1.

Unionin tuomioistuin päätti 12.7.2012 antamallaan päätöksellä, ( 2 ) että unionin yleisen tuomioistuimen (muutoksenhakujaosto) asiassa Arango Jaramillo ym. vastaan EIP 19.6.2012 antama tuomio ( 3 ) käsitellään uudelleen. Kyseessä on toinen kerta, kun unionin tuomioistuin ensimmäisen julkisasiamiehen ehdotuksesta päättää käynnistää uudelleenkäsittelyä koskevan menettelyn. ( 4 )

2.

Unionin tuomioistuin on 12.7.2012 antamassaan päätöksessä erottanut käsiteltäviksi kaksi tarkasti määriteltyä kysymystä.

3.

Yhtäältä on selvitettävä, onko unionin yleinen tuomioistuin muutoksenhakutuomioistuimena tulkinnut asianmukaisesti kohtuullisen ajan käsitettä sellaisen kumoamiskanteen nostamisen yhteydessä, jonka Euroopan investointipankin (EIP) toimihenkilöt voivat nostaa kyseisen elimen tekemästä heille vastaisesta toimesta, katsoessaan, että tämän määräajan ylittäminen merkitsee kanteen myöhästymistä ja näin ollen sen tutkimatta jättämistä ilman, että unionin tuomioistuimilla olisi velvollisuutta ottaa huomioon käsiteltävän tapauksen erityisiä olosuhteita.

4.

Toisaalta on tutkittava, voiko unionin yleisen tuomioistuimen omaksuma kohtuullisen ajan käsitteen tulkinta loukata Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklassa vahvistettua oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin.

5.

Jos unionin yleisen tuomioistuimen toteamukset ovat oikeudellisesti virheellisiä, 12.7.2012 annetun päätöksen nojalla on selvitettävä, vahingoittaako ja jos, niin missä määrin, unionin yleisen tuomioistuimen 19.6.2012 antama tuomio unionin oikeuden yhtenäisyyttä tai johdonmukaisuutta SEUT 256 artiklan 2 kohdassa ja Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 62 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

6.

Ennen kuin ryhdyn tarkastelemaan näitä kysymyksiä, on syytä lyhyesti muistuttaa, että 19.6.2012 annetun tuomion uudelleenkäsittelyä koskeva päätös on tehty asiayhteydessä, jossa eräiden EIP:n toimihenkilöiden nostama, heidän palkkalaskelmiaan koskeva kumoamiskanne jätettiin liian myöhään nostettuna tutkimatta ensin ensimmäisessä oikeusasteessa Euroopan unionin virkamiestuomioistuimessa ( 5 ) (jäljempänä virkamiestuomioistuin), jonka määräys sitten vahvistettiin valitusasiassa annetulla edellä mainitulla tuomiolla; kanne oli nostettu kolmen kuukauden määräajan, jota oli pidennetty kymmenellä päivällä pitkien etäisyyksien vuoksi, ja muutamien sekuntien kuluttua.

7.

Koska EIP:n ja sen toimihenkilöiden välisiä riitoja koskevien kanteiden nostamiselle ei ole säädetty mitään määräaikaa, unionin yleinen tuomioistuin samoin kuin sitä ennen virkamiestuomioistuin määräyksessään muistuttivat päättelynsä aluksi oikeuskäytännöstä, jonka mukaan tällaiset kanteet on nostettava kohtuullisessa ajassa, jota on arvioitava kunkin yksittäisen tapauksen olosuhteiden perusteella. ( 6 )

8.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi kuitenkin 19.6.2012 antamansa tuomion 26 kohdassa, että Euroopan unionin virkamiesten henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 91 artiklan 3 kohdassa säädetty kolmen kuukauden määräaika on ”asianmukainen vertailukohta” EIP:n toimihenkilöiden nostamille EIP:n tekemiä toimia koskeville kumoamiskanteille, ja totesi mainitun tuomion 27 kohdassa tiettyjen aikaisempien päätöstensä ( 7 ) perusteella, että tällaista määräaikaa on lähtökohtaisesti pidettävänä kohtuullisena.

9.

Kuten 12.7.2012 annetun päätöksen 9 kohdassa todetaan, edelleen 19.6.2012 antamansa tuomion 27 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin päätteli näistä päätöksistä, että ”a contrario on lähtökohtaisesti katsottava, että kannetta, jonka EIP:n työntekijä on nostanut kolmen kuukauden määräajan, jota on pidennetty kymmenellä päivällä pitkien etäisyyksien vuoksi, päättymisen jälkeen, ei ole nostettu kohtuullisessa ajassa”. Unionin yleinen tuomioistuin jatkoi, että tällainen a contrario -tulkinta voidaan hyväksyä, ”koska vain preklusiivisia määräaikoja koskevien menettelysääntöjen tiukka soveltaminen vastaa oikeusvarmuuden vaatimuksia sekä tarvetta välttää oikeudenhoidossa kaikkea syrjintää ja mielivaltaista kohtelua”.

10.

Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi valittajien esittämät väitteet yhden toisensa jälkeen.

11.

Unionin yleinen tuomioistuin katsoi 19.6.2012 antamansa tuomion 30 kohdassa perusteettomiksi valittajien väitteet, joiden mukaan virkamiestuomioistuin korvasi kohtuullisen määräajan noudattamisen joustavan luonteen ja siihen liittyvän mahdollisuuden vertailla tosiasiassa kyseessä olevia etuja vaatimuksella, jonka mukaan on noudatettava tiukasti ja yleisesti kiinteää kolmen kuukauden määräaikaa, sillä perusteella, että virkamiestuomioistuin oli ainoastaan soveltanut ”oikeussääntöä, joka – – seuraa selvästi ja täsmällisesti [tuomion 27 kohdassa mainitun] oikeuskäytännön a contrario tulkinnasta”. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan EIP:n ja sen toimihenkilöiden väliset riidat, jotka ovat hyvin samankaltaisia kuin Euroopan yhteisöjen virkamiehiä tai muuta henkilöstöä koskevat riita-asiat, ovat tämän säännön nojalla kohtuullisen ajan noudattamisen erityinen soveltamistapaus, ja kyseinen sääntö ”lisäksi perustuu yleiselle olettamukselle, jonka mukaan kolmen kuukauden määräaika lähtökohtaisesti riittää siihen, että EIP:n toimihenkilöt voivat arvioida heille vastaisten EIP:n päätösten laillisuuden ja tarvittaessa valmistella kanteensa”, eikä tämän säännön mukaan ole ”välttämätöntä, että sitä soveltavan unionin tuomioistuimen olisi otettava huomioon kunkin yksittäisen tapauksen olosuhteet ja erityisesti vertailtava tosiasiallisesti asiassa kyseessä olevia etuja”.

12.

Unionin yleinen tuomioistuin esitti uudelleenkäsiteltävänä olevan 19.6.2012 antamansa tuomion 34 ja 35 kohdassa samat perustelut sille, ettei se ottanut huomioon valittajien esittämiä käsiteltävänä olleen tapauksen tiettyjä olosuhteita siksi, että sen tuomionsa 27 kohdassa mainitsema oikeussääntö perustuu ”yleiselle olettamukselle”, jonka mukaan ei ole ”välttämätöntä, että sitä soveltavien unionin tuomioistuinten olisi otettava huomioon kunkin yksittäisen tapauksen olosuhteet”.

13.

Kuten myös 12.7.2012 annetun päätöksen 11 kohdasta ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin totesi lisäksi 19.6.2012 antamansa tuomion 39 kohdassa, että ”preklusiivisia määräaikoja koskevien menettelysääntöjen tiukka soveltaminen” vastaa erityisesti oikeusvarmuuden vaatimukseen, hylätäkseen siten valittajien kanneperusteen, joka perustui suhteellisuusperiaatteen ja tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden loukkaamiseen, koska valittajat olivat täysin tietoisia kyseisen (oikeuskäytännöstä a contrario selvästi ja täsmällisesti ilmenevän) säännön olemassaolosta ja siitä, miten se vaikuttaa heidän kanteensa tutkittavaksi ottamiseen.

14.

Uudelleenkäsittelyä koskevan menettelyn yhteydessä unionin tuomioistuimen perussäännön 23 artiklassa tarkoitettuja asianomaisia osapuolia kehotettiin jättämään kirjalliset huomautuksensa 12.7.2012 annetussa päätöksessä mainituista kysymyksistä. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet valittajat unionin yleisessä tuomioistuimessa, EIP, Portugalin hallitus ja Euroopan komissio.

15.

Unionin tuomioistuimen uuden työjärjestyksen tultua voimaan 1.11.2012 ( 8 ) asia osoitettiin mainitun työjärjestyksen 191 artiklan mukaisesti nimitetylle uudelleenkäsittelyjaostolle.

16.

Vaikka valittajat katsovat, että unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt noudattamatta periaatetta, jonka mukaan kohtuullisen määräajan osalta on otettava huomioon kuhunkin asiaan liittyvät olosuhteet, ovat EIP, Portugalin hallitus ja Euroopan komissio omaksuneet vastakkaisen kannan.

17.

Todettakoon tässä se merkityksellinen seikka, että näistä kolmesta asianomaisesta osapuolesta komissio näyttää laatineen ankarimmat väitteet siinä mielessä, että se pyrkii tosiasiassa kyseenalaistamaan itse 12.7.2012 annetussa päätöksessä mainitun ensimmäisen uudelleenkäsittelyperusteen kohteen lähtökohdan. Väittäessään, että määräajan kumoamiskanteille, joita EIP:n toimihenkilöt nostavat EIP:n tekemistä toimista, on pääasiassa oikeusvarmuuteen liittyvistä syistä oltava luonteeltaan pakottava ( 9 ) tai toisin sanoen, että sitä on pidettävä ”tiukkana preklusiivisena määräaikana”, ( 10 ) kuten unionin yleinen tuomioistuin hieman epäselvästi totesi, komissio katsoo, ettei ole välttämätöntä ottaa kantaa siihen, voidaanko ”kohtuullisen ajan” käsitettä tulkita – kuten unionin yleinen tuomioistuin katsoi 19.6.2012 antamassaan tuomiossa – ottamatta huomioon kunkin tapauksen olosuhteita, koska kyseinen tuomioistuin ei tutkinut tällaista tilannetta. ( 11 )

18.

Komissio huomauttaa tästä lähinnä, että 12.7.2012 annetun päätöksen 15 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö liittyy hallinnollisen menettelyn kohtuulliseen kestoon eikä siitä näin ollen voi johtaa vertailuperustetta, jonka avulla voitaisiin tutkia 19.6.2012 annetussa tuomiossa omaksutun, tuomioistuimessa nostettavan kanteen määräaikaa koskevan ratkaisun johdonmukaisuutta.

19.

EIP on tästä pääasiallisesti samaa mieltä, vaikka sen omaksuma kanta onkin jossain määrin monitahoisempi. Se lisää oikeuskäytännössä todetun, että EIP:n toimihenkilöiden oikeusasema on samanlainen kuin Euroopan unionin toimielinten henkilökunnan oikeusasema, minkä vuoksi on täysin perusteltua soveltaa mainitun henkilökunnan nostamille kumoamiskanteille, jotka koskevat toimielinten tekemiä heille vastaisia toimia, säädettyä kolmen kuukauden määräaikaa analogisesti EIP:n toimihenkilöiden kanteisiin. Lisäksi EIP toteaa, että oikeuskäytännössä on jo analogista menetelmää käyttämällä paikattu ETY:n perustamissopimuksessa olevia Euroopan parlamentin asiavaltuutta koskevia aukkoja ilman, että tällaisen asiavaltuuden osalta olisi sovellettu kanteen nostamiseen joustavampaa määräaikaa kuin muiden toimielinten osalta. EIP:n mukaan 19.6.2012 annettu tuomio, jossa preklusiivinen määräaika määritetään kolmen kuukauden pituiseksi, on lopulta sellaisen oikeuskäytännön mukainen, joka perustuu EIP:n toimihenkilöiden ja unionin toimielinten henkilökunnan yhdenvertaiseen kohteluun, oikeusvarmuuden suojeluun ja periaatteeseen, jonka mukaan tuomioistuin ja asianosaiset eivät voi päättää kanteiden määräajoista.

20.

Omalta osaltani katson, että ensimmäisestä uudelleenkäsittelyperusteesta on syytä esittää seuraavia huomautuksia.

21.

Ensinnäkin on selvää, että uudelleenkäsittelyn lähtökohtana on se pitkäaikainen ja selittämätön ja siksi hyvin valitettava asiaintila, ettei EIP ole henkilöstösäännöissään asettanut määräaikaa, jonka kuluessa EIP:n ja sen toimihenkilöiden väliset riita-asiat on saatettava vireille unionin tuomioistuimissa.

22.

Koska säädöstekstissä ei mainita asiasta mitään, unionin yleinen tuomioistuin on jo aiemminkin pyrkinyt paikkaamaan tällaista menettelyllistä aukkoa turvautumalla ”kohtuullisen ajan” käsitteeseen, kuten 19.6.2012 annetussa tuomiossa on huomautettu. Nähdäkseni tällainen kohtuulliseen aikaan nojautuva täydentäminen johtuu kahdesta seikasta.

23.

Ensinnäkin se perustuu toimivallan jaon noudattamiseen. EIP:n ja komission näkemyksistä huolimatta unionin tuomioistuinten tehtävänä ei lähtökohtaisesti ole tulla perustuslainsäätäjän, lainsäätäjän tai säädösvallan käyttäjän tilalle ottamalla oikeuskäytännössä viran puolesta käyttöön kiinteä määräaika, jonka noudattamatta jättämisestä seuraa yksityisille, tässä tapauksessa EIP:n toimihenkilöille, oikeudenmenetyksiä. Se, etteivät unionin tuomioistuimet toimi näin, on osa unionin toimielinten ja elinten välistä toimivallanjakoa, ja lisäksi perustuslainsäätäjän, lainsäätäjän tai säädösvallan käyttäjän vaikeneminen aiheuttaa väistämättä epävarmuutta tulkittaessa näiden oletettua tarkoitusta ja erityisesti syitä sille, miksi nämä eivät ole määrittäneet kanteen nostamiselle tiettyä määräaikaa. Tässä yhteydessä on perusteltua todeta, että koska prekluusiolla rajoitetaan asianosaisen mahdollisuutta esittää seikkoja, jotka ovat välttämättömiä hänen vaatimustensa menestymiseksi, se voi olla sallittu ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä on nimenomaisesti ja yksiselitteisesti säädetty. ( 12 )

24.

Tämä ensimmäinen selitys eli sen torjuminen, että tuomioistuin määrittäisi kiinteän preklusiivisen määräajan, ei täysin selitä tuomioistuimen turvautumista kohtuullisen ajan käsitteeseen. Toisena syynä on yksityisten ajallisesti rajoittamattoman kanneoikeuden torjuminen, koska oikeussuhteet eivät voi olla loputtomasti asetettavissa kyseenalaiseksi.

25.

Kuten unionin yleinen tuomioistuin 19.6.2012 antamansa tuomion – joka on uudelleenkäsittelyn kohteena vain 12.7.2012 annetussa päätöksessä rajatuilta osin – 22 kohdassa huomauttaa, unionin tuomioistuinten ”kohtuullisen ajan” käsitteeseen turvautumisen johdosta on mahdollista sovittaa yhteen yhtäältä yksityisen oikeussubjektin oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan, joka edellyttää, että oikeussubjektilla on riittävästi aikaa hänelle vastaisen päätöksen laillisuuden arvioimiseksi ja tarvittaessa kanteensa valmistelemiseksi, ja toisaalta oikeusvarmuuden edellytys, jonka mukaan tietyn määräajan jälkeen unionin toimielinten ja elinten päätöksistä tulee lopullisia. ( 13 )

26.

Tästä seuraa, toisin kuin EIP esittää, että kohtuullisen ajan soveltaminen ei tarkoita EIP:n tekemien toimien lainmukaisuuden loputonta kyseenalaistamista, koska tällaisella soveltamisella pyritään nimenomaan estämään se, että unionin tuomioistuimet tutkisivat kohtuuttoman pitkän ajan kuluttua nostetun kanteen asiasisällön.

27.

Näin ollen määräajan kohtuullisuuden arvioiminen riippuu jokaisen yksittäistapauksen olosuhteista.

28.

Tämä toteamus ei koske ainoastaan hallinnollisen menettelyn kestoa, kuten EIP ja komissio väittävät. Koska säädöstekstissä ei mainita asiasta mitään, se pätee myös tuomioistuimessa nostettavien kanteiden osalta.

29.

Siten unionin tuomioistuin hylkäsi 27.10.2010 antamallaan päätöksellä ( 14 ) uudelleenkäsittelyä koskevan ehdotuksen, joka koski unionin yleisen tuomioistuimen asiassa Marcuccio vastaan komissio 15.9.2010 antamaa määräystä, ( 15 ) jossa unionin yleinen tuomioistuin oli soveltanut asian olosuhteiden perusteella määräytyvää kohtuullista aikaa koskevaa oppia, ja vahvisti näin muutoksenhakuvaiheessa, että entisen virkamiehen ja tämän toimielimen välisestä palvelussuhteesta johtuvan vahingonkorvauskanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuivat lyhyemmän määräajan kuin unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artiklassa säädetyn viiden vuoden vanhentumisajan kuluttua, sillä vaikka mainitun vanhentumisajan on virkamiehen ja toimielimen, johon virkamies on sidoksissa, välisiin riita-asioihin sovellettavan säädöksen puuttuessa todettu olevan sopiva vertailukohde kantajan kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä arvioitaessa, se ei kuitenkaan ole jäykkä ja ehdoton raja. ( 16 )

30.

Niin ikään unionin tuomioistuimen mukaan unionin tuomioistuimissa esitettyjen oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevien vaatimusten tutkittavaksi ottaminen edellyttää yhtäältä, ja sen uhalla, että oikeus korvaukseen muuten menetetään, korvausvaatimuksen esittämistä riidan toiselle asianosaiselle kohtuullisen ajan kuluessa tuomion julistamisesta ( 17 ) ja toisaalta, koska unionin tuomioistuimen työjärjestyksessä ei mainita asiasta mitään, että kyseinen toinen osapuoli riitauttaa vaaditut oikeudenkäyntikulut. ( 18 )

31.

Asiassa parlamentti vastaan neuvosto annettu tuomio, ( 19 ) johon EIP vetoaa, ei horjuta tämän kannanoton 28 kohdassa esitettyä arviointia.

32.

On totta, että vaikka ETY:n perustamissopimuksen 173 artiklassa ei kyseisenä aikana ollut asiasta mainintaa, yhteisöjen tuomioistuin myönsi tässä tuomiossaan parlamentin asiavaltuuden huolehtia oikeuksiensa turvaamisesta, myöntämättä sille kuitenkaan joustavampaa määräaikaa kuin se, josta kyseisessä määräyksessä määrättiin muun muassa muiden toimielinten nostamien kumoamiskanteiden osalta.

33.

Mainittu tilanne poikkeaa kuitenkin EIP:n toimihenkilöiden tilanteesta.

34.

Edellä mainitussa asiassa parlamentti vastaan neuvosto annetussa tuomiossa Euroopan parlamentin vaatimus, jonka yhteisöjen tuomioistuin hyväksyi, koski nimittäin sellaisen oikeussuojakeinon myöntämistä – kyseisessä tapauksessa mahdollisuutta nostaa ETY:n perustamissopimuksen 173 artiklassa säädetty kumoamiskanne –, jolla voitaisiin valvoa ja tarvittaessa määrätä seuraamuksia parlamentin oikeuksia loukkaavista Euroopan yhteisöjen neuvoston tai komission toimista, näiden oikeuksien ollessa yhteisöjen tuomioistuimen mukaan sellaisia, jotka osaltaan varmistavat perustamissopimuksissa määritellyn toimielinten välisen tasapainon säilymisen. ( 20 ) Kun perustamissopimuksen 173 artiklan mukainen oikeussuojakeino kerran laajennettiin koskemaan myös parlamenttia, ymmärrettävästi kyseisessä säännöksessä tarkoitetun kanteen nostamista säätelevien edellytysten, kuten kanteen nostamista koskevan kahden kuukauden määräajan, oli erityisesti saman toimielinten välisen tasapainon säilymistä koskevan vaatimuksen takia velvoitettava parlamenttia yhtä ankarasti kuin muita toimielimiä.

35.

Sitä vastoin – ja ottamatta huomioon yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa parlamentti vastaan neuvosto antamassaan tuomiossa esiin tuomaa toimielinten välisen tasapainon säilymistä koskevaa vaatimusta – on aiheellista muistuttaa, että EIP:n henkilöstösääntöjen muutoksenhakukeinoja koskevassa säännöksessä rajoitutaan esittämään, mikä on unionin tuomioistuinten toimivalta, eikä siinä aseteta määräaikaa kanteiden nostamiselle, mikä selittää kohtuulliseen aikaan viittaamisen.

36.

Koska kyseinen säännös kuuluu kohtuullista aikaa koskevan opin soveltamisalaan, unionin yleinen tuomioistuin on 19.6.2012 antamassaan tuomiossa tosiasiassa ylittänyt toimivaltansa rajat ja tulkinnut väärin tällaisen määräajan noudattamisen olennaista ominaisuutta eli sen joustavuutta.

37.

Tähän tulokseen päädytään jo pelkästään mainitsemalla yhtäältä 19.6.2012 annetun tuomion 34 kohta, jossa unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei sillä, että EIP on jättänyt täyttämättä kanteen nostamisen määräajan asettamista koskevan sääntelyvelvoitteensa, ole merkitystä, ”koska kanteen nostamista edeltävän oikeuskäytännön a contrario tulkinnasta seuraa selvästi ja täsmällisesti, ettäunionin tuomioistuimet ovat paikanneet kyseisen lainsäädännöllisen aukon tulkitsemalla unionin oikeutta – – siten, että kannetta, jonka EIP:n toimihenkilö on nostanut kolmen kuukauden määräajan – – jota on pidennetty kymmenellä päivällä pitkien etäisyyksien vuoksi, päättymisen jälkeen, ei ole pääsääntöisesti pidettävä kohtuullisessa ajassa nostettuna” ja se on siten myöhästynyt. ( 21 )

38.

Toisaalta 19.6.2012 annetun tuomion 27, 30, 35 ja 39 kohdissa lähinnä asetetaan ”oikeussäännöksi”yleinen olettama kolmen kuukauden määräajan noudattamisen kohtuullisuudesta ja a contrario tällaisen määräajan umpeuduttua nostetun kanteen kohtuuttomasta luonteesta ilman, että unionin tuomioistuinten olisi otettava huomioon yksittäisen tapauksen olosuhteita, ja perustellaan tämä arviointi erityisesti oikeuskäytännöllä, joka koskee ”preklusiivisia määräaikoja koskevien menettelysääntöjen tiukkaa soveltamista”.

39.

Totta on – mikä ei yllätä minua lainkaan –, että unionin yleisen tuomioistuimen mainitsemissa ennakkopäätöksissä unionin tuomioistuimet katsoivat, että koska perustamissopimuksissa ja EIP:n henkilöstösäännöissä ei mainita asiasta mitään, virkamiesten henkilöstösääntöjen 91 artiklan 3 kohdassa säädetty kanteen nostamisen määräaika on ”asianmukainen vertailukohta” ja että näin ollen kolmen kuukauden määräaikaa on lähtökohtaisesti pidettävä kohtuullisena määräaikana sille, että EIP:n toimihenkilö voi nostaa kumoamiskanteen hänelle vastaisesta EIP:n toimesta.

40.

Joka tapauksessa virkamiesten henkilöstösäännöissä säädettyä kolmen kuukauden määräaikaa on EIP:n laiminlyönnin vuoksi väistämättä pidettävä ohjeellisena määräaikana silloin, kun on kyse EIP:n ja sen toimihenkilöiden välisistä riidoista.

41.

Toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, tässä yhteydessä tällaisen määräajan umpeuduttua nostettua kannetta ei voida pitää liian myöhään nostettuna siksi, että se oli nostettu kohtuuttoman pitkän ajan kuluttua, ja perustella tätä sillä, että on tärkeää soveltaa tiukasti menettelysääntöjä, joissa säädetään kiinteästä preklusiivisesta määräajasta, koska näitä sääntöjä ei yksinkertaisesti sovelleta.

42.

Kyseessä voi siis olla vain yksi seuraavista vaihtoehdoista: joko kumoamiskanteen nostamiselle on yksiselitteisesti asetettu täsmällinen määräaika unionin primaarioikeuden tai johdetun oikeuden säännöksellä tai määräyksellä, jolloin tosiaan on mahdollista jättää huomiotta kunkin yksittäisen tapauksen olosuhteet lukuun ottamatta poikkeustapauksia, joissa on kyse ylivoimaisesta esteestä tai ennalta arvaamattomista seikoista, ja noudattaa tinkimättä preklusiivista määräaikaa koskevia menettelysääntöjä, tai on sitä vastoin todettava, että kyseessä on lainsäädännöllinen aukko, jota tuomioistuimet eivät siinä tapauksessa täysin voi paikata oikeuskäytännössä, koska tämä saattaa loukata toimivaltaa lainsäädännön alalla, samalla kun niiden on otettava huomioon yksittäisen tapauksen olosuhteet. Näiden eroavaisuuksien jättäminen huomiotta siten, kuin unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt 19.6.2012 antamassaan tuomiossa, tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että oikeuskäytännössä vakiinnutetaan kolmen kuukauden kiinteä preklusiivinen määräaika.

43.

Unionin yleisen tuomioistuimen esittämä perustelu, joka sallisi sen nojautua tulkintaan, jonka se on a contrario johtanut virkamiesten henkilöstösäännöissä säädetyn määräajan kaltaisen kolmen kuukauden määräajan noudattamisen kohtuullisuutta koskevasta omasta oikeuskäytännöstään, ei lopulta ole vakuuttava.

44.

Huomautan tästä, että unionin yleisen tuomioistuimen mukaan mainitusta oikeuskäytännöstä a contrario johdettu tulkinta olisi käsiteltävässä tapauksessa mahdollinen ”silloin, kun sen mikään muu tulkinta ei olisi tarkoituksenmukainen eikä yhteensopiva asiaa koskevien unionin oikeuden yleisten periaatteiden [unionin yleinen tuomioistuin viittaa tuomionsa 22 kohtaan] asiayhteyden ja niiden päämäärän kanssa (ks. analogisesti asia 9/56, Meroni v. korkea viranomainen, tuomio 13.6.1958, Kok., s. 9, 27, Kok. Ep. I, s. 21), koska vain preklusiivisia määräaikoja koskevien menettelysääntöjen tiukka soveltaminen vastaa oikeusvarmuuden vaatimuksia sekä tarpeeseen välttää oikeudenhoidossa kaikkea syrjintää ja mielivaltaista kohtelua (ks. vastaavasti ja analogisesti asia C-426/10 P, Bell & Ross v. SMHV, tuomio 22.9.2011 – – 43, 54 ja 55 kohta)”. ( 22 )

45.

Unionin yleinen tuomioistuin on siten tulkinnut väärin a contrario -tulkinnan viimesijaisuutta, jonka yhteisöjen tuomioistuin totesi edellä mainitussa asiassa Meroni vastaan korkea viranomainen antamassaan tuomiossa. Tällaiseen tulkintaan turvautuminen on nimittäin sallittua ainoastaan silloin, kun tulkittavana olevan säännön ”mikään muu tulkinta ei ole tarkoituksenmukainen eikä yhteensopiva sanamuodon, asiayhteyden ja päämäärän kanssa”. ( 23 ) Kun kohtuullisen ajan noudattaminen on nimenomaan tulos tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden ja oikeusvarmuutta koskevan vaatimuksen yhteensovittamisesta, kuten unionin yleinen tuomioistuin on 19.6.2012 antamansa tuomion 22 kohdassa todennut, a contrario -tulkinta, joka muodostuu EIP:n ja sen toimihenkilöiden välisiin riitoihin sovellettavan ohjeellisen kolmen kuukauden määräajan muuntamisesta kiinteäksi preklusiiviseksi määräajaksi, ei varmasti ole ainoa (ja äärimmäinen) tulkinta, jolla voidaan varmistaa mainittujen periaatteiden tarkoituksenmukainen yhteensovittaminen.

46.

Näin ei ole tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden osalta, koska kohtuullista aikaa soveltamalla voidaan kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytysten tarkastelua varten ottaa huomioon muutkin kuin sellaiset olosuhteet, jotka johtuvat ylivoimaisesta esteestä tai ennalta arvaamattomista seikoista, mikä ei kiinteää preklusiivista määräaikaa sovellettaessa ole mahdollista.

47.

Näin ei ole myöskään oikeusvarmuutta koskevan periaatteen osalta, koska toisin kuin EIP antaa ymmärtää, kohtuullista aikaa koskevan opin soveltaminen, jossa otetaan huomioon yksittäisen tapauksen olosuhteet, ei tarkoita kyseisen järjestön tekemien toimien lainmukaisuuden loputonta kyseenalaistamista. Kuten jo totesin, joissakin tapauksissa, kuten tässä, kohtuullinen aika on nimittäin joustavuudestaan huolimatta kuitenkin preklusiivinen määräaika.

48.

On totta, että toisesta eli EIP:n toimihenkilöiden näkökulmasta se, että kanteen tutkittavaksi ottaminen riippuu luonteeltaan joustavan kohtuullisen ajan noudattamisesta, saattaa johtaa heidän nostamansa kanteen ennakoitavuuden heikentymiseen.

49.

Mielestäni tämä riski on kuitenkin selvästi vähäinen. Tapauksissa, joissa kanne nostetaan ohjeellisessa kolmen kuukauden määräajassa, oikeuskäytännössä on nimittäin perustellusti katsottu olevan kantajien hyväksi vahva olettama kanteen nostamisesta kohtuullisessa ajassa. Tapauksissa, joissa kanne nostetaan tämän ohjeellisen määräajan umpeuduttua, kantajien täytyy voida tukeutua kunkin tapauksen olosuhteiden huomioon ottamiseen paitsi kohtuullista aikaa koskevan opin nojalla, myös siksi, että heitä ei voida moittia kiinteän preklusiivisen määräajan puuttumisesta aiheutuvasta epätietoisuudesta, vaan päinvastoin tällaisesta epätietoisuudesta johtuvat prosessuaaliset riskit kuuluvat estoppel-periaatteen ( 24 ) tai nemo auditur propriam turpitudinem allegans -periaatteen ( 25 ) nojalla sen organisaation vastattaviksi, josta ne ovat peräisin.

50.

Unionin yleisen tuomioistuimen omaksuma a contrario -tulkinta ei myöskään ole välttämätön EIP:n toimihenkilöiden hyväksi koituvan syrjivän kohtelun välttämiseksi. Riippumatta unionin yleisen tuomioistuimen tekemästä jossain määrin uskaliaasta viittauksesta ”tässä mielessä ja analogisesti” edellä mainitussa asiassa Bell & Ross vastaan SMHV, jossa oli nostettu kumoamiskanne EY 230 artiklan nojalla, annettuun tuomioon, EIP:n toimihenkilöiden tilanteen ja henkilöstösääntöjen alaisten virkamiesten tilanteen rinnastettavuuden rajana on näet sen määräajan luonne, joka voidaan asettaa näihin kahteen ryhmään kuuluvien henkilöiden nostamille kanteille. Ensimmäisessä tapauksessa on EIP:n laiminlyönnin vuoksi välttämätöntä soveltaa joustavaa määräaikaa; jälkimmäisessä tapauksessa on kyse kiinteästä määräajasta, josta säädetään yksiselitteisesti virkamiesten henkilöstösääntöjen säännöksissä.

51.

Lisäksi tämä ei ole menettelysääntöjä vertailtaessa ainoa ero näihin kahteen ryhmään kuuluvien henkilöiden välillä. Kun virkamiesten henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa säädetään sellaisen edeltävän hallinnollisen menettelyn käynnistämisestä, jonka säännönmukainen ja täydellinen toimittaminen on virkamiehen työnantajanaan olevaa toimielintä vastaan nostaman kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytys, EIP:n henkilöstösääntöjen 41 artiklassa sitä vastoin säädetään sisäisestä vapaaehtoisesta sovittelumenettelystä, jota ei voida muuttaa henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa tarkoitetun menettelyn tapaan pakolliseksi ja joka ei vaikuta jossakin unionin tuomioistuimessa nostettavan kanteen määräaikaan. ( 26 ) Mikäli EIP:n toimihenkilö vaatii tällaisen menettelyn järjestämistä, unionin tuomioistuimet lisäksi katsovat, että unionin tuomioistuimissa nostettavan kanteen määräaika ei ala kulua ennen tällaisen menettelyn päättymistä, edellyttäen, että toimihenkilö on tehnyt sovittelupyynnön kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän on saanut tiedon hänelle vastaisesta päätöksestä, ja että itse sovittelumenettelyn kesto on ollut kohtuullinen. ( 27 )

52.

On siis todettava, että unionin tuomioistuimet ovat täysin tietoisia menettelyllisistä rajoituksista, joita liittyy EIP:n toimihenkilöihin sovellettavan sopimusjärjestelmän ja toimielinten virkamiesten henkilöstösääntöjen järjestelmän välillä mahdollisesti olevaan analogiaan. Lisäksi nyt käsiteltävässä asiassa siitä, että EIP:n toimihenkilöille myönnetään joustava preklusiivinen määräaika EIP:n laiminlyönnin vuoksi, ei aiheudu mitään vahinkoa toimielinten virkamiehille, joiden kanteisiin sovelletaan virkamiesten henkilöstösääntöjen säännöksiä.

53.

Näin ollen katson, että omaksuessaan kohtuullisen ajan käsitteestä tulkinnan, jossa ei oteta lainkaan huomioon yksittäisen tapauksen olosuhteita ja joka siten on ristiriidassa itse tällaisen määräajan luonteen kanssa, sellaisena kuin tämä oikeuskäytännöstä ilmenee, unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt 19.6.2012 antamassaan tuomiossa oikeudellisen virheen.

54.

Toisen 12.7.2012 annetussa päätöksessä esitetyn uudelleenkäsittelyperusteen nojalla unionin tuomioistuimen on ratkaistava, voiko unionin yleisen tuomioistuimen omaksuma tulkinta, jonka mukaan kanteen nostaminen kohtuullisen ajan ylittymisen jälkeen johtaa oikeuksien menettämiseen, loukata tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevaa oikeutta, ( 28 ) joka on kiistatta unionin oikeuden yleinen periaate ja joka sittemmin on vahvistettu perusoikeuskirjan 47 artiklassa. ( 29 )

55.

Ensinnäkin on syytä huomauttaa, että perusoikeuskirjan 52 artiklan mukaan perusoikeuskirjassa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien käyttämistä voidaan rajoittaa ainoastaan ”lailla sekä kyseisten oikeuksien ja vapauksien keskeistä sisältöä kunnioittaen”, ja näiden rajoitusten on erityisesti vastattava tosiasiallisesti yleisen edun mukaisia tavoitteita ja oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisia.

56.

Kyseisen artiklan mukaan siltä osin kuin perusoikeuskirjan oikeudet vastaavat ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetussa yleissopimuksessa (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) taattuja oikeuksia, niiden merkitys ja ulottuvuus ovat samat kuin mainitussa yleissopimuksessa, ilman, että kyseinen määräys kuitenkaan estäisi unionia myöntämästä tätä laajempaa suojaa.

57.

Kuten valittajat, EIP ja komissio kukin kirjallisissa huomautuksissaan perustellusti esittävät, asiassa on merkityksellinen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappale, jossa turvataan oikeus oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa – ja johon oikeuskäytännössä lisäksi on yhdessä kyseisen sopimuksen 13 artiklan kanssa viitattu tulkittaessa yhteisön oikeutta ennen perusoikeuskirjan hyväksymistä tai ennen kuin se oli sitova. ( 30 ) ( 31 )

58.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen mainitun 6 artiklan 1 kappaleen tulkintaa koskevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ”oikeus tuomioistuimeen”, josta oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa muodostaa erityisen aspektin, ei ole ehdoton ja sille ovat ominaisia epäsuorasti tunnustetut rajoitukset, erityisesti kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä koskevat, koska se vaatii jo luonteensa puolesta säätelyä valtiolta, jolla on tältä osin tietty harkintavalta. ( 32 )

59.

Kyseisen oikeuskäytännön mukaan nämä rajoitukset eivät kuitenkaan voi johtaa siihen, että oikeussubjektin oikeutta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa rajoitetaan tavalla, jolla loukataan hänen varsinaista oikeuttaan tuomioistuimeen, koska nämä rajoitukset ovat yhdenmukaisia Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen kanssa vain, jos niillä on legitiimi tavoite ja jos käytettyjen keinojen ja tavoitteen välillä on järkevä suhde. ( 33 )

60.

Vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin muistuttaa, että kanteen nostamisen määräaikoja koskevilla säännöstöillä on tarkoitus varmistaa hyvä lainkäyttö ja erityisesti oikeusvarmuuden periaatteen noudattaminen ja että yksityisten on voitava lähteä siitä, että näitä sääntöjä sovelletaan, ( 34 ) tässä yhteydessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin kuitenkin tutkii, onko Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaista tehokasta pääsyä tuomioistuimeen rajoitettu esimerkiksi tällaisten sääntöjen ”erityisen ankaralla” ( 35 ) tai ”kohtuuttoman rajoittavalla” ( 36 ) tulkinnalla tai soveltamisella siten, että kanteen aineellinen tutkiminen suljetaan pois tai että luodaan ”eräänlainen muuri, jolla oikeussubjektia estetään saamasta asiansa asiasisältöä toimivaltaisen tuomioistuimen ratkaistavaksi”. ( 37 )

61.

Siten ”se, että on ollut käytettävissä muutoksenhakukeino sen toteamiseksi, että kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuvat, ei aina täytä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen pakottavia säännöksiä; lisäksi vaaditaan, että tuomioistuimeen pääsyyn on ollut riittävä mahdollisuus, jotta yksilön ’oikeus tuomioistuimeen’ voidaan turvata ottaen huomioon demokraattisen yhteiskunnan oikeusvaltioperiaate”. ( 38 )

62.

Näin ollen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tutkii esimerkiksi, onko kassaatiovalituksen tekemisen määräaika riittävä valittajan kotipaikka huomioon ottaen, ( 39 ) onko sitä, ettei kansallinen tuomioistuin myönnä pidennystä laissa etukäteen säädetylle kanteen nostamisen määräajalle, pidettävä kohtuuttomana, ( 40 ) ovatko kanteen nostamisen määräaikojen laskemista koskevat säännöt riittävän selkeitä ja johdonmukaisia ( 41 ) tai ovatko kansallisten tuomioistuinten mainittujen määräaikojen laskemisessa tekemät virheet johtaneet siihen, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa säädettyä tehokasta pääsyä tuomioistuimeen on loukattu. ( 42 )

63.

Koska perusoikeuskirjan 47 artiklalla turvataan unionin oikeudessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa vahvistettu suoja, ( 43 ) unionin tuomioistuimen on epäilemättä taattava unionin yleisen tuomioistuimen harjoittaman unionin oikeudessa säädettyjen menettelyllisten vaatimusten – kuten sellaisten, jotka koskevat oikeudenkäynnin vireillepanon määräaikoja – tulkinnan ja soveltamisen osalta vähintään yhtä laaja valvonta kuin se, jota Euroopan ihmisoikeustuomioistuin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen nojalla tältä osin harjoittaa kyseisen sopimuksen osapuolten tuomioistuinten suhteen. ( 44 )

64.

Vaikka yksikään käsiteltävässä asiassa huomautuksia esittäneistä osapuolista ei esittänyt asiaa näin, yleisesti se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on voinut todeta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta rikotun oikeudenkäynnin vireillepanon yleensä lyhyiden määräaikojen tulkintaa ja/tai soveltamista koskevissa asioissa, ei voi tarkoittaa a contrario sitä, ettei unionin tuomioistuin voisi todeta jonkin unionin tuomioistuimen rikkoneen perusoikeuskirjan 47 artiklaa ottaen huomioon ne tavallisesti pidemmät määräajat, jotka yksityisille on myönnetty heille vastaisten unionin toimielinten tai elinten tekemien toimien riitauttamista varten unionin tuomioistuimissa.

65.

Vaikka edellä mainitut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäviksi saatetut asiat koskevat laissa etukäteen säädettyjen prosessuaalisten määräaikojen tulkintaa tai soveltamista, tässä yhteydessä on nyt käsiteltävässä asiassa selvää, että valittajilla oli EIP:n menettelyllisen laiminlyönnin johdosta oikeus odottaa, että unionin yleinen tuomioistuin – ja ennen sitä virkamiestuomioistuin – ei sovella heidän kanteeseensa kiinteää preklusiivista määräaikaa, vaan päinvastoin oppia ”kohtuullisesta ajasta” ratkaistakseen, onko kanne otettava tutkittavaksi.

66.

Vaikkei olekaan pois suljettua, että valittajat olisivat tosiasiassa voineet nostaa kanteen kolmen kuukauden määräajassa, he eivät sitä vastoin – siitä syystä, että EIP:n ja sen toimihenkilöiden välisten riitojen yhteydessä kyseinen määräaika on väistämättä ohjeellinen – voineet odottaa, että unionin oikeudessa säädettyihin kanteen nostamisen määräaikoihin liittyvien menettelysääntöjen suppeaa tulkintaa koskevaan oikeuskäytäntöön viitaten unionin yleinen tuomioistuin pitäisi kyseisen määräajan ylittämistä joillakin sekunneilla kohtuuttomana, vieläpä ottamatta huomioon muita asiaan liittyviä olosuhteita kuin sellaisia, joissa on kyse ylivoimaisesta esteestä tai ennalta arvaamattomista seikoista.

67.

Kantajien huolimattomuutta koskeva väite, joka perustuu siihen, että he nostivat kanteen vasta joitakin minuutteja ennen kolmen kuukauden määräajan päättymistä, on osaltaan täysin perusteeton, sillä kuten jo mainitsin, kyseinen määräaika on ainoastaan ohjeellinen eikä vapauta unionin tuomioistuimia viran puolesta tutkimasta, onko kyseinen kanne nostettu vasta kohtuuttoman pitkän ajan kuluttua ottaen huomioon kaikki muutkin asiaan liittyvät olosuhteet kuin sellaiset, joissa on kyse ylivoimaisesta esteestä tai ennalta arvaamattomista seikoista.

68.

Tekemällä tällaisen ratkaisun ja vahvistamalla virkamiestuomioistuimen edellä mainitussa asiassa Arango Jaramillo ym. vastaan EIP antaman määräyksen, jossa todettiin, että valittajien kanne on liian myöhään nostettuna jätettävä tutkimatta, unionin yleinen tuomioistuin on näin ollen nähdäkseni tulkinnut ja soveltanut kohtuullisen ajan käsitettä liiallisen rajoittavalla tavalla ja siten loukannut tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevaa oikeutta, sellaisena kuin se on taattu perusoikeuskirjan 47 artiklassa, epäämällä valittajilta näin oikeuden saada kanteensa aineellinen sisältö tutkittavaksi.

69.

Yksi tai useampi unionin yleisen tuomioistuimen tekemä huomattavakaan oikeudellinen virhe ei välttämättä johda siihen, että oikeuden yhtenäisyyttä tai johdonmukaisuutta olisi Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 62 b artiklassa tarkoitetulla tavalla vahingoitettu.

70.

Sitä vastoin ne neljä seikkaa, joiden perusteella unionin tuomioistuin päätyi katsomaan, että edellä mainitussa asiassa uudelleenkäsittely M vastaan lääkevirasto ( 45 ) kyseessä ollut kahden menettelysäännön rikkominen oli johtanut ”unionin oikeuden yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden vahingoittamiseen”, ( 46 ) eivät ole vähimmäisvaatimuksia eivätkä tyhjentäviä, koska niiden kokonaistarkastelun ( 47 ) perusteella unionin tuomioistuin totesi, että asiassa oli samanaikaisesti loukattu kahta yleensä vaihtoehtoista edellytystä, jotka johtavat unionin tuomioistuimen päätöksen käsittelemiseen uudelleen.

71.

Nähdäkseni myös nyt käsiteltävässä tapauksessa on käsillä seikkoja, jotka olennaisilta osin vastaavat unionin tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa uudelleenkäsittely M vastaan lääkevirasto antamassaan tuomiossa esiin tuomia seikkoja.

72.

Siten 19.6.2012 annettu tuomio ensinnäkin on unionin yleisen tuomioistuimen ensimmäinen ratkaisu, jossa se vahvistaa, että kumoamiskanteen nostamista koskevan ohjeellisen määräajan noudattamatta jättäminen johtaa oikeuskäytännöstä a contrario johdetun tulkinnan perusteella ja määräaikoja koskevia menettelysääntöjä suppeasti tulkiten siihen, että kanne jätetään myöhästymisen vuoksi tutkimatta. Tuomio saattaa siten muodostua tulevien oikeudenkäyntiasioiden kannalta ennakkotapaukseksi. ( 48 )

73.

Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin on katsoessaan, ettei unionin tuomioistuinten tarvitse ottaa huomioon kaikkia yksittäisen tapauksen olosuhteita tutkiakseen, onko kohtuullisen ajan ylittäminen ollut luonteeltaan kohtuutonta, mielestäni poikennut kyseisen unionin oikeudessa turvatun käsitteen perusolemuksesta, minkä vuoksi sen antama tuomio on epäjohdonmukainen.

74.

Kolmanneksi ne kaksi periaatetta (kohtuullinen aika ja oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin), jotka unionin yleinen tuomioistuin mielestäni on jättänyt huomioon ottamatta, eivät kuulu yksinomaan virkamiesoikeuden alaan vaan niitä sovelletaan siitä riippumatta, mitä alaa asia koskee. ( 49 )

75.

Neljänneksi ja viimeiseksi näillä kahdella periaatteella on merkittävä sija unionin oikeusjärjestyksessä. ( 50 ) Erityisesti perusoikeuskirjan 47 artiklassa taatulla oikeudella on SEU 6 artiklan mukaisesti sama oikeudellinen arvo kuin perustamissopimuksilla. Lisäksi tämä oikeus on ominainen kaikille oikeusvaltioperiaatteelle perustuville oikeusjärjestyksille, kuten unionin oikeusjärjestykselle, ( 51 ) ja siten se on viimeksi mainitussa vähintäänkin ”perustuslain määräyksen” luonteinen. ( 52 )

76.

Kaikilla näillä perusteilla katson, että unionin yleinen tuomioistuin on 19.6.2012 antamallaan tuomiolla ainakin vahingoittanut unionin oikeuden johdonmukaisuutta.

77.

Unionin tuomioistuimen perussäännön 62 b artiklan ensimmäisen kohdan mukaan silloin, jos unionin tuomioistuin toteaa, että unionin yleisen tuomioistuimen päätös vahingoittaa unionin oikeuden yhtenäisyyttä tai johdonmukaisuutta, se palauttaa asian unionin yleiseen tuomioistuimeen, joka on sidottu unionin tuomioistuimen ratkaisemiin oikeusseikkoihin. Palauttaessaan asian unionin tuomioistuin voi lisäksi todeta, mitä unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen oikeusvaikutuksista on pidettävä riidan asianosaisten kannalta lopullisina. Poikkeustapauksissa unionin tuomioistuin voi itse ratkaista asian lopullisesti, jos asian ratkaisu on uudelleenkäsittelyn tulos huomioon ottaen johdettavissa unionin yleisen tuomioistuimen määrittämästä tosiseikastosta, johon se on perustanut päätöksensä.

78.

Tästä seuraa, ettei unionin tuomioistuin voi pelkästään todeta unionin oikeuden yhtenäisyyden tai johdonmukaisuuden vahingoittamista päättämättä samalla tämän toteamuksen vaikutuksista kysymyksessä olevassa oikeusriidassa. ( 53 )

79.

Katson, että tässä tapauksessa 19.6.2012 annettu tuomio on kumottava siltä osin kuin siinä on muutoksenhakuvaiheessa vahvistettu se, ettei virkamiestuomioistuimessa nostettua kannetta voitu ottaa tutkittavaksi, ja siltä osin kuin siinä on velvoitettu valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut virkamiestuomioistuimessa.

80.

Koska unionin oikeuden johdonmukaisuuden vahingoittaminen johtuu, kuten juuri todettiin, kahden periaatteen loukkaamisesta, on sitä vastoin selvää, että unionin tuomioistuin ei voi itse ratkaista lopullisesti asiaa, jonka valittajat ovat panneet ensimmäisessä oikeusasteessa vireille virkamiestuomioistuimessa.

81.

Mikään Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön tai unionin tuomioistuimen työjärjestyksen määräys ei velvoita unionin tuomioistuinta palauttamaan asiaa ennemmin unionin yleisen tuomioistuimen kuin suoraan virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi, jotta osapuolet voisivat esittää näkemyksensä riita-asian aineellisista seikoista.

82.

Kuten edellä mainitussa asiassa uudelleenkäsittely M vastaan lääkevirasto annetun tuomion 30 kohdasta ilmenee, kanteen asiakysymyksen ratkaiseminen muutoksenhakutuomioistuimessa on tietyin edellytyksin mahdollista, vaikka asian käsittely ensimmäisessä oikeusasteessa on koskenut vain oikeudenkäyntiväitettä. Asia voi olla näin yhtäältä silloin, kun valituksenalaisen tuomion tai määräyksen kumoamisesta seuraa välttämättä, että kanteen kohteena oleva asiakysymys on ratkaistava tietyllä tavalla, tai toisaalta silloin, kun kumoamiskanteen asiaratkaisu perustuu asianosaisten lausumiin muutoksenhakumenettelyssä ensimmäisen oikeusasteen esittämän päättelyn jälkeen.

83.

Nyt esillä olevassa asiassa on selvää, ettei tilanne ole tällainen ja ettei unionin yleinen tuomioistuin voi kuin todeta, kuten se teki unionin tuomioistuimen palautettua asian uudelleenkäsittelyn jälkeen mainitussa asiassa uudelleenkäsittely M vastaan lääkevirasto, ( 54 ) ettei se voi tehdä muuta kuin puolestaan palauttaa asian virkamiestuomioistuimeen, jotta tämä ratkaisisi valittajien esittämät kumoamisvaatimukset.

84.

Perustamissopimusten mukaista unionin oikeuslaitoksen hierarkiaa noudattaen tällaisen päätöksen antaminen on kuitenkin ainoastaan unionin yleisen tuomioistuimen tehtävä, jonka se täyttää asianosaisia kuultuaan ja työjärjestyksensä ( 55 ) mukaisesti. Ehdotukseni siis on, että unionin tuomioistuin palauttaa asian kyseisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

85.

Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 195 artiklan 6 kohdassa määrätään, että silloin, kun uudelleen käsitelty unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisu oli annettu SEUT 256 artiklan 2 kohdan nojalla, unionin tuomioistuin määrää oikeudenkäyntikuluista.

86.

Koska oikeudenkäyntikulujen korvausvastuun jakautumisesta uudelleenkäsittelyn yhteydessä ei ole erityisiä määräyksiä, ehdotan sen mukaisesti, mitä unionin tuomioistuin totesi edellä mainitussa asiassa uudelleenkäsittely M v. lääkevirasto antamassaan tuomiossa, ( 56 ) että osapuolet, jotka ovat jättäneet oikeudenkäyntikirjelmiä tai esittäneet kirjallisia huomautuksia esillä olevassa oikeudenkäynnissä, vastaavat omista tähän liittyvistä oikeudenkäyntikuluistaan.

87.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti: