KOMISSION TIEDONANTO EUROOPAN PARLAMENTILLE JA NEUVOSTOLLE Energiatehokkuusdirektiivin täytäntöönpano – komission ohjeet /* COM/2013/0762 final */
KOMISSION TIEDONANTO EUROOPAN
PARLAMENTILLE JA NEUVOSTOLLE Energiatehokkuusdirektiivin täytäntöönpano –
komission ohjeet 1. Johdanto Euroopalla ei ole varaa tuhlata energiaa. EU:n
tavoitteena on jo pitkään ollut energiatehokas Eurooppa, ja sen saavuttamista
ovat toistuvasti tukeneet EU:n jäsenvaltioiden valtion- ja hallitusten
päämiehet. Vuonna 2007 Eurooppa-neuvosto hyväksyi
vuodelle 2020 kunnianhimoiset energia- ja ilmastotavoitteet:
kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään 20 prosenttia, uusiutuvan energian
osuus nostetaan 20 prosenttiin ja energiatehokkuutta parannetaan
20 prosenttia[1].
Tavoitteet vahvistettiin myös Eurooppa 2020 ‑strategiassa[2], jonka
toteuttamiseen osallistuvat EU:n toimielimet, jäsenvaltiot ja
työmarkkinaosapuolet. Niiden tavoitteena on varmistaa yhdessä, että EU:ssa
ryhdytään tarvittaviin toimiin vuodelle 2020 asetettujen tavoitteiden
saavuttamiseksi. Vuonna 2010 laadituissa ennusteissa[3]
todettiin, että vuodelle 2020 asetettua EU:n energiatehokkuustavoitetta ei
voitaisi saavuttaa ja uusia toimenpiteitä tarvittaisiin siksi sekä Euroopan
tasolla että kansallisella tasolla. Tilanteen selvittämiseksi komissio teki
ehdotuksen energiatehokkuusdirektiiviksi vuonna 2011. Ehdotus perustui
kokemuksiin muun muassa rakennusten energiatehokkuudesta, energiapalveluista ja
sähkön ja lämmön yhteistuotannosta. Näille aloille yhteistä on yhä olemassa
oleva suuri energiatehokkuuden potentiaali. Niinpä ehdotuksessa lähdettiin
siitä, että suurin osa tarvittavasta energiansäästöstä saataisiin parantamalla energiatehokkuutta
(eli käyttämällä vähemmän energiaa samaan taloudellisen toiminnan tai palvelun
tasoon). Ehdotuksen yleisenä tavoitteena oli edistää merkittävästi vuodelle
2020 asetettua EU:n energiatehokkuustavoitetta ja luoda yhteiset puitteet
energiatehokkuuden edistämiselle unionissa vuoden 2020 jälkeenkin. Euroopan
parlamentti ja neuvosto hyväksyivät ehdotuksen 25. lokakuuta 2012, jolloin
siitä tuli energiatehokkuusdirektiivi 2012/27/EU[4]. 2. Energiatehokkuusdirektiivi Energiatehokkuusdirektiivi julkaistiin
Euroopan unionin virallisessa lehdessä 14. marraskuuta 2012, ja se tuli
voimaan 4. joulukuuta 2012. Jäsenvaltioiden täytyy saattaa se osaksi
kansallista lainsäädäntöään 5. kesäkuuta 2014 mennessä (lukuun ottamatta
tiettyjä säännöksiä, joita koskee oma määräaikansa[5]). Direktiivissä annetaan oikeudellisesti sitovia
toimenpiteitä, joilla lisätään jäsenvaltioiden pyrkimyksiä käyttää energiaa
tehokkaammin energiaketjun kaikissa vaiheissa aina energian muuntamisesta ja
jakelusta loppukulutukseen saakka. Seuraavassa esitellään lyhyesti direktiivin
tärkeimmät tulevaa energiapolitiikkaa koskevat vaatimukset. Jäsenvaltioiden Eurooppa 2020 ‑strategiassa
tekemän poliittisen sitoumuksen lujittamiseksi energiatehokkuusdirektiivissä
määritetään EU:n energiatehokkuustavoite ensimmäistä kertaa selkeästi määrällisesti
niin, että ”unionin vuoden 2020 energiankulutus saa olla korkeintaan
1474 Mtoe[6]
primäärienergiaa tai korkeintaan 1078 Mtoe loppuenergiaa”[7]. Kroatian
liityttyä EU:hun 1. heinäkuuta 2013 tavoitteita mukautettiin niin, että
”energiankulutus saa olla korkeintaan 1483 Mtoe primäärienergiaa tai
korkeintaan 1086 Mtoe loppuenergiaa”. Energiatehokkuusdirektiivin täysimääräisellä
ja asianmukaisella täytäntöönpanolla on keskeinen merkitys vuodelle 2020
asetetun 20 prosentin energiatehokkuustavoitteen saavuttamisen kannalta.
Energiatehokkuustavoite sisällytetään myös vuoteen 2030 ulottuviin ilmasto- ja
energiapolitiikan puitteisiin, kuten vihreässä kirjassa
(COM(2013) 169 final) selitetään. Arvio jäsenvaltioiden energiatehokkuusdirektiivin
3 artiklan mukaisesti asettamien ohjeellisten kansallisten
energiatehokkuustavoitteiden saavuttamisen edistymisestä vauhdittaa keskustelua
siitä, minkälaiset ja minkä tasoiset tavoitteet olisivat sopivia vuodelle 2030.
Energiatehokkuusdirektiivin mukaan
jäsenvaltioiden on asetettava vuodelle 2020 ohjeelliset kansalliset
energiatehokkuustavoitteet, jotka voivat perustua erilaisiin indikaattoreihin
(primääri- tai loppuenergian kulutus tai primääri- tai loppuenergian säästö tai
energiaintensiteetti). Jäsenvaltioiden tuli ilmoittaa tavoitteensa ja niiden
toteuttaminen primääri- ja loppuenergian käyttöön nähden vuonna 2020
komissiolle joko osana kansallista uudistusohjelmaa tai erillisenä ilmoituksena
30. huhtikuuta 2013 mennessä[8].
Tiedot on otettu mukaan
EU-ohjausjaksoprosessiin[9],
ja ne ovat osa arviointia EU:ssa asetetun yleistavoitteen saavuttamisen
todennäköisyydestä vuoteen 2020 mennessä. Samalla määritetään myös, missä
määrin yksittäiset ponnistukset johtavat yhteiseen tavoitteeseen. Kaikki
jäsenvaltiot ovat ilmoittaneet ohjeelliset kansalliset tavoitteensa, tosin
kaksi jäsenvaltiota ei vielä ole toimittanut niitä direktiivissä
edellytettävässä muodossa. Jos ohjeelliset kansalliset
energiatehokkuustavoitteet lasketaan yhteen, havaitaan, että jäsenvaltioiden
tavoitteena on säästää vuoteen 2020 mennessä ainoastaan 16,4 prosenttia
primäärienergiaa ja 17,7 prosenttia loppuenergiaa – ei siis EU:n
yleistavoitteen saavuttamiseen tarvittavia 20 prosenttia[10].
Luotettavien tulosten saamiseksi on kuitenkin tarpeen laatia syvällisempi
arviointi, joka kattaa kaikkien jäsenvaltioiden tavoitteet, energiamallien
tulokset ja kehitteillä olevien politiikan välineiden käytön.
Energiatehokkuusdirektiivin 3 artiklan 2 kohdan ja 24 artiklan 7 kohdan
mukaan komission on toimitettava vuodelle 2020 asetetun
energiatehokkuustavoitteen saavuttamisen edistymistä koskeva arviointi Euroopan
parlamentille ja neuvostolle 30. kesäkuuta 2014 mennessä. Lisäksi direktiivissä vaaditaan jäsenvaltioita
laatimaan ja julkistamaan 30. huhtikuuta 2014 mennessä rakennusten
kunnostamista koskeva pitkän aikavälin strategiansa. Tämä on olennaisen
tärkeää, sillä lähes 40 prosenttia energian loppukulutuksesta tapahtuu
asuintaloissa, virastoissa, toimistoissa, kaupoissa ja muissa rakennuksissa.
Julkisen sektorin rakennusten on oltava esimerkkinä – 3 prosenttia
keskushallinnon omistamista ja käytössä olevista rakennuksista tulisi kunnostaa
joka vuosi sille tasolle, jonka kukin jäsenvaltio on asettanut rakennusten
energiatehokkuusdirektiivin puitteissa[11]. Julkisen sektorin johtava asema mainitaan
myös energiatehokkuusdirektiivin julkisia hankintoja koskevissa säännöksissä,
joissa keskushallinto velvoitetaan tietyissä olosuhteissa hankkimaan
energiatehokkaimmat tuotteet, palvelut ja rakennukset. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että
loppukäyttäjien tasolla saavutetaan tietty energiansäästö kaudella 2014–2020
joko perustamalla energiatehokkuusvelvoitejärjestelmä tai vaihtoehtoisia
politiikkatoimia. Kaikenlaisissa ja kaiken kokoisissa
yrityksissä voidaan säästää merkittävä määrä energiaa, ja niinpä kaikkia
yrityksiä kannustetaankin teettämään energiakatselmus. Kaikkien muiden paitsi
pk-yritysten on teetettävä energiakatselmus neljän vuoden välein.
Jäsenvaltioita pyydetään kehittämään ohjelmia, joilla pk-yrityksiä kannustetaan
teettämään energiakatselmus ja tiedotetaan kotitalouksia katselmusten
hyödyistä. Kun energiansäästömahdollisuudet on tunnistettu,
energiakatselmuksista tulee myös perusta energiapalvelumarkkinoiden
kehittämiselle. Energiankulutusta koskeva tieto on
kuluttajille olennaisen tärkeää heidän tehdessään harkittuja päätöksiä
energiantoimituksesta ja -käytöstä. Siksi direktiivissä annetaan
yksityiskohtaiset säännökset loppukäyttäjiin sovellettavasta mittauksesta ja
laskutuksesta. EU:n primäärienergiasta noin
30 prosenttia käytetään energia-alalla, lähinnä energian muuntamiseen
sähköksi ja lämmöksi sekä jakeluun. Siksi direktiivin tavoitteena on maksimoida
verkkojen ja infrastruktuurien tehokkuus sekä mahdollistaa kysyntäjousto ja edistää
sitä, ja siinä velvoitetaan ja kannustetaan lisäämään tehokkaan sähkön ja
lämmön yhteistuotannon ja kaukolämmön ja -jäähdytyksen käyttöä. Energiatehokkuus on eräs
kustannustehokkaimmista keinoista parantaa energian toimitusvarmuutta ja
vähentää kasvihuonekaasupäästöjä ja muita saasteita. Sekä energiajärjestelmästä
että koko yhteiskunnasta on tehtävä huomattavasti energiatehokkaampia.
Energiatehokkuuden parantaminen on painopisteenä kaikissa hiilestä irtautumista
koskevissa suunnitelmissa, jotka esitellään energia-alan etenemissuunnitelmassa
2050, ja siksi energiatehokkuuden on pysyttävä etusijalla myös tässä
yhteydessä. Keskeisten indikaattorien suuntauksia koskevan
analyysin perusteella EU voi päästä vuodelle 2020 asettamaansa tavoitteeseen,
jos se toteuttaa tehokkaita energiatehokkuustoimia ja panee
energiatehokkuusdirektiivin täysimittaisesti täytäntöön. Mikäli tavoitteeseen
päästäisiin, joka vuosi vuoteen 2020 asti Euroopan kotitalouksien ja
teollisuuden energiakustannukset laskisivat 38 miljardia euroa,
energiantuotantoon ja ‑jakeluun tarvittavat investoinnit olisivat noin
6 miljardia euroa pienemmät ja asuintalojen ja toimistorakennusten
kunnostamiseen investoitaisiin 24 miljardia euroa. Näin teollisuuden
kilpailukyky paranisi ja paikallisesti luotaisiin uusia työpaikkoja. 3. Komission yksiköiden valmisteluasiakirja
tarkempine ohjeineen energiatehokkuusdirektiivin säännöksistä Suurin osa energiatehokkuusdirektiivin
säännöksistä on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä 5. kesäkuuta
2014 mennessä. Jäsenvaltioiden on lähetettävä 7 artiklan mukaiset
politiikkatoimensa komissiolle 5. joulukuuta 2013 mennessä.
Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle 5 artiklan 6 kohdan
mukaisesta vaihtoehtoisten toimintatapojen käytöstä ja poikkeuksista
14 artiklan 5 kohdan vaatimuksiin 31. joulukuuta 2013 mennessä. Koska energiatehokkuus perustuu moniin
pienimuotoisiin toimenpiteisiin, energiatehokkuusdirektiivissä annetaan
monitahoisia yksityiskohtaisia säännöksiä, jotka ovat luonteeltaan usein hyvin
teknisiä. Komissio tekee yhteistyötä jäsenvaltioiden kanssa niiden saattaessa
direktiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään ja pannessa sen tehokkaasti
täytäntöön. Tätä varten on laadittu seitsemän komission yksiköiden
valmisteluasiakirjaa, joissa selitetään yksityiskohtaisesti, miten tiettyjä
direktiivin säännöksiä tulisi komission yksiköiden näkemyksen mukaan lukea ja
soveltaa. Valmisteluasiakirjoilla ei muuteta direktiivin oikeusvaikutuksia eikä
rajoiteta unionin tuomioistuimen direktiiviä koskevaa sitovaa tulkintaa. Niissä
käsitellään sellaisia direktiivin kohtia, jotka ovat oikeudellisesti
monitahoisia ja haasteellisia saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä ja
joilla voidaan vaikuttaa suuresti energiatehokkuuteen. Valmisteluasiakirjat
koskevat energiatehokkuusdirektiivin 5–11, 14 ja 15 artiklaa, jotka
sisältävät säännöksiä keskushallinnon rakennuksista, julkisista hankinnoista,
energiatehokkuusvelvoitteista ja -vaihtoehdoista, energiakatselmuksista,
mittauksesta ja laskutuksesta, sähkön ja lämmön yhteistuotannosta ja verkoista
sekä kysyntäjoustosta. On syytä panna merkille, että
energiatehokkuusdirektiiviin sisältyy vähimmäisvaatimuksia ja että jäsenvaltiot
voivat 1 artiklan 2 kohdan mukaisesti ottaa käyttöön myös tiukempia
toimenpiteitä, kunhan ne ovat unionin oikeuden mukaisia. Yksityiskohtaiset valmisteluasiakirjat
liitetään tähän tiedonantoon, ja seuraavassa on lyhyt yhteenveto tärkeimmistä
niissä käsitellyistä kysymyksistä. Koska energiatehokkuusdirektiivin saattaminen
osaksi kansallista oikeusjärjestelmää edellyttää pitkän aikavälin suunnittelua,
komissio julkaisee tämän tiedonannon ja siihen liittyvät valmisteluasiakirjat
ennen määräaikaa, jona direktiivi on saatettava osaksi kansallista
lainsäädäntöä. 3.1. Ohjeita 5 artiklan
soveltamiseen (keskushallinnon rakennukset esimerkkinä) Energiatehokkuusdirektiivin 5 artiklan
mukaan jäsenvaltioiden keskushallintojen on kunnostettava joka vuosi
3 prosenttia sellaisten omistamiensa ja käyttämiensä rakennusten
kokonaispinta-alasta, jotka eivät täytä rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä
2010/31/EU annettuja energiatehokkuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia,
vähintään sille tasolle, jonka jäsenvaltiot ovat asettaneet direktiiviä
soveltaessaan. Jäsenvaltioiden on laadittava ja asetettava julkisesti
saataville luettelo kaikista asiaan kuuluvista keskushallinnon rakennuksista
31. joulukuuta 2013 mennessä. Jos jäsenvaltio kunnostaa yli
3 prosenttia keskushallinnon rakennusten kokonaispinta-alasta, se voi
ottaa yli menevän osuuden huomioon jonakin kolmesta edeltävästä tai kolmesta
seuraavasta vuodesta. Vaihtoehtona 3 prosentin pinta-alan kunnostamiselle
keskushallinnon rakennuksista jäsenvaltiot voivat toteuttaa muita
kustannustehokkaita toimenpiteitä, joilla keskushallinnon rakennuksissa
saavutetaan vähintään vastaava energiansäästö. Vaihtoehtoisessa toimintatavassa
edellytetty säästettävän energian määrä on kumulatiivinen, eli jäsenvaltioiden
on saavutettava vuosittaisten energiansäästöjen summa vuosien 2014 ja 2020
välisenä aikana riippumatta siitä, paljonko energiaa on säästetty kunakin
vuonna. Jäsenvaltiot voivat käyttää arvioita määrittäessään vaadittavia
energiansäästötasoja. Kun määritetään 5 artiklan mukaisen
velvoitteen soveltamisalaa, on otettava huomioon ’keskushallinnon’ määritelmä
energiatehokkuusdirektiivin 2 artiklan 9 kohdassa. Keskushallinnolla
tarkoitetaan ”kaikkia hallinnon yksikköjä, joiden toimivalta ulottuu
jäsenvaltion koko alueelle”. Tämän lisäksi jäsenvaltiot voivat verrata
määritelmää julkisia hankintoja koskevan direktiivin[12]
liitteessä IV olevaan luetteloon kaikkien jäsenmaiden keskushallinnon
elimistä sekä keskushallinnon määritelmään, joka sisältyy liiallisia alijäämiä
koskevasta menettelystä tehdyn pöytäkirjan soveltamisesta annettua neuvoston
asetusta 479/2009/EY koskeviin ohjeisiin. Energiatehokkuusdirektiivin
johdanto-osan 17 kappaleen viimeinen virke koskee jäsenvaltioita, joilla
on liittovaltiorakenne. Direktiivin 5 artiklaa koskevassa
valmisteluasiakirjassa annetaan mahdolliset perusteet ja viitteet sen
selvittämiseen, mitkä rakennukset kuuluvat velvoitteen soveltamisalaan. Siinä
annetaan myös käytännön esimerkkejä siitä, miten 3 prosentin
kunnostustavoite ja vaihtoehtoista toimintatapaa koskeva velvoite voidaan
toteuttaa ja täyttää. 3.2. Ohjeita 6 artiklan
soveltamiseen (julkisten elinten hankinnat) Julkisia hankintoja koskevassa direktiivissä
2004/18/EY luodaan puitteet julkisille hankinnoille, ja sen tavoitteena on
varmistaa muun muassa rehellinen kilpailu ja parhaan hinta-laatusuhteen
saaminen veronmaksajien rahoilla. Se, mitä hankitaan, määritetään
energiatehokkuusdirektiivin kaltaisissa alakohtaisissa säädöksissä.
Energiatehokkuusdirektiivin 6 artiklassa säädetään, että keskushallinnot
hankkivat tietyin ehdoin sellaisia tuotteita, palveluja ja rakennuksia, jotka
ovat energiatehokkaita EU:n säädösten, kuten energiamerkintädirektiivin[13] ja sitä
täydentävien delegoitujen asetusten, ekologista suunnittelua koskevan
direktiivin[14]
ja sen täytäntöönpanoasetusten tai rakennusten energiatehokkuusdirektiivin
nojalla tai Energy Star ‑ohjelman mukaan. Energiatehokkuusdirektiivin
liitteessä III on luettelo näissä EU:n säädöksissä määritellyistä
energiatehokkuusvaatimuksista. Valmisteluasiakirjassa selvennetään liitteessä
III mainittuja julkisia hankintoja koskevien EU:n säädösten säännöksiä. Myös
tässä yhteydessä keskushallinnon määritelmä on keskeinen määritettäessä
julkisia hankintoja koskevien velvoitteiden soveltamisalaa. Julkisia hankintoja koskeva velvoite on
ehdollinen esimerkiksi kustannustehokkuuden, teknisen soveltuvuuden ja
laajemman kestävyyden osalta. Valmisteluasiakirjassa selitetään nämä
ehdollisuudet, esimerkiksi elinkaarikustannusten tehokkuuden ja taloudellisen
toteutettavuuden välinen ero, sekä se, missä olosuhteissa jäsenvaltiot voisivat
niitä soveltaa. Siinä annetaan myös mahdolliset perusteet, joiden pohjalta
jäsenvaltiot voivat päätellä, mihin elimiin julkisia hankintoja koskevia
velvoitteita tulisi soveltaa. 3.3. Ohjeita 7 artiklan
soveltamiseen (energiatehokkuusvelvoitteet ja vaihtoehdot) Energiatehokkuusdirektiivin 7 artiklalla
on tarkoitus saavuttaa puolet direktiivissä säädetystä energiansäästöstä. Se on
monitahoinen, ja joitakin säännöksiä[15]
on määrä alkaa soveltaa ennen kuin määräaika energiatehokkuusdirektiivin
saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä päättyy. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on
perustettava energiatehokkuusvelvoitejärjestelmiä tai toteutettava
vaihtoehtoisia politiikkatoimia tietyn tavoitteellisen energiansäästön
saavuttamiseksi loppukuluttajien keskuudessa. Energiatehokkuusvelvoitejärjestelmillä
ja 9 kohdan mukaisilla vaihtoehtoisilla toimenpiteillä saavutettavan
energiansäästön on vastattava vähintään sitä, että 1. tammikuuta 2014 ja
31. joulukuuta 2020 välisenä aikana saavutettaisiin joka vuosi
1,5 prosentin uudet säästöt kaikkien energian jakelijoiden tai energian
vähittäismyyntiyritysten loppukäyttäjille keskimäärin myymästä energiasta
vuosina 2010, 2011 ja 2012. Valmisteluasiakirjassa selitetään, miten tämä
kaudella 2014–2020 saavutettavaksi tarkoitettu kumulatiivisten ja uusien
energiansäästöjen yleistavoite tulisi laskea ja mitä tilastotietoja laskennassa
voitaisiin hyödyntää. Jäsenvaltiot voivat pienentää säästötavoitetta enintään
25 prosenttia neljällä eri tavalla: käyttämällä pienempiä
säästöprosentteja, sulkemalla päästökauppajärjestelmään kuuluvan teollisuuden
osittain tai kokonaan säästötavoitteen ulkopuolelle, sallimalla tietyt
tarjontapuolen säästöt tai laskemalla energiansäästöt jo 31. joulukuuta
2008 alkaen toteutetuista toimista, joiden vaikutukset ulottuvat
vuoteen 2020. Valmisteluasiakirjassa selitetään, miten näitä
7 artiklan 2 kohdassa annettuja mahdollisuuksia voidaan käyttää. Valmisteluasiakirjassa annetaan esimerkkejä
politiikkatoimista ja niistä johtuvista energiansäästöistä, jotka voidaan ottaa
huomioon. Siinä myös kiinnitetään huomiota energiatehokkuusdirektiivin
liitteessä V annettuihin menetelmiin ja periaatteisiin, joita on
noudatettava energiansäästöä laskettaessa. Koska direktiivissä edellytetään ”uusia”
säästöjä, ei 7 artiklan soveltamisessa voida ottaa huomioon kaikkia
jäsenvaltioiden loppukäytön energiatehokkuuden saralla joskus toteuttamia
toimia. Valmisteluasiakirjassa selitetään, että velvoitekauden aikana
(1. tammikuuta 2014 alkaen ja 31. joulukuuta 2020 asti) toteutetuilla
yksittäisillä toimilla saavutetut säästöt voidaan ottaa huomioon, vaikka
toimien taustalla oleva politiikkatoimi olisi hyväksytty tai otettu käyttöön
ennen 1. tammikuuta 2014. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle
5. joulukuuta 2013 mennessä niiden energiatehokkuusvelvoitejärjestelmän
toimintaa varten yksityiskohtaisesti suunniteltu, ehdotettu tai juridisesti
selvärajainen menetelmä sekä vaihtoehtoisiksi toimenpiteiksi suunnitellut
politiikkatoimet. On syytä muistuttaa, että jäsenvaltioiden on
annettava säännöt kansallisten säännösten noudattamatta jättämiseen
sovellettavista, energiatehokkuusdirektiivin 13 artiklan nojalla
annetuista tehokkaista, oikeasuhteisista ja varoittavista seuraamuksista. 3.4. Ohjeita 8 artiklan
soveltamiseen (energiakatselmukset ja energianhallintajärjestelmät) Direktiivin 8 artiklassa jäsenvaltioille
määrätään kaksi tärkeää velvoitetta: edistää energiakatselmusten saatavuutta
loppukäyttäjien keskuudessa kaikilla aloilla ja varmistaa, että yritykset
pk-yrityksiä lukuun ottamatta teettävät energiakatselmuksen vähintään neljän
vuoden välein. Katselmusten on oltava kustannustehokkaita ja ne on teetettävä
pätevillä/valtuutetuilla asiantuntijoilla tai riippumattoman viranomaisen
valvonnassa. Energiatehokkuusdirektiivissä ’pk-yritys’
määritetään viitaten komission suositukseen 2003/361/EY, ja
valmisteluasiakirjassa määritelmän osat selitetään samalla tavalla kuin
suosituksessa (alle 250 työntekijää, vuosittainen liikevaihto alle
50 miljoonaa euroa ja/tai taseen loppusumma enintään 43 miljoonaa
euroa). ’Palkansaajat’ määritellään kansallisen työlainsäädännön mukaan.
Valmisteluasiakirjassa selitetään, että EU:n määritelmän mukaan tietyssä maassa
olevan yrityksen on määritettävä, onko se toisessa maassa sijaitsevan yrityksen
omistusyhteysyritys tai sidosyritys. Näin on silloin, kun yritys omistaa yli
25 prosenttia toisen yrityksen pääomasta tai äänimäärästä[16] (tai
päinvastoin). Tällöin omistusyhteysyritysten tai sidosyritysten työntekijöiden
kokonaismäärän perusteella selviää, onko yritys pk-yritys. Määritelmän soveltaminen käytännössä edellyttää
esimerkiksi yhdistettyjä tietoja kustakin yrityksestä sekä muista
jäsenvaltioista että Euroopan ulkopuolelta, jotta voidaan varmistaa
yhdenmukainen määrittely ja kohtelu kaikkialla EU:ssa. Valmisteluasiakirjassa
on esimerkkejä toimenpiteistä, kuten pk-yrityksiä koskevista rekistereistä ja
yritysten julkisesta rekisteröinnistä koon mukaan, mistä saattaisi olla hyötyä
määritettäessä mitkä yritykset kuuluvat energiakatselmuksia koskevan
velvoitteen soveltamisalaan. Edellä esitetyn perusteella on mahdollista,
että yhdessä jäsenvaltiossa toimivien pienten sivutoimipisteiden on teetettävä
energiakatselmus joka neljäs vuosi, koska ne eivät täytä pk-yritysten
määritelmää ja kuuluvat siksi suurten yritysten luokkaan. Tätä ei tulisi pitää
ylimääräisenä tai kohtuuttomana rasitteena[17], koska tällaisissa yrityksissä voi
toisaalta olla käytössä energianhallintajärjestelmiä, jolloin katselmusvelvoite
ei koske niitä, tai järjestelyjä, joiden myötä sivutoimipiste saa apua
katselmusten teettämiseen esimerkiksi emoyhtiön omilta asiantuntijoilta, ja
toisaalta kyseessä oleva energiakatselmus on todennäköisesti tavallista
suppeampi ja edullisempi. Valmisteluasiakirjassa selitetään
8 artiklassa säädetty energiakatselmusvelvoitteen täyttämistä koskeva
joustovara. Energianhallinta- tai ympäristöjärjestelmiä soveltavat suuret
yritykset on vapautettu velvollisuudesta teettää energiakatselmus neljän vuoden
välein. Yritysten, jotka teettävät energiakatselmuksia vapaaehtoisten
sopimusten nojalla (riittävän valvonnan alaisena), katsotaan täyttävän
säännöllisiä energiakatselmuksia koskeva vaatimus. Energiakatselmusten ja
energianhallintajärjestelmien laadun takaamiseksi jäsenvaltioiden on otettava
käyttöön energiatehokkuusdirektiivin liitteen VI mukaiset
energiakatselmuksia koskevat vähimmäisvaatimukset. Valmisteluasiakirjassa
annetaan käytännön esimerkkejä siitä, mitä yksityiskohtia energiakatselmuksen
pitää sisältää. Ohjeissa selitetään myös, miten energiatehokkuusdirektiivin
katselmusjärjestelmät liittyvät asetuksen (EY) N:o 765/2008 mukaiseen
akkreditointiin ja vaatimustenmukaisuuden arviointiin. On syytä muistuttaa, että kuten
7 artiklan kohdalla, jäsenvaltioiden on laadittava säännöt seuraamuksista,
joita sovelletaan energiakatselmuksia koskevien kansallisten säännösten
noudattamatta jättämiseen. 3.5. Ohjeita 9–11 artiklan
soveltamiseen (mittaus- ja laskutustiedot) Direktiivin 9 artiklassa säädetään, että
sähkön, maakaasun, kaukolämmityksen, kaukojäähdytyksen ja kotitalouksien
lämpimän käyttöveden loppukäyttäjille tarjotaan, mikäli se on teknisesti ja
taloudellisesti mahdollista, kilpailukykyisesti hinnoitellut käyttäjäkohtaiset
mittarit, jotka kuvaavat tarkasti loppukäyttäjän energiankulutusta ja antavat
tiedot sen ajoittumisesta. Energiatehokkuusdirektiivin mittaus- ja laskutustietoja
koskeviin säännöksiin on siirretty muutamia energian loppukäytön tehokkuudesta
ja energiapalveluista annetun direktiivin 2006/32/EY (josta suurin osa kumotaan
energiatehokkuusdirektiivillä 5. kesäkuuta 2014) säännöksiä ja tehostettu
niitä. Käyttäjäkohtaisten mittarien tarjoamista lämmityksen ja jäähdytyksen
loppukäyttäjille koskevaa vaatimusta laajennetaan 31. joulukuuta 2016
alkaen koskemaan moniasuntoisia ja moneen eri tarkoitukseen käytettäviä
rakennuksia, joissa on keskuslämmitys tai -jäähdytys tai jotka käyttävät
useille rakennuksille yhteistä keskitettyä lähdettä (mikäli se on teknisesti ja
taloudellisesti mahdollista). Ohjeessa korostetaan, että 9 artiklassa
ei vaadita älykkäiden mittausjärjestelmien käyttöönottoa (sitä käsitellään
kolmannen lainsäädäntöpaketin direktiiveissä 2009/72/EY ja 2009/73/EY) vaan
lähinnä selitetään, että jos jäsenvaltiot ottavat käyttöön älykkään mittauksen,
niihin sovelletaan useita 9 artiklan 2 kohdan mukaisia velvoitteita,
kuten että älykkään mittarin on pystyttävä mittaamaan loppukäyttäjän tiloista
verkkoon siirretty sähkö. Siinä arvioidaan myös, että loppukäyttäjä voisi
energiaa käyttävän henkilön lisäksi olla henkilö tai organisaatio, esimerkiksi
moniasuntoisessa rakennuksessa toimiva osuuskunta, joka ostaa sähköä kaikille.
Direktiivin 10 artiklan mukaan perinteisiä käyttäjäkohtaisia mittareita
käyttäville loppukuluttajille tulee ilmoittaa vähintään kuuden kuukauden
välein, paljonko heidän käyttämästään energiasta laskutetaan. Loppukäyttäjän
pyynnöstä tai sähköistä laskutusta käytettäessä ilmoitus on tehtävä kolmen
kuukauden välein. Jos käytettävissä on älykäs
sähkö-/kaasumittari, loppukäyttäjällä on 10 artiklan nojalla oikeus
yksityiskohtaisiin tietoihin energiankulutuksestaan kahden edeltävän vuoden
ajalta voimassa olevan toimitussopimuksensa puitteissa ja (muutamin
poikkeuksin) vertailuun keskimääräisen käyttäjän kulutukseen. Loppukäyttäjällä on 11 artiklan nojalla
oikeus saada energiankulutusta koskevat laskut ja laskutustiedot maksutta. On syytä muistuttaa, että jäsenvaltioiden on
annettava säännöt 9–11 artiklan mukaisten kansallisten säännösten noudattamatta
jättämiseen sovellettavista tehokkaista, oikeasuhteisista ja varoittavista
seuraamuksista (energiatehokkuusdirektiivin 13 artikla). 3.6. Ohjeita 14 artiklan
soveltamiseen (lämmityksen ja jäähdytyksen tehokkuuden edistäminen) Direktiivin 14 artiklalla laajennetaan
sähkön ja lämmön yhteistuotannon edistämisestä annetun direktiivin 2004/8/EY
soveltamisalaa ja korvataan sen sisällölliset säännökset. Ohjeet koskevat
ainoastaan energiatehokkuusdirektiivissä esiteltyjä uusia näkökohtia. Jäsenvaltioiden on laadittava kattava
arviointi tehokkaan sähkön ja lämmön yhteistuotannon ja tehokkaan
kaukolämmityksen ja ‑jäähdytyksen kustannustehokkuuden
parantamismahdollisuuksien tunnistamiseksi ottaen huomioon ilmasto-olosuhteet,
taloudellisen toteutettavuuden ja teknisen soveltuvuuden. Arvioinnista on
ilmoitettava komissiolle 31. joulukuuta 2015 mennessä. Jäsenvaltioiden
olisi ryhdyttävä havaittujen mahdollisuuksien pohjalta toimenpiteisiin
hyödyntääkseen mahdollisuuksia parantaa tehokkaan lämmön ja sähkön
yhteistuotannon ja tehokkaan kaukolämmityksen ja ‑jäähdytyksen
kustannustehokkuutta. Arvioinnissa jäsenvaltioiden tulee kertoa mahdollisista
toimista, strategioista ja menettelytavoista, joilla tehokkaan sähkön ja lämmön
yhteistuotannon parantamismahdollisuuksia voitaisiin hyödyntää vuosiin 2020 ja
2030 asti. Rakennettaessa tai uudistettaessa merkittävästi sellaisia
sähköntuotanto- ja teollisuuslaitoksia, joiden kokonaislämpöteho on yli
20 megawattia, on laadittava kustannus-hyötyanalyysi sähkön ja lämmön
yhteistuotannon, hukkalämmön talteenoton tai kaukolämpöverkkoon liittämisen
kannattavuudesta. Kustannus-hyötyanalyysien tuloksilla tulisi olla vaikutus
laitoksille myönnettäviin hyväksyntöihin tai lupiin. Kattavan arvioinnin sisältöä ja
kustannus-hyötyanalyysissä sovellettua menetelmää koskevat vaatimukset ja
joidenkin laitosten mahdollinen vapauttaminen velvoitteista on selitetty
yksityiskohtaisesti valmisteluasiakirjassa. 3.7. Ohjeita 15 artiklan
soveltamiseen (energian muuntaminen, siirto ja jakelu) Direktiivin 15 artiklan mukaan
jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansalliset energia-alan
sääntelyviranomaiset, siirtoverkonhaltijat ja jakeluverkonhaltijat maksimoivat älykkäiden
verkkojen energiatehokkuuden parantamismahdollisuudet, arvioivat ja parantavat
kaasu- ja sähköinfrastruktuurien rakenteen ja toiminnan energiatehokkuutta ja
varmistavat, että tariffit ja säännöt täyttävät energiatehokkuutta koskevat
perusteet eivätkä haittaa kysyntäjoustoa. Jäsenvaltioiden on 30. kesäkuuta
2015 mennessä arvioitava kaasu- ja sähköinfrastruktuurinsa energiatehokkuuden
parantamismahdollisuudet ja määritettävä konkreettisia toimia
verkkoinfrastruktuurinsa energiatehokkuuden parantamiseksi. Artiklassa
säädetään lämmön ja sähkön yhteistuotannon ensisijaisesta verkkoonpääsystä ja
ajojärjestyksestä ja asetetaan kysyntäpuolen resurssit, erityisesti
kysyntäjousto, tarjonnan kanssa tasavertaiseen asemaan tukku- ja
vähittäismarkkinoilla. Artiklassa erityisesti edistetään kysyntäjouston pääsyä
ja osallistumista tasapainotus-, varavoima- tai muille
järjestelmäpalvelumarkkinoille vaatimalla, että määritetään markkinoille
osallistumista koskevia teknisiä ja sopimukseen liittyviä eritelmiä, esimerkiksi
yhteisostoryhmien ja muiden kysyntäjoustopalvelujen tarjoajien osallistumisen
osalta. 4. PÄÄTELMÄT Energiatehokkuus on hallinnollisten
valmiuksien kannalta monitahoinen ja haastava kysymys. Poliittisesti katsoen
jäsenvaltioiden tekemien sitoumusten ja toteutuksen välillä saattaa olla suuri
ero. Energiatehokkuusdirektiivissä annetaan Euroopan tasolla hyväksytyille
energiatehokkuustavoitteille uudet laaja-alaiset oikeudelliset puitteet.
Voimassa oleva energiatehokkuuslainsäädäntö on pantu vasta osittain täytäntöön.
Energiatehokkuusdirektiivillä korvataan kaksi aiempaa energiatehokkuutta
koskevaa direktiiviä (2004/8/EY sähkön ja lämmön yhteistuotannosta ja
2006/32/EY energiapalveluista) ja vahvistetaan niitä, ja se kytkeytyy
velvoitteisiin, jotka on säädetty ekologista suunnittelua koskevassa
direktiivissä 2009/125/EY, energiamerkintädirektiivissä 2010/30/EU ja
rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä 2010/31/EU. Kuten kohdassa 2
mainittiin, komission on toimitettava Euroopan parlamentille ja neuvostolle vuoden
2014 aikana vuodelle 2020 asetetun tavoitteen saavuttamisen edistymistä
koskeva arviointi, johon voi tarvittaessa sisältyä lisätoimenpiteitä koskevia
ehdotuksia. Komissio toivoo, että tästä tiedonannosta ja sen liitteenä olevista
valmisteluasiakirjoista on jäsenvaltioille apua niiden saattaessa
energiatehokkuusdirektiivin osaksi kansallista lainsäädäntöään ja pannessa
täytäntöön siinä sovittuja kunnianhimoisia toimenpiteitä. [1] Toisin kuin muut kaksi tavoitetta, tätä tavoitetta ei
ole muokattu oikeudellisesti sitovaksi välineeksi. [2] KOM(2010) 2020 lopullinen [3] Energiatehokkuussuunnitelman vaikutustenarviointi ”Energy
Efficiency Plan impact assessment” (SEC(2011) 277) [4] Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/27/EU
energiatehokkuudesta, direktiivien 2009/125/EY (energiaan liittyvien tuotteiden
ekologiselle suunnittelulle asetettavien vaatimusten puitteista) ja 2010/30/EU
(tuotteiden merkinnöistä ja yhdenmukaisista tuotetiedoista) muuttamisesta sekä
direktiivien 2004/8/EY (sähkön ja lämmön yhteistuotannon edistämisestä) ja
2006/32/EY (energian loppukäytön tehokkuudesta ja energiapalveluista)
kumoamisesta [5] Ks. 28 artiklan 1 kohta. [6] Miljoonaa öljytonnia vastaava energiamäärä [7] Luvut on päivitetty niin, että niissä otetaan huomioon
Kroatian liittyminen EU:hun 1. heinäkuuta 2013. [8] Luettelo kansallisista tavoitteista ja niiden arviointi
on EU:n energiatavoitteiden saavuttamisen edistymistä koskevassa komission
tiedonannossa (COM(2013)xxxx final). [9] Erityisesti COM(2013) 350 final ja ilmastonmuutosta ja
energiaa koskeva temaattinen asiakirja ”EUROPE 2020 TARGETS: climate change
and energy” [10] Koska kaksi jäsenvaltiota (Slovenia ja Kroatia) eivät
olleet toimittaneet tietoja siitä, miten niiden tavoitteet toteutuvat primääri-
ja loppuenergian käyttöön nähden vuonna 2020, laskelmissa käytettiin niiden
energiankäytöstä vuonna 2010 kerättyjä tietoja (http://ec.europa.eu/energy/efficiency/eed/reporting_en.htm
). [11] Direktiivin 2010/31/EU 4 artikla [12] Direktiivi 2004/18/EY [13] Direktiivi 2010/30/EU [14] Direktiivi 2009/125/EY [15] Energiatehokkuusdirektiivin 7 artiklan 9 kohta ja
liitteessä V oleva 4 kohta; jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle
5. joulukuuta 2013 mennessä, mitkä politiikkatoimet ne aikovat hyväksyä. [16] Yleisesti ottaen useimmat pk-yritykset ovat riippumattomia,
koska ne ovat joko täysin itsenäisiä tai niillä on yksi tai useampi
vähimmäiskumppanuus (kukin alle 25 prosenttia) muiden yritysten kanssa. Jos
osakkuusaste ei kasva yli 50 prosenttiin, kyseessä on omistusyhteysyritysten
välinen suhde. Tämän kynnysarvon ylittävät yritykset ovat sidosyrityksiä.
[17] Liitteessä VI olevassa d alakohdassa vaaditaan,
että energiakatselmusten tulisi olla ”suhteellisia”. Suhteellisuusperiaatteen
mukaisesti testataan, onko lainsäädännöllinen tai hallinnollinen toimenpide tai
keino asianmukainen ja tarpeellinen tietyn päämäärän tai tavoitteen
saavuttamiseksi. Euroopan unionin tuomioistuin soveltaa
suhteellisuusperiaatetta arvioidessaan lainsäädännöllisen toimenpiteen sekä
yksityisten etujen, yksilön oikeuksien ja perusvapauksien välistä tasapainoa.