52013DC0762

KOMISSION TIEDONANTO EUROOPAN PARLAMENTILLE JA NEUVOSTOLLE Energiatehokkuusdirektiivin täytäntöönpano – komission ohjeet /* COM/2013/0762 final */


KOMISSION TIEDONANTO EUROOPAN PARLAMENTILLE JA NEUVOSTOLLE

Energiatehokkuusdirektiivin täytäntöönpano – komission ohjeet

1.           Johdanto

Euroopalla ei ole varaa tuhlata energiaa. EU:n tavoitteena on jo pitkään ollut energiatehokas Eurooppa, ja sen saavuttamista ovat toistuvasti tukeneet EU:n jäsenvaltioiden valtion- ja hallitusten päämiehet.

Vuonna 2007 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vuodelle 2020 kunnianhimoiset energia- ja ilmastotavoitteet: kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään 20 prosenttia, uusiutuvan energian osuus nostetaan 20 prosenttiin ja energiatehokkuutta parannetaan 20 prosenttia[1].

Tavoitteet vahvistettiin myös Eurooppa 2020 ‑strategiassa[2], jonka toteuttamiseen osallistuvat EU:n toimielimet, jäsenvaltiot ja työmarkkinaosapuolet. Niiden tavoitteena on varmistaa yhdessä, että EU:ssa ryhdytään tarvittaviin toimiin vuodelle 2020 asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Vuonna 2010 laadituissa ennusteissa[3] todettiin, että vuodelle 2020 asetettua EU:n energiatehokkuustavoitetta ei voitaisi saavuttaa ja uusia toimenpiteitä tarvittaisiin siksi sekä Euroopan tasolla että kansallisella tasolla. Tilanteen selvittämiseksi komissio teki ehdotuksen energiatehokkuusdirektiiviksi vuonna 2011. Ehdotus perustui kokemuksiin muun muassa rakennusten energiatehokkuudesta, energiapalveluista ja sähkön ja lämmön yhteistuotannosta. Näille aloille yhteistä on yhä olemassa oleva suuri energiatehokkuuden potentiaali. Niinpä ehdotuksessa lähdettiin siitä, että suurin osa tarvittavasta energiansäästöstä saataisiin parantamalla energiatehokkuutta (eli käyttämällä vähemmän energiaa samaan taloudellisen toiminnan tai palvelun tasoon). Ehdotuksen yleisenä tavoitteena oli edistää merkittävästi vuodelle 2020 asetettua EU:n energiatehokkuustavoitetta ja luoda yhteiset puitteet energiatehokkuuden edistämiselle unionissa vuoden 2020 jälkeenkin. Euroopan parlamentti ja neuvosto hyväksyivät ehdotuksen 25. lokakuuta 2012, jolloin siitä tuli energiatehokkuusdirektiivi 2012/27/EU[4].

2.           Energiatehokkuusdirektiivi

Energiatehokkuusdirektiivi julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä 14. marraskuuta 2012, ja se tuli voimaan 4. joulukuuta 2012. Jäsenvaltioiden täytyy saattaa se osaksi kansallista lainsäädäntöään 5. kesäkuuta 2014 mennessä (lukuun ottamatta tiettyjä säännöksiä, joita koskee oma määräaikansa[5]).

Direktiivissä annetaan oikeudellisesti sitovia toimenpiteitä, joilla lisätään jäsenvaltioiden pyrkimyksiä käyttää energiaa tehokkaammin energiaketjun kaikissa vaiheissa aina energian muuntamisesta ja jakelusta loppukulutukseen saakka. Seuraavassa esitellään lyhyesti direktiivin tärkeimmät tulevaa energiapolitiikkaa koskevat vaatimukset.

Jäsenvaltioiden Eurooppa 2020 ‑strategiassa tekemän poliittisen sitoumuksen lujittamiseksi energiatehokkuusdirektiivissä määritetään EU:n energiatehokkuustavoite ensimmäistä kertaa selkeästi määrällisesti niin, että ”unionin vuoden 2020 energiankulutus saa olla korkeintaan 1474 Mtoe[6] primäärienergiaa tai korkeintaan 1078 Mtoe loppuenergiaa”[7]. Kroatian liityttyä EU:hun 1. heinäkuuta 2013 tavoitteita mukautettiin niin, että ”energiankulutus saa olla korkeintaan 1483 Mtoe primäärienergiaa tai korkeintaan 1086 Mtoe loppuenergiaa”.

Energiatehokkuusdirektiivin täysimääräisellä ja asianmukaisella täytäntöönpanolla on keskeinen merkitys vuodelle 2020 asetetun 20 prosentin energiatehokkuustavoitteen saavuttamisen kannalta. Energiatehokkuustavoite sisällytetään myös vuoteen 2030 ulottuviin ilmasto- ja energiapolitiikan puitteisiin, kuten vihreässä kirjassa (COM(2013) 169 final) selitetään. Arvio jäsenvaltioiden energiatehokkuusdirektiivin 3 artiklan mukaisesti asettamien ohjeellisten kansallisten energiatehokkuustavoitteiden saavuttamisen edistymisestä vauhdittaa keskustelua siitä, minkälaiset ja minkä tasoiset tavoitteet olisivat sopivia vuodelle 2030.

Energiatehokkuusdirektiivin mukaan jäsenvaltioiden on asetettava vuodelle 2020 ohjeelliset kansalliset energiatehokkuustavoitteet, jotka voivat perustua erilaisiin indikaattoreihin (primääri- tai loppuenergian kulutus tai primääri- tai loppuenergian säästö tai energiaintensiteetti). Jäsenvaltioiden tuli ilmoittaa tavoitteensa ja niiden toteuttaminen primääri- ja loppuenergian käyttöön nähden vuonna 2020 komissiolle joko osana kansallista uudistusohjelmaa tai erillisenä ilmoituksena 30. huhtikuuta 2013 mennessä[8].

Tiedot on otettu mukaan EU-ohjausjaksoprosessiin[9], ja ne ovat osa arviointia EU:ssa asetetun yleistavoitteen saavuttamisen todennäköisyydestä vuoteen 2020 mennessä. Samalla määritetään myös, missä määrin yksittäiset ponnistukset johtavat yhteiseen tavoitteeseen. Kaikki jäsenvaltiot ovat ilmoittaneet ohjeelliset kansalliset tavoitteensa, tosin kaksi jäsenvaltiota ei vielä ole toimittanut niitä direktiivissä edellytettävässä muodossa. Jos ohjeelliset kansalliset energiatehokkuustavoitteet lasketaan yhteen, havaitaan, että jäsenvaltioiden tavoitteena on säästää vuoteen 2020 mennessä ainoastaan 16,4 prosenttia primäärienergiaa ja 17,7 prosenttia loppuenergiaa – ei siis EU:n yleistavoitteen saavuttamiseen tarvittavia 20 prosenttia[10]. Luotettavien tulosten saamiseksi on kuitenkin tarpeen laatia syvällisempi arviointi, joka kattaa kaikkien jäsenvaltioiden tavoitteet, energiamallien tulokset ja kehitteillä olevien politiikan välineiden käytön. Energiatehokkuusdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan ja 24 artiklan 7 kohdan mukaan komission on toimitettava vuodelle 2020 asetetun energiatehokkuustavoitteen saavuttamisen edistymistä koskeva arviointi Euroopan parlamentille ja neuvostolle 30. kesäkuuta 2014 mennessä.

Lisäksi direktiivissä vaaditaan jäsenvaltioita laatimaan ja julkistamaan 30. huhtikuuta 2014 mennessä rakennusten kunnostamista koskeva pitkän aikavälin strategiansa. Tämä on olennaisen tärkeää, sillä lähes 40 prosenttia energian loppukulutuksesta tapahtuu asuintaloissa, virastoissa, toimistoissa, kaupoissa ja muissa rakennuksissa. Julkisen sektorin rakennusten on oltava esimerkkinä – 3 prosenttia keskushallinnon omistamista ja käytössä olevista rakennuksista tulisi kunnostaa joka vuosi sille tasolle, jonka kukin jäsenvaltio on asettanut rakennusten energiatehokkuusdirektiivin puitteissa[11]. Julkisen sektorin johtava asema mainitaan myös energiatehokkuusdirektiivin julkisia hankintoja koskevissa säännöksissä, joissa keskushallinto velvoitetaan tietyissä olosuhteissa hankkimaan energiatehokkaimmat tuotteet, palvelut ja rakennukset.

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että loppukäyttäjien tasolla saavutetaan tietty energiansäästö kaudella 2014–2020 joko perustamalla energiatehokkuusvelvoitejärjestelmä tai vaihtoehtoisia politiikkatoimia.

Kaikenlaisissa ja kaiken kokoisissa yrityksissä voidaan säästää merkittävä määrä energiaa, ja niinpä kaikkia yrityksiä kannustetaankin teettämään energiakatselmus. Kaikkien muiden paitsi pk-yritysten on teetettävä energiakatselmus neljän vuoden välein. Jäsenvaltioita pyydetään kehittämään ohjelmia, joilla pk-yrityksiä kannustetaan teettämään energiakatselmus ja tiedotetaan kotitalouksia katselmusten hyödyistä. Kun energiansäästömahdollisuudet on tunnistettu, energiakatselmuksista tulee myös perusta energiapalvelumarkkinoiden kehittämiselle.

Energiankulutusta koskeva tieto on kuluttajille olennaisen tärkeää heidän tehdessään harkittuja päätöksiä energiantoimituksesta ja -käytöstä. Siksi direktiivissä annetaan yksityiskohtaiset säännökset loppukäyttäjiin sovellettavasta mittauksesta ja laskutuksesta.

EU:n primäärienergiasta noin 30 prosenttia käytetään energia-alalla, lähinnä energian muuntamiseen sähköksi ja lämmöksi sekä jakeluun. Siksi direktiivin tavoitteena on maksimoida verkkojen ja infrastruktuurien tehokkuus sekä mahdollistaa kysyntäjousto ja edistää sitä, ja siinä velvoitetaan ja kannustetaan lisäämään tehokkaan sähkön ja lämmön yhteistuotannon ja kaukolämmön ja -jäähdytyksen käyttöä.

Energiatehokkuus on eräs kustannustehokkaimmista keinoista parantaa energian toimitusvarmuutta ja vähentää kasvihuonekaasupäästöjä ja muita saasteita. Sekä energiajärjestelmästä että koko yhteiskunnasta on tehtävä huomattavasti energiatehokkaampia. Energiatehokkuuden parantaminen on painopisteenä kaikissa hiilestä irtautumista koskevissa suunnitelmissa, jotka esitellään energia-alan etenemissuunnitelmassa 2050, ja siksi energiatehokkuuden on pysyttävä etusijalla myös tässä yhteydessä.

Keskeisten indikaattorien suuntauksia koskevan analyysin perusteella EU voi päästä vuodelle 2020 asettamaansa tavoitteeseen, jos se toteuttaa tehokkaita energiatehokkuustoimia ja panee energiatehokkuusdirektiivin täysimittaisesti täytäntöön. Mikäli tavoitteeseen päästäisiin, joka vuosi vuoteen 2020 asti Euroopan kotitalouksien ja teollisuuden energiakustannukset laskisivat 38 miljardia euroa, energiantuotantoon ja ‑jakeluun tarvittavat investoinnit olisivat noin 6 miljardia euroa pienemmät ja asuintalojen ja toimistorakennusten kunnostamiseen investoitaisiin 24 miljardia euroa. Näin teollisuuden kilpailukyky paranisi ja paikallisesti luotaisiin uusia työpaikkoja.

3.           Komission yksiköiden valmisteluasiakirja tarkempine ohjeineen energiatehokkuusdirektiivin säännöksistä

Suurin osa energiatehokkuusdirektiivin säännöksistä on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä 5. kesäkuuta 2014 mennessä. Jäsenvaltioiden on lähetettävä 7 artiklan mukaiset politiikkatoimensa komissiolle 5. joulukuuta 2013 mennessä. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle 5 artiklan 6 kohdan mukaisesta vaihtoehtoisten toimintatapojen käytöstä ja poikkeuksista 14 artiklan 5 kohdan vaatimuksiin 31. joulukuuta 2013 mennessä.

Koska energiatehokkuus perustuu moniin pienimuotoisiin toimenpiteisiin, energiatehokkuusdirektiivissä annetaan monitahoisia yksityiskohtaisia säännöksiä, jotka ovat luonteeltaan usein hyvin teknisiä. Komissio tekee yhteistyötä jäsenvaltioiden kanssa niiden saattaessa direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään ja pannessa sen tehokkaasti täytäntöön. Tätä varten on laadittu seitsemän komission yksiköiden valmisteluasiakirjaa, joissa selitetään yksityiskohtaisesti, miten tiettyjä direktiivin säännöksiä tulisi komission yksiköiden näkemyksen mukaan lukea ja soveltaa. Valmisteluasiakirjoilla ei muuteta direktiivin oikeusvaikutuksia eikä rajoiteta unionin tuomioistuimen direktiiviä koskevaa sitovaa tulkintaa. Niissä käsitellään sellaisia direktiivin kohtia, jotka ovat oikeudellisesti monitahoisia ja haasteellisia saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä ja joilla voidaan vaikuttaa suuresti energiatehokkuuteen. Valmisteluasiakirjat koskevat energiatehokkuusdirektiivin 5–11, 14 ja 15 artiklaa, jotka sisältävät säännöksiä keskushallinnon rakennuksista, julkisista hankinnoista, energiatehokkuusvelvoitteista ja -vaihtoehdoista, energiakatselmuksista, mittauksesta ja laskutuksesta, sähkön ja lämmön yhteistuotannosta ja verkoista sekä kysyntäjoustosta. On syytä panna merkille, että energiatehokkuusdirektiiviin sisältyy vähimmäisvaatimuksia ja että jäsenvaltiot voivat 1 artiklan 2 kohdan mukaisesti ottaa käyttöön myös tiukempia toimenpiteitä, kunhan ne ovat unionin oikeuden mukaisia.

Yksityiskohtaiset valmisteluasiakirjat liitetään tähän tiedonantoon, ja seuraavassa on lyhyt yhteenveto tärkeimmistä niissä käsitellyistä kysymyksistä.

Koska energiatehokkuusdirektiivin saattaminen osaksi kansallista oikeusjärjestelmää edellyttää pitkän aikavälin suunnittelua, komissio julkaisee tämän tiedonannon ja siihen liittyvät valmisteluasiakirjat ennen määräaikaa, jona direktiivi on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä.

3.1.        Ohjeita 5 artiklan soveltamiseen (keskushallinnon rakennukset esimerkkinä)

Energiatehokkuusdirektiivin 5 artiklan mukaan jäsenvaltioiden keskushallintojen on kunnostettava joka vuosi 3 prosenttia sellaisten omistamiensa ja käyttämiensä rakennusten kokonaispinta-alasta, jotka eivät täytä rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä 2010/31/EU annettuja energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia, vähintään sille tasolle, jonka jäsenvaltiot ovat asettaneet direktiiviä soveltaessaan. Jäsenvaltioiden on laadittava ja asetettava julkisesti saataville luettelo kaikista asiaan kuuluvista keskushallinnon rakennuksista 31. joulukuuta 2013 mennessä. Jos jäsenvaltio kunnostaa yli 3 prosenttia keskushallinnon rakennusten kokonaispinta-alasta, se voi ottaa yli menevän osuuden huomioon jonakin kolmesta edeltävästä tai kolmesta seuraavasta vuodesta. Vaihtoehtona 3 prosentin pinta-alan kunnostamiselle keskushallinnon rakennuksista jäsenvaltiot voivat toteuttaa muita kustannustehokkaita toimenpiteitä, joilla keskushallinnon rakennuksissa saavutetaan vähintään vastaava energiansäästö. Vaihtoehtoisessa toimintatavassa edellytetty säästettävän energian määrä on kumulatiivinen, eli jäsenvaltioiden on saavutettava vuosittaisten energiansäästöjen summa vuosien 2014 ja 2020 välisenä aikana riippumatta siitä, paljonko energiaa on säästetty kunakin vuonna. Jäsenvaltiot voivat käyttää arvioita määrittäessään vaadittavia energiansäästötasoja.

Kun määritetään 5 artiklan mukaisen velvoitteen soveltamisalaa, on otettava huomioon ’keskushallinnon’ määritelmä energiatehokkuusdirektiivin 2 artiklan 9 kohdassa. Keskushallinnolla tarkoitetaan ”kaikkia hallinnon yksikköjä, joiden toimivalta ulottuu jäsenvaltion koko alueelle”. Tämän lisäksi jäsenvaltiot voivat verrata määritelmää julkisia hankintoja koskevan direktiivin[12] liitteessä IV olevaan luetteloon kaikkien jäsenmaiden keskushallinnon elimistä sekä keskushallinnon määritelmään, joka sisältyy liiallisia alijäämiä koskevasta menettelystä tehdyn pöytäkirjan soveltamisesta annettua neuvoston asetusta 479/2009/EY koskeviin ohjeisiin. Energiatehokkuusdirektiivin johdanto-osan 17 kappaleen viimeinen virke koskee jäsenvaltioita, joilla on liittovaltiorakenne.

Direktiivin 5 artiklaa koskevassa valmisteluasiakirjassa annetaan mahdolliset perusteet ja viitteet sen selvittämiseen, mitkä rakennukset kuuluvat velvoitteen soveltamisalaan. Siinä annetaan myös käytännön esimerkkejä siitä, miten 3 prosentin kunnostustavoite ja vaihtoehtoista toimintatapaa koskeva velvoite voidaan toteuttaa ja täyttää.

3.2.        Ohjeita 6 artiklan soveltamiseen (julkisten elinten hankinnat)

Julkisia hankintoja koskevassa direktiivissä 2004/18/EY luodaan puitteet julkisille hankinnoille, ja sen tavoitteena on varmistaa muun muassa rehellinen kilpailu ja parhaan hinta-laatusuhteen saaminen veronmaksajien rahoilla. Se, mitä hankitaan, määritetään energiatehokkuusdirektiivin kaltaisissa alakohtaisissa säädöksissä. Energiatehokkuusdirektiivin 6 artiklassa säädetään, että keskushallinnot hankkivat tietyin ehdoin sellaisia tuotteita, palveluja ja rakennuksia, jotka ovat energiatehokkaita EU:n säädösten, kuten energiamerkintädirektiivin[13] ja sitä täydentävien delegoitujen asetusten, ekologista suunnittelua koskevan direktiivin[14] ja sen täytäntöönpanoasetusten tai rakennusten energiatehokkuusdirektiivin nojalla tai Energy Star ‑ohjelman mukaan. Energiatehokkuusdirektiivin liitteessä III on luettelo näissä EU:n säädöksissä määritellyistä energiatehokkuusvaatimuksista.

Valmisteluasiakirjassa selvennetään liitteessä III mainittuja julkisia hankintoja koskevien EU:n säädösten säännöksiä. Myös tässä yhteydessä keskushallinnon määritelmä on keskeinen määritettäessä julkisia hankintoja koskevien velvoitteiden soveltamisalaa.

Julkisia hankintoja koskeva velvoite on ehdollinen esimerkiksi kustannustehokkuuden, teknisen soveltuvuuden ja laajemman kestävyyden osalta. Valmisteluasiakirjassa selitetään nämä ehdollisuudet, esimerkiksi elinkaarikustannusten tehokkuuden ja taloudellisen toteutettavuuden välinen ero, sekä se, missä olosuhteissa jäsenvaltiot voisivat niitä soveltaa. Siinä annetaan myös mahdolliset perusteet, joiden pohjalta jäsenvaltiot voivat päätellä, mihin elimiin julkisia hankintoja koskevia velvoitteita tulisi soveltaa.

3.3.        Ohjeita 7 artiklan soveltamiseen (energiatehokkuusvelvoitteet ja vaihtoehdot)

Energiatehokkuusdirektiivin 7 artiklalla on tarkoitus saavuttaa puolet direktiivissä säädetystä energiansäästöstä. Se on monitahoinen, ja joitakin säännöksiä[15] on määrä alkaa soveltaa ennen kuin määräaika energiatehokkuusdirektiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä päättyy.

Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on perustettava energiatehokkuusvelvoitejärjestelmiä tai toteutettava vaihtoehtoisia politiikkatoimia tietyn tavoitteellisen energiansäästön saavuttamiseksi loppukuluttajien keskuudessa. Energiatehokkuusvelvoitejärjestelmillä ja 9 kohdan mukaisilla vaihtoehtoisilla toimenpiteillä saavutettavan energiansäästön on vastattava vähintään sitä, että 1. tammikuuta 2014 ja 31. joulukuuta 2020 välisenä aikana saavutettaisiin joka vuosi 1,5 prosentin uudet säästöt kaikkien energian jakelijoiden tai energian vähittäismyyntiyritysten loppukäyttäjille keskimäärin myymästä energiasta vuosina 2010, 2011 ja 2012. Valmisteluasiakirjassa selitetään, miten tämä kaudella 2014–2020 saavutettavaksi tarkoitettu kumulatiivisten ja uusien energiansäästöjen yleistavoite tulisi laskea ja mitä tilastotietoja laskennassa voitaisiin hyödyntää. Jäsenvaltiot voivat pienentää säästötavoitetta enintään 25 prosenttia neljällä eri tavalla: käyttämällä pienempiä säästöprosentteja, sulkemalla päästökauppajärjestelmään kuuluvan teollisuuden osittain tai kokonaan säästötavoitteen ulkopuolelle, sallimalla tietyt tarjontapuolen säästöt tai laskemalla energiansäästöt jo 31. joulukuuta 2008 alkaen toteutetuista toimista, joiden vaikutukset ulottuvat vuoteen 2020. Valmisteluasiakirjassa selitetään, miten näitä 7 artiklan 2 kohdassa annettuja mahdollisuuksia voidaan käyttää.

Valmisteluasiakirjassa annetaan esimerkkejä politiikkatoimista ja niistä johtuvista energiansäästöistä, jotka voidaan ottaa huomioon. Siinä myös kiinnitetään huomiota energiatehokkuusdirektiivin liitteessä V annettuihin menetelmiin ja periaatteisiin, joita on noudatettava energiansäästöä laskettaessa.

Koska direktiivissä edellytetään ”uusia” säästöjä, ei 7 artiklan soveltamisessa voida ottaa huomioon kaikkia jäsenvaltioiden loppukäytön energiatehokkuuden saralla joskus toteuttamia toimia. Valmisteluasiakirjassa selitetään, että velvoitekauden aikana (1. tammikuuta 2014 alkaen ja 31. joulukuuta 2020 asti) toteutetuilla yksittäisillä toimilla saavutetut säästöt voidaan ottaa huomioon, vaikka toimien taustalla oleva politiikkatoimi olisi hyväksytty tai otettu käyttöön ennen 1. tammikuuta 2014. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle 5. joulukuuta 2013 mennessä niiden energiatehokkuusvelvoitejärjestelmän toimintaa varten yksityiskohtaisesti suunniteltu, ehdotettu tai juridisesti selvärajainen menetelmä sekä vaihtoehtoisiksi toimenpiteiksi suunnitellut politiikkatoimet.

On syytä muistuttaa, että jäsenvaltioiden on annettava säännöt kansallisten säännösten noudattamatta jättämiseen sovellettavista, energiatehokkuusdirektiivin 13 artiklan nojalla annetuista tehokkaista, oikeasuhteisista ja varoittavista seuraamuksista.

3.4.        Ohjeita 8 artiklan soveltamiseen (energiakatselmukset ja energianhallintajärjestelmät)

Direktiivin 8 artiklassa jäsenvaltioille määrätään kaksi tärkeää velvoitetta: edistää energiakatselmusten saatavuutta loppukäyttäjien keskuudessa kaikilla aloilla ja varmistaa, että yritykset pk-yrityksiä lukuun ottamatta teettävät energiakatselmuksen vähintään neljän vuoden välein. Katselmusten on oltava kustannustehokkaita ja ne on teetettävä pätevillä/valtuutetuilla asiantuntijoilla tai riippumattoman viranomaisen valvonnassa.

Energiatehokkuusdirektiivissä ’pk-yritys’ määritetään viitaten komission suositukseen 2003/361/EY, ja valmisteluasiakirjassa määritelmän osat selitetään samalla tavalla kuin suosituksessa (alle 250 työntekijää, vuosittainen liikevaihto alle 50 miljoonaa euroa ja/tai taseen loppusumma enintään 43 miljoonaa euroa). ’Palkansaajat’ määritellään kansallisen työlainsäädännön mukaan. Valmisteluasiakirjassa selitetään, että EU:n määritelmän mukaan tietyssä maassa olevan yrityksen on määritettävä, onko se toisessa maassa sijaitsevan yrityksen omistusyhteysyritys tai sidosyritys. Näin on silloin, kun yritys omistaa yli 25 prosenttia toisen yrityksen pääomasta tai äänimäärästä[16] (tai päinvastoin). Tällöin omistusyhteysyritysten tai sidosyritysten työntekijöiden kokonaismäärän perusteella selviää, onko yritys pk-yritys.

Määritelmän soveltaminen käytännössä edellyttää esimerkiksi yhdistettyjä tietoja kustakin yrityksestä sekä muista jäsenvaltioista että Euroopan ulkopuolelta, jotta voidaan varmistaa yhdenmukainen määrittely ja kohtelu kaikkialla EU:ssa. Valmisteluasiakirjassa on esimerkkejä toimenpiteistä, kuten pk-yrityksiä koskevista rekistereistä ja yritysten julkisesta rekisteröinnistä koon mukaan, mistä saattaisi olla hyötyä määritettäessä mitkä yritykset kuuluvat energiakatselmuksia koskevan velvoitteen soveltamisalaan.

Edellä esitetyn perusteella on mahdollista, että yhdessä jäsenvaltiossa toimivien pienten sivutoimipisteiden on teetettävä energiakatselmus joka neljäs vuosi, koska ne eivät täytä pk-yritysten määritelmää ja kuuluvat siksi suurten yritysten luokkaan. Tätä ei tulisi pitää ylimääräisenä tai kohtuuttomana rasitteena[17], koska tällaisissa yrityksissä voi toisaalta olla käytössä energianhallintajärjestelmiä, jolloin katselmusvelvoite ei koske niitä, tai järjestelyjä, joiden myötä sivutoimipiste saa apua katselmusten teettämiseen esimerkiksi emoyhtiön omilta asiantuntijoilta, ja toisaalta kyseessä oleva energiakatselmus on todennäköisesti tavallista suppeampi ja edullisempi.

Valmisteluasiakirjassa selitetään 8 artiklassa säädetty energiakatselmusvelvoitteen täyttämistä koskeva joustovara. Energianhallinta- tai ympäristöjärjestelmiä soveltavat suuret yritykset on vapautettu velvollisuudesta teettää energiakatselmus neljän vuoden välein. Yritysten, jotka teettävät energiakatselmuksia vapaaehtoisten sopimusten nojalla (riittävän valvonnan alaisena), katsotaan täyttävän säännöllisiä energiakatselmuksia koskeva vaatimus.

Energiakatselmusten ja energianhallintajärjestelmien laadun takaamiseksi jäsenvaltioiden on otettava käyttöön energiatehokkuusdirektiivin liitteen VI mukaiset energiakatselmuksia koskevat vähimmäisvaatimukset. Valmisteluasiakirjassa annetaan käytännön esimerkkejä siitä, mitä yksityiskohtia energiakatselmuksen pitää sisältää. Ohjeissa selitetään myös, miten energiatehokkuusdirektiivin katselmusjärjestelmät liittyvät asetuksen (EY) N:o 765/2008 mukaiseen akkreditointiin ja vaatimustenmukaisuuden arviointiin.

On syytä muistuttaa, että kuten 7 artiklan kohdalla, jäsenvaltioiden on laadittava säännöt seuraamuksista, joita sovelletaan energiakatselmuksia koskevien kansallisten säännösten noudattamatta jättämiseen.

3.5.        Ohjeita 9–11 artiklan soveltamiseen (mittaus- ja laskutustiedot)

Direktiivin 9 artiklassa säädetään, että sähkön, maakaasun, kaukolämmityksen, kaukojäähdytyksen ja kotitalouksien lämpimän käyttöveden loppukäyttäjille tarjotaan, mikäli se on teknisesti ja taloudellisesti mahdollista, kilpailukykyisesti hinnoitellut käyttäjäkohtaiset mittarit, jotka kuvaavat tarkasti loppukäyttäjän energiankulutusta ja antavat tiedot sen ajoittumisesta. Energiatehokkuusdirektiivin mittaus- ja laskutustietoja koskeviin säännöksiin on siirretty muutamia energian loppukäytön tehokkuudesta ja energiapalveluista annetun direktiivin 2006/32/EY (josta suurin osa kumotaan energiatehokkuusdirektiivillä 5. kesäkuuta 2014) säännöksiä ja tehostettu niitä. Käyttäjäkohtaisten mittarien tarjoamista lämmityksen ja jäähdytyksen loppukäyttäjille koskevaa vaatimusta laajennetaan 31. joulukuuta 2016 alkaen koskemaan moniasuntoisia ja moneen eri tarkoitukseen käytettäviä rakennuksia, joissa on keskuslämmitys tai -jäähdytys tai jotka käyttävät useille rakennuksille yhteistä keskitettyä lähdettä (mikäli se on teknisesti ja taloudellisesti mahdollista).

Ohjeessa korostetaan, että 9 artiklassa ei vaadita älykkäiden mittausjärjestelmien käyttöönottoa (sitä käsitellään kolmannen lainsäädäntöpaketin direktiiveissä 2009/72/EY ja 2009/73/EY) vaan lähinnä selitetään, että jos jäsenvaltiot ottavat käyttöön älykkään mittauksen, niihin sovelletaan useita 9 artiklan 2 kohdan mukaisia velvoitteita, kuten että älykkään mittarin on pystyttävä mittaamaan loppukäyttäjän tiloista verkkoon siirretty sähkö. Siinä arvioidaan myös, että loppukäyttäjä voisi energiaa käyttävän henkilön lisäksi olla henkilö tai organisaatio, esimerkiksi moniasuntoisessa rakennuksessa toimiva osuuskunta, joka ostaa sähköä kaikille. Direktiivin 10 artiklan mukaan perinteisiä käyttäjäkohtaisia mittareita käyttäville loppukuluttajille tulee ilmoittaa vähintään kuuden kuukauden välein, paljonko heidän käyttämästään energiasta laskutetaan. Loppukäyttäjän pyynnöstä tai sähköistä laskutusta käytettäessä ilmoitus on tehtävä kolmen kuukauden välein.

Jos käytettävissä on älykäs sähkö-/kaasumittari, loppukäyttäjällä on 10 artiklan nojalla oikeus yksityiskohtaisiin tietoihin energiankulutuksestaan kahden edeltävän vuoden ajalta voimassa olevan toimitussopimuksensa puitteissa ja (muutamin poikkeuksin) vertailuun keskimääräisen käyttäjän kulutukseen.

Loppukäyttäjällä on 11 artiklan nojalla oikeus saada energiankulutusta koskevat laskut ja laskutustiedot maksutta.

On syytä muistuttaa, että jäsenvaltioiden on annettava säännöt 9–11 artiklan mukaisten kansallisten säännösten noudattamatta jättämiseen sovellettavista tehokkaista, oikeasuhteisista ja varoittavista seuraamuksista (energiatehokkuusdirektiivin 13 artikla).

3.6.        Ohjeita 14 artiklan soveltamiseen (lämmityksen ja jäähdytyksen tehokkuuden edistäminen)

Direktiivin 14 artiklalla laajennetaan sähkön ja lämmön yhteistuotannon edistämisestä annetun direktiivin 2004/8/EY soveltamisalaa ja korvataan sen sisällölliset säännökset. Ohjeet koskevat ainoastaan energiatehokkuusdirektiivissä esiteltyjä uusia näkökohtia.

Jäsenvaltioiden on laadittava kattava arviointi tehokkaan sähkön ja lämmön yhteistuotannon ja tehokkaan kaukolämmityksen ja ‑jäähdytyksen kustannustehokkuuden parantamismahdollisuuksien tunnistamiseksi ottaen huomioon ilmasto-olosuhteet, taloudellisen toteutettavuuden ja teknisen soveltuvuuden. Arvioinnista on ilmoitettava komissiolle 31. joulukuuta 2015 mennessä. Jäsenvaltioiden olisi ryhdyttävä havaittujen mahdollisuuksien pohjalta toimenpiteisiin hyödyntääkseen mahdollisuuksia parantaa tehokkaan lämmön ja sähkön yhteistuotannon ja tehokkaan kaukolämmityksen ja ‑jäähdytyksen kustannustehokkuutta. Arvioinnissa jäsenvaltioiden tulee kertoa mahdollisista toimista, strategioista ja menettelytavoista, joilla tehokkaan sähkön ja lämmön yhteistuotannon parantamismahdollisuuksia voitaisiin hyödyntää vuosiin 2020 ja 2030 asti. Rakennettaessa tai uudistettaessa merkittävästi sellaisia sähköntuotanto- ja teollisuuslaitoksia, joiden kokonaislämpöteho on yli 20 megawattia, on laadittava kustannus-hyötyanalyysi sähkön ja lämmön yhteistuotannon, hukkalämmön talteenoton tai kaukolämpöverkkoon liittämisen kannattavuudesta. Kustannus-hyötyanalyysien tuloksilla tulisi olla vaikutus laitoksille myönnettäviin hyväksyntöihin tai lupiin.

Kattavan arvioinnin sisältöä ja kustannus-hyötyanalyysissä sovellettua menetelmää koskevat vaatimukset ja joidenkin laitosten mahdollinen vapauttaminen velvoitteista on selitetty yksityiskohtaisesti valmisteluasiakirjassa.

3.7.        Ohjeita 15 artiklan soveltamiseen (energian muuntaminen, siirto ja jakelu)

Direktiivin 15 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansalliset energia-alan sääntelyviranomaiset, siirtoverkonhaltijat ja jakeluverkonhaltijat maksimoivat älykkäiden verkkojen energiatehokkuuden parantamismahdollisuudet, arvioivat ja parantavat kaasu- ja sähköinfrastruktuurien rakenteen ja toiminnan energiatehokkuutta ja varmistavat, että tariffit ja säännöt täyttävät energiatehokkuutta koskevat perusteet eivätkä haittaa kysyntäjoustoa. Jäsenvaltioiden on 30. kesäkuuta 2015 mennessä arvioitava kaasu- ja sähköinfrastruktuurinsa energiatehokkuuden parantamismahdollisuudet ja määritettävä konkreettisia toimia verkkoinfrastruktuurinsa energiatehokkuuden parantamiseksi. Artiklassa säädetään lämmön ja sähkön yhteistuotannon ensisijaisesta verkkoonpääsystä ja ajojärjestyksestä ja asetetaan kysyntäpuolen resurssit, erityisesti kysyntäjousto, tarjonnan kanssa tasavertaiseen asemaan tukku- ja vähittäismarkkinoilla. Artiklassa erityisesti edistetään kysyntäjouston pääsyä ja osallistumista tasapainotus-, varavoima- tai muille järjestelmäpalvelumarkkinoille vaatimalla, että määritetään markkinoille osallistumista koskevia teknisiä ja sopimukseen liittyviä eritelmiä, esimerkiksi yhteisostoryhmien ja muiden kysyntäjoustopalvelujen tarjoajien osallistumisen osalta.

4.           PÄÄTELMÄT

Energiatehokkuus on hallinnollisten valmiuksien kannalta monitahoinen ja haastava kysymys. Poliittisesti katsoen jäsenvaltioiden tekemien sitoumusten ja toteutuksen välillä saattaa olla suuri ero. Energiatehokkuusdirektiivissä annetaan Euroopan tasolla hyväksytyille energiatehokkuustavoitteille uudet laaja-alaiset oikeudelliset puitteet. Voimassa oleva energiatehokkuuslainsäädäntö on pantu vasta osittain täytäntöön. Energiatehokkuusdirektiivillä korvataan kaksi aiempaa energiatehokkuutta koskevaa direktiiviä (2004/8/EY sähkön ja lämmön yhteistuotannosta ja 2006/32/EY energiapalveluista) ja vahvistetaan niitä, ja se kytkeytyy velvoitteisiin, jotka on säädetty ekologista suunnittelua koskevassa direktiivissä 2009/125/EY, energiamerkintädirektiivissä 2010/30/EU ja rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä 2010/31/EU. Kuten kohdassa 2 mainittiin, komission on toimitettava Euroopan parlamentille ja neuvostolle vuoden 2014 aikana vuodelle 2020 asetetun tavoitteen saavuttamisen edistymistä koskeva arviointi, johon voi tarvittaessa sisältyä lisätoimenpiteitä koskevia ehdotuksia. Komissio toivoo, että tästä tiedonannosta ja sen liitteenä olevista valmisteluasiakirjoista on jäsenvaltioille apua niiden saattaessa energiatehokkuusdirektiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään ja pannessa täytäntöön siinä sovittuja kunnianhimoisia toimenpiteitä.

[1]               Toisin kuin muut kaksi tavoitetta, tätä tavoitetta ei ole muokattu oikeudellisesti sitovaksi välineeksi.

[2]               KOM(2010) 2020 lopullinen

[3]               Energiatehokkuussuunnitelman vaikutustenarviointi ”Energy Efficiency Plan impact assessment” (SEC(2011) 277)

[4]               Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/27/EU energiatehokkuudesta, direktiivien 2009/125/EY (energiaan liittyvien tuotteiden ekologiselle suunnittelulle asetettavien vaatimusten puitteista) ja 2010/30/EU (tuotteiden merkinnöistä ja yhdenmukaisista tuotetiedoista) muuttamisesta sekä direktiivien 2004/8/EY (sähkön ja lämmön yhteistuotannon edistämisestä) ja 2006/32/EY (energian loppukäytön tehokkuudesta ja energiapalveluista) kumoamisesta

[5]               Ks. 28 artiklan 1 kohta.

[6]               Miljoonaa öljytonnia vastaava energiamäärä

[7]               Luvut on päivitetty niin, että niissä otetaan huomioon Kroatian liittyminen EU:hun 1. heinäkuuta 2013.

[8]               Luettelo kansallisista tavoitteista ja niiden arviointi on EU:n energiatavoitteiden saavuttamisen edistymistä koskevassa komission tiedonannossa (COM(2013)xxxx final).

[9]               Erityisesti COM(2013) 350 final ja ilmastonmuutosta ja energiaa koskeva temaattinen asiakirja ”EUROPE 2020 TARGETS: climate change and energy”

[10]             Koska kaksi jäsenvaltiota (Slovenia ja Kroatia) eivät olleet toimittaneet tietoja siitä, miten niiden tavoitteet toteutuvat primääri- ja loppuenergian käyttöön nähden vuonna 2020, laskelmissa käytettiin niiden energiankäytöstä vuonna 2010 kerättyjä tietoja (http://ec.europa.eu/energy/efficiency/eed/reporting_en.htm ).

[11]             Direktiivin 2010/31/EU 4 artikla

[12]             Direktiivi 2004/18/EY

[13]             Direktiivi 2010/30/EU

[14]             Direktiivi 2009/125/EY

[15]             Energiatehokkuusdirektiivin 7 artiklan 9 kohta ja liitteessä V oleva 4 kohta; jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle 5. joulukuuta 2013 mennessä, mitkä politiikkatoimet ne aikovat hyväksyä.

[16]             Yleisesti ottaen useimmat pk-yritykset ovat riippumattomia, koska ne ovat joko täysin itsenäisiä tai niillä on yksi tai useampi vähimmäiskumppanuus (kukin alle 25 prosenttia) muiden yritysten kanssa. Jos osakkuusaste ei kasva yli 50 prosenttiin, kyseessä on omistusyhteysyritysten välinen suhde. Tämän kynnysarvon ylittävät yritykset ovat sidosyrityksiä.

[17]             Liitteessä VI olevassa d alakohdassa vaaditaan, että energiakatselmusten tulisi olla ”suhteellisia”. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti testataan, onko lainsäädännöllinen tai hallinnollinen toimenpide tai keino asianmukainen ja tarpeellinen tietyn päämäärän tai tavoitteen saavuttamiseksi. Euroopan unionin tuomioistuin soveltaa suhteellisuusperiaatetta arvioidessaan lainsäädännöllisen toimenpiteen sekä yksityisten etujen, yksilön oikeuksien ja perusvapauksien välistä tasapainoa.