JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

PEDRO CRUZ VILLALÓN

28 päivänä kesäkuuta 2012 ( 1 )

Asia C-124/11

Bundesrepublik Deutschland

vastaan

Karen Dittrich

Asia C-125/11

Bundesrepublik Deutschland

vastaan

Robert Klinke

Asia C-143/11

Jörg-Detlef Müller

vastaan

Bundesrepublik Deutschland

(Ennakkoratkaisupyynnöt – Bundesverwaltungsgericht (Saksa))

”Miesten ja naisten tasa-arvoinen kohtelu työssä ja ammatissa — Kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan virkamiehillä on sairaustapauksissa oikeus tukeen — Perheenjäsenet, joihin tuki voidaan ulottaa — Rekisteröidyn parisuhteen sulkeminen tuen ulkopuolelle — Direktiivin 2000/78/EY soveltamisala — Palkan käsite”

1. 

Bundesverwaltungsgericht on kolmessa oikeudenkäynnissä, joissa selvitellään sitä, onko rekisteröidyssä parisuhteessa elävillä henkilöillä oikeus etuuteen, joka taataan Saksan oikeudessa avioliitossa oleville, pyytänyt unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua siihen, voidaanko tällainen vaatimus hyväksyä unionin oikeudessa vahvistetun yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevan periaatteen perusteella.

2. 

Pyynnöt antavat unionin tuomioistuimelle mahdollisuuden tarkentaa oikeuskäytäntöään yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista 27.11.2000 annetun neuvoston direktiivin 2000/78/EY soveltamisalalla. ( 2 ) Asioissa on kyse sen ratkaisemisesta, voidaanko direktiiviä soveltaa julkisen sektorin virkamiehille sairaustapauksissa myönnettäviin tukiin.

3. 

On siis tutkittava, voidaanko mainittuja tukia pitää direktiivissä 2000/78 tarkoitettuna palkkana. Se, voidaanko direktiiviä soveltaa kyseessä oleviin riita-asioihin riippuu – direktiivin johdanto-osan 13 perustelukappaletta ja sen 3 artiklan 1 kohdan c alakohtaa yhdessä tulkittuina – siitä, rinnastetaanko kyseinen tuki ”palkkaan” sen sisältöisenä kuin tästä käsitteestä määrätään EY:n perustamissopimuksen 141 artiklassa (josta on tullut SEUT 157 artikla). Tätä selvitettäessä on tukeuduttava näitä kysymyksiä koskevissa asioissa muotoutuneessa unionin oikeuskäytännössä käytettyihin kriteereihin, vaikka onkin niin, että tähän mennessä rinnastusta on tarkasteltu ainoastaan vanhuuseläkettä koskevissa tapauksissa, ja ratkaistava samalla se, miten on rajattava se, ettei direktiiviä 2000/78 sen 3 artiklan 3 kohdan mukaan sovelleta julkisista tai niihin rinnastettavista järjestelmistä suoritettaviin maksuihin.

I Sovellettavat oikeussäännöt

Unionin oikeus

4.

Direktiivin 2000/78 johdanto-osan 13 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”Tätä direktiiviä ei sovelleta sosiaaliturvajärjestelmiin ja sosiaalisen suojelun järjestelmiin, joiden etuuksia ei rinnasteta Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 141 artiklassa tarkoitettuun palkkaan, eikä valtion suorittamiin maksuihin, joiden tarkoituksena on työllistyminen tai työllisenä pysyminen.”

5.

Direktiivin 2000/78 tarkoitus ilmaistaan sen 1 artiklassa seuraavasti:

”Tämän direktiivin tarkoituksena on luoda yleiset puitteet uskontoon tai vakaumukseen, vammaisuuteen, ikään tai sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän torjumiselle työssä ja ammatissa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen toteuttamiseksi jäsenvaltioissa”.

6.

Direktiivin 2000/78 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä yhdenvertaisen kohtelun periaatteella tarkoitetaan, ettei minkäänlaista 1 artiklassa tarkoitettuun seikkaan perustuvaa välitöntä tai välillistä syrjintää saa esiintyä.

2.   Sovellettaessa 1 kohtaa:

a)

välittömänä syrjintänä pidetään sitä, että henkilöä kohdellaan jonkin 1 artiklassa tarkoitetun seikan perusteella epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai voitaisiin kohdella vertailukelpoisessa tilanteessa;

– –”

7.

Direktiivin 2000/78 soveltamisala on määritelty sen 3 artiklassa, jossa säädetään seuraavaa:

”1.   Yhteisölle annetun toimivallan puitteissa tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin henkilöihin sekä julkisella että yksityisellä sektorilla, julkisyhteisöt mukaan lukien, kun kyseessä on:

– –

c)

työolot ja -ehdot, myös irtisanominen ja palkka

– –

3.   Tätä direktiiviä ei sovelleta julkisista tai niihin rinnastettavista järjestelmistä, kuten julkisista sosiaaliturvajärjestelmistä tai sosiaalisen suojelun järjestelmistä, suoritettuihin maksuihin.

– –”

Kansallinen oikeus

1. Rekisteröityjä parisuhteita koskeva lainsäädäntö

8.

Rekisteröidyistä parisuhteista 16.2.2001 annetun lain (Gesetz über die Eingetragene Lebenspartnerschaft, jäljempänä LPartG), ( 3 ) sellaisena kuin se on 6.7.2009 annetun lain ( 4 ) 7 §:llä muutettuna, 1 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Kaksi samaa sukupuolta oleva henkilö voi rekisteröidä parisuhteensa ilmoittamalla henkilökohtaisesti ja toistensa läsnä ollessa väestörekisteriviranomaiselle haluavansa solmia keskenään eliniäksi rekisteröidyn parisuhteen (rekisteröidyn parisuhteen osapuolet). Ilmoitusta ei voi antaa ehdollisena eikä määräaikaisena.”

9.

LPartG:n 5 §:n mukaan rekisteröidyn parisuhteen osapuolet ”ovat velvollisia työllään ja omaisuudellaan ottamaan asianmukaisesti osaa elatukseen rekisteröidyssä parisuhteessa – –”.

2. Virkamiehille myönnettäviä tukia koskevat säännökset

10.

Liittovaltion virkamiehiä koskevassa laissa (Bundesbeamtengesetz, jäljempänä BBG) säädetään liittovaltion virkamiesten oikeudesta saada sairaustapauksissa myönnettävä tuki. Lain 80 §:n mukaan mainittuun tukeen ovat tietyissä olosuhteissa oikeutettuja liittovaltion virkamiehen puoliso ja hänen huollettavanaan olevat lapset.

11.

Aina 14.2.2009 asti sovellettiin säännöksiä, joissa oikeus tukeen tunnustettiin liittovaltion virkamiehen puolisolle ja hänen huollettavanaan oleville lapsille ulottamatta sitä kuitenkaan henkilöön, jonka kanssa virkamies on rekisteröidyssä parisuhteessa. Kyse ei missään tapauksessa ollut puolisolle kuuluvasta ehdottomasta oikeudesta tukeen, vaan se tunnustettiin ainoastaan siinä tapauksessa, että puolison tulot jäivät alle 18000 euron tai että siitä huolimatta, että puolisolla oli sairausvakuutus, yksilöllisistä syistä hänellä ei ollut oikeutta vakuutuksen tarjoamiin etuuksiin tai etuudet oli keskeytetty ennalta määräämättömäksi ajaksi asianomaisen perinnöllisen vamman tai tiettyjen sairauksien perusteella. Näin ollen oikeus tukeen oli olemassa edunsaajan aviopuolison elatustarpeen perusteella silloin, kun elatustarve johtui riittämättömistä tuloista tai vakuutetusta johtumattomien syiden vuoksi kattavuudeltaan riittämättömästä sairausvakuutussuojasta.

12.

Liittovaltion sisäasiainministeriö antoi 13.2.2009 BBG:n 80 §:n 4 momentissa olevan valtuutuksen nojalla asetuksen liittovaltion tukia ( 5 ) (Bundesbeihilfeverordnung, jäljempänä BBhV), jolla säilytettiin aikaisempi järjestelmä ja se, ettei rekisteröityjen parisuhteiden osapuolia hyväksytä sairaustapauksessa myönnettävän tuen saajiksi.

13.

Asioissa kyseessä olevien tosiseikkojen tapahtumisen jälkeen lainsäädäntöä on muutettu siten, että rekisteröityjen parisuhteiden osapuolet on otettu riidanalaisen tuen edunsaajiksi, millä ei kuitenkaan ole merkitystä esillä olevien pääasioiden ratkaisun kannalta. ( 6 )

II Tosiseikat

14.

Käsiteltävissä asioissa on kantajina liittovaltion virkamiehiä, jotka elävät rekisteröidyissä parisuhteissa, joissa he vastaavat parisuhteen toisen osapuolen elatuksesta.

15.

Asioissa C-124/11 ja C-125/11 on kyse tilanteista, joissa kantajat ovat hakeneet tukia ja joille on ensimmäisen kielteisen viranomaispäätöksen jälkeen tunnustettu kyseinen oikeus Berliinin Verwaltungsgerichtin päätöksellä. Mainitun tuomioistuimen mukaan on niin, että vaikka rekisteröityjen parisuhteiden osapuolia ei ole mainittu avustuksen edunsaajina, heillä on silti oikeus siihen direktiivin 2000/78 nojalla, sillä unionin oikeuskäytännön mukaan tällaiset avustukset ovat direktiivissä tarkoitettua ”palkkaa”, koska ne saadaan ainoastaan palvelussuhteen perusteella eikä etuuksina julkisesta sosiaaliturvajärjestelmästä tai sosiaalisen suojelun järjestelmästä.

16.

Sitä vastoin asiassa C-143/11 sekä viranomainen että hallintotuomioistuin olivat kumpikin hylänneet asianomaisen henkilön vaatimuksen tukeutumalla siihen, ettei direktiiviä 2000/78 ollut rikottu, koska aviopuolison ja rekisteröidyn parisuhteen osapuolen tilanteet eivät olleet toisiinsa rinnastettavia.

17.

Kaikissa kolmessa tapauksessa asianosainen, jonka vaatimukset hallintotuomioistuin on hylännyt, on tehnyt Revision-valituksen Bundesverwaltungsgerichtille.

18.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lähtee siitä, että kansallisessa lainsäädännössä rekisteröidyn parisuhteen osapuolia ei ole katsottu liittovaltion virkamiehille sairaustapauksissa maksettavien julkisten tukien mahdollisiksi edunsaajiksi. Tukien edunsaajiksi katsotaan kuitenkin tällaisessa tapauksessa näiden virkamiesten aviopuolisot.

19.

Bundesverwaltungsgericht ei ole varma siitä, voidaanko direktiiviä 2000/78 soveltaa sen käsiteltävänä olevissa asioissa. Sen soveltamisesta seuraisi, että rekisteröityjen parisuhteiden osapuolia pitäisi kohdella samalla tavoin kuin aviopuolisoita, jolloin kyseessä olevien riita-asioiden asianosaisina olevilla henkilöillä olisi oikeus riidanalaiseen julkiseen tukeen.

20.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että direktiivin 2000/78 sovellettavuus riippuu siitä, millä tavoin kyseessä oleva julkinen tuki määritellään oikeudellisesti, eli onko sitä pidettävä osana SEUT 157 artiklassa tarkoitettua palkkaa – tilanne, jossa direktiiviä 2000/78 olisi sovellettava – vai julkisesta sosiaaliturvajärjestelmästä tai vastaavasta myönnettävänä etuutena, joka tästä syystä jää direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

21.

Bundesverwaltungsgericht katsoo, että kriteereitä, joita unionin tuomioistuin on käyttänyt määritellessään eri vanhuuseläkkeet niiden rahoituslähteiden perusteella, ei voida soveltaa sairausvakuutusjärjestelmiä koskevissa asioissa. Sen mukaan näin on muiden syiden ohella erityisesti siksi, että sairaustapauksissa myönnetty tuki ei riipu siitä, kuinka kauan virkasuhde on kestänyt.

III Ennakkoratkaisukysymys

22.

Bundesverwaltungsgericht on tämän vuoksi esittänyt unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Sovelletaanko yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista 27.11.2000 annettua neuvoston direktiiviä 2000/78/EY kansallisiin säännöksiin, jotka koskevat tuen myöntämistä virkamiehille sairaustapauksissa?”

IV Asian käsittely unionin tuomioistuimessa

23.

Ennakkoratkaisupyynnöt C-124/11 ja C-125/11 saapuivat unionin tuomioistuimen kirjaamoon 9.3.2011. Asiassa C-143/11 esitetty ennakkoratkaisupyyntö kirjattiin rekisteriin 24.3.2011.

24.

Esitetyt kolme ennakkoratkaisukysymystä yhdistettiin 27.5.2011 annetulla unionin tuomioistuimen presidentin määräyksellä.

25.

Kirjallisia huomautuksia ovat asiassa esittäneet K. Dittrich, R. Klinke ja J.-D. Müller sekä komissio.

26.

Asiassa 3.5.2012 pidetyssä istunnossa suullisia huomautuksia ovat esittäneet asiassa kyseessä olevien henkilöiden edustajat.

27.

Istuntoon lähetetyssä kutsussa asianosaisia pyydettiin vastaamaan kirjallisesti kysymykseen riidanalaisen tuen rahoittamistavasta ja varsinkin siitä, rahoitetaanko se kokonaan tai osittain maksuilla, jotka Saksan liittotasavalta suorittaa liittovaltion virkamiesten työnantajana, vai sosiaaliturvajärjestelmän varoista. Määräaika vastausten esittämiselle päättyi 13.4.2012.

V Asianosaisten lausumat

28.

Pääasioissa kantajina olevat henkilöt väittävät, että direktiiviä 2000/78 voidaan soveltaa riidanalaiseen tukeen. Niiden mukaan näin on siksi, että unionin oikeuskäytännössä on katsottu, että SEUT 157 artiklassa tarkoitettu mikä tahansa työstä suoritettu korvaus sisältyy direktiivin soveltamisalaan, ja työn käsite kattaa myös palvelussuhteen, joka sitoo julkisen sektorin virkamiehen valtioon. ( 7 )

29.

Kantajat väittävät, että esteenä tuen määrittelylle palkaksi ei voida pitää sitä, että siitä on säädetty lailla, koska lainsäätäjä ei tässä tapauksessa edusta julkista valtaa vaan toimii työnantajana. He esittävät, ettei heidän näkemystään voida torjua myöskään vetoamalla siihen, että virkamiehet muodostavat yhden yleisen työntekijöiden ryhmän, ja viittaavat tässä yhteydessä asiassa Barber 17.5.1990 annettuun tuomioon. ( 8 ) Näin ei voida myöskään tehdä siksi, että tuki ei riipu palvelussuhteen pituudesta, eikä tuen määrää lasketa viimeksi saadun palkan perusteella. He katsovat siis, että mainittuja seikkoja voidaan pitää merkityksellisinä vanhuuseläkkeiden luonnetta määriteltäessä, mutta ei sitä ratkaistaessa, onko riidanalaista tukea pidettävä palkkana vai ei.

30.

Komissio yhtyy pääasian kantajien lausumiin. Se toteaa ensin, että unionin oikeuskäytännön mukaan palkan käsitettä on tulkittava laajasti, ja että sen alaan voidaan lukea kaikki etuudet tai korvaukset, jotka työntekijälle myönnetään työskentelyn perusteella, perustuivatpa nämä sitten sopimukseen, lainsäädäntöön tai tuomioistuimen päätökseen, ja esittää tämän jälkeen, että unionin oikeuskäytännössä on aina katsottu, että kun kyse on eläkkeistä, ainoana ratkaisevana – ei tosin yksinomaisena – kriteerinä on pidettävä sitä, että eläke on myönnetty sen työsuhteen perusteella, joka sitoi työntekijän hänen aikaisempaan työnantajaansa. Tähän ensisijaiseen kriteeriin liittyy kolme muuta täydentävää kriteeriä, joiden avulla vanhuuseläke luonnehditaan etuudeksi, joka myönnetään ammatillisesta sosiaaliturvajärjestelmästä ja näin SEUT 157 artiklassa tarkoitettuna palkkana, ja erotetaan siten julkisesta sosiaaliturvajärjestelmästä maksetusta etuudesta ja joiden mukaan edellytetään, että a) eläkeoikeutta ei tunnusteta tietylle erityiselle työntekijäryhmälle, b) se riippuu välittömästi työuran pituudesta ja c) sen määrän laskentaperusteena käytetään viimeistä palkkaa.

31.

Riidanalaisen tuen osalta komissio viittaa ensiksi siihen, että se on tietylle työntekijäryhmälle tunnustettu etuus, toiseksi siihen, että se myönnetään palvelussuhteen perusteella ja se on sidottu virkamiehen palkkaan tai eläkkeeseen, joita on kumpaakin pidettävä osana kyseistä työstä maksettavaa vastiketta, ja kolmanneksi siihen, että muut oikeuskäytännössä vahvistetut eläkkeitä koskevat kriteerit eivät ole merkityksellisiä esillä olevassa tapauksessa, koska sekä kriteeriä sidonnaisuudesta työuran pituuteen että kriteeriä viimeisen palkan käyttämisestä laskemisen perusteena on käytetty unionin oikeuskäytännössä tekijöinä, joiden avulla ratkaistaan se, voidaanko virkamiesten eläkkeet katsoa palkaksi siitä huolimatta, että tavanomaisesti ne eivät täytä kriteereitä, joiden katsottiin edellä mainitussa asiassa Barber annetussa tuomiossa olevan ominaisia yksityiselle eläkejärjestelmälle. Lisäksi se esittää, että koska asiassa on kyse virkamiehille sairaustapauksissa myönnettävästä tuesta, ei siihen verrattavaa yksityisoikeudellista järjestelmää ole. Tästä syystä komissio katsoo, ettei asiassa voida viitata vastaaviin yksityisoikeudellisiin järjestelmiin niiden kriteerien täyttymisen vahvistamiseksi, joiden avulla tehdään rajanveto suhteessa lakisääteiseen sosiaaliturvajärjestelmään.

32.

Näin ollen ratkaisevana tekijänä voidaan pitää vain sitä, että kyseessä oleva tuki myönnetään sillä perusteella, että henkilö on palvelussuhteessa valtioon ja että valtio toimii työnantajana eikä lakisääteisen julkisen järjestelmän vakuuttajana. Tukea voidaan näin ollen pitää SEUT 157 artiklassa tarkoitetulla tavalla palkkana, eikä tätä voida torjua väitteellä, jonka mukaan oikeus siihen on tunnustettu laissa tai perustuu sosiaalipoliittisiin syihin.

33.

Pääasioiden kantajat ja Saksan hallitus ovat vastauksissaan edellä 24 kohdassa mainittuun pyyntöön todenneet, että Saksan liittotasavalta rahoittaa riidanalaisen tuen työnantajana ja ettei sosiaaliturvasta saada sille minkäänlaista rahoitusta.

VI Arviointi

Alustavia huomioita

34.

Kuten edellä totesin, yhdistetyissä ennakkoratkaisupyynnöissä on kyse direktiivin 2000/78 soveltamisesta tapauksissa, joissa selvitellään sitä, onko rekisteröidyssä parisuhteessa olevilla henkilöillä jäsenvaltion lainsäädännön mukaan oikeus saada etuus, joka tässä lainsäädännössä taataan avioliitossa oleville.

35.

Esitetyissä kysymyksissä ei mennä tämän pidemmälle. Haluan tällä sanoa, ettei kysytty ole sitä, onko pääasian kantajien oikeutta tulla kohdelluksi samalla tavoin kuin avioliitossa eläviä loukattu, vaan täyttyvätkö asiassa edellytykset, joiden mukaan oikeudenkäynnit pääasioissa on ratkaistava soveltamalla direktiiviä 2000/78.

36.

Unionin tuomioistuimen ei näin ollen odoteta vastaavan kysymykseen mahdollisesta syrjinnästä vaan ainoastaan siihen, täyttyvätkö asioissa edellytykset sille, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ratkaisee käsiteltävänään olevat asiat soveltamalla mainittua direktiiviä. Tätä varten riittää se, että selvitetään, onko riidanalaisia tukia pidettävä direktiivin 2000/78 3 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettuna palkkana, mikä riippuu siitä, voidaanko riidanalainen tuki rinnastaa SEUT 157 artiklassa tarkoitettuun palkkaan, johon viitataan direktiivin 13 perustelukappaleessa kyseisen käsitteen määrittelemiseksi.

Direktiivin 2000/78 soveltamisen edellytykset

37.

Kuten Bundesverwaltungsgericht on todennut, se, voidaanko direktiiviä 2000/78 soveltaa, riippuu siitä, voidaanko riidanalainen tuki katsoa SEUT 157 artiklassa tarkoitetuksi palkaksi.

38.

Direktiivin 2000/78 3 artiklan 1 kohdassa säädetään, että direktiiviä ”sovelletaan kaikkiin henkilöihin sekä julkisella että yksityisellä sektorilla, julkisyhteisöt mukaan lukien, kun kyseessä on – – c) työolot ja -ehdot, myös irtisanominen ja palkka”.

39.

Silloin kun kyse on, kuten nyt käsiteltävässä tapauksessa, julkisen vallan suorittamasta etuudesta, on välttämättä otettava huomioon direktiivin 2000/78 3 artiklassa säädetty poikkeus; sen 3 kohdan mukaan ”tätä direktiiviä ei sovelleta julkisista tai niihin rinnastettavista järjestelmistä, kuten julkisista sosiaaliturvajärjestelmistä tai sosiaalisen suojelun järjestelmistä, suoritettuihin maksuihin”.

40.

Poikkeusta tarkasteltaessa on kuitenkin otettava huomioon direktiivin 2000/78 13 perustelukappale, jonka mukaan ”tätä direktiiviä ei sovelleta sosiaaliturvajärjestelmiin ja sosiaalisen suojelun järjestelmiin, joiden etuuksia ei rinnasteta Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 141 artiklassa tarkoitettuun palkkaan, eikä valtion suorittamiin maksuihin, joiden tarkoituksena on työllistyminen tai työllisenä pysyminen”.

41.

Asiassa Maruko ( 9 ) annetussa tuomiossa omaksuttiin direktiivin 2000/78 3 artiklan 3 kohdasta ja sen 13 perustelukappaleesta yhdessä luettuna tulkinta, jonka mukaan kaikkia julkiselta vallalta saatavia etuuksia ja etuuksia, jotka saadaan julkisen vallan alaisilta sosiaaliturvalaitoksilta, ei ole suljettava direktiivin 2000/78 soveltamisalan ulkopuolelle vaan ainoastaan ne näiden elinten suorittamista etuuksista, joita ei voida katsoa (nyt voimassa olevassa) SEUT 157 artiklassa tarkoitetulla tavalla palkaksi.

1. Palkan käsite

42.

Esitettyyn kysymykseen vastaaminen edellyttää näin ollen, että ratkaistaan epätietoisuus siitä, onko riidanalainen tuki SEUT 157 artiklassa, johon direktiivissä 2000/78 viitataan 3 artiklan 1 kohdan c alakohdassa käytetyn palkan käsitteen määrittelemiseksi, tarkoitettua palkkaa. Kuten jäljempänä huomataan, tutkittaessa sitä, onko asioissa esillä ne seikat, joiden perusteella voidaan katsoa, että kyseessä on palkka, nähdään selvästi, että direktiivin 2000/78 3 artiklan 3 kohdan ja sen 13 perustelukappaleen yhteiseen tulkintaan perustuva poikkeus on järkevä. Poikkeuksen avulla on vain täsmennetty sitä, mitä välttämättä seuraa palkan käsitteestä itsestään.

43.

SEUT 157 artiklassa palkka määritellään tavalliseksi perus- tai vähimmäispalkaksi ja muuksi korvaukseksi, jonka ”työntekijä suoraan tai välillisesti saa työnantajaltaan työstä tai tehtävästä rahana tai luontoisetuna”. Käsitteellä on siis aineellinen sisältö (palkka tai muu korvaus), subjektiivinen osatekijä (työnantaja ja työntekijä) ja kausaalinen osatekijä (työ tai tehtävä). Nyt on selvitettävä se, onko näistä kaikista kyse riidanalaisessa tuessa.

44.

Aineellisen osatekijän osalta en epäile sitä, etteikö SEUT 157 artiklassa käytetty ilmaisu ”muu korvaus, jonka työntekijä saa suoraan tai välillisesti rahana tai luontoisetuna” riittäisi kattamaan riidanalaista tukea. Tuella työntekijälle korvataan 50–80 prosenttia sairauskuluista, joita hänelle itselleen tai tietyille hänen elatuksensa varassa oleville henkilöille on aiheutunut. ( 10 )

45.

Nähdäkseni esillä olevissa tapauksissa on esillä myös edellä mainittu kausaalinen osatekijä. Tuki on nimittäin tarkoitettu liittovaltion virkamiehille virkamiesaseman ja sen perusteella, että he ovat virassaan. Tuki myönnetään heille siis sen lisäksi, että he ovat liittovaltion virkamiehiä, siksi, että he tekevät tosiasiallisesti työtä tässä ominaisuudessaan. Tämä voidaan johtaa BBhV:n 2 §:n 2 momentista, jonka nojalla liittovaltion virkamiehillä, jotka ovat palkattomalla virkavapaalla, on myös oikeus kyseiseen tukeen, mikäli virkavapaa ei ole kuukautta pidempi. Mielestäni on selvää, että riidanalaisen tuen ja palvelussuhteen välillä vallitsee kausaalinen yhteys. ( 11 )

46.

Jäljelle jää vielä vaikein kysymys. Tarkasteltava tuki on rahana suoritettava etuus, johon liittovaltion virkamiehellä on oikeus sen palvelussuhteen perusteella, joka sitoo hänet liittovaltion hallintoon. Onko kyse siis työntekijän työnantajaltaan saamasta etuudesta, niin kuin SEUT 157 artiklassa on edellytetty? Mielestäni tässä on kysymyksen ydin.

2. Erityisesti aineellisen etuuden rahoittamisesta

47.

Etuus, jonka työntekijä saa hänet työnantajaansa sitovan työsuhteen perusteella, on SEUT 157 artiklassa tarkoitettua palkkaa ainoastaan, jos etuuden suorittaa nimenomaan työntekijän työnantaja. Muut työntekijän mahdollisesti saamat etuudet, mukaan lukien myös työsuhteen perusteella saadut etuudet, jäävät näin nyt kyseessä olevan käsitteen ulkopuolelle, ja näin niille syrjintää vastaan mahdollisesti tarjottavaa suojaa on etsittävä muualta kuin direktiivistä 2000/78.

48.

Tämä selittää sen, miksi kaikkia sosiaaliturvaetuuksia ei voida sisällyttää palkan käsitteen alaan, vaan ainoastaan ne, jotka sen lisäksi, että niitä on pidettävä palkkana ”työstä”, saadaan työnantajalta, vaikkakin sosiaaliturvalaitoksen välityksellä, eli välillisenä suorituksena.

49.

Unionin oikeuskäytännössä on jo varhaisessa vaiheessa asiassa Defrenne 25.5.1971 annetussa tuomiossa todettu, että sosiaaliturvajärjestelmillä ( 12 )”turvataan työntekijöille sellaisen lakisääteisen järjestelmän edut, jonka rahoitukseen osallistuvat työntekijät, työnantajat ja mahdollisesti viranomaiset siten, että osallistuminen perustuu enemmän sosiaalipoliittisiin syihin kuin työsuhteeseen” (8 kohta), jolloin ”työnantajille kyseisen järjestelmän rahoituksessa kuuluva osuus ei ole työntekijälle maksettavaa suoraa tai välillistä korvausta” (9 kohta), kun lisäksi on niin, että ”työntekijä ei yleensä saa lakisääteisiä etuuksia työnantajan maksaman osuuden vuoksi, vaan sen vuoksi, että hän täyttää etuuksien antamiseen vaaditut lakisääteiset edellytykset” (10 kohta).

50.

Se, ettei direktiiviä 2000/78 ”sovelleta sosiaaliturvajärjestelmiin ja sosiaalisen suojelun järjestelmiin, joiden etuuksia ei rinnasteta [SEUT 157] artiklassa tarkoitettuun palkkaan” (13 perustelukappale) merkitsee, että mikäli rinnastus on mahdollinen vain, jos työntekijä on saanut etuuden työnantajaltaan, on selvitettävä se, kuuluuko sosiaaliturvajärjestelmän rahoittaminen tämän osalta työnantajalle, työtekijälle vai julkiselle vallalle. Näin on lisäksi vain – kun ensin on näytetty, että tämän osuuden rahoittaa työnantaja – jos voidaan katsoa, että sosiaaliturvajärjestelmästä maksettu etuus on todellisuudessa välillisesti työnantajan maksama, voidaan todeta, että kyseessä on SEUT 157 artiklassa tarkoitettu palkka.

51.

Edellä esitetty pätee samalla tavoin sosiaaliturvalaitoksiin erityisesti ja mihin tahansa työsuhdeperusteisten etuuksien rahoittamisesta vastaavaan julkiseen järjestelmään yleisesti. Näin on siksi, että koska ratkaisevaa on se, että viime kädessä etuuden suorittaa työnantaja, merkityksellisenä ei voida pitää sitä, suorittaako työnantaja etuuden suoraan vai jonkin muun tahon välityksellä, eikä jälkimmäisessä tapauksessa sitä, että maksun välillisenä suorittajana on yksityinen yksikkö tai julkinen laitos, ja jos kyseessä on julkisoikeudellinen oikeushenkilö, sitä minkä muotoinen oikeushenkilö se on ja sitä minkä säännösten nojalla se toimii.

52.

Tämä tarkoittaa sitä, että kussakin tapauksessa on selvitettävä, kuka rahoittaa työntekijälle tunnustetun etuuden. Lähtökohtaisesti rahoittajana on lopullinen maksaja, ja sen jälkeen kun on todettu, ettei viimeksi mainittu ole työnantaja, on selvitettävä, onko se työnantajan välittäjä. Kun kyse on yleisesti julkisten laitosten tai erityisesti sosiaaliturvalaitosten suorittamista etuuksista, on selvitettävä, rahoitetaanko kyseiset etuudet työnantajalta perittävillä osuuksilla vai vastaavatko maksuista muut maksuvelvolliset, työntekijät itse, julkinen valta vai jotkut näistä yhdessä erisuuruisin osuuksin. On ilmiselvää, kun otetaan huomioon tässä vallitsevat erot eri jäsenvaltioiden välillä, että tämän selvittämisestä voi vastata ainoastaan kulloinkin kyseessä oleva kansallinen tuomioistuin.

53.

Nähdäkseni rahoittamisesta vastaavan tahon selvittämiseen perustuvan kriteerin käyttäminen – kriteeri, joka liittyy työsuhdeperusteisen etuuden aineelliseen sisältöön ja sen ”perusteeseen” – voi osoittautua poikittaisuutensa vuoksi hyödyllisemmäksi kuin etuuden saajien rajaamiseen perustuva kriteeri tai etuuden ja yksityisistä vakuutuksista saatavien muiden samantyyppisten etuuksien yhtäläisyyksien ja erojen vertailuun perustuva kriteeri.

54.

Mainittua kriteeriä on sovellettava samalla tavoin sekä silloin, kun kyse on vanhuuseläkkeen kaltaisista etuuksista, että silloin, kun kyse on etuuksista, joiden kohteena on sairaustapauksissa myönnettävä tuki. Kun kyse on työsuhteen perusteella suoritettavasta aineellisesta etuudesta, merkitystä on ainoastaan sillä, onko etuuden rahoittajana työnantaja vai ei. Tämän mallin etuja voidaan tuskin kiistää tilanteessa, jossa pyritään poistamaan ongelmia, jotka liittyvät etuuden luonnehdintaan SEUT 157 artiklassa tarkoitetuksi palkaksi. ( 13 )

Pääasioissa kyseessä oleva tilanne

55.

Ennakkoratkaisukysymysten taustalla olevissa oikeudenkäynneissä kyseessä olevista tapauksista voidaan unionin tuomioistuimelle toimitettujen tietojen perusteella todeta, että riidanalaiset etuudet perustuvat palvelussuhteeseen, joka sitoo liittovaltion virkamiehet liittovaltion hallintoon, ja että etuudet rahoitetaan suoraan liittovaltion talousarviosta, ja tähän tarvittavat varat saadaan jäsenvaltiolta kyseisten liittovaltion virkamiesten työnantajana.

56.

Kaikki näyttää, kuten edellä tässä ratkaisuehdotuksessa on esitetty, viittaavan näin ollen siihen, että kyseessä olevat etuudet pitäisi tässä tapauksessa voida katsoa SEUT 157 artiklassa tarkoitetuksi palkaksi, minkä perusteella direktiiviä voidaan soveltaa kansallisiin säännöksiin, joissa niistä säädetään.

57.

On lopulta kansallisen tuomioistuimen tehtävänä selvittää – ottaen huomioon mainittuihin etuuksiin sovellettava erityisjärjestelmä –, onko jäsenvaltio tosiasiallisesti niiden rahoittajana pääasioissa kyseessä olevien virkamiesten työnantajana.

VII Ratkaisuehdotus

58.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista 27.11.2000 annettua neuvoston direktiiviä 2000/78/EY voidaan soveltaa valtion sairaustapauksissa virkamiehille myöntämiä tukia koskeviin kansallisiin säännöksiin, jos kyseisten tukien rahoituksesta vastaa pääasiallisesti valtio julkisen sektorin työnantajana, minkä selvittäminen kuuluu kansalliselle tuomioistuimelle.


( 1 ) Alkuperäinen kieli: espanja.

( 2 ) EYVL L 303, s. 16.

( 3 ) BGBl. I, s. 266.

( 4 ) BGBl. I, s. 1696.

( 5 ) BGBl. I, s. 326.

( 6 ) BBvH, sellaisena kuin se on 13.7.2011 julkaistuna (BGBl. I, s. 1394).

( 7 ) Asia C-267/06, Maruko, tuomio 1.4.2008 (Kok., s. I-1757) ja yhdistetyt asiat C-4/02 ja C-5/02, Schönheit ja Becker, tuomio 23.10.2003 (Kok., s. I-12575).

( 8 ) Asia C-262/88 (Kok., s. I-1889, 26 kohta).

( 9 ) Ks. viimeksi asia C-147/08, Römer, tuomio 10.5.2011 (Kok., s. I-3591, 32 kohta).

( 10 ) Unionin tuomioistuin on pitänyt voimassa hyvin laajaa lähestymistapaa palkan käsitteen aineellista sisältöä määriteltäessä. Oikeuskäytännössään se on näin katsonut, että palkkaa ovat matkakulujen korvaamiseksi myönnettävät edut (asia 12/81, Garland, tuomio 9.2.1982, Kok., s. 359, 9 kohta), syntymän perusteella maksetut lisät (asia C-281/97, Krüger, tuomio 9.9.1999, Kok., s. I-5127, 17 kohta) ja korvaukset koulutukseen osallistumisesta aiheutuneista kustannuksista (asia C-360/90, Bötel, tuomio 4.6.1992, Kok., s. I-3589, Kok. Ep. XII, s. I-171, 12–15 kohta). Tähän luetteloon voidaan nähdäkseni melko helposti lisätä sellainen palkka, josta asioissa on kyse.

( 11 ) Mielestäni sille, että palkaksi katsottava etuus suoritetaan tietyn päämäärän vuoksi, ei juurikaan ole annettava merkitystä. Tarkoitan tällä sitä, että merkitystä ei ole sillä, onko kyse tarkasti ottaen vastasuorituksesta, tuottavuuden lisäämiseksi maksettavasta kannustimesta tai keinosta, jota käytetään työolojen parantamiseksi. Ratkaisevana on pidettävä sitä, millä perusteella etuus suoritetaan, eikä päämäärää, jota sillä tavoitellaan. Etuuden on perustuttava työsuhteeseen (sen perusteeseen, eli siihen ”mistä” se SEUT 157 artiklan mukaan saadaan), ja se voi palvella mitä tahansa päämäärää, johon työnantaja on perustellusti pyrkinyt.

( 12 ) Asia 80/70 (Kok., s. 445, Kok. Ep. I, s. 571).

( 13 ) Kiistää ei myöskään voida jäsenvaltioiden järjestelmien välillä tapahtunutta jonkinasteista aineellista yhdenmukaistamista huolimatta niistä muodollisista eroista, jotka johtuvat kunkin omasta sosiaaliturvajärjestelmästä ja sosiaalihuollosta ja jäsenvaltioiden vapaudesta järjestää nämä haluamallaan tavalla. Ks. tästä Krebber, S., “Art. 157”, teoksessa Callies, Ch., Ruffert, M., EUV/AEUV, 4. painos, Ch. Beck, München, 2011, 28 kohta.