(2004/C 84 E/0775)

KIRJALLINEN KYSYMYS P-0870/04

esittäjä(t): Wolfgang Ilgenfritz (NI) komissiolle

(15. maaliskuuta 2004)

Aihe:   Vuokratyövoiman työluvat Italiassa

Eräs itävaltalainen yritys vuokraa lähinnä Itävallasta tai EU:n 15 jäsenvaltiosta tulevia työntekijöitä EU:n nykyisellä alueella, esim. Etelä-Tirolissa, toimiville yrityksille. Etelä-Tirolin viranomaiset ovat todenneet useaan otteeseen, että Itävallasta tai EU:n muilta alueilta tulevat työntekijät tarvitsevat työluvan. Tämä hankaloittaa kyseisen itävaltalaisyrityksen toimintaa.

Stavros Dimasin komission puolesta antama vastaus

(19. huhtikuuta 2004)

Palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon 16 päivänä joulukuuta 1996 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 96/71/EY (1) 3 artiklan 1 kohdan d alakohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot varmistamaan, että yritykset, jotka tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettävät työntekijöitä työhön kyseisten jäsenvaltioiden alueelle, noudattavat niiden lainsäädännössä olevia vuokratyövoimaa koskevia ehtoja. Näiden ehtojen on perustuttava työntekijöiden suojeluun tai muihin yleiseen hyötyyn liittyviin tärkeisiin vaatimuksiin. Ehtojen on myös oltava on oltava asianmukaisia niiden tavoitteen saavuttamiseksi eikä niillä saa ylittää sitä, mikä on välttämätöntä tavoitteiden saavuttamiseksi.

Kansallisen toimen tarkka sisältö, ne todelliset tilanteet, joihin se vaikuttaa, ja kyseisen säännöksen noudattamisen edellytykset ratkaisevat sen, onko toimi edellä kuvattujen vaatimusten mukainen.

Yleisesti komissio haluaisi huomauttaa, että työluvan vaatiminen EU:n jäsenvaltioiden kansalaisilta ei ole EY:n perustamissopimuksen 49 artiklan mukaista. Italia ei ole sopinut direktiivin 96/71/EY soveltamisen siirtymäjärjestelyistä, eikä liittymissopimuksen siirtymäjärjestelyltä sovelleta nykyisiin jäsenvaltioihin.

Komission tietojen mukaan Italian lainsäädännössä (erityisesti 25. helmikuuta 2000 annetun asetuksen nro 72 4§:ssä ja 24. kesäkuuta 1997 annetun lain nro 196 2§:ssä) edellytetään, että yritysten, jotka tarjoavat tilapäistä työvoimaa käyttäjäyritykselle, jolla on kotipaikka Italiassa, on rekisteröidyttävä työvoima- ja sosiaaliturvaministeriön toimivaltaisen osaston tätä tarkoitusta varten ylläpitämään luetteloon. Rekisteröinnin edellytyksenä on, että yrityksellä on lupa, joka myönnetään aluksi määräaikaisena ja kahden vuoden toiminnan jälkeen toistaiseksi. Luvan saamisen edellytyksenä taas on tiettyjen työntekijöiden suojeluun tähtäävien ehtojen täyttäminen. Lupaa ei kuitenkaan vaadita, jos tilapäistä työvoimaa tarjoava yritys voi osoittaa, että se toimii muun jäsenvaltion kuin Italian toimivaltaisen viranomaisen vastaavan hallinnollisen toimen nojalla.

Kuten EY-tuomioistuin on korostanut oikeuskäytännössään, työvoiman vuokraus on ammatillisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta erityisen herkkä alue ja sen harjoittaminen vaikuttaa välittömästi sekä työmarkkinasuhteisiin että kyseisten työntekijöiden oikeutettuihin etuihin. EY-tuomioistuin on siksi todennut, että jäsenvaltioiden on yhteisön lainsäädännön mukaan sallittua alistaa työvoiman vuokraus alueellaan lupajärjestelmän piiriin sillä edellytyksellä, että ne ottavat huomioon ne perustelut ja takuut, jotka palvelujen tarjoaja on jo esittänyt toimintansa harjoittamiseksi siinä jäsenvaltiossa, johon se on sijoittautunut, ja että tällainen sääntely on jäsenvaltioiden osalta oikeutettu, yleisen edun mukainen poliittinen ratkaisu.

Italiassa direktiivin 96/71/EY täytäntöönpanosta 25. helmikuuta 2000 annetussa asetuksessa nro 72 ei ole kansainväliseen jäsenvaltioiden kansalaista koostuvan työvoiman vuokraukseen liittyviä ylimääräisiä lupaehtoja, eikä komission tiedossa ole muuta lainsäädäntöä, jossa edellytettäisiin työlupaa kyseisille työntekijöille.

(1)  EYVL L 18, 21.1.1997.