–

Nefiye Yön, edustajanaan H. Baiker, Rechtsanwalt,

–

Landeshauptstadt Stuttgart, asiamiehenään C. Schlegel-Herfelder,

–

Saksan hallitus, asiamiehinään R. Kanitz, T. Henze ja J. Möller,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään T. Maxian Rusche ja D. Martin,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee assosiaationeuvoston – joka on perustettu Euroopan talousyhteisön ja Turkin välisellä assosiaatiosopimuksella, jonka yhtäältä Turkin tasavalta sekä toisaalta ETY:n jäsenvaltiot ja yhteisö allekirjoittivat 12.9.1963 Ankarassa ja joka tehtiin, hyväksyttiin ja vahvistettiin yhteisön puolesta 23.12.1963 tehdyllä neuvoston päätöksellä 64/732/ETY (EYVL 1964, 217, s. 3685; jäljempänä assosiaatiosopimus) – 20.12.1976 tekemän päätöksen N:o 2/76 7 artiklan sekä assosiaation kehittämisestä 19.9.1980 tehdyn assosiaationeuvoston päätöksen N:o 1/80 13 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa ovat vastakkain Nefiye Yön ja Landeshauptstadt Stuttgart (osavaltion pääkaupunki Stuttgart, Saksa; jäljempänä Stuttgartin kaupunki) ja joka koskee sitä, että Stuttgartin kaupunki hylkäsi Nefiye Yönin perheenyhdistämiseen perustuvaa oleskelulupaa Saksassa koskevan hakemuksen.

3

Assosiaatiosopimuksen 2 artiklan 1 kohdasta ilmenee, että assosiaatiosopimuksen tarkoituksena on edistää sopimuspuolten välisten kaupallisten ja taloudellisten suhteiden jatkuvaa ja tasapainoista vahvistumista siten, että otetaan täysin huomioon tarve turvata Turkin tasavallan talouden nopeutuva kehitys sekä Turkin kansan työllisyyden ja elinolojen kohentaminen.

4

Tätä varten assosiaatiosopimus sisältää valmistelevan vaiheen, jonka aikana Turkin tasavalta voi vahvistaa talouttaan yhteisön avustuksella (3 artikla), siirtymävaiheen, jonka aikana sopimuspuolet toteuttavat asteittain tulliliiton ja lähentävät talouspolitiikkaa (4 artikla) sekä loppuvaiheen, joka perustuu tulliliittoon ja joka merkitsee sopimuspuolten talouspolitiikan yhteensovittamisen vahvistamista (5 artikla).

5

Assosiaatiosopimuksen 6 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Varmistaakseen assosiaatiojärjestelmän soveltamisen ja asteittaisen kehittämisen sopimuspuolet kokoontuvat assosiaationeuvostossa, joka toimii sille tällä [assosiaatiosopimuksella] annettujen toimivaltuuksien rajoissa.”

6

Assosiaatiosopimuksen 8 artiklassa, joka kuuluu kyseisen sopimuksen II osastoon, jonka otsikko on ”Siirtymävaiheen täytäntöönpano”, määrätään seuraavaa:

”Assosiaationeuvosto vahvistaa 4 artiklassa mainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi ennen siirtymävaiheen alkamista ja lisäpöytäkirjan 1 artiklassa määrättyä menettelyä noudattaen niillä [EY:n] perustamissopimuksessa tarkoitetuilla aloilla, erityisesti tässä osastossa tarkoitetuilla aloilla, annettavien säännösten ja määräysten edellytykset, yksityiskohtaiset säännöt ja aikataulun, jotka on otettava huomioon, sekä kaikki tarpeellisiksi osoittautuvat suojalausekkeet.”

7

Assosiaatiosopimuksen 12 artiklassa, joka kuuluu II osastoon kuuluvaan 3 lukuun, jonka otsikko on ”Muut taloutta koskevat määräykset”, määrätään seuraavaa:

”Sopimuspuolet tukeutuvat [EY 39], [EY 40] ja [EY 41] artiklaan toteuttaakseen välillään asteittain työntekijöiden vapaan liikkuvuuden.”

8

Brysselissä 23.11.1970 allekirjoitettu lisäpöytäkirja, joka tehtiin, hyväksyttiin ja vahvistettiin yhteisön puolesta 19.12.1972 annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2760/72 (EYVL 1972, L 293, s. 1; jäljempänä lisäpöytäkirja), on sen 62 artiklan mukaan erottamaton osa assosiaatiosopimusta, ja sen 1 artiklan mukaan sillä vahvistetaan kyseisen pöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetun siirtymävaiheen edellytykset, yksityiskohtaiset säännöt ja aikataulu.

9

Lisäpöytäkirjan II osaston otsikko on ”Henkilöiden ja palveluiden liikkuvuus”, ja sen I luvun otsikko on ”Työntekijät” ja II luvun otsikko ”Sijoittautumisoikeus, palvelut ja liikenne”.

10

Lisäpöytäkirjan 36 artiklassa, joka kuuluu mainittuun I lukuun, määrätään seuraavaa:

”Työntekijöiden vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden ja Turkin välillä toteutetaan asteittain assosiointisopimuksen 12 artiklassa ilmaistujen periaatteiden mukaisesti mainitun sopimuksen voimaantuloa seuraavien kahdennentoista vuoden ja kahdennenkymmenennentoisen vuoden lopun välillä.

Assosiointineuvosto päättää tätä varten tarvittavista yksityiskohtaisista säännöistä.”

11

Lisäpöytäkirjan 41 artiklan, joka kuuluu kyseisen II osaston II lukuun, 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Sopimuspuolet eivät ota välillään käyttöön uusia sijoittautumisvapauden ja palvelujen vapaan tarjoamisen rajoituksia.”

12

Päätöksen N:o 2/76 1 artiklassa määrätään seuraavaa:

”1.   Tässä päätöksessä vahvistetaan säännöt, joita sovelletaan lisäpöytäkirjan 36 artiklan täytäntöönpanoon ensimmäisessä vaiheessa.

2.   Tämä ensimmäinen vaihe kestää neljä vuotta ja alkaa 1.12.1976.”

13

Päätöksen 7 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Yhteisön jäsenvaltiot ja Turkki eivät voi ottaa käyttöön uusia rajoituksia, jotka liittyvät työhön pääsyn edellytyksiin, niiden työntekijöiden osalta, jotka oleskelevat ja työskentelevät laillisesti jäsenvaltioiden tai Turkin alueella.”

14

Kyseisen päätöksen 9 artiklassa määrätään, että ”tämän päätöksen määräyksiä on sovellettava, jollei yleisen järjestyksen, yleisen turvallisuuden tai kansanterveyden vuoksi perustelluista rajoituksista muuta johdu.”

15

Saman päätöksen 11 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Vuotta ennen ensimmäisen vaiheen päättymistä assosiaationeuvosto käynnistää tämän vaiheen aikana saatujen tulosten valossa keskustelut seuraavan vaiheen sisällön määrittämistä ja sen varmistamista varten, että tämä vaihe pannaan täytäntöön ennen ensimmäisen vaiheen päättymispäivää. Tämän päätöksen määräysten soveltamista jatketaan seuraavan vaiheen alkamiseen asti.”

16

Päätöksen N:o 2/76 13 artiklan mukaan kyseinen päätös tuli voimaan 20.12.1976.

17

Kuten päätöksen N:o 1/80 kolmannesta perustelukappaleesta ilmenee, kyseisellä päätöksellä pyritään päätöksen N:o 2/76 mukaiseen järjestelmään nähden kehittämään sosiaalialan järjestelmää, jota sovelletaan työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä.

18

Päätöksen N:o 1/80 II luvun, jonka otsikko on ”Sosiaaliset määräykset”, 1 jakson otsikko on ”Työhön ja työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen liittyvät kysymykset”, ja se sisältää 13 artiklan, jossa määrätään seuraavaa:

”Yhteisön jäsenvaltiot ja Turkki eivät voi ottaa käyttöön uusia rajoituksia, jotka liittyvät työhön pääsyn edellytyksiin, niiden työntekijöiden osalta, jotka oleskelevat ja työskentelevät laillisesti jäsenvaltioiden tai Turkin alueella.”

19

Kyseisen päätöksen 14 artiklassa, joka kuuluu mainittuun 1 jaksoon, määrätään seuraavaa:

”1.   Tämän jakson määräyksiä on sovellettava, jollei yleisen järjestyksen, yleisen turvallisuuden tai kansanterveyden vuoksi perustelluista rajoituksista muuta johdu.

2.   Kyseiset määräykset eivät vaikuta kansallisesta lainsäädännöstä tai Turkin ja yhteisön jäsenvaltioiden kahdenvälisistä sopimuksista johtuviin oikeuksiin ja velvollisuuksiin siltä osin kuin niiden kansalaisiin sovelletaan kansallisen lainsäädännön tai kyseisten sopimusten mukaan edullisempaa järjestelyä.”

20

Päätöksen N:o 1/80 16 artiklan mukaan kyseisen päätöksen II luvun 1 jakson määräyksiä sovelletaan 1.12.1980 alkaen.

21

Ulkomaalaisten oleskelusta, työskentelystä ja kotouttamisesta liittotasavallan alueella 30.7.2004 annetun lain (Gesetz über den Aufenthalt, die Erwerbstätigkeit und die Integration von Ausländern im Bundesgebiet; BGBl. 2004 I, s. 1950; jäljempänä AufenthG), sellaisena kuin sitä sovellettiin pääasiassa, 1 §:n, jonka otsikko on ”Tämän lain tarkoitus; soveltamisala”, 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetään seuraavaa:

”Tämän lain tarkoituksena on valvoa ja rajoittaa ulkomaalaisten maahantuloa Saksan liittotasavaltaan”.

22

AufenthG:n 4 §:n otsikko on ”Oleskeluluvan tarve” ja sen 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Ulkomaalaisilla on oltava oleskelulupa [Saksan] liittotasavallan alueelle pääsemiseksi ja siellä oleskelemiseksi, ellei Euroopan unionin oikeudessa tai asetuksella ole toisin määrätty tai säädetty tai ellei oleskeluoikeutta ole [assosiaatiosopimuksen] perusteella. Oleskelupa myönnetään

– –”

23

AufenthG:n 5 §:n otsikko on ”Yleiset myöntämisedellytykset” ja sen 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”Määräaikaisen oleskeluluvan myöntämisen edellytyksenä on lisäksi – – että ulkomaalainen on

Näistä vaatimuksista voidaan poiketa, jos oleskeluluvan myöntämisen aineelliset edellytykset täyttyvät tai jos kyseisen yksittäistapauksen erityisissä olosuhteissa olisi kohtuutonta aloittaa viisuminhakumenettely uudelleen alusta.”

24

AufenthG:n 6 §:n otsikko on ”Viisumi” ja siinä säädetään seuraavaa:

”1)   Ulkomaalaiselle voidaan [yhteisön viisumisäännöstön laatimisesta (viisumisäännöstö) 13.7.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 810/2009 (EUVL 2009, L 243, s. 1)] säännösten mukaisesti myöntää seuraavat viisumit:

– –

3)   Pitempää oleskelua varten vaaditaan liittotasavallan alueelle viisumi (kansallinen viisumi), joka myönnetään ennen maahantuloa.”

25

AufenthG:n 30 §:n otsikko on ”Aviopuolisoja koskeva perheenyhdistäminen” ja sen 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Ulkomaalaisen aviopuolisolle on myönnettävä määräaikainen oleskelulupa, jos

– –

– –

Määräaikainen oleskelulupa voidaan myöntää ensimmäisen virkkeen 2 kohdasta huolimatta, jos

– –

– –

– –”

26

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että velvollisuus hankkia viisumi perheenyhdistämistä varten otettiin käyttöön ulkomaalaislain täytäntöönpanosta annetun asetuksen muuttamisesta 1.7.1980 annetun yhdennentoista asetuksen (Elfte Verordnung zur Änderung der Verordnung zur Durchführung des Ausländergesetzes; BGBl. 1980 I, s. 782) 1 §:llä, ja tämä asetus tuli voimaan 5.10.1980.

27

Nefiye Yön, joka on pääasiassa kantajana, on Turkin kansalainen, ja hänen puolisonsa, joka myös on Turkin kansalainen, on oleskellut Saksassa vuodesta 1995 lähtien. Aviomiehellä on ollut pysyvä oleskelulupa tässä jäsenvaltiossa vuodesta 2005 lähtien, ja hän on huhtikuusta 2009 lähtien työskennellyt leipomossa. Nefiye Yön avioitui puolisonsa kanssa elokuussa 2004. Pariskunnalla on kolme aikuista lasta, jotka asuvat Turkissa, Saksassa ja Itävallassa.

28

Nefiye Yön teki Saksan Ankaran (Turkki) lähetystössä vuosien 2007 ja 2011 aikana kolme perättäistä viisumihakemusta mennäkseen aviomiehensä luo Saksaan. Kaikki kolme hakemusta hylättiin pääasian kantajan riittämättömän saksan kielen taidon vuoksi.

29

Nefiye Yön matkusti maaliskuussa 2013 Alankomaiden Ankaran lähetystön myöntämällä Schengen-viisumilla Alankomaihin vieraillakseen sisarensa luona. Huhtikuussa 2013 Nefiye Yön saapui Alankomaista Saksaan aviomiehensä luo.

30

Nefiye Yön haki toukokuussa 2013 Saksan viranomaisilta määräaikaista oleskelulupaa perheenyhdistämistä varten ja ilmoitti olevansa terveydentilansa ja lukutaidottomuutensa vuoksi riippuvainen puolisonsa avusta.

31

Stuttgartin kaupunki hylkäsi hakemuksen maaliskuussa 2014 tekemällään päätöksellä sillä perusteella, että yhtäältä Nefiye Yön ei ollut osoittanut, että hänellä olisi AufenthG:n 30 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla tarvittava kielitaito, ja toisaalta sen vuoksi, että hän oli saapunut Saksan alueelle ilman vaadittavaa kansallista viisumia.

32

Yön nosti kanteen tästä päätöksestä Verwaltungsgerichtissa (hallintotuomioistuin, Saksa), joka hyväksyi Nefiye Yönin kanteen 21.7.2014 antamallaan tuomiolla ja katsoi, että pääasian kantajalla oli oikeus haettuun oleskelulupaan, koska sekä kielitaitoa koskeva vaatimus että velvollisuus hankkia viisumi perheenyhdistämistä varten merkitsivät assosiaatiosopimuksen yhteydessä tarkoitettujen standstill-lausekkeiden vastaisia uusia rajoituksia. Velvollisuudesta hankkia viisumi kyseinen tuomioistuin katsoi erityisesti, että tällainen velvollisuus oli ristiriidassa päätöksen N:o 2/76 7 artiklassa määrätyn standstill-lausekkeen kanssa.

33

Stuttgartin kaupunki teki kyseisestä tuomiosta Revision-valituksen Bundesverwaltungsgerichtiin (liittovaltion ylin hallintotuomioistuin, Saksa).

34

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, onko jäsenvaltion kansallisessa lainsäädännössä kolmannen valtion kansalaiselle asetettu velvollisuus hankkia viisumi maahantuloa varten tullakseen puolisonsa, joka on Turkin kansalainen ja työskentelee tämän jäsenvaltion alueella, luokse sovitettavissa yhteen päätöksen N:o 2/76 7 artiklassa ilmaistun standstill-lausekkeen kanssa.

35

Kyseinen tuomioistuin ei sitä vastoin esitä epäilyjä kielitaitovaatimuksen yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa. Se toteaa tältä osin, että AufenthG:n 30 §:n 1 momentin kolmannen virkkeen 6 kohtaan on otettu kohtuullistamislauseke oleskeluoikeuden ja oleskelun päättymisen muuttamisesta 27.7.2015 annetulla lailla (Gesetz zur Neubestimmung des Bleiberechts und der Aufenthaltsbeendigung; BGBl. 2015 I, s. 1386) 10.7.2014 annetun tuomion Dogan (C‑138/13, EU:C:2014:2066) täytäntöön panemiseksi. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo myös, että koska tämä kohtuullistamislauseke tuli voimaan pääasian muutoksenhalumenettelyn aikana ja koska Verwaltungsgericht ei näin ollen koskaan tutkinut, onko nyt käsiteltävässä tapauksessa mahdollista poiketa kyseisen lausekkeen mukaisesti velvollisuudesta osoittaa peruskielitaito, tämä kysymys on mahdollisesti tutkittava sen jälkeen, kun unionin tuomioistuin on lausunut viisumin hankkimista koskevan velvollisuuden yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa.

36

Bundesverwaltungsgericht päätti tässä tilanteessa lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

37

Kolmella kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, onko päätöksen N:o 2/76 7 artiklaa tai päätöksen N:o 1/80 13 artiklaa tulkittava siten, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista toimenpidettä, joka on otettu käyttöön 20.12.1976 ja 30.11.1980 välisen ajanjakson aikana ja jolla edellytykseksi sellaisille kolmansien valtioiden kansalaisille, jotka ovat kyseisessä jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevan turkkilaisen työntekijän perheenjäseniä, perheenyhdistämistä varten myönnettävälle oleskeluluvalle asetetaan se, että heille myönnetään ennen maahantuloa kyseisen jäsenvaltion alueelle viisumi mainittua perheenyhdistämistä varten, on pidettävä näissä määräyksissä tarkoitettuna ”uutena rajoituksena” ja, mikäli tähän vastataan myöntävästi, onko tällainen toimenpide kuitenkin oikeutettu maahanmuuton tehokasta valvontaa ja muuttovirtojen tehokasta hallintaa koskevien syiden perusteella.

38

Kuten oikeuskäytännöstä ilmenee, sekä päätöksen N:o 2/76 7 artikla että päätöksen N:o 1/80 13 artikla sisältävät selvän standstill-lausekkeen, joka koskee sopimuspuolina olevien valtioiden alueella laillisesti oleskelevien ja työskentelevien työntekijöiden työhönpääsyä koskevien uusien rajoitusten käyttöönottoa (tuomio 20.9.1990, Sevince, C‑192/89, EU:C:1990:322, 18 kohta).

39

Päätöksen N:o 2/76 7 artiklaan ja päätöksen N:o 1/80 13 artiklaan sisältyvät standstill-lausekkeet estävät yleisesti toteuttamasta sellaisia uusia kansallisia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena tai vaikutuksena on se, että Turkin kansalaisen työntekijöiden vapaata liikkumista koskevan oikeuden käyttämiselle jäsenvaltion alueella asetetaan sellaisia edellytyksiä, jotka ovat rajoittavampia kuin ne, joita sovellettiin mainittujen päätösten tullessa voimaan tässä jäsenvaltiossa (ks. vastaavasti tuomio 29.3.2017, Tekdemir, C‑652/15, EU:C:2017:239, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40

Kuten tämän tuomion 26 kohdasta ilmenee, pääasiassa kyseessä oleva kansallinen toimenpide eli velvollisuus hankkia viisumi perheenyhdistämistä varten otettiin kansalliseen lainsäädäntöön 1.7.1980, ja se tuli voimaan 5.10.1980. On siis ensinnäkin varmistettava, kuuluuko tällainen toimenpide päätöksen N:o 2/76 ja päätöksen N:o 1/80 ajalliseen soveltamisalaan.

41

Tältä osin on aluksi muistutettava, että assosiaatiosopimuksen 2 artiklan 1 kohdan mukaan assosiaatiosopimuksen tarkoituksena on edistää sopimuspuolten välisten kaupallisten ja taloudellisten suhteiden jatkuvaa ja tasapainoista vahvistumista.

42

Tätä varten kyseisellä sopimuksella perustetaan yhteisön ja Turkin tasavallan välillä assosiaatio, joka sisältää valmistelevan vaiheen, jonka aikana Turkin tasavalta voi vahvistaa talouttaan yhteisön avustuksella, siirtymävaiheen, jonka aikana sopimuspuolet toteuttavat asteittain tulliliiton ja lähentävät talouspolitiikkaa, sekä loppuvaiheen, joka perustuu tulliliittoon ja joka merkitsee sopimuspuolten talouspolitiikan yhteensovittamisen vahvistamista (tuomio 30.9.1987, Demirel, 12/86, EU:C:1987:400, 15 kohta).

43

Assosiaatiosopimuksen siirtymävaiheen täytäntöönpanoa koskevaan kyseisen sopimuksen II osastoon kuuluvassa 12 artiklassa määrätään työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta erityisesti, että sopimuspuolet tukeutuvat EY 39, EY 40 ja EY 41 artiklaan toteuttaakseen välillään asteittain työntekijöiden vapaan liikkuvuuden. Lisäpöytäkirjan 36 artiklassa vahvistetaan määräajat tälle työntekijöiden vapaan liikkuvuuden asteittaiselle toteuttamiselle ja määrätään, että assosiaationeuvosto päättää tätä varten tarvittavista yksityiskohtaisista säännöistä (tuomio 10.2.2000, Nazli, C‑340/97, EU:C:2000:77, 50 ja 51 kohta).

44

Assosiaationeuvosto, joka on perustettu assosiaatiosopimuksella huolehtimaan assosiaatiojärjestelmän soveltamisesta ja sen asteittaisesta kehittämisestä, on kyseisen sopimuksen 12 artiklan ja lisäpöytäkirjan 36 artiklan perusteella tehnyt aluksi 20.12.1976 päätöksen N:o 2/76, joka on 1 artiklansa mukaisesti ensimmäinen vaihe yhteisön ja Turkin välisen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden toteuttamisessa, ja tämän vaiheen pituudeksi on vahvistettu neljä vuotta alkaen 1.12.1976 (tuomio 10.2.2000, Nazli, C‑340/97, EU:C:2000:77, 52 kohta). Kuten tämän päätöksen 13 artiklasta ilmenee, päätös tuli voimaan 20.12.1976.

45

Päätöksen N:o 2/76 11 artiklassa säädettiin, että assosiaationeuvosto tekee myöhemmin päätöksen lisäpöytäkirjan 36 artiklan täytäntöön panemiseksi toisessa vaiheessa, ja täsmennettiin yhtäältä, että tällainen päätös on pantava täytäntöön ensimmäisen vaiheen päättymishetkellä, ja toisaalta, että päätöksen N:o 2/76 määräyksiä oli sovellettava toisen vaiheen alkamispäivään saakka.

46

Tämän jälkeen assosiaationeuvosto teki tässä yhteydessä 19.9.1980 päätöksen N:o 1/80, jonka kolmannen perustelukappaleen mukaan kyseisellä päätöksellä pyritään päätöksen N:o 2/76 mukaiseen järjestelmään nähden kehittämään sosiaalialan järjestelmää, jota sovelletaan työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä (tuomio 23.1.1997, Tetik, C‑171/95, EU:C:1997:31, 19 kohta).

47

Päätöksen N:o 1/80 1 jakson, jonka otsikko on ”Työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen ja työhön liittyvät kysymykset”, määräykset – mukaan lukien 13 artikla – kuuluvat päätöksen II lukuun, jonka otsikko on ”Sosiaaliset määräykset”, ja merkitsevät siten seuraavaa vaihetta työntekijöiden vapaan liikkuvuuden toteuttamisessa (ks. vastaavasti tuomio 23.1.1997, Tetik, C‑171/95, EU:C:1997:31, 20 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), ja niitä sovelletaan kyseisen päätöksen 16 artiklan mukaisesti 1.12.1980 alkaen.

48

Edellä todetusta seuraa, että päätöksen N:o 2/76 7 artiklaa sovelletaan ajallisesti sellaisiin kansallisiin toimenpiteisiin, jotka on toteutettu ajanjaksolla, joka alkoi 20.12.1976 eli kyseisen päätöksen voimaantulopäivänä ja päättyi 30.11.1980 eli yhteisön ja Turkin välisen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden toteuttamisen ensimmäisen vaiheen päättymispäivänä. Päätöksen N:o 1/80 13 artiklaa puolestaan sovelletaan ajallisesti kansallisiin toimenpiteisiin, jotka on toteutettu 1.12.1980 alkaen; kyseinen päätös tuli tuolloin voimaan ja toinen vaihe yhteisön ja Turkin välisen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden toteuttamiseksi alkoi.

49

Tätä arviointia ei voida saattaa kyseenalaiseksi Stuttgartin kaupungin ja Saksan hallituksen perusteluilla, joiden mukaan päätöksen N:o 1/80 13 artiklalla korvattiin päätöksen N:o 2/76 7 artikla ja siten päätöksen N:o 1/80 voimaantulosta lähtien sitä, onko kansallisessa oikeudessa otettu käyttöön kyseisen päätöksen 13 artiklassa tarkoitettu ”uusi rajoitus”, on arvioitava ainoastaan mainitussa artiklassa ilmaistun standstill-lausekkeen perusteella.

50

Toisin kuin Stuttgartin kaupunki ja Saksan hallitus väittävät, tällaista vaikutusta ei voida johtaa 6.6.1995 annetun tuomion Bozkurt (C‑434/93, EU:C:1995:168) 14 kohdassa päätöksen N:o 2/76 2 artiklan ja päätöksen N:o 1/80 6 artiklan tulkinnan yhteydessä esitetystä toteamuksesta, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa ja jonka mukaan päätöksen N:o 1/80 6 artiklan määräyksillä korvattiin 1.12.1980 alkaen päätöksen N:o 2/76 vastaavat, epäsuotuisammat määräykset.

51

Vaikka pitääkin paikkansa, että päätöksen N:o 2/76 voimassaoloaika päättyi yhteisön ja Turkin välisen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden toteuttamisen ensimmäisen vaiheen päättyessä eli 30.11.1980 ja kyseinen päätös korvattiin 1.12.1980 alkaen päätöksellä N:o 1/80, kuten edeltä 44–47 kohdasta ilmenee, tällaista korvaamista ei kuitenkaan voida tulkita siten, että päätös N:o 2/76 olisi kumottu taannehtivasti päätöksellä N:o 1/80 siten, ettei ensiksi mainittu päätös enää voi tulla sovellettavaksi.

52

Yhtäältä nimittäin päätöksessä N:o 1/80 eikä missään muussakaan unionin oikeuden säännöksessä tai määräyksessä säädetä tällaista taannehtivaa vaikutusta.

53

Toisaalta päätöksen N:o 2/76 taannehtiva kumoaminen johtaisi turkkilaisten työntekijöiden aseman heikentymiseen, koska kyseisen päätöksen 7 artiklassa tarkoitetut jäsenvaltioiden kyseisen määräyksen voimaantulon jälkeen mutta ennen päätöksen N:o 1/80 13 artiklan voimaantuloa käyttöön ottamat ”uudet rajoitukset” eivät enää kuuluisi minkään standstill-lausekkeen alaan, mikä ei olisi sopusoinnussa päätöksessä N:o 1/80 tarkoitetun sosiaalialan järjestelmän, jota sovelletaan turkkilaisiin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä, kehittämisen eikä assosiaatiosopimuksen taustalla olevan yhteisön ja Turkin välisen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden asteittaista toteuttamista koskevan perushankkeen kanssa.

54

Koska päätöstä N:o 2/76 ei ole kumottu taannehtivasti, sen 7 artiklassa ilmaistua standstill-lauseketta on näin ollen sovellettava kaikkiin jäsenvaltion ajanjaksolla 20.12.1976–30.11.1980 käyttöön ottamiin toimenpiteisiin, kuten tämän tuomion 48 kohdassa on todettu.

55

Tästä seuraa, että pääasiassa kyseessä oleva kansallinen toimenpide kuuluu päätöksen N:o 2/76 7 artiklan ajalliseen soveltamisalaan.

56

Kansallisen tuomioistuimen on täten arvioitava kyseisen toimenpiteen yhteensopivuutta päätöksen N:o 2/76 7 artiklassa ilmaistun standstill-lausekkeen perusteella ja näin ollen tulkittava ainoastaan tätä määräystä.

57

Toiseksi on tutkittava, kuuluuko pääasiassa kyseessä oleva kansallinen toimenpide päätöksen N:o 2/76 7 artiklan aineelliseen soveltamisalaan.

58

Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että kyseisellä toimenpiteellä, jota sovelletaan 5.10.1980 alkaen, edellytykseksi perheenyhdistämistä varten myönnettävälle oleskeluluvalle asetetaan viisumin hankkiminen ennen maahantuloa Saksan alueelle kyseistä perheenyhdistämistä varten, ja että tätä edellytystä ei vaadittu ennen mainittua ajankohtaa.

59

Pääasiassa kyseessä olevalla kansallisella toimenpiteellä tiukennettiin siten perheenyhdistämisen edellytyksiä Saksassa laillisesti työntekijöinä oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten ja siten muun muassa Nefiye Yönin puolison kaltaisten turkkilaisten työntekijöiden osalta suhteessa edellytyksiin, jotka kyseisessä jäsenvaltiossa olivat voimassa päätöksen N:o 2/76 tullessa voimaan.

60

Tässä yhteydessä on muistutettava, että ensinnäkin lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohtaan sisältyvän standstill-lausekkeen tulkinnan yhteydessä unionin tuomioistuin on todennut, että lainsäädäntö, jolla perheenyhdistäminen tehdään vaikeammaksi tiukentamalla kyseisessä jäsenvaltiossa asuvien Turkin kansalaisten puolisoiden ensimmäiselle tulolle kyseisen jäsenvaltion alueelle asetettuja edellytyksiä niihin edellytyksiin verrattuina, joita sovellettiin kyseisen lisäpöytäkirjan tullessa voimaan, on lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kyseisten Turkin kansalaisten sijoittautumisvapauden käyttämiseen kohdistuva ”uusi rajoitus” (tuomio 10.7.2014, Dogan, C‑138/13, EU:C:2014:2066, 36 kohta).

61

Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että asia on näin, koska Turkin kansalaisen päätökseen sijoittautua tiettyyn jäsenvaltioon harjoittaakseen siellä vakinaisesti taloudellista toimintaa voidaan vaikuttaa kielteisesti silloin, jos kyseisen valtion lainsäädännössä vaikeutetaan perheenyhdistämistä tai tehdään se mahdottomaksi siten, että kyseinen Turkin kansalainen voi mahdollisesti joutua valitsemaan kyseisessä jäsenvaltiossa harjoittamansa toiminnan ja Turkissa vietettävän perhe-elämän välillä (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2014, Dogan, C‑138/13, EU:C:2014:2066, 35 kohta).

62

Toiseksi päätöksen N:o 1/80 13 artiklan tulkinnasta unionin tuomioistuin on todennut, että kun otetaan huomioon lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohta, edellä 60 kohdassa omaksuttua tulkintaa pitäisi soveltaa myös päätöksen N:o 1/80 13 artiklaan (ks. vastaavasti tuomio 12.4.2016, Genc, C‑561/14, EU:C:2016:247, 42 kohta).

63

Kuten unionin tuomioistuin on todennut, on niin, että koska päätöksen N:o 1/80 13 artiklaan sisältyvä standstill-lauseke on luonteeltaan samanlainen kuin lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohtaan kirjattu lauseke ja koska näillä lausekkeilla on samanlainen tavoite, kyseisen 41 artiklan 1 kohdan osalta esitetyn tulkinnan täytyy päteä myös status quo ‑velvoitteeseen, joka on mainitun 13 artiklan perusta työntekijöiden vapaan liikkuvuuden alalla (tuomio 12.4.2016, Genc, C‑561/14, EU:C:2016:247, 41 kohta).

64

Unionin tuomioistuin on siten katsonut, että kansallinen säännöstö, jolla tiukennetaan kyseisessä jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevien turkkilaisten työntekijöiden perheenyhdistämisen edellytyksiä verrattuina edellytyksiin, joita sovellettiin päätöksen N:o 1/80 tullessa voimaan kyseisessä jäsenvaltiossa, on mainitun päätöksen 13 artiklassa tarkoitettu uusi rajoitus sille, että kyseiset Turkin kansalaiset käyttävät työntekijöiden vapaata liikkumista koskevaa oikeutta kyseisessä jäsenvaltiossa (tuomio 29.3.2017, Tekdemir, C‑652/15, EU:C:2017:239, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

65

On todettava yhtäältä, että – kuten oikeuskäytännössä on jo todettu – päätöksen N:o 2/76 7 artiklaan sisältyvä standstill-lauseke on luonteeltaan samanlainen kuin päätöksen N:o 1/80 13 artiklaan ja lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohtaan sisältyvät standstill-lausekkeet (ks. vastaavasti tuomio 11.5.2000, Savas, C‑37/98, EU:C:2000:224, 49 ja 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

66

Kun toisaalta otetaan huomioon sekä lisäpöytäkirjan, päätöksen N:o 2/76 ja päätöksen N:o 1/80 – joihin lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohta sekä päätöksen N:o 2/76 7 artikla ja päätöksen N:o 1/80 13 artikla kuuluvat – että assosiaatiosopimuksen, johon nämä määräykset liittyvät, luonne, asiayhteys ja tavoite, sellaisina kuin nämä luonne, asiayhteys ja tavoite ilmenevät edeltä 41–47 kohdasta, on katsottava, että päätöksen N:o 2/76 7 artiklaan sisältyvällä standstill-lausekkeella pyritään työntekijöiden vapaan liikkuvuuden osalta samoihin tavoitteisiin kuin lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohdassa ja päätöksen N:o 1/80 13 artiklassa eli – kuten oikeuskäytännöstä ja erityisesti 21.10.2003 annetusta tuomiosta Abatay ym. (C‑317/01 ja C‑369/01, EU:C:2003:572, 72 kohta) ilmenee – luomaan sellaiset suotuisat olosuhteet, joilla voidaan asteittain toteuttaa sijoittautumisoikeus ja palvelujen tarjoamisen vapaus sekä työntekijöiden vapaa liikkuvuus kieltämällä kansallisia viranomaisia ottamasta käyttöön uusia kyseisten vapauksien esteitä, jotta näiden vapauksien asteittainen toteuttaminen jäsenvaltioiden ja Turkin tasavallan välillä ei vaikeutuisi.

67

Päätöksen N:o 2/76 7 artiklan ja päätöksen N:o 1/80 13 artiklan sanamuotojen erolla – joka muodostuu siitä, että jälkimmäisessä määräyksessä mainitaan ensimmäistä kertaa työntekijöiden lisäksi heidän perheenjäsenensä – ei myöskään voida perustella sitä, että ensiksi mainitulla standstill-lausekkeella katsottaisiin olevan suppeampi soveltamisala jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevien turkkilaisten työntekijöiden perheenyhdistämistä koskevien kansallisten toimenpiteiden osalta.

68

Tältä osin riittää, kun todetaan, että – kuten unionin tuomioistuin on jo tarkentanut – pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen kansallisen säännöstön, jossa tiukennetaan perheenyhdistämisen edellytyksiä, on katsottava kuuluvan päätöksen N:o 1/80 13 artiklassa tarkoitetun standstill-lausekkeen soveltamisalaan vain siltä osin kuin kyseinen säännöstö voi vaikuttaa Nefiye Yönin puolison kaltaisten kyseisessä jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevien turkkilaisten työntekijöiden palkkatyön tekemiseen asianomaisen jäsenvaltion alueella (ks. vastaavasti 12.4.2016, Genc, C‑561/14, EU:C:2016:247, 44 kohta).

69

Tästä seuraa, että edeltävässä kohdassa kuvatun säännöstön kaltainen säännöstö ei merkitse uutta rajoitusta suhteessa kyseiseen perheenjäseneen vaan suhteessa asianomaiseen turkkilaiseen työntekijään.

70

Edellä todetusta seuraa, että unionin tuomioistuimen 29.3.2017 antaman tuomion Tekdemir (C‑652/15, EU:C:2017:239) 31 kohdassa vahvistama tulkinta päätöksen N:o 1/80 13 artiklasta, sellaisena kuin tämä tulkinta on ilmaistu edellä 64 kohdassa, on omaksuttava myös päätöksen N:o 2/76 7 artiklan osalta.

71

Tästä seuraa, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista toimenpidettä on pidettävä päätöksen N:o 2/76 7 artiklassa tarkoitettuna ”uutena rajoituksena” Turkin kansalaisten työntekijöiden vapaata liikkumista koskevan oikeuden käyttämiselle ja se kuuluu siten kyseisen määräyksen aineelliseen soveltamisalaan.

72

Päätöksen N:o 1/80 13 artiklan tulkinnan yhteydessä unionin tuomioistuin on todennut, että rajoitus, jonka tarkoituksena tai vaikutuksena on se, että Turkin kansalaisen työntekijöiden vapaata liikkumista koskevan oikeuden käyttämiselle jäsenvaltion alueella asetetaan sellaisia edellytyksiä, jotka ovat rajoittavampia kuin ne, joita sovellettiin päätöksen N:o 1/80 tullessa voimaan, on kielletty paitsi, jos se kuuluu kyseisen päätöksen 14 artiklassa tarkoitettujen rajoitusten alaan tai se on perusteltavissa yleistä etua koskevalla pakottavalla syyllä, sillä voidaan taata laillisesti tavoitellun päämäärän toteutuminen, eikä sillä ylitetä sitä, mikä on tarpeen kyseisen päämäärän saavuttamiseksi (tuomio 12.4.2016, Genc, C‑561/14, EU:C:2016:247, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

73

Tämä arviointi on sovellettavissa päätöksen N:o 2/76 7 artiklan asiayhteyteen.

74

Assosiaatiosopimuksen 12 artiklan mukaan nimittäin sopimuspuolet ovat yhteisön ja Turkin tasavallan välisen assosiaation perustana olevan yksinomaan taloudellisen tavoitteen mukaisesti sopineet tukeutuvansa työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskeviin unionin primaarioikeuden määräyksiin, joten näiden määräysten yhteydessä hyväksytyt periaatteet on saatettava koskemaan mahdollisimman pitkälti sellaisia Turkin kansalaisia, joilla on kyseiseen assosiaatiosopimukseen perustuvia oikeuksia (tuomio 12.4.2016, Genc, C‑561/14, EU:C:2016:247, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

75

On siis kolmanneksi tutkittava, täyttääkö pääasiassa kyseessä oleva kansallinen toimenpide edellä 72 kohdassa mainitut edellytykset.

76

Tältä osin on huomautettava yhtäältä, että pääasiassa kyseessä oleva kansallinen toimenpide ei kuulu päätöksen N:o 1/80 14 artiklaa vastaavassa päätöksen N:o 2/76 9 artiklassa tarkoitettujen rajoitusten alaan, koska – kuten ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimittamista tiedoista ilmenee – kyseisen toimenpiteen taustalla ovat maahanmuuton tehokkaaseen valvontaan ja muuttovirtojen tehokkaaseen hallintaan liittyvät syyt.

77

Toisaalta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että muuttovirtojen tehokkaan hallinnan tavoite voi näin ollen olla yleisen edun mukainen pakottava syy, jolla voidaan oikeuttaa päätöksen N:o 2/76 7 artiklassa tarkoitettu uusi rajoitus (ks. analogisesti tuomio 29.3.2017, Tekdemir, C‑652/15, EU:C:2017:239, 39 kohta).

78

On siis tutkittava – kuten Stuttgartin kaupunki ja Saksan hallitus esittävät –, voidaanko pääasiassa kyseessä olevalla kansallisella toimenpiteellä taata tämän tavoitteen saavuttaminen, ja selvitettävä, onko niin, ettei toimenpide ylitä sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

79

Kyseisen toimenpiteen asianmukaisuudesta tavoiteltuun päämäärään nähden on aluksi todettava, että sellaisille kolmansien valtioiden kansalaisille, jotka ovat kyseisessä jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevan turkkilaisen työntekijän perheenjäseniä, asetettu velvollisuus hankkia ennen maahantuloa kyseisen jäsenvaltion alueelle viisumi perheenyhdistämistä varten ennakkoedellytyksenä sille, että hänelle myönnetään oleskelulupa perheenyhdistämistä varten, toki mahdollistaa näiden kolmansien maiden kansalaisten tässä jäsenvaltiossa oleskelun laillisuuden valvonnan. Siltä osin kuin muuttovirtojen tehokas hallinta edellyttää näiden virtojen valvontaa, tällainen toimenpide on omiaan takaamaan tämän tavoitteen saavuttamisen.

80

Siitä, ylittääkö riidanalainen kansallinen toimenpide sen, mikä on tarpeen tavoitteen saavuttamiseksi, on todettava, että periaatteessa sitä, että kolmansien maiden kansalaisille asetetaan velvollisuus hankkia viisumi tullakseen Saksaan perheenyhdistämistä varten ja oleskellakseen siellä, ei itsessään voida pitää suhteettomana tavoitteeseen nähden.

81

Suhteellisuusperiaate edellyttää kuitenkin, etteivät myöskään tällaisen velvollisuuden toteuttamistavat ylitä sitä, mikä on tarpeen kyseisen tavoitteen saavuttamiseksi (tuomio 29.3.2017, Tekdemir, C‑652/15, EU:C:2017:239, 43 kohta).

82

Tältä osin on todettava, että – kuten tämän tuomion 23 kohdasta ilmenee – kansallisessa oikeudessa säädetään kohtuullistamislausekkeesta, jolla sallitaan viisumivelvollisuudesta poikkeaminen, jos oleskeluluvan myöntämisen aineelliset edellytykset täyttyvät tai jos kyseisen yksittäistapauksen erityisissä olosuhteissa olisi kohtuutonta aloittaa viisuminhakumenettely uudelleen alusta alkuperämaasta käsin.

83

Nyt käsiteltävässä tapauksessa unionin tuomioistuimella olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että Nefiye Yön ei tullut Alankomaista Saksaan perheenyhdistämistä varten myönnetyllä viisumilla vaan Alankomaiden Ankaran lähetystön myöntämällä Schengen-viisumilla.

84

Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, kansallisen oikeuden mukaan Nefiye Yönin saapuminen Saksan alueelle ilman vaadittavaa viisumia ei johda tämän tekemän perheenyhdistämiseen perustuvaa oleskelulupaa koskevan hakemuksen automaattiseen hylkäämiseen. Viisumivaatimuksesta poikkeamista koskevan päätöksen tekeminen kohtuullistamislausekkeen nojalla kuuluu toimivaltaisten viranomaisten harkintavaltaan käsiteltävänä olevan tapauksen yksilöllisten olosuhteiden perusteella.

85

Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, nyt käsiteltävässä tapauksessa Nefiye Yön vetoaa riippuvuuteensa aviomiehestään terveydentilansa ja lukutaidottomuutensa perusteella.

86

Yhtäältä siinä tapauksessa, että Nefiye Yön on terveysongelmien tai muiden vaikeuksien vuoksi siinä määrin riippuvainen aviomiehensä huolenpidosta, että tämän olisi matkustettava hänen kanssaan Turkkiin, jotta hän voisi aloittaa kyseisestä kolmannesta valtiosta käsin vaadittavaa viisumia koskevan hakumenettelyn, ja toisaalta siinä tapauksessa, että toimivaltaisilla viranomaisilla oleva harkintavalta sallii sen, että tällaisissa olosuhteissa voidaan päättää, ettei viisumivelvollisuudesta kuitenkaan ole syytä poiketa vaikka kyseisillä viranomaisilla olisi jo käytössään kaikki tarvittavat tiedot, jotta ne voivat ratkaista kysymyksen pääasian kantajan oleskeluoikeudesta Saksassa, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on varmistettava, pääasiassa kyseessä olevan kansallisen toimenpiteen soveltaminen ylittäisi sen, mikä on tarpeen tällä toimenpiteellä tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi.

87

Tällaisissa olosuhteissa ei nimittäin voida pätevästi väittää, että ainoastaan se, että Nefiye Yön poistuisi Saksan alueelta aloittaakseen vaadittavaa viisumia koskevan hakumenettelyn Turkista käsin, antaisi toimivaltaiselle viranomaiselle mahdollisuuden arvioida hänen perheenyhdistämiseen perustuvan oleskelunsa laillisuutta ja siten takaisi maahanmuuton tehokkaan valvonnan ja muuttovirtojen tehokkaan hallinnan tavoitteen toteutumisen.

88

Sitä vastoin tällaisissa olosuhteissa Nefiye Yönin puolison olisi luovuttava palkkatyöstään Saksassa sen vuoksi, että Nefiye Yön on hänestä riippuvainen, matkustaakseen tämän kanssa Turkkiin viisumin hakumenettelyä varten ilman takeita mahdollisuudesta palata työhönsä mahdollisen Turkkiin paluunsa jälkeen, vaikka toimivaltaiset viranomaiset voisivat suorittaa perheenyhdistämisen edellytysten tutkimisen Saksassa ja kyseisen tavoitteen toteutuminen voitaisiin siten taata välttäen mainitut haitat.

89

Kun otetaan huomioon edellä todettu, esitettyihin kysymyksiin on vastattava, että päätöksen N:o 2/76 7 artiklaa on tulkittava siten, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallisen oikeuden toimenpidettä, joka on otettu käyttöön 20.12.1976 ja 30.11.1980 välisen ajanjakson aikana ja jolla edellytykseksi sellaisille kolmansien valtioiden kansalaisille, jotka ovat kyseisessä jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevan turkkilaisen työntekijän perheenjäseniä, perheenyhdistämistä varten myönnettävälle oleskeluluvalle asetetaan se, että heille myönnetään ennen maahantuloa kyseisen jäsenvaltion alueelle viisumi mainittua perheenyhdistämistä varten, on pidettävä tässä määräyksessä tarkoitettuna ”uutena rajoituksena”. Tällainen toimenpide voi kuitenkin olla oikeutettu maahanmuuton tehokasta valvontaa ja muuttovirtojen tehokasta hallintaa koskevien syiden perusteella siltä osin kuin sen toteuttamistavat eivät ylitä sitä, mikä on tarpeen kyseisen tavoitteen saavuttamiseksi, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on varmistettava.

90

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Assosiaationeuvoston – joka on perustettu Euroopan talousyhteisön ja Turkin välisellä assosiaatiosopimuksella, jonka yhtäältä Turkin tasavalta sekä toisaalta ETY:n jäsenvaltiot ja yhteisö allekirjoittivat 12.9.1963 Ankarassa ja joka tehtiin, hyväksyttiin ja vahvistettiin yhteisön puolesta 23.12.1963 tehdyllä neuvoston päätöksellä 64/732/ETY – 20.12.1976 tekemän päätöksen N:o 2/76 7 artiklaa on tulkittava siten, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallisen oikeuden toimenpidettä, joka on otettu käyttöön 20.12.1976 ja 30.11.1980 välisen ajanjakson aikana ja jolla edellytykseksi sellaisille kolmansien valtioiden kansalaisille, jotka ovat kyseisessä jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevan turkkilaisen työntekijän perheenjäseniä, perheenyhdistämistä varten myönnettävälle oleskeluluvalle asetetaan se, että heille myönnetään ennen maahantuloa kyseisen jäsenvaltion alueelle viisumi mainittua perheenyhdistämistä varten, on pidettävä tässä määräyksessä tarkoitettuna ”uutena rajoituksena”. Tällainen toimenpide voi kuitenkin olla oikeutettu maahanmuuton tehokasta valvontaa ja muuttovirtojen tehokasta hallintaa koskevien syiden perusteella sikäli kuin sen toteuttamistavat eivät ylitä sitä, mikä on tarpeen kyseisen tavoitteen saavuttamiseksi, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on varmistettava.