Väliaikainen versio
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
NICHOLAS EMILIOU
23 päivänä huhtikuuta 2026 (1)
Asia C‑176/25 [Steizer] (i)
IU
vastaan
BT
(Ennakkoratkaisupyyntö – Oberlandesgericht Düsseldorf (osavaltion ylioikeus, Düsseldorf, Saksa))
Ennakkoratkaisupyyntö – Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue – Oikeudellinen yhteistyö yksityisoikeudellisissa asioissa – Siviili- ja kauppaoikeudellisiin asioihin sovellettava laki – Asetukset (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) ja 864/2007 (Rooma II) – A:n B:lle suullisella sopimuksella myöntämä tekijänoikeuden yksinomainen käyttölupa – B:n C:tä vastaan esittämä kyseisen tekijänoikeuden loukkausväite – C:n esittämä väite, jonka mukaan B:llä ei ole asiavaltuutta sillä perusteella, että B:lle myönnetty sopimusperusteinen käyttölupa on pätemätön tiettyjen muotovaatimusten noudattamatta jättämisen vuoksi – Lainsäädäntö, jossa säädetään kyseisen sopimusperusteisen käyttöluvan muodollisesta pätevyydestä
I Johdanto
1. Nyt käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön on esittänyt Oberlandesgericht Düsseldorf (osavaltion ylioikeus, Düsseldorf, Saksa). Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii kahdella kysymyksellään lähinnä selvittämään tekijänoikeuden sopimusperusteisten käyttölupien ja luovutusten muodolliseen pätevyyteen sovellettavan lain,(2) jos kolmannet osapuolet riitauttavat tämän pätevyyden tekijänoikeuden loukkausta koskevassa menettelyssä.
2. Unionin tuomioistuinta pyydetään tarkemmin ottaen selventämään, ovatko tältä osin merkitykselliset lainvalintasäännöt ne, joista säädetään a) sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista annetussa asetuksessa (EY) N:o 593/2008(3) (jäljempänä Rooma I -asetus), b) sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista annetussa asetuksessa (EY) N:o 864/2007(4) (jäljempänä Rooma II -asetus) vai c) jäsenvaltioiden kansallisessa tekijänoikeuslainsäädännössä. Jäljempänä esitettävistä syistä katson, että näistä vaihtoehdoista olisi valittava ensimmäinen.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Bernin yleissopimus
3. Kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta tehdyn Bernin yleissopimuksen (Pariisin sopimuskirja 24.7.1971), sellaisena kuin se on muutettuna 28.7.1979 (jäljempänä Bernin yleissopimus), 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Taatut oikeudet: 1. ja 2. Alkuperämaan ulkopuolella; 3. Alkuperämaassa; 4. ’Alkuperämaa’”, määrätään merkityksellisin osin seuraavaa:
”1. Tekijöillä on tässä yleissopimuksessa suojattujen teostensa osalta muissa liittomaissa kuin teoksen alkuperämaassa ne oikeudet, jotka noiden maiden asianomaisissa laeissa nyt tai vastedes myönnetään niiden omille kansalaisille, samoin kuin tässä yleissopimuksessa erityisesti myönnetyt oikeudet.
2. Näiden oikeuksien nauttimisen ja käyttämisen ehdoksi ei saa asettaa mitään muodollisuuksia; oikeuksien nauttimisen ja käyttämisen on oltava riippumattomia siitä, suojataanko teosta sen alkuperämaassa. Tämän vuoksi sekä tämän yleissopimuksen määräysten estämättä määräytyvät täten suojan laajuus sekä tekijän oikeuksien suojaamiseksi käytettävissä olevat oikeuskeinot yksinomaan sen maan lakien mukaan, jossa suojaa vaaditaan.”
B Rooma I -asetus
4. Rooma I -asetuksen 1 artiklan, jonka otsikko on ”Aineellinen soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään, että ”tätä asetusta sovelletaan määrättäessä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla”.
5. Kyseisen asetuksen 3 artiklan, jonka otsikko on ”Valinnanvapaus”, 1 kohdassa säädetään, että ”sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jonka osapuolet ovat valinneet”.
6. Saman asetuksen 4 artiklan, jonka otsikko on ”Sovellettava laki lakiviittauksen puuttuessa”, sanamuoto on seuraava:
”1. Siltä osin kuin sopimukseen sovellettavaa lakia ei ole valittu 3 artiklan mukaisesti ja rajoittamatta 5–8 artiklan soveltamista, sopimukseen sovellettava laki määritetään seuraavasti:
– –
b) palvelun suorittamista koskevaan sopimukseen sovelletaan sen maan lakia, jossa palvelunsuorittajan asuinpaikka on;
– –”
7. Rooma I -asetuksen 11 artiklassa, jonka otsikko on ”Muoto”, säädetään seuraavaa:
”1. Henkilöiden, jotka tai joiden edustajat ovat samassa maassa sopimuksen tekohetkellä, välillä tehty sopimus on muodoltaan pätevä, jos se täyttää joko sen lain mukaiset muotovaatimukset, jota sopimukseen tämän asetuksen mukaan sovelletaan, tai sen maan lain mukaiset muotovaatimukset, jossa se on tehty.
2. Henkilöiden, jotka tai joiden edustajat ovat eri maissa sopimuksen tekohetkellä, välillä tehty sopimus on muodoltaan pätevä, jos se täyttää joko sen lain muotovaatimukset, jota sopimukseen tämän asetuksen mukaan sovelletaan, tai niistä maista jommankumman lain muotovaatimukset, joissa jompikumpi osapuoli tai tämän edustaja oli sopimuksen tekohetkellä, taikka sen maan lain muotovaatimukset, jossa jommankumman osapuolen asuinpaikka oli kyseisenä ajankohtana.
– –”
8. Kyseisen asetuksen 12 artiklan, jonka otsikko on ”Sovellettavan lain soveltamisala”, 1 kohdan sanamuoto on seuraava:
”Tämän asetuksen nojalla sopimukseen sovellettavan lain mukaan säännellään erityisesti
a) sopimuksen tulkintaa;
b) sopimusvelvoitteiden suorittamista;
c) tuomioistuimelle sen menettelysäännösten mukaisen toimivallan rajoissa sopimusvelvoitteiden täydellisen tai osittaisen rikkomisen seurauksia – –;
– –
e) sopimuksen pätemättömyyden seurauksia.”
C Rooma II -asetus
9. Rooma II -asetuksen 1 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Tätä asetusta sovelletaan määrättäessä sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla. – –”
10. Kyseisen asetuksen 8 artiklan, jonka otsikko on ”Teollis- ja tekijänoikeuksien loukkaaminen”, 1 kohdan sanamuoto on seuraava:
”Sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu teollis- ja tekijänoikeuden loukkaamisesta, sovelletaan sen maan lakia, jonka osalta suojaa vaaditaan.”
11. Saman asetuksen 15 artiklassa, jonka otsikko on ”Sovellettavan lain soveltamisala”, säädetään seuraavaa:
”Sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen tämän asetuksen nojalla sovellettavan lain mukaisesti määräytyvät erityisesti:
a) vastuun peruste ja laajuus, mukaan lukien niiden henkilöiden määrittäminen, joiden voidaan katsoa olevan vastuussa tekemistään teoista;
b) vastuusta vapautumisen perusteet sekä vastuun rajoittaminen ja jakautuminen;
– –
f) henkilöt, joilla on oikeus korvaukseen henkilökohtaisesti kärsimästään vahingosta;
– –”
D Saksan tekijänoikeuslaki
12. Saksan tekijänoikeuslain (Urhebergesetz) 29 §:ssä, jonka otsikko on ”Tekijänoikeutta koskevat oikeustoimet”, säädetään seuraavaa:
”(1) Tekijänoikeutta ei voida siirtää, paitsi jos se siirretään testamentin täytäntöönpanemiseksi tai perillisille kuolinpesän jakamisen yhteydessä.
(2) Käyttöoikeuksien myöntäminen (31 §), velvoiteoikeudelliset luvat ja hyödyntämisoikeuksia koskevat sopimukset sekä 39 §:ssä säännellyt tekijöiden moraalisia oikeuksia koskevat oikeustoimet ovat sallittuja.”
13. Saksan tekijänoikeuslain 34 §:n, jonka otsikko on ”Käyttöoikeuksien siirtäminen”, 1 momentissa säädetään, että ”käyttölupa voidaan siirtää vain tekijän suostumuksella – –”.
E Puolan tekijänoikeuslaki
14. Tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista 4.2.1994 annetun Puolan lain (Ustawa z dnia 4 lutego 1994 r. o prawie autorskim i prawach pokrewnych, jäljempänä Puolan tekijänoikeuslaki) 53 §:ssä säädetään, että ”tekijöiden taloudellisten oikeuksien luovuttamiseksi on tehtävä kirjallinen sopimus, muussa tapauksessa se on pätemätön”.
III Tosiseikat, pääasia, ennakkoratkaisukysymykset ja menettely unionin tuomioistuimessa
15. BT myy Saksasta käsin moottoriajoneuvojen tarvikkeita, kuten lattiamattoja, eBayn kaltaisilla verkkoalustoilla. Tätä varten hän antoi vuoden 2014 huhtikuun ja vuoden 2018 huhtikuun välisenä aikana useaan otteeseen puolalaisen valokuvaajan (jäljempänä valokuvaaja) tehtäväksi valmistaa valokuvia näistä lattiamatoista. Jokaisella kerralla BT:n aviopuoliso kuljetti matot valokuvaajan studiolle Puolaan. Jokaisen kuvauksen päätteeksi valokuvaaja antoi valokuvat USB-tallennuslaitteella BT:n aviopuolisolle. Vaikuttaa siltä, että BT ja valokuvaaja sopivat suullisesti, että BT voi käyttää näitä valokuvia internetissä julkaisemissaan myynti-ilmoituksissa. He eivät kuitenkaan tehneet asiasta kirjallista sopimusta.(5)
16. Helmi–maaliskuussa 2018 toinen moottoriajoneuvojen tarvikkeiden myyjä, IU, valmisti näistä valokuvista kappaleita ja käytti niitä omissa eBayssä julkaisemissaan lattiamattojen myynti-ilmoituksissa pyytämättä tähän etukäteen lupaa BT:ltä.
17. Tämän jälkeen BT nosti IU:ta vastaan toimivaltaisessa Landgerichtissä (alueellinen alioikeus, Saksa) kanteen, jossa hän vetosi Saksan tekijänoikeuslain mukaisen valokuvia koskevan tekijänoikeuden loukkaamiseen ja vaati muun muassa määräystä, jolla IU:ta kielletään jatkamasta väitettyä loukkausta.
18. Landgericht hyväksyi kanteen. Se totesi erityisesti, että kyseessä olevia valokuvia suojataan Saksan tekijänoikeuslailla ja että valokuvaaja oli siirtänyt BT:lle yksinomaiset käyttöoikeudet niihin. IU oli loukannut näitä oikeuksia valmistamalla valokuvista kappaleita omiin myynti-ilmoituksiinsa ilman BT:n lupaa.
19. IU valitti Landgerichtin tuomiosta Oberlandesgericht Düsseldorfiin. IU väitti valituksessaan, ettei BT:llä ollut asiavaltuutta kanteen nostamiseen, koska valokuvaaja ei ollut pätevästi siirtänyt hänelle yksinoikeutta valokuvien käyttämiseen. IU:n mukaan BT:n ja valokuvaajan välinen suullinen sopimus oli pätemätön Puolan lainsäädäntöön sisältyvän kirjallista muotoa koskevan vaatimuksen (joka hänen mukaansa määrittää kyseisen sopimuksen Rooma I ‑asetuksen 11 artiklan mukaisen muodollisen pätevyyden) noudattamatta jättämisen vuoksi.
20. BT puolestaan väitti, että hänellä on asiavaltuus, koska yksinoikeudet valokuvien käyttämiseen, sellaisina kuin niitä suojataan Saksan tekijänoikeuslaissa, oli siirretty hänelle pätevästi. Hänen näkemyksensä mukaan kysymys asianomaisen suullisen sopimuksen muodollisesta pätevyydestä on erotettava itse tekijänoikeuden ”määräämistoimen” muodollista pätevyyttä koskevasta kysymyksestä. Hän väittää, että Rooma II -asetuksen 8 artiklan 1 kohdan nojalla jälkimmäiseen kysymykseen sovelletaan sen maan lakia, jonka osalta suojaa vaaditaan (lex loci protectionis), nimittäin Saksan lakia, ja ettei kyseisessä laissa edellytetä, että tällainen siirto tehdään kirjallisesti.
21. Tässä tilanteessa Oberlandesgericht Düsseldorf päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko Rooma II -asetuksen 8 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että sen maan lakia, jossa suojaa haetaan, sovelletaan myös kysymykseen siitä, onko valokuvien hyödyntämistä koskevien yksinoikeuksien luovuttaminen tekijältä hyödyntämisoikeuden saajalle (muodollisesti) pätevä?
2) Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi: Onko se kysymys, onko valokuvien hyödyntämistä koskevien yksinoikeuksien luovuttaminen tekijältä hyödyntämisoikeuden saajalle (muodollisesti) pätevä, ratkaistava sopimusstatuutin perusteella ja onko siis mahdollista soveltaa Rooma I -asetuksen 4 ja 11 artiklaa?”
22. Kirjallisia huomautuksia esittivät BT ja Euroopan komissio. IU ja komissio olivat edustettuina 15.1.2026 pidetyssä istunnossa.
IV Asian tarkastelu
23. Kuten johdannossa todettiin, kahdella kysymyksellään, jotka on tarkoituksenmukaista tutkia yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii lähinnä määrittämään tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodolliseen pätevyyteen sovellettavan lain, jos kolmas osapuoli riitauttaa tämän pätevyyden tekijänoikeusloukkausta koskevassa menettelyssä.
24. Havainnollistaakseni asiaa mahdollisimman hyvin esitän aluksi aineellisen kysymyksen ja tarkasteltavana olevan lainvalinnan (A) ennen kuin tarkastelen kansainvälisen yksityisoikeuden asian kannalta merkityksellisiä sääntöjä (B).
A Aineellinen kysymys ja tarkasteltavana oleva lainvalinta
25. Aluksi on syytä muistuttaa, että tekijänoikeus on yksi ”henkisen omaisuuden” muoto, jonka valtiot antavat asiaa koskevien kansallisten lainsäädäntöjensä mukaisesti (joita on kuitenkin yhdenmukaistettu merkittävästi eri kansainvälisillä välineillä, etenkin Bernin yleissopimuksella, ja EU:ssa useilla direktiiveillä).(6)
26. Tekijänoikeus antaa lähinnä henkisen luomuksen (tai ”teoksen”) luojalle (tai ”tekijälle”) tietyin edellytyksin(7) joukon sen käyttöä koskevia taloudellisia ja moraalisia yksinoikeuksia,(8) jotka ovat täytäntöönpanokelpoisia erga omnes. Tätä oikeudellista monopolia on kuitenkin rajoitettu alueellisesti: se on olemassa vain sen valtion lainkäyttöalueella, joka myöntää sen (tähän viitataan yleensä tekijänoikeuden ”alueperiaatteena”).(9)
27. Pääasian oikeudenkäynnissä vaikuttaa olevan riidatonta, että valokuvaaja, kyseessä olevien valokuvien ”tekijänä”, nauttii tekijänoikeussuojaa näihin ”teoksiin” muun muassa Saksan lainsäädännön nojalla.(10)
28. Tekijät voivat hyödyntää tekijänoikeuttaan usein eri tavoin. He voivat etenkin myöntää käyttölupia kolmansille osapuolille ja sallia näin toimet, joilla muutoin loukattaisiin heidän yksinoikeuksiaan. Vaihtoehtoisesti tekijät voivat luovuttaa tekijänoikeutensa kolmansille osapuolille, jolloin siirretään itse oikeuden omistajuus, yleensä korvausta vastaan. Tällaisista suostumukseen perustuvista tekijänoikeuden käyttöluvista tai luovutuksista voidaan laatia joko itsenäisiä sopimuksia tai ehtoja, jotka sisältyvät laajempiin sopimusjärjestelyihin, kuten palvelu-, julkaisu- tai levityssopimuksiin.(11)
29. Käsiteltävässä asiassa vaikuttaa olevan samoin riidatonta, että valokuvaajan tarkoituksena oli siirtää valokuvia koskeva tekijänoikeus BT:lle. Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei kuvaa pääasiaa kovinkaan yksityiskohtaisesti, vaikuttaa siltä, että tällainen siirto oli osa näiden kahden osapuolen valokuvauspalveluista tekemiä useita suullisia sopimuksia. Näiden sopimusten mukaisesti valokuvaaja sitoutui paitsi valmistamaan kyseiset valokuvat myös toimittamaan ne BT:lle. Kyseisen tekijänoikeuden siirto oli viimeksi mainitun velvoitteen liitännäinen näkökohta. Ilman jonkinlaista käyttölupaa tai kyseisen tekijänoikeuden luovuttamista BT ei nimittäin olisi voinut hyödyntää valokuvia (julkaisemalla niitä myynti-ilmoituksissa eBayssä) laillisesti Saksassa.
30. Tämän tekijänoikeusjärjestelyn täsmällinen oikeudellinen luonnehdinta on epäselvä. Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että valokuvaaja luovutti kyseisen tekijänoikeuden BT:lle, BT väittää, että valokuvaaja antoi hänelle tosiasiassa yksinoikeuden perustavan luvan tähän tekijänoikeuteen. Jälkimmäinen luonnehdinta vaikuttaa vastaavan paremmin Saksan tekijänoikeuslakia, jossa tekijöitä kielletään luovuttamasta (saksalaista) tekijänoikeuttaan itsessään mutta jossa annetaan tekijöille mahdollisuus siirtää ”käyttöoikeudet” kyseiseen ”teokseen” tällaisella yksinoikeuden perustavalla luvalla. Tämänkaltainen käyttölupa antaa kuitenkin oikeudenhaltijalle oikeuden käyttää ”teosta” yksinoikeudella, jolloin sitä ei voi käyttää kukaan muu, tekijä mukaan lukien, ja se tuottaa näin ollen toiminnallisesti luovutusta vastaavat vaikutukset.(12) En näin ollen tarkastele lähemmin tätä jaottelua (joka ei joka tapauksessa ole ratkaiseva tämän tarkastelun kannalta).
31. Selvennettyäni tätä totean, että kansallisille oikeusjärjestelmille on yleistä, että niissä asetetaan tiettyjä rajoituksia tekijänoikeuden sopimusperusteiselle käyttöluvan antamiselle ja/tai luovuttamiselle. Niissä etenkin asetetaan usein tiettyjä vaatimuksia sen muodolle, kuten vaatimus siitä, että käyttölupa myönnetään tai luovutus tehdään kirjallisella asiakirjalla.(13)
32. Vaikeuksia syntyy kuitenkin, kun tällaiset toimet toteutetaan rajat ylittävässä asiayhteydessä. Tällaisissa tilanteissa toimeen liittyvien eri valtioiden lainsäädännössä voidaan asettaa eriäviä tai jopa ristiriitaisia vaatimuksia. Näin on juuri käsiteltävässä asiassa. Kyseessä oleva toimi liittyy erityisesti Puolan lainsäädäntöön (valokuvaajan asuinpaikan ja kyseisten ”teosten” alkuperän perusteella) ja Saksan lainsäädäntöön (BT:n asuinpaikan ja tekijänoikeuden hyödyntämispaikan perusteella). Puolan lainsäädännössä edellytetään kirjallista muotoa, kun taas Saksan lainsäädännössä ei ennakkoratkaisua pyytäneen mukaan edellytetä sitä.
33. Tämä lainvalinta muodostaa BT:n ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireille paneman muutoksenhakumenettelyn ytimen. Tässä menettelyssä IU väittää, että tekijänoikeutta koskeva sopimusperusteinen yksinoikeuden perustava lupa, johon BT:n vaatimus perustuu, on muodollisesti pätemätön Puolan lainsäädännön nojalla (koska BT ja valokuvaaja eivät sopineet asiasta kirjallisesti). Koska käyttölupaa kyseiseen tekijänoikeuteen ei annettu tai tekijänoikeutta ei luovutettu pätevästi, IU:n mukaan BT:llä ei alun alkaenkaan ollut asiavaltuutta tämän menettelyn aloittamiseen. BT sitä vastoin vetoaa Saksan lainsäädäntöön kyseisen käyttöluvan pätevyyden ja sen tueksi, että hänellä on oikeus valvoa kyseisen tekijänoikeuden käyttöä.
34. Tässä tilanteessa ratkaiseva kysymys on se, kumpaa kilpailevista kansallisista lainsäädännöistä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi sovellettava sen määrittämiseksi, onko kyseessä oleva sopimusperusteinen yksinoikeuden perustava lupa muodollisesti pätevä, ja laajemmin, onko BT:llä asiavaltuus aloittaa tekijänoikeusloukkausta koskeva menettely IU:n kaltaista kolmatta osapuolta vastaan. Tämä kysymys on ratkaistava asiaa koskevien lainvalintasääntöjen, joita käsittelen seuraavaksi, avulla.
B Tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodolliseen pätevyyteen sovellettava laki asiaa koskevien lainvalintasääntöjen perusteella
35. Jos tekijänoikeutta koskevan käyttöluvan tai luovutuksen väitetty saaja (kuten BT) aloittaa jäsenvaltion tuomioistuimessa tekijänoikeusloukkausta koskevan menettelyn kolmatta osapuolta (kuten IU) vastaan, ei ole yhtä ainoaa lainvalintasääntöä, jossa nimetään tietty aineellinen oikeus, jota on noudatettava kaikkien tällaisessa menettelyssä mahdollisesti esille tulevien seikkojen osalta. Eri lainvalintasäännöt, jotka liittyvät yksityisoikeudessa tunnettuihin eri luokkiin ja joissa nimetään (mahdollisesti) erillisiä aineellisia oikeuksia, voivat päinvastoin olla merkityksellisiä kyseisen nimenomaisen kysymyksen (kysymysten) luonteen mukaan (1).(14) Niiden sääntöjen määrittämiseksi, jotka ovat merkityksellisiä tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen ja viime kädessä sovellettavan lain kannalta, on näin ollen ratkaisevaa luonnehtia tätä kysymystä oikein, toisin sanoen määrittää, mihin luokkaan se sopii parhaiten (2).
1. ”Kilpailevat” lainvalintasäännöt
36. Kuten edellisessä kohdassa mainittiin, jäsenvaltion tuomioistuimessa vireillä olevassa tekijänoikeusloukkausta koskevassa menettelyssä eri lainvalintasäännöt ovat merkityksellisiä sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta (a), käyttölupa- tai luovutussopimusta (b) ja tekijänoikeutta sinänsä (c) koskevien kysymysten kannalta.
a) Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu
37. Ensinnäkin Rooma II -asetuksessa säädetyt lainvalintasäännöt ovat merkityksellisiä(15) niiden kysymysten kannalta, jotka liittyvät (tai joiden katsotaan liittyvän) tekijänoikeutta väitetysti loukanneen mahdolliseen sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen (tai kyseisen asetuksen sanamuotoa käyttääkseni ”sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin”) tällaisen väitteen esittäjään nähden.(16) Kyseisen asetuksen 15 artiklan mukaan ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen” sovellettavan lain mukaisesti määräytyvät tällaiset ”sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta” koskevat kysymykset.
38. Rooma II -asetuksen 8 artiklan mukaan ”sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen”, joka johtuu immateriaalioikeuden, tekijänoikeus(17) mukaan lukien, loukkaamisesta, sovelletaan ”sen maan lakia, jonka osalta suojaa vaaditaan” (tai lex loci protectionis).(18)
39. Jos tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen katsotaan koskevan ”sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta”, tähän kysymykseen sovelletaan pääasian oikeudenkäynnissä Saksan lainsäädäntöä Rooma II -asetuksen 8 artiklan, luettuna yhdessä sen 15 artiklan kanssa, nojalla, koska BT vetoaa tekijänoikeuden suojaan Saksassa.
b) Sopimus
40. Toiseksi Rooma I -asetuksessa säädetyt lainvalintasäännöt ovat merkityksellisiä(19) niiden kysymysten osalta, jotka liittyvät (tai joiden katsotaan liittyvän) osapuolia sitovasta käyttölupa- tai luovutussopimuksesta (tai ehdosta) johtuviin ”sopimusvelvoitteisiin”.(20) Rooma I -asetuksen 12 artiklan mukaan asianomaiseen sopimukseen sovellettavan lain (lex contractus) mukaan säännellään tällaisia ”sopimukseen liittyviä” kysymyksiä.
41. Rooma I ‑asetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan sopimukseen (myös tekijänoikeutta koskevan käyttöluvan antamiseen tai tekijänoikeuden luovuttamiseen) sovelletaan sen maan lakia, jonka osapuolet ovat valinneet.(21)
42. Ellei tällaista valintaa ole tehty (kuten käsiteltävässä asiassa vaikuttaa olevan(22)), Rooma I ‑asetuksen 4 artiklassa säädetään objektiivisista säännöistä kyseiseen sopimukseen sovellettavan lain määrittämiseksi. Nämä säännöt ovat melko monimutkaisia. Käsiteltävässä asiassa riittää, kun selitetään, että 4 artiklan 1 kohtaan sisältyy tyhjentävä luettelo liittymiä, jotka liittyvät tiettyihin sopimusten luokkiin. Vaikka immateriaalioikeuksia koskevia sopimuksia ei mainita sellaisinaan kyseisessä luettelossa,(23) 4 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetään tällaisesta liittymästä, kun kyseessä ovat ”palvelun suorittamista koskevat sopimukset” eli luokka, johon selvästikin sisältyvät BT:n ja valokuvaajan tekemien kaltaiset sopimukset.(24)
43. Kyseisen säännöksen mukaan tällaiseen sopimukseen sovellettava laki on ”sen maan laki, jossa palvelunsuorittajan asuinpaikka on”. Pääasian oikeudenkäynnissä vaikuttaa olevan riidatonta, että ”palvelunsuorittajan”, nimittäin valokuvaajan, ”asuinpaikka” on Puolassa.(25) Puolan laki on näin ollen merkityksellinen lex contractus.(26)
44. On kuitenkin lisättävä, että tiettyjen ”sopimukseen liittyvien” kysymysten osalta Rooma I ‑asetuksessa ei pelkästään nimetä lex contractusta ja siirretä tälle kysymykseen vastaamista, vaan siinä vahvistetaan aineellisen tapaisia (tai ”tulossuuntautuneita”) sääntöjä. Kyseisen asetuksen 11 artiklaan sisältyy tällaisia sääntöjä, jotka koskevat sitä, onko sopimus ”muodoltaan pätevä”. Nämä säännöt ovat erilaisia sen mukaan, olivatko sopimuspuolet (tai niiden edustajat) samassa maassa kyseisen sopimuksen tekohetkellä. Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ilmeisesti olettaa, että BT (tai pikemminkin hänen ”edustajansa” eli aviopuolisonsa) ja valokuvaaja olivat samassa maassa, nimittäin Puolassa, sopimustensa tekohetkellä (ja että siten sopimukset tehtiin Puolassa). Koska tämä on tosiseikkoja koskeva kysymys, jatkan tarkasteluani tämän olettaman pohjalta.(27) Tällaisessa tapauksessa 11 artiklan 1 kohdassa säädetään, että sopimus on muodoltaan pätevä (siitä säännön ”tulossuuntautunut” luonne), jos se täyttää joko i) lex contractusin mukaiset muotovaatimukset tai ii) sen maan lain mukaiset muotovaatimukset, jossa se on tehty (tai lex loci contractus). Edellä esitetyistä syistä käsiteltävässä asiassa tämän pitäisi olla Puolan laki molemmissa tapauksissa.
45. Jos tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollista pätevyyttä olisi pidettävä ”sopimukseen liittyvänä” kysymyksenä, Puolan lakia sovellettaisiin pääasian oikeudenkäynnissä käsiteltävään asiaan Rooma I ‑asetuksen 4 ja 11 artiklan nojalla.
c) Tekijänoikeus sinänsä
46. Kolmanneksi, jollei asian kannalta merkityksellisiä lainvalintasääntöjä ole vahvistettu unionin tasolla(28) tai Bernin yleissopimuksessa,(29) jäsenvaltioiden kansalliset lainvalintasäännöt ovat merkityksellisiä sellaisten asioiden osalta, jotka koskevat (tai joiden katsotaan koskevan) tekijänoikeutta sinänsä, toisin sanoen kyseisen immateriaalioikeuden luontaisia ominaisuuksia.(30)
47. Näissä kansallisissa lainvalintasäännöissä on joitain eroavuuksia. Kun otetaan huomioon tekijänoikeuden luonne (valtion oman lainsäädäntönsä nojalla ainoastaan oman alueensa osalta antama monopolistinen suoja), näissä säännöissä kuitenkin säädetään yleensä, kuten käsiteltävässä asiassa Saksan lainvalintasäännöissä, että tällaisiin ”omistajuuteen” liittyviin asioihin(31) sovelletaan (myös) lex loci protectionisia.(32)
48. Jos tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollisen pätevyyden olisi katsottava liittyvän tekijänoikeuteen sinänsä, Saksan lakia sovellettaisiin tähän kysymykseen pääasian oikeudenkäynnissä Saksan lainvalintasääntöjen mukaan, sillä BT vetoaa tekijänoikeussuojaan Saksassa.
2. Tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollista pätevyyttä koskevan kysymyksen asianmukainen luonnehdinta
49. Kun otetaan huomioon tämä lainvalintasääntöjen monimuotoisuus, niiden sääntöjen määrittäminen, jotka ovat merkityksellisiä tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen kannalta (ja viime kädessä sen kannalta, sovelletaanko pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevaan asiaan Saksan vain Puolan lakia), riippuu tämän kysymyksen eli sen, olisiko sen katsottava liittyvän ”sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen”, ”sopimukseen” vai ”tekijänoikeuteen sinänsä”, asianmukaisesta luonnehdinnasta. Virheellinen luonnehdinta merkitsisi näiden sääntöjen virheellistä tulkintaa ja soveltumattoman aineellisen lain soveltamista.(33)
50. Tätä luokittelua varten ”sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun” ja ”sopimuksen” luokkien soveltamisala on määriteltävä itsenäisesti ottaen huomioon Rooma I- ja Rooma II -asetusten tavoitteet, etenkin tarve varmistaa sovellettavaa lakia koskeva oikeusvarmuus ja ”riita-asioiden ratkaisun ennakoitavuus”.(34) Ellei näin olisi, tietyn kysymyksen luokittelu (ja sen myötä näiden välineiden mahdollinen soveltaminen) voisi vaihdella sen mukaan, minkä elimen käsiteltäväksi asia on saatettu.(35) Lisäksi jäännösluokan eli sen, joka koskee tekijänoikeutta sinänsä, soveltamisala on rajattava vastaavasti kansallisissa lainvalintajärjestelmissä. Näissä eri luokissa ei nimittäin saisi olla päällekkäisyyttä. Jos yksittäinen kysymys kuuluisi samanaikaisesti kahteen luokkaan, tuloksena voisi olla erilaisten, mahdollisesti ristiriitaisten, aineellisten lakien nimeäminen samanaikaisesti. Tällainen lopputulos heikentäisi lainvalintasääntöjen tehtävää ja tekisi tyhjäksi Rooma I‑ ja Rooma II -asetusten tehokkaan vaikutuksen (effet utile).
51. Seuraavaksi selitän ensinnäkin, miksi tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollinen pätevyys ei liity ”sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen” (a). Sen jälkeen esitän syyt, miksi tietyistä hankaluuksista huolimatta tätä kysymystä ei tulisi luokitella ”omistajuuteen” vaan ”sopimukseen” liittyväksi (b).
a) Tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollinen pätevyys ei liity ”sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen”
52. Yksi asia on selvä. Kuten komissio huomauttaa, kysymys tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollisesta pätevyydestä – vaikka se tulee esille tekijänoikeusloukkausta koskevan menettelyn yhteydessä – ei liity ”sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen”. Rooma II -asetuksessa säädetyt lainvalintasäännöt ovat näin ollen merkityksettömiä.
53. Asiakysymyksen tasolla tämän kysymyksen ja (väitetyn) loukkaajan (väitetyn) vastuun välillä ei nimittäin ole yhteyttä. Ilman pätevää tekijänoikeuden sopimusperusteista käyttölupaa tai luovutusta BT:llä ei välttämättä alun pitäenkään ole oikeutta aloittaa tekijänoikeusloukkausta koskevaa menettelyä.(36) Kysymys tämän tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen pätevyydestä on kuitenkin esikysymys ja edeltää (ja asiaa käsittelevän tuomioistuimen on siten loogisesti ratkaistava se ennen) sen tarkastelua, loukkasiko vastaaja tekijänoikeutta.(37) Aineellisen yhteyden puuttumista tämän kysymyksen ja vastuun välillä havainnollistaa lisäksi se seikka, että tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen pätevyys voi tulla esille täysin erilaisissa menettelyllisissä yhteyksissä (kuten menettelyssä, joka kohteena on omistajuuden määrittäminen, tekijänoikeuden käyttölupaa tai luovutusta koskevan sopimuksen pätevyys jne.).
54. Tätä taustaa vasten BT:n argumentti, jonka mukaan pätevyyttä koskeva kysymys olisi tästä huolimatta sijoitettava ”sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun” luokkaan silloin, kun se tulee esille tekijänoikeusloukkausta koskevassa menettelyssä, koska tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi asia on saatettu, olisi yksinkertaisempaa ratkaista koko asia Rooma II ‑asetuksen 8 artiklan 1 kohdassa nimetyn yhden ainoan aineellisen lain perusteella, on virheellinen. Niiden edellä 35 kohdassa tiivistettyjen yleisten periaatteiden mukaisesti, joihin kysymysten luonnehdinta lainvalintaa koskevissa asioissa perustuu, lainvalintasääntöjen ja sitä kautta tiettyyn kysymykseen sovellettavan lain pitäisi määräytyä tämän kysymyksen luonteen eikä sen menettelyllisen asiayhteyden perusteella, jossa se tulee esille. Tällaiseen lähestymistapaan liittyisi riski siitä, että esimerkiksi tiettyä sopimusperusteista käyttölupaa tai luovutusta pidettäisiin pätevänä yksien aineellisten sääntöjen perusteella, kun se riitautetaan tekijänoikeusloukkausta koskevassa menettelyssä, mutta pätemättöminä toisten aineellisten sääntöjen perusteella menettelyssä, jossa on kyse omistajuuden määrittämisestä (tai vastakanteesta, jossa vedotaan luovutuksen pätemättömyyteen jne.) ja päinvastoin. Tällainen lopputulos olisi ristiriidassa Rooma I- ja Rooma II -asetusten perustana olevien oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden tavoitteiden kanssa.(38)
b) Tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollinen pätevyys ei liity ”omistajuuteen” vaan on ”sopimukseen liittyvä” kysymys
55. On vielä määritettävä, onko kysymystä tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollisesta pätevyydestä luonnehdittava luonteeltaan ”sopimukseen liittyväksi” vai ”omistajuuteen liittyväksi”. Tämä kysymys vaatii kattavampaa selitystä etenkin, koska siitä on esitetty eriäviä näkemyksiä kansallisessa oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa.
56. Yleissääntönä on, että tällaisten tekijänoikeuteen liittyvien sopimusjärjestelyjen osalta on aina erotettava selkeästi ”omistajuuteen liittyvät” ja ”sopimukseen liittyvät” kysymykset. Asioiden, jotka koskevat tekijänoikeutta ”sinänsä”, olisi aina määräydyttävä kyseiseen oikeuteen sovellettavan lain, sellaisena kuin se määritetään kansallisissa lainvalintasäännöissä (tyypillisesti lex loci protectionis), mukaan Rooma I ‑asetuksen nojalla sen perustana olevaan sopimukseen sovellettavasta laista riippumatta. Tällainen jaotteluun perustuva luokitus on perusteltu edellä 49 kohdassa mainittujen syiden lisäksi myös poliittisista näkökohdista: vaikka osapuolten olisi kyseisen asetuksen mukaan voitava valita vapaasti ”sopimusvelvoitteisiinsa” sovellettava laki, niiden ei sitä vastoin pitäisi voida tehdä näin tekijänoikeuden luontaisten ominaisuuksien osalta.(39)
57. ”Omistajuuteen liittyvään” luokkaan kuuluu kiistattomasti alustava kysymys kyseisen tekijänoikeuden siirrettävyydestä – toisin sanoen, voidaanko kyseistä oikeutta ylipäätään siirtää sen alkuperäiseltä omistajalta (tekijältä) toiselle henkilölle erityisesti sopimuksella. Siirrettävyys (ja sen laajuus) on nimittäin kyseisen oikeuden luontainen ominaisuus. Tekijänoikeutta koskeva käyttölupa voidaan näin ollen myöntää tai tekijänoikeus voidaan siirtää sopimuksella vain, jos se sallitaan kyseiseen oikeuteen sovellettavassa laissa, kyseiseen sopimukseen sovellettavasta laista riippumatta.(40)
58. Jos (ja siltä osin kuin) tekijänoikeuteen sovellettavassa laissa sallitaan sen siirtäminen sopimuksella (kuten käsiteltävässä asiassa, koska Saksan laissa suljetaan pois tekijänoikeuden luovuttaminen mutta sallitaan kyseessä olevan kaltaiset yksinoikeuden perustavat käyttöluvat), myöhemmin esille tuleva kysymys siitä, onko kyseistä tekijänoikeutta koskevan sopimusperusteisen käyttöluvan tai tekijänoikeuden luovutuksen täytettävä tietyt muotovaatimukset (kuten käsiteltävässä asiassa vaatimuksen sen tekemisestä kirjallisesti), ei sitä vastoin liity oikeuteen ”sinänsä” vaan sen perustana olevaan sopimukseen.(41)
59. Nämä vaatimukset eivät nimittäin johdu tekijänoikeuden luonteesta. Niillä pyritään pikemminkin suojaamaan tekijää, jota usein pidetään heikompana osapuolena tekijänoikeuteen liittyvissä sopimuksissa (kustantajien kaltaisiin välikäsiin verrattuna). Näiden vaatimusten tarkoituksena on erityisesti varmistaa, että tekijä antaa tietoisesti suostumuksen mihin tahansa tällaisesta sopimuksesta johtuvaan velvollisuuteen antaa käyttölupa tekijänoikeuteensa tai luovuttaa tekijänoikeutensa, ja taata tällaisen velvollisuuden täsmällistä sisältöä koskeva avoimuus.(42)
60. Ei olekaan yllättävää, että tällaisia vaatimuksia asetetaan usein sillä uhalla, että ellei niitä noudateta, kyseinen käyttölupa- tai luovutussopimus (tai sopimusehto) on pätemätön (kuten esimerkiksi Puolan tekijänoikeuslain 53 §:ssä). Tällaisissa olosuhteissa ne koskevat pelkästään kyseisen sopimuksen (tai ehdon) Rooma I -asetuksen 11 artiklassa tarkoitettua muodollista pätevyyttä.(43) Silloinkin, kun nämä vaatimukset muotoillaan todistamisen näkökulmasta (esimerkiksi, jos kirjallista asiakirjaa vaaditaan ainoana sallittuna keinona todistaa tällainen sopimusperusteinen käyttölupa tai luovutus), niillä on vastaava käytännön vaikutus: käyttölupia tai luovutuksia, joita ei voida näyttää toteen, ei voida panna täytäntöön.(44) Kysymyksen luonne ei siten ole pohjimmiltaan erilainen, ja siihen sovelletaan edelleen Rooma I -asetuksen sääntöjä (erityisesti 18 artiklan 2 kohtaa, jossa viitataan 11 artiklaan).(45) Yhteenvetona on todettava, että olipa näiden kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvien (muotoon tai todistamiseen liittyvien) vaatimusten täsmällinen luonne mikä tahansa, ne liittyvät erottamattomasti osapuolia sitoviin ”sopimusvelvoitteisiin” (niiden pätevyyteen tai todistamiseen).
61. Sitä, että tällaiset muotovaatimukset eivät liity tekijänoikeuteen ”sinänsä” vaan sopimukseen, jolla on tarkoitus myöntää käyttölupa tai luovuttaa tekijänoikeus, tukee lisäksi se seikka, että samankaltaisia vaatimuksia käytetään kansallisissa oikeusjärjestelmissä monenlaisia kohteita koskevien sopimusten ja ehtojen osalta (esimerkiksi työsopimuksiin sisältyvissä kilpailukieltolausekkeissa, kansainvälisissä oikeuspaikkasopimuksissa jne.),(46) tyypillisesti vastaaviin suojelutarkoituksiin. Se, että käsiteltävässä asiassa tällaiset vaatimukset koskevat tekijänoikeuteen liittyviä sopimuksia, ei muuta niiden luonnostaan ”sopimukseen liittyvää” luonnetta.(47)
62. Tätä tulkintaa ei kyseenalaista BT:n ja komission esittämä argumentaatio. Niiden näkemyksen mukaan olisi erotettava i) käyttölupa- tai luovutussopimuksen muodollinen pätevyys ii) tekijänoikeuden ”siirtämistoimen” muodollisesta pätevyydestä.(48) Vaikka ensiksi mainittu on todellakin ”sopimukseen liittyvä asia” (sillä se koskee vain ”sopimusvelvoitteita”, jotka sitovat inter partes), jälkimmäinen on sen sijaan ”omistajuuteen liittyvä asia” (koska tekijänoikeuden sinänsä siirto vaikuttaa kolmansiin osapuoliin). Lisäksi, koska pääasian oikeudenkäynnissä vastakkain eivät ole sopimuspuolet vaan yksi näistä sopimuspuolista ja kolmas osapuoli, vain jälkimmäinen näkökohta on merkityksellinen sen kannalta. Varsinainen kysymys on nimittäin se, siirrettiinkö BT:lle omistajuus tekijänoikeuteen ja voiko hän siten vedota tähän oikeuteen kolmatta osapuolta vastaan. Näin ollen olisi sovellettava muotovaatimuksia, joista säädetään tältä osin lex loci protectionisissa (käsiteltävässä asiassa Saksan laki).(49)
63. Tämä argumentaatio perustuu nähdäkseni sekaannukseen nyt tarkasteltavana olevan kysymyksen luonteesta. Tämän virheellisen käsityksen ymmärtäminen vaatii hieman selitystä.
64. BT:n ja komission ehdottamalla ”sopimuksen muodollisen pätevyyden” ja ”siirtämistoimen muodollisen pätevyyden” erottelulla, johon vaikuttaa voimakkaasti Saksan siviilioikeus(50) (ja joka voi ensi näkemältä olla hämmentävä erilaista oikeusperinnettä edustaville asianajajille), tarkoitetaan ymmärtääkseni sitä, mitä muissa oikeusjärjestelmissä yleensä ymmärretään i) immateriaalioikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen pätevyyden ja ii) sen, voidaanko käyttölupaan tai luovutukseen vedota suhteessa kolmansiin, erotteluna.
65. Kun kaksi henkilöä on tehnyt immateriaalioikeuden luovutusta tai yksinomaista käyttölupaa koskevan pätevän sopimuksen, tästä voi herätä erillinen kysymys siitä, voiko luovutuksensaaja tai käyttöluvan saaja vedota kyseisen oikeuden siirtämiseen (tai, toisin ilmaistuna, kyseisen sopimuksen seurauksiin) kolmansia osapuolia vastaan, myös tekijänoikeusloukkausta koskevassa menettelyssä (kuten BT teki IU:n osalta). Tietyissä oikeusjärjestelmissä tämä on mahdollista vasta, kun tietyt muodollisuudet on täytetty, tyypillisesti kun kyseinen käyttölupa tai luovutus on rekisteröity asiaa koskevaan julkiseen rekisteriin. Tässä vaiheessa haluan korostaa, että sen seikan lisäksi, ettei tällaisia muodollisuuksia yleensä edellytetä tekijänoikeuden sopimusperusteisen siirtämisen osalta,(51) kyseiset muodollisuudet eroavat perustavasti käsiteltävässä asiassa tarkasteltavista muotoa koskevista vaatimuksista. Nämä muodollisuudet ovat pohjimmiltaan hallinnollisia vaiheita, jotka eivät liity suoraan sopimukseen, joihin liittyy viranomaisia ja joiden tarkoituksena ei ole suojella sopimuspuolia (tai yhtä niistä) vaan taata julkisuus, tiedonsaanti ja avoimuus ja viime kädessä oikeusvarmuus immateriaalioikeuden aseman osalta yhteisön edun nimissä. Se nimenomainen kysymys, voidaanko käyttölupaan tai luovutukseen vedota kolmansia vastaan (näiden muodollisuuksien mahdollinen soveltaminen mukaan lukien), on tietysti olennaisesti ”omistajuuteen” liittyvä asia. Se koskee tekijänoikeuden luontaista erga omnes -luonnetta.(52)
66. Pääasian oikeudenkäynnissä esille tuleva kysymys ei kuitenkaan liity aineellisesti siihen kysymykseen, voidaanko käyttölupaan tai luovutukseen vedota kolmansia vastaan. IU ei kiistä sitä, että tekijänoikeutta koskevaan sopimusperusteiseen yksinoikeuden perustavaan käyttölupaan voidaan Saksan oikeuden mukaan lähtökohtaisesti vedota kolmansia osapuolia vastaan, myös tekijänoikeusloukkausta koskevassa menettelyssä, tämän edellyttämättä mitään muodollisuuksia. Muistutan, että IU kiistää pikemminkin valokuvaajan ja BT:n väliseen sopimukseen perustuvan pätevän käyttöluvan (jota ilman BT:llä ei olisi asiavaltuutta) olemassaolon sen perusteella, ettei edellä tarkasteltuja muotoa koskevia vaatimuksia ole väitetysti noudatettu. Edellä esitetyistä syistä tämä kysymys ja mainitut vaatimukset liittyvät luonnostaan BT:n ja valokuvaajan välisiin sopimuksiin.(53) Jos osapuolten välillä ei ole käyttölupaa tai luovutusta koskevaa pätevää sopimusta (tai sopimusehtoa), tekijänoikeutta ei tietenkään ole myöskään voitu siirtää tavalla, johon voitaisiin vedota kolmatta osapuolta vastaan. Tämä pätevyyskysymys on kuitenkin ratkaistava ennen kuin voidaan tarkastella sitä, voidaanko sopimukseen vedota kolmansia osapuolia vastaan. Se seikka, että tällainen kolmas osapuoli on sattunut tuomaan tämän kysymyksen esille yrittäessään välttyä tekijänoikeusloukkausta koskevalta menettelyltä, ei voi muuttaa sen ”sopimukseen liittyvää” luonnetta. Oikeuskysymyksen luonnehdinta määräytyy sen objektiivisen luonteen, ei siihen vetoavan osapuolen identiteetin, perusteella.(54)
67. Ehdottamani tulkinta, jonka mukaan tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen muodollista pätevyyttä koskevaa kysymystä olisi luonnehdittava ”sopimukseen liittyväksi” ja se kuuluu siten Rooma I ‑asetuksessa ja etenkin sen 11 artiklassa säädettyjen lainvalintasääntöjen piiriin, on kyseisen asetuksen oikeusvarmuutta ja ennakoitavuutta koskevan tavoitteen mukainen.
68. Tämä tulkinta nimittäin helpottaa tekijänoikeuteen liittyviä rajat ylittäviä toimia. Rooma I -asetuksen 11 artiklan nojalla tekijänoikeuden sopimusperusteista käyttölupaa tai luovutusta pidetään tavallisesti(55) pätevänä ja tehokkaana, jos se täyttää joko lex contractusin tai lex loci contractusin vaatimukset. Tämä antaa osapuolille oikeusvarmuuden sopimustensa (muodollisesta) pätevyydestä ja tehokkuudesta etenkin, jos ne koskevat useita kansallisia tekijänoikeuksia, joista säädetään yhtä monessa laissa: osapuolten ei tarvitse pelätä toimensa (osittaista tai täydellistä) tehottomuutta niiden eri vaatimusten, joita näihin lakeihin voi sisältyä, noudattamatta jättämisen vuoksi.
69. BT:n ja komission edustama lähestymistapa sitä vastoin tarkoittaisi, että osapuolten olisi noudatettava sekä lex contractusiin ja/tai lex loci contractusiin sisältyviä muotoa koskevia vaatimuksia (sellaisina kuin niistä säädetään Rooma I ‑asetuksen 11 artiklassa) että vaatimuksia, joista säädetään oikeuteen sinänsä sovellettavassa laissa (tai laeissa, jos sopimus koskee useita kansallisia tekijänoikeuksia). Tällainen lähestymistapa lisäisi tekijänoikeuteen liittyvien sopimusten muotovirheeseen perustuvan tehottomuuden riskiä ja veisi siten 11 artiklalta pitkälti sen tehokkaan vaikutuksen tämän sopimusryhmän osalta.(56)
70. Nyt tarkasteltavan kysymyksen luonnehtiminen ”omistajuuteen liittyväksi” on ymmärtääkseni todellisuudessa toisinaan perusteltua, mikä ei johdu tämän kysymyksen objektiivisesta luonteesta vaan huolesta, että osapuolet voisivat muutoin jättää sopimuksen ulkopuolelle muotovaatimukset, joista säädetään tekijänoikeuteen sovellettavassa laissa (joka on yleensä lex loci protectionis), kun taas valtiot pitävät näitä vaatimuksia usein erityisen tärkeinä niiden tekijän suojelua koskevan tavoitteen vuoksi. Tämä huoli kuvastaa sitä mahdollisuutta, että osapuolet voisivat Rooma I ‑asetuksen 11 artiklan nojalla kiertää nämä vaatimukset valitsemalla sopimukseensa sovellettavaksi laiksi sallivamman lain.
71. Tämä huoli ei kuitenkaan koske nimenomaisesti tekijänoikeuteen liittyviä sopimuksia. Se tulee esille aina, kun kansallisissa laeissa asetetaan vaatimuksia tiettyjen sopimusten tai ehtojen muodolle. Tältä osin on huomautettava, että unionin lainsäätäjä hyvin tietoisena merkityksestä, jonka kansalliset lainsäätäjät voivat antaa kyseisille vaatimuksille, päätti asettaa Rooma I -asetuksen 11 artiklassa sopimusten muodollisen pätevyyden etusijalle näiden vaatimusten tiukkaan soveltamiseen nähden, jotta varmistetaan oikeusvarmuus osapuolille Rooma I -asetuksen yleisten tavoitteiden mukaisesti.(57)
72. Koska unionin oikeudessa ei ole nimenomaisesti toisin säädetty, en ymmärrä, miksi Rooma I -asetuksen 11 artikla ja poliittinen valinta, jota se ilmentää, olisi syrjäytettävä immateriaalioikeuksiin liittyvien sopimusten osalta luonnehtimalla tässä ratkaisuehdotuksessa tarkasteltuja vaatimuksia keinotekoisesti (uudelleen) ”omistajuuteen liittyväksi” kysymykseksi. Unionin lainsäätäjän asia on arvioida, olisiko lähtökohtaisesti toivottavaa, että lex loci protectionisissa säädettyjä muotovaatimuksia sovelletaan aina sopimuksen pätemättömyyden uhalla. Jos se pitää tällaista lähestymistapaa aiheellisena, se voisi muuttaa 11 artiklaa vastaavasti esimerkiksi ottamalla käyttöön erityissääntöjä, jotka on laadittu nimenomaisesti immateriaalioikeuksia koskevien sopimusten tarpeisiin.(58)
73. Rooma I ‑asetukseen nykymuodossaan sisältyy joka tapauksessa jo mekanismeja näiden näkökohtien huomioon ottamiseksi. Etenkin kyseisen asetuksen 9 artiklassa jätetään jonkin verran harkintavaltaa tuomioistuimelle, jonka käsiteltäväksi riita on saatettu, soveltaa – sopimukseen kyseisen asetuksen tavanomaisten sääntöjen mukaisesti sovellettavasta laista (laeista) huolimatta – ”tuomioistuinvaltion lain kansainvälisesti pakottavia säännöksiä” (tai lois de police) (9 artiklan 2 kohta) tai ”sen maan lain kansainvälisesti pakottavia säännöksiä, jossa sopimuksesta johtuvat velvoitteet on täytettävä tai on täytetty” (9 artiklan 3 kohta).
74. Siltä osin kuin asianomainen maa pitää tekijänoikeuteen sovellettavassa laissa asetettuja muotovaatimuksia ”ratkaisevina” kansainvälisesti pakottaviksi säännöksiksi (”loi de police”)(59) luonnehtimisen kannalta, ja edellyttäen, että kyseinen laki on sama kuin i) tuomioistuinvaltion laki tai ii) sen maan laki, jossa sopimuksesta johtuvat velvoitteet on täytettävä,(60) näihin sääntöihin voidaan siten vedota (ja sopimusta pitää pätemättömänä muotosyistä) Rooma I -asetuksen 11 artiklassa säädetyistä säännöistä huolimatta.(61) Tämä arviointi on kuitenkin tehtävä tapauskohtaisesti.(62)
75. Koska kysymys sopimusperusteisen yksinomaisen käyttöluvan muodollisesta pätevyydestä, johon BT vetoaa, on luonteeltaan ”sopimukseen liittyvä”, pääasian oikeudenkäynnissä sovelletaan Rooma I ‑asetuksessa säädettyjä lainvalintasääntöjä. Sen 11 artiklan nojalla perustana olevat sopimukset voivat olla muodoltaan pätemättömiä, koska ne eivät ole Puolan laissa säädettyjen muotovaatimusten mukaisia. Näin ollen, koska BT:lle ei ole annettu pätevästi käyttölupaa tekijänoikeuteen tai tekijänoikeutta ei ole luovutettu pätevästi hänelle, BT:llä ei välttämättä ole asiavaltuutta ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa, kuten IU väittää. Tämän selvittäminen on kuitenkin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä.(63)
V Ratkaisuehdotus
76. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Oberlandesgericht Düsseldorfin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:
Sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 1 artiklan 1 kohtaa, 10 ja 11 artiklaa sekä 18 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että lainvalintaa koskevassa tilanteessa kysymykseen mahdollisista muotovaatimuksista, jotka tekijänoikeuden sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen on täytettävä, jotta sitä pidetään pätevänä tai toteennäytettynä, sovelletaan kyseisessä asetuksessa vahvistetuissa säännöissä nimettyä aineellista lakia (aineellisia lakeja).
1 Alkuperäinen kieli: englanti.
i Tämän asian nimi on kuvitteellinen nimi. Se ei vastaa asian minkään asianosaisen todellista nimeä.
2 Ks. lähemmin jäljempänä 25–34 kohta.
3 17.6.2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL 2008, L 177, s. 6).
4 11.7.2007 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL 2007, L 199, s. 40).
5 Tai eivät tehneet sellaista ainakaan tuolloin (ks. jäljempänä alaviite 63). Myöskään valokuvaajalle annettuun toimeksiantoon tai tekijänoikeuden siirtämiseen sovellettavasta laista ei tehty mitään sopimusta.
6 Ks. erityisesti tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa 22.5.2001 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/29/EY (EYVL 2001, L 167, s. 10; jäljempänä tietoyhteiskuntadirektiivi).
7 ”Teosta” suojataan etenkin vain, jos se on ”omaperäinen” (ks. vastaavasti Bernin yleissopimuksen 2 artiklan 3 kappale ja 14bis artiklan 1 kappale sekä tuomio 16.7.2009, Infopaq International (C‑5/08, EU:C:2009:465, 37 kohta).
8 Ks. yhtäältä Bernin yleissopimuksen 9–14ter artikla ja tietoyhteiskuntadirektiivin 2–4 artikla ja toisaalta Bernin yleissopimuksen 6bis artikla.
9 Ks. Bernin yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappale ja tuomio 22.1.2015, Hejduk (C‑441/13, EU:C:2015:28, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
10 Ja todennäköisesti muissa valtioissa niiden kansallisen lainsäädännön nojalla. BT ei kuitenkaan vetoa näihin muihin kansallisiin tekijänoikeuksiin ennakkoratkaisua pyytävässä tuomioistuimessa. Näin ollen niillä ei ole merkitystä pääasian oikeudenkäynnissä.
11 Ks. lisäksi Guibault, L., Hugenholtz, P.B., van Eechoud, M.M.M., van Gompel, S.J. ja Helberger, N., The Recasting of Copyright & Related Rights for the Knowledge Economy, Institute for Information Law, University of Amsterdam, The Netherlands, 2006, 3.2.1 ja 3.2.2 kohta ja Fawcett, J.J. ja Torremans, P., Intellectual Property and Private International Law, Oxford Private International Law Series, 3. painos, 2024, 14.01, 14.02, 14.14, 14.107 ja 14.108 kohta.
12 Vrt. Saksan tekijänoikeuslain 29 §:n 1 ja 2 momentti. Ks. lisäksi edellä alaviitteessä 11 mainittu Guibault, L. ja Hugenholtz, P.B. ym., 3.2.2 kohta.
13 Lisäksi näissä laeissa edellytetään toisinaan, että tekijä allekirjoittaa kunkin asiaa koskevan ehdon, että kyseiset oikeudet ilmaistaan asiakirjassa selkeästi yhdessä käyttöluvan tai luovutuksen laajuuden ja keston kanssa jne. Ks. esim. Ranskassa teollis- ja tekijänoikeuksista annetun lain (code de la propriété intellectuelle) L-131-2 ja L-131-3 §; Yhdistyneessä kuningaskunnassa vuoden 1988 tekijänoikeus-, mallioikeus- ja patenttilaki (Copyright, Designs and Patents Act 1988), 90 §:n 3 momentti. Ks. yleisesti valtioiden tätä koskevan lainsäädännön vertailevasta tarkastelusta edellä alaviitteessä 11 mainittu Guibault, L. ja Hugenholtz, P.B. ym. ja Kono, T. (toim.), Intellectual Property and Private International Law: Comparative Perspectives, Hart Publishing, Oxford, 2012.
14 Ks. vastaavasti tuomio 21.1.2016, ERGO Insurance ja Gjensidige Baltic (C‑359/14 ja C‑475/14, EU:C:2016:40, 47–62 kohta) ja tuomio 28.7.2016, Verein für Konsumenteninformation (C‑191/15, EU:C:2016:612, 35–60 kohta). Ks. myös julkisasiamies Saugmandsgaard Øen ratkaisuehdotus Verein für Konsumenteninformation (C‑191/15, EU:C:2016:388, 51 kohta); edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 14.15–14.17, 15.09 ja 15.32–15.35 kohta ja Plender, R. ja Wilderspin, M., The European Private International Law of Obligations, Sweet & Maxwell, 4. painos, London, 2015, 2-069–2-075 ja 22-041–22-047 kohta. Tästä seuraa välttämättä, että tuomioistuimen on usein sovellettava eri aineellisia oikeuksia yhdessä ainoassa menettelyssä.
15 ”Sopimukseen perustumattomat velvoitteet” (ks. tästä käsitteestä tuomio 21.1.2016, ERGO Insurance ja Gjensidige Baltic, C‑359/14 ja C‑475/14, EU:C:2016:40, 46 kohta), jotka syntyvät immateriaalioikeuksien loukkauksista, kuuluvat nimittäin Rooma II -asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun ”siviili- ja kauppaoikeuden” alaan (ks. analogisesti tuomio 8.9.2022, IRnova, C‑399/21, EU:C:2022:648, 30 kohta). Näitä ”velvoitteita” ei myöskään ole jätetty kyseisen asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle sen 1 artiklan 2 kohdassa.
16 Ks. vastaavasti Rooma II -asetuksen 1 artiklan 1 kohta ja 15 artikla. Jälkimmäisestä säännöksestä ilmenee, että tähän luokkaan kuuluvat erityisesti sellaiset seikat kuin vastuun peruste ja laajuus, vastuusta vapautumisen perusteet sekä vahingon tai vaaditun hyvityksen olemassaolo, luonne ja arviointi (jne.).
17 Ks. tältä osin Rooma II -asetuksen johdanto-osan 26 perustelukappale.
18 Ks. Rooma II -asetuksen johdanto-osan 26 perustelukappale. Tällainen lainvalintasääntö on yhdenmukainen Bernin yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappaleen kanssa, jossa määrätään merkityksellisin osin, että ”määräytyvät – – suojan laajuus sekä tekijän oikeuksien suojaamiseksi käytettävissä olevat oikeuskeinot yksinomaan sen maan lakien mukaan, jossa suojaa vaaditaan”.
19 Käyttölupa- tai luovutussopimuksesta johtuvat ”sopimusvelvoitteet” (ks. tästä käsitteestä tuomio 21.1.2016, ERGO Insurance ja Gjensidige Baltic, C‑359/14 ja C‑475/14, EU:C:2016:40, 44 kohta) kuuluvat nimittäin Rooma I -asetuksen 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun ”siviili- ja kauppaoikeuden” alaan (ks. analogisesti tuomio 8.9.2022, IRnova, C‑399/21, EU:C:2022:648, 30 kohta). Näitä ”sopimusvelvoitteita” ei myöskään ole jätetty kyseisen asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle sen 1 artiklan 2 kohdassa.
20 Ks. vastaavasti Rooma I ‑asetuksen 1 ja 10–12 artikla. Sen 10–12 artiklasta ilmenee etenkin, että tähän luokkaan kuuluvat erityisesti sellaiset seikat kuin näiden ”velvoitteiden” (sekä aineellinen että muodollinen) pätevyys, niiden tulkinta, suorittaminen ja niiden rikkomisen seuraukset (jne.).
21 Koska unionin tuomioistuin käsitteli tätä asiaa lyhyesti istunnossa, haluan korostaa, ettei tämä valinnanmahdollisuus ole millään tavalla Bernin yleissopimuksen vastainen. Sen lisäksi, ettei Bernin yleissopimukseen sisälly sääntöjä tekijänoikeutta koskevien sopimusten osalta, oikeuden ”suojaan”, sellaisena kuin siitä määrätään kyseisen yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappaleessa, ei vaikuta se, jos kyseisestä oikeudesta on tehty sopimus, johon sovelletaan sopimuspuolten valinnan mukaan muuta lakia kuin lex loci protectionis (ks. lisäksi edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 14.41 kohta ja Raynard, J., Droit d’auteur et conflits de loi : essai sur la nature juridique du droit d’auteur, Litec, Paris, 1990, s. 526 ja 527).
22 Ks. edellä alaviite 5.
23 Tällainen nimenomainen sääntö sisältyi komission 15.12.2005 esittämän ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista (Rooma I) (KOM(2005) 650 lopullinen) 4 artiklan 1 kohdan f alakohtaan. Kyseistä sääntöä ei kuitenkaan säilytetty asetuksen lopullisessa versiossa todennäköisesti siksi, että teollis- ja tekijänoikeuksia koskevat sopimukset ovat käytännössä liian moninaisia (ks. edellä 28 kohta), jotta niillä voisi kohtuudella olla yksi ainoa liittymä (ks. vastaavasti MIETINTÖ ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista (Rooma I), 21.11.2007 – (COM(2005)0650 – C6‑0441/2005 – 2005/0261(COD)), Oikeudellisten asioiden valiokunta, tarkistus 43).
24 Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan Rooma I -asetuksen 4 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettuun palvelujen suorittamista koskevan sopimuksen käsitteeseen kuuluu mikä tahansa sopimus, jossa henkilö sitoutuu ”harjoittamaan määrättyä toimintaa” toisen puolesta ”vastiketta vastaan” (ks. mm. tuomio 3.10.2019, Verein für Konsumenteninformation (C‑272/18, EU:C:2019:827, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Valokuvien ottaminen on selvästikin ”määrättyä toimintaa”, jota valokuvaaja harjoittaa BT:lle ”vastiketta vastaan”.
25 Tältä osin Rooma I -asetuksen 19 artiklan 1 kohdassa säädetään merkityksellisin osin, että ”liiketoimintaa harjoittavan luonnollisen henkilön asuinpaikalla tarkoitetaan hänen päätoimipaikkaansa”. Käsiteltävässä asiassa se olisi oletettavasti edellä mainittu Puolassa sijaitseva studio.
26 On selvää, että Rooma I -asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa säädetään ”varaventtiililausekkeesta”, jossa todetaan, että ”jos kaikista tapaukseen liittyvistä olosuhteista ilmenee, että sopimus liittyy 1 – – kohdassa tarkoitettua maata selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan, sovelletaan tämän toisen maan lakia”. En näe kuitenkaan mitään syytä tämän lausekkeen käyttämiseen pääasian oikeudenkäynnissä. Käsiteltävän asian olosuhteet huomioon ottaen kyseessä olevat sopimukset eivät nimittäin ”liity – – selvästi läheisemmin” esimerkiksi Saksaan kuin Puolaan.
27 Ks. kuitenkin jäljempänä alaviite 63.
28 Erityisesti asiat, jotka koskevat tekijänoikeutta sinänsä, eivät kuulu Rooma I- ja Rooma II -asetusten soveltamisalaan (ks. vastaavasti Milanon yliopiston professorin Mario Giulianon ja Paris I -yliopiston professorin Paul Lagarden laatima sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehtyyn yleissopimukseen liittyvä selvitys (EYVL 1980, C 282, s. 1; jäljempänä Giuliano-Lagarden selvitys), s. 10 ja edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 14.10 kohta. Edellä mainittuihin unionin tekijänoikeusdirektiiveihin ei myöskään sisälly lainvalintasääntöjä tältä osin.
29 Ks. vastaavasti tuomio 30.6.2005, Tod’s ja Tod’s France (C‑28/04, EU:C:2005:418, 32 kohta).
30 Yleisesti katsotaan, että tähän luokkaan kuuluu sellaisia asioita kuin myönnettyjen erioikeuksien antaminen, pätevyys, luonne ja laajuus ja niitä koskevat poikkeukset, niiden kesto (jne.). Ks. mm. edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 13.46–13.74 kohta; edellä alaviitteessä 14 mainittu Plender, R. ja Wilderspin, M., 22-001–22-047 kohta ja Basedow, J., ”Article 3.102: Lex protectionis”, teoksessa Basedow, J. ym. (toim.), Conflict of Laws in intellectual Property – The CLIP Principles and Commentary – European Max Planck Group on Conflict of Laws in Intellectual Property, Oxford University Press, 2013, 3:12.C07 kohta.
31 Koska unionin tuomioistuin käsitteli tätä kysymystä lyhyesti istunnossa, minun on täsmennettävä, että siitä, koskevatko tietyt asiat tekijänoikeutta ”sinänsä”, ja etenkin alkuperäisestä omistajuudesta (toisin sanoen siitä, ketä on pidettävä teoksen ”tekijänä”) käydään keskustelua. Tietyissä kansallisissa lainvalintasäännöissä, ratkaisuissa ja/tai oikeuskirjallisuuden aineistoissa tämän nimenomaisen asian katsotaan kuuluvan lex loci protectionisin alaan, kun taas toisissa viitataan kyseisen teoksen alkuperämaan lakiin (lex origins). Bernin yleissopimuksen 5 artiklan 4 kappaleessa alkuperämaa määritellään siten, että sillä tarkoitetaan lähinnä maata, jossa teos on ensiksi julkaistu. Pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevassa asiassa lex origins olisi Puolan laki, koska valokuvat on luotu Puolassa. Nämä eroavuudet ovat seurausta Bernin yleissopimuksen monitulkintaisuudesta alkuperäisen omistajuuden kysymyksen osalta, ja on esitetty argumentteja molempien ratkaisujen tueksi (ks. lisäksi edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 13.75–13.91 kohta). En kuitenkaan tarkastele tätä keskustelua lähemmin. Siihen ei nimittäin ole tarpeen ottaa kantaa käsiteltävässä asiassa, koska käsiteltävä asia ei koske alkuperäistä omistajuutta.
32 Jos joku vetoaa tekijänoikeussuojaan valtiossa, kyseisen valtion laissa olisi loogisesti määritettävä, onko tämä suoja tosiasiassa olemassa, kyseisen monopolin luonne ja laajuus, sen kesto ja niin edelleen. Tällainen lainvalintasääntö on jälleen Bernin yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappaleen mukainen, jossa määrätään, että ”suojan laajuus [määräytyy] – – yksinomaan sen maan lakien mukaan, jossa suojaa vaaditaan”. Lex loci protectionisin soveltamisesta määrätään toisinaan kansainvälisen yksityisoikeuden määräyksissä. Joskus taas kansalliset tuomioistuimet johtavat sen soveltamisen suoraan Bernin yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappaleesta. Ks. lisäksi edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 12.22–12.28, 13.13–13.45 ja 14.06–14.09 kohta ja edellä alaviitteessä 13 mainittu Kono, T. (toim.).
33 Käsiteltävässä asiassa, koska lainvalintasäännöissä, jotka liittyvät ”sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta” ja ”omistajuutta” koskeviin luokkiin, nimetään molemmissa sovellettavaksi laiksi lex loci protectionis, näiden kahden erottaminen ei ole eittämättä niin tärkeää käytännössä. Se on silti merkityksellinen periaatteellisella tasolla.
34 Ks. Rooma I ‑asetuksen johdanto-osan 6 ja 16 perustelukappale ja Rooma II -asetuksen johdanto-osan 6 ja 14 perustelukappale.
35 Jäsenvaltioilla voi nimittäin olla omassa yksityisoikeudessaan erilaisia näkemyksiä kyseisten luokkien laajuudesta.
36 Ks. myös jäljempänä 66 kohta.
37 Ks. analogisesti ensimmäinen ratkaisuehdotukseni BSH Hausgeräte (C‑339/22, EU:C:2024:159, 44 kohta). Ks. myös edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 13.74 ja 15.32–15.35 kohta; edellä alaviitteessä 14 mainittu Plender, R. ja Wilderspin, M., 22-041–22-047 kohta ja Dickinson, A., The Rome II Regulation – The Law Applicable to Non-Contractual Obligations, Oxford, 2010, 3.88–3.90 ja 8.18 kohta.
38 Ks. edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 13.74 kohta. Unionin tuomioistuimen istunnossa esittämien kysymysten valossa haluan painottaa, että kun otetaan huomioon edellä esitetty selitys, Rooma II -asetuksen 15 artiklan a alakohtaan sisältyvää viittausta ”vastuun perusteeseen” ei voida mitenkään tulkita siten, että siihen kuuluu sopimusperusteisen käyttöluvan tai luovutuksen pätevyyttä, johon kantaja vetoaa, koskeva kysymys. Kyseisellä viittauksella tarkoitetaan ”vastuun luontaisia piirteitä”, kuten seuraavia kysymyksiä: ”vastuun luonne (ankara vastuu vai tuottamusvastuu); tuottamuksellisuuden määrittely, mukaan luettuna se, voidaanko laiminlyönti määritellä tuottamukseksi; vahingon aiheuttaneen teon ja vahingon välinen syy-yhteys; teoista vastuussa olevien henkilöiden määrittäminen jne.” (Ks. ehdotus: Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus sopimuksenulkoisiin velvoitteisiin sovellettavasta laista (KOM(2003) 427 lopullinen, s. 13), Perustelut, s. 23). Tällä pätevyyttä koskevalla kysymyksellä ei ole jälleen mitään tekemistä näiden ”piirteiden” kanssa. Samaan tapaan Rooma II -asetuksen 15 artiklan f alakohtaan sisältyvää viittausta ”henkilöihin, joilla on oikeus korvaukseen henkilökohtaisesti kärsimästään vahingosta” ei voida myöskään mitenkään ymmärtää siten, että se käsittäisi tämän kysymyksen. Tämä eittämättä epämääräinen viittaus koskee sitä, ”voiko joku muu kuin ’välitön vahingonkärsijä’ saada korvausta vahingosta, joka on aiheutunut hänelle epäsuorasti vahingonkärsijän kärsimän vahingon seurauksena. Tällainen vahinko voi olla esimerkiksi vainajan lapsille tai puolisolle aiheutunut vahinko” (ibid., s. 24; ks. tältä osin myös tuomio 10.12.2015, Lazar (C‑350/14, EU:C:2015:802, 25–28 kohta)). Tällainen kysymys on luonnostaan erillinen siitä kysymyksestä, onko kantaja saanut pätevästi käyttöluvan tai onko tekijänoikeus luovutettu hänelle pätevästi ja onko hänellä sitä kautta asiavaltuus vaatimuksensa esittämiseen.
39 Kuten edellä alaviitteessä 32 selitettiin, tällaisiin luontaisiin ominaisuuksiin voidaan nimittäin soveltaa vain kansallista lakia, jossa annetaan suoja, Bernin yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappaleen mukaisesti (tai alkuperäisen omistajuuden osalta mahdollisesti teoksen alkuperämaan lakia (lex originis)).
40 Ks. Lucas, A., ”Droit international privé et droit d’auteur”, Les Cahiers de propriété intellectuelle, osa 22, nro 3, s. 761–775, erityisesti s. 769 ja 770; edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 13.41, 13.99–13.104, 14.08 ja 14.15–14.17 kohta; edellä alaviitteessä 21 mainittu Raynard, J., s. 594; edellä alaviitteessä 14 mainittu Plender, R. ja Wilderspin, M., 22-041–22-047 kohta ja Drexl, J., ”Article 3:301: Transferability”, edellä alaviitteessä 30 mainitussa teoksessa Basedow, J. ym. (toim.). Ks. analogisesti Rooma I ‑asetuksen 14 artiklan 2 kohta, jonka mukaan sopimusperusteisen saatavan luovutettavuus määräytyy kyseiseen saatavaan sovellettavan lain mukaan. Siirrettävyyden osalta valtioiden laeissa on eroja. Ensinnäkin useimmat valtiot noudattavat ”kaksijakoista” lähestymistapaa, jonka mukaisesti taloudellisia oikeuksia voidaan luovuttaa mutta moraalisia oikeuksia ei, kun taas tietyt valtiot (esimerkiksi Saksa, kuten edellä 30 kohdassa selitettiin) noudattavat ”yhtenäistä” lähestymistapaa, jonka mukaisesti tekijät eivät voi luovuttaa tekijänoikeuttaan vaan voivat ainoastaan antaa yksinoikeuden perustavia käyttölupia taloudellisiin oikeuksiinsa (mikä johtaa pohjimmiltaan samaan lopputulokseen). Toiseksi mahdollisen siirron laajuus saattaa vaihdella: tietyt valtiot sallivat ainoastaan tekijänoikeuden luovuttamisen kokonaan, kun taas toiset sallivat ainoastaan tiettyjen yksinoikeuksien (osittaisen) luovuttamisen määräajaksi (jne.) (ks. jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen vertailevasta tarkastelusta edellä alaviitteessä 11 mainittu Guibault, L. ja Hugenholtz, P. B. ym.).
41 Ks. samasta näkemyksestä edellä alaviitteessä 40 mainittu Lucas, A., s. 761–775, erityisesti s. 769 ja 770; edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 13.104, 14.182 ja 14.183 kohta; edellä alaviitteessä 14 mainittu Plender, R. ja Wilderspin, M., 22-041–22-047 kohta; edellä alaviitteessä 40 mainittu Drexl, J., 3:301.C02 kohta ja Heinze, C., ”Article 3:504: Formal validity”, edellä alaviitteessä 30 mainitussa teoksessa Basedow, J. ym. (toim.), 3:504.C02 kohta. Lisäksi luonnehdintaa ”sopimukseen liittyväksi” noudatetaan ilmeisestikin valtaosassa jäsenvaltioista (ks. vertailevasta tarkastelusta edellä alaviitteessä 13 mainittu Kono, T.).
42 Kirjallisella asiakirjalla todellakin varmistetaan yleensä, että tekijällä on riittävät tiedot siitä, mistä hän on sopimassa. Ks. edellä alaviitteessä 11 mainittu Guibault, L. ja Hugenholtz, P. B. ym., s. 31 ja 67; van Eechoud, M.M.M., ”Choice of Law in Copyright and Related Rights: Alternatives to the Lex Protectionis”, Kluwer Law International, 2003, s. 196, 197 ja 203–205 ja edellä alaviitteessä 21 mainittu Raynard, J., s. 641–654.
43 Rooma I -asetuksen 11 artiklassa ei määritellä muodollisen pätevyyden käsitettä, kun taas Giuliano-Lagarden selvityksestä ilmenee, että kyseiseen säännökseen sisältyvällä muodon käsitteellä tarkoitetaan ”ulkoista ilmentymää, jota vaaditaan henkilöltä, joka ilmaisee tahtonsa tulla sidotuksi oikeudellisesti, ja jota ilman tällaista tahdonilmaisua ei pidettäisi täysin pätevänä” (ibid, s. 29). Tähän sisältyy tietenkin vaatimus, jonka mukaan tekijänoikeutta koskevasta käyttöluvasta tai tekijänoikeuden luovuttamisesta tehtävä sopimus on laadittava kirjallisesti tai se on pätemätön.
44 Ks. esim. Ranskan tekijänoikeuslain L-131-3 §.
45 Rooma I -asetuksen 18 artiklan 2 kohdan mukaan ”sopimuksen – – toteennäyttämiseksi voidaan käyttää kaikkia tuomioistuimen lain mukaisia todistuskeinoja tai sellaisen 11 artiklassa tarkoitetun lain mukaisia todistuskeinoja, jonka mukaan sopimus – – on muodoltaan pätevä, edellyttäen, että tällaisen todistuskeinon käyttäminen on mahdollista asiaa käsittelevässä tuomioistuimessa”.
46 Ks. Giuliano-Lagarden selvitys, s. 31 ja Bryssel I a -asetuksen 25 artiklan 1 kohta.
47 Sillä seikalla ei ole merkitystä, että käsiteltävässä asiassa tarkasteltuja vaatimuksia käytetään usein valtioiden tekijänoikeuslainsäädännössä (eikä niiden sopimuslainsäädännössä) ja että ne laaditaan toisinaan ikään kuin ne eivät liittyisi sopimukseen vaan tekijänoikeuteen ”sinänsä” (vrt. esim. Yhdistyneen kuningaskunnan tekijänoikeus-, mallioikeus- ja patenttilain 90 §:n 3 momentti, jonka mukaan ”tekijänoikeuden luovutus ei ole pätevä, ellei sitä tehdä kirjallisesti – –” (kursivointi tässä), ja Puolan tekijänoikeuslain 53 §, jonka mukaan ”sopimus [tekijänoikeuden luovuttamisesta] on tehtävä kirjallisesti – –” (kursivointi tässä)). Asian kannalta merkityksellisten lainvalintasääntöjen määrittämiseksi tehtävä luonnehdinta ei voi riippua tiettyjen sääntöjen muodollisesta luokituksesta tai täsmällisestä sanamuodosta oletetussa sovellettavassa laissa. Se on tehtävä näistä näkökohdista riippumatta ottaen huomioon itsenäisesti määritellyt luokat ja perustana olevan kysymyksen luonne. Edellä esitetyistä syistä, kun kansalliset lainsäätäjät säätävät tällaisista vaatimuksista tekijänoikeuslainsäädännössään, lainvalinnan kannalta tarkasteltuna ne poistuvat ”tekijänoikeus sinänsä” -luokasta ja siirtyvät ”sopimus”-luokkaan.
48 Ks. edellä 20 kohta.
49 Komissio selittikin, että sen näkemyksen mukaan i) yksinomaista käyttölupaa koskeva sopimus on muodoltaan pätevä Rooma I -asetuksen 11 artiklan nojalla, koska Puolan lainsäädännössä vahvistetut sopimuksia koskevat yleissäännöt mahdollistavat suulliset sopimukset; ii) puolalaista tekijänoikeutta ei olisi luovutettu, koska Puolan tekijänoikeuslaissa edellytetään kirjallista muotoa, jotta luovutus on pätevä; iii) saksalainen tekijänoikeus on kuitenkin siirretty pätevästi kyseisellä sopimuksella, koska Saksan tekijänoikeuslaissa ei ole tällaisia vaatimuksia.
50 Tähän lähestymistapaan vaikuttaa voimakkaasti etenkin Saksan siviilioikeudessa kiinteän omaisuuden myynnin yhteydessä tunnettu ”Trennungs- und Abstraktionsprinzip” -periaate, jonka mukaan yhtä yksittäistä myyntitapahtumaa olisi tarkasteltava oikeudelliselta kannalta kahtena erillisenä ”toimena”, nimittäin i) ”toimena, joka synnyttää velvollisuuksia”, jotka sitovat ainoastaan myyjää ja ostajaa, kuten myyjän velvollisuus luovuttaa kiinteä omaisuus ostajalle (toisin sanoen kauppasopimus), ja ii) ”kiinteää omaisuutta koskeva määräämistoimi”, jossa omistusoikeus siirtyy tosiasiallisesti myyjältä ostajalle erga omnes -vaikutuksin. Tämän seurauksena Saksan oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on osittain omaksuttu lainvalinnan alalla ”Spaltungstheorie” (jakautumisteoria), jonka mukaan ensimmäiseen ”toimeen” olisi sovellettava lex contractusia ja toiseen ”toimeen” omistusoikeuteen sinänsä sovellettavaa lakia (joka immateriaalioikeuden tapauksessa on lex loci protectionis). BT ja komissio puoltavat pohjimmiltaan tätä teoriaa käsiteltävässä asiassa.
51 Ks. tältä osin Bernin yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappale, jonka mukaan ”[tekijänoikeuden] nauttimisen ja käyttämisen ehdoksi ei saa asettaa mitään muodollisuuksia”.
52 Ks. näistä muodollisuuksista ja siitä, miten ne eroavat luonteeltaan nyt tarkasteltavista vaatimuksista, edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 14.01, 14.02, 14.08 ja 14.15–14.17 kohta; edellä alaviitteessä 21 mainittu Raynard, J., s. 591–600, 635, 637 ja 644; Giuliano-Lagarden selvitys, s. 29; edellä alaviitteessä 14 mainittu Plender, R. ja Wilderspin, M., 14-071 kohta; edellä alaviitteessä 40 mainittu Drexl, J., 3:301.C07 kohta ja edellä alaviitteessä 41 mainittu Heinze, C., 3:504.C02 kohta.
53 Näin ollen, jotta vältetään suuremman sekaannuksen syntyminen asiasta, saksalainen Spaltungstheorie (jakautumisteoria) olisi mielestäni hylättävä immateriaalioikeutta koskevien sopimusten osalta. Rooma I -asetuksen 14 artiklan 1 kohta vahvistaa tämän. Kyseistä säännöstä ei sovelleta esineoikeudelliseen omistusoikeuden luovutukseen vaan saatavan vapaaehtoiseen siirtoon. Siinä kuitenkin säädetään analogisesti, että saatavan siirtäjän ja siirronsaajan väliseen ”suhteeseen” sovelletaan lakia, jota tämän asetuksen nojalla sovelletaan heidän väliseensä sopimukseen. Sen johdanto-osan 38 perustelukappaleesta ilmenee, että unionin lainsäätäjä käytti ilmaisua ”suhde”, jotta se kattaisi niissä harvoissa jäsenvaltioissa, joissa tämä erottelu tehdään, sekä ”sopimuksen” että ”määräämistoimen”. Unionin lainsäätäjä hylkäsi siten Rooma I -asetuksessa ajatuksen siitä, että yhtä ainoaa transaktiota olisi tarkasteltava kahtena erillisenä oikeudellisena ”toimena”, joiden ”muodolliseen pätevyyteen” voitaisiin soveltaa kahta eri lakia. Se erotti sitä vastoin luovutuksen pätevyyden ja sen, voidaanko tähän luovutukseen vedota kolmansia osapuolia vastaan (asia, joka jätettiin säänneltäväksi kansallisissa lainvalintasäännöissä).
54 Tästä herää tietenkin erillinen kysymys siitä, onko IU:n kaltaisella kolmannella osapuolella oikeus vedota käyttölupa- tai luovutussopimuksen (tai ehdon) pätemättömyyteen tällaisten vaatimusten noudattamatta jättämisen perusteella. Tällaisesta noudattamatta jättämisestä seuraava pätemättömyys (tai se, ettei sopimusta tai ehtoa ole olemassa) on usein suhteellinen, toisin sanoen siihen voi vedota ainoastaan osapuoli, joka hyötyy näiden vaatimusten suojelusta, nimittäin tekijä. Tämä erillinen kysymys on selvästikin myös luonteeltaan ”sopimukseen liittyvä” kysymys, johon sovelletaan asianomaista lex contractusia.
55 Ks. edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. and Torremans, P., 14.183 kohta. Ks. kuitenkin jäljempänä 73 ja 74 kohta.
56 Bernin yleissopimus ei edellytä tällaista valitettavaa lopputulosta. Nyt tarkasteltava kysymys ei nimittäin kuulu lainkaan kyseisen yleissopimuksen soveltamisalaan. Sillä ei ole mitään tekemistä sen ”suojan” kanssa, joka tekijällä kyseisen yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappaleen mukaan on tekijänoikeuden perusteella, vaan niiden tietojen ja suostumuksen kanssa, jotka liittyvät tekijän sopimussuhteeseen muihin henkilöihin.
57 Ks. Guiliano-Lagarden selvitys, s. 29 ja 30.
58 Tällaisia erityissääntöjä sisältyy jo Rooma I -asetuksen 11 artiklan 5 kohtaan, kun kyseessä ovat ”esineoikeutta kiinteään omaisuuteen tai kiinteän omaisuuden vuokraamista koskevat sopimukset”. Ks. vastaavista ehdotuksista edellä alaviitteessä 42 mainittu van Eechoud, M.M.M., s. 196 ja 205.
59 Rooma I -asetuksen 9 artiklan 1 kohdan mukaan käsitteellä ”lois de police” tarkoitetaan ”säännöstä, jonka noudattamista maa pitää niin olennaisen tärkeänä yleisten etujensa, kuten poliittisen, sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmän turvaamiseksi, että sitä on sovellettava kaikissa sen soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa”. Se seikka, että kyseessä olevilla vaatimuksilla suojellaan ennen kaikkea yksityisiä osapuolia (nimittäin tekijöitä), ei välttämättä estä toteamasta, että niillä on kyseisessä säännöksessä tarkoitettu ”yleinen etu” (ks. analogisesti tuomio 5.9.2024, HUK-COBURG-Allgemeine Versicherung II, C‑86/23, EU:C:2024:689, 46 ja 46 kohta).
60 Usein sopimus on täytettävä siinä maassa, jossa suoja annetaan, ja voidaan ainakin väittää, että kyseisen maan laissa asetettujen muotovaatimusten noudattamatta jättäminen tekee sopimuksen (etenkin tekijänoikeuden käyttöluvan antamista tai luovuttamista koskevan velvoitteen) täyttämisestä lainvastaista.
61 Ks. edellä alaviitteessä 11 mainittu Fawcett, J.J. ja Torremans, P., 14.164–14.174 ja 14.156 kohta ja Giuliano-Lagarden selvitys, s. 31. Koska kyse ei ole velvoitteesta vaan pelkästään harkintavallasta, Rooma I ‑asetuksen 9 artiklalla luodaan kieltämättä jonkinasteista epävarmuutta siitä, voitaisiinko lex protectionisissa asetettuja muotovaatimuksia soveltaa kansainvälisesti pakottavina säännöksinä (loi de police). Tämä epävarmuus on kuitenkin luontaista kyseiselle asetuksessa nykymuodossaan. Sen poistamiseksi unionin lainsäätäjän olisi joko i) suljettava kokonaan pois mahdollisuus soveltaa muotoon liittyviä pakottavia säännöksiä tai ii) tehtävä lex protectionisissa asetettujen muotovaatimusten soveltamisesta pakollista 11 artiklassa.
62 Ks. lisäksi menetelmästä sen tunnistamiseksi, milloin kyseessä ovat ”loi de police”, ja sen soveltamisen edellytyksistä tuomio 5.9.2024, HUK-COBURG-Allgemeine Versicherung II (C‑86/23, EU:C:2024:689, 39–46 kohta). Lisäksi, kun tekijä sattuu olemaan työntekijä tai kuluttaja, sovelletaan erityisiä suojasääntöjä, joissa rajoitetaan osapuolten mahdollisuutta valita sovellettava laki ja joiden nojalla tekijän voi olla mahdollista vedota asuinpaikkansa maan laissa (joka on usein sama kuin lex loci protectionis) annettavaan suojaan (ks. lähemmin Rooma I ‑asetuksen 6 ja 8 artikla ja 11 artiklan 5 kohta). Kyseiseen asetukseen sisältyy myös takeita ”keinotekoisten” kansainvälisten tilanteiden varalta, nimittäin silloin, jos osapuolet, joiden asuinpaikka on samassa valtiossa, ja jos kyse on kyseisessä valtiossa annetusta tekijänoikeudesta, valitsisivat muutoin puhtaasti ”jäsenvaltion sisäisessä” asiayhteydessä sovellettavaksi laiksi ulkomaisen lain yksinomaan tarkoituksenaan kiertää niiden yhteiseen (asuinpaikan) lakiin sisältyviä pakottavia säännöksiä, jotka koskevat myös muotoa. Vaikka tällainen ulkomaisen lain valinta on lähtökohtaisesti pätevä 3 artiklan 1 kohdan nojalla, saman artiklan 3 kohdassa säädetään, että tämä osapuolten tekemä valinta ei rajoita näiden pakottavien säännösten soveltamista.
63 Itse asiassa on useita asioita, jotka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi selvitettävä tältä osin. Kyseisen tuomioistuimen olisi ensinnäkin selvitettävä, oliko asiaa koskevat sopimukset todellakin tehty Puolassa osapuolten (tai heidän edustajansa) läsnä ollessa, kuten se vaikuttaa olettavan (ks. edellä 44 kohta). Tosiseikkojen kuvauksen perusteella vaikuttaisi nimittäin siltä, että BT antoi valokuvaajalle valokuvien ottamista koskevan toimeksiannon etukäteen ja mahdollisesti Saksasta käsin. Sopimukset tehtiin ehkä juuri kyseisenä ajankohtana. Jos osapuolet ovat eri maissa sopimuksen tekohetkellä, 11 artiklan 2 kohdassa kuitenkin säädetään, että sopimus on muodoltaan pätevä, jos se täyttää joko sen lain muotovaatimukset, jota sopimukseen tämän asetuksen mukaan sovelletaan (lex contractus), tai ii) ”niistä maista jommankumman lain muotovaatimukset, joissa jompikumpi osapuoli tai tämän edustaja oli sopimuksen tekohetkellä”, taikka iii) ”sen maan lain muotovaatimukset, jossa jommankumman osapuolen asuinpaikka oli kyseisenä ajankohtana”. Ei voida siten sulkea pois, että käsiteltävässä asiassa sovelletaan Saksan lakia ii tai iii kohdan perusteella. Jos asia on näin, kyseessä olevat sopimukset olisivat muodoltaan päteviä 11 artiklan 2 kohdan nojalla, koska Saksan lakiin ei ilmeisestikään sisälly vaatimusta siitä, että tällainen sopimus on tehtävä kirjallisesti. Toiseksi jos oletetaan, että sopimusten pätevyyteen sovelletaan yksinomaan Puolan lakia, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi selvennettävä, kuuluvatko yksinomaista käyttölupaa koskevat sopimukset Puolan tekijänoikeuslain 53 §:n soveltamisalaan ja onko IU:n kaltaisella kolmannella osapuolella oikeus vedota Puolan lain nojalla näiden sopimusten pätemättömyyteen kyseisessä säännöksessä asetetun vaatimuksen noudattamatta jättämisen perusteella (katso edellä alaviite 54). BT on lisäksi väittänyt unionin tuomioistuimessa, että valokuvaaja vahvisti toimeksiannon myöhemmin kirjallisesti. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi määritettävä, millainen vaikutus tällä vahvistamisella on Puolan lainsäädännössä sopimusten pätevyyteen.