Vihreä kirja - Rikoksen uhreille maksettavat korvaukset /* KOM/2001/0536 lopull. */
VIHREÄ KIRJA - Rikoksen uhreille maksettavat korvaukset (komission esittämä) SISÄLLYSLUETTELO Yhteenveto vihreästä kirjasta Asianosaisten näkemykset vihreästä kirjasta Yhteenveto kysymyksistä 1. Johdanto 1.1. Rikoksen uhrit ja vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue 1.2. Tähän mennessä toteutetut toimenpiteet ja aloitteet 1.3. Tavoite ja soveltamisala 1.4. Rajoitukset 2. Yhteisön normit 2.1. Syrjintäkiellon periaate 2.2. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin 2.3. Väkivaltarikosten uhreille suoritettavia korvauksia koskeva eurooppalainen yleissopimus 3. EU:n jäsenvaltioissa sovellettavat valtion korvausjärjestelmät 3.1. Johdanto 3.2. Korvauskelpoisuus 3.3. Korvauksen kattamat vahingot 3.4. Toissijainen soveltaminen ja valtion saatavan siirtyminen 3.5. Muodolliset kriteerit 3.6. Ennakkokorvaus 3.7. Hakemuksen käsittelystä vastaava elin 3.8. Maksettujen korvausten ja vastaanotettujen hakemusten kokonaismäärät 4. Yhteisön toiminnan tarve 4.1. Taustatietoja valtion korvausjärjestelmistä 4.2. Valtion korvaukset rikoksen uhreille yhteisön tasolla tarkasteltuna 4.3. Lähtökohtana rikoksen uhrin tarpeet 5. Rikoksen uhreille maksettavia vahingonkorvauksia koskevat vähimmäisvaatimukset 5.1. Yleistä 5.2. Korvauskelpoisuuden vähimmäisvaatimusten osatekijät 5.3. Korvauksen kattamat vahingot 5.4. Toissijainen soveltaminen 5.5. Valtion saatavan siirtyminen 5.6. Rikoksen ilmoittaminen poliisille 5.7. Valtion korvauksen hakeminen 5.8. Ennakkokorvaus 5.9. Muut kriteerit 6. Rikoksen uhreille maksettavat korvaukset rajatylittävissä tilanteissa 6.1. Nykytilanne 6.2. Rajatylittäviin tapauksiin liittyvät vaikeudet 6.3. Keskinäiseen oikeusapuun perustuva malli 6.4. Kaksitasoisen vastuunjaon malli 6.5. Yleisiä huomioita ja vertailua 6.6. Täytäntöönpanoon liittyvät horisontaaliset kysymykset 7. Päätelmät Yhteenveto vihreästä kirjasta Tämän vihreän kirjan tarkoituksena on käynnistää kaikkien asianosaisten kesken keskustelua siitä, mitä toimia yhteisön tasolla voitaisiin toteuttaa rikoksen uhreille maksettavien valtion korvausten parantamiseksi Euroopan unionissa. Vihreässä kirjassa käsitellään lähinnä seuraavia kysymyksiä: - Mitä yhteisön normeja olisi otettava huomioon kun tarkastellaan rikoksen uhreille maksettavia valtion korvauksia yhteisön tasolla* - Millaiset mahdollisuudet rikoksen uhreilla on tätä nykyä saada korvausta EU:n jäsenvaltioilta* - Mikä on yhteisön toiminnan laajuus ja tarve EU:n nykytilanteen valossa* - Miten yhteisön aloitteella voitaisiin parantaa rikoksen uhrien mahdollisuuksia saada korvausta valtiolta* - Miten voitaisiin helpottaa rikoksen uhrien mahdollisuutta saada korvausta jäsenvaltioilta rajatylittävissä vahinkotapauksissa* Asianosaisten näkemykset vihreästä kirjasta Tämän vihreän kirjan 5. ja 6. luvussa esitetään kysymyksiä (ks. myös yhteenveto jäljempänä) ongelmista, jotka komission mielestä olisi ratkaistava ensisijaisesti arvioitaessa sitä, olisiko tarpeen tehdä rikoksen uhreille maksettavia valtion korvauksia koskeva yhteisön aloite. Komissio pyytää perusteltuja vastauksia kaikilta osapuolilta, joita kysymykset koskevat. Asianosaiset voivat esittää myös muita kommentteja ja näkemyksiä rikoksen uhreille maksettavista valtion korvauksista, vaikka komissio ei olisi ottanut kyseisiä aiheita esiin kysymyksissään. Vastaukset ja kommentit on toimitettava 31. tammikuuta 2002 mennessä seuraavaan osoitteeseen: Euroopan komissio Oikeus- ja sisäasioiden pääosasto, yksikkö A.3 200 Rue de la Loi / Wetstraat B-1049 Bruxelles/Brussel Faksi: (32 2) 29 96 457 S-posti: jai-coop-jud-civil@cec.eu.int Vastaukset ja kommentit voidaan julkaista komission Internet-sivuilla, paitsi jos lähettäjä nimenomaan kieltää julkaisemisen. Komissio arvioi vuoden 2002 alussa, onko tarpeen järjestää julkinen kuulemistilaisuus vihreässä kirjassa esitettyjen kysymysten lähempää tarkastelua varten. Yhteenveto kysymyksistä 1. kysymys: Olisiko rikoksen uhreille maksettavia valtion korvauksia koskevan yhteisön aloitteen oltava 4.2 kohdassa lueteltujen kolmen tavoitteen mukainen* Mitä muita tavoitteita aloitteella pitäisi olla* 2. kysymys: Millaiset korvauskelpoisuuden vähimmäisvaatimukset tulisi asettaa eri rikos- ja vahinkotyypeille* 3. kysymys: Olisiko vähimmäisvaatimuksissa määriteltävä näyttö, joka hakijan olisi esitettävä ennen kuin hän voisi saada korvausta valtiolta* 4. kysymys: Pitäisikö vähimmäisvaatimuksiin sisällyttää myös aineettomat vahingot* Jos pitäisi, voitaisiinko niissä myös määritellä, mitä tällaisilla vahingoilla tarkoitetaan* 5. kysymys: Voitaisiinko vähimmäisvaatimuksissa määritellä pysyvästä invaliditeetista maksettava korvaus* 6. kysymys: Pitäisikö vähimmäisvaatimuksissa ottaa huomioon uhrin taloudellinen asema määritettäessä korvauskelpoisuutta tai korvauksen määrää* 7. kysymys: Miten vähimmäisvaatimuksissa pitäisi määritellä valtiolta saatavan korvauksen toissijaisuus suhteessa muihin korvauslähteisiin* 8. kysymys: Mitä muista lähteistä saatuja korvauksia olisi vähennettävä valtion maksamasta korvauksesta* 9. kysymys: Olisiko vähimmäisvaatimuksiin sisällytettävä mahdollisuus myöntää ennakkokorvausta* 10. kysymys: Pitäisikö vähimmäisvaatimuksiin sisällyttää kriteerejä, jotka koskevat uhrin käyttäytymistä kyseisen rikoksen yhteydessä ja hänen mahdollista rikollista käyttäytymistään yleensä, tai muita oikeudellisia tai yleiseen järjestykseen liittyviä näkökohtia* 11. kysymys: Mitä muita kriteerejä vähimmäisvaatimuksiin voitaisiin sisällyttää* 12. kysymys: Voitaisiinko valtion korvauksen maksamista rajatylittävien tapausten uhreille helpottaa siten, että uhreille myönnettäisiin oikeus saada apua asuinvaltionsa viranomaisilta, jos he hakevat korvausta toisesta jäsenvaltiosta* 13. kysymys: Voitaisiinko valtion korvauksen maksamista uhreille rajatylittävissä tapauksissa helpottaa siten, että uhrit voisivat saada korvausta sekä asuinvaltiostaan että siitä jäsenvaltiosta, jossa rikos on tapahtunut* 14. kysymys: Millä muilla tavoin voitaisiin helpottaa valtion korvausten maksamista uhreille rajatylittävissä tapauksissa* 15. kysymys: Olisiko laadittava yhtenäiset lomakkeet, joilla valtion korvausta haettaisiin kaikissa jäsenvaltioissa* 1. Johdanto 1.1. Rikoksen uhrit ja vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue Amsterdamin sopimuksen tultua voimaan EU:n on pyrittävä varmistamaan, että oikeus vapaaseen liikkumiseen unionin alueella on kaikkien ulottuvilla turvallisissa ja oikeudenmukaisissa oloissa. Tämä haaste edellyttää todellisen Euroopan oikeusalueen luomista, jossa kansalaiset voivat saattaa asiansa tuomioistuimen tai viranomaisten käsiteltäväksi missä tahansa jäsenvaltiossa yhtä hyvin kuin omassa maassaan ja jossa jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmiä on yhtenäistetty ja niiden yhteensopivuutta parannettu. Tähän tavoitteeseen on syytä pyrkiä, sillä yhä useammat kansalaiset käyttävät oikeuttaan liikkua vapaasti Euroopan unionissa mm. työntekijöinä, opiskelijoina tai matkailijoina. Vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvaa aluetta luotaessa on otettava huomioon myös rikoksen uhrien asema Euroopan unionissa. Neuvoston ja komission laatimassa Wienin toimintasuunnitelmassa [1], jonka neuvosto hyväksyi vuonna 1998, kehotettiin käsittelemään rikoksen uhrien tukemiseen liittyviä kysymyksiä tekemällä vertaileva selvitys korvausjärjestelmistä ja arvioimalla mahdollisuuksia toteuttaa toimenpiteitä EU:n piirissä. Komissio esitti vuonna 1999 rikoksen uhreja koskevan tiedonannon [2], jossa tarkasteltiin korvauskysymysten lisäksi myös muita seikkoja, joita tulisi käsitellä rikoksen uhrien aseman parantamiseksi Euroopan unionissa. Tampereella vuonna 1999 kokoontunut Eurooppa-neuvosto otti huomioon kyseisen tiedonannon ja kehotti päätelmissään [3] vahvistamaan vähimmäisvaatimukset rikoksen uhrien suojaamisesta, erityisesti heidän mahdollisuuksistaan saada oikeussuojaa ja oikeudestaan saada vahingonkorvauksia, oikeudenkäyntikulut mukaan luettuina. Lisäksi päätelmissä kehotettiin laatimaan kansallisia ohjelmia, joilla rahoitettaisiin sekä julkisyhteisöjen että hallituksista riippumattoman sektorin toimia rikoksen uhrien avustamiseksi ja suojelemiseksi. [1] EYVL C 19, 23.1.1999, s. 1. 51 kohdan c alakohta. [2] Komission tiedonanto neuvostolle, Euroopan parlamentille ja talous- ja sosiaalikomitealle. Rikoksen uhrit Euroopan unionissa - normit ja toiminta. KOM(1999) 349 lopullinen, 14.7.1999. [3] Puheenjohtajan päätelmät, 32 kohta. 1.2. Tähän mennessä toteutetut toimenpiteet ja aloitteet Euroopan parlamentti on 1980-luvulta lähtien osoittanut jatkuvasti tukevansa voimakkaasti rikoksen uhreille maksettavien korvausten parantamista. Mainittakoon erityisesti sen päätöslauselma vuodelta 1989 [4] sekä komission vuonna 1999 antamaa tiedonantoa koskeva päätöslauselma [5]. [4] Päätöslauselma väkivallan uhreista. EYVL C 256, 9.10.1989, s. 32. [5] Päätöslauselma rikoksen uhreista Euroopan unionissa. EYVL C 67, 1.3.2001, s. 304. Neuvosto hyväksyi 15. maaliskuuta 2001 puitepäätöksen [6] uhrien asemasta rikosoikeudellisessa menettelyssä. Päätös perustuu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osastoon, ja siinä velvoitetaan jäsenvaltiot varmistamaan, että rikoksen uhrit voivat saada rikosoikeudellisen menettelyn yhteydessä päätöksen, jolla rikoksentekijä velvoitetaan maksamaan korvauksia. Jäsenvaltioiden on myös toteutettava toimenpiteitä sen edistämiseksi, että rikoksentekijä maksaa uhreille asianmukaiset korvaukset. Rikoksen uhreille kuuluvia korvauksia käsitellään vain edellä mainituissa määräyksissä. [6] EYVL L 82, 22.3.2001, s. 1. Muista valmistelutöistä voidaan mainita vuonna 2000 valmistunut kattava tutkimus [7] rikoksen uhrien asemasta Euroopan unionissa. Tutkimus toteutettiin EU:n Grotius-ohjelmasta myönnetyn tuen avulla. Siinä tarkastellaan mm. rikoksen uhrien mahdollisuuksia saada korvausta valtiolta jäsenvaltioiden kansallisen lainsäädännön perusteella. Tutkimusta seurasi lokakuussa 2000 Uumajassa järjestetty konferenssi, johon myönnettiin niin ikään tukea Grotius-ohjelmasta. Konferenssin päätelmissä [8] esitettiin useita suosituksia siitä, miten rikoksen uhrien asemaa voitaisiin parantaa korvauskysymyksissä. Samassa yhteydessä esitettiin suositus, jonka mukaan komission tulisi harkita asiaa koskevien sitovien säädösten antamista unionin tasolla. [7] Anna Wergens: Crime victims in the European Union, Brottsoffermyndigheten, Uumaja, 2000. [8] Brottsoffermyndigheten (rikoksen uhreille maksettavista korvauksista ja tuesta vastaava viranomainen), Ruotsi: Rikoksen uhreille Euroopan unionissa maksettavia korvauksia käsittelevän Uumajan asiantuntijakokouksen päätelmät, Uumaja, 2000. 1.3. Tavoite ja soveltamisala Tämän vihreän kirjan tarkoituksena on käynnistää Wienin toimintasuunnitelmassa ja Tampereen päätelmissä esitettyjen kehotusten perusteella keskustelu siitä, miten yhteisön tasolla voitaisiin parantaa rikoksen uhrien mahdollisuutta saada korvauksia Euroopan unionissa. Asiakirjassa keskitytään valtiolta saataviin korvauksiin ja kehitellään seuraavia aiheita: - Mitä yhteisön normeja olisi otettava huomioon kun tarkastellaan rikoksen uhreille maksettavia valtion korvauksia yhteisön tasolla* - Millaiset mahdollisuudet rikoksen uhreilla on tätä nykyä saada korvausta EU:n jäsenvaltioilta* - Mikä on yhteisön toiminnan tarve EU:n nykytilanteen valossa* - Miten yhteisön aloitteella voitaisiin parantaa rikoksen uhrien mahdollisuuksia saada korvausta valtiolta* - Miten voitaisiin helpottaa rikoksen uhrien mahdollisuutta saada korvausta jäsenvaltioilta rajatylittävissä vahinkotapauksissa* 1.4. Rajoitukset Tässä asiakirjassa ei käsitellä uhrin mahdollisuuksia saada korvausta rikoksentekijältä. Mahdollisuutta saada päätös rikoksentekijän maksamista korvauksista käsitellään uhrien asemaa rikosoikeudellisessa menettelyssä koskevassa puitepäätöksessä. Mahdollisuudesta valvoa tällaisten päätösten täytäntöönpanoa rajatylittävissä tilanteissa on tehty useita aloitteita, minkä lisäksi valmisteilla on aloitteita, jotka koskevat oikeussuojaa rajatylittävissä riita-asioissa yleensä. Näistä on syytä mainita erityisesti äskettäin hyväksytty ns. Bryssel I -asetus [9] tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta. Tuomioiden vastavuoroista tunnustamista koskevaan toimenpideohjelmaan [10] liittyen vireillä on myös aloitteita mm. riitauttamattomista vaateista. Näistä aloitteista on hyötyä myös rikoksen uhreille, koska niiden tarkoituksena on varmistaa rikoksentekijältä saatavia korvauksia koskevan päätöksen täytäntöönpano rajatylittävissä tilanteissa. Tietyntyyppisiä yksityisoikeudellisia kanteita eli rikoksentekijän uhrille maksamia korvauksia koskevien aloitteiden valmistelua on jatkettava, jotta voidaan varmistaa johdonmukaisuus edellä mainittujen horisontaalisten aloitteiden kanssa. [9] Neuvoston asetus (EY) N:o 44/2001 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla, EYVL L 12, 16.1.2001, s. 1. [10] Toimenpideohjelma tuomioiden vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen toteuttamisesta siviili- ja kauppaoikeuden alalla, EYVL C 12, 15.1.2001, s. 1. Koska kumpikin aihepiiri eli valtiolta tai rikoksentekijältä saatavat korvaukset ovat varsin monimutkaisia ja poikkeavat toisistaan myös oikeudellisesti, niitä on suotavaa käsitellä erikseen. Lisävalmistelua kaipaavat erityisesti jäsenvaltioissa sovellettavat täytäntöönpanojärjestelmät sekä niihin liittyvät erityistoimet rikoksen uhrien tukemiseksi. Vaikka rikoksentekijän uhrille maksamia korvauksia ei käsitellä tässä yhteydessä, komissio harkitsee edelleen uusien aloitteiden tekemistä tästä aiheesta; niitä voitaisiin käsitellä tuomioiden vastavuoroista tunnustamista koskevan ohjelman liitännäistoimenpiteinä. 2. Yhteisön normit Tässä luvussa käsitellään lyhyesti syrjintäkiellon periaatetta ja oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sen perusteella, mitä niistä on säädetty yhteisön oikeudessa, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi vuonna 1950 tehdyssä Euroopan yleissopimuksessa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjassa. Lisäksi kuvaillaan lyhyesti vuonna 1983 tehtyä väkivaltarikosten uhreille suoritettavia korvauksia koskevaa eurooppalaista yleissopimusta, joka on ainoa aihetta koskeva kansainvälinen sopimus. 2.1. Syrjintäkiellon periaate ETY:n perustamissopimuksen 7 artiklassa [11] määrätyn syrjintäkiellon soveltamisala oli tarkasteltavana Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen käsittelemässä asiassa [12], jossa pyydettiin EY:n perustamissopimuksen 177 artiklan [13] mukaista ennakkoratkaisua. Asia koski Ison-Britannian kansalaista, joka oli joutunut väkivallan uhriksi lyhyen Ranskassa käyntinsä aikana. Koska väkivallan tekijöitä ei saatu kiinni, rikoksen uhri haki Ranskan valtiolta sen korvausjärjestelmän mukaista korvausta. Kyseisen järjestelmän mukaisen korvauksen myöntämisen edellytyksenä oli, että rikoksen uhri oli joko Ranskan kansalainen tai sellaisen valtion kansalainen, joka oli tehnyt Ranskan kanssa korvauksia koskevan vastavuoroisuussopimuksen, tai henkilö, jolla oli oleskelulupa. Koska mikään näistä ehdoista ei täyttynyt, valtionkassan asiamies (agent judiciaire du Trésor) esitti korvaushakemuksen käsittelystä vastaavalle viranomaiselle, että hakemus oli hylättävä. Kyseinen viranomainen pyysi yhteisöjen tuomioistuimelta ennakkoratkaisua siitä, olivatko nämä säännökset sopusoinnussa mm. ETY:n perustamissopimuksen 7 artiklassa vahvistetun syrjintäkiellon periaatteen kanssa. [11] Nykyään EY:n perustamissopimuksen 12 artikla. [12] Asia 186/87, Ian William Cowan vastaan Trésor public, Kok. 1989, s. 195 (Yhteisöjen tuomioistuimen oikeustapauskokoelma, suomenkielinen erityispainos, nide X, 1989-1990, s. 11). [13] Nykyään EY:n perustamissopimuksen 234 artikla. Yhteisöjen tuomioistuin totesi, että perustamissopimuksessa kielletään "kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä", joten siinä edellytetään, että yhteisön oikeuden soveltamisalaan kuuluvassa tilanteessa olevia henkilöitä kohdellaan täysin samalla tavalla kuin kyseisen jäsenvaltion omia kansalaisia. Tässä artiklassa tarkoitettuihin konkreettisiin tilanteisiin kuuluu mm. palvelujen tarjoamisen vapaus. Kyseiseen vapauteen kuuluu palvelujen vastaanottajien vapaus mennä rajoituksetta toiseen jäsenvaltioon saadakseen siellä palveluja, ja muun muassa matkailijoita on pidettävä palvelujen vastaanottajina. Kun yhteisön oikeudessa taataan luonnolliselle henkilölle vapaus mennä toiseen jäsenvaltioon, tähän liikkumisvapauteen liittyy väistämättä se, että tällaisen henkilön koskemattomuutta suojataan kyseisessä jäsenvaltiossa samalla tavoin kuin valtion omien kansalaisten tai siellä asuvien henkilöiden koskemattomuutta. Tästä seuraa, että syrjintäkiellon periaatetta sovelletaan perustamissopimuksessa tarkoitettuihin palvelujen vastaanottajiin, kun kysymyksessä on suojeleminen väkivaltaa vastaan ja oikeus saada kansallisessa oikeudessa säädetty rahallinen korvaus väkivallantekojen johdosta. Edellä esitetyn perusteella yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että perustamissopimuksessa määrättyä syrjintäkiellon periaatetta on tulkittava siten, että jäsenvaltio ei saa asettaa väkivallanteon uhrille maksettavan valtion korvauksen myöntämisen edellytykseksi sitä, että henkilöllä on oleskelulupa tai että hän on sellaisen valtion kansalainen, joka on tehnyt vastavuoroisuussopimuksen kyseisen jäsenvaltion kanssa. 2.2. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin esitti päätelmänsä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi vuonna 1950 tehdyn Euroopan yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan soveltamisesta antamassaan tuomiossa [14], joka koski valtion korvauksen maksamista rikoksen uhrille. [14] Asiassa Rolf Gustafson v. Ruotsin valtio 27.5.1997 annettu tuomio. Asia koski Ruotsin kansalaista, joka väitti joutuneensa ihmisryöstön ja kiristyksen uhriksi ja haki asiansa rikosoikeudellisen käsittelyn yhteydessä korvausta. Muutoksenhakutuomioistuin hylkäsi uhrin korvaushakemuksen sillä perusteella, että vastaajaa vastaan esitettyjä syytteitä ei voitu näyttää toteen. Asianomainen Ruotsin viranomainen hylkäsi myöhemmin valtiolle tehdyn korvaushakemuksen, koska uhri ei ollut näyttänyt toteen, että hän olisi kärsinyt vahinkoa rikoksen johdosta. Uhri pyysi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua asiassa väittäen, että Ruotsin lainsäädännön mukaan valtiolle osoitetun korvausvaatimuksen hylkäävästä päätöksestä ei voinut valittaa tuomioistuimeen, minkä vuoksi asiassa rikottiin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohtaa. Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa määrätään tässä asiassa merkityksellisiltä osin, että jokaisella on oikeus oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Ihmisoikeustuomioistuin totesi, että valtion suorittamaa korvausta koskevassa Ruotsin laissa määritellään selkein oikeudellisin käsittein ne edellytykset ja menettelyt, jotka korvauksenhakijan on täytettävä ennen kuin korvaus voidaan myöntää. Tästä seuraa, että kyseiset edellytykset täyttävä ja kyseisiä menettelyjä noudattava korvauksenhakija on oikeutettu saamaan laissa määrätyn korvauksen. Oikeutta, johon kantaja vetosi, voitaisiin [asianomaisessa tapauksessa] pitää yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaisena perusoikeutena. Ihmisoikeustuomioistuin totesi, että kanteen tarkoituksena oli saada rahamääräinen korvaus. Edellä esitetyn perusteella 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja, tuomioistuinta koskevia edellytyksiä voitiin soveltaa asianomaiseen viranomaiseen. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että viranomainen täytti nämä edellytykset kyseisessä tarkoituksessa. Tapauksen perusteella voidaan päätellä, että valtion korvausjärjestelmän voidaan katsoa myöntävän niille rikoksen uhreille, jotka täyttävät järjestelmässä määrätyt edellytykset ja menettelyt, ihmisoikeusyleissopimuksessa tarkoitetun perusoikeuden. Näin ollen korvausjärjestelmän perusteella tehtyjen hakemusten käsittelyssä on noudatettava yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa määrättyjä vaatimuksia. Lisäksi on huomattava, että yhteisön oikeudessa oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei koske ainoastaan yksityisoikeudellisia oikeuksia ja velvollisuuksia vaan kaikenlaisia riita-asioita. [15] Sääntö toistetaan EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklassa. [16] [15] Asia 294/83, Parti écologiste v. Euroopan parlamentti, Kok. 1986, s. 1339. [16] EYVL C 364, 18.12.2000, s. 1. 2.3. Väkivaltarikosten uhreille suoritettavia korvauksia koskeva eurooppalainen yleissopimus Euroopan neuvosto tarkasteli kysymystä rikoksen uhreille julkisista varoista maksettavista korvauksista jo 1970-luvun alussa, ja tältä pohjalta laadittiin vuonna 1983 väkivaltarikosten uhreille suoritettavia korvauksia koskeva eurooppalainen yleissopimus. Yleissopimus tuli voimaan vuonna 1988. Yleissopimuksen on allekirjoittanut kaksitoista Euroopan unionin jäsenvaltiota [17] , ja niistä yhdeksässä [18] yleissopimus on ratifioitu ja se on tullut voimaan. Yleissopimuksen tarkoituksena on ottaa käyttöön tai kehittää rikoksen uhreille tarkoitettuja korvausjärjestelmiä sekä laatia tällaisia järjestelmiä koskevat vähimmäissäännöt. [17] Alankomaat, Belgia, Espanja, Kreikka, Luxemburg, Portugali, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta. [18] Alankomaat, Luxemburg, Portugali, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta. Yleissopimuksen ovat ratifioineet myös Azerbaidzan, Kypros, Norja, Sveitsi ja Tsekin tasavalta. Yleissopimuksen mukaan valtio, jonka alueella rikos on tehty, suorittaa korvauksen yleissopimuksen sopimusvaltioiden kansalaisille sekä kaikkien Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden kansalaisille, jotka asuvat vakinaisesti valtiossa, jonka alueella rikos on tehty. Korvaukseen ovat oikeutettuja henkilöt, jotka ovat joutuneet tahallisen väkivaltarikoksen uhriksi ja sen seurauksena saaneet ruumiinvamman tai kärsivät heikentyneestä terveydestä, sekä tällaisten rikosten seurauksena kuolleiden henkilöiden huollettavana olleet henkilöt. Korvaus suoritetaan myös silloin kun rikoksentekijää ei voida asettaa syytteeseen tai rangaista. Korvauksen tulee kattaa ainakin seuraavat kulut: ansionmenetys, sairaanhoito- ja hautauskulut sekä huollettavana olleiden henkilöiden osalta elatuksen menetys. Korvaus voi olla toissijainen uhrin muusta lähteestä saamaan korvaukseen nähden. Korvausjärjestelmään voi sisältyä ehtoja, kuten se, että rikoksesta on ilmoitettava poliisille. Siinä voi myös olla määräaika, jonka kuluessa korvausta on haettava. Korvausta voidaan pienentää tai se voidaan evätä rikoksen uhrin rikokseen liittyvän käyttäytymisen perusteella tai jos rikoksen uhri on osallistunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen tai jos korvauksen maksaminen olisi oikeustajun tai yleisen järjestyksen vastaista. Korvausta voidaan pienentää tai se voidaan evätä myös hakijan taloudellisen aseman perusteella. Yleissopimuksessa velvoitetaan sopimusvaltiot nimeämään viranomainen, joka vastaanottaa muiden sopimuspuolten virka-apupyynnöt yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa ja toteuttaa toimenpiteitä niiden perusteella. 3. EU:n jäsenvaltioissa sovellettavat valtion korvausjärjestelmät 3.1. Johdanto Tässä luvussa esitetään yleiskatsaus Euroopan unionin jäsenvaltioissa sovellettaviin valtion korvausjärjestelmiin. Tarkoituksena on määrittää eri järjestelmien keskeiset tekijät. Esityksessä ei siten käsitellä yksityiskohtaisesti kunkin järjestelmän erityispiirteitä. Keskeisten tekijöiden määrittämiseen käytetyt kriteerit olisi nähtävä tätä taustaa vasten, ja ne ovat siten jonkin verran yksinkertaistettuja. Kun jäljempänä viitataan kaikkiin jäsenvaltioihin, tarkoitetaan niitä jäsenvaltioita, jotka soveltavat valtion suorittamia korvauksia koskevaa yleistä järjestelmää. Katsauksessa ei näin ollen käsitellä Italiaa ja Kreikkaa, vaikka Italiassa onkin olemassa järjestelmä, jonka mukaan voidaan maksaa korvauksia terroristiteon tai järjestäytyneen rikollisuuden vuoksi vakavaa vahinkoa kärsineille uhreille. Yhdistyneen kuningaskunnan osalta kuvaus perustuu Englannissa, Skotlannissa ja Walesissa sovellettavaan järjestelmään. Siinä ei siten oteta huomioon eroja Pohjois-Irlannissa sovellettavaan järjestelmään nähden. Myöskään liittovaltioiden eri osissa mahdollisesti esiintyviä eroavuuksia ei ole otettu huomioon. 3.2. Korvauskelpoisuus 3.2.1. Korvaukseen oikeutetut rikoksen uhrit Järjestelmien perusteella korvaukseen oikeutetut uhrit voidaan jakaa kahteen ryhmään: välittömät uhrit (henkilöt, joihin rikos on kohdistunut), joiden kärsimät vahingot on katettu kaikissa korvausjärjestelmissä, sekä välilliset uhrit (elatukseen ja elatusapuun oikeutetut henkilöt sekä muut välittömän uhrin omaiset). Eräät järjestelmät kattavat myös kolmannen ryhmän: sekavissa olosuhteissa vahingossa loukkaantuneet henkilöt (sivulliset) sekä uhria auttavat tai poliisia rikoksen ehkäisemisessä tai rikoksentekijän kiinniottamisessa avustavat henkilöt (auttajat). Kolmanteen ryhmään kuuluville henkilöille suoritetaan usein korvauksia kuten välittömille uhreille sellaisissa järjestelmissä, jotka kattavat myös tuottamukselliset rikokset. Kaikissa jäsenvaltioissa suoritetaan korvauksia vainajan huollettavana olleille henkilöille. Tähän ryhmään kuuluvat yleensä vainajan lapset ja puoliso, mutta se voi kattaa myös elatusapuun oikeutetut aikaisemmat puolisot sekä uhrin iäkkäät tai apua tarvitsevat vanhemmat. Eräät jäsenvaltiot suorittavat vainajan omaisille myös aineettomia vahinkoja koskevia korvauksia, joissa korvauksen ehtona ei ole se, että omaiset olivat taloudellisesti riippuvaisia vainajasta. Aihetta tarkastellaan perusteellisemmin aineettomia vahinkoja käsittelevässä jaksossa. Sivullisten ja auttajien osalta voidaan todeta, että Itävallan järjestelmä kattaa sivulliset ja Irlannin, Portugalin ja Yhdistyneen kuningaskunnan järjestelmä auttajat. Belgian, Ranskan, Ruotsin, Saksan, Suomen ja Tanskan järjestelmät kattavat sekä sivulliset että auttajat. 3.2.2. Alueperiaatteeseen ja kansalaisuuteen liittyvät kriteerit Kaikilla jäsenvaltioilla Espanjaa, Itävaltaa, Luxemburgia, Ranskaa ja Saksaa lukuun ottamatta on järjestelmät, jotka kattavat kaikki niiden alueella rikoksen uhriksi joutuneet henkilöt (myös muut kuin EU:n kansalaiset). Espanja, Luxemburg, Ranska ja Saksa maksavat korvauksia sellaisille EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisille, jotka joko asuvat pysyvästi niiden alueella tai joiden kotivaltio on tehnyt korvauksia koskevan vastavuoroisuussopimuksen, niin että kyseisten EU:n jäsenvaltioiden kansalaiset saisivat korvauksen, jos joutuisivat rikoksen uhriksi näissä maissa. Luxemburg maksaa valtion korvauksen myös Euroopan neuvoston jäsenmaiden kansalaisille riippumatta siitä, ovatko kyseiset valtiot tehneet vastavuoroisuussopimuksen. Itävallan järjestelmästä ei korvata rikoksesta aiheutuneita vahinkoja EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisille ETA-valtioiden kansalaisia lukuun ottamatta. Useat jäsenvaltiot (Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Ruotsi, Suomi ja Tanska) antavat mahdollisuuden saada korvauksia silloin kun niiden alueella pysyvästi asuva henkilö tai niiden kansalainen loukkaantuu ulkomailla, mutta tällaisiin korvauksiin sovelletaan yleensä erilaisia rajoituksia. Uhrin on yleensä haettava ensin korvausta siltä valtiolta, jonka alueella rikos tapahtui. 3.2.3. Rikos- ja vahinkotyyppejä koskevat kriteerit Rikosten korvauskelpoisuuden edellytyksenä on yleensä, että rikos on ollut tahallinen ja/tai väkivaltainen. Henkilövahinkojen osalta määrätään eräissä tapauksissa, että niiden on täytynyt johtaa tietynpituiseen työkyvyttömyyteen. Yleisesti edellytetään myös, että uhri on oikeutettu korvaukseen vain jos vahinko on ollut vakava. Irlannin, Ranskan, Ruotsin, Suomen, Tanskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan järjestelmät kattavat sekä tahalliset että tuottamukselliset rikokset. Irlannin ja Yhdistyneen kuningaskunnan järjestelmissä edellytetään, että kysymyksessä on väkivaltarikos. Kyseiset jäsenvaltiot eivät Ruotsia lukuun ottamatta sisällytä järjestelmän soveltamisalaan tieliikennerikkomuksia. Alankomaiden, Belgian, Espanjan, Luxemburgin, Portugalin, Ranskan ja Saksan järjestelmissä korvauskelpoisuuden edellytyksenä on, että aiheutuneet vammat ovat vakavia. Jäsenvaltiot katsovat yleisesti, että korvaukseen oikeuttava vamma voi olla luonteeltaan fyysinen tai psyykkinen. 3.2.4. Korvauksen ja korvauskelpoisuuden arviointi Jos rikoksentekijää ei saada kiinni tai häntä ei voida asettaa syytteeseen, valtion suorittaman korvauksen arvioinnista vastaavan elimen on tavallisesti ratkaistava, onko korvauksenhakija todella joutunut rikoksen uhriksi. Sen on myös arvioitava, johtuuko hakijan kärsimä vahinko kyseisestä rikoksesta. Todistustaakka kuuluu kaikissa jäsenvaltioissa hakijalle, mutta näyttöä koskevat edellytykset vaihtelevat eikä niitä ole aina määritelty korvausjärjestelmän perustamissäädöksissä. Voitaneen yleisesti sanoa, että useimmissa jäsenvaltioissa sovelletaan alhaisempaa näyttökynnystä kuin rikosoikeudellisissa menettelyissä. Sitä paitsi on vaikea arvioida täsmällisesti, kuinka vahvaa näyttöä jäsenvaltioissa nykyisin vaaditaan. Eräissä jäsenvaltioissa näyttövaatimukset ovat yhteydessä vahingonkorvausoikeuteen. Hakijan korvauskelpoisuus määritetään tällöin samalla tavoin kuin jos rikoksen uhri olisi nostanut yksityisoikeudellisen kanteen. 3.3. Korvauksen kattamat vahingot 3.3.1. Sairaanhoitokulut, ansionmenetykset ja välillisille uhreille maksettavat korvaukset Sairaanhoitokulut korvataan kaikissa jäsenvaltioissa, vaikka Espanjassa korvausta onkin rajoitettu siten, että korvattavia kustannuksia ovat ainoastaan seksuaalirikosten uhrien psykiatriset hoitokulut. Lisäksi useimmat jäsenvaltiot korvaavat uhrin sairaankuljetuksesta aiheutuneet kustannukset. Ruotsi ja Tanska korvaavat matkakulut ja Ruotsi lisäksi ansionmenetykset omaisille, jotka vierailevat uhrin luona sairaalassa. Uhrin ansionmenetykset korvataan kaikissa jäsenvaltioissa, mutta korvaustavat vaihtelevat. Yhdistyneessä kuningaskunnassa korvaus perustuu tariffiin, jonka laskennassa otetaan huomioon ansionmenetykset. Lisäkorvaukset ovat mahdollisia silloin kun on kysymys pitkäaikaisesta haitasta. Myös Alankomaissa sovelletaan korvaustariffia. Espanjassa korvauksen viitearvona ei käytetä ansionmenetystä, vaan sairasloman ajalta maksetaan päivärahaa. Uhrin kuollessa vammoihinsa suoritetaan kaikissa jäsenvaltioissa korvaus tämän huollettavana olleille henkilöille. Kaikki jäsenvaltiot korvaavat myös kohtuullisiksi katsottavat hautauskulut. 3.3.2. Esinevahingot Useimmat jäsenvaltiot suorittavat korvauksia esinevahingoista. Tältä osin voidaan erottaa toisistaan väkivaltarikoksen yhteydessä vahingoittuneesta omaisuudesta ja varastetusta omaisuudesta suoritettavat korvaukset. Kaikki jäsenvaltiot Espanjaa ja Luxemburgia lukuun ottamatta korvaavat väkivaltarikoksen tai ryöstön vuoksi vahingoittuneen omaisuuden. Korvattava omaisuus vaihtelee maittain, mutta siihen kuuluvat esimerkiksi repeytyneet vaatteet, rikkoutuneet silmälasit sekä terveyden kannalta välttämättömät apuvälineet kuten proteesit. Tanskassa korvauksen piiriin kuuluvat myös matkapuhelimet ja korut. Ainoastaan Ranska, Ruotsi, Suomi ja Tanska korvaavat varastetun omaisuuden, jos on kysymys muusta kuin väkivaltarikoksesta. Ranska, Ruotsi ja Suomi suorittavat korvauksia, jos esinevahingosta aiheutuu uhrille huomattavaa taloudellista haittaa. Ranska suorittaa korvauksia myös silloin, kun esinevahingosta aiheutuu uhrille huomattavaa henkistä kärsimystä. Ruotsi, Suomi ja Tanska korvaavat varastetun omaisuuden myös silloin kun rikoksentekijä on vankilasta tai laitoshoidosta karannut vanki. 3.3.3. Pysyvä invaliditeetti Kaikki jäsenvaltiot suorittavat korvauksia uhreille, joiden vammoista aiheutuu pysyvä invaliditeetti. Eräissä tapauksissa on vaikea arvioida, sisältyykö tähän korvaukseen taloudellisista menetyksistä riippumaton osuus vai onko se tarkoitettu kattamaan vammautumisesta aiheutuneet kustannukset. Eräät jäsenvaltiot ilmoittavat selvästi, että ne suorittavat korvauksen tulevaisuudessa aiheutuviksi arvioiduista (tai mahdollisista) ansionmenetyksistä ja tämän lisäksi taloudellisista menetyksistä riippumattoman korvauksen, jonka määrä ei ole sidottu aiheutuneisiin kustannuksiin, vaan lasketaan vammautumisasteen perusteella. Taloudellisista menetyksistä riippumattomaan osaan kuuluu eräissä jäsenvaltioissa korvaus kosmeettisesta haitasta kuten arvista. Toisissa arvet ja muut ulkonäölle aiheutuneet haitat korvataan erikseen. Alankomaat, Irlanti, Itävalta ja Portugali ovat sitoneet korvauksen uhrille aiheutuneiden kustannusten määrään. Ne tarjoavat myös korvauksen tulevaisuudessa aiheutuvaksi arvioidusta tulojen tai ansiomahdollisuuksien menetyksestä. Tämän lisäksi Irlanti ja Portugali korvaavat mahdolliset myöhemmin aiheutuvat sairaus- ym. kulut, samoin kuin Alankomaat, joka korvaa myös kotiapuun ja kuntoutukseen liittyvät kustannukset. Itävalta myöntää hoitokorvauksen, jos uhri tarvitsee apua perustoiminnoista suoriutumiseen, ja korvaa myös uhrille vammautumisesta aiheutuvat ylimääräiset kustannukset. Belgiassa, Luxemburgissa, Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa taloudellisista menetyksistä riippumaton korvaus joko sisältyy uhrille aiheutuneiden todellisten kustannusten ja ansionmenetysten perusteella maksettavaan korvaukseen tai se maksetaan tällaisen korvauksen lisäksi. Arvio perustuu todettuun vammautumisasteeseen ja lasketaan joissain tapauksissa prosenttiosuutena, jos korvauksen määrää korotetaan vammojen tai vammautumisen vakavuuden perusteella. Ranskan järjestelmä kattaa aineelliset vahingot sekä taloudellisista menetyksistä riippumattoman korvauksen, mutta arvioinnin perustana on tulevaisuudessa aiheutuva ansionmenetys, minkä vuoksi samanasteinen vammautuminen voi johtaa eri henkilöillä erisuuruisiin korvauksiin iän ja työhistorian mukaan. Muiden jäsenvaltioiden osalta on vaikeampi arvioida, sisältyykö pysyvän invaliditeetin perusteella maksettavaan korvaukseen taloudellisista menetyksistä riippumaton korvaus. Saksan korvausjärjestelmässä myönnetään eläkettä ansionmenetysten korvaamisen lisäksi myös vamman perusteella. Espanjassa vammautuminen on jaoteltu neliportaisen asteikon mukaan, missä 1. aste tarkoittaa pysyvää osittaista invaliditeettia ja 4. aste vaikeaa invaliditeettia. Korvauksen määrä perustuu vammautumisen asteeseen. Yhdistyneen kuningaskunnan tariffipohjaisessa järjestelmässä korvausta ei jaotella eri tekijöihin. Tariffi lasketaan siten, että se kattaa sekä aiheutuneista kustannuksista että kivusta ja särystä maksettavat korvaukset. Lisäksi voidaan myöntää korvaus erityiskustannuksista, jotka aiheutuvat vamman vuoksi tarvittavista hoidoista tai laitteista. Alankomaat, Belgia, Ranska, Ruotsi ja Suomi korvaavat arvet ja muut kosmeettiset haitat erikseen. 3.3.4. Muut aineettomat vahingot Sairaanhoitokulujen ja ansionmenetyksen kaltaisten aineellisten vahinkojen lisäksi rikoksesta aiheutuu myös seurauksia, jotka eivät ole korjattavissa ja joita on vaikea arvioida rahallisesti. Näihin kuuluvat esimerkiksi (fyysinen ja psyykkinen) kipu ja särky, henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaus ja pitkäaikainen mielenterveyshaitta. Tällaisia rikoksesta aiheutuvia seurauksia ei voida korjata siinä mielessä, että uhri palautuisi ennalleen niin kuin rikosta ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta niitä voidaan pitää korvattavissa olevina aineettomina vahinkoina. Tämän vuoksi eräät jäsenvaltiot ovat sisällyttäneet aineettomat vahingot korvausjärjestelmäänsä erillisenä korvattavana haittana samalla tavoin kuin pysyvästä invaliditeetista aiheutuvasta aineettomasta vahingosta suoritettavat korvaukset. Tarkoituksena on korvata uhrille (fyysinen ja psyykkinen) kärsimys, joka johtuu rikoksen aiheuttamista vammoista ja/tai (tiettyihin) rikoksiin liittyvästä henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkauksesta. Tähän luokkaan kuuluvat myös läheisen kuoleman ja siitä aiheutuvan surun vuoksi uhrin omaisille suoritettavat korvaukset. Kyseiset korvaukset on luokiteltu jäsenvaltioittain eri tavoin, minkä vuoksi eri järjestelmien soveltamisalaa on vaikea arvioida ja vertailla keskenään. Eräissä tapauksissa on löydettävissä yhteisiä nimikkeitä, mutta tämä ei vielä takaa, että korvaukset ovat sisällöltään samanlaisia. Kipu ja särky esiintyvät käsitteinä useissa jäsenvaltioissa. Niistä maksetaan korvauksia Belgiassa, Luxemburgissa, Ranskassa, Ruotsissa, Suomessa, Tanskassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Näistä Belgiassa, Ranskassa, Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa maksetaan lisäksi täydentäviä korvauksia henkisestä kärsimyksestä ja henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkauksesta. Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa sovelletaan henkisestä kärsimyksestä suoritettavia korvauksia vain tiettyihin rikoksiin, jotka loukkaavat uhrin oikeuksia erityisen voimakkaasti. Näissä jäsenvaltioissa arvioidaan henkisestä kärsimyksestä suoritettavaa korvausta objektiivisemmin, tehdyn rikoksen perusteella, kun taas kivusta ja särystä suoritettavaa korvausta arvioidaan subjektiivisesti, uhrille aiheutuneiden vammojen perusteella. Ranska maksaa korvauksen henkisestä kärsimyksestä ainoastaan seksuaalirikosten uhreille. Alankomaissa aineettomista vahingoista suoritettaviin korvauksiin näyttäisi sisältyvän sekä kivusta ja särystä että henkisestä kärsimyksestä maksettavia korvauksia. Luxemburgissa kivun ja säryn katsotaan sisältyvän henkiseen kärsimykseen. Belgia, Irlanti, Luxemburg, Ranska, Ruotsi, Suomi ja Yhdistynyt kuningaskunta suorittavat korvauksen vainajien omaisille. Se katsotaan korvaukseksi omaisen menettämisestä, tuskasta, surusta tai henkisestä kärsimyksestä (tai se kattaa tällaiset vahingot). Espanja, Itävalta, Portugali ja Saksa eivät suorita edellä kuvatun kaltaisia korvauksia. 3.3.5. Korvauksen suuruuden määrittäminen Kussakin tapauksessa suoritettavan korvauksen määrän arviointi on useissa jäsenvaltioissa sidoksissa kansalliseen vahingonkorvausoikeuteen. Korvauksia voidaan esimerkiksi vaatia samanlaisista vahingoista kuin yksityisoikeudellisen kanteen perusteella tai vahinkojen arvioinnissa noudatetaan vahingonkorvausoikeuden yleisperiaatteita. Eräät jäsenvaltiot ilmoittavat, että korvausjärjestelmästä voidaan myöntää täysimääräinen korvaus. Tämä tarkoittanee sitä, että valtion korvausjärjestelmästä voidaan suorittaa samanlainen korvaus kuin yksityisoikeudellisen kanteen perusteella. Korvaus kattaisi siten aineellisista vahingoista aiheutuneet todelliset kustannukset sekä oikeudenmukaisen korvauksen aineettomista vahingoista (sellaisina kuin ne on määritelty kussakin jäsenvaltiossa). Tässä yhteydessä merkityksellistä on myös se, voidaanko korvausjärjestelmän katsoa vahvistavan uhreille laillisen oikeuden korvaukseen vai perustuuko se ainoastaan harkintaan, jolloin uhreille suoritetaan pikemminkin oikeudenmukainen ja kohtuullinen korvaus kuin vahingot kokonaisuudessaan kattava korvaus. Lähes kaikissa jäsenvaltioissa on määritetty enimmäismäärät, joita sovelletaan joko yksittäiselle uhrille suoritettaviin kokonaismääriin tai erillisiin korvattaviin haittoihin. Näyttäisi siltä, että uhrin taloudellinen asema otetaan huomioon korvausvaatimusta arvioitaessa ainoastaan niissä jäsenvaltioissa, jotka soveltavat oikeudenmukaisen ja kohtuullisen korvauksen periaatetta. Kaikkien jäsenvaltioiden korvausjärjestelmissä määrätään myös muista perusteista, joiden nojalla korvaus voidaan hylätä tai sen määrää voidaan pienentää. Kaikissa jäsenvaltioissa hylkäysperusteena on se, että uhrin katsotaan joutuneen rikoksen uhriksi osittain omasta syystään. Tämä voi johtua uhrin omasta provosoivasta käyttäytymisestä rikoksen yhteydessä. Eräissä jäsenvaltioissa korvaus voidaan hylätä sillä perusteella, että uhri kuuluu rikollisjärjestöön. Toisissa otetaan huomioon uhrin rikosrekisteri. Muutamissa jäsenvaltioissa uhrin henkilökohtainen suhde rikoksentekijään on hylkäysperuste. Eräissä valtioissa korvauksen yleisenä epäysperusteena on se, että sen suorittaminen olisi yleisen järjestyksen tai oikeustajun vastaista. Luxemburg, Ranska, Ruotsi, Suomi ja Tanska pyrkivät myöntämään korvauksen, joka kattaa kaikki vahingot, eli yhtä suuren korvauksen kuin kansallisen vahingonkorvausoikeuden perusteella. Korvauksen määrä arvioidaan tässä ryhmässä asianomaisen valtion kansallisen vahingonkorvausoikeuden perusteella siinä mahdollisesti määriteltyjen rajoitusten mukaisesti. Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti ja Portugali eivät myönnä täysimääräistä vaan pikemminkin oikeudenmukaisen ja kohtuullisen korvauksen. Itävalta ja Saksa myöntävät erilaisia korvauksia aineellisista vahingoista ja kuntoutuksesta, mutta näissä valtioissa ei ole mahdollista saada samanlaista taloudellisista menetyksistä riippumatonta korvausta kuin vahingonkorvausoikeuden perusteella. Alankomaat, Belgia, Espanja, Portugali ja Saksa ottavat korvauksen määrän arvioinnissa huomioon uhrin taloudellisen aseman, joskin Alankomaat ja Belgia toimivat näin ainoastaan aineellisia vahinkoja koskevan korvauksen yhteydessä. Saksassa taas näin ei tehdä, jos korvaus maksetaan eläkkeenä. Belgian, Irlannin, Itävallan ja Portugalin järjestelmissä on eräiden korvaustekijöiden laskennassa tiettyjä yhtäläisyyksiä kansalliseen vahingonkorvausoikeuteen. Yhdistyneen kuningaskunnan järjestelmä sen sijaan ei ole sidoksissa vahingonkorvausoikeuteen. Siellä käytössä oleva tariffijärjestelmä merkitsee sitä, että jotkut uhrit saavat enemmän kuin täysimääräisen korvauksen ja toiset taas sitä vähemmän. Mahdollisuus korottaa korvausta yli tariffin ja myöntää täydentävä korvaus kustannuksista ja ansionmenetyksestä toimii vakuutena sellaisille uhreille, jotka ovat joutuneet kärsimään rikoksesta erityisen vakavalla tavalla. 3.4. Toissijainen soveltaminen ja valtion saatavan siirtyminen Toissijaista soveltamista koskeva periaate merkitsee ehdottomimmillaan sitä, että valtion suorittamaa korvausta pidetään viimeisenä keinona, ja uhrin on siten käytettävä kaikki muut mahdollisuudet korvauksen saamiseksi ennen kuin hän voi hakea korvausta valtiolta. Ensisijainen korvauksen maksaja on rikoksentekijä, mutta korvauksia on haettava myös yksityisten ja julkisten vakuutusten kautta. Näin on ainakin Alankomaissa, Luxemburgissa, Portugalissa ja Ruotsissa. Belgiassa, Suomessa ja Tanskassa tätä periaatetta sovelletaan väljemmin: vaikka korvauksen maksamisesta vastaakin viime kädessä rikoksentekijä, uhrin tarvitsee hakea korvausta muista lähteistä vain kohtuullisessa määrin. Toissijaista soveltamista koskeva periaate ei ole käytössä Irlannissa, Itävallassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa, ja uhri voi siten valita, mistä hän hakee korvausta. Ranskassa tätä periaatetta sovelletaan ainoastaan omaisuusrikoksiin. Toissijaista soveltamista ei pidä sekoittaa kaksinkertaisiin korvauksiin. Tämän periaatteen mukaan mikä tahansa samasta (aineellisesta tai aineettomasta) vahingosta suoritettu korvaus vähennetään valtion suorittamasta korvauksesta. Useimmissa jäsenvaltioissa tämä tarkoittaa sitä, että jos uhrille myöhemmin korvataan sama vahinko, valtio perii suorittamansa korvauksen takaisin joko osittain tai kokonaan. Tältä osin Irlanti ja Itävalta eivät vähennä yksityisestä vakuutuksesta suoritettua korvausta ja Portugali vähentää tällaisen korvauksen ainoastaan siinä tapauksessa, että vähentäminen katsotaan oikeudenmukaiseksi ja kohtuulliseksi. Valtio voi periä uhrille maksetut korvaukset rikoksentekijältä, jos se suorittaa korvauksia vahingoista, jotka rikoksentekijän olisi pitänyt maksaa. Valtiolla on tällainen takautumisoikeus kaikissa jäsenvaltioissa Yhdistynyttä kuningaskuntaa lukuun ottamatta. On kuitenkin vaikea arvioida, missä määrin tätä oikeutta aktiivisesti käytetään. 3.5. Muodolliset kriteerit 3.5.1. Rikoksen ilmoittaminen poliisille Jäsenvaltiot edellyttävät Alankomaita, Luxemburgia, Portugalia ja Ranskaa lukuun ottamatta, että rikoksesta on ilmoitettava tutkintaviranomaisille, jotta uhri olisi oikeutettu korvaukseen. Eräissä tapauksissa tämä edellytys ilmaistaan yleisemmin uhrin velvollisuutena avustaa oikeusviranomaisia. Useissa tapauksissa säädetään, että ilmoitus on tehtävä "viipymättä". Kaikissa jäsenvaltioissa Belgiaa ja Itävaltaa lukuun ottamatta korvaushakemuksen käsittelystä vastaava viranomainen voi hyväksyä korvaushakemuksen, vaikka rikosilmoitusta ei olisi tehty. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun uhri ei voi tehdä rikosilmoitusta terveydentilansa vuoksi. Suomessa hyväksyttävänä syynä voidaan pitää sitä, että henkilö on joutunut rikoksen uhriksi ulkomailla, minkä vuoksi rikosilmoituksen tekeminen on ollut vaikeaa. Yhdistyneessä kuningaskunnassa perusteluksi hyväksytään kielivaikeudet. 3.5.2. Korvaushakemuksen tekemisen määräajat Useimmat jäsenvaltiot (Alankomaat, Espanja, Irlanti, Itävalta, Suomi, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta) ovat asettaneet määräajan, jota sovelletaan rikoksen tekoajankohdasta alkaen. Määräaika on lyhyin Irlannissa (kolme kuukautta) ja pisin Suomessa, jossa uhri voi jättää korvaushakemuksensa kymmenen vuoden kuluessa. Espanjassa määräajan kuluminen katkeaa, kun rikosoikeudellinen menettely pannaan vireille, ja alkaa kulua uudelleen kyseisen menettelyn päättymisestä. Belgiassa ja Ruotsissa määräaika alkaa tuomioistuinmenettelyn päättymisestä. Luxemburgissa, Portugalissa ja Ranskassa määräaika alkaa rikoksen tekoajankohdasta, mutta sitä jatketaan vuodella rikosoikeudellisen menettelyn päättymisajankohdasta alkaen. Itävallassa sovelletaan erilaisia määräaikoja sen mukaan, minkätyyppisten vahinkojen perusteella korvausta haetaan. Korvausta on kuitenkin mahdollista hakea myös määräajan umpeutumisen jälkeen. Myöhemmin tehdystä hakemuksesta kuitenkin seuraa, että korvausta ei suoriteta taannehtivasti eli rikoksen tapahtuma-ajankohdan ja hakemuksen tekoajankohdan väliseltä ajalta. Saksassa ei ole säädetty määräaikaa. Korvaus myönnetään siitä kuukaudesta alkaen, jonka aikana korvaushakemus on tehty, ja jos hakemus on jätetty vuoden kuluessa vahingon aiheutumispäivästä, korvaus myönnetään taannehtivasti kyseisestä päivämäärästä alkaen. Hakemuksen tekemisen määräaikoihin sovelletaan yleisesti poikkeuksia erityistapauksissa, esimerkiksi kun kyseessä on ylivoimainen este tai kun rikoksen uhrina on lapsi, joka tarvitsee hakemuksen tekemiseen aikuisen apua. 3.5.3. Korvaushakemuksen sisältö Yleensä edellytetään, että korvaushakemus tehdään kirjallisesti. Alankomaat hyväksyy kuitenkin myös puhelimitse tehtyjä korvaushakemuksia. Useissa jäsenvaltioissa käytetään erityisiä hakemuslomakkeita, jotka ovat eräissä tapauksissa saatavilla myös Internetissä. Korvauksen hakijan on monessa jäsenvaltiossa perusteltava asiakirjojen ja tositteiden avulla hänelle aiheutuneet ansionmenetykset ja sairaanhoitokulut. Hakemuksen arvioinnista vastaava viranomainen voi pyytää rikoksen uhria toimittamaan myös esitutkintapöytäkirjan, lääkärintodistuksen ja taloudellisen aseman toteamiseksi tarvittavat asiakirjat. 3.6. Ennakkokorvaus Kaikki jäsenvaltiot Ruotsia ja Saksaa lukuun ottamatta suorittavat erilaisia ennakkokorvauksia. Ennakkokorvauksia voidaan suorittaa uhrin taloudellisen aseman perusteella tai siitä syystä, että tuomioistuinmenettely tai rikoksen pitkäaikaisten terveysvaikutusten lopullinen määrittäminen viivästyvät. Belgiassa kiireellistä korvausta on mahdollista hakea erikseen tai sitä voidaan hakea ennakkomaksuna varsinaisesta korvauksesta. 3.7. Hakemuksen käsittelystä vastaava elin Jäsenvaltioissa korvaushakemusten arvioinnista ja niitä koskevista päätöksistä vastaavat elimet on järjestetty pääsääntöisesti kolmella tavalla. Kahdeksassa jäsenvaltiossa tehtävästä vastaa riippumaton elin, jota nimitetään komiteaksi (Alankomaat, Belgia ja Ranska), tuomioistuimeksi (Irlanti) tai viranomaiseksi tai lautakunnaksi (Ruotsi, Suomi, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta). Kolmessa jäsenvaltiossa (Espanja, Luxemburg ja Portugali) hakemukset käsittelee ministeriön alainen jaosto, ja Luxemburgissa ja Portugalissa asiat valmistelee erityinen komitea. Itävallassa ja Saksassa järjestelmät on hajautettu siten, että korvausjärjestelmien mukaisten korvausten myöntämisestä vastaavat osavaltiot. 3.8. Maksettujen korvausten ja vastaanotettujen hakemusten kokonaismäärät Seuraavassa taulukossa [19] esitetään arvio kunkin jäsenvaltion korvausjärjestelmästä maksettujen korvausten ja vastaanotettujen hakemusten kokonaismääristä yhden kalenterivuoden ajalta. Arvioiden tarkoituksena on ainoastaan antaa käsitys järjestelmien laajuudesta. Taulukon perusteella ei ole syytä tehdä päätelmiä järjestelmien soveltamisalasta tai toimivuudesta. [19] Arviot ovat vuodelta 2000, lukuun ottamatta (*) merkittyjä lukuja, jotka ovat vuodelta 1999. Lähde: Mikaelsson, Julia, ja Wergens, Anna, Repairing the irreparable - State compensation to crime victims in the European Union, Brottsoffermyndigheten, Uumaja, Ruotsi, 2001. >TAULUKON PAIKKA> 4. Yhteisön toiminnan tarve 4.1. Taustatietoja valtion korvausjärjestelmistä Edellä 3. luvussa esitellyt valtion korvausjärjestelmät on perustettu eri syistä. Monien taustalla on ensisijaisesti sosiaalipoliittisia tavoitteita, eli pyrkimys korvausten yhdenmukaistamiseen. Tähän ryhmään kuuluvat järjestelmät eroavat kuitenkin toisistaan huomattavasti sekä käytännössä tarjolla olevien korvausten että korvauskelpoisuutta koskevien rajoitusten suhteen. "Yhteiskunnallinen oikeus ja kohtuus" ovat myös vuonna 1983 tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen perusperiaatteita. Muissa jäsenvaltioissa valtion korvausjärjestelmän tarpeellisuutta on perusteltu kriminaalipolitiikkaan liittyvin näkemyksin. Nämä taustatekijät ovat luonnollisesti vaikuttaneet kunkin jäsenvaltion järjestelmän ominaispiirteisiin ja selittävät osittain niiden välisiä eroavuuksia. Kaikille jäsenvaltioille yhteinen piirre on kuitenkin se, että vaikka uhrille maksettavan korvauksen katsotaan periaatteessa kuuluvan rikoksentekijän vastuulle, tunnustetaan se, ettei uhri aina voi saada korvausta rikoksentekijältä. Tämä voi johtua siitä, että rikoksentekijää ei saada kiinni tai häntä ei voida asettaa syytteeseen, tai siitä, että rikoksentekijä ei pysty maksamaan määrättyjä korvauksia. Myöskään muut lähteet, kuten pakolliset tai yksityiset vakuutukset, eivät välttämättä voi antaa uhrille asianmukaista korvausta hänelle aiheutuneista vahingoista. Näin ollen rikoksen uhrien voidaan katsoa olevan huonommassa asemassa kuin muut henkilöryhmät, jotka ovat kärsineet erilaisia vahinkoja tai menetyksiä esimerkiksi sairauden, tapaturman tai työttömyyden vuoksi. Valtion korvausjärjestelmien tarkoituksena on siten toimia uhrien turvaverkkona. 4.2. Valtion korvaukset rikoksen uhreille yhteisön tasolla tarkasteltuna Edellä 3. luvussa esitetty yleiskatsaus jäsenvaltioiden korvausjärjestelmistä antaa ainakin ensi näkemältä sen vaikutelman, että rikoksen uhrien mahdollisuuksia saada korvaus kärsimistään vahingoista voidaan EU:ssa vielä parantaa. Se, ettei kaikissa jäsenvaltioissa ole mahdollista saada korvausta valtiolta, ja olemassa olevien järjestelmien väliset erot asettavat rikoksen uhrit eriarvoiseen asemaan sen mukaan, mikä on heidän asuinvaltionsa tai missä rikos on tapahtunut. Näin ollen kaksi henkilöä, jotka joutuvat rikoksen uhreiksi samanlaisissa olosuhteissa mutta eri jäsenvaltioissa, saattavat saada samantapaisista vahingoista hyvinkin erilaiset korvaukset. Tiettyjä eroavuuksia esiintyy erityisesti rajatylittävissä tapauksissa. Kun sellaisen jäsenvaltion kansalainen, jossa on olemassa valtion korvausjärjestelmä, matkustaa jäsenvaltioon, jossa korvausjärjestelmää ei ole lainkaan tai jossa se on edellistä suppeampi, hän menettää ainakin osittain tai jopa kokonaan mahdollisuutensa saada korvausta siinä tapauksessa, että joutuu oleskelunsa aikana rikoksen uhriksi. Toisaalta samojen jäsenvaltioiden välillä päinvastaiseen suuntaan siirtyvän henkilön oikeudet rikoksen uhrina lisääntyvät moninkertaisesti, joskin vain väliaikaisesti. Kun henkilö joutuu rikoksen uhriksi jäsenvaltiossa, joka ei ole hänen asuinvaltionsa, hänen saattaa olla vaikea saada korvausta valtiolta jo siksi, ettei hänelle ole tarjolla apua korvauksen hakemiseen liittyvien hallinnollisten menettelyjen selvittämiseksi. Tällaiset tilanteet näyttävät yksityisestä kansalaisesta varmasti mielivaltaisilta, mikä ei voi olla hyväksyttävää, kun tavoitteena on luoda EU:sta kaikille yhteinen vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue. Tämän perusteella voidaan yhteisön tasolla mahdollisesti toteutettaville toimille asettaa kolme tavoitetta. - Olisiko kaikille rikoksen uhreille EU:ssa taattava mahdollisuus saada korvausta valtiolta eli olisiko luotava kaikille EU:n kansalaisille tarkoitettu turvaverkko* - Olisiko pyrittävä rajoittamaan kohtuuttomia seurauksia, joita eri jäsenvaltioissa sovellettavien korvausten tason huomattava vaihtelu aiheuttaa käytännössä sen perusteella, mikä on rikoksen uhrin asuinvaltio tai missä jäsenvaltiossa hän on joutunut rikoksen uhriksi* - Pitäisikö helpottaa rikoksen uhrien mahdollisuutta saada korvausta valtiolta rajatylittävissä tilanteissa, eli luoda tilanne, jossa valtion korvauksen saamiseen ei merkittävästi vaikuta se, missä EU:n alueella rikos on tapahtunut* On syytä korostaa, että nämä kolme tavoitetta liittyvät läheisesti toisiinsa. Jos valtion korvausta ei ole saatavilla kaikissa jäsenvaltioissa, ei myöskään voida helpottaa sen saatavuutta rajatylittävissä tilanteissa. Jos valtion korvausta ei ole helppo saada rajatylittävissä tilanteissa, turvaverkko ei käytännössä kata kaikkia tilanteita, joissa uhrit sitä tarvitsevat. 1. kysymys: Olisiko rikoksen uhreille maksettavia korvauksia koskevan yhteisön aloitteen oltava edellä lueteltujen kolmen tavoitteen mukainen* Mitä muita tavoitteita aloitteella pitäisi olla* 4.3. Lähtökohtana rikoksen uhrin tarpeet Toiminnan lähtökohdaksi on otettu rikoksen uhrin tarpeet koko EU:n näkökulmasta katsottuna. Tarkoitus on vastata näihin tarpeisiin puolueettomasti ja ennakkoluulottomasti, jotta voitaisiin löytää parhaat mahdolliset ratkaisut edellisessä jaksossa hahmotellun kolmen tavoitteen toteuttamiseksi. Tarkoituksena ei siis ole selvittää erilaisten järjestelmien pienintä yhteistä nimittäjää, vaan pikemminkin selvittää, miten niitä voitaisiin kehittää edelleen. Toisaalta yhteisön aloitteen tulee tietysti rakentua useissa jäsenvaltioissa jo tehdylle työlle, jotta voidaan välttää päällekkäisyydet ja jottei tarvitse romuttaa toimivia käytäntöjä. Tämän vihreän kirjan 5 luvun aiheena on kaikki EU:n kansalaiset kattavan turvaverkon luominen. Keskeistä siinä on yhteisten vähimmäisvaatimusten laatiminen yhteisön tasolla. Tämä liittyy osittain edellä mainitun 2. tavoitteen toteuttamiseen eli kohtuuttomien seurausten rajoittamiseen. Rajatylittäviä tilanteita käsitellään tässä luvussa sen oletuksen pohjalta, että kaikissa jäsenvaltioissa sovelletaan rajoituksetta alueperiaatetta, jonka mukaan uhrilla on oikeus hakea korvausta siltä jäsenvaltiolta, jossa rikos on tapahtunut. Kuudennessa luvussa käsitellään tavoitetta helpottaa valtion korvauksen saamista rajatylittävissä tilanteissa. 5. Rikoksen uhreille maksettavia vahingonkorvauksia koskevat vähimmäisvaatimukset 5.1. Yleistä Mitä pidemmälle järjestelmiä voidaan yhdenmukaistaa, sitä pienempi on riski, että eri jäsenvaltioiden väliset eroavuudet aiheuttavat kohtuuttomia seurauksia. Toisaalta on otettava huomioon tiettyjä rajoituksia. Korvausten määrä vaihtelee huomattavasti jäsenvaltiosta toiseen, mikä johtuu paitsi erilaisista näkemyksistä ja painotuksista uhreille tarjottavan tuen suhteen myös jäsenvaltioiden välisistä elintasoeroista. Korvausten rahamääräistä tasoa ei näin ollen voida yhdenmukaistaa. Sen sijaan yhteisön tasolla voidaan sopia periaatteista, joita olisi sovellettava määriteltäessä korvausten tasoa sen perusteella, millaisista vahingoista korvausta maksetaan. Kuten edellä todettiin, on lisäksi pyrittävä hyödyntämään jäsenvaltioissa jo toimivia järjestelmiä sen sijaan että luotaisiin kokonaan uusia rakenteita. Yhteisön aloitteen tavoitteena olisi siis pikemminkin vähimmäisvaatimusten määritteleminen kuin olemassa olevien käytäntöjen yhdenmukaistaminen. Vähimmäisvaatimusten määritteleminen tarkoittaa itse asiassa sen selvittämistä, mitä rajoituksia jäsenvaltioiden tulisi voida asettaa rikoksen uhreille maksettaville valtion korvauksille. On syytä korostaa, että jäsenvaltiot voivat tietenkin pitää voimassa tai ottaa käyttöön sääntöjä, jotka tarjoavat uhreille vähimmäisvaatimuksia paremman korvauksen. Toisaalta jäsenvaltioiden nykykäytäntöä ei pitäisi myöskään heikentää vähimmäisvaatimusten perusteella. Luvun loppuosassa tarkastellaan yhteisten vähimmäisvaatimusten osatekijöitä kiinnittäen erityistä huomiota rajatylittäviin tilanteisiin. Tarkoitus ei ole käydä yksityiskohtaisesti läpi kaikkia eri tekijöihin liittyviä näkökohtia, vaan ottaa esiin tärkeimpiä kysymyksiä, joiden avulla keskustelua voidaan viedä eteenpäin. Ennen kuin lähdetään käsittelemään eri korvausperusteita, on syytä korostaa, että perusteiden on oltava selkeitä ja täsmällisesti määriteltyjä. Ei pitäisi olla olemassa mitään perustetta sille, että valtion korvausjärjestelmissä voitaisiin soveltaa vähemmän selkeitä kriteerejä kuin kansallisen vahingonkorvausoikeuden tai sosiaaliturvajärjestelmän piirissä. Sääntöjen selkeyden ja ymmärrettävyyden takaamiseksi pitäisi niitä soveltavan viranomaisen harkintavalta rajata mahdollisimman suppeaksi. Tämä on eri korvausperusteiden tarkastelussa sovellettu johtoajatus. 5.2. Korvauskelpoisuuden vähimmäisvaatimusten osatekijät 5.2.1 Korvaukseen oikeutetut rikoksen uhrit Cowan-asiassa annetun ennakkoratkaisun perusteella on selvää, että korvaus on myönnettävä kaikille EU:n kansalaisille samoin edellytyksin kuin sen jäsenvaltion kansalaisille, jossa rikos on tapahtunut. Mahdollisuus saada korvausta valtiolta olisi ulotettava koskemaan kaikkia niitä, jotka asuvat jossakin EU:n jäsenvaltiossa laillisesti (joko yhteisön tai kansallisen lainsäädännön nojalla) eli myös kolmansien maiden kansalaisia, jotka joutuvat rikoksen uhriksi jonkin jäsenvaltion alueella. Tämä tavoite perustuu uhrien asemaa rikosoikeudellisessa menettelyssä koskevaan puitepäätökseen. Se on myös niiden periaatteiden mukainen, jotka komissio on hiljattain esittänyt ehdotuksessa neuvoston direktiiviksi [20] EU:n alueella pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asemasta. [20] KOM(2001) 127 lopullinen, 13.3.2001. EYVL C 240 E, 28.8.2001, s. 79. Korvauksia voidaan kaikissa jäsenvaltioissa maksaa myös välillisille uhreille, joten heidät olisi sisällytettävä vähimmäisvaatimuksiin. Välillisille uhreille olisi voitava myöntää valtion korvaus myös silloin kun välitön uhri on asunut laillisesti jossakin jäsenvaltiossa, siis välillisten uhrien omasta asuinvaltiosta riippumatta. Olisi myös pohdittava, olisiko vähimmäisvaatimuksissa määriteltävä ilmaisut 'huollettavana oleva henkilö' tai 'omainen' vai voisiko kukin jäsenvaltio määritellä ne itsenäisesti. 5.2.2. Rikos- ja vahinkotyyppejä koskevat kriteerit Tätä kriteeriä voidaan lähestyä jäsenvaltioiden käytäntöjen ja toisaalta vuoden 1983 eurooppalaisen yleissopimuksen määräysten perusteella monelta kannalta. Lähtökohdaksi voidaan valita joko rikostyyppi tai se, minkälaisia vahinkoja uhrille on aiheutunut. Yhtenä vaihtoehtona voisi olla maksaa korvausta kaikkien rikostyyppien aiheuttamista vahingoista ja rajoittaa korvauskelpoisuutta erilaisin erityisrajoituksin. Korvauskelpoisuuden ulkopuolelle voitaisiin sulkea esimerkiksi rikokset, joiden aiheuttamat vahingot kuuluvat yleensä vakuutuksen piiriin, kuten liikennerikkomukset tai työpaikoilla tapahtuneet rikkomukset. Kauaskantoisempi rajoitus olisi sulkea korvauskelpoisuuden ulkopuolelle tuottamukselliset rikokset, jotka johtuvat varomattomuudesta tai huolimattomuudesta. Tätä voitaisiin perustella sillä, että tällaisista rikoksista aiheutuneita vahinkoja vastaan on mahdollista saada suojaa yksityisistä vakuutuksista. Tämä saattaisi kuitenkin johtaa siihen, että korvauskelpoisuuden ulkopuolelle jäisivät eräät väkivaltarikokset, kuten tappo, jonka yhteydessä uhrin huollettavana olleet henkilöt ja muut omaiset saattavat tarvita korvauksia erityisen kipeästi. Korvauskelpoisuus voitaisiin myös rajoittaa koskemaan vain vakavia rikoksia, mutta tätä käsitettä olisi vaikea määritellä kaikissa jäsenvaltioissa samalla tavoin, ja se tekisi myös soveltamisalasta kovin suppean. Korvaus voitaisiin myös myöntää pelkästään väkivaltarikoksista, jolloin ei tarvitsisi erotella sitä, onko teko ollut tahallinen vai tuottamuksellinen. Vahinkojen perusteella korvaukset voitaisiin rajoittaa koskemaan ainoastaan fyysisiä tai psyykkisiä henkilövahinkoja ja jättää esinevahingot kokonaan korvaamatta. Esinevahinkoina voitaisiin korvata ainoastaan henkilöön kohdistuvan väkivaltarikoksen välittömät seuraukset, mikä on käytäntönä monissa jäsenvaltioissa. Esinevahinkojen jättämistä korvauskelpoisuuden ulkopuolelle voitaisiin perustella sillä, että niiltä on mahdollista suojautua vakuutusten avulla. Toisaalta on syytä muistaa, että myös esinevahingot saattavat aiheuttaa joissakin tapauksissa vakavia seurauksia. Jos henkilö esimerkiksi menettää omaisuutta, jota hän tarvitsee elantonsa hankkimiseen, tai jos hänellä ei elämäntilanteensa vuoksi ole varaa vakuutukseen, esinevahinkojen sulkeminen korvauskelpoisuuden ulkopuolelle voisi tuntua epäoikeudenmukaiselta. Jos korvauskelpoisuus edellyttäisi, että vamman on oltava vakava, korvausjärjestelmästä tulisi liian rajoittava, minkä lisäksi olisi vaikea määritellä, mitä vakavalla vammalla tarkoitetaan. Vähäiset vammat on helpompi sulkea korvauksen ulkopuolelle säätämällä myönnettävän korvauksen vähimmäismäärä. Voitaisiin myös harkita rikos- ja vahinkotyyppeihin liittyvien tekijöiden yhdistelmää, mutta siinä tapauksessa olisi varottava, ettei korvauskelpoisuuden kriteereistä tule liian rajoittavia. Alustavasti tuntuisi siltä, että vähimmäisvaatimusten tulisi kattaa ainakin henkilövahinkoja aiheuttavat tahalliset rikokset. On huomattava, että tällainen rajoitus sulkisi korvauskelpoisuuden ulkopuolelle tiettyjä henkilöryhmiä, kuten sivulliset ja auttajat, jotka kuitenkin kuuluvat monissa jäsenvaltioissa korvausjärjestelmän piiriin. 2. kysymys: Millaiset korvauskelpoisuuden vähimmäisvaatimukset tulisi asettaa eri rikos- ja vahinkotyypeille* 5.2.3. Korvauskelpoisuuden arvioinnissa sovellettavat periaatteet Millaista näyttöä uhrilta olisi vaadittava korvauksen myöntämiseksi silloin kun rikoksentekijää ei saada kiinni tai kun häntä ei voida asettaa syytteeseen* Uhrille aiheutuneet vahingot eivät sinänsä ole ongelma, koska niistä on useimmiten olemassa rikoksen tapahduttua laadittu lääkärintodistus. Uhrin on kuitenkin pystyttävä myös osoittamaan, että hän on todella joutunut rikoksen uhriksi ja että hänen vammansa ovat aiheutuneet kyseisestä rikoksesta. Tämä on tärkeä asia, sillä tilanteet, joissa rikoksentekijää ei saada kiinni tai joissa häntä ei voida panna syytteeseen, muodostavat ratkaisevan tekijän valtion korvausten maksamisessa. Ongelma on pyrittävä ratkaisemaan tasapuolisesti siten, että korvaus voitaisiin maksaa myös tällaisessa tilanteessa, kuitenkin niin ettei uhreja kannustettaisi järjestelmän väärinkäyttöön. Yhdenmukaisen käytännön varmistamiseksi eri jäsenvaltioissa voitaisiin ottaa käyttöön yhteinen arviointiperiaate. Se voitaisiin ilmaista esimerkiksi määrittelemällä pienin mahdollinen näyttö, jonka perusteella jäsenvaltion on maksettava korvaus (unohtamatta että kyseessä ovat vähimmäisvaatimukset). On kuitenkin otettava huomioon, että voi olla hyvin vaikeaa löytää yhteinen periaate, jonka kaikki jäsenvaltiot voivat hyväksyä sekä teoriassa että käytännössä. Sitä paitsi on vaikea arvioida täsmällisesti, kuinka vahvaa näyttöä jäsenvaltioissa nykyisin vaaditaan. Vaihtoehtona on näin ollen jättää tämä kysymys jäsenvaltioiden ratkaistavaksi. Tämä voi kuitenkin johtaa siihen, että uhrien käytännön mahdollisuudet saada korvausta valtiolta eroavat huomattavasti toisistaan EU:n eri jäsenvaltioissa. 3. kysymys: Olisiko vähimmäisvaatimuksissa määriteltävä näyttö, joka hakijan olisi esitettävä ennen kuin hän voisi saada korvausta valtiolta* 5.3. Korvauksen kattamat vahingot 5.3.1. Aineelliset vahingot Useimmat jäsenvaltiot korvaavat sairaanhoitokulut, ansionmenetyksen ja huollettavana olleille henkilöille hautauskulut ja elatuksen menetyksen. Nämä korvaukset olisi sisällytettävä myös vähimmäisvaatimuksiin. Sairaanhoitokulujen tulisi sisältää myös mielenterveysneuvonta ja psykiatrinen hoito tai vastaava, joka saattaa olla rikoksen vuoksi tarpeen. Jos korvauskelpoisiksi katsottaisiin ainoastaan henkilövahingot, korvausta voitaisiin ehkä laajentaa kattamaan myös henkilöön kohdistuvasta rikoksesta välittömästi aiheutuvat esinevahingot, vaikka muita esinevahinkoja ei korvattaisikaan. Tämä korvaus voisi kattaa esimerkiksi vahingot, jotka aiheutuvat henkilön mukana rikoksen tapahtumahetkellä olleelle henkilökohtaiselle omaisuudelle, kuten silmälaseille ja vaatteille. 5.3.2. Aineettomat vahingot Aineettomat vahingot, kuten kipu ja särky (pretium doloris) ovat vaikeampi ongelma. Niillä tarkoitetaan uhrille aiheutuneita vahinkoja, jotka eivät ole suoraan rahassa mitattavissa, minkä vuoksi niistä käytetään toisinaan ilmausta muut kuin taloudelliset vahingot. Aineettomia vahinkoja arvioitaessa huomioon otettavia tekijöitä voivat olla uhrille rikoksen jälkeisen kuntoutumisen ja hoidon akuuttivaiheessa aiheutuvat kielteiset seuraukset, pitkäaikaiset mielenterveysongelmat, henkinen kärsimys (emotional distress), henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaus, invaliditeetti (muut kuin varsinaiset lääketieteelliset vaikutukset), elämänlaadun väheneminen (loss of amenities), elinajanodotteen lyheneminen jne. Huomioon voidaan ottaa sekä objektiiviset olosuhteet, jotka liittyvät uhrin tilanteeseen kyseisessä tapauksessa, että subjektiiviset olosuhteet, kuten asianomaisen rikoksen luonne tai vakavuus sinänsä. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista käsitellä edellä lueteltuja käsitteitä yksityiskohtaisemmin, koska niiden määritelmät vaihtelevat jäsenvaltiosta toiseen, eikä niitä kaikkia edes sovelleta kaikissa jäsenvaltioissa. Koska asioita tarkastellaan tässä nimenomaan uhrin näkökulmasta, aineettomia vahinkoja ei kuitenkaan pidä sivuuttaa. Uhri saattaa toipua rikoksen yhteydessä saamistaan fyysistä vammoista suhteellisen nopeasti, mutta psyykkiset seuraukset saattavat olla pitkäaikaisia ja aiheuttaa suurta kärsimystä. Eräissä jäsenvaltioissa tällaiset vahingot voidaankin ottaa huomioon erillisenä korvausperusteena (osana kokonaiskorvausta). Ne voidaan ottaa huomioon myös rikoksen vuoksi kuolleen henkilön huollettavana olleiden henkilöiden tai muiden omaisten osalta elatuskorvauksen lisäksi. Aineettomien vahinkojen sulkeminen korvauskelpoisuuden ulkopuolelle aiheuttaisi myös suuria eroavuuksia siinä, millaisen korvauksen uhri voi saada rikoksentekijältä yksityisoikeudellisen kanteen perusteella ja toisaalta valtiolta. Tämän perusteella tuntuisi olevan vahvat perustelut sisällyttää vähimmäisvaatimuksiin myös aineettomat vahingot. Seuraavaksi onkin pohdittava, olisiko tätä varten laadittava aineettomia vahinkoja koskeva yhteinen määritelmä. Ainakin tarvittaisiin yleinen periaate, esimerkiksi maininta siitä, että korvauksen tulisi kattaa kipu ja särky sekä muut aineettomat vahingot. Yksityiskohtaisempaa määritelmää siitä, mitä korvauksen tulisi kattaa, saattaa kuitenkin olla erittäin vaikea muotoilla jäsenvaltioiden käytännöissä esiintyvien erojen vuoksi. Yksi mahdollisuus voisi olla nimenomainen maininta siitä, että korvausta on arvioitava samalla tavoin kuin kansallisessa vahingonkorvausoikeudessa. Tämä ei kuitenkaan takaisi määräyksen yhdenmukaista soveltamista, koska kyseinen lainsäädäntö vaihtelee eri jäsenvaltioissa. 4. kysymys: Pitäisikö vähimmäisvaatimuksiin sisällyttää myös aineettomat vahingot* Jos pitäisi, voitaisiinko niissä myös määritellä, mitä tällaisilla vahingoilla tarkoitetaan* 5.3.3. Pysyvä invaliditeetti Kuten 3. luvussa todettiin, pysyvä invaliditeetti korvataan useimmissa jäsenvaltioissa erikseen, ja tällainen sääntö olisi sisällytettävä myös vähimmäisvaatimuksiin. Tähän saattaa usein sisältyä myös korvaus aineettomista vahingoista. Lisäksi siihen voi sisältyä korvaus arvista ja muista kosmeettisista haitoista. Kosmeettisesta haitasta voitaisiin vaatia maksettavaksi korvausta myös silloin kun se aiheutuu ilman pysyvää invaliditeettia, jolloin se olisi aineettomiin vahinkoihin luettava erillinen korvausperuste. Olisi hyvin vaikea laatia vähimmäisvaatimuksia varten tarkempaa määritelmää siitä, mitä vahinkoja pysyvän invaliditeetin perusteella olisi korvattava. Ainoa vaatimus voisi olla, että uhrille tämän kohdan perusteella maksettava valtion korvaus ei saisi merkittävästi poiketa jäsenvaltioiden vahingonkorvausoikeuteen perustuvasta tavanomaisesta käytännöstä tai muista lähteistä, kuten yksityisestä vakuutuksesta, saatavasta korvauksesta. 5. kysymys: Voitaisiinko vähimmäisvaatimuksissa määritellä pysyvästä invaliditeetista maksettava korvaus* 5.3.4. Korvauksen suuruuden määrittäminen Selkeä ratkaisu korvauksen suuruuden määrittämistä koskevaksi vähimmäisvaatimukseksi olisi korvata täysimääräisesti todellisuudessa aiheutuneet aineelliset vahingot rikoksen uhrin esittämän näytön perusteella. Toisin sanoen uhrin tulisi vahinkojen perusteella saamansa korvauksen avulla pystyä palaamaan samaan taloudelliseen asemaan kuin ennen vahinkoa. Näin voitaisiin varmistaa täysimääräisen korvauksen maksaminen myös rajatylittävissä tilanteissa eli silloin kun uhri palaa asuinvaltioonsa, missä hänelle aiheutuu valtaosa todellisista kustannuksista, kuten sairaanhoitokulut ja ansionmenetykset. Voitaisiin katsoa, että tällaisia kustannuksia koskevan korvauksen laskeminen tariffiin perustuvan korvausjärjestelmän mukaan täyttää vaatimuksen todellisten vahinkojen korvaamisesta, kunhan tariffit on määritelty todellisten sairaanhoitokustannusten perusteella. Näyttäisi kuitenkin siltä, että tällainen järjestelmä ei ota huomioon yksittäisissä tapauksissa mahdollisesti esiintyviä ongelmia eikä tarvetta arvioida ansionmenetystä kussakin tapauksessa erikseen. Tariffit saattavat myös aiheuttaa kohtuuttomia seurauksia rajatylittävissä tapauksissa, koska ne määritellään tietyssä jäsenvaltiossa vallitsevan tilanteen perusteella eivätkä ne välttämättä riitä korvaamaan toisessa jäsenvaltiossa aiheutuneita todellisia kustannuksia. Toisaalta tariffiin perustuvat järjestelmät saattavat helpottaa valtion maksamien korvausten hallinnointia, niin että rikoksen uhri voi saada korvauksen nopeammin. Myös tämä on otettava huomioon arvioitaessa sitä, miten korvauksen suuruus olisi määriteltävä. Ongelmia aiheuttavat kivusta ja särystä ja muista aineettomista vahingoista maksettavat korvaukset, koska niiden yhteydessä ei voida määritellä korvauksen perusteena olevia todellisia kustannuksia. Kohtuuttomien seurausten vaarasta huolimatta ei kuitenkaan liene mahdollista laatia yhteisiä suuntaviivoja siitä, miten tällaisista vahingoista maksettava korvaus olisi määriteltävä. Korvauksen suuruuden määrittäminen on näin ollen jätettävä kullekin jäsenvaltiolle mahdollisesti siten, että viitataan asteikkoihin, joita sovelletaan määritettäessä sosiaaliturvan mukaisia etuuksia, yksityisiä vakuutuksia tai kansallisen yksityisoikeuden perusteella maksettavia vahingonkorvauksia. On kuitenkin muistettava, että rikoksen uhrin kannalta tärkeintä on korvauksen kokonaismäärä eikä se, miten se jakautuu eri korvausperusteiden kesken. Ei siis pitäisi tuhlata liikaa aikaa sen pohtimiseen, miten kukin korvausperuste olisi määriteltävä vähimmäisvaatimuksissa. Pikemminkin olisi pyrittävä siihen, että kaikki sekä aineelliset että aineettomat vahingot korvataan vähimmäisvaatimusten mukaan riippumatta siitä, minkä säännön perusteella ne otetaan huomioon. Tähän liittyy kysymys siitä, millä tavoin korvaus olisi maksettava: kertasuorituksena vai erissä. Tätä kysymystä ei kuitenkaan käsitellä enempää tässä yhteydessä, sillä sitä ei välttämättä tarvitse ratkaista yhteisön tasolla. 5.3.5. Rikoksen uhrin taloudellinen asema Useat jäsenvaltiot ottavat huomioon uhrin taloudellisen aseman paitsi määrittäessään korvauksen suuruutta myös tarkastellessaan uhrin oikeutta korvaukseen yleensä. Tämän voidaan katsoa perustuvan näkemykseen, jonka mukaan uhrin tarpeet, myös hänen kykynsä selviytyä rikoksen aiheuttamista taloudellisista menetyksistä, on arvioitava kussakin tapauksessa erikseen. Tämä voi kuitenkin huomattavasti vähentää uhrien oikeutta korvauksen saamiseen. Sen myötä järjestelmän soveltamiseen tulee harkintavaltaa, niin että hakijan on vaikea arvioida, millaiset mahdollisuudet hänellä on saada valtiolta korvausta rikosperusteisista vahingoista. Lisäksi aineettomista vahingoista maksettavien korvausten perusteluja sovelletaan yhdenmukaisesti uhrin taloudelliseen asemaan katsomatta. Kohtuuttomien seurausten vaara on suuri myös rajatylittävissä tapauksissa. Joissain tapauksissa henkilö voisi tulojensa perusteella olla oikeutettu korvaukseen yhdessä jäsenvaltiossa mutta ei toisessa. Olisi hyvin vaikea laatia varallisuustestiä, jota voitaisiin soveltaa kaikissa jäsenvaltioissa ja joka ottaisi huomioon niiden väliset elintasoerot. Tällainen edellytys ei näin ollen tunnu oikeudenmukaiselta. 6. kysymys: Pitäisikö vähimmäisvaatimuksissa ottaa huomioon uhrin taloudellinen asema määritettäessä korvauskelpoisuutta tai korvauksen määrää* 5.3.6. Korvauksen vähimmäis- ja enimmäismäärä Olisi myös pohdittava, pitäisikö vähimmäisvaatimuksissa asettaa korvaukselle vähimmäis- ja enimmäismäärä, kuten useimmissa kansallisissa korvausjärjestelmissä on tehty. Määrittelemällä korvauksen vähimmäismäärä käsittelystä saataisiin karsittua suuri määrä vähäisiä summia koskevia hakemuksia, joiden käsittelykustannukset nousevat todennäköisesti huomattavasti korkeammiksi kuin uhrille maksettava korvaus. Sitä paitsi rikoksen uhrin mahdollisuus saada korvausta suoraan rikoksentekijältä on suurempi silloin kun summa ei ole kovin suuri. Enimmäismäärää taas voitaisiin perustella paitsi talousarviorajoituksilla myös sillä, ettei valtion tulisi ottaa rajatonta vastuuta uhreille maksettavista korvauksista. Määrittelemällä enimmäismäärä voitaisiin välttää äärimmäiset tilanteet, kuten poikkeuksellisen korkeiden ansionmenetysten korvaaminen. On kyseenalaista, olisiko vähimmäisvaatimuksissa mahdollista määritellä kaikille jäsenvaltioille yhteiset määrät. Perusteet ovat samat kuin edellä korvauksen määrän määrittelyn yhteydessä. Voitaisiin kenties harkita, että määriteltäisiin vähimmäismäärän yläraja ja enimmäismäärän alaraja. 5.4. Toissijainen soveltaminen Useimmissa jäsenvaltioissa mahdollisuus saada korvausta valtiolta on toissijainen muista lähteistä saatavaan korvaukseen nähden. Tätä perustellaan sillä, että rikoksentekijä on pääasiallisesti vastuussa uhrien kärsimien vahinkojen korvaamisesta, ja pyrkimyksellä välttää kaksinkertaiset korvaukset. Samaa periaatetta kannattaa soveltaa myös yhteisten vähimmäisvaatimusten muotoilussa. Kysymys on pikemminkin siitä, miten tiukasti periaatetta olisi sovellettava: miten sinnikkäästi uhrin olisi käytännössä yritettävä saada korvausta rikoksentekijältä* Vastaamista vaikeuttaa se, että rikoksen uhrilla on eri jäsenvaltioissa käytettävissään erilaisia keinoja ja menettelyjä, joiden avulla hän voi yrittää saada korvausta rikoksentekijältä. Rajatylittävässä tapauksessa uhrin saattaa olla vaikea esittää korvausvaatimusta yleensä ja vielä vaikeampi varmistaa, että tuomio tai päätös pannaan täytäntöön. Selvää on, että mitä enemmän toimia rikoksen uhrilta vaaditaan tässä suhteessa, sitä pidempään kestää ennen kuin hän voi hakea korvausta valtiolta. Rajatylittävässä tapauksessa tämä vaihe kestää todennäköisesti vielä kauemmin kuin yhden jäsenvaltion sisällä, mikä lisää entisestään toissijaisen uhriksi joutumisen (secondary victimisation) riskiä eli sitä, että uhrin toipuminen viivästyy asian käsittelyn pitkittyessä. Huomattakoon, että sekä kansallisissa että rajatylittävissä tapauksissa rikoksen uhrille saattaa olla vain eduksi, jos rikoksentekijää ei saada kiinni. Silloin hänen ei tarvitse odottaa rikoksentekijän korvausvastuuta koskevan tuomioistuinmenettelyn tulosta eikä tuomion tai päätöksen täytäntöönpanon tulosta, etenkin kun viimeksi mainittu usein jää toteutumatta rikoksentekijän maksukyvyttömyyden vuoksi. Tämä jossain mielessä ristiriitainen vaikutus voimistuu, jos toissijaisen korvauksen periaatetta sovelletaan tiukasti. Sen lisäksi, että uhrin on haettava korvausta rikoksentekijältä, hänet voidaan velvoittaa hakemaan korvausta kaikista muista mahdollisista korvauslähteistä kuten yksityisestä vakuutuksesta. Tämä vie kuitenkin todennäköisesti vähemmän aikaa kuin tuomioistuinmenettely, minkä lisäksi rajatylittävään tapaukseen liittyvistä piirteistä ei välttämättä aiheudu lisähankaluuksia, koska vakuutukset otetaan yleensä asuinvaltiosta. Joustavuuden lisäämiseksi yksi ratkaisu voisi olla vaatimuksen lieventäminen toteamalla, että uhrin on haettava korvausta muista lähteistä kohtuullisessa määrin. Ei siis ehdottomasti vaadittaisi, että uhrin on aloitettava tuomioistuinmenettely korvauksen saamiseksi rikoksentekijältä. Hänen ei myöskään tarvitsisi odottaa tuomioistuinmenettelyn päättymistä tai rikoksentekijän maksukyvyttömyyden lopullista toteamista. Tällä perusteella korvauskelpoisia olisivat tapaukset, joissa jo varhaisessa vaiheessa on ilmeistä, ettei rikoksentekijä pysty maksamaan minkäänlaista korvausta. Lisäksi näin voitaisiin ottaa huomioon rajatylittäviin tapauksiin liittyvät hankaluudet. Kohtuullisuuskriteeriä voitaisiin soveltaa myös silloin kun uhrin on kärsimiensä vammojen vuoksi hyvin vaikea nostaa asiassa yksityisoikeudellista kannetta. 7. kysymys: Miten vähimmäisvaatimuksissa pitäisi määritellä valtiolta saatavan korvauksen toissijaisuus suhteessa muihin korvauslähteisiin* Tähän liittyy kysymys siitä, mitä muita uhrin saamia korvauksia olisi vähennettävä valtion maksamasta korvauksesta. Siitähän on vähennettävä pakollisesta vakuutuksesta tai sosiaaliturvasta tai muista vastaavista lähteistä maksetut korvaukset, mutta entä yksityisestä vakuutuksesta saatu korvaus* Voitaisiin katsoa, ettei rikoksen uhrin pidä joutua kärsimään siitä, että hän on itse varautunut uhriksi joutumiseen ottamalla sen varalta yksityisen vakuutuksen. Yksityisestä vakuutuksesta saadun korvauksen vähentäminen valtion maksamasta korvauksesta merkitsisi sitä, että rikoksen uhri on ottanut vakuutuksen turhaan. Toisaalta, jos tällainen korvaus jätetään vähentämättä, se merkitsee käytännössä sitä, että uhri saa samasta vahingosta korvauksen kahteen kertaan. Näin on erityisesti silloin kun valtio korvaa aineelliset vahingot täysimääräisesti. Se, missä määrin vakuutukset kattavat rikosperusteiset vahingot ja miten yleistä tällaisten vakuutusten ottaminen on, vaihtelee luultavasti huomattavasti jäsenvaltiosta toiseen, niin että tilannetta on vaikea arvioida koko yhteisön tasolla. Ongelmaan liittyy myös muita hankalia kysymyksiä, kuten asianomaisten henkivakuutusten luonne. Näitä seikkoja ei kuitenkaan voida käsitellä yksityiskohtaisesti tässä yhteydessä. Raja olisi joka tapauksessa vedettävä siihen, mitä korvauksia rikoksen uhri on saanut muista lähteistä tai mitä hänen voidaan niistä (kohtuullisen varmasti) odottaa saavan. Sen sijaan olisi liian rajoittavaa vähentää valtion maksamasta korvauksesta ne korvaukset, jotka rikoksen uhrin olisi pitänyt saada, jos hänellä olisi ollut asianmukainen vakuutus. Tällaista vaatimusta olisi myös erittäin vaikea soveltaa yhdenmukaisesti kaikissa EU:n jäsenvaltioissa. 8. kysymys: Mitä muista lähteistä saatuja korvauksia olisi vähennettävä valtion maksamasta korvauksesta* 5.5. Valtion saatavan siirtyminen Kun uhri on saanut korvauksen valtion korvausjärjestelmästä, hänen oikeutensa saada korvausta rikoksentekijältä siirtyy useimmissa jäsenvaltioissa valtiolle. Toimimalla tässä suhteessa aktiivisemmin valtiot voisivat lieventää valtion korvauksen maksamisesta aiheutuvia taloudellisia seurauksia tapauksissa, joissa on vielä epäselvää, voiko uhri saada korvausta rikoksentekijältä. Toisaalta ne jäsenvaltiot, jotka pyrkivät saamaan rikoksentekijältä korvauksen, eivät yleensä juuri onnistu siinä, mikä merkitsee sitä, ettei saatavan siirtymisellä valtiolle ole todellista taloudellista merkitystä. Voidaan myös olettaa, että valtion on vaikea aktiivisesti käyttää tätä oikeutta rajatylittävässä tilanteessa eli silloin kun rikoksentekijä asuu toisessa jäsenvaltiossa. 5.6. Rikoksen ilmoittaminen poliisille Kuten 3. luvussa todettiin, useimmat jäsenvaltiot vaativat, että uhrin on ilmoitettava rikoksesta poliisille. Tämä vaatimus olisi sisällytettävä myös yhteisiin vähimmäisvaatimuksiin. Siitä voidaan kuitenkin harkita poikettavan sellaisissa tapauksissa, joissa uhrilla on ollut perusteltu syy jättää rikos ilmoittamatta. On kuitenkin epäselvää, pitäisikö oikeus valtion korvauksen saamiseen sitoa siihen, että uhri tekee rikosilmoituksen poliisille tietyn ajan kuluessa. Rikosilmoituksen viivästymisestä on uhrille joka tapauksessa vain haittaa, koska silloin on vaikeampi todeta, onko hän todella joutunut rikoksen uhriksi ja mitä vahinkoa rikoksesta on aiheutunut. On siis uhrin oman edun mukaista ilmoittaa rikoksesta poliisille mahdollisimman pian. 5.7. Valtion korvauksen hakeminen Useimmat jäsenvaltiot ovat asettaneet valtion korvauksen hakemiselle jonkin määräajan. Määräaika lasketaan joko rikoksen tapahtumisesta, tuomioistuinmenettelyn päättymisestä tai esitutkinnan päättymisestä, jos asiassa ei käynnistetä tuomioistuinmenettelyä. Tällaiset määräajat tuntuisivat perustelluilta. Olisi pohdittava, pitäisikö vähimmäisvaatimuksiin sisällyttää yhteinen (vähimmäis)määräaika. Jos niin tehdään, se voisi edistää selkeiden ja ymmärrettävien sääntöjen muodostumista valtion korvausmenettelyille koko EU:n alueella. Tältä osin on pohdittava eräitä sekä kansallisiin että rajatylittäviin tilanteisiin liittyviä kysymyksiä. Saattaa olla tarpeen odottaa, että tuomioistuinmenettely saadaan päätökseen ja että selviää, saako uhri korvausta rikoksentekijältä. Näiden asioiden ratkeamiseen saattaa mennä hyvinkin kauan. Rajatylittävissä tilanteissa uhrin voi olla tavallista vaikeampi saada korvausta rikoksentekijältä, ja menettely saattaa kestää erityisen kauan. Rajatylittävässä tilanteessa uhri voi käyttää oikeuttaan tehdä rikosilmoitus asuinvaltionsa poliisille uhrien asemaa rikosoikeudellisessa menettelyssä koskevan puitepäätöksen mukaisesti. Esitettyjen esimerkkien perusteella tuntuisi siltä, että määräaikojen pitäisi olla varsin väljiä. Voi myös olla perusteltua aloittaa määräaikojen kuluminen rikosoikeudellisen menettelyn päättymisestä. Lisäksi on olemassa erilaisia poikkeustilanteita, joissa rikoksen uhrin on voitava hakea valtion korvausta vielä vuosia rikoksen tapahtumisen jälkeen. Yksi esimerkki tästä ovat seksuaalirikoksen uhriksi joutuneet lapset. Määräaikoja koskeviin sääntöihin olisi näin ollen lisättävä poikkeuslausekkeita tällaisten tilanteiden varalta. Itse hakemuksen sisällön puolesta tuntuisi melko selkeältä vaatimukselta, että uhrin tulisi toimittaa sen mukana kaikki käytettävissä olevat asiakirjat, kuten poliisin esitutkintapöytäkirjat, lääkärintodistukset, tulotodistukset ja vakuutusyhtiön lausunnot yms. Olisi pohdittava, pitäisikö vähimmäisvaatimuksia varten laatia yhtenäiset lomakkeet, jotka olisivat saatavilla kaikilla yhteisön kielillä. Tämä voisi helpottaa valtion korvauksen saamista uhrien kannalta ja edistää hallinnollisten menettelyjen tekemistä läpinäkyvämmiksi. Aihetta käsitellään lähemmin 6. luvussa, missä pohditaan, miten voitaisiin helpottaa valtion korvauksen saamista rajatylittävissä tapauksissa. 5.8. Ennakkokorvaus Eri yhteyksissä tulee usein esiin, että korvausten maksamiseen liittyvät jäsenvaltioiden nykyiset käytännöt eivät täysin vastaa uhrien tarpeita. Esimerkiksi sairaanhoitokulut ja ansionmenetykset aiheutuvat välittömästi rikoksen jälkeen, mutta uhri joutuu usein odottamaan korvausta pitkään, jopa vuosia, tulipa se sitten rikoksentekijältä tai valtiolta. Viivästys voi johtua oikeuslaitoksen ja hallinnon tehottomuudesta, mutta tietysti myös siitä, että kukin tapaus on tutkittava ja arvioitava perusteellisesti ennen kuin korvaus voidaan myöntää. Yksi keino korjata tai ainakin lieventää uhrille viivästyksestä aiheutuvia ikäviä seurauksia olisi myöntää hänelle ennakkoa valtion korvauksesta. Ennakkokorvauksesta voisi olla uhrille suurta apua ja se voisi ehkäistä toissijaista uhriksi joutumista. Rajatylittävissä tapauksissa korvauksen saaminen voi kestää tavallistakin pidempään, joten mahdollisuus saada ennakkokorvausta olisi erityisen tervetullut. Valtion maksama ennakkokorvaus saattaa kuitenkin herättää periaatteellista vastustusta tilanteissa, joissa ei vielä tiedetä, saako uhri korvausta rikoksentekijältä. Voitaisiin vedota siihen, että uhrilla on mahdollisuus saada apua välittömästi esimerkiksi matkavakuutuksen kautta. On myös syytä ottaa huomioon lähetystöjen ja konsulaattien omille kansalaisilleen ulkomailla tarjoama apu. 9. kysymys: Olisiko vähimmäisvaatimuksiin sisällytettävä mahdollisuus myöntää ennakkokorvausta* 5.9. Muut kriteerit Kansallisissa korvausjärjestelmissä ja myös vuoden 1983 eurooppalaisessa yleissopimuksessa luetellaan eräitä kriteerejä, joiden perusteella valtion korvaus voidaan evätä tai sen määrää supistaa. Tähän voi olla syynä ensinnäkin uhrin käytös ennen rikosta, sen tapahtuessa tai sen jälkeen. Tämä liittyy keskeisesti vahingonkorvausoikeudessa yleiseen käsitteeseen, joka liittyy siihen, onko uhri itse aiheuttanut vahingon tai myötävaikuttanut sen syntymiseen. Käsite olisi sisällytettävä myös vähimmäisvaatimuksiin, vaikka onkin jokseenkin epäselvää, miten sitä olisi sovellettava valtion korvauksen yhteydessä. Toinen syy korvauksen epäämiseen voi olla uhrin osallistuminen järjestäytyneeseen rikollisuuteen tai hänen jäsenyytensä rikollisjärjestössä. Tämä kriteeri herättää periaatteellista vastustusta, sillä se koskee uhrin käyttäytymistä yleensä, ilman liittymäkohtaa asianomaiseen rikokseen. Tämä kriteeri ei näyttäisi sisältyvän minkään jäsenvaltion vahingonkorvausoikeuteen. Voidaan kuvitella tilanteita, joissa sen soveltaminen aiheuttaisi hankaluuksia tai johtaisi jopa epäoikeudenmukaiseen päätökseen, esimerkiksi jos uhri olisi aiemmin ollut osallisena järjestäytyneessä rikollisuudessa mutta luopunut sittemmin rikollisesta elämäntavastaan. Voidaan myös pohtia, olisiko tällaista kriteeriä mahdollista soveltaa oikeudenmukaisesti rajatylittävissä tilanteissa. Kolmanneksi korvaus voidaan evätä, jos sen suorittaminen olisi oikeustajun tai yleisen järjestyksen vastaista. Tämä tuntuu hyvin heikolta ja epäselvältä kriteeriltä, koska on vaikea kuvitella konkreettisia esimerkkejä sen soveltamisesta. Se myös tuo korvausjärjestelmään runsaasti harkintavaltaa, mikä heikentää yleensä uhrin mahdollisuuksia saada korvausta. 10. kysymys: Pitäisikö vähimmäisvaatimuksiin sisällyttää kriteerejä, jotka koskevat uhrin käyttäytymistä kyseisen rikoksen yhteydessä ja hänen mahdollista rikollista käyttäytymistään yleensä, tai muita oikeudellisia tai yleiseen järjestykseen liittyviä näkökohtia* 11. kysymys: Mitä muita kriteerejä vähimmäisvaatimuksiin voitaisiin sisällyttää* 6. Rikoksen uhreille maksettavat korvaukset rajatylittävissä tilanteissa 6.1. Nykytilanne Tässä luvussa tarkastellaan, millaisten toimenpiteiden avulla voitaisiin helpottaa valtion korvauksen maksamista uhreille rajatylittävissä tilanteissa koko EU:n alueella. Tässä luvussa käytetyllä ilmaisulla 'rajatylittävien tapausten uhri' tarkoitetaan EU:n kansalaista, joka joutuu rikoksen uhriksi muussa kuin vakinaisessa asuinvaltiossaan. Cowan-tapauksen yhteydessä vahvistetut yhteisön oikeusperiaatteet edellyttävät, että kunkin jäsenvaltion on annettava muiden jäsenvaltioiden kansalaisille samat mahdollisuudet saada valtion korvaus kuin sen omilla kansalaisilla on. Jos kaikki jäsenvaltiot tunnustaisivat oikeuden valtion korvaukseen sellaisenaan, tämä näyttäisi riittävän varmistamaan, etteivät rajatylittävien tapausten uhrit jää väliinputoajiksi. Huomattakoon, että tämä ei koske sellaisia EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisia, jotka asuvat laillisesti jossakin jäsenvaltiossa ja joutuvat rikoksen uhriksi muussa kuin asuinvaltiossaan, mutta tätä asiaa olisi käsiteltävä vähimmäisvaatimusten yhteydessä. Jäsenvaltioiden korvausjärjestelmien eroavuudet saattavat kuitenkin aiheuttaa kohtuuttomia seurauksia sen mukaan, missä jäsenvaltiossa henkilö joutuu rikoksen uhriksi. Ongelmaa on käsitelty 5. luvussa. Yhteisön normeja koskeva yleiskatsaus 2. luvussa sekä nykyisiä järjestelmiä koskeva yleiskatsaus 3. luvussa myös osoittivat, ettei ole olemassa mitään järjestelyä, jonka tarkoituksena olisi helpottaa valtion korvauksen maksamista uhreille rajatylittävissä tapauksissa. Tässä luvussa tarkastellaankin tällaisiin tilanteisiin liittyviä ongelmia ja mahdollisia keinoja lieventää niitä. 6.2. Rajatylittäviin tapauksiin liittyvät vaikeudet Rajatylittäviin tapauksiin liittyvät vaikeudet, jotka voivat haitata uhrin kykyä hakea korvausta valtiolta, voidaan havainnollisuuden vuoksi jakaa kolmeen ryhmään: ongelmat jotka koskevat tiedottamista siitä, että uhrin on mahdollista saada korvausta valtiolta, ongelmat jotka liittyvät valtion korvauksen hakemiseen ja ongelmat jotka liittyvät hakemuksen perusteeksi tarvittavien tutkimusten tekemiseen. 6.2.1. Tiedottaminen Kun rikoksen uhri, esimerkiksi turisti, poistuu jäsenvaltiosta, jossa rikos on tapahtunut, pian sen jälkeen, hänellä ei ole kovin paljon aikaa saada tietoa siitä, millaiset mahdollisuudet hänellä on saada valtiolta korvausta kärsimistään vahingoista. Asuinvaltiossa tällaista tietoa on saatavilla hyvin vähän jos ollenkaan. Saattaakin osoittautua hankalaksi ottaa selville toisesta jäsenvaltiosta käsin, minkä viranomaisen puoleen pitäisi kääntyä siinä jäsenvaltiossa, missä rikos tapahtui, ja todennäköisesti vielä vieraalla kielellä. Mainittakoon myös, että monilla jäsenvaltioilla on ollut vaikeuksia tavoittaa uhreja tiedottaakseen heille korvausmahdollisuuksista jo pelkästään kansallisissa tapauksissa. Sillä perusteella voidaan olettaa, että rajatylittävät tapaukset ovat tässä suhteessa vieläkin hankalampia. 6.2.2. Hakemus Vaikka rikoksen uhri olisikin saanut tarvittavat tiedot oikeudestaan hakea korvausta valtiolta, hänellä voi silti olla vaikeuksia täyttää hakemus puutteellisen kielitaidon vuoksi. Jos kansallisen järjestelmän mukaiset määräajat hakemuksen tekemiselle ovat kovin tiukat, niitä voi olla tavallista vaikeampi noudattaa rajatylittävässä tilanteessa. Rikoksen uhri saattaa joutua seuraamaan rikosoikeudellisen menettelyn kulkua ulkomailta käsin, jos hänellä on oikeus hakea korvausta vasta menettelyn päätyttyä. Uhrin voi myös olla vaikea tulla kuulluksi (henkilökohtaisesti) sen viranomaisen luona, joka käsittelee hakemuksen. Tässäkään tilanteessa uhrilla on tuskin mitään mahdollisuuksia saada apua ongelmiinsa. Lisäksi sen jäsenvaltion viranomainen, jossa rikos on tapahtunut, ei välttämättä ole tottunut käsittelemään toisessa jäsenvaltiossa asuvien uhrien hakemuksia tai ei suorastaan tiedä, mikä on viranomaisen vastuu tällaisissa tilanteissa. 6.2.3. Asian tutkiminen Rikoksen uhrin on yleensä liitettävä hakemukseen erilaisia lausuntoja, jotka rajatylittävässä tapauksessa ovat todennäköisin peräisin eri jäsenvaltioista. Poliisin esitutkintapöytäkirjat on yleensä laadittu siinä jäsenvaltiossa, jossa rikos on tapahtunut. Lääkärintodistus on voitu laatia joko siinä jäsenvaltiossa, jossa rikos on tapahtunut, tai uhrin asuinvaltiossa, tai uhrilla on lääkärintodistus kummastakin valtiosta, jos hän on tarvinnut pitempiaikaista hoitoa vammojensa vakavuuden vuoksi. Jos uhri haluaa hakea korvausta ansionmenetyksestä, hänen on myös hankittava tulotodistus asuinvaltiostaan. Jotkut jäsenvaltiot vaativat uhria myös näyttämään toteen, että rikoksentekijä on maksukyvytön eikä pysty maksamaan vaadittua korvausta; rajatylittävässä tapauksessa uhrin on vaikea hankkia tällaista tietoa toisesta jäsenvaltiosta. Sen lisäksi, että hakemukseen liitettävät asuinvaltiosta saadut lausunnot on todennäköisesti käännätettävä, niiden on oltava niiden sääntöjen mukaiset, joita sovelletaan siinä jäsenvaltiossa, jolle hakemus osoitetaan. Lisäksi uhri saattaa joutua hankkimaan hakemuksensa liitteeksi jäljennöksen rikoksentekijää vastaan käydyn tuomioistuinmenettelyn tuloksena annetusta päätöksestä tai tuomiosta. 6.2.4. Muita huomioita On siis olemassa monia käytännön esteitä, jotka vaikeuttavat uhrin mahdollisuuksia saada valtion korvaus rajatylittävässä tapauksessa. Uhrille voi aiheutua taloudellisia rasitteita hakemuksen käännättämisestä ja siihen liittyvistä tutkimuksista. Näitä hankaluuksia on tarkasteltava myös sitä taustaa vasten, että uhri on vaikeassa tilanteessa jo siksi, että on joutunut rikoksen uhriksi. Rajatylittävään tilanteeseen liittyvät hankaluudet saattavat entisestään vaikeuttaa uhrin toipumista siinä määrin, että hän päättää kokonaan luopua korvauksen hakemisesta. Se, että jokaisessa jäsenvaltiossa on valtion korvausjärjestelmä, ja Cowan-tapauksen mukaisesti vahvistettu syrjintäkiellon periaatteen noudattaminen eivät siis riitä takaamaan uhrin oikeuksien toteutumista. Tilannetta ei paranna myöskään vuoden 1983 eurooppalaisen yleissopimuksen ratifioiminen kaikissa jäsenvaltioissa, koska yleissopimuksessa ei ole konkreettisia määräyksiä uhrien auttamisesta rajatylittävissä tapauksissa. Näin ollen on tarpeen toteuttaa toimenpiteitä yhteisön tasolla, jotta uhrit voivat saada korvausta valtiolta rajatylittävissä tapauksissa yhtä helposti kuin asuinvaltioissaan. 6.2.5. Ratkaisuehdotuksia korvausten vaivattoman saatavuuden varmistamiseksi rajatylittävässä tilanteessa Voidaan esittää joitakin suuntaviivoja siitä, miten rajatylittävien tapausten uhrien asemaa voitaisiin helpottaa heidän hakiessaan korvausta valtiolta. Ensinnäkin ratkaisun on oltava yksinkertainen, läpinäkyvä ja käytännöllinen niin rikoksen uhrin kuin asiaa hoitavien viranomaistenkin kannalta, ensisijaisesti kuitenkin uhrin edun varmistamiseksi. Toiseksi ratkaisua on voitava soveltaa riittävän yhdenmukaisesti kaikissa EU:n jäsenvaltioissa, jotta voidaan välttää vääristymät ja kohtuuttomat seuraukset. Näiden periaatteiden pohjalta voidaan esittää kaksi ratkaisumallia, joiden avulla voidaan varmistaa, että rikoksen uhreilla on mahdollisuus saada korvausta valtiolta. Jotta voidaan keskittyä rajatylittävien tapausten erityisongelmiin, kumpikin ratkaisumalli perustuu oletukseen, että kaikkien rikoksen uhrien on mahdollista saada asianmukainen valtion korvaus kaikissa jäsenvaltioissa yhteisön vähimmäisvaatimusten perusteella. Mallit on pyritty suunnittelemaan siten, että niiden avulla olisi mahdollista jäsentää keskustelua jatkossa toteutettavista toimenpiteistä. Ne eivät varmasti ole ainoita mahdollisia ratkaisuja eikä niitä myöskään tule pitää valmiina ratkaisumalleina; tarkoituksena on esittää kummankin mallin tärkeimmät hyvät ja huonot puolet ja näin helpottaa niiden vertailua. 6.3. Keskinäiseen oikeusapuun perustuva malli Rajatylittävien tapausten uhrien kohtaamia käytännön vaikeuksia voitaisiin vähentää antamalla uhrille oikeus saada oikeusapua asuinvaltiossaan. Tämä ratkaisu perustuisi alueperiaatteeseen eli siihen, että korvauksen maksamisesta on vastuussa se jäsenvaltio, jossa rikos on tapahtunut, ja se myös tutkii korvaushakemuksen kansallisten sääntöjensä mukaisesti. Tätä periaatetta täydentäisi rikoksen uhrin oikeus jättää hakemuksensa asuinvaltionsa viranomaiselle. Tämä viranomainen (jäljempänä 'lähettävä viranomainen') olisi velvollinen toimittamaan hakemuksen toimivaltaiselle viranomaiselle (jäljempänä 'vastaanottava viranomainen') siihen jäsenvaltioon, jossa rikos on tapahtunut. Näin uhri voisi saada apua hallinnollisten asioiden hoitamisessa. Tämän mallin päätavoitteena on siis luoda jäsenvaltioiden asianomaisia viranomaisia varten samantapaiset konkreettiset yhteistyösäännöt kuin hiljattain oikeudellisen yhteistyön alalla asiakirjojen ja todisteiden tiedoksiantamista varten [21]. Näiden asetusten mallin mukaan voitaisiin myös tätä tarkoitusta varten laatia joitakin käytännön ohjeita esimerkiksi tarkoista määräajoista sekä käytettävistä kielistä ja yhtenäisistä lomakkeista. [21] Neuvoston asetus (EY) N:o 1348/2000, annettu 29 päivänä toukokuuta 2000, oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksiannosta jäsenvaltioissa siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa, EYVL L 160, 30.6.2000, s. 37. Neuvoston asetus (EY) N:o 1206/2001, annettu 28 päivänä toukokuuta 2001, jäsenvaltioiden tuomioistuinten välisestä yhteistyöstä siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa tapahtuvassa todisteiden vastaanottamisessa, EYVL L 174, 27.6.2001, s. 1. Tärkein tähän liittyvä kysymys on se, missä määrin lähettävän viranomaisen on annettava uhrille hallinnollista apua. Viranomaisille voitaisiin ajatella annettavaksi esimerkiksi seuraavat velvollisuudet: - antaa uhrille tietoa tämän mahdollisuuksista saada valtion korvaus siinä jäsenvaltiossa, jossa rikos on tapahtunut, eli tietoa sovellettavien sääntöjen aineellisesta sisällöstä, - auttaa uhria hakemukseen tarvittavan liiteaineiston kokoamisessa (mm. tarvittavat lomakkeet) ja varmistaa, että kaikki tarvittavat lausunnot tulevat mukaan, - huolehtia tarvittavista käännöksistä ja varmistaa, että hakemus (ja sen liitteenä olevat lausunnot) jätetään vastaanottavan viranomaisen hyväksymällä kielellä. Lähettävän viranomaisen velvollisuuksiin ei kuuluisi hakemuksen tarkastelu tai edes alustava arviointi. 6.3.1. Asiasta vastaavat jäsenvaltioiden viranomaiset Olisi päätettävä, mikä viranomainen vastaa kussakin jäsenvaltiossa edellä mainituista velvollisuuksista. Selkeyden ja yksinkertaisuuden vuoksi tuntuisi luonnolliselta, että tehtävä annettaisiin kunkin jäsenvaltion korvausjärjestelmästä vastaavalle viranomaiselle. Näin rikoksen uhri voisi kääntyä aina saman viranomaisen puoleen valtion korvauksen hakemista varten riippumatta siitä, onko rikos tapahtunut hakijan asuinvaltiossa vai ulkomailla. Näillä viranomaisilla on myös vankka kokemus kansallisesta korvausjärjestelmästä, mikä on ensiarvoisen tärkeää, kun ne alkavat antaa uhreille tietoa muiden maiden korvausjärjestelmistä. On kuitenkin arvioitava lähemmin, soveltuvatko nämä viranomaiset todella hoitamaan tätä tehtävää ja onko niillä siihen tarvittava kapasiteetti. On myös syytä pohtia, pitäisikö jotkut velvollisuudet, esimerkiksi käännökset, osoittaa vastaanottavalle viranomaiselle. Toinen kysymys on, miten tätä vastuuta toteutetaan niissä jäsenvaltioissa, joissa on useita (hajautettuja) viranomaisia. Koskisivatko velvollisuudet niitä kaikkia vai pitäisikö ne osoittaa vain yhdelle viranomaiselle* Nämä kysymykset on ratkaistava sovittamalla yhteen haluttu yhtenäisyyden taso EU:n sisällä ja toissijaisuusperiaatteen noudattaminen. 6.3.2. Viranomaisten välinen tietojenvaihto ja yhteistyö Riippumatta siitä, mitkä viranomaiset jäsenvaltioissa päätetään nimetä auttamaan uhreja rajatylittävissä tapauksissa, kyseisten viranomaisten on saatava tietoa muiden jäsenvaltioiden korvausjärjestelmistä, jotta ne voivat antaa uhreille asianmukaista tietoa. Miten yksityiskohtaista tämän tiedon on oltava, määräytyy sen mukaan, miten lähettävien viranomaisten velvollisuudet uhria kohtaan määritellään. Vähintäänkin on laadittava luettelo kaikkien jäsenvaltioiden toimivaltaisista lähettävistä ja vastaanottavista viranomaisista sekä koottava tietoa siitä, miten hakemukset on laadittava eri kansallisten sääntöjen mukaan. Lisäksi voidaan kenties koota tietoa kansallisten sääntöjen tarkasta sisällöstä, niin että lähettävä viranomainen voi antaa uhrille yksityiskohtaista tietoa siitä, millaiset mahdollisuudet hänellä on saada valtion korvausta ulkomaisen järjestelmän perusteella. On ehkä myös laadittava hakemusten lähettämisen yhteydessä käytettävä vakiolomake viranomaisten välistä yhteydenpitoa varten. Viranomaisten välistä yhteydenpitoa voitaisiin helpottaa ja nopeuttaa modernin viestintäteknologian avulla. On myös päätettävä, miten edellä mainittuja tietoja säilytetään ja hallinnoidaan. Tätä varten voitaisiin ehkä luoda yhteisön tasolla jatkuvasti päivitettävä hakemisto, jossa olisi tiedot kaikkien jäsenvaltioiden korvausjärjestelmistä. Kuten edellä mainittiin, tältä osin voitaisiin ottaa mallia muista yksityisoikeuden alalla toteutetuista oikeudellisen yhteistyön hankkeista. Hakemiston täydennykseksi ja apuneuvoksi rajatylittäviä tapauksia koskevien hakemusten käsittelyä varten voitaisiin myös perustaa asiantuntijaverkosto helpottamaan yhteistyötä ja suoria yhteyksiä jäsenvaltioiden viranomaisten välillä. Tältä osin voitaisiin myös pohtia, voitaisiinko siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellista verkostoa [22] käyttää kokemusten vaihtoon, ongelmien selvittämiseen ja ennen muuta tiedon levittämiseen. [22] Neuvoston päätös 2001/470/EY, tehty 28 päivänä toukokuuta 2001, EYVL L 174, 27.6.2001, s. 25. 6.3.3. Oikeus tulla kuulluksi Uhrin voi olla hankala tulla kuulluksi vastaanottavan viranomaisen luona sen jälkeen kun hän on palannut asuinvaltioonsa. Yksi vaihtoehto voisi olla, että lähettävä viranomainen osallistuisi myös uhrin kuulemiseen modernin viestintäteknologian avulla. Lähettävä viranomainen voisi hoitaa järjestelyt, jotta vastaanottava viranomainen voisi kuulla uhria esimerkiksi videokonferenssin välityksellä. 6.3.4. Muita huomioita Edellä esitetyn perusteella keskinäiseen oikeusapuun perustuva malli merkitsee sitä, että toisen jäsenvaltion maksaman korvauksen hakemiseen liittyvä hallinnollinen taakka siirretään uhrilta hänen asuinvaltionsa viranomaiselle. Tämä ratkaisumalli olisi uhrien asemaa rikosoikeudellisessa menettelyssä koskevan puitepäätöksen mukainen. Kyseisen päätöksen mukaan uhri voi tehdä valituksen asuinvaltionsa toimivaltaisille viranomaisille, jos hän ei ole voinut tehdä sitä siinä jäsenvaltiossa, missä rikos on tapahtunut. Jälkimmäistä edellytystä voitaisiin harkita sovellettavaksi myös tässä yhteydessä. Tätä mallia noudatettaessa mikään ei estäisi niitä jäsenvaltioita, joissa uhreilla jo on oikeus saada korvausta ulkomailla tapahtuneiden rikoksen seurauksena aiheutuneista vahingoista, jatkamasta tämän oikeuden soveltamista. Samoin uhrit voisivat edelleen hakea korvausta suoraan sen jäsenvaltion viranomaisilta, missä rikos on tapahtunut. 12. kysymys: Voitaisiinko valtion korvauksen maksamista rajatylittävien tapausten uhreille helpottaa siten, että uhreille myönnettäisiin oikeus saada apua asuinvaltionsa viranomaisilta, jos he hakevat korvausta toisesta jäsenvaltiosta* 6.4. Kaksitasoisen vastuunjaon malli Edellistä kunnianhimoisempi ja kattavampi ratkaisu olisi antaa rikoksen uhrille oikeus hakea ja saada korvausta kahdesta jäsenvaltiosta: sekä siitä jäsenvaltiosta, jossa rikos on tapahtunut, että asuinvaltiostaan. Jäsenvaltioiden viranomaiset vastaisivat kussakin tapauksessa suoritettavista korvauksista siten, että myönnetyt korvaukset olisivat toisensa poissulkevia. Kukin viranomainen käsittelisi hakemuksen omien kansallisten sääntöjensä mukaan. 6.4.1. Viranomaisten välinen hallinnointi ja yhteistyö Viranomaisille aiheutuva hallinnollinen taakka ei ole tässä mallissa olennainen ongelma keskinäisen oikeusavun malliin verrattuna, koska kansallisten viranomaisten ei tarvitsisi avustaa uhreja korvauksen hakemisessa toisesta jäsenvaltiosta. Kaksitasoisen vastuunjaon malli ei myöskään edellyttäisi eri jäsenvaltioiden korvausjärjestelmistä vastaavien viranomaisten luetteloimista hakemiston muodossa. Tämä ratkaisu olisi siis yksinkertaisempi, koska lähettäviä ja vastaanottavia viranomaisia ei tarvitsisi nimetä erikseen. Jos hakemuksia ei tarvitse toimittaa jäsenvaltiosta toiseen, niiden käsittelyn voitaisiin odottaa sujuvan nopeammin, mikä on uhrin kannalta tärkeää. Tarvittaisiin kuitenkin koordinointia, jotta voitaisiin välttää kaksinkertaisten korvausten riski eli se, että uhri hakisi ja saisi korvausta kahdesta jäsenvaltiosta. Asian tutkimisen kannalta ongelma on siinä, että tietyn jäsenvaltion viranomaisen voi olla vaikea arvioida uhrin oikeutta korvaukseen asianmukaisesti tapauksissa, joissa rikos on tapahtunut ulkomailla. Viranomaisen olisi perustettava tutkimuksensa poliisin esitutkintapöytäkirjoihin ja mahdollisesti toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevaan lääkärintodistukseen. Viranomaisen olisi tarvittaessa hankittava tietoa toisessa jäsenvaltiossa käydyn tuomioistuinmenettelyn tuloksesta, jos rikoksen uhri on käynnistänyt siellä tällaisen menettelyn saadakseen korvausta rikoksentekijältä. Useimmissa jäsenvaltioissa voimassa olevaa vaatimusta, jonka mukaan uhrin on ennen valtion korvauksen hakemista haettava korvausta ensin kaikista muista mahdollisista lähteistä, olisi näin ollen vaikea soveltaa. 6.4.2. Korvausten taso Uhrin kannalta kaksitasoisen vastuunjaon mallin etuna on korvausten taso. Rajatylittävissä tapauksissa valtaosa uhrin kärsimistä vahingoista saattaa aiheutua vasta asuinvaltiossa, etenkin jos hän on saanut rikoksen yhteydessä vakavia vammoja. Tästä saattaa aiheutua ansionmenetyksiä ja kustannuksia pitkäaikaisesta sairaalahoidosta. Tällaisista vahingoista maksettavat korvaukset saattavat vaihdella huomattavasti jäsenvaltioittain esimerkiksi niiden elintason mukaan. Uhrin kannalta voi siten olla oikeudenmukaisempaa saada korvaus rikoksen aiheuttamista vahingoista asuinvaltioltaan. Tämän mallin mukaan toimittaessa olisi vähemmän tarvetta yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden korvausjärjestelmiä yhteisten vähimmäisvaatimusten pohjalta. Uhrin mahdollisuus valita itselleen edullisempi korvausjärjestelmä voisi kuitenkin luoda eriarvoisuutta. Kaksi henkilöä, jotka joutuvat samanlaisen rikoksen uhriksi samassa paikassa, saattavat näet saada varsin erisuuruisen korvaussumman asuinvaltioidensa korvausjärjestelmien eroavuuksien vuoksi. Malli sisältää siis riskin siitä, että uhri koettaa löytää oman etunsa kannalta suotuisimman korvausjärjestelmän saadakseen mahdollisimman suuren korvauksen (forum shopping). 6.4.3. Talousarvioon liittyvät kysymykset Tästä mallista kullekin jäsenvaltiolle aiheutuvia talousarviovaikutuksia on tietenkin vaikea ennustaa, mutta ne tuskin jakautuvat tasapuolisesti. On helppo löytää esimerkkejä kahdesta jäsenvaltiosta, joiden välillä turistien tai tilapäistyöntekijöiden virta kulkee voittopuolisesti yhteen suuntaan. Tällaisissa tapauksissa kustannukset, jotka kyseisille jäsenvaltioille aiheutuisivat rajatylittävissä vahinkotapauksissa maksettavista korvauksista, olisivat päinvastaiset verrattuna tilanteeseen, jossa sovelletaan alueperiaatetta. Tämän lisäksi joillekin jäsenvaltioille tehtyjen hakemusten määrä saattaisi kasvaa, mitä on vaikea ennustaa. Tämä saattaisi edellyttää niiltä hallintoresurssien lisäämistä. 13. kysymys: Voitaisiinko valtion korvauksen maksamista uhreille rajatylittävissä tapauksissa helpottaa siten, että uhrit voisivat saada korvausta sekä asuinvaltiostaan että siitä jäsenvaltiosta, jossa rikos on tapahtunut* 6.5. Yleisiä huomioita ja vertailua Kaksitasoisen vastuunjaon malli näyttää yksinkertaiselta ja helposti sovellettavalta, minkä lisäksi se on uhrin kannalta edullisempi. Itse asiassa useat jäsenvaltiot soveltavat jo tätä mallia antamalla kansalaisilleen tai maassa asuville ulkomaalaisille mahdollisuuden saada korvausta myös ulkomailla tapahtuneista vahingoista. Tämä malli myös takaisi, että jossakin jäsenvaltiossa laillisesti asuvat kolmansien maiden kansalaiset saisivat koko EU:n alueella korvauksen ainakin jonkun jäsenvaltion korvausjärjestelmän perusteella riippumatta siitä, kuuluvatko he vähimmäisvaatimusten piiriin vai eivät. Toisaalta voitaisiin katsoa, että tämä malli ei ole yhteisön tasolla sovellettuna yhtä tasapuolinen kuin keskinäiseen oikeusapuun perustuva malli. Sen soveltamiseen liittyy useita kysymyksiä sekä uhrin että hallintoviranomaisten kannalta. Yksittäisessä tapauksessa on epäselvää, mikä viranomainen on vastuussa korvauksen maksamisesta, kunnes uhri on esittänyt hakemuksensa. Jäsenvaltioiden välisten suhteiden kannalta malli ei anna mahdollisuutta vastavuoroisuuden toteutumiseen samassa määrin kuin alueperiaatteen soveltaminen. Toisaalta keskinäiseen oikeusapuun perustuva malli vaatisi perusteellisempaa korvausten yhdenmukaistamista, jotta voitaisiin välttää epäoikeudenmukainen kohtelu rajatylittävissä tilanteissa. Keskinäiseen oikeusapuun perustuva malli tuntuisi sopivimmalta ratkaisulta, jos ajatellaan periaatetta, että olisi pyrittävä hyödyntämään mahdollisimman pitkälle jäsenvaltioissa jo toimivia rakenteita. Alueperiaatetta sovelletaan nykyään kaikissa jäsenvaltioissa vähäisin muutoksin. Keskinäiseen oikeusapuun perustuva malli ei tietenkään estäisi niitä jäsenvaltioita, jotka jo antavat kansalaisilleen tai maassa asuville ulkomaalaisille mahdollisuuden saada korvausta ulkomailla aiheutuneista vahingoista, jatkamasta tätä käytäntöä. Se ei myöskään estäisi muita jäsenvaltioita ottamasta käyttöön tällaista mahdollisuutta. Keskinäiseen oikeusapuun perustuva malli ei siten edellyttäisi nykyisten käytäntöjen muuttamista sinänsä, vaan riittäisi kun niihin sisällytettäisiin velvollisuus avustaa rajatylittävien tapausten uhreja korvausten hakemisessa. Tämä voikin olla keskeinen ongelma - pystyisivätkö jäsenvaltioiden viranomaiset huolehtimaan tästä velvollisuudesta vai tarvittaisiinko lisää hallintoresursseja* 14. kysymys: Millä muilla tavoin voitaisiin helpottaa valtion korvausten maksamista uhreille rajatylittävissä tapauksissa* 6.6. Täytäntöönpanoon liittyvät horisontaaliset kysymykset 6.6.1. Yhtenäiset lomakkeet Kummankin mallin yhteydessä olisi harkittava mahdollisuutta laatia yhtenäiset lomakkeet, jotka olisivat saatavilla kaikilla yhteisön virallisilla kielillä ja joita rikoksen uhrit voisivat käyttää riippumatta siitä, mistä jäsenvaltiosta he hakevat korvausta. On kuitenkin syytä ottaa huomioon tällaisten lomakkeiden rajoitukset, sillä useimmissa tapauksissa hakemuksen liitteenä on esitettävä poliisin esitutkintapöytäkirja ja lääkärintodistus. Nämä liitteet ovat itse asiassa hakemuksen tärkeimmät osat. Lisäksi jäsenvaltioissa nykyään käytettävät lomakkeet poikkeavat toisistaan huomattavasti, mikä johtuu kansallisten korvaussääntöjen eroista. Yhtenäiset lomakkeet, joita kaikki uhrit voisivat käyttää riippumatta siitä, mistä jäsenvaltiosta he hakevat korvausta, olisi kuitenkin helpompi laatia, jos sääntöjä yhdenmukaistettaisiin laatimalla yhteiset vähimmäisvaatimukset. 15. kysymys: Olisiko laadittava yhtenäiset lomakkeet, joilla valtion korvausta haettaisiin kaikissa jäsenvaltioissa* 6.6.2. Kansalaisille suunnattu tiedotus Kumpi malli sitten valitaankin, kansalaisille on tarjottava selkeää ja helposti saatavilla olevaa tietoa. Tiedotuskampanjoita olisi toteutettava sekä yhteisön tasolla että jäsenvaltioissa alue- ja paikallistasolla. Kampanjat olisi toteutettava ainakin kaikilla yhteisön virallisilla kielillä. Yhteisenä sääntelytoimenpiteenä voitaisiin harkita kaikkia poliisiviranomaisia koskevaa velvoitetta tiedottaa kaikilla kielillä uhrien oikeudesta saada korvausta valtiolta. Tällainen velvoite on jo olemassa monessa jäsenvaltiossa. Olisi kerrottava esimerkiksi voimassa olevista mahdollisuuksista saada korvausta sekä annettava neuvoja korvauksen hakemisessa. Lisäksi olisi tiedotettava toimivaltaisista viranomaisista sekä hakumenettelyistä ja vaadittavista liitetiedoista. Keskinäiseen oikeusapuun perustuvan mallin edellyttämä kansallisten viranomaisten yhteistyö edistäisi myös eri jäsenvaltioiden korvausjärjestelmien keskinäistä tuntemusta. Siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellinen verkosto voisi merkittävällä tavalla parantaa tiedonlevitystä yhteisön tasolla. Lopuksi on mainittava valtiosta riippumattomien järjestöjen toiminta kuten uhrien tukiryhmät, joiden avulla voidaan niin ikään parantaa uhreille suunnattua tiedotusta. 7. Päätelmät Jäsenvaltioiden korvausjärjestelmiä koskeva yleiskatsaus ja ehdotukset yhteisön tasolla mahdollisesti toteutettavista toimista erityisesti rajatylittävissä tapauksissa näyttäisivät vahvistavan, että rikoksen uhreille maksettavia korvauksia koskeva yhteisön aloite voisi tuoda tilanteeseen todellista lisäarvoa. Tällainen aloite voisi olla merkittävä välietappi vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen asteittaisessa luomisessa, sillä se takaisi kaikille EU:n alueella asuville henkilöille perussuojan, joka on helposti kaikkien rikoksen uhrien saatavilla riippumatta siitä, missä EU:n jäsenvaltiossa rikos on tapahtunut. Jos yhteiset vähimmäisvaatimukset päätetään laatia, on selvää, että niiden kuhunkin osatekijään liittyy erilaisia kysymyksiä, jotka ovat jo itsessään hankalia ja liittyvät jäsenvaltioiden välillä esiintyviin eroavuuksiin. Näiden hankaluuksien ei kuitenkaan pitäisi antaa hämärtää sitä, että yhteisten vähimmäisvaatimuksien laatiminen on tärkeä ja toteuttamisen arvoinen tavoite. Edellä esitettyjen pohdintojen myötä on tullut ilmi ennen muuta se, että useimpien vähimmäisvaatimuksiin sisällytettävien kriteerien yhteydessä on eri ratkaisuvaihtoehtoja punnittaessa erittäin tärkeää ottaa huomioon rajatylittävät tilanteet. Valtion korvauksen saamisen helpottaminen rajatylittävissä tilanteissa tuntuu selkeämmältä tavoitteelta. On huomattava, että vähimmäisvaatimusten avulla saavutettavan yhdenmukaisuuden taso vaikuttaa erittäin merkittävästi siihen, miten tämä tavoite voidaan toteuttaa. Tämä osoittaa, että turvaverkoston luomista ja kohtuuttomien seurausten rajoittamista koskevat tavoitteet liittyvät kiinteästi tavoitteeseen helpottaa valtion korvauksen maksamista rajatylittävien tapausten uhreille. Vähimmäisvaatimusten laatimiseen ja rajatylittävien tilanteiden uhrien aseman parantamiseen liittyvien kysymysten ohella esiin on noussut myös muita näkökohtia. Rikoksen uhrien aseman parantaminen valtion korvauksen saamisen osalta edellyttää eräissä jäsenvaltioissa talousarviomäärärahojen ja hallintoresurssien lisäämistä nykyisestä. Tässä vihreässä kirjassa on vain sivuttu näitä kysymyksiä, koska komission ei kannata käynnistää kuulemista näistä aiheista. Komissio haluaa kuitenkin huomauttaa, että myös nämä näkökohdat on otettava huomioon. Lopuksi komissio haluaa korostaa, että jäsenvaltioiden tulisi tarttua tilaisuuteen edistää rikoksen uhreille maksettavien korvausten kehittämistä. Vuonna 1983 tehty eurooppalainen yleissopimus merkitsi ensi askelta kohti vähimmäisvaatimuksien laatimista, ja sen jälkeen rikoksen uhrien aseman selvittämisessä ja parantamisessa on tapahtunut huomattavaa edistystä. Samalla EU on asettanut tavoitteekseen luoda asteittain vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuva alue. Näyttäisi siltä, että yhteisön tasolla olisi nyt mahdollista saavuttaa rikoksen uhrien aseman parantamista koskevat kunnianhimoiset tavoitteet. Kaikkien asianomaisten tahojen on erittäin tärkeää osallistua tämän vihreän kirjan pohjalta toteutettavaan kuulemiseen, sillä käytännön toimenpiteet on suunniteltava huolellisesti, jotta mahdollisuus saavuttaa huomattavaa edistystä tällä alalla voi toteutua.