6.5.2006

Euroopan unionin virallinen lehti

C 108/11

Kanne 7.3.2006 — Euroopan yhteisöjen komissio v. Italian tasavalta

(Asia C-132/06)

(2006/C 108/18)

Oikeudenkäyntikieli: italia

Asianosaiset

Kantaja: Euroopan yhteisöjen komissio (asiamiehet: E. Traversa ja M. Afonso)

Vastaaja: Italian tasavalta

Vaatimukset

—

yhteisöjen tuomioistuimen on todettava, että Italian tasavalta ei ole noudattanut 17 päivänä toukokuuta 1977 annetun neuvoston kuudennen direktiivin 77/388/ETY (1) 2 ja 22 artiklan sekä EY:n perustamissopimuksen 10 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se on 27.12.2002 annetun lain nro 289 (vuoden 2003 talousarviolaki) 8 ja 9 §:ssä antanut nimenomaisia ja yleisiä säännöksiä siitä, ettei tiettyjen verokausien aikana suoritettuja verotettavia liiketoimia voida hyväksyä

—	Italian tasavalta on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Oikeudelliset perusteet ja pääasialliset perustelut

Komissio muistuttaa, että yhteisön lainsäätäjä on asettanut jäsenvaltioille kaksi velvollisuutta siten, että sen lisäksi, että niillä on velvollisuus toteuttaa kuudennen arvonlisäverodirektiivin täytäntöönpanon edellyttämät kaikki lainsäädäntötoimet, niillä on myös velvollisuus toteuttaa kaikki sellaiset hallinnolliset toimet, jotka ovat tarpeen sen varmistamiseksi, että arvonlisäverovelvolliset noudattavat kuudenteen direktiiviin perustuvia velvollisuuksiaan, erityisesti velvollisuuttaan maksaa vero tietyn ajanjakson aikana suoritetuista verotettavista liiketoimista. Yhteisön lainsäätäjän määräämä arvolisäveron yhdenmukaistaminen menettäisi merkityksensä sekä käytännön hyötynsä, jos kansallisilla veroviranomaisilla ei olisi velvollisuutta ottaa käyttöön tehokkaita hyväksymis- ja valvontatoimenpiteitä, joilla pyritään ”yhtenäisen veronkannon varmistamiseen kaikissa jäsenvaltioissa”, kuten kuudennen direktiivin 14 perustelukappaleessa todetaan.

Italian lain nro 289/2002 8 ja 9 §:llä käyttöön otetuilla säännöillä ylitetään yhteisön lainsäätäjän jäsenvaltioille antaman hallinnollisen harkintavallan rajat. Sen sijaan, että Italian valtio olisi tarkoittanut tätä harkintavaltaa käytettävän verovalvonnan tehostamiseksi, se on edellä mainitulla lailla ottanut käyttöön varsinaisen yleisen kiellon, joka kohdistuu syrjimättömästi ja ennaltaehkäisevästi kaikenlaisiin arvonlisäveroalan hyväksymis- ja tarkastustoimintoihin, ja rikkonut näin suoraan kuudennen direktiivin 22 artiklan säännöksiä sekä näin ollen 2 artiklassa säädettyä yleistä velvollisuutta kantaa arvonlisäveroa kaikista verotettavista liiketoimista. Italian lainsäätäjä tarjoaa kaikille sen verotustoimivallan alaisuuteen kuuluville arvonlisäverovelvollisille mahdollisuutta tiettyjen verokausien aikana välttyä kaikenlaiselta verovalvonnalta. Verovelvollinen voi saada tämän huomattavan edun maksamalla kiinteämääräisen summan, jolla ei ole mitään tekemistä sen arvonlisäveron kanssa, joka verovelvollisen pitäisi maksaa kyseisen verokauden aikana luovutetuista tavaroista tai suoritetuista palveluista.

Tällainen tavanomaisten arvolisäveroa koskevien säännösten mukaisesti laskettavan verovelan radikaali ”irrottaminen” maksettavasta määrästä vapautuksen saamiseksi, on erityisen selvä silloin kun verovelvollinen on jättänyt veroilmoituksen kokonaan jättämättä. Verovelvollinen voi saattaa oman asemansa lainmukaiseksi jokaiselta vuosittaiselta veronmaksukaudelta maksamalla 1500 euroa, jos se on luonnollinen henkilö, tai 3000 euroa, jos se on yhtiömuotoinen verovelvollinen. Samanlainen yhteyden puuttuminen suoritetuista (ja ilmoittamatta jääneistä) liiketoimista kannettavan veron perusteen on ominaista myös vapauttamista koskeville säännöksille, sillä se saadaan esittämällä integroitu ilmoitus. Sellaisen verovelvollisen suoritettavan veron määrä, joka haluaa vedota vapauttamiseen, lasketaan nimittäin prosentteina (2 prosenttia) sen arvonlisäveron määrästä, joka olisi ollut maksettava kunkin verokauden aikana luovutetuista tavaroista tai suoritetuista palveluista (tai hankinnoista kannettavasta arvonlisäverosta, joka on perusteettomasti vähennetty saman verokauden aikana).

Tällaisella ennaltaestävällä ja yleisellä, kaikenlaista tarkastustoimintaa koskevalla kiellolla aiheutetaan vakavia vääristymiä yhteisen arvonlisäverojärjestelmän toiminnassa. Erityisesti se vaikuttaa verotuksen neutraalisuuden periaatteeseen, jonka vastaista on se, että samanlaisia liiketoimia suorittavia taloudellisia toimijoita kohdellaan eri tavoin arvonlisäveroa kannettaessa. Kaikenlaiset poikkeukset arvonlisäveron tosiasiallisesta soveltamisesta ja kantamisesta aiheuttavat yhtäältä vakavaa vaihinkoa sekä italialaisille että muiden jäsenvaltioiden yrityksille, jotka kuuluvat yleisen arvonlisäverojärjestelmän alaisuuteen, ja toisaalta niillä loukataan vakavasti yhteismarkkinoiden ”tasapuolisen kilpailun” periaatetta, joka mainitaan kuudennen direktiivin neljännessä perustelukappaleessa.

(1) EYVL L 145, s. 1.