1.

Nyt käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö koskee kahdessa eri unionin tuomioistuimen tulkintatoimivaltaan kuuluvassa oikeudellisessa toimessa olevien kuluttajan käsitteen määritelmien välistä suhdetta.

2.

Nyt käsiteltävässä asiassa Cour de cassation (ylin tuomioistuin, Luxemburg) tiedustelee unionin tuomioistuimelta lähinnä, onko sellaisen henkilön osalta, joka on tehnyt lainasopimuksen, joka direktiivin 2008/48/EY ( 2 ) 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaan ei kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan, koska kyseisen sopimuksen perusteella myönnetyn luoton kokonaismäärä on yli 75000 euroa, automaattisesti katsottava, että hän ei ole tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla koskevan yleissopimuksen ( 3 ) 15 artiklassa tarkoitettu kuluttaja.

3.

Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin pyrkii kysymyksellään selvittämään, onko direktiiviin 2008/48, jolla yhdenmukaistetaan tietyt kulutusluottosopimuksia koskevat aineelliset säännöt, kirjatulla käsitteellä ratkaiseva vaikutus tulkittaessa toimivaltasääntöä, jonka lainsäätäjä on säätänyt kuluttajien suojelemiseksi rajat ylittävissä riita-asioissa elinkeinonharjoittajien kanssa. Näin ollen nyt käsiteltävä asia antaa unionin tuomioistuimelle mahdollisuuden kehittää viimeaikaista oikeuskäytäntöään, joka on kiteytetty tuomioissa Vapenik ( 4 ) ja Kainz ( 5 ) ja joka koskee johdonmukaisuuden saavuttamista kansainvälisen yksityisoikeuden käsitteiden välillä unionin oikeusjärjestyksessä.

4.

Lugano II ‑yleissopimuksen II osastossa, jonka otsikko on ”Toimivalta”, olevassa 4 jaksossa, jonka otsikko on ”Toimivalta kuluttajansuojaa koskevissa riita-asioissa”, on 15 artikla, jonka 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Kun asia koskee henkilön, jäljempänä ’kuluttaja’, sellaista tarkoitusta varten tekemää sopimusta, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä, tuomioistuimen toimivalta määräytyy tämän jakson määräysten mukaisesti, jollei 4 artiklan ja 5 artiklan 5 kohdan määräyksistä muuta johdu,

5.

Kyseisen yleissopimuksen 16 artiklan 2 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Toinen sopimuspuoli voi nostaa kanteen kuluttajaa vastaan ainoastaan sen sopimusvaltion tuomioistuimissa, jossa kuluttajan kotipaikka on.”

6.

Lugano II ‑yleissopimuksen 23 artiklan nojalla osapuolet voivat sopia, että toimivalta ratkaista syntynyt riita tai tietystä oikeussuhteesta syntyvät vastaiset riidat on sopimusvaltion tuomioistuimella tai tuomioistuimilla. Siltä osin kuin kuitenkin on kyse mainitun yleissopimuksen 4 jaksossa tarkoitetuista kuluttajien tekemiä sopimuksia koskevista menettelyistä, yleissopimuksen 17 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Tämän jakson määräyksistä voidaan sopimuksin poiketa ainoastaan, jos:

1.   sopimus on tehty riidan syntymisen jälkeen, tai

2.   sopimus antaa kuluttajalle oikeuden nostaa kanne muissa kuin tässä jaksossa tarkoitetuissa tuomioistuimissa, tai

3.   kuluttajan ja hänen sopimuskumppaninsa kotipaikka tai asuinpaikka oli sopimusta tehtäessä samassa sopimusvaltiossa, ja sopimuksessa on sovittu, että tuon valtion tuomioistuimet ovat toimivaltaisia, jollei sellainen sopimus ole tuon valtion lain mukaan kielletty.”

7.

Direktiivin 2008/48 johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Yhdenmukaistamisen soveltamisala määräytyy tähän direktiiviin sisältyvien määritelmien perusteella. Jäsenvaltioiden velvollisuuden panna tämän direktiivin säännökset täytäntöön olisi näin ollen rajoituttava näiden määritelmien mukaisesti määräytyvään soveltamisalaan. Tällä direktiivillä ei kuitenkaan olisi rajoitettava tämän direktiivin säännösten soveltamista jäsenvaltioiden toimesta yhteisön lainsäädännön mukaisesti aloihin, jotka eivät kuulu sen soveltamisalaan. Jäsenvaltio voisi näin pitää voimassa tai ottaa käyttöön tämän direktiivin säännöksiä tai sen tiettyjä säännöksiä vastaavaa kansallista lainsäädäntöä, joka koskee muita kuin tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvia luottosopimuksia, esimerkiksi luottosopimuksia, jotka koskevat alle 200 euron tai yli 75000 euron määriä – –”

8.

Kyseisen direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä direktiiviä sovelletaan luottosopimuksiin.

2.   Tätä direktiiviä ei sovelleta seuraavaan:

– –

– –”

9.

Direktiivin 2008/48 3 artiklan a alakohdassa kuluttajan käsite määritellään siten, että kuluttajalla tarkoitetaan ”luonnollista henkilöä, joka tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvissa toimissa toimii sellaisessa tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino-, liike- tai ammattitoimintaansa”.

10.

Pääasian vastapuoli Hildur Arnadottir, joka asuu Islannissa, otti maaliskuussa 2005 Kaupthing Bank Luxembourg ‑yhtiöltä lainan, jonka määrä vastasi yli miljoonaa euroa. Tämän lainan tarkoituksena oli mahdollistaa pääasian vastapuolelle osakkeiden hankkiminen islantilaisesta Bakkavör Group hf ‑yhtiöstä, jonka yhtenä johtajana hän toimi. Kyseinen laina oli maksettava takaisin kertasuorituksena 1.3.2010 mennessä.

11.

Luoton takaisinmaksulle oli Bakkavör Groupin antama takaus, jonka oli allekirjoittanut pääasian vastapuoli ja kyseisen yhtiön toinen johtaja.

12.

Kaupthing Bank Luxembourg jakaantui sittemmin kahdeksi yksiköksi. Toinen näistä, eli pääasian valittaja Pillar Securitisation Sàrl ‑yhtiö, vaati pääasian vastapuolen ottaman lainan takaisinmaksua luxemburgilaisissa tuomioistuimissa lainasopimuksen lausekkeen perusteella, jonka mukaan toimivalta on kyseisillä tuomioistuimilla.

13.

Ensimmäisenä oikeusasteena tribunal d’arrondissement de Luxembourg (piirituomioistuin, Luxemburg) katsoi, ettei se ollut toimivaltainen tutkimaan riita-asiaa sen perusteella, että pääasian vastapuolta oli pidettävä Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitettuna kuluttajana. Näin ollen kyseinen tuomioistuin katsoi, että oikeuspaikkalauseketta, jonka mukaan toimivalta on Luxemburgin tuomioistuimilla, oli jätettävä soveltamatta, koska se ei vastannut Lugano II ‑yleissopimuksen 17 artiklan poikkeusmääräyksiä.

14.

Toisena oikeusasteena Cour d’appel (ylioikeus, Luxemburg) vahvisti, ettei luxemburgilaisilla tuomioistuimilla ole toimivaltaa ratkaista asiaa.

15.

Pääasian valittaja teki kassaatiovalituksen, jossa se esitti kolme eri valitusperustetta.

16.

Ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi yhtäältä, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että ensimmäinen valitusperuste on perusteeton, ja toisaalta, ettei kyseinen tuomioistuin ole vielä tehnyt lopullista ratkaisua toisen ja kolmannen valitusperusteen osalta.

17.

Toisessa valitusperusteessaan, joka koskee Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan rikkomista, pääasian valittaja arvostelee Cour d’appelia siitä, että tämä katsoi, että pääasian vastapuolen lainasopimuksen nojalla tekemä sijoitus oli tehty muuta kuin ammattiin tai elinkeinotoimintaan liittyvää tarkoitusta varten.

18.

Kolmannessa valitusperusteessaan, joka niin ikään koskee mainitun määräyksen rikkomista, pääasian valittaja arvostelee Cour d’appelia siitä, ettei tämä ottanut huomioon sitä, ettei vastapuolen tekemä lainasopimus kuulu direktiivin 2008/48 soveltamisalaan, sillä sen soveltamisalan ulkopuolelle on jätetty luottosopimukset, joissa luoton kokonaismäärä on yli 75000 euroa. Näin ollen pääasian valittaja katsoo, että vaikka Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitettu kuluttajan käsite on itsenäinen käsite, ei lainasopimusta, jossa lainan kokonaismäärä on yli 75000 euroa, voida pitää kuluttajasopimuksena kyseistä määräystä sovellettaessa.

19.

Näiden valitusperusteiden johdosta Cour de cassation tiedustelee, vaikuttaako direktiivin 2008/48 soveltamisala Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitetun kuluttajan käsitteen määritelmään.

20.

Luxemburgin Cour de cassation päätti tässä tilanteessa lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Kun on kyse luottosopimuksesta, joka ei kuulu [direktiivin 2008/48/EY] soveltamisalaan luoton kokonaismäärän perusteella, voidaanko henkilöä pitää [Lugano II ‑yleissopimuksen] 15 artiklassa tarkoitettuna ’kuluttajana’, koska sopimus on tehty sellaista tarkoitusta varten, jota ei voida pitää henkilön ammattiin tai elinkeinotoimintaan liittyvänä, kun kansallisessa lainsäädännössä ei ole säännöstä, jonka mukaan direktiivin säännöksiä sovellettaisiin aloilla, jotka eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan?”

21.

Ennakkoratkaisupyyntö saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 11.12.2017.

22.

Pääasian asianosaiset, Luxemburgin, Portugalin ja Sveitsin hallitukset sekä Euroopan komissio esittivät unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia.

23.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ennakkoratkaisukysymyksellään selvittämään, voidaanko henkilöä, joka on tehnyt yksityistä tarkoitusta varten luottosopimuksen, joka ei luoton kokonaismäärän vuoksi kuulu direktiivin 2008/48 soveltamisalaan, silti pitää Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitettuna kuluttajana, kun kansallisessa lainsäädännössä ei ole säännöstä, jonka mukaan kyseisen direktiivin säännöksiä sovellettaisiin aloilla, jotka eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan.

24.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa ennakkoratkaisupyynnössään, että se esittää unionin tuomioistuimelle kysymyksen Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan tulkinnasta pääasian valittajan toisen ja kolmannen valitusperusteen johdosta. Toinen valitusperuste ei kuitenkaan koske kyseisen yleissopimuksen ja direktiivin 2008/48 välistä yhdenmukaisuutta. Toisella valitusperusteellaan pääasian valittaja näyttää itse asiassa riitauttavan sen, että pääasian vastapuoli olisi toiminut yksityistä tarkoitusta varten tehdessään kyseessä olevan sopimuksen.

25.

Komissio toteaa kirjallisissa huomautuksissaan samaan tapaan, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen arviointi tältä osin herättää epäilyksiä. Luxemburgin hallitus ei aseta kyseenalaiseksi kyseistä tosiseikkojen arviointia, vaan sen laatimat huomautukset koskevat abstraktisti vain kuluttajien tekemien sopimusten luonnetta ja tarkoitusta.

26.

Toisella valitusperusteella ja komission huomautuksilla tarkoitetaan kuitenkin mielestäni olettamusta, jota ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on pitänyt lähtökohtanaan. Unionin tuomioistuimelta ei kysytä siitä, puoltavatko pääasian muut tosiseikat kuin luoton kokonaismäärä väitettä, jonka mukaan pääasian vastaajaa ei voida pitää kuluttajana.

27.

Ennakkoratkaisupyyntö ei joka tapauksessa sisällä tietoja, joiden perusteella olisi mahdollista viran puolesta arvioida tätä kysymystä perusteellisesti. Kaikki unionin tuomioistuimelle toimitetut tiedot ovat peräisin pääasian valittajalta, joka kiistää sen, että luxemburgilaiset tuomioistuimet eivät olisi toimivaltaisia ratkaisemaan asiaa. Riippumatta mahdollisista epäilyksistä tältä osin ja ottaen huomioon unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen toimivallan jaon en näin ollen tutki kysymystä siitä, onko pääasian vastapuoli toiminut yksityistä tarkoitusta varten tehdessään luottosopimuksen. Sen vuoksi rajaan tämän ratkaisuehdotuksen ennakkoratkaisukysymyksessä esitetyn oikeudellisen ongelman tarkasteluun sellaisena kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ongelman esittänyt.

28.

Vain pääasian valittaja katsoo, että Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artikla on esteenä sille, että lainanottajaa, joka on tehnyt luottosopimuksen, joka ei luoton määrän vuoksi kuulu direktiivin 2008/48 soveltamisalaan, pidetään kuluttajana. Pääasian valittaja väittää ensiksi, nojautuen professori Fausto Pocarin laatimaan selitysmuistioon Lugano II ‑yleissopimuksesta, ( 6 ) että kyseisen yleissopimuksen 15 artiklaa on tulkittava unionin lainsäädännön ja erityisesti direktiivin 2008/48 valossa. ( 7 ) Toiseksi pääasian valittaja esittää, että jättämällä direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle luottosopimukset, joissa luoton määrä on yli 75000 euroa, lainsäätäjä on katsonut, että henkilöt, jotka tekevät mainitun määrän ylittäviä luottosopimuksia, eivät tarvitse erityistä suojelua. Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan kaltaisia toimivaltamääräyksiä ei pidä ulottaa henkilöihin, joiden osalta erityinen suojelu ei ole perusteltua.

29.

Sitä vastoin pääasian vastapuoli, Portugalin ja Sveitsin hallitukset sekä komissio arvioivat, ettei Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan tulkinta riipu direktiivistä 2008/48. Nämä katsovat pääasiallisesti, että kyseisessä määräyksessä olevaa kuluttajan käsitettä on tulkittava itsenäisesti, myös suhteessa direktiivin 2008/48 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa määriteltyihin kokonaisluoton määrää koskeviin rajoihin.

30.

Ennakkoratkaisukysymys koskee, sellaisena kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on sen esittänyt, Lugano II ‑yleissopimuksessa ja direktiivissä 2008/48 tarkoitettua kuluttajan käsitettä. Nyt käsiteltävässä asiassa esiin nouseva todellinen oikeudellinen ongelma ei kuitenkaan koske suoraan Lugano II ‑yleissopimuksessa ja direktiivissä 2008/48 olevan kuluttajan käsitteen määritelmiä vaan mainitun yleissopimuksen 15 artiklassa ja mainitun direktiivin 3 artiklassa olevien sopimuksen käsitteen ja toimen käsitteen määritelmiä.

31.

Kuluttajan käsitteen määritelmän ydin on itse asiassa olennaisilta osiltaan sama näissä kahdessa oikeudellisessa toimessa.

32.

Direktiivin 2008/48 3 artiklan a alakohdan mukaan kuluttajalla tarkoitetaan ”luonnollista henkilöä, joka tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvissa toimissa toimii sellaisessa tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino-, liike- tai ammattitoimintaansa”.

33.

Myös Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan mukaan kuluttaja on henkilö, joka on tehnyt sopimuksen sellaista tarkoitusta varten, ”jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä”.

34.

Siten pääasiallinen ero direktiivin 2008/48 ja Lugano II ‑yleissopimuksen edellä mainittujen sääntöjen välillä ainakin nyt käsiteltävän asian yhteydessä on se, että asia koskee ”[kuluttajan] tekemää sopimusta” tai kuluttaja toimii ”[direktiivin 2008/48] soveltamisalaan kuuluvissa toimissa”.

35.

Vaikka direktiivissä 2008/48 ei määritellä toimen käsitettä, sen 2 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 2 kohdassa luetellaan kuitenkin sopimukset, joihin direktiiviä ei sovelleta. Kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdasta ilmenee erityisesti, että direktiiviä ei sovelleta luottosopimuksiin, joissa luoton kokonaismäärä on alle 200 euroa tai yli 75000 euroa.

36.

Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan 1 kohdan toisessa osassa täsmennetään sitä vastoin, mihin edellä tarkoitetun kuluttajan tekemiin sopimuksiin kyseisen yleissopimuksen II osaston 4 jakson määräyksiä sovelletaan. Lugano II ‑yleissopimuksessa ei rajoiteta kyseisen jakson määräysten soveltamisalaa sopimuksiin, joissa luoton määrä on alle tai yli tietyn arvon.

37.

Tarkastelun tämän osan päätteeksi katson siten, että sopimuksen käsite Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa ja toimen käsite direktiivissä 2008/48 ovat toisistaan riippumattomia lainanottajalle myönnetyn luoton kokonaismäärän kannalta. Lisäksi direktiivin 2008/48 3 artiklan a alakohdassa, luettuna yhdessä direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan kanssa, tarkoitettu toimen käsite määrittää tämän direktiivin soveltamisalan, eikä sitä ole tarkoitus soveltaa mainitun direktiivin ulkopuolella. Sen vuoksi Lugano II ‑yleissopimuksessa ja direktiivissä 2008/48 olevat kuluttajan käsitteen määritelmät, joissa kuluttajaa luonnehditaan viittaamalla sopimukseen ja toimeen, vaikuttavat mielestäni myös toisistaan riippumattomilta ainakin siltä osin kuin on kyse kyseisen sopimuksen nojalla myönnetyn luoton kokonaismäärästä.

38.

Ottaen huomioon osapuolten esittämät väitteet vertailen seuraavaksi edellä mainittua tulkintaa yhtäältä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja siinä esitetyn unionin oikeuden käsitteiden johdonmukaisuutta koskevan ajatuksen kanssa ja toisaalta Pocarin muistion selitysten kanssa, jotka liittyvät Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklaan. Ottaen huomioon ennakkoratkaisukysymyksen muotoilun arvioin kolmanneksi direktiivin 2008/48 täytäntöönpanoa koskevan kansallisen lainsäädännöllisen valinnan mahdollista vaikutusta tähän kysymykseen annettavaan vastaukseen.

39.

Ymmärrän joidenkin osapuolten esittämän väitteen, jonka mukaan unionin tuomioistuin on tuomiossaan Vapenik ( 8 ) katsonut, että unionin lainsäätäjän kuluttajasopimusten alalla tavoittelemien päämäärien saavuttamisen sekä unionin oikeuden johdonmukaisuuden varmistamiseksi on erityisesti otettava huomioon muihin unionin oikeuden säädöksiin sisältyvä kuluttajan käsite.

40.

Mielestäni on selvää, että tuomion Vapenik ( 9 ) kyseisen kohdan keskeinen viesti ei koske ainoastaan kuluttajan käsitteen tulkintaa vaan kaikkia unionin oikeuden käsitteitä. Ajatus, jonka mukaan Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitettua sopimuksen käsitettä olisi tulkittava direktiivin 2008/48 3 artiklan a alakohdassa, luettuna yhdessä direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan kanssa, tarkoitetun toimen käsitteen valossa, ei kuitenkaan ole mielestäni vakuuttava.

41.

On totta, ettei Lugano II ‑yleissopimus sido yksinomaan unionin jäsenvaltioita. Vaikka Lugano II ‑yleissopimuksen alueellinen soveltamisala on laajempi kuin asetuksen (EY) N:o 44/2001 ( 10 ) ja sitä seuranneen asetuksen (EU) N:o 1215/2012 ( 11 ) soveltamisala, tuomion Vapenik ( 12 ) keskeisen viestin merkitys nyt käsiteltävän asian yhteydessä liittyy siihen, että kyseisellä yleissopimuksella ja kyseisillä asetuksilla on sama tarkoitus ja sama systematiikka ja niissä on samat toimivaltasäännökset. ( 13 ) Lisäksi tuomioistuimilla, joiden on sovellettava ja tulkittava Lugano II ‑yleissopimusta, on velvollisuus varmistaa kyseisten välineiden vastaavien määräysten ja säännösten yhdenmukainen tulkinta. ( 14 ) Sen vuoksi Lugano II ‑yleissopimusta on ensinnäkin tarkasteltava Brysselin yleissopimuksen järjestelyn ja Luganon yleissopimuksen järjestelyn välisen jatkuvan vuorovaikutuksen perusteella. ( 15 ) Toiseksi Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan käsitteitä on, mainittujen asetusten säännösten tavoin, tulkittava itsenäisesti, ja tällöin perustana on käytettävä lähtökohtaisesti tämän yleissopimuksen järjestelmää ja tavoitteita, jotta taataan Lugano II ‑yleissopimuksen yhtenäinen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa, joita se sitoo. ( 16 )

42.

Tuomiosta Vapenik ( 17 ) ei nähdäkseni voida kuitenkaan johtaa tulkintaohjetta, joka puoltaisi kieltävän vastauksen antamista nyt käsiteltävässä asiassa esitettyyn ennakkoratkaisukysymykseen.

43.

Ensinnäkin kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin tulkitsi asetuksen (EY) N:o 805/2004 ( 18 ) säännöksiä; se on osa oikeudellista kehystä, jolla unioni pyrkii kehittämään oikeudellista yhteistyötä siviilioikeudellisissa asioissa, joilla on rajat ylittäviä vaikutuksia. Näin ollen unionin tuomioistuin totesi, että kun otetaan huomioon asetuksella N:o 805/2004 käyttöön otettujen sääntöjen täydentävä luonne asetuksen N:o 44/2001 sääntöihin nähden, viimeksi mainitut säännökset osoittautuvat erityisen tärkeiksi. ( 19 ) Unionin oikeuden oikeudellisten välineiden johdonmukaisuuteen liittyen unionin tuomioistuin viittasi ( 20 ) direktiiviin 93/13/ETY ( 21 ) ja asetukseen (EY) N:o 593/2008 ( 22 ). Näiden kahden unionin oikeuden oikeudellisen välineen valinta tuomion Vapenik ( 23 ) asiayhteydessä tuntuu minusta selvältä. Asetuksessa N:o 593/2008 säädetään lainvalintasäännöistä, jotka ovat puolestaan täydentäviä suhteessa asetuksen N:o 44/2001 kansainvälistä toimivaltaa koskeviin sääntöihin, ( 24 ) kun taas direktiiviä 93/13 – vaikka sillä yhdenmukaistetaan direktiivin 2008/48 tavoin aineellisen oikeuden säännöksiä – sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin kuluttajien tekemiin sopimuksiin ja näin ollen direktiivissä vahvistetaan yleinen standardi ( 25 ) kuluttajansuojalle unionissa. ( 26 )

44.

Tuomion Vapenik ( 27 ) valossa toisen toimen käsitteiden tulkinnassa huomioon otettavien unionin oikeuden oikeudellisten välineiden valinta ei ole sattumanvaraista. On kuvaavaa, että vaikka kyseiseen tuomioon johtanut asia koski rahalainasopimukseen perustuvan määrän maksamista, unionin tuomioistuin ei viitannut asiassa direktiiviin 2008/48. Tässä mielessä direktiivillä 2008/48 ei mielestäni voi nyt käsiteltävän asian olosuhteiden perusteella olla ratkaisevaa vaikutusta Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan tulkinnassa.

45.

Toiseksi unionin tuomioistuin on tuomiossa Vapenik ( 28 ) johtanut kolmesta edellä mainitusta unionin oikeuden oikeudellisesta välineestä ainutkertaisen ja soveltamisalaltaan melko yleisen tulkintaohjeen, jonka mukaan unionin oikeuden säännöksissä säädetty kuluttajansuojan tavoite, jonka tarkoitus on palauttaa yhdenvertaisuus sopimuspuolten välille sellaisten sopimusten osalta, jotka kuluttaja ja ammatin- ja elinkeinonharjoittaja ovat tehneet, estää soveltamasta kyseisiä säännöksiä henkilöihin, joihin nähden tämä suoja ei ole oikeutettu. ( 29 ) Sitä, että luoton kokonaismäärän kaltaisen sopimuksen yksityiskohdan vuoksi sopimuksen osapuolta ei pidettäisi direktiivissä tarkoitettuna kuluttajana, ei voida pitää sellaisena soveltamisalaltaan yleisenä tulkintaohjeena, joka on verrattavissa tuomiossa Vapenik ( 30 ) tarkoitettuun tulkintaohjeeseen.

46.

Kolmanneksi myös sellaisten säännöstöjen osalta, joilla pyritään nimenomaisesti yhdenmukaisuuteen, kuten niiden perustelukappaleista ilmenee, ( 31 ) eli asetusten N:o 864/2007 ja N:o 44/2001 osalta tuomioistuin on tuomion Vapenik ( 32 ) jälkeen antamassaan tuomiossa Kainz ( 33 ) todennut, että ”tavoiteltu johdonmukaisuus ei saa missään tapauksessa johtaa siihen, että asetuksen N:o 44/2001 säännöksille annetaan sen järjestelmälle ja tavoitteille vieras tulkinta”.

47.

Direktiivin 2008/48 ja Lugano II ‑yleissopimuksen tavoitteiden välillä on itse asiassa suuria eroja. Direktiivillä 2008/48 pyritään yhdenmukaistamaan kulutusluottosopimuksiin sovellettavien säännöstöjen tiettyjä piirteitä, kuten kuluttajalle/lainanottajalle annettaviin tietoihin liittyviä ehtoja, kun taas Lugano II ‑yleissopimuksen tarkoituksena on vahvistaa säännöt, joiden perusteella määritetään toimivaltainen tuomioistuin siviili- ja kauppaoikeudellisessa riita-asiassa. Kyseisen yleissopimuksen II osaston 4 jakson määräysten taustalla on tavoite suojata kuluttajaa, jonka katsotaan olevan taloudellisesti heikommassa asemassa ja oikeudellisesti vähemmän kokenut kuin sopimuskumppaninsa.

48.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ennakkoratkaisukysymyksessä esittämä rinnastus eli se, että direktiivin 2008/48 luoton kokonaismäärää koskevat kynnysarvot rajaavat Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan soveltamisalaa, johtaisi tilanteeseen, jossa henkilöitä, jotka ovat tehneet luottosopimuksen, jossa luoton määrä on alle 200 euroa, ei pidettäisi kuluttajina eivätkä he voisi vedota Lugano II ‑yleissopimuksen kyseiseen määräykseen. Mielestäni tällainen tilanne olisi Lugano II ‑yleissopimuksen tavoitteiden vastainen. On selvää, ettei henkilön, joka on tehnyt 100 euron luottosopimuksen, ja henkilön, joka on tehnyt 200 euron luottosopimuksen, välillä ole merkittävää eroa väitetyn heikomman aseman kannalta.

49.

Lyhyesti ilmaistuna unionin oikeuden muita oikeudellisia välineitä on mahdollista hyödyntää tulkittaessa Lugano II ‑yleissopimuksen määräyksiä tai yleisesti ottaen unionin kansainvälisen yksityisoikeuden säännöksiä. Kyseisiä välineitä voidaan siten käyttää viitteinä tulkittaessa tällaisissa määräyksissä ja säännöksissä olevia käsitteitä.

50.

Tällaisessa tulkinnassa, jossa hyödynnetään unionin oikeuden muita oikeudellisia välineitä, on kuitenkin oltava varovainen kovin pitkälle menevien päätelmien tekemisen suhteen. Ensinnäkin nämä oikeudelliset välineet on valittava huolellisesti sen perusteella, miten ne liittyvät tulkittavaan toimeen ja mikä rooli niillä on unionin oikeusjärjestyksessä. Toiseksi on niin, että vaikka tällaisista lähteistä voidaan johtaa soveltamisalaltaan yleisiä tulkintaohjeita, kyseiset tulkintaohjeet eivät kuitenkaan voi koskea pienimpiäkin yksityiskohtia, joilla unionin lainsäätäjä määrittää soveltamisalan oikeudellisille välineille, joilla on erityinen ja rajoitettu ulottuvuus. Kolmanneksi unionin kansainvälisen yksityisoikeuden toimissa olevien käsitteiden yhdenmukainen tulkinta ei saa johtaa siihen, että kyseisten toimien sääntöjä tulkintaan tavalla, joka ei ole yhteensopiva niiden järjestelmän ja tavoitteiden kanssa.

51.

Näiden kolmen päätelmän valossa katson, ettei ennakkoratkaisukysymyksessä esitettyä Lugano II ‑yleissopimuksen ja direktiivin 2008/48 käsitteiden rinnastusta voida hyväksyä.

52.

Kuten usean osapuolen kirjallisissa huomautuksissa todetaan, Pocarin muistion 81 kohdasta ilmenee, että Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan yhteydessä sovellettava laaja kuluttajasopimusten käsite käsittää kaikki unionin direktiiveissä kuluttajasopimuksina pidetyt sopimukset, mukaan lukien ne, joiden mukaan luotonantaja myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle luottoa maksun lykkäyksen, lainan tai muun sellaisen taloudellisen järjestelyn muodossa siltä osin kuin niistä säädetään direktiivissä 87/102/ETY ( 34 ), joka on – muistutettakoon – kumottu ja korvattu direktiivillä 2008/48. ( 35 )

53.

Pääasian valittajan Pocarin muistion kyseisestä kohdasta tekemä päätelmä, jonka mukaan ennakkoratkaisukysymykseen olisi vastattava kieltävästi, ei kuitenkaan näytä vastaavan muistion laatijan tarkoitusta.

54.

Komission tavoin katson, että Pocarin muistion 81 kohdan ymmärtämiseksi olisi selvitettävä Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan rooli tällä yleissopimuksella käyttöön otettujen toimivaltasääntöjen järjestelmässä.

55.

Lugano II ‑yleissopimuksen edeltäjän eli ensimmäisen Luganon yleissopimuksen ( 36 ) soveltamisaikana tämän yleissopimuksen 13 artiklan mukaan II osaston 4 jakson määräyksiä sovellettiin rajoitettuihin sopimusluokkiin. Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklalla laajennettiin huomattavasti kyseisen jakson määräysten soveltamisalaan kuuluvien sopimusten valikoimaa.

56.

Kuten Pocarin muistion 81 kohdasta ilmenee, Luganon yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kohdan 3 alakohdassa puhutaan ”muista sopimuksista, jotka tarkoittavat tavaran toimittamista tai palvelusta”, kun taas Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan 1 kohdan c alakohdassa käytetään ilmausta ”kaikissa muissa tapauksissa” rajoittamatta kyseessä olevan sopimuksen kohdetta. Luganon yleissopimuksen II osaston 4 jakson määräysten soveltamisalan uudelleen laatimisen havainnollistamiseksi Pocarin muistiossa viitataan useaan unionin oikeuden direktiiviin. Näitä viittauksia ei pidä ymmärtää niin, että kyseisten direktiivien ja Luganon yleissopimuksen soveltamisalat on sovitettu yhteen pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Sitä vastoin mainitut viittaukset havainnollistavat, mitkä sopimukset, kun otetaan huomioon niiden kohde, kuuluvat Lugano II ‑yleissopimuksen II osaston 4 jakson määräysten soveltamisalaan.

57.

Pocarin muistion perusteella ei näin ollen voida päätellä, että sopimus, joka sen kohde huomioon ottaen yleisesti ottaen kuuluu direktiivin 2008/48 soveltamisalaan mutta joka luoton kokonaismäärän perusteella jää tämän soveltamisalan ulkopuolelle, ei automaattisesti kuuluisi Lugano II ‑yleissopimuksen II osaston 4 jakson määräysten soveltamisalaan.

58.

Ennakkoratkaisukysymyksen muotoilun perusteella on arvioitava, riippuuko tähän kysymykseen annettava vastaus kansallisen lainsäätäjän valinnasta soveltaa tai jättää soveltamatta direktiivin 2008/48 täytäntöönpanosäännöksiä niillä aloilla, jotka eivät kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan. Tällainen jäsenvaltion mahdollisuus tunnustetaan nimenomaisesti direktiivin 2008/48 johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa, jonka mukaan ”jäsenvaltio voisi pitää voimassa tai ottaa käyttöön tämän direktiivin säännöksiä tai sen tiettyjä säännöksiä vastaavaa kansallista lainsäädäntöä, joka koskee muita kuin tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvia luottosopimuksia, esimerkiksi luottosopimuksia, jotka koskevat alle 200 euron tai yli 75000 euron määriä”.

59.

Edellä esitetyn perusteella ja ottaen huomioon muun muassa se, että Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan käsitteitä on tulkittava itsenäisesti, voidaan kuitenkin ainoastaan todeta, ettei kansallisen lainsäätäjän valinnalla, joka koskee direktiivin 2008/48 täytäntöönpanon yhteydessä annettujen säännösten soveltamisalaa, ole merkitystä ennakkoratkaisukysymyksessä esitetyn oikeudellisen ongelman kannalta.

60.

Kuten Sveitsin hallitus lisäksi huomauttaa, on otettava huomioon se, että tietyt Lugano II ‑yleissopimuksen sitomat valtiot eivät sovella direktiiviä 2008/48. Riippumatta siitä, miten ennakkoratkaisukysymystä tulkitaan, voi tapauksen mukaan käydä niin, että kyseessä olevan valtion lainsäädännössä ei ole lainkaan pantu direktiiviä 2008/48 täytäntöön.

61.

Edellä esitetyn tarkastelun perusteella katson, että henkilö, joka on tehnyt luottosopimuksen yksityistä tarkoitusta varten, ei menetä Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua kuluttajan asemaa, kun sopimus ei kuulu direktiivin 2008/48 soveltamisalaan luoton kokonaismäärän vuoksi. Lisäksi kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädettyjä luoton kokonaismäärää koskevia kynnysarvoja ei unionin oikeuskäytännön valossa voida soveltaa Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklan 1 kohtaan. ( 37 ) Tätä toteamusta ei voida kyseenalaistaa Pocarin muistion selityksillä. ( 38 ) Lopuksi tuomioistuinta, joka aikoo soveltaa Lugano II ‑yleissopimuksen 15 artiklaa, eivät sido direktiivin 2008/48 täytäntöönpanon yhteydessä annetut aineellisen oikeuden yksityiskohtaiset säännökset. Ennakkoratkaisukysymyksessä esitettyyn rinnastukseen ei ole syytä. ( 39 )

62.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Cour de cassationin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeuden alalla koskevan yleissopimuksen, joka allekirjoitettiin 30.10.2007 ja jonka tekeminen yhteisön puolesta hyväksyttiin 27.11.2008 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2009/430/EY, 15 artiklaa on tulkittava siten, että henkilö, joka on tehnyt luottosopimuksen yksityistä tarkoitusta varten, ei menetä kyseisessä määräyksessä tarkoitettua kuluttajan asemaa, kun kyseessä oleva sopimus ei kuulu luoton kokonaismäärän vuoksi kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY soveltamisalaan.