlähettäminen, jos siinä mainitut edellytykset täyttyivät. Vaikka unionin lainsäätäjä on muutettaessa direktiiviä 89/552 direktiivillä 97/36 ottanut käyttöön uuden 2 a artiklan, jonka 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa toistetaan pääosin kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan toisen virkkeen alkuperäinen sanamuoto samalla kun verbi ”estää” on korvattu verbillä ”poiketa”, direktiivin 97/36 perusteluissa ei ole kuitenkaan, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 57 kohdassa huomauttanut, mitään mainintaa siitä, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut muuttaa tällä muutoksella kyseisen säännöksen piiriin kuuluvien toimenpiteiden luonnetta. Direktiivin 89/552 johdanto-osan 15. perustelukappaleessa mainittiin sitä vastoin edelleen kyseisestä muutoksesta huolimatta vastaanottavan jäsenvaltion mahdollisuus ”väliaikaisesti estää televisiolähetysten edelleenlähettämi[n]en”; tämä maininta on vastedes direktiivin 2010/13 johdanto-osan 36 perustelukappaleessa.

Lisäksi on vielä todettava, että rajat ylittävistä televisiolähetyksistä tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen, joka on laadittu samaan aikaan kuin direktiivi 89/552 ja johon kyseisen direktiivin johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa viitataan, 4 artiklassa, johon sisältyy direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 kohdan säännöstä vastaava määräys, edellytetään, että kyseisen yleissopimuksen sopimuspuolet ”takaavat vastaanottamisen vapauden” eivätkä ”rajoita” alueillaan tapahtuvaa sellaisten palvelujen ”edelleenlähettämistä”, jotka kuuluvat mainitun yleissopimuksen soveltamisalaan ja jotka täyttävät kyseisen yleissopimuksen ehdot.

Se, että unionin lainsäätäjä on saanut direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 kohdan sanamuotoon vaikutteita rajat ylittävistä televisiolähetyksistä tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen 4 artiklan sanamuodosta, viittaa siihen, että ilmaisuilla ”vastaanottamisen vapaus” ja ”rajoitus” on kyseisen direktiivin asiayhteydessä erityinen, suppeampi merkitys kuin SEUT 56 artiklassa tarkoitetulla palvelujen tarjoamisen vapautta koskevan rajoituksen käsitteellä.

Tässä yhteydessä on muistutettava, että unionin tuomioistuin on katsonut direktiivin 89/552, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 97/36, jonka 2 a artiklan 1 ja 2 kohta vastaavat pääosin direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohtaa, osalta, että tässä ensin mainitussa direktiivissä vahvistettiin periaate, jonka mukaan sen jäsenvaltion, josta televisiolähetys on peräisin, lainkäyttövaltaansa kuuluviin audiovisuaalisen mediapalvelun tarjoajiin kohdistama valvonta tunnustetaan siinä jäsenvaltiossa, jossa lähetys vastaanotetaan (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2011, Mesopotamia Broadcast ja Roj TV, C-244/10 ja C-245/10, EU:C:2011:607, 35 kohta).

Unionin tuomioistuin on huomauttanut tältä osin, että ainoastaan sen jäsenvaltion, josta audiovisuaaliset mediapalvelut ovat peräisin, tehtävänä on valvoa, että näihin palveluihin sovellettavaa alkuperäjäsenvaltion lainsäädäntöä sovelletaan ja direktiivin 89/552, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 97/36, säännöksiä noudatetaan, ja että vastaanottava jäsenvaltio ei saa harjoittaa omaa valvontaa kyseisessä direktiivissä yhteensovitettuja aloja koskevin perustein (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2011, Mesopotamia Broadcast ja Roj TV, C-244/10 ja C-245/10, EU:C:2011:607, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

Direktiivi 2010/13 ei sitä vastoin ole lähtökohtaisesti esteenä sellaisen kansallisen säännöstön soveltamiselle, jolla yleisesti pyritään yleisen edun mukaiseen tavoitteeseen mutta jolla ei oteta käyttöön toista televisiolähetysten valvontamekanismia sen valvonnan lisäksi, joka lähettäjäjäsenvaltion on toteutettava (ks. vastaavasti tuomio 9.7.1997, De Agostini ja TV-Shop, C-34/95–C-36/95, EU:C:1997:344, 34 kohta).

On niin, että 9.7.1997 annetusta tuomiosta De Agostini ja TV-Shop (C-34/95–C-36/95, EU:C:1997:344) ilmenee, että kansallinen toimenpide, jolla pyritään yleisen edun mukaiseen tavoitteeseen ja jolla säännellään tiettyjä audiovisuaalisten mediapalvelujen lähettämiseen tai jakeluun liittyviä näkökohtia, ei kuulu direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohdan soveltamisalaan, ellei sillä oteta käyttöön toista televisiolähetysten valvontamekanismia sen valvonnan lisäksi, joka lähettäjäjäsenvaltion on toteutettava.

Unionin tuomioistuin totesi 22.9.2011 annetun tuomion Mesopotamia Broadcast ja Roj TV (C-244/10 ja C-245/10, EU:C:2011:607) 50 kohdassa, että sellaiset jäsenvaltion säännöstöt, jotka eivät koske erityisesti ohjelmien lähetystä ja jakelua ja joilla yleisesti pyritään yleiseen järjestykseen perustuvaan tavoitteeseen estämättä kuitenkaan varsinaista toisista jäsenvaltioista tulevien audiovisuaalisten mediapalvelujen edelleen lähettämistä sen alueella, eivät kuulu direktiivin 89/552, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 97/36, soveltamisalaan.

Kyseistä 22.9.2011 annetun tuomion Mesopotamia Broadcast ja Roj TV (C-244/10 ja C-245/10, EU:C:2011:607) 50 kohtaa ei ole kuitenkaan tulkittava siten, että kansallinen toimenpide olisi direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu rajoitus siltä osin kuin säännöstöllä, jonka nojalla toimenpide on toteutettu, säännellään tiettyjä audiovisuaalisten mediapalvelujen lähettämiseen tai jakeluun liittyviä näkökohtia, kuten järjestelyjä, joiden mukaisesti kyseiset palvelut lähetetään tai jaellaan.

Kansallinen toimenpide, jolla yleisesti pyritään yleiseen järjestykseen perustuvaan tavoitteeseen ja jolla säännellään järjestelyjä, jotka koskevat televisiokanavan jakelua kuluttajille vastaanottavassa jäsenvaltiossa, ei ole tällainen rajoitus siltä osin kuin tällaiset järjestelyt eivät estä mainitun kanavan varsinaista edelleenlähettämistä. Tällaisella toimenpiteellä ei näet oteta käyttöön toista kyseessä olevan kanavan lähetyksen valvontamekanismia sen valvonnan lisäksi, joka lähettäjäjäsenvaltion on toteutettava.

Pääasiassa kyseessä olevan toimenpiteen osalta ensinnäkin LRTK:n ja Liettuan hallituksen esittämistä huomautuksista ilmenee, että antamalla yleisölle tiedottamista koskevan lain 33 §:n 11 momentin ja 33 §:n 12 momentin 1 kohdan, jotka ovat 18.5.2016 tehdyn päätöksen perustana, kansallinen lainsäätäjä pyrki torjumaan sellaisen aineiston aktiivista levittämistä, jolla Liettuan valtio asetetaan huonoon valoon ja jolla vaarannetaan sen asema valtiona, suojellakseen – kun otetaan huomioon television erityisen merkittävä vaikutus yleisen mielipiteen muodostumiseen – Liettuan tietoalueen turvallisuutta sekä turvatakseen ja säilyttääkseen yleisen edun saada asianmukaista tietoa. Tuossa säännöksessä tarkoitettu aineisto on aineistoa, joka kuuluu kyseisen lain 19 §:ssä säädetyn kiellon piiriin ja johon kuuluu muun muassa aineisto, jossa kehotetaan horjuttamaan voimankäytöllä perustuslaillista järjestelmää, yllytetään loukkaamaan Liettuan tasavallan itsemääräämisoikeutta, sen alueellista koskemattomuutta ja sen poliittista riippumattomuutta ja joka levittää sotapropagandaa, yllyttää sotaan tai vihaan, pilkantekoon tai halveksuntaan taikka kannustaa kohdistamaan johonkin henkilöryhmään tai tähän ryhmään kuuluvaan henkilöön syrjintää, väkivaltaa tai raakaa fyysistä kohtelua muun muassa hänen kansallisuutensa perusteella.

LRTK on täsmentänyt unionin tuomioistuimessa esittämissään huomautuksissa, että 18.5.2016 tehty päätös perustuu siihen, että yksi NTV Mir Liethuania ‑kanavalla jaeltu ohjelma sisälsi virheellistä aineistoa, jossa yllytettiin kansallisuuteen perustuvaan vihamielisyyteen ja vihaan Baltian maita kohtaan liettualaisten ja latvialaisten holokaustin puitteissa tekemän yhteistyön ja sellaisen väitetysti kansallismielisen ja uusnatseja kannattavan Baltian maiden sisäpolitiikan osalta, joka on uhka näiden maiden alueella asuvalle venäläiselle vähemmistölle. LRTK:n mukaan ohjelma oli suunnattu kohdennetusti Liettuan venäjänkieliseen vähemmistöön, ja sen tarkoituksena oli erilaisten propagandatekniikoiden avulla vaikuttaa kielteisesti ja vihjailevasti kyseisen yhteiskuntaryhmän mielipiteeseen Liettuan tasavallan, Viron tasavallan ja Latvian tasavallan harjoittamasta sisä- ja ulkopolitiikasta, korostaa yhteiskunnan näkemyseroja ja polarisaatiota sekä tuoda esiin länsimaiden Itä-Euroopan alueella luomia jännitteitä ja Venäjän federaation asemaa uhrina.

Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ei ilmene, että nämä toteamukset olisi riitautettu, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin tarkastettava. Tältä pohjalta on katsottava, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisella toimenpiteellä yleisesti pyritään yleiseen järjestykseen perustuvaan tavoitteeseen.

LRTK ja Liettuan hallitus ovat toiseksi täsmentäneet kirjallisissa huomautuksissaan, että 18.5.2016 tehdyllä päätöksellä, jonka mukaan mediapalvelun tarjoajat, joiden lähetykset on suunnattu Liettuan alueelle, ja muut henkilöt, jotka tarjoavat liettualaisille kuluttajille internetin kautta televisiokanavien tai ‑ohjelmien jakeluun liittyvää palvelua, saavat jaella tai lähettää edelleen kyseisellä alueella 12 kuukauden ajan NTV Mir Lithuania ‑kanavaa vain osana maksullisia kanavapaketteja, säännellään yksinomaan järjestelyjä, jotka koskevat kyseisen kanavan jakelua liettualaisille kuluttajille. Samaan aikaan pääasiassa on selvää, että 18.5.2016 tehdyllä päätöksellä ei keskeytetä tai kielletä tämän saman kanavan edelleen lähettämistä Liettuan alueella, koska kyseistä kanavaa voidaan mainitusta päätöksestä huolimatta jaella edelleen laillisesti Liettuan alueella ja liettualaiset kuluttajat voivat edelleen katsoa sitä siltä osin kuin he ovat tilanneet maksullisen kanavapaketin.

82	Pääasiassa kyseessä olevan kaltainen toimenpide ei siis estä toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevan ja kyseisen toimenpiteen kohteena olevan televisiokanavan televisiolähetysten varsinaista edelleen lähettämistä vastaanottavan jäsenvaltion alueella.

83	Tällainen toimenpide ei siis kuulu direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohdan soveltamisalaan.

Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2010/13 3 artiklan 1 ja 2 kohtaa on tulkittava siten, että sellainen jäsenvaltion toteuttama yleiseen järjestykseen perustuva toimenpide, jolla mediapalvelun tarjoajat, joiden lähetykset on suunnattu kyseisen jäsenvaltion alueelle, ja muut henkilöt, jotka tarjoavat kyseisen jäsenvaltion kuluttajille internetin kautta televisiokanavien tai ‑lähetysten jakeluun liittyvää palvelua, velvoitetaan jakelemaan tai lähettämään edelleen tämän saman jäsenvaltion alueella 12 kuukauden ajan toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevaa televisiokanavaa vain osana maksullisia kanavapaketteja mutta jolla ei kuitenkaan estetä kyseisen kanavan televisiolähetysten varsinaista edelleen lähettämistä tämän ensiksi mainitun jäsenvaltion alueella, ei kuulu näiden säännösten soveltamisalaan.

Toinen kysymys

85	Kun otetaan huomioon ensimmäiseen kysymykseen annettu vastaus, toiseen kysymykseen ei ole tarpeen vastata.

Oikeudenkäyntikulut

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoamista koskevien jäsenvaltioiden tiettyjen lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 10.3.2010 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/13/EU (audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi) 3 artiklan 1 ja 2 kohtaa on tulkittava siten, että sellainen jäsenvaltion toteuttama yleiseen järjestykseen perustuva toimenpide, jolla mediapalvelun tarjoajat, joiden lähetykset on suunnattu kyseisen jäsenvaltion alueelle, ja muut henkilöt, jotka tarjoavat kyseisen jäsenvaltion kuluttajille internetin kautta televisiokanavien tai ‑lähetysten jakeluun liittyvää palvelua, velvoitetaan jakelemaan tai lähettämään edelleen tämän saman jäsenvaltion alueella 12 kuukauden ajan toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevaa televisiokanavaa vain osana maksullisia kanavapaketteja mutta jolla ei kuitenkaan estetä kyseisen kanavan televisiolähetysten varsinaista edelleen lähettämistä tämän ensiksi mainitun jäsenvaltion alueella, ei kuulu näiden säännösten soveltamisalaan.

Allekirjoitukset

( *1 ) Oikeudenkäyntikieli: liettua.