1.

Ennakkoratkaisupyyntö koskee lähinnä sen oikeuden ulottuvuutta, joka kansainvälisen suojelun hakijoille ( 2 ) annetaan direktiivin 2013/33/EU ( 3 ) 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa ja jonka perusteella aineellisilla vastaanotto-olosuhteilla tarjotaan hakijoille riittävä elintaso, jolla taataan heidän toimeentulonsa ja suojellaan heidän fyysistä terveyttään ja mielenterveyttään jäsenvaltiossa, jossa he hakevat turvapaikkaa. ( 4 )

2.

Tämä ennakkoratkaisupyyntö on esitetty riita-asiassa, jossa ovat vastakkain kansainvälistä suojelua hakeva nuori Afganistanin kansalainen FB ja Landkreis Schweinfurt (Schweinfurtin hallinnollinen alue, Saksa) ja joka koskee sen päätöksen laillisuutta, jolla tältä henkilöltä on peruutettu etuudet, joilla oli tarkoitus kattaa hänen vaatetukseen ja kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroihin liittyvät tarpeensa, sillä perusteella, että hänet oli tarkoitus poistaa maasta asetuksen N:o 604/2013 ( 5 ) nojalla tehdyn siirtopäätöksen täytäntöönpanon seurauksena.

3.

Bundessozialgericht (liittovaltion ylin sosiaalituomioistuin, Saksa) tiedustelee ensinnäkin unionin tuomioistuimelta, voiko vastaanottava jäsenvaltio kohdella epäedullisemmin hakijoita, joiden osalta on tehty siirtopäätös tämän asetuksen nojalla, kuin hakijoita, joiden on sitä vastoin tarkoitus jäädä tämän valtion alueelle.

4.

Kyseinen tuomioistuin pyrkii tämän jälkeen ratkaisemaan, varmistaako tämä jäsenvaltio hakijoille riittävän elintason, jolla taataan heidän toimeentulonsa ja suojellaan heidän fyysistä terveyttään ja mielenterveyttään, kun se myöntää hakijoille luontoissuorituksina majoituksen, ruoan sekä terveyden- ja sairaanhoidon mutta epää lähtökohtaisesti vaateavustuksen ja heidän tarpeidensa kattamiseen tarkoitetun rahallisen etuuden, joka koskee kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroita.

5.

Kyseinen tuomioistuin tiedustelee lopuksi unionin tuomioistuimelta, voidaanko aineellisten vastaanotto-olosuhteiden tällaisesta rajoittamisesta päättää direktiivin 2013/33 20 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan nojalla sillä perusteella, että kolmannen maan kansalaisen esittämä hakemus on tässä tapauksessa direktiivin 2013/32/EU ( 6 ) 2 artiklan q alakohdassa tarkoitettu myöhempi hakemus.

6.

Esitän aluksi syyt, joiden vuoksi katson, että direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäinen alakohta ja 5 kohta ovat esteenä kansalliselle oikeussäännölle, jolla lähtökohtaisesti evätään etuudet, jotka on tarkoitettu vaatteiden sekä kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroiden kattamiseen, hakijoilta, joiden osalta on tehty siirtopäätös mutta sitä ei ole vielä pantu täytäntöön. Nojaudun tässä yhteydessä periaatteisiin, jotka unionin tuomioistuin vahvisti 27.9.2012 antamallaan tuomiolla Cimade ja GISTI, ( 7 )12.11.2019 antamallaan tuomiolla Haqbin, ( 8 )14.1.2021 antamallaan tuomiolla The International Protection Appeals Tribunal ym. ( 9 ) ja lopuksi 1.8.2022 antamallaan tuomiolla Ministero dell’Interno (aineellisten vastaanotto-olosuhteiden peruuttaminen). ( 10 ) Muistutan muun muassa siitä, että vastaanottavan jäsenvaltion velvollisuus varmistaa hakijoille riittävä elintaso, jolla taataan heidän toimeentulonsa ja suojellaan heidän fyysistä terveyttään ja mielenterveyttään, edellyttää sitä, että niille, jotka eivät ole taloudellisesti riippumattomia, myönnetään tukea vaatetuksen hankkimiseen ja päivittäisiin menoihin, kunnes heidät tosiasiallisesti siirretään jäsenvaltioon, joka on vastuussa heidän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa käsittelystä.

7.

Tämän jälkeen selitän, että tällainen epääminen ei voisi tässä tapauksessa perustua direktiivin 2013/33 20 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan säännöksiin, koska tällainen hakemus, sellaisena kuin FB on sen esittänyt, ei ole ”myöhempi hakemus” niistä syistä, jotka unionin tuomioistuin on esittänyt tuomiossa Khan Yunis ja Baabda, ( 11 ) joka annettiin 19.12.2024 eli muutamia kuukausia tämän ennakkoratkaisupyynnön esittämisen jälkeen.

8.

Direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohdan mukaan ”myöhemmällä hakemuksella” tarkoitetaan ”kansainvälistä suojelua koskevaa uutta hakemusta, joka tehdään sen jälkeen, kun aiemmasta hakemuksesta on tehty lainvoimainen päätös, mukaan lukien tapaukset, joissa hakija on nimenomaisesti peruuttanut hakemuksensa, ja tapaukset, joissa määrittävä viranomainen on hylännyt hakemuksen, joka on implisiittisesti peruutettu 28 artiklan 1 kohdan mukaisesti”.

9.

Direktiivin 2013/33 johdanto-osan 8, 11 ja 35 perustelukappaleen sanamuoto on seuraava:

– –

– –

10.

Tämän direktiivin tarkoituksena on sen 1 artiklan mukaan vahvistaa hakijoiden vastaanottoa jäsenvaltioissa koskevat vaatimukset.

11.

Tämän direktiivin 2 artiklan g alakohdassa määritellään ”aineellisten vastaanotto-olosuhteiden” käsite siten, että sillä tarkoitetaan ”vastaanotto-olosuhteita, joihin kuuluvat majoitus, ruoka ja vaatetus luontoissuorituksina, rahallisena etuutena tai maksukuponkien muodossa tai niiden yhdistelmänä sekä päivittäisiin menoihin tarkoitettu raha”.

12.

Saman direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti direktiiviä ”sovelletaan kaikkiin kolmansien maiden kansalaisiin – –, jotka hakevat kansainvälistä suojelua jäsenvaltioiden alueella, – – niin kauan kuin heidän sallitaan oleskella tällä alueell[a] hakijoina”.

13.

Direktiivin 2013/33 17 artiklan otsikkona on ”Aineellisia vastaanotto-olosuhteita ja terveydenhoitoa koskevat yleiset säännökset”, ja sen 2 artiklan ensimmäisessä kohdassa sekä 3 ja 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että aineellisilla vastaanotto-olosuhteilla tarjotaan hakijoille riittävä elintaso, jolla taataan heidän toimeentulonsa ja suojellaan heidän fyysistä terveyttään ja mielenterveyttään.

– –

3.   Jäsenvaltiot voivat asettaa kaikkien tai joidenkin aineellisten vastaanotto-olosuhteiden ja terveydenhuollon ehdoksi sen, että hakijalla ei ole riittäviä varoja hänen terveytensä kannalta riittävään elintasoon ja toimeentuloon.

– –

5.   Jos jäsenvaltio tarjoaa aineelliset vastaanotto-olosuhteet rahallisena etuutena tai maksukuponkeina, niiden määrä on vahvistettava tasolle, jonka asianomainen jäsenvaltio on lainsäädännössä tai käytännössä vahvistanut kansalaistensa riittävän elintason varmistamiseksi. Jäsenvaltiot voivat tarjota hakijoille epäedullisempaa kohtelua kuin omille kansalaisille, etenkin jos aineellista tukea tarjotaan osittain luontoissuorituksena tai jos kyseinen omiin kansalaisiin sovellettu taso tarjoaisi hakijoille tässä direktiivissä säädettyä korkeamman elintason.”

14.

Tämän direktiivin 20 artiklan otsikkona on ”Aineellisten vastaanotto-olosuhteiden rajoittaminen tai peruuttaminen”, ja siinä säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltiot voivat rajoittaa aineellisia vastaanotto-olosuhteita tai asianmukaisesti perustelluissa poikkeustapauksissa peruuttaa ne, jos hakija:

– –

– –

5.   Aineellisten vastaanotto-olosuhteiden rajoittamista tai peruuttamista – – koskevat päätökset on tehtävä kussakin yksittäistapauksessa erikseen, objektiivisesti ja puolueettomasti ja päätökset on perusteltava. Päätösten on perustuttava – – asianomaisen henkilön henkilökohtaiseen tilanteeseen suhteellisuusperiaate huomioon ottaen. Jäsenvaltioiden on aina varmistettava terveydenhuollon saatavuus 19 artiklan mukaisesti sekä varmistettava ihmisarvon turvaava elintaso kaikille hakijoille.

6.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, ettei aineellisia vastaanotto-olosuhteita rajoiteta tai peruuteta, ennen kuin 5 kohdassa tarkoitettu päätös on tehty.”

15.

Dublin III ‑asetuksen johdanto-osan 11 ja 12 perustelukappaleen sanamuoto on seuraava:

16.

Tämän asetuksen 18 artiklassa vahvistetaan ”hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion velvollisuudet” seuraavasti:

”1.   Jäsenvaltio, joka on tämän asetuksen perusteella vastuussa hakemuksen käsittelystä, on velvollinen:

– –

2.   – –

Jos hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio oli 1 kohdan c alakohdan soveltamisalaan kuuluvissa tapauksissa lopettanut hakemuksen käsittelyn siksi, että hakija oli peruuttanut sen ennen ensimmäisessä käsittelyssä itse asian osalta tehtävää päätöstä, kyseisen jäsenvaltion on varmistettava, että hakijalla on oikeus pyytää, että hänen hakemuksensa käsittely saatetaan päätökseen tai että hän voi jättää uuden kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen, jota ei kohdella direktiivissä [2013/32] tarkoitettuna myöhempänä hakemuksena. Tällöin jäsenvaltioiden on varmistettava, että hakemuksen käsittely saatetaan päätökseen.

– – ”

17.

Turvapaikanhakijoille myönnettävistä etuuksista annetun lain (Asylbewerberleistungsgesetz), siinä muodossa kuin se julkaistiin 5.8.1997, ( 13 ) sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna rokotesuojan vahvistamisesta Covid-19-tautia vastaan ja muiden säännösten muuttamisesta Covid-19-pandemian yhteydessä 10.12.2021 annetun lain (Gesetz zur Stärkung der Impfprävention gegen COVID-19 und zur Änderung weiterer Vorschriften im Zusammenhang mit der COVID-19-Pandémie) ( 14 ) 18 §:llä (jäljempänä aineellisista vastaanotto-olosuhteista annettu laki), 1 §:n 1 momentin 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”(1)   Tässä laissa säädettyihin etuuksiin on oikeus ulkomaalaisilla, jotka tosiasiallisesti oleskelevat liittovaltion alueella ja

– –

18.

Tämän lain 1a §:n otsikkona on ”Oikeuksien rajoittaminen”, ja siinä säädetään seuraavaa:

”(1)   Edellä 1 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitetuilla etuuksiin oikeutetuilla, joiden maastapoistumisajankohta on tiedossa ja joilla on todettu olevan mahdollisuus poistua maasta, ei ole maastapoistumisajankohtaa seuraavasta päivästä alkaen oikeutta 2, 3 ja 6 §:n mukaisiin etuuksiin, paitsi jos maastapoistamista ei voitu heistä riippumattomista syistä toteuttaa. Heille myönnetään heidän maastapoistumiseensa tai heidän maastapoistamisensa toteuttamiseen saakka enää vain etuuksia, joilla täytetään heidän ruokaan ja majoitukseen, lämmitys mukaan luettuna, sekä henkilökohtaiseen hygieniaan ja terveydenhoitoon liittyviä tarpeitaan. Heille voidaan myöntää myös muita 3 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettuja etuuksia vain, jos yksittäistapaukseen liittyy erityisiä olosuhteita. Etuudet on myönnettävä luontoissuorituksina.

– –

(7)   Edellä 1 §:n 1 momentin 1 tai 5 kohdassa tarkoitetut etuuksiin oikeutetut, joiden turvapaikkahakemus jätettiin tutkimatta turvapaikkalain (Asylgesetz, AsylG) ( 15 ) 29 §:n 1 momentin 1 kohdan, luettuna yhdessä 31 §:n 6 momentin kanssa, mukaisella Bundesamt für Migration und Fluchtlingen [Saksan liittotasavallan maahanmuutto- ja pakolaisvirasto, jäljempänä Bundesamt] päätöksellä ja joiden maastapoistamisesta määrättiin turvapaikkalain 34a §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen toisen vaihtoehdon nojalla, saavat vain 1 momentin mukaisia etuuksia, vaikka päätös voidaan yhä riitauttaa. Ensimmäistä virkettä ei sovelleta, mikäli tuomioistuin on määrännyt maastapoistamispäätöksestä nostetun kanteen lykkäävästä vaikutuksesta.”

19.

Aineellisista vastaanotto-olosuhteista annetun lain 3 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Edellä 1 §:ssä tarkoitetut etuuksiin oikeutetut saavat etuuksia ruokaa, majoitusta, lämmitystä, vaatetusta, terveydenhoitoa ja kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroita koskevien tarpeiden (välttämättömät tarpeet) täyttämiseksi. Heille myönnetään lisäksi etuuksia jokapäiväiseen elämään liittyvien henkilökohtaisten tarpeiden täyttämiseksi (välttämättömät henkilökohtaiset tarpeet).”

20.

Tämän lain 6 §:n 1 momentin sanamuoto on seuraava:

”Muita etuuksia voidaan myöntää erityisesti, jos ne ovat yksittäistapauksessa välttämättömiä toimeentulon tai terveyden turvaamiseksi, aiheellisia lasten erityistarpeiden täyttämiseksi tai tarpeellisia hallinto-oikeudellisen yhteistyövelvoitteen täyttämiseksi. – –”

21.

Turvapaikkalain, siinä muodossa kuin se on julkaistu 2.9.2008, ( 16 ) sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna ulkomaalaisten keskusrekisterin kehittämisestä 9.7.2021 annetun lain (Gesetz zur Weiterentwicklung des Ausländerzentralregisters) ( 17 ) 9 §:llä, 29 §:n otsikkona on ”Tutkimatta jätettävät hakemukset”, ja sen 1 momentin 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Turvapaikkahakemusta ei oteta tutkittavaksi, jos

1. toinen valtio on vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä

22.

Tämän lain 34a §:n 1 momentin sanamuoto on seuraava:

”Jos ulkomaalainen aiotaan poistaa maasta – – turvapaikkamenettelystä vastuussa olevaan maahan – –, Bundesamt määrää poistamisesta kyseiseen maahan, kun on selvää, että se voidaan toteuttaa. Näin menetellään myös silloin, kun ulkomaalainen on jättänyt turvapaikkahakemuksensa muuhun Euroopan unionin oikeussäännösten tai kansainvälisoikeudellisen sopimuksen nojalla turvapaikkamenettelyn toteuttamisesta vastuussa olevaan maahan tai peruuttanut sen ennen Bundesamtin päätöstä. – –”

23.

FB on Afganistanin kansalainen, joka saapui Saksaan 19-vuotiaana 25.8.2021 ja joka rekisteröitiin kansainvälisen suojelun hakijaksi 6.9.2021. Bundesamt esitti Romanialle häntä koskevan takaisinottopyynnön sillä perusteella, että FB oli esittänyt siellä aikaisemmin 6.8.2021 kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen, jonka hän oli sittemmin implisiittisesti peruuttanut. ( 18 )

24.

Aineellisiin vastaanotto-olosuhteisiin, jotka FB:lle myönnettiin syyskuusta 2021 lukien, kuului majoitus Schweinfurtin hallinnollisella alueella sijaitsevassa ensivaiheen vastaanottokeskuksessa. Hän sai aineellisista vastaanotto-olosuhteista annetun lain 3 §:ssä ja 3a §:ssä säädettyjä luontoissuorituksia eli lämmitetyn ja kunnostetun majoituksen, ruokaa, vaatteita, käyttösähkön, henkilökohtaisia hygieniatarvikkeita sekä pääsyn langattomaan verkkoon. Lisäksi hän sai rahallisen etuuden, jonka oli määrä kattaa hänen ”välttämättömät henkilökohtaiset tarpeensa” ja jonka suuruus oli 101,25 euroa 6. ja 30.9.2021 väliseltä ajalta ja 121,50 euroa kuukaudessa lokakuusta 2021 lukien. ( 19 )

25.

Sen jälkeen, kun Romania oli hyväksynyt FB:n takaisinottamisen, Bumdesamt teki 25.10.2021 päätöksen olla tutkimatta hänen kansainvälistä suojelua koskevaa hakemustaan ja määräsi hänet siirrettäväksi kyseiseen jäsenvaltioon. ( 20 ) Tämän siirron viimeiseksi määräpäiväksi vahvistettiin 22.4.2021. FB nosti siirtopäätöksestä kanteen, joka hylättiin Verwaltungsgericht Würzburgin (Wüzburgin hallintotuomioistuin, Saksa) 21.12.2021 antamalla tuomiolla.

26.

Schweinfurtin hallinnollinen alue rajoitti FB:tä kuultuaan 9.12.2021 tekemällään päätöksellä hänelle myönnettyjä aineellisia vastaanotto-olosuhteita nojautumalla aineellisista vastaanotto-olosuhteista annetun lain 1a §:n 7 momenttiin. ( 21 ) Tätä päätöstä sovellettiin ajanjaksolla 1.1.–30.6.2022. FB sai siis 1.1.2022 lukien luontoissuorituksia, jotka kattoivat hänen tarpeensa, jotka liittyivät majoitukseen, ruokaan, lämmitykseen, hygienian- ja terveydenhoitoon sekä sairauden sattuessa lääkärinhoitoon. Hän sitä vastoin menetti etuudet, joilla oli tarkoitus kattaa yhtäältä hänen ”välttämättömät tarpeensa”, jotka liittyivät vaatetukseen ja kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroihin, ja toisaalta hänen ”välttämättömät henkilökohtaiset tarpeensa”, joista säädetään tämän lain 3 §:n 1 momentin toisessa virkkeessä, eli liikennettä, tiedonvälitystä, vapaa-aikaa, ajanvietettä, kulttuuria, majoitus- ja ateriapalveluja sekä muita tavaroita ja palveluja koskevat menot. Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevan kansallisen asiakirja-aineiston liitteenä olevasta riidanalaisesta päätöksestä ilmenee, että FB ei vedonnut erityisiin olosuhteisiin, joiden vuoksi näiden muiden etuuksien myöntäminen olisi perusteltua. Siirtoja, jotka oli alun perin määrätty suoritettaviksi 19.1.2022 ja sittemmin 2.3.2022, ei kyetty toteuttamaan FB:stä riippumattomista syistä, koska Romania ei enää hyväksynyt maahan saapuvia siirtoja 1.3.2022 lähtien Ukrainan sodan vuoksi. FB siirrettiin 23.2.2022 toiselle alueelle, jossa hän sai etuuksia, joita ei ole riitautettu tässä tapauksessa. On siis kiistatonta, että riidanalainen ajanjakso on tässä tapauksessa 1.1.2022–22.2.2022.

27.

FB nosti Sozialgericht Würzburgissa (Würzburgin sosiaaliturva-asioiden alioikeus, Saksa) kanteen, jossa hän vaati parempia aineellisia vastaanotto-olosuhteita ja erityisesti rahallista etuutta kattamaan hänen välttämättömät henkilökohtaiset tarpeensa tämän riidanalaisen ajanjakson aikana.

28.

Kyseinen tuomioistuin hylkäsi tämän kanteen 20.1.2023 antamallaan tuomiolla, mutta Bayerisches Landessozialgericht (Baijerin osavaltion sosiaaliturva-asioiden ylioikeus, Saksa) sitä vastoin hyväksyi sen 31.5.2023 antamallaan tuomiolla sillä perusteella, että aineellisista vastaanotto-olosuhteista annetun lain 1a §:n 7 momentissa säädetty rajoitus edellytti velvoitteen vastaisen menettelyn osoittamista, mitä ei ollut tehty tässä tapauksessa. Schweinfurtin hallinnollinen alue teki näin ollen tästä tuomiosta Revision-valituksen ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen.

29.

Näissä olosuhteissa Bundessozialgericht (Saksan liittotasavallan ylin sosiaalituomioistuin) on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

30.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet FB, Saksan ja Belgian hallitukset sekä Euroopan komissio. Nämä asianosaiset ja osapuolet (Belgian hallitusta lukuun ottamatta) osallistuivat 4.9.2025 pidettyyn istuntoon, jonka aikana ne vastasivat myös unionin tuomioistuimen esittämiin suullisiin kysymyksiin.

31.

Kun otetaan unionin tuomioistuimessa pidetyn istunnon aikana käytyjen keskustelujen sisältö huomioon, on mielestäni hyödyllistä esittää alustava huomautus ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämien kysymysten ulottuvuudesta.

32.

Saksan hallitus väitti istunnossa, että koska Dublin III ‑asetuksen 27 artiklan 3 kohdan a alakohdassa annetaan asianomaiselle henkilölle oikeus jäädä asianomaiseen jäsenvaltioon odottamaan siirtopäätöksestä nostamansa kanteen tai sen uudelleen käsittelyä koskevan vaatimuksen ratkaisua, sitä pitäisi tulkita siten, että se on esteenä direktiivin 2013/33 soveltamiselle. Saksan hallitus näet katsoo, että koska FB:stä tehdystä siirtopäätöksestä on tullut lainvoimainen, hänellä ei ollut enää oikeutta oleskella Saksan alueella ja että hän näin ollen oli jäänyt kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, sellaisena kuin se on määritelty sen 3 artiklan 1 kohdassa, vaikka siirtoa ei ollut tosiasiallisesti pantu täytäntöön.

33.

Korostettakoon, että Saksan hallitus ei ole esittänyt tätä perustelua kirjallisissa huomautuksissaan ja että sen tutkiminen ylittäisi mielestäni ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen määrittelemän käsiteltävää asiaa koskevan kehyksen. Tämä näet pitää lähtökohtana näkemystä, jonka mukaan FB kuuluu riidanalaisen ajanjakson osalta direktiivin 2013/33 soveltamisalaan siitä huolimatta, että kanne, jonka hän nosti siirtoa Romaniaan koskevasta päätöksestä, hylättiin ja päätöksestä on tullut lainvoimainen. Kyseinen tuomioistuin pyytää tässä asiayhteydessä unionin tuomioistuimelta ainoastaan tämän direktiivin 17 artiklan 2 ja 5 kohdan ja 20 artiklan tulkintaa siltä osin, miten laaja on hakijalle tunnustettu oikeus aineellisiin vastaanotto-olosuhteisiin, joilla hänelle varmistetaan riittävä elintaso. Muistutettakoon, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on ainoastaan kansallisen tuomioistuimen tehtävänä määrittää niiden kysymysten kohde, jotka se aikoo esittää unionin tuomioistuimelle. ( 22 )

34.

Näissä olosuhteissa katson, että unionin tuomioistuin ei voi laajentaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämien kysymysten kohdetta tutkimalla niitä Dublin III ‑asetuksen 27 artiklan 3 kohdan valossa ja selvittämällä, oliko niin, että koska tämän säännöksen mukaista oikeussuojakeinoa ei enää ollut, FB:llä ei enää ollut oikeutta oleskella Saksan alueella, vaikka siirtopäätöstä ei ollut pantu täytäntöön, ja oliko hän näin ollen jäänyt direktiivin 2013/33 soveltumisalan ulkopuolelle. Koska tämä kysymys ylittää merkittävästi tämän tuomioistuimen määrittämät rajat, unionin tuomioistuimen on mielestäni rajoituttava tulkitsemaan kyseisen tuomioistuimen nimenomaisesti mainitsemia tämän direktiivin säännöksiä.

35.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään unionin tuomioistuimelta lähinnä, onko direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäistä alakohtaa ja 5 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka nojalla toimivaltainen viranomainen peruuttaa etuudet, joilla on tarkoitus kattaa vaatetukseen ja kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroihin liittyvät tarpeet ja jotka annetaan luontoissuorituksena tai rahallisina etuuksina, hakijoilta, joiden osalta on tehty siirtopäätös Dublin III ‑asetuksen nojalla, elleivät nämä osoita erityisten olosuhteiden olemassaoloa.

36.

Tämä kysymys edellyttää, että tutkitaan, miten vastaanottavan jäsenvaltion on kohdeltava hakijaa, joka on tarkoitus siirtää jäsenvaltioon, joka on vastuussa hänen kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa käsittelystä, ennen kuin tutkitaan, millainen ulottuvuus on vaatimuksella, joka liittyy riittävän elintason varmistamiseen ja joka sisältyy direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäiseen alakohtaan. Tutkin tässä yhteydessä sellaisen hakijan tilannetta, jolla FB:n tavoin ei ole omia varoja, kuten istunnossa on täsmennetty.

37.

Direktiivin 2013/33 17 artiklassa vahvistetaan sen otsikon mukaan aineellisia vastaanotto-olosuhteita koskevat yleiset säännökset.

38.

Tämän artiklan 2 kohdassa määritellään aineellisiin vastaanotto-olosuhteisiin liittyvien toimenpiteiden kohde ja tarkoitus edellyttämällä, että jäsenvaltiot varmistavat, että aineellisilla vastaanotto-olosuhteilla tarjotaan ”hakijoille” riittävä elintaso, jolla taataan heidän toimeentulonsa ja suojellaan heidän fyysistä terveyttään ja mielenterveyttään.

39.

Kyseisen artiklan 5 kohdassa määritellään puolestaan säännöt, joita sovelletaan vahvistettaessa tätä varten annettavien rahallisten etuuksien tai maksukuponkien määrää, ja täsmennetään, että jäsenvaltiot voivat tarjota hakijoille epäedullisempaa kohtelua kuin omille kansalaisille, etenkin jos aineellista tukea tarjotaan osittain luontoissuorituksena tai jos kyseinen omiin kansalaisiin sovellettu taso tarjoaisi hakijoille direktiivissä 2013/33 säädettyä korkeamman elintason.

40.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, voiko vastaanottava jäsenvaltio sen erilaisen kohtelun lisäksi, joka sallitaan hakijan ja oman kansalaisen välillä, kohdella eri tavalla hakijoita, joiden osalta on tehty siirtopäätös jäsenvaltioon, joka on vastuussa heidän hakemuksensa käsittelystä, kohtelemalla näitä epäedullisemmin kuin muita hakijoita.

41.

Kun otetaan huomioon direktiivin 2013/33 tavoite ja sanamuoto, jolla se on ilmaistu, ei ole epäilystäkään siitä, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ole ollut ottaa käyttöön vastaanottojärjestelyä, jonka ulottuvuus vaihtelisi ja jossa hakijan vastaanottoa koskevat yksityiskohtaiset säännöt riippuisivat todellisuudessa siitä, antaako jäsenvaltio, jossa hän oleskelee, lopullisen päätöksen hänen kansainvälistä suojelua koskevasta hakemuksestaan. Lukuun ottamatta erityissäännöksiä, joista unionin lainsäätäjä on nimenomaisesti säätänyt haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden (tämän direktiivin 21–25 artikla), säilöön otettujen henkilöiden (direktiivin 10 artikla) tai myös käytöksensä vuoksi seuraamuksen kohteeksi joutuneiden (direktiivin 20 artikla) osalta, mikään osatekijä sanamuodossa, asiayhteydessä tai teleologisesti tulkittuna ei anna mahdollisuutta vahvistaa tällaista erilaista kohtelua.

42.

Ensinnäkään unionin oikeuden nykytilassa yhdessäkään yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän muodostavista säädöksistä ei vahvisteta omaa oikeudellista asemaa hakijalle, joka on siirtopäätöksen kohteena, tai anneta erityistä sääntelyä tällaisesta hakijasta. ( 23 )

43.

Unionin tuomioistuin on esimerkiksi jo todennut direktiivin 2013/33 osalta tuomiossa IPAT, että ”hakijat, jotka ovat Dublin III ‑asetuksella käyttöön otettujen ’kansainvälistä suojelua koskevien hakemusmenettelyjen’ kohteena, kuuluvat selvästi kyseisen direktiivin henkilölliseen soveltamisalaan” ( 24 ) ja että siinä ei tehdä mitään erottelua sen mukaan, onko hakijaan kohdistettu siirtämistä koskeva menettely vai ei. ( 25 ) Unionin tuomioistuin korosti, että unionin lainsäätäjä käyttää yhtenäisesti ja läpileikkaavasti kyseisen direktiivin 2 artiklan b alakohdan mukaista hakijan käsitettä, joka koskee ”yhtä turvapaikanhakijoiden ryhmää”, johon kuuluvat kaikki kolmansien maiden kansalaiset ja kansalaisuudettomat henkilöt, jotka hakevat turvapaikkaa ja joiden hakemuksesta ei ole vielä tehty lainvoimaista päätöstä. ( 26 ) Koska siirtopäätös ei ole päätös, jolla kansainvälistä suojelua koskevasta hakemuksesta tehdään lopullinen päätös, unionin tuomioistuin on katsonut, että sen tekemisestä ei voi seurata, että asianomaiselta henkilöltä viedään kyseisessä säännöksessä tarkoitetun ”hakijan” asema ja tähän asemaan liittyvät oikeudet. ( 27 ) On todettava, että saman direktiivin 17 artiklan 2 kohdassa viitataan ”hakijoihin” tekemättä mitään eroa heidän välillään.

44.

Toiseksi direktiivin 2013/33 tarkoituksena ei ole taata hakijoiden integroitumista vastaanottavaan jäsenvaltioon vaan varmistaa se, että heidän välttämättömistä ja välittömistä tarpeistaan tosiasiallisesti huolehditaan, jotta varmistetaan heidän perusoikeuksiensa kunnioittaminen tämän direktiivin johdanto-osan 11 ja 35 perustelukappaleen mukaisesti.

45.

Unionin tuomioistuin on todennut tässä yhteydessä, että perusoikeuskirjan 1 artiklassa tunnustetun ihmisarvon kunnioittaminen ja 18 artiklassa tunnustetun turvapaikkaoikeuden kunnioittaminen eivät velvoita ainoastaan sellaisia turvapaikanhakijoita kohtaan, jotka ovat turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion alueella, vaan myös sellaisia turvapaikanhakijoita kohtaan, jotka odottavat hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämistä. ( 28 )

46.

Nämä perustelut on ulotettava koskemaan hakijoita, jotka odottavat tosiasiallista siirtoaan jäsenvaltioon, joka on vastuussa heidän hakemuksensa käsittelystä. Jo ”vastaanoton” käsitekin näet edellyttää, että otetaan huomioon objektiivinen peruste eli paikka, jossa hakija oleskelee, eikä Dublin III ‑asetuksessa vahvistettujen sääntöjen vaikutusta ja niihin liittyvää käytäntöä, josta seuraa, että siirtopäivämäärä ja siirron toteuttaminen pysyvät viime kädessä epävarmoina. Unionin tuomioistuin on lisäksi korostanut tätä erittäin perustellusti muistuttaessaan siitä, että tiettyjen aineellisten vastaanotto-olosuhteiden epääminen hakijoilta ei voinut olla perusteltua, kun otettiin huomioon vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämistä koskevan menettelyn pikaisuus verrattuna määräaikoihin, joita sovellettiin Dublin III ‑asetuksen 21–25 artiklassa ja 29 artiklassa vahvistettuihin vastaanottamista ja takaisin ottamista sekä siirtoa koskeviin määräaikoihin, sekä tilanne, jossa siirtoa ei ole kyetty tekemään asetetuissa määräajoissa. ( 29 ) Nyt käsiteltävä asia kuvastaa tätä, koska sen lisäksi, että enimmäismääräaika, jonka kuluessa siirtopäätös olisi pitänyt panna täytäntöön, oli kuusi kuukautta – mikä on äärimmäisen pitkä ajanjakso, jos hakija, joka ei ole taloudellisesti itsenäinen, ei saa vaateavustusta eikä päivittäisiin menoihin tarkoitettua rahaa –, kyseistä päätöstä ei myöskään koskaan pantu täytäntöön.

47.

Sillä, että hakijoilta evättäisiin aineelliset vastaanotto-olosuhteet sillä perusteella, että he eivät ole ”oikeassa paikassa” Dublin III ‑asetuksella vahvistettujen vastuuta koskevien perusteiden mukaan, loukattaisiin heidän perusoikeuksiaan. Objektiivisesti arvioiden he ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin hakijat, jotka oleskelevat jäsenvaltiossa, joka on vastuussa heidän hakemuksensa käsittelystä, tai jotka odottavat tämän valtion määrittämistä. Heidän tarpeensa ovat samat: jos heitä eivät koske yhteistyövelvoitteet, joita heidän hakemuksensa tutkiminen edellyttää, heidän on kuitenkin asuttava jossain, ruokittava itsensä, pukeuduttava ja heillä on oltava käytettävissään rahasumma, jonka avulla he kykenevät säilyttämään edes vähimmäistason arvokkuutensa ja itsenäisyytensä pystyäkseen käyttämään direktiivissä 2013/33 heille myönnettyjä oikeuksia.

48.

Tällainen lähestymistapa olisi myös vastoin direktiivin 2013/33 tarkoitusta, sellaisena kuin se on ilmaistu sen johdanto-osan 8 perustelukappaleessa, ”hakijoiden yhdenvertaisen kohtelun varmistamiseksi koko unionin alueella [soveltaa] tätä direktiiviä – –kaikentyyppisten kansainvälistä suojelua koskevien hakemusmenettelyjen kaikissa vaiheissa kaikissa sijaintipaikoissa ja yksiköissä, jotka vastaanottavat hakijoita ja niin kauan kuin heidän sallitaan oleskella jäsenvaltioiden alueella hakijoina”. ( 30 ) Dublin III ‑asetuksen mukainen menettely, jonka toteuttaa hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio hakijan siirtämiseksi, vastaanottamiseksi tai takaisinottamiseksi, on perusolemukseltaan ”kansainvälistä suojelua koskeviin hakemuksiin liittyvä menettely”. ( 31 ) Lisäksi tämän asetuksen johdanto-osan 11 perustelukappaleesta ja 20 artiklan 5 kohdasta seuraa yhdessä luettuina, että direktiivin 2013/33 mukaisia vastaanottosääntöjä sovelletaan menettelyyn, jossa vahvistetaan vastuussa oleva jäsenvaltio, koska tämä menettely saatetaan päätökseen vasta siitä lukien, kun tämä valtio on ottanut hakijan vastaan tai takaisin. Unionin tuomioistuin on vahvistanut tämän tuomiossa IPAT todetessaan, että asianomaisen jäsenvaltion velvollisuus myöntää hakijalle vastaanotto-olosuhteet ”päättyy vasta silloin, kun kyseinen hakija lopullisesti siirretään pyynnön vastaanottaneeseen jäsenvaltioon”. ( 32 )

49.

Vielä kolmanneksi sen hyväksyminen, että vastaanottava jäsenvaltio voisi keskeyttää hakijoiden vastaanoton sillä perusteella, että se ei ole heidän hakemuksensa käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio, olisi vastoin yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän tarkoitusta, kun merkittävään osaan hakijoista sovellettaisiin kansallisia oikeussääntöjä, jotka ovat huomattavasti epäedullisempia kuin tässä järjestelmässä vahvistetut yhdenmukaistetut säännöt. Tällaisella toimenpiteellä ei selvästikään kyettäisi ”turvaamaan [Dublin III – asetuksella] ja muilla asiaankuuluvilla turvapaikkasäädöksillä myönnetyn suojelun ja oikeuksien” jatkuvuutta, johon unionin lainsäätäjä pyrkii tämän asetuksen 31 artiklassa.

50.

Kun nämä seikat otetaan huomioon, katson näin ollen, että direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäinen alakohta ja 5 kohta ovat esteenä kansalliselle oikeussäännölle, jonka nojalla hakijoita, joiden osalta on tehty päätös siirrosta jäsenvaltioon, joka on vastuussa heidän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa käsittelystä, kohdellaan epäedullisemmin kuin muita hakijoita.

51.

Tässä vaiheessa on tutkittava ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän ensimmäisen kysymyksen toinen näkökohta: varmistaako jäsenvaltio hakijoille riittävän elintason, jolla taataan heidän toimeentulonsa ja suojellaan heidän fyysistä terveyttään ja mielenterveyttään, jos heiltä evätään vaateavustus ja päivittäisiin menoihin tarkoitettu raha, jonka tarkoituksena on kattaa kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroiden ostosta aiheutuvat menot?

52.

Muistutettakoon, että direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa vahvistetaan periaate, jonka mukaan aineellisiin vastaanotto-olosuhteisiin liittyvillä kansallisilla toimenpiteillä on tarjottava hakijoille riittävä elintaso, jolla taataan heidän toimeentulonsa ja suojellaan heidän fyysistä terveyttään ja mielenterveyttään.

53.

Kyetäkseen määrittämään tässä säännöksessä edellytetyn vastaanoton ulottuvuuden ja sitä koskevat yksityiskohtaiset säännöt ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta täsmentämään sen vaatimuksen ulottuvuutta, joka liittyy riittävän elintason takaamiseen, ja siitä jäsenvaltioille koituvien velvoitteiden sisältöä.

54.

Talousoikeudessa ilmaisulla ”elintaso” viitataan yksilön tai ihmisryhmän taloudelliseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin ja esimerkiksi hänen kykyynsä tyydyttää välttämättömät ja ei-välttämättömät tarpeensa. Unionin lainsäätäjä viittaa direktiivin 2013/33 yhteydessä sekä vaatimukseen, joka liittyy ”riittävän” elintason takaamiseen, että vaatimukseen, joka liittyy ”ihmisarvon turvaavan” elintason takaamiseen, ilman että siinä määriteltäisiin näiden vaatimusten ulottuvuutta. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin tiedustelee näin ollen, onko niitä mahdollista rinnastaa toisiinsa.

55.

Ensinnäkään direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäiseen alakohtaan ei sisälly minkäänlaista nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden lainsäädäntöön riittävän elintason käsitteen merkityksen ja ulottuvuuden määrittämiseksi. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti tätä käsitettä on siis tulkittava itsenäisesti ja yhtenäisesti, ja siinä yhteydessä otettava huomioon paitsi tämän säännöksen sanamuoto myös asiayhteys ja direktiivillä tavoitellut päämäärät. ( 33 )

56.

Unionin tuomioistuin on tämän menetelmän mukaisesti määritellyt direktiivin 2013/33 20 artiklan 5 kohdassa vahvistetun ihmisarvon turvaavan elintason säilyttämiseen liittyvän vaatimuksen ulottuvuuden siten, että siinä kielletään jäsenvaltioita asettamasta hakijaa sellaiseen äärimmäiseen aineelliseen puutteeseen, jossa hän ei kykene täyttämään edes kaikkein perustavanlaatuisimpia tarpeitaan, kuten asumiseen, ravintoon, vaatetukseen ja puhtauteen liittyviä tarpeita, ja joka vahingoittaa siten hänen fyysistä tai henkistä terveyttään tai saattaa hänet ihmisarvon vastaiseen alennustilaan. ( 34 ) Unionin tuomioistuin oli todennut jo tuomiossa Cimade ja GISTI, että hakijalta ei voitu viedä väliaikaisestikaan direktiivissä 2003/9 vahvistettujen vähimmäisvaatimusten mukaista suojaa turvapaikkahakemuksen tekemisen jälkeen ja ennen hänen tosiasiallista siirtoaan, koska muuten saatettaisiin menetellä tämän direktiivin tarkoituksen ja perusoikeuskirjan 1 artiklan vaatimusten vastaisesti, sillä sen mukaan ihmisarvoa on kunnioitettava ja suojattava. ( 35 )

57.

Unionin lainsäätäjä edellyttää direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa sitä, että aineellisiin vastaanotto-olosuhteisiin liittyvillä toimenpiteillä varmistetaan ”kohtuullinen” elintaso, eikä sitä, että varmistetaan ”ihmisarvon turvaava” elintaso.

58.

Korostettakoon, että jäsenvaltioiden on varmistettava tämä elintaso toimenpiteillä, jotka liittyvät ”aineellisiin vastaanotto-olosuhteisiin”, jotka ovat siis sen osatekijöitä. Nämä olosuhteet määritellään direktiivin 2013/33 2 artiklan g alakohdassa siten, että niihin kuuluvat ”majoitus, ruoka ja vaatetus luontoissuorituksina, rahallisena etuutena tai maksukuponkien muodossa tai niiden yhdistelmänä sekä päivittäisiin menoihin tarkoitettu raha”. Vaikka unionin lainsäätäjä antaa jäsenvaltioille harkintavaltaa siinä, missä muodossa nämä olosuhteet tarjotaan, se ei sitä vastoin määrittele täsmällisesti niiden sisältöä yksilöimällä tyydytettäviä tarpeita. Kuten sanojen ”ja” ja ”sekä” käyttö osoittaa, aineelliset vastaanotto-olosuhteet ovat kumulatiivisia ja niiden on katsottava liittyvän erottamattomasti toisiinsa, koska ne ovat keino varmistaa riittävä elintaso hakijalle, joka ei ole taloudellisesti itsenäinen. Tämän direktiivin 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan asiayhteydessä oikeutta riittävään elintasoon pidetään siis oikeuksien yhdistelmänä, jonka käyttäminen riippuu jokaisen tällaisen olosuhteen samanaikaisesta toteutumisesta. ( 36 )

59.

Jäsenvaltiot eivät näin ollen voi säätää ”à la carte” ‑järjestelystä peruuttamalla tai epäämällä jonkin näistä osatekijöistä. Korostettakoon tässä yhteydessä, että direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan sanamuoto poikkeaa tämän direktiivin 17 artiklan 3 kohdan sanamuodosta, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat asettaa ”kaikkien tai joidenkin” aineellisten vastaanotto-olosuhteiden ehdoksi sen, että hakijalla ei ole riittäviä varoja. Tästä seuraa, että kyseisen direktiivin 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla jäsenvaltiot eivät voi vapautua velvoitteestaan tyydyttää sekä hakijan tarpeet asumiseen ja itsensä ravitsemiseen että tarpeeseen pukeutua ja suorittaa hänelle päivittäisiin menoihin tarkoitettu raha.

60.

Toiseksi käsite ”riittävä” tarkoittaa sellaisten etuuksien myöntämistä, joiden tarkoituksena ei ole kaikkien taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuriin liittyvien oikeuksien antaminen vaan hakijan toimeentulo ja hänen fyysisen terveytensä ja mielenterveytensä suojelu. Unionin lainsäätäjä viittaa lisäksi direktiivin 2013/33 17 artiklan 3 kohdassa nimenomaisesti riittäviin varoihin hakijan ”[terveyden] kannalta riittävään elintasoon ja toimeentuloon”. ( 37 ) Tämä edellyttää sellaisten etuuksien myöntämistä, joiden sisältö sopii hakijan henkilökohtaiseen tilanteeseen tietyssä yhteiskunnassa ja tiettynä aikakautena. ( 38 ) Tämän direktiivin 17 artiklan 5 kohdan sanamuoto on erityisen selventävä tässä yhteydessä, kun siinä edellytetään tätä tarkoitusta varten, että rahallisena etuutena tai maksukuponkeina tarjottavien vastaanotto-olosuhteiden määrä on vahvistettava ”tasolle, jonka asianomainen jäsenvaltio on – – vahvistanut”. Jos sen sijaan vaateavustus annetaan luontoissuorituksena, katson, että hakijalle on annettava mahdollisuus hankkia riittävä määrä kohtuullisen siistejä hänen sukupuolelleen ja ikäluokalleen sekä vuodenaikaan soveltuvia vaatteita ja kenkiä.

61.

Näiden sanamuotoon liittyvien seikkojen osalta on todettava, että direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettu riittävän elintason takaamiseen liittyvä vaatimus kattaa hakijan perustarpeet, mutta niissä mennään siis pelkkää henkiinjäämistä koskevaa oikeutta pidemmälle. Hakijan on kyettävä elämään ihmisarvoista elämää ja saamaan varoja, jotka ovat riittäviä ja asianmukaisia vastaamaan tarpeeseen asua, ravita itsensä, pukeutua ja huolehtia itsestään ja saamaan edes vähimmäistason itsenäisyys tietyssä yhteiskunnassa ja tiettynä aikakautena. ( 39 )

62.

Tämän säännöksen asiayhteys voi siten tukea tulkintaa, jonka mukaan tämän vaatimuksen aineellinen ulottuvuus on huomattavasti laajempi kuin ihmisarvon turvaavan elintason säilyttäminen.

63.

Vaatimus, joka liittyy riittävän elintason varmistamiseen, kuuluu näet aineellisten vastaanotto-olosuhteiden myöntämisen asiayhteyteen, ja sitä koskevat yksityiskohtaiset säännöt määritellään direktiivin 2013/33 17 artiklassa, kun taas vaatimus, joka liittyy ihmisarvon turvaavan elintason säilyttämiseen, sisältyy direktiivin 20 artiklan mukaiseen asiayhteyteen, joka liittyy näiden olosuhteiden rajoittamiseen tai peruuttamiseen. ( 40 ) Tämä viimeksi mainittu vaatimus on siis poikkeus, joka on sovellettavissa vain tilanteissa, joissa hakija on käyttänyt oikeutta väärin tai menetellyt oikeussääntöjen vastaisesti. Kun unionin lainsäätäjä on edellyttänyt, että hakijan koskemattomuus ja ihmisarvoinen kohtelu varmistetaan, vaikka häneltä peruutettaisiin aineelliset vastaanotto-olosuhteet kokonaan tai osittain, se ottaa käyttöön vähimmäistason, jota jäsenvaltiot eivät voi alittaa.

64.

Sitä vastoin direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettu riittävän elintason varmistamiseen liittyvä vaatimus on sääntö, jolla on väistämättä laajempi aineellinen ulottuvuus. Tämän osoittaa 27.2.2014 annettu tuomio Saciri ym., ( 41 ) jossa unionin tuomioistuin edellyttää, että aineellisten vastaanotto-olosuhteiden tason ja erityisesti tätä varten suoritettavan rahallisen etuuden on oltava riittävä hakijoiden ihmisarvoisen ja heidän terveytensä kannalta riittävän elintason ja heidän toimeentulonsa varmistamiseksi.

65.

Lopuksi sillä, että poistettaisiin direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdassa säädetyistä aineellisista vastaanotto-olosuhteista etuudet, joiden tarkoituksena on vaatetuksesta ja kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroista huolehtiminen, meneteltäisiin selvästi unionin lainsäätäjän tavoitteleman päämäärän vastaisesti.

66.

Vaateavustuksen osalta on hyväksytty, että vaatetus on edellytyksenä sillä, että ihmisoikeuksien käyttäminen on ylipäänsä mahdollista. ( 42 ) Muistutettakoon, että unionin tuomioistuimen mukaan tarve pukeutua on ”perustarve” samalla tavoin kuin asumiseen ja ravitsemukseen liittyvä tarve, joten se on osa ihmisarvon kunnioittamista. Repaleisten ja likaisten vaatteiden käyttäminen on lisäksi näkyvin ja paljastavin osoitus puutteenalaisuudesta. Ihmiset pukeutuvat paitsi suojellakseen mielenterveyttään myös ja ilmeisellä tavalla fyysisen turvallisuutensa säilyttämiseksi, koska asianmukainen vaate suojaa kehoa huonoa säätä, kylmyyttä, sadetta ym. vastaan. Pukeutuminen on myös keino varmistaa hakijalle tunnustettujen oikeuksien, kuten liikkumisoikeuden, ammatilliseen koulutukseen osallistumisen tai työmarkkinoille pääsyn, tehokas vaikutus.

67.

Päivittäisiin menoihin tarkoitettu raha on niin ikään aineellisten vastaanotto-olosuhteiden olennainen osa, koska kuten komissio korosti useaan kertaan istunnossa, se mahdollistaa hakijalle vähimmäistason itsenäisyyden. Tämä etuus jätetään hakijan vapaasti käytettäväksi, ja sitä pidetään ”taskurahana”, jonka suuruus riippuu kustakin jäsenvaltiosta, mutta sen on mahdollistettava tavanomaisten olennaisen tärkeinä pidettävän kulutustavaroiden, kuten henkilökohtaiseen hygieniaan liittyvien tuotteiden tai matkalippujen, ostaminen. Euroopan unionin turvapaikkaviraston (EUAA) ( 43 ) mukaan tällä etuudella on useita tavoitteita: ensinnäkin antaa hakijoille mahdollisuus saavuttaa edes vähimmäistason toimeentulo asumiseen, ravitsemukseen tai vaatetukseen liittyvien perustarpeiden lisäksi; toiseksi varmistaa heille edes vähimmäistason osallistuminen sosiokulttuuriseen elämään jäsenvaltiossa, jossa he asuvat, ja kolmanneksi antaa heille mahdollisuus jonkinlaiseen taloudelliseen itsenäisyyteen. ( 44 ) Lisättäköön tähän, että tämä etuus antaa myös hakijoille mahdollisuuden täyttää yhteistyövelvoitteensa, joka heille kuuluu heidän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa tutkintamenettelyn yhteydessä ja jonka perusteella heidän on vastattava erilaisiin kutsuihin ja saavuttava haastatteluihin, ja käyttää myös heille annettuja oikeuksia esimerkiksi osallistumalla ammatilliseen koulutukseen tai saamalla terveydenhoitoa.

68.

Korostan tässä yhteydessä, että kansainvälisessä oikeudessa hyväksytään, että oikeus riittävään elintasoon – jota kuvataan oikeudellisessa kielenkäytössä myös ”asianmukaisena” tai ”soveliaana” elintasona – edellyttää, että jokaisella on mahdollisuus saada paitsi riittävästi ruokaa, riittävä asunto, riittävä vaatetus sekä välttämättömät terveys- ja sosiaalipalvelut myös muita taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia oikeuksia, jotka ovat tarpeen tietyssä yhteiskunnassa tiettynä aikana, kuten oikeus koulutukseen tai myös oikeus työhön. ( 45 ) Tavaroita ja palveluja on oltava saatavilla riittävä määrä ja riittävän laadukkaasti, niiden on oltava sukupuolen tai iän mukaisia ja niiden on oltava kulttuurin näkökulmasta asianmukaisia. Vaikka on eroja siltä osin, mikä tämän oikeuden täsmällinen ulottuvuus on, kuitenkin katsotaan, että tämä oikeus liittyy sellaisten muiden oikeuksien käyttämiseen, joista tietyt ovat vähemmän pakottavia kuin toiset, ja sen perustana on oikeus ihmisarvoon. ( 46 ) Maailmanpankki arvioi täysin taloudellisin mittarein, että riittävä elintaso tarkoittaa elämistä asianomaisen yhteiskunnan köyhyysrajan yläpuolella. Sen mukaan riittävän elintason varmistaminen edellyttää kahdentyyppisten menojen kattamista: menot, jotka ovat välttämättömiä ravinnon hankkimista ja aivan välttämättömien tavaroiden hankkimista varteen, ja lisämenot, jotka kuvaavat kuluja, joita aiheutuu osallistumisesta yhteiskunnan arkeen ja jotka vaihtelevat eri maissa. ( 47 )

69.

Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa vahvistettu vaatimus riittävän elintason varmistamisesta on siis esteenä sille, että jäsenvaltio epää hakijalta etuudet, joiden tarkoituksena on kattaa hänen tarpeensa, jotka liittyvät vaatetukseen ja kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroihin.

70.

Pääasian kohteena olevan kaltainen kansallinen oikeussääntö on mielestäni erityisen ongelmallinen siitä syystä, että se perustuu näiden etuuksien automaattiseen epäämiseen.

71.

Muistutettakoon tässä yhteydessä, että direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäinen alakohta perustuu siihen, että päivittäisiin menoihin tarkoitettu raha ja etuudet, joiden tarkoituksena on kattaa hakijan asumis-, ravitsemus- ja vaatetustarpeet, lähtökohtaisesti myönnetään. Tämä myöntämisperiaate on erityisen vahvasti pakottava silloin, kun hakija ei ole taloudellisesti riippumaton eikä kykene heti aluksi pääsemään työmarkkinoille huolehtiakseen omista tarpeistaan ja varmistaakseen siten itselleen tietyn elintason. Vastaanottava jäsenvaltio voi peruuttaa nämä aineelliset vastaanotto-olosuhteet kokonaan tai osittain vain siinä tapauksessa, että hakijalla on omia varoja tämän direktiivin 17 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla, tai siinä tapauksessa, että hän on direktiivin 20 artiklan 1–4 kohdassa tarkoitetulla tavalla käyttänyt vastaanottojärjestelmää väärin tai hänelle on määrätty seuraamus sen vuoksi, että hän on syyllistynyt majoitustiloja koskevien sääntöjen vakaviin rikkomisiin tai törkeän väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

72.

Riidanalaisen järjestelyn kaltainen oikeudellinen järjestely perustuu päinvastaiseen periaatteeseen kuin direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan perustana oleva periaate, koska siinä vahvistetaan periaate, jonka mukaan evätään etuudet, joiden tarkoituksena on kattaa hakijan tarpeet, jotka liittyvät vaatetukseen ja kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroihin. Istunnossa käydyistä keskusteluista ilmenee, että hallinnollinen päätös näiden etuuksien epäämisestä tehdään automaattisesti sen jälkeen, kun siirtopäätös on tehty, ottamatta hakijan henkilökohtaista tilannetta huomioon. Hakija on siten velvollinen tekemään toimivaltaiselle kansalliselle viranomaiselle hakemuksen, jolla hän voi pyytää vaateavustuksen palauttamista, vain jos se on perusteltavissa erityisillä olosuhteilla. ( 48 ) Tässä tapauksessa vaikuttaa siltä, että riidanalaista päätöstä ei ole edeltänyt sellainen yksilöllinen tutkinta, jossa olisi kyetty arvioimaan FB:n tarpeita ja seurauksia, joita koituisi siitä, että häneltä evätään vaateavustus ja rahallinen etuus, hänen oleskelunsa jatkumiselle asianomaisen valtion alueella.

73.

Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäistä alakohtaa ja 5 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa evätään hakijalta automaattisesti etuudet, joilla on tarkoitus kattaa hänen vaatetukseen ja kotitalouden käyttö- ja kulutustavaroihin liittyvät tarpeensa, pelkästään sillä perusteella, että hänen osaltaan on tehty siirtopäätös Dublin III ‑asetuksen mukaisesti.

74.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuin toinen ennakkoratkaisukysymys esitetään sen tapauksen varalta, että pääasian kohteena oleva oikeudellinen järjestely ei täytä direktiivin 2013/33 17 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa ja 5 kohdassa vahvistettua riittävän elintason varmistamisen vaatimusta.

75.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii siihen sisältyvillä kolmella alakysymyksellä määrittämään, voidaanko riidanalaisen järjestelyn kaltainen järjestely perustella direktiivin 2013/33 20 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdalla, jonka nojalla vastaanottava jäsenvaltio voi rajoittaa aineellisia vastaanotto-olosuhteita, jos hakija on tehnyt myöhemmän, direktiivin 2013/32 2 artiklan 1 alakohdassa määritellyn hakemuksen. Tämän tuomioistuimen mielestä Saksassa tehty kansainvälistä suojelua koskeva hakemus voisi näet olla tässä viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitettu ”myöhempi hakemus”. Kummassakaan näistä säännöksissä ei sen mielestä kuitenkaan säädetä siitä, onko kyseessä myöhempi hakemus myös tapauksessa, jossa on osallisena useampia jäsenvaltioita. Kyseinen tuomioistuin pohtii lisäksi, täyttääkö tällainen järjestely takeet, joista säädetään nimenomaisesti kyseisen direktiivin 20 artiklan 5 ja 6 kohdassa, erityisesti takeen, joka liittyy ihmisarvon kunnioittamiseen.

76.

On heti aluksi korostettava, että nämä kysymykset esitettiin unionin tuomioistuimelle ennen kuin se teki ”myöhemmän hakemuksen” käsitteeseen olennaisen tärkeitä selvennyksiä tuomiossa Khan Yunis ja Baabda, johon viittaan.

77.

Unionin tuomioistuin vahvisti kyseisessä tuomiossa lähinnä, että myöhemmän hakemuksen käsite, sellaisena kuin se määritellään direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohdassa, kattaa myös tapauksen, jossa uusi hakemus tehdään sen jälkeen, kun toisessa jäsenvaltiossa on tehty päätös saman hakijan aiemmasta hakemuksesta. ( 49 ) Unionin tuomioistuin täsmensi kuitenkin, että ensimmäisen jäsenvaltion, jossa hakija teki hakemuksensa, on täytynyt tehdä tästä hakemuksesta kyseisen direktiivin 2 artiklan e alakohdassa tarkoitettu ”lainvoimainen päätös”. ( 50 )

78.

Ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevassa välipäätöksessä mainituista tiedoista ilmenee, että uutta hakemusta, jonka FB teki 6.9.2021 Saksassa, ei voida pitää direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohdassa tarkoitettuna ”myöhempänä hakemuksena”, mistä syystä direktiivin 2013/33 20 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa ei voida soveltaa. Kaikki istuntoon osallistuneet ovat siten samaa mieltä siitä, että hakemus on esitetty ennen kuin aikaisemmin Romaniassa 6.8.2021 tehdystä hakemuksesta, joka oli sittemmin implisiittisesti peruutettu, oli tehty lainvoimainen päätös.

79.

Neljä viikkoa oli selvästi liian lyhyt ajanjakso, jotta Romanian viranomaiset olisivat kyenneet tutkimaan tämän ensimmäisen hakemuksen kaikilta osin ja määrittämään, täyttikö FB edellytykset, jotta hänelle olisi voitu myöntää pakolaisasema tai toissijaista suojelua.

80.

Lisäksi FB:n Saksassa esittämän hakemuksen tutkimatta jättämistä koskeva päätös oli tehty ennen sen yhdeksän kuukauden määräajan päättymistä, jota jäsenvaltioita kehotetaan direktiivin 2013/32 28 artiklan 2 kohdassa noudattamaan ennen kuin ne käsittelevät uutta hakemusta myöhempänä hakemuksena, mikäli ensimmäinen hakemus implisiittisesti peruutetaan.

81.

Lopuksi tulkitsen tilannetta siten, että Saksa määritti Dublin III ‑asetuksen 20 artiklan 5 kohdan ja 23 artiklan 1 kohdan nojalla Romanian vastuussa olevaksi jäsenvaltioksi ja pyysi tämän asetuksen 18 artiklan 1 kohdan c alakohdan nojalla sitä ottamaan FB:n takaisin sillä perusteella, että tämä oli jättänyt uuden hakemuksen Saksan viranomaisille peruutettuaan implisiittisesti Romanian viranomaisille aikaisemmin esittämänsä hakemuksen. Romania suostui ottamaan asianomaisen henkilön takaisin tämän artiklan nojalla. Tämä oikeusperusta edellyttää mielestäni sitä, että ensimmäistä hakemusta ei ole hylätty, ja näin ollen sitä, että asiassa ei ole tehty lainvoimaista päätöstä. ( 51 )

82.

Näissä olosuhteissa ehdotan, että unionin tuomioistuin toteaa, että direktiivin 2013/32 2 artiklan q alakohtaa, johon viitataan direktiivin 2013/33 20 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa, on tulkittava siten, että myöhemmän hakemuksen käsite ei kata tilannetta, jossa hakija esittää jossain jäsenvaltiossa uuden hakemuksen ennen kuin toinen jäsenvaltio on tehnyt lainvoimaisen päätöksen hänen aikaisemmin tekemästään hakemuksesta.

83.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Bundessozialgerichtin (liittovaltion ylin sosiaalituomioistuin, Saksa) esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti: