1

Euroopan parlamentin viranomainen, jolla on oikeus tehdä palvelukseen ottamista koskevia sopimuksia, (jäljempänä toimivaltainen viranomainen), otti kantajan, HF:n, palvelukseen useilla perättäisillä sopimuksilla ajanjaksoksi 6.1.–14.2.2003, 15.2.–31.3.2003, 1.4.–30.6.2003 ja 1.–31.7.2003 ylimääräisenä toimihenkilönä, joka on tehtäväryhmä, josta oli säädetty Euroopan unionin muuhun henkilöstöön sovellettavissa palvelussuhteen ehdoissa, sellaisina kuin kyseiset ehdot olivat ennen 1.5.2004. Kantaja osoitettiin audiovisuaaliseen osastoon, josta sittemmin tuli yksikkö (jäljempänä audiovisuaalinen yksikkö), joka kuului ”Tiedotuksen ja suhdetoiminnan” pääosastoon, josta on tullut ”Viestinnän” pääosasto, kuuluvaan media-osastoon. Hän hoiti siellä ura-alueeseen B, ryhmään V, luokkaan 3 kuuluvia avustavan virkamiehen tehtäviä.

2

Sen jälkeen hänet palkkasi 1.8.2003–31.3.2005 Ranskaan sijoittautunut yhtiö, joka tarjosi palveluita parlamentille, tuotannon alan hallintotehtäviin, jotta audiovisuaalisen yksikön tuotannon hallintoon liittyvän toiminnan kasvuun pystyttiin vastaamaan.

3

Toimivaltainen viranomainen otti kantajan uudelleen palvelukseen tällä kertaa sopimussuhteisena toimihenkilönä, joka oli osoitettu audiovisuaaliseen yksikköön 1.4.2005–31.1.2006, ja sittemmin määräaikaisena virkamiehenä 1.2.2006–31.1.2012 samaan yksikköön.

4

Hän oli edelleen audiovisuaaliseen yksikköön osoitettuna avustavia tehtäviä hoitavana sopimussuhteisena toimihenkilönä 1.2.2012–31.5.2015 perättäisillä määräaikaisilla sopimuksilla.

5

Kantaja jäi sairauslomalle 26.9.2014, eikä hän sen jälkeen jatkanut työskentelyä parlamentissa.

6

Parlamentin pääsihteerille (jäljempänä pääsihteeri) osoittamallaan 11.12.2014 päivätyllä kirjeellä, josta kantaja lähetti kopion työpaikkakiusaamista ja sukupuolista häirintää sekä niiden ennaltaehkäisyä työpaikalla käsittelevän neuvoa-antava komitean (jäljempänä neuvoa-antava komitea) puheenjohtajalle sekä parlamentin puhemiehelle ja henkilöstön pääosaston pääjohtajalle, kantaja esitti Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 90 artiklan 1 kohdan nojalla mainittujen henkilöstösääntöjen 24 artiklassa tarkoitetun avustamispyynnön (jäljempänä avustamispyyntö), sillä kyseisiä artikloja sovellettiin analogisesti sopimussuhteisiin toimihenkilöihin Euroopan unionin muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 92 ja 117 artiklan nojalla. Mainitun pyynnön tueksi kantaja vetosi siihen, että audiovisuaalisen yksikön päällikkö oli kiusannut häntä ja että mainittu kiusaaminen oli ilmennyt viimeksi mainitun käytöksenä, sanoina ja kirjoituksina muun muassa yksikön kokouksissa. Hän pyysi, että ryhdyttäisiin kiireellisiin toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen välittömästi hänen oletetulta kiusaajaltaan ja että toimivaltainen viranomainen aloittaisi hallinnollisen tutkinnan tosiseikkojen vahvistamiseksi.

7

Henkilöstön pääosaston resurssiosastoon kuuluvan henkilöstöresurssien yksikön (jäljempänä henkilöstöresurssien yksikkö) päällikkö, joka oli myös neuvoa-antavan komitean puheenjohtaja, vahvisti 13.1.2015 päivätyllä kirjeellä vastaanottaneensa kantajan avustamispyynnön ja ilmoitti viimeksi mainitulle, että kyseinen pyyntö oli siirretty henkilöstön pääosaston pääjohtajalle, joka ratkaisisi kyseisen pyynnön toimivaltaisen viranomaisen ominaisuudessa neljän kuukauden määräajassa, jonka päätyttyä kyseisen avustamispyynnön voitaisiin tapauksen mukaan katsoa tulleen implisiittisesti hylätyksi, minkä jälkeen siitä oli mahdollista tehdä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu hallinnollinen valitus.

8

Kantajan avustaja saattoi henkilöstön pääosaston pääjohtajan tietoon 23.1.2015 päivätyllä kirjeellä muun muassa sen, että audiovisuaalisen yksikön päällikölle oli ilmoitettu avustamispyynnön esittämisestä, ja sen, että toimivaltainen viranomainen oli aloittanut hallinnollisen tutkinnan. Mainittu tieto oli nimittäin merkitty audiovisuaalisen yksikön kokouspöytäkirjaan ja näin tiettyjä tietoja ei ollut ilmoitettu ainoastaan kantajan kollegoille vaan myös joillekin toimielimen ulkopuolisille henkilöille. Mainitussa kokouksessa yksikön päällikkö oli myös ilmoittanut, että kantaja ei palaisi audiovisuaaliseen yksikköön ja että näin ollen oli suunniteltava Newsdesk Hotline ‑nimisen audiovisuaalisen yksikön osan uudelleenjärjestely.

9

Parlamentin pääsihteeristön henkilöstön pääosaston ”Henkilöstöresurssien kehittäminen” ‑osaston (jäljempänä HR-osasto) ”Sopimussuhteisten toimihenkilöiden ja parlamentin jäsenten valtuutettujen avustajien palkkaus” ‑yksikön (jäljempänä sopimussuhteisten toimihenkilöiden palkkausyksikkö) toimihenkilö toimitti kantajalle 26.1.2015 lähetetyllä sähköpostiviestillä ”muistion, jolla vahvistettiin [hänen] siirtymisensä eri osastolle 21.1.2015 lukien”. Kyseisessä muistiossa, joka oli myös päivätty 26.1.2015, ilmoitettiin, että kantaja osoitettaisiin taannehtivasti 21.1.2015 lukien viestinnän pääosaston kansalaissuhteiden osaston Euroopan unionin vierailuohjelman (EUVP) yksikköön (jäljempänä vierailuohjelmayksikkö) ja että kyseistä toisiin tehtäviin siirtämistä lukuun ottamatta hänen työsopimukseensa ei tehty mitään muuta muutosta (jäljempänä toisiin tehtäviin siirtämistä koskeva päätös).

10

Henkilöstön pääosaston pääjohtaja vastasi kantajan avustajan 23.1.2015 päivättyyn kirjeeseen 4.2.2015 päivätyllä kirjeellä ja ilmoitti, että kantaja oli määrätty siirrettäväksi erilleen audiovisuaalisen yksikön päälliköstä ja että kyseinen siirto oli se, että kantaja siirrettiin vierailuohjelmayksikköön. Audiovisuaalisen yksikön päällikön kyseisen yksikön kokouksessa paljastamista tiedoista ilmoitettiin kantajalle, että kyseiset tiedot ”[oli] ymmärrettävä [kantajan] osalta määrätyn erilleen siirron yhteydessä eikä muille kantajan yksikön jäsenille tarkoitettuna pelotteluna [ja] vielä vähemmän uutena merkkinä [kantajaan] kohdistuvasta kiusaamisesta”. Henkilöstön pääosaston pääjohtaja ilmoitti kantajalle lisäksi siitä, että hänen asiakirja-aineistonsa syvällisen tutkimisen jälkeen ja vastauksena hänen pyyntöönsä hallinnollisen tutkinnan aloittamisesta hän oli päättänyt siirtää asian neuvoa-antavalle komitealle, jonka puheenjohtaja pitäisi kantajan ajan tasalla kaikesta myöhemmästä kehityksestä. Henkilöstön pääosaston pääjohtaja katsoi, että näin tehdessään hän oli vastannut avustamispyyntöön ja että se merkitsi hänen toimivaltansa osalta kantajan ”asian käsittelyn päättymistä” (jäljempänä 4.2.2015 tehty päätös).

11

Kantajan avustaja pyysi 12.2.2015 päivätyllä kirjeellä yhtäältä henkilöstön pääosaston pääjohtajaa selventämään hänen 4.2.2015 tekemässään päätöksessä ilmoittamansa toimenpiteen ulottuvuutta ja muun muassa ilmoittamaan, oliko kantajan erilleen siirrosta määrätty määräaikaisesti. Toisaalta hän muistutti henkilöstön pääosaston pääjohtajaa siitä, että työpaikkakiusaamista ja sukupuolista häirintää sekä niiden ennaltaehkäisyä työpaikalla käsittelevää neuvoa-antavaa komiteaa koskevien sisäisten sääntöjen (jäljempänä työpaikkakiusaamista koskevat sisäiset säännöt) ja muun muassa niiden 14 ja 15 artiklan mukaan neuvoa-antavan komitean tehtäviin ei kuulunut avustamispyynnön ratkaiseminen, vaan ainoastaan luottamuksellisen raportin toimittaminen pääsihteerille, jonka tehtävä oli joka tapauksessa toteuttaa kyseisten sisäisten sääntöjen 16 artiklassa tarkoitetut toimenpiteet. Kantaja katsoi siis, että henkilöstön pääosaston pääjohtaja eikä neuvoa-antava komitea oli edelleen se henkilö, joka oli toimivaltainen ratkaisemaan hänen avustamispyyntönsä toimivaltaisena viranomaisena.

12

Henkilöstön pääosaston pääjohtaja toisti 4.3.2015 päivätyssä kirjeessä näkemyksensä, jonka mukaan päätöksellään siirtää avustamispyyntö neuvoa-antavalle komitealle hän ”oli päättänyt asian käsittelyn siltä osin kuin kyse [oli hänen] toimivallastaan” ja jonka mukaan, vaikka parlamentin puhemiehistö oli antanut hänelle toimivaltaisen viranomaisen toimivallan ratkaista henkilöstösääntöjen 24 artiklan nojalla esitetyt avustamispyynnöt, oli kuitenkin niin, ettei hän voinut jättää huomiotta työpaikkakiusaamista koskevia sisäisiä sääntöjä, joissa toimiminen mahdollisessa tilanteessa, jossa kiusaaminen on jatkuvaa, annettiin pääsihteerin tehtäväksi. Hän ilmoitti lisäksi, että kantajan siirto audiovisuaalisesta yksiköstä vierailuohjelmayksikköön oli tehty sekä asianomaisen pyynnöstä, joka oli esitetty avustamispyynnössä, että ”yksikön edun vuoksi, jotta [vierailuohjelmayksikön] kasvaviin tarpeisiin voitiin vastata,” ja että kyseinen toisiin tehtäviin siirtäminen oli pidettävä voimassa siihen saakka, kunnes kantajan sopimus päättyy.

13

Kantaja kutsuttiin neuvoa-antavan komitean kuultavaksi sähköpostitse 9.3.2015 ja komitean kuuleminen oli tarkoitus pitää 25.3.2015.

14

Kantaja teki 24.4.2015 päivätyllä kirjeellä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan nojalla valituksen ensinnäkin toisiin tehtäviin siirtämistä koskevasta päätöksestä siltä osin kuin toimivaltainen viranomainen oli siirtänyt hänet vierailuohjelmayksikköön pysyvästi eikä määräaikaisesti; toiseksi 4.2.2015 päivätystä päätöksestä, jolla henkilöstön pääosaston pääjohtaja oli kantajan mukaan ratkaissut avustamispyynnön todeten, että asian käsittely oli päättynyt ”hänen toimivaltansa osalta” ja kolmanneksi 11.4.2015 tehdystä päätöksestä, jolla toimivaltainen viranomainen oli implisiittisesti hylännyt avustamispyynnön.

15

Pääsihteeri päätti toimivaltaisena viranomaisena 20.8.2015 päivätyllä kirjeellä osittain hyväksyä kantajan 24.4.2015 tekemän valituksen. Kantajan siirrosta vierailuohjelmayksikköön pääsihteeri muistutti, että mainittu siirto oli väistämättä tilapäinen ja että se oli pidettävä voimassa koko hallinnollisen tutkinnan ajan, joka oli vielä meneillään, ja pääosin hylkäsi kantajan väitteet, jotka koskivat erilleen siirron aiheellisuutta tai sen yksityiskohtaista toteuttamista (jäljempänä 20.8.2015 tehty päätös).

16

Sitä vastoin kyseisellä 20.8.2015 päivätyllä päätöksellä pääsihteeri päätti muuttaa 4.2.2015 tehtyä päätöstä siltä osin kuin henkilöstön pääosaston pääjohtaja oli virheellisesti katsonut, että toimivaltainen viranomainen oli päättänyt avustamispyyntöä koskevan menettelyn. Tältä osin hän täsmensi, että henkilöstön pääosaston pääjohtaja tulee myöhemmin antamaan avustamispyynnöstä lopullisen päätöksen ja että näin ollen, toisin kuin kantaja väitti, avustamispyynnöstä ei ollut tehty mitään implisiittistä hylkäyspäätöstä, joten kantajan valitus oli jätettävä tutkimatta tältä osin.

17

Henkilöstön pääosaston pääjohtaja ilmoitti 8.12.2015 päivätyllä kirjeellä kantajalle aikeestaan katsoa, että kantajan avustamispyyntö oli perusteeton sen jälkeen, kun neuvoa-antava komitea oli kuullut audiovisuaalisen yksikön päällikköä ja neljäätoista muuta kyseisen yksikön virkamiestä ja toimihenkilöä.

18

Pääjohtaja katsoi lähinnä, että vaikka väitetyt tosiseikat toistuivat, audiovisuaalisen yksikön päällikön suullisesti ja kantajalle toimittamassaan kirjeenvaihdossa käyttämä sävy ei hänen mielestään vaikuttanut epäasianmukaiselta siinä tosiasiallisessa tilanteessa ja niissä työskentelyolosuhteissa, jotka vallitsivat kyseisessä yksikössä. Hän täsmensi, että ”vaikkakin sanoja [oli] ajoittain käytetty suorasukaisesti, [oli] kuitenkin todettava, [etteivät] ne [olleet ylittäneet] kohtuullisia rajoja yksikön päällikön ja hänen tiiminsä jäsenten välisessä ammatillisessa keskustelussa”. Hän katsoi kuitenkin, että mainitut puheet oli pidetty sellaisissa yksikön kokouksissa, joiden aikana oli keskusteltu organisointiin liittyvistä ongelmista, joten niiden voitiin katsoa ilmaistun päivittäisen johtamisen puitteissa sellaisten ongelmien ratkaisemiseksi, jotka vaikuttivat ilmeisiltä suurimmalle osalle yksikön jäsenistä. Audiovisuaalisen yksikön päällikön kantajalle lähettämistä sähköpostiviesteistä henkilöstön pääosaston pääjohtaja katsoi, että ”[oli] itsestään selvää, että niiden tarkoituksena oli joko parantaa yksikön toimintaa tai muistuttaa yksikön päällikön ohjeista”, joten ”asiayhteydessään arvioituina niiden sisältöä ei [voitu] pitää epäasianmukaisena.”

19

Henkilöstön pääosaston pääjohtaja kehotti kantajaa Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 41 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti esittämään huomautuksensa siitä, että pääjohtaja aikoi todeta, että kantajan avustamispyyntö ei ollut perusteltu, ja tekemään tämän valintansa mukaisesti joko keskustelussa tai kirjallisesti. Kantajalle annettiin 20.12.2015 päättyvä määräaika tätä koskevan aikomuksensa ilmoittamiseen henkilöstön pääosaston pääjohtajalle.

20

Kantajan avustaja ilmoitti 17.12.2015 päivätyllä kirjeellä henkilöstön pääosaston pääjohtajalle, että kantaja esittäisi huomautuksensa kirjallisesti. Hän pyysi kuitenkin neuvoa-antavan komitean laatiman tutkintaraportin toimittamista ja vetosi tältä osin 23.9.2015 annettuun tuomioon Cerafogli v. EKP (T‑114/13 P, EU:T:2015:678) ja toisti kyseisen pyynnön 5.2.2016 päivätyssä kirjeessä.

21

Henkilöstön pääosaston pääjohtaja antoi kantajalle 9.2.2016 päivätyllä kirjeellä 1.4.2016 päättyvän määräajan huomautusten esittämiseen pääjohtajan aikomuksesta hylätä avustamispyyntö. Lisäksi hän ilmoitti kantajalle vastauksena kantajan pyyntöön saada tutkintaraportti, että neuvoa-antava komitea oli antanut hänelle vain lausunnon, jossa todettiin, ettei kantajan tapauksessa ollut tapahtunut työpaikkakiusaamista. Sitä vastoin pääjohtajan mukaan neuvoa-antava komitea ei ollut toimittanut pääjohtajalle työpaikkakiusaamista koskevien sisäisten sääntöjen 14 artiklassa tarkoitettua raporttia, koska neuvoa-antava komitea laatii mainitunlaisen raportin vain sellaisissa tapauksissa, joissa mainittu komitea toteaa, että työpaikkakiusaamista on tapahtunut.

22

Henkilöstön pääosaston pääjohtaja hylkäsi avustamispyynnön toimivaltaisena viranomaisena 3.6.2016 tehdyllä päätöksellä (jäljempänä 3.6.2016 tehty päätös). Mainitussa päätöksessä se ilmoitti muun muassa, että kantajalle oli kattavasti ja yksityiskohtaisesti ilmoitettu syyt, joiden vuoksi hän aikoi 8.12.2015 hylätä avustamispyynnön. Hän muistutti kuitenkin siitä, että avustamispyynnön käsittely kuului hänen yksinomaiseen toimivaltaansa eikä neuvoa-antavalla komitealla ollut siltä osin mitään päätösvaltaa. Hänen mukaansa kantajalla ei kuitenkaan ollut mitään subjektiivista oikeutta saada neuvoa-antavan komitean tutkintaraporttia, lausuntoa tai pöytäkirjoja.

23

Kantajan esiin tuomista menettelyllisistä puutteista henkilöstön pääosaston pääjohtaja katsoi muun muassa, että toimittaessaan neuvoa-antavalle komitealle jäljennöksen avustamispyynnöstään kantaja ei ollut muodollisesti saattanut työpaikkakiusaamista koskevissa sisäisissä säännöissä tarkoitettua kantelua kyseisen neuvoa-antavan komitean käsiteltäväksi.

24

Henkilöstön pääosaston pääjohtaja selitti, että hän oli saattanut asian neuvoa-antavan komitean käsiteltäväksi 2.2.2015, ja katsoi, että avustamispyynnön käsittelyssä ja tutkinnassa tapahtunut viive, muun muassa kuuden kuukauden ja yhdentoista päivän kesto kuulemisten toteuttamisessa, selittyi sillä, että neuvoa-antavan komitean kutsumat henkilöt eivät olleet saatavilla ja että parlamentin henkilökunta on jakautunut kolmelle työskentelypaikkakunnalle, sekä sillä, että asia oli monitahoinen, minkä vuoksi oli kuultava suurta määrää henkilöitä.

25

Pääasian osalta henkilöstön pääosaston pääjohtaja pysyttäytyi analyysissä, jonka hän oli esittänyt 8.12.2015 päivätyssä kirjeessä ja näin ollen päätti, ettei kantajan kuvaama tilanne ollut henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitettua työpaikkakiusaamista.

26

Kantaja nosti nyt käsiteltävän kanteen, joka alun perin rekisteröitiin numerolla F‑142/15, Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 17.11.2015 saapuneella kannekirjelmällä.

27

Parlamentti esitti virkamiestuomioistuimeen 29.1.2016 jätetyllä asiakirjalla kyseisen tuomioistuimen työjärjestyksen 83 artiklaan perustuvan oikeudenkäyntiväitteen, josta kantaja esitti huomautuksia 22.2.2016.

28

Asianosaisille ilmoitettiin 28.4.2016 päivätyllä kirjaamon kirjeellä virkamiestuomioistuimen työjärjestyksensä 83 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla tekemästä päätöksestä yhdistää parlamentin esittämän oikeudenkäyntiväitteen tutkiminen pääasiaan.

29

Parlamentti jätti virkamiestuomioistuimen kirjaamoon vastineensa 6.6.2016, johon se liitti muun muassa tämän tuomion 17–25 kohdassa mainitun kirjeenvaihdon, kun taas kantaja jätti vastauksensa 18.7.2016.

30

Euroopan unionin ja sen henkilöstön välisten riitojen ratkaisemista ensimmäisenä oikeusasteena koskevan toimivallan siirtämisestä unionin yleiselle tuomioistuimelle 6.7.2016 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) 2016/1192 (EUVL 2016, L 200, s. 137) 3 artiklan nojalla nyt käsiteltävä asia siirrettiin unionin yleiselle tuomioistuimelle sellaisena kuin se oli 31.8.2016 ja se on siitä eteenpäin käsiteltävä unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen mukaan. Tämä asia rekisteröitiin siis numerolla T‑570/16 ja jaettiin ensimmäiselle jaostolle.

31

Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksensä 55 artiklan nojalla salliman toisen kirjelmien vaihdon jälkeen menettelyn kirjallinen vaihe päätettiin unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen nojalla.

32

Unionin yleinen tuomioistuin kehotti kantajaa 29.11.2016 päivätyllä kirjaamon kirjeellä työjärjestyksensä 90 artiklan 1 kohdan nojalla ilmoittamaan sille, oliko kantaja tehnyt henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohtaan perustuvan valituksen 3.6.2016 päivätystä päätöksestä, ja, mikäli näin on, toimittamaan sille kopion kyseisestä valituksesta.

33

Kantaja vahvisti unionin yleiselle tuomioistuimelle 13.12.2016 toimittamallaan kirjeellä, että hän oli tehnyt mainitunlaisen valituksen 6.9.2016 ja toimitti siitä jäljennöksen.

34

Unionin yleinen tuomioistuin kehotti 19.1.2017 päivätyllä kirjaamon kirjeellä työjärjestyksensä 90 artiklan 1 kohdan nojalla parlamenttia ilmoittamaan sille, mihin toimenpiteisiin se oli ryhtynyt 6.9.2016 tehdyn valituksen johdosta ja siinä tapauksessa, että toimivaltainen viranomainen oli nimenomaisesti ratkaissut kyseisen valituksen, toimittamaan sille jäljennöksen kyseisestä ratkaisusta.

35

Parlamentti vahvisti unionin yleiselle tuomioistuimelle 1.2.2017 ratkaisseensa nimenomaisesti 6.9.2016 tehdyn valituksen. Se toimitti näin ollen jäljennöksen 4.1.2017 tekemästään päätöksestä, jolla pääsihteeri oli toimivaltaisena viranomaisena hylännyt kyseisen valituksen.

36

Koska asianosaiset eivät olleet vaatineet työjärjestyksen 106 artiklan 1 kohdan nojalla suullisen käsittelyn järjestämistä, unionin yleinen tuomioistuin katsoi saaneensa riittävästi tietoja asian asiakirja-aineistosta ja päätti ratkaista kanteen ilman suullista menettelyvaihetta.

37

Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

38

Parlamentti vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

39

Oikeudenkäyntiväitteessään parlamentti on vedonnut lähinnä siihen, että 4.2.2015 tehty päätös oli kantajalle vastainen toimi, jossa toimivaltainen viranomainen oli vastannut avustamispyyntöön. Mainittu päätös, joka on tehty henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan kolmannessa virkkeessä tarkoitetussa vastaukselle asetetussa määräajassa, on parlamentin mukaan ollut este sille, että mainittu pyyntö olisi voitu myöhemmin päättää implisiittisesti hylätä avustamispyynnön jättämispäivästä 11.12.2014 lasketun neljän kuukauden säädetyn vastausajan päätyttyä. Päätöstä, jonka lainmukaisuuden kantaja kiistää, ei parlamentin mukaan siis ole.

40

Vastineessaan parlamentti on ilmoittanut sen jälkeen, että 4.2.2015 päivätty päätös oli tosiasiallisesti toimivaltaisen viranomaisen ensimmäinen nimenomainen vastaus avustamispyyntöön siltä osin kuin oli kyse määrätystä siirrosta ja hallinnollisen tutkinnan aloittamisesta. Se on kuitenkin korostanut, että pääsihteeri oli osittain lykännyt kyseistä päätöstä 20.8.2015 tehdyssä päätöksessä. Pääsihteeri oli nimittäin katsonut, että henkilöstön pääosaston pääjohtajan piti vielä henkilöstösääntöjen 24 artiklan nojalla lausua siitä, oliko kantajan väittämää työpaikkakiusaamistilannetta ollut olemassa vai ei, ja että näin ollen hän joutuisi väistämättä lausumaan asiasta uudestaan hallinnollisen tutkinnan päätteeksi, minkä hän lopulta teki 3.6.2016 tehdyssä päätöksessä.

41

Kantaja riitauttaa parlamentin analyysin 22.2.2016 jättämissään huomautuksissa ja tuo esiin, että henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan mukaan implisiittinen hylkäyspäätös on syntynyt 11.4.2015 henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan kolmannen virkkeen nojalla sen vuoksi, ettei parlamentti ole antanut nimenomaista vastausta, siltä osin kuin on kyse siitä, oliko avustamispyynnössä väitettyä työpaikkakiusaamista tapahtunut.

42

Kantaja korosti yhtäältä, että parlamentti oli 4.2.2015 päivätyssä päätöksessä vain ilmoittanut tältä osin, että se oli saattanut työpaikkakiusaamisasian komitean käsiteltäväksi, ja vahvistanut, että kyseisenä päivänä toimivaltainen viranomainen ei ollut muodostanut mitään kantaa vastauksena kantajan pyyntöön siltä osin kuin oli kyse siitä, olivatko väitetyt tosiseikat olemassa ja oliko niitä pidettävä henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitettuna työpaikkakiusaamisena. Toisaalta ja etenkin 24.4.2015 tehdystä valituksesta 20.8.2015 tehdyllä päätöksellä pääsihteeri oli kumonnut 4.2.2015 tehdyn päätöksen siltä osin kuin toimivaltainen viranomainen väitti siinä päättäneensä avustamispyynnön käsittelyn ainoastaan sillä, että se oli saattanut asian neuvoa-antavan komitean käsiteltäväksi.

43

Kantaja totesi näin ollen 22.2.2016 päivätyissä huomautuksissaan, että jos parlamentin näkemys hyväksyttäisiin, se merkitsisi sitä, että toimivaltaiselle viranomaiselle riittäisi se, että se saattaa asian neuvoa-antavan komitean käsiteltäväksi, jotta kyseinen viranomainen voisi vapauttaa itsensä sillä olevasta velvollisuudesta vastata henkilöstösäännöissä asetetussa neljän kuukauden määräajassa jokaiseen toimihenkilön sille esittämään pyyntöön, henkilöstösääntöjen 24 artiklan nojalla esitetty avustamispyyntö mukaan lukien.

44

Vastauksessaan kantaja on tuonut muun muassa esiin sen, että ”silloin kun [hän oli] jättänyt [nyt käsiteltävän] kanteen, hänen kumoamisvaatimuksensa täyttivät tutkittavaksi ottamisen edellytykset”, ja että ”kyseiset kumoamisvaatimukset ovat jääneet vaille kohdetta vasta kyseisen kanteen jättämisen jälkeen sen vuoksi, että 11.4.2015 syntynyt päätös on korvattu 3.6.2016 päivätyllä päätöksellä”.

45

Aluksi on muistutettava siitä, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa ja 91 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun asianomaiselle vastaisen toimen olemassaolo on välttämätön edellytys virkamiesten sitä toimielintä vastaan nostaman kanteen tutkittavaksi ottamiselle, jonka palveluksessa he ovat (tuomio 13.7.1993, Moat v. komissio, T‑20/92, EU:T:1993:63, 39 kohta ja tuomio 6.7.2004, Huygens v. komissio, T‑281/01, EU:T:2004:207, 125 kohta; ks. myös määräys 16.7.2015, FG v. komissio, F‑20/15, EU:F:2015:93, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46

Tältä osin silloin, kun toimielimen toimivaltaisen viranomaisen tai tapauksen mukaan nimittävän viranomaisen käsiteltäväksi saatetaan henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan nojalla mainittujen henkilöstösääntöjen 24 artiklassa tarkoitettu avustamispyyntö, kyseisen viranomaisen on avustamisvelvollisuuden nojalla ja siinä tapauksessa, että mainittu viranomainen havaitsee tilanteen, joka ei ole sopusoinnussa yksikön järjestyksen ja levollisuuden kanssa, puututtava siihen kaikella tarvittavalla energialla, vastattava siihen käsillä olevien olosuhteiden vaatimalla nopeudella ja huolenpidolla tosiseikkojen selvittämiseksi ja ryhdyttävä asian tuntien asianmukaisiin toimenpiteisiin. Tätä tarkoitusta varten riittää, että toimielimeltään suojaa vaativa virkamies tai toimihenkilö esittää edes vähäistä näyttöä siitä, että hyökkäykset, joiden kohteeksi hän väittää joutuneensa, ovat todellisia. Kyseisen toimielimen on toteutettava tällaisten seikkojen perusteella asianmukaiset toimenpiteet ja erityisesti tehtävä hallinnollinen tutkimus todetakseen kantelun taustalla olevat tosiseikat yhteistyössä kantelun esittäjän kanssa (tuomio 26.1.1989, Koutchoumoff v. komissio, 224/87, EU:C:1989:38, 15 ja 16 kohta; tuomio 25.10.2007, Lo Giudice v. komissio, T‑154/05, EU:T:2007:322, 136 kohta ja tuomio 6.10.2015, CH v. parlamentti, F‑132/14, EU:F:2015:115, 87 kohta).

47

Kun on esitetty väitteitä työpaikkakiusaamisesta, avustamisvelvollisuuteen sisältyy erityisesti hallinnon velvollisuus tutkia avustamispyyntö, jossa väitetystä työpaikkakiusaamisesta ilmoitetaan, huolellisesti, nopeasti ja luottamuksellisesti ja ilmoittaa pyynnön esittäjälle pyyntöä koskevista jatkotoimenpiteistä (tuomio 27.11.2008, Klug v. EMEA, F‑35/07, EU:F:2008:150, 74 kohta ja tuomio 6.10.2015, CH v. parlamentti, F‑132/14, EU:F:2015:115, 88 kohta).

48

Hallinnolla on henkilöstösääntöjen 24 artiklan soveltamisalaan kuuluvassa tilanteessa – kuten tässä tapauksessa – toteutettavien toimenpiteiden osalta laaja harkintavalta valita Euroopan unionin tuomioistuinten valvonnassa toimenpiteet ja keinot kyseisen 24 artiklan soveltamiseksi (tuomio 15.9.1998, Haas ym. v. komissio, T‑3/96, EU:T:1998:202, 54 kohta; tuomio 25.10.2007, Lo Giudice v. komissio, T‑154/05, EU:T:2007:322, 137 kohta ja tuomio 6.10.2015, CH v. parlamentti, F‑132/14, EU:F:2015:115, 89 kohta).

49

Nyt käsiteltävässä asiassa on selvää, että avustamispyynnön jättämisen jälkeen toimivaltainen viranomainen on henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan kolmannessa virkkeessä tarkoitetussa vastauksen antamiselle säädetyssä neljän kuukauden määräajassa vastannut kantajalle ja ilmoittanut hänelle toimenpiteistä, joihin se oli ryhtynyt avustamisvelvollisuutensa puitteissa vastauksena kyseiseen avustamispyyntöön. Mainitut toimenpiteet, jotka on esitetty 4.2.2015 tehdyssä päätöksessä ja joiden toteuttaminen väistämättä merkitsi sitä, että toimivaltainen viranomainen katsoi, että oli ainakin vähäistä näyttöä sellaisten tosiseikkojen todellisuudesta, jotka mahdollisesti kuuluvat henkilöstösääntöjen 12 a artiklan alaan, koostuivat pääasiassa kantajan siirtämisestä toisiin tehtäviin erilleen siirtona sekä sellaisen hallinnollisen tutkinnan aloittamisesta, joka annettiin neuvoa-antavan komitean tehtäväksi.

50

On siis määritettävä, voidaanko siitä huolimatta, että toimivaltainen viranomainen teki nimenomaisen päätöksen 4.2.2015, katsoa, että henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan kolmannen virkkeen nojalla sillä perusteella, ettei toimivaltainen viranomainen ollut ottanut kantaa niiden väitettyjen tosiseikkojen todellisuuteen, joiden väitettiin olevan henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitettua työpaikkakiusaamista, 11.12.2014, jolloin avustamispyyntö esitettiin, lukien alkaneessa neljän kuukauden määräajassa, todeta, että oli tehty implisiittinen päätös, nyt käsiteltävässä asiassa 11.4.2015, ja että kyseinen implisiittinen päätös merkitsi sitä, että toimivaltainen viranomainen oli kieltäytynyt toteamasta väitettyjen tosiseikkojen todellisuutta ja katsomasta niitä henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitetuksi työpaikkakiusaamiseksi.

51

Tältä osin unionin yleinen tuomioistuin on tosin jo katsonut yleisesti, että kirje, jolla asianomaiselle henkilölle ilmoitetaan, että hänen pyyntöään tutkitaan, ei merkitse kyseessä olevan pyynnön hyväksymistä, joten mainitusta ilmoituskirjeestä huolimatta se, ettei virkamiehen tai toimihenkilön alkuperäiseen pyyntöön ole vastattu lopullisesti henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa asetetussa määräajassa merkitsee lähtökohtaisesti sitä, että tilanteen mukaan toimivaltainen viranomainen tai nimittävä viranomainen tekee lähtökohtaisesti implisiittisen päätöksen pyynnön hylkäämisestä (tuomio 3.7.2012, Marcuccio v. komissio, T‑594/10 P, EU:T:2012:336, 21 kohta).

52

Kuitenkin siltä osin kuin on kyse henkilöstösääntöjen 24 artiklassa tarkoitetusta avustamispyynnöstä, joka on esitetty henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan nojalla, asianomainen pyytää hallinnoltaan avustamista, jotta hallinto ryhtyy toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi.

53

Niiden toimenpiteiden joukossa, joihin toimivaltainen viranomainen tai nimittävä viranomainen voi katsoa tarpeelliseksi ryhtyä silloin, kun se katsoo, että asianomainen on esittänyt vähintään vähäisiä todisteita väitettyjen tosiseikkojen todellisuudesta, kuuluu muun muassa hallinnon päätös aloittaa hallinnollinen tutkinta tosiseikkojen todellisuuden toteamiseksi yhdessä avustamispyynnön esittäjän kanssa.

54

Tältä osin silloin kun toimivaltainen viranomainen tai nimittävä viranomainen ei toimita minkäänlaista vastausta henkilöstösääntöjen 24 artiklassa tarkoitettuun avustamispyyntöön henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa säädetyssä neljän kuukauden määräajassa, voidaan katsoa, että kyseinen viranomainen on tehnyt implisiittisen päätöksen, jolla kyseinen avustamispyyntö on hylätty. Tällaisessa tilanteessa on nimittäin oletettava, että kyseinen viranomainen ei ole katsonut, että avustamispyynnön tueksi esitetyt seikat olivat riittäviä alustavia todisteita sellaisten väitettyjen tosiseikkojen todellisuudesta, joista avustamisvelvollisuus syntyy ja jotka nyt käsiteltävässä asiassa koskivat sitä, että henkilöstösääntöjen 12 a artiklaa oli väitetysti rikottu. Mainitunlaisen avustamispyynnön implisiittisen hylkäyspäätöksen olemassaolon toteaminen liittyy siis läheisesti siihen, ettei hallinto ryhdy toimenpiteisiin, kuten sellaisiin toimenpiteisiin, joita sillä henkilöstösääntöjen 24 artiklan mukaan oleva avustamisvelvollisuus siltä edellyttää, koska tässä tilanteessa hallinto katsoo implisiittisesti, mutta väistämättä, ettei tapaus kuulu viimeksi mainitun säännöksen soveltamisalaan.

55

Pääpiirteissään näin katsottiin 25.10.2007 annetun tuomion, Lo Giudice v. komissio (T‑154/05, EU:T:2007:322) 41 ja 42 kohdassa, joissa – kuten kyseisen tuomion 9–23 kohdasta ilmenee – kyseenalaistettiin tilanne, jossa väitetyssä työpaikkakiusaamistapauksessa nimittävä viranomainen ei ollut toteuttanut mitään avustamistoimenpiteitä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa neljän kuukauden vastausajassa vastauksena avustamispyyntöön. Kyseisessä asiassa hallinto oli päättänyt hallinnollisen tutkinnan aloittamisesta vasta sen jälkeen, kun asianomainen oli tehnyt valituksen, ja hallinnollisen tutkinnan tulokset olivat hallinnon tiedossa vain muutamaa päivää ennen valitukseen vastaamista, mikä tapahtui seitsemän kuukautta valituksen jättämisen jälkeen.

56

Mainittu tilanne eroaa kuitenkin nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevasta tilanteesta, jossa vastauksena avustamispyyntöön toimivaltainen viranomainen on katsonut, että sillä oli riittävät alustavat todisteet, joiden vuoksi hallinnollisen tutkinnan aloittaminen oli tarpeen sen selvittämiseksi, oliko väitetyissä tosiseikoissa todella kyse henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitetusta työpaikkakiusaamisesta tai sukupuolisesta häirinnästä.

57

Mainitunlaisessa tilanteessa on nimittäin välttämätöntä, että kyseinen tutkinta suoritetaan loppuun, jotta hallinto voi tutkintaraportin johtopäätösten perusteella ottaa lopullisen kannan tältä osin ja näin joko todeta, ettei avustamispyyntö anna aihetta toimenpiteisiin, tai silloin, kun väitetyt tosiseikat on osoitettu toteen ja ne kuuluvat henkilöstösääntöjen 12 a artiklan soveltamisalaan, muun muassa aloittaa kurinpitomenettelyn kurinpitoseuraamusten määräämiseksi tarvittaessa oletetulle kiusaajalle (ks. vastaavasti tuomio 11.7.1974, Guillot v. komissio, 53/72, EU:C:1974:80, 3, 12 ja 21 kohta; tuomio 9.11.1989, Katsoufros v. tuomioistuin, 55/88, EU:C:1989:409, 16 kohta, ja tuomio 12.7.2011, komissio v. Q, T‑80/09 P, EU:T:2011:347, 84 kohta).

58

Nyt käsiteltävän asian kaltaisessa tilanteessa kuitenkin se, että katsottaisiin, että toimivaltainen viranomainen oli tehnyt implisiittisen päätöksen 11.4.2016 niin, että kyseinen viranomainen olisi todennut, ettei kyseessä ollut työpaikkakiusaaminen tai olisi kieltäytynyt esittämästä mainitunlaista toteamusta merkitsisi sitä, että toimivaltaisen viranomaisen alustavan kannan katsottaisiin koko hallinnollisen tutkinnan ajan olleen se, ettei kyseessä ollut henkilöstösääntöjen 12 a artiklan alaan kuuluva tapaus.

59

Hallinnollisen tutkinnan tarkoitus on kuitenkin nimenomaan vahvistaa tai kumota henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen olemassaolo, joten toimivaltainen viranomainen ei voi ennalta arvata tutkinnan lopputulosta eikä nimenomaan saa ottaa kantaa edes implisiittisesti siihen, onko väitetty kiusaaminen todellista, ennen kuin se on saanut hallinnollisen tutkinnan tulokset. Toisin sanoen hallinnollisen tutkinnan aloittamiselle on luonteenomaista, ettei hallinto ota ennenaikaisesti kantaa lähinnä avustamispyynnössä esitetyn yksipuolisen tosiseikkojen kuvauksen perusteella, koska sen on päinvastoin pidättäydyttävä kannasta mainitun tutkinnan, joka on suoritettava kontradiktorisesti niin, että väitetty kiusaaja osallistuu siihen (ks. vastaavasti tuomio 23.9.2015, Cerafogli v. EKP, T‑114/13 P, EU:T:2015:678, 35–41 kohta), nopeasti ja kohtuullisen määräajan periaatetta noudattaen, päättymiseen saakka.

60

Tältä osin on vielä täsmennettävä, että mainitunlaisessa tilanteessa hallinnolla on velvollisuus suorittaa hallinnollinen tutkinta loppuun riippumatta siitä, onko väitetty kiusaaminen tällä välin loppunut ja vaikka avustamispyynnön esittäjä tai väitetty kiusaaja olisi jättänyt toimielimen (ks. vastaavasti tuomio 6.10.2015, CH v. parlamentti, F‑132/14, EU:F:2015:115, 122 kohta).

61

Hallinnollisen tutkinnan loppuun saakka suorittamisen tärkeys liittyy myös siihen, että yhtäältä sillä, että toimivaltainen viranomainen – mahdollisesti muun elimen kuin toimivaltaisen viranomaisen, kuten neuvoa-antavan komitean, avustuksella tehdyn – hallinnollisen tutkinnan päätteeksi mahdollisesti toteaa, että kyse on työpaikkakiusaamisesta, voi nimittäin itsessään olla myönteinen vaikutus työpaikkakiusaamisen kohteeksi joutuneen virkamiehen tai toimihenkilön toipumisprosessissa (ks. tuomio 8.2.2011, Skareby v. komissio, F‑95/09, EU:F:2011:9, 26 kohta), ja työpaikkakiusaamisen uhri voi lisäksi hyödyntää tätä, kun hän ehkä nostaa kansallisessa tuomioistuimessa kanteen, jonka osalta toimivaltaisella viranomaisella on henkilöstösääntöjen 24 artiklan perusteella avustamisvelvollisuus, joka ei lakkaa kyseisen toimihenkilön palvelusajan päättyessä. Toisaalta se, että hallinnollinen tutkinta saatetaan päätökseen voi päinvastoin mahdollistaa väitetyn uhrin väitteiden kumoamisen ja mahdollistaa näin mainitunlaisesta syytöksestä – mikäli syytös ei osoittaudu perustelluksi – aiheutuvan sen vääryyden korjaamisen, jota tutkintamenettelyssä oletetuksi kiusaajaksi nimetylle henkilölle on voinut aiheutua (tuomio 6.10.2015, CH v. parlamentti, F‑132/14, EU:F:2015:115, 123 ja 124 kohta).

62

Kun kuitenkin otetaan huomioon se, että – toisin kuin kurinpitoasioissa – henkilöstösäännöissä ei ole erityissäännöstä määräajasta, jossa hallinnon on suoritettava hallinnollinen tutkinta, muun muassa kun asia koskee työpaikkakiusaamista, se, että vastauksena avustamispyyntöön neljän kuukauden määräajassa kyseisen pyynnön esittämisestä aloitettu hallinnollinen tutkinta on edelleen meneillään mainitun määräajan jälkeen, ei mahdollista sitä, että hallinnon voitaisiin katsoa tehneen implisiittisen päätöksen, jolla toimivaltainen viranomainen olisi todennut, etteivät avustamispyynnössä väitetyt tosiseikat olleet todellisia tai jolla se olisi katsonut, etteivät ne olleet henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitettua työpaikkakiusaamista.

63

Näin ollen nyt käsiteltävässä asiassa on katsottava, että toimivaltainen viranomainen on vastauksena avustamispyyntöön ja henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan kolmannessa virkkeessä tarkoitetussa neljän kuukauden määräajassa määrännyt henkilöstösääntöjen 24 artiklassa tarkoitetuista toimenpiteistä, mistä kantajalle on ilmoitettu 4.2.2015 tehdyssä päätöksessä, ja että se on siis hyväksynyt avustamispyynnön, vaikka sen oli vielä annettava asianomaiselle sen hallinnollisen tutkinnan jälkeen, jonka se oli päättänyt aloittaa, ja kyseisen tutkinnan tulosten perusteella vastaus siihen, oliko avustamispyynnön tueksi esitetyt väitetyt tosiseikat osoitettu toteen, ja tarvittaessa, nyt käsiteltävässä asiassa, kuuluivatko ne henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen käsitteen alaan.

64

Nyt käsiteltävän asian olosuhteissa ja kuten toimivaltainen viranomainen on todennut 20.8.2015 päivätyssä päätöksessä, jolla se jätti 24.4.2015 tehdyn valituksen tutkimatta tältä osin, mitään implisiittistä päätöstä avustamispyynnön hylkäämisestä, joka voitaisiin tulkita toimivaltaisen viranomaisen kannanotoksi, jolla se olisi kieltäytynyt pitämästä kyseisessä pyynnössä esitettyjä tosiseikkoja henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitettuna työpaikkakiusaamisena, ei kuitenkaan ole syntynyt 11.4.2015.

65

Tätä päätelmää tukee se, että oikeudenkäyntimenettelyn kuluessa on tehty 3.6.2016 päätös, jolla toimivaltainen viranomainen on nimenomaisesti ottanut kantaa tähän kysymykseen ja jolla se on kieltäytynyt katsomasta väitettyjä tosiseikkoja henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitetuksi työpaikkakiusaamiseksi muun muassa neuvoa-antavan komitean, jonka tehtäväksi se oli antanut hallinnollisen tutkinnan suorittamisen, tältä osin esittämien päätelmien perusteella.

66

Kun kaikki edellä esitetty otetaan huomioon, siltä osin kuin kumoamisvaatimukset koskevat päätöstä, jota ei ole olemassa, ne on jätettävä tutkimatta.

67

Vahingonkorvausvaatimustensa tueksi kantaja tuo esiin, että avustamisvaatimuksen implisiittinen hylkääminen, mihin sisältyi se, että toimivaltainen viranomainen ei ollut katsonut, että mainitussa pyynnössä esitetyt tosiseikat kuuluisivat henkilöstösääntöjen 12 a artiklassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen käsitteen alaan, on aiheuttanut hänelle henkistä kärsimystä. Henkinen kärsimys liittyy kantajan mukaan siihen, ettei toimivaltainen viranomainen ole todennut, että kantajan audiovisuaalisen yksikön päällikköä vastaan esittämät syytökset olivat perusteltuja, ja siihen, ettei neuvoa-antava komitea ole noudattanut tältä osin työpaikkakiusaamista ja sukupuolista häirintää koskevien sisäisten sääntöjen 11 artiklaa, jonka mukaan kyseisen komitean olisi pitänyt kuulla kantajaa kymmenen päivän kuluessa siitä, kun hän oli jättänyt avustamispyynnön ja kuulla todistajina henkilöitä kuukauden kuluessa kantelun kyseiselle neuvoa-antavalle komitealle jättäneen henkilön kuulemisesta. Toimivaltainen viranomainen, jonka oli katsottava olevan vastuussa kyseisistä neuvoa-antavan komitean menettelyn puutteista, oli siis rikkonut perusoikeuskirjan 41 artiklaa, eikä nyt käsiteltävässä asiassa ollut toiminut kohtuullisessa ajassa.

68

Parlamentti on vaatinut vahingonkorvausvaatimusten jättämistä tutkimatta ja joka tapauksessa niiden hylkäämistä perusteettomina.

69

Tältä osin riittää, kun todetaan, että aineellisen vahingon tai henkisen kärsimyksen korvaamista koskevat vaatimukset on hylättävä silloin, kun ne liittyvät läheisesti kumoamisvaatimukseen, joka on jätetty tutkimatta tai hylätty perusteettomana (tuomio 6.3.2001, Connolly v. komissio, C‑274/99 P, EU:C:2001:127, 129 kohta; tuomio 14.9.2006, komissio v. Fernández Gómez, C‑417/05 P, EU:C:2006:582, 51 kohta ja tuomio 30.4.2014, López Cejudo v. komissio, F‑28/13, EU:F:2014:55, 105 kohta).

70

Nyt käsiteltävässä asiassa vahingonkorvausvaatimukset liittyvät läheisesti kumoamisvaatimuksiin, jotka koskivat toimivaltaisen viranomaisen päätöstä, jota ei ole olemassa.

71

Joka tapauksessa väitteestä, joka koskee kohtuuttoman pitkää aikaa, joka hallinnollisen tutkinnan suorittamiseen on kulunut, unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että kantaja on esittänyt vastaavan väitteen ja vedonnut väitetysti kokemaansa henkiseen kärsimykseen valituksessa, jonka hän on 6.9.2016 tehnyt 3.6.2016 tehdystä päätöksestä ja jonka toimivaltainen viranomainen on hylännyt 4.1.2017 tekemällään päätöksellä. Kyseiset vahingonkorvausvaatimukset voitaisiin näin ollen esittää viimeksi mainituista päätöksistä SEUT 270 artiklan nojalla nostetun kanteen tueksi.

72

Kun edellä esitetty otetaan huomioon, vahingonkorvausvaatimukset ja siis koko kanne on jätettävä tutkimatta.

73

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 135 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, myös asian voittanut asianosainen, voidaan kuitenkin velvoittaa korvaamaan oikeudenkäyntikulut osittain tai kokonaan, jos se katsotaan perustelluksi kyseisen osapuolen menettelyn takia, ottaen huomioon myös tämän menettely ennen asian vireilletuloa, erityisesti siinä tapauksessa, että kyseisen asianosaisen katsotaan aiheuttaneen toiselle asianosaiselle kuluja tarpeettomasti tai haitantekona.

74

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että kantajaa on osittain johdettu harhaan hänen avustamispyyntöään koskevan implisiittisen hylkäyspäätöksen syntymisestä sekä henkilöstöresurssien yksikön päällikön 13.1.2015 lähettämän sähköpostiviestin sisällöllä että henkilöstön pääosaston pääjohtajan hänen 4.2.2015 ja 4.3.2015 päivättyihin kirjeisiinsä antamilla paikkansapitämättömillä tai jopa keskenään ristiriitaisilla vastauksilla. Pääsihteeri oli kuitenkin todennut toimivaltaisen viranomaisen toimittamien tietojen virheellisyyden 20.8.2015 tekemässään päätöksessä, jolla valitus ratkaistiin, koska viimeksi mainittu oli jättänyt 24.4.2015 tehdyn valituksen tutkimatta siltä osin kuin se koski implisiittistä päätöstä, jota ei ollut olemassa.

75

On siten syytä päättää, että parlamentti vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan ja että se velvoitetaan korvaamaan puolet kantajan oikeudenkäyntikuluista.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti: