1.

Ranskan kirjallisuusalan erityispiirteenä on jo pitkään ollut kulttuuriperinnön säilyttämiseen tähtäävien suojelutoimenpiteiden toteuttaminen, ja hintasääntely on vuonna 1981 annetun Lang-lain ( 2 ) antamisesta alkaen ollut yksi tämän suojelun peruspilareista. Mainitulla lailla otettiin käyttöön yhtenäinen kirjakohtainen hinta, jotta kaikkialla Ranskan alueella olisi yhtäläinen mahdollisuus tutustua kirjallisuuteen, sillä yhtenäisten hintojen periminen edistää itsenäisistä kirjakaupoista muodostuvan kirjakauppaverkoston säilymistä ja kustannusalan monimuotoisuutta markkinoilla, jotka ovat yhtenäistymässä. Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2021, annettiin niin sanottu Darcos-laki, jolla kyseinen suojamekanismi tuodaan digiaikakaudelle säätämällä kolmen euron vähimmäishinnasta, joka on veloitettava alle 35 euron suuruisten verkossa tehtyjen kirjatilausten toimituksista.

2.

Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin, Ranska) pohtii, voidaanko yhtäältä unionin oikeutta, joka perustuu aksioomaan sisämarkkinoista, joilla taataan tuotteiden ja tuotantotekijöiden vapaa liikkuvuus, ja toisaalta kansallista kulttuuripolitiikkaa, jossa hintasääntelyllä pyritään suojaamaan itsenäisiä kirjakauppoja, säilyttämään kustannusalan julkaisujen moniarvoisuus ja vahvistamaan kirjan asemaa muuna kuin markkinahyödykkeenä, joka on osa kansallista kulttuuriperintöä, sovittaa yhteen.

3.

Nyt käsiteltävä asia on siten erityislaatuinen, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta ainoastaan niistä unionin oikeuden säännöksistä tai määräyksistä, joiden perusteella sen on arvioitava kyseistä säännöstöä, mutta se ei esitä sisällöllistä kysymystä siitä, soveltuuko kyseinen säännöstö yhteen unionin oikeuden kanssa.

4.

Tässä tapauksessa on potentiaalisesti sovellettava direktiiviä 2000/31/EY ( 3 ) tai direktiiviä 2006/123/EY ( 4 ) sekä EUT-sopimuksessa määrättyjä perusvapauksia, tarkemmin sanottuna SEUT 34 artiklassa tarkoitettua tavaroiden vapaata liikkuvuutta ja SEUT 56 artiklassa tarkoitettua palvelujen tarjoamisen vapautta.

5.

Direktiivin 2000/31 johdanto-osan 18 ja 21 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

6.

Direktiivin 1 artiklan, jonka otsikko on ”Tavoite ja soveltamisala”, 6 kohdassa säädetään, ettei kyseinen direktiivi ”vaikuta [unionin] tai jäsenvaltioiden tasolla toteutettaviin [unionin] oikeuden mukaisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden edistäminen ja moniarvoisuuden puolustaminen.”

7.

Direktiivin 2 artiklan h alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan

– –

8.

Direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Sisämarkkinat”, säädetään seuraavaa:

”1.   Kunkin jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että sen alueelle sijoittautuneen palvelun tarjoajan tarjoamien tietoyhteiskunnan palvelujen osalta noudatetaan kyseisessä jäsenvaltiossa sovellettavia, yhteensovitettuun alaan kuuluvia kysymyksiä koskevia kansallisia säännöksiä.

2.   Jäsenvaltiot eivät voi yhteensovitettuun alaan liittyvien syiden vuoksi rajoittaa toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta.

– –

4.   Jäsenvaltiot voivat toteuttaa toimenpiteitä, joilla poiketaan 2 kohdan säännöksistä tietyn tietoyhteiskunnan palvelun osalta, jos

– –”

9.

Direktiivin 2006/123 johdanto-osan 11, 33, 40, 76 ja 83 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

– –

– –

10.

Direktiivin 1 artiklan, jonka otsikko on ”Kohde”, 1–6 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.   Tässä direktiivissä vahvistetaan yleissäännökset, joiden avulla edistetään palveluntarjoajien sijoittautumisvapautta ja palvelujen vapaata liikkuvuutta niin, että samalla taataan palvelujen korkea laatu.

2.   Tässä direktiivissä ei käsitellä sellaisten yleistä taloudellista etua koskevien palvelujen vapauttamista, jotka on varattu julkisille tai yksityisille tahoille, eikä palveluja tarjoavien julkisten tahojen yksityistämistä.

3.   Tässä direktiivissä ei käsitellä palveluja tarjoavien monopolien purkamista eikä jäsenvaltioiden myöntämää tukea, jota koskevat [unionin] kilpailusäännöt.

Tämä direktiivi ei vaikuta jäsenvaltioiden vapauteen [unionin] oikeuden mukaisesti määritellä, mitä palveluja ne pitävät yleistä taloudellista etua koskevina palveluina, miten nämä palvelut olisi järjestettävä ja rahoitettava valtiontukisääntöjen mukaisesti ja mitä erityisiä velvoitteita niihin olisi sovellettava.

4.   Tämä direktiivi ei vaikuta toimiin, joita [unionissa] tai jäsenvaltioissa toteutetaan [unionin] oikeuden mukaisesti kulttuurisen tai kielellisen monimuotoisuuden tai tiedotusvälineiden moniarvoisuuden suojelemiseksi tai edistämiseksi.

5.   Tämä direktiivi ei vaikuta jäsenvaltioiden rikoslainsäädäntöön. Jäsenvaltiot eivät kuitenkaan saa tässä direktiivissä vahvistettuja sääntöjä kiertäen rajoittaa palvelujen tarjoamisen vapautta soveltamalla rikosoikeudellisia säännöksiä, joilla nimenomaisesti säännellään palvelutoiminnan aloittamista tai harjoittamista tai jotka nimenomaisesti vaikuttavat niihin.

6.   Tämä direktiivi ei vaikuta työoikeuteen, [jota jäsenvaltiot soveltavat unionin] oikeuden mukaisen kansallisen lainsäädännön mukaisesti – –. Tämä direktiivi ei myöskään vaikuta jäsenvaltioiden kansallisen sosiaaliturvalainsäädännön soveltamiseen.”

11.

Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, säädetään seuraavaa:

”1.   Tätä direktiiviä sovelletaan sellaisten palveluntarjoajien tuottamiin palveluihin, jotka ovat sijoittautuneet johonkin jäsenvaltioon.

2.   Tätä direktiiviä ei sovelleta seuraaviin toimiin:

– –

– –”

12.

Direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetään muun muassa, että jos kyseisen direktiivin säännökset ovat ristiriidassa palvelutoiminnan aloittamisen ja harjoittamisen erityisiä näkökohtia tietyillä aloilla tai tietyissä ammateissa säätelevien muiden unionin säädösten kanssa, muiden unionin säädösten säännöksillä on etusija ja niitä sovelletaan kyseisiin aloihin ja ammatteihin.

13.

Direktiivin 2006/123 4 artiklan 1 alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan ”palvelulla” tarkoitetaan ”itsenäisenä ammatinharjoittajana suoritettavaa [SEUT 57] artiklassa tarkoitettua taloudellista toimintaa, josta yleensä saadaan korvaus”.

14.

Direktiivin III lukuun, jonka otsikko on ”Palveluntarjoajien sijoittautumisvapaus”, kuuluvan 15 artiklan 2 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”2.   Jäsenvaltioiden on tutkittava, asetetaanko niiden oikeusjärjestelmässä palvelutoiminnan aloittamisen tai harjoittamisen ehdoksi seuraavien syrjimättömien vaatimusten noudattaminen:

– –

– –

3.   Jäsenvaltioiden on tarkistettava, että 2 kohdassa tarkoitetut vaatimukset täyttävät seuraavat ehdot:

– –

– –”

15.

Direktiivin IV lukuun, jonka otsikko on ”Palvelujen vapaa liikkuvuus”, kuuluvassa 16 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on kunnioitettava palveluntarjoajien oikeutta tarjota palvelujaan muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, johon he ovat sijoittautuneet.

Jäsenvaltion, jossa palvelu tarjotaan, on varmistettava, että palvelutoiminta voidaan aloittaa ja sitä voidaan harjoittaa jäsenvaltion alueella vapaasti.

Jäsenvaltiot eivät saa asettaa palvelutoiminnan aloittamisen tai harjoittamisen ehdoksi alueellaan vaatimuksia, jotka eivät ole seuraavien periaatteiden mukaisia:

– –

3.   Jäsenvaltiota, johon palveluntarjoaja siirtyy, ei estetä asettamasta palvelutoiminnan harjoittamista koskevia vaatimuksia, jotka ovat perusteltuja yleisen järjestyksen, yleisen turvallisuuden, kansanterveyden tai ympäristönsuojelun perusteella ja 1 kohdan mukaisesti. Kyseistä jäsenvaltiota ei myöskään estetä soveltamasta [unionin] lainsäädännön mukaisesti työehtoja koskevia sääntöjään, mukaan luettuna työehtosopimukset.”

16.

Vuoden 1981 lain 1 §:n 1 ja 4 momentissa säädetään seuraavaa:

”Jokaisen kirjoja kustantavan tai maahan tuovan luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön on vahvistettava kustantamilleen tai maahan tuomilleen kirjoille vähittäismyyntihinta.

– –

Vähittäiskauppiaiden on noudatettava sellaista tosiasiallista vähittäismyyntihintaa, joka on suuruudeltaan 95–100 prosenttia kustantajan tai maahantuojan vahvistamasta hinnasta. Jos kirja lähetetään ostajalle eikä sitä noudeta kirjojen vähittäismyyntiä harjoittavasta kaupasta, myyntihinta on kustantajan tai maahantuojan vahvistama hinta. Jälleenmyyjä ei saa missään tapauksessa suoraan tai välillisesti tarjota kirjojen maksutonta kuljetuspalvelua, paitsi jos kirja noudetaan vähittäismyyntiä harjoittavasta kirjakaupasta. Kuljetuspalvelusta on veloitettava hinta, joka on kulttuurista ja taloudesta vastaavien ministereiden sähköisestä viestinnästä, postista ja lehdistön jakelusta vastaavan sääntelyviranomaisen (Autorité de régulation des communications électroniques, des postes et de la distribution de la presse) ehdotuksesta tekemässä päätöksessä vahvistetun vähimmäishinnan mukainen. Päätöksessä otetaan huomioon postipalvelujen tarjoajien kirjojen vähittäismarkkinoilla tarjoamat hinnat ja tarve säilyttää tiheä vähittäismyyntiverkosto Ranskan alueella.”

17.

Kirjojen kuljetuspalvelun vähimmäishinnasta 4.4.2023 tehdyn päätöksen (arrêté du 4 avril 2023 relatif au montant minimal de tarification du service de livraison du livre) ( 5 ) 1 §:ssä säädetään seuraavaa:

”[Vuoden 1981 lain] 1 §:n 4 momentissa tarkoitetun kirjojen kuljetuspalvelujen vähimmäishinnaksi vahvistetaan

Tässä vahvistettua vähimmäishintaa sovelletaan tilauksen kuljetuspalveluun riippumatta siitä, kuinka monesta paketista tilaus muodostuu.

Ostajan on maksettava kuljetuspalvelusta yhtä aikaa tilauksen kanssa.”

18.

Amazon EU Sàrl (jäljempänä Amazon) on Luxemburgin oikeuden mukaan perustettu yhtiö, joka nosti ennakkoratkaisupyynnön esittäneessä Conseil d’État’ssa kanteen, jossa se vaatii 4.4.2023 tehdyn päätöksen kumoamista.

19.

Kanteensa tueksi Amazon väittää, että määräämällä vähimmäishinnasta, joka vähittäismyyjien on veloitettava sellaisten kirjojen kuljetuspalvelusta, joita ei noudeta vähittäismyyntiä harjoittavasta kirjakaupasta, ja jonka määrä vastaa 4.4.2023 tehdyn päätöksen mukaista vähimmäishintaa, rikotaan ensisijaisesti direktiiviä 2000/31 ja toissijaisesti direktiiviä 2006/123 ja loukataan tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaatetta, ja tässä yhteydessä Amazon toteaa, että se toimittaa suuren osan Ranskassa myymistään kirjoista varastoista, jotka sijaitsevat eri jäsenvaltion alueella.

20.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo ensinnäkin, että vuoden 1981 lain 1 §:n 4 momentissa säädetään ainoastaan kirjojen kuljetuspalvelusta. Kun otetaan huomioon direktiivin 2000/31 2 artiklan h alakohdan ii alakohta, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut tuomiossaan Ker-Optika, ( 6 ) kyseisessä säännöksessä säädetty vaatimus ei siis kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan.

21.

Kyseinen tuomioistuin toteaa toiseksi, että Amazonin mukaan vuoden 1981 lain 1 §:n 4 momentissa asetetaan palvelutoiminnan vapaan harjoittamisen edellytykseksi vaatimus, joka on ristiriidassa direktiivin 2006/123 16 artiklan 1 kohdassa vahvistettujen edellytysten kanssa. Ministère de la Culture (kulttuuriministeri, Ranska) katsoo sitä vastoin ensisijaisesti, että mainitun lain 1 §:n 4 momentti säädettiin kustannusalan monimuotoisuuden ja siis myös kulttuurisen monimuotoisuuden vaalimiseksi, joten direktiivin 1 artiklan 4 kohdan nojalla se ei kuulu direktiivin soveltamisalaan. Ministeri väittää toissijaisesti, että kulttuurinen monimuotoisuus on perustelu, jolla kyseinen säännöstö voidaan oikeuttaa.

22.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmanneksi siltä varalta, että kulttuuriministerin tulkinta hyväksytään, merkitseekö säännöstön arvioiminen direktiivin 2006/123 perusteella sitä, ettei säännöstöä voida arvioida primaarioikeuden perusteella.

23.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii neljänneksi siinä tapauksessa, että primaarioikeus tulisi ottaa huomioon tällaisen arvioinnin yhteydessä, onko kansallisen toimenpiteen, jossa vahvistetaan tavaran kotiinkuljetuksesta veloitettava vähimmäishinta, katsottava liittyvän tämän tavaran myyntijärjestelyyn, jolloin sitä olisi siis arvioitava SEUT 34 artiklassa taatun tavaroiden vapaan liikkuvuuden kannalta, vai onko sitä arvioitava SEUT 56 artiklassa taatun palvelujen tarjoamisen vapauden kannalta varsinkin, kun otetaan huomioon toimenpiteen vaikutus kyseisen tavaran verkkomyyntitoimintaan ja se, että tavaran kotiinkuljetusta on pidettävä palveluna, joka on erillinen tavaran myymiseen nähden.

24.

Tässä tilanteessa Conseil d’État on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

25.

Aluksi on korostettava, että kaikilla nyt käsiteltävillä ennakkoratkaisukysymyksillä pyritään määrittämään, mitä unionin oikeuden säännöksiä tai määräyksiä asiassa on sovellettava. Niinpä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta ensimmäisellä kysymyksellään, onko asiassa sovellettava direktiivin 2006/123 säännöksiä, toisella kysymyksellään, voidaanko kyseessä olevaa säännöstöä arvioida primaarioikeuden perusteella, jos asiassa on sovellettava direktiiviä 2006/123, ja kolmannella kysymyksellään, onko kyseistä säännöstöä pidettävä puuttumisena SEUT 34 artiklassa tai SEUT 56 artiklassa määrättyyn. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei sen sijaan kysy unionin tuomioistuimelta, voitaisiinko tällaista mahdollista puuttumista mahdollisesti oikeuttaa.

26.

Koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa kulttuurisen monimuotoisuuden vaalimiseen ja edistämiseen, on tarkasteltava kyseessä olevalle toimenpiteelle ilmoitettua tavoitetta ja toimenpiteellä kyseisen tavoitteen saavuttamiseksi käyttöön otettua mekanismia. Pääasiassa tarkasteltavassa säännöstössä vähittäismyyjille asetetaan velvollisuus veloittaa ostajilta vähimmäishinta sellaisten kirjojen kuljetuspalvelusta, joita ei noudeta vähittäismyyntiä harjoittavasta kirjakaupasta vaan jotka toimitetaan asiakkaan kotiin.

27.

Kyseisen säännöstön tavoitteeksi on ilmoitettu Ranskaan sijoittautuneiden kirjojen vähittäismyyjien suojeleminen. Ranskan hallitus toteaa tästä, että Ranskan kirjamarkkinoihin sovelletaan kulttuuripolitiikkaa, jonka ”tarkoituksena on suojata kirjoja kulttuurihyödykkeinä niiltä kielteisiltä seurauksilta, joita hintakilpailu on omiaan aiheuttamaan”. Tästä syystä vuoden 1981 laissa säädetään yleisestä hintojenvahvistamismekanismista, jonka nojalla kirjojen kustantajilla ja maahantuojilla on velvollisuus vahvistaa vähittäismyyntihinta, jota vähittäiskauppiaiden on noudatettava sillä varauksella, että ne voivat antaa enintään 5 prosenttia alennusta.

28.

Vaikka tämä ratkaisuehdotus ei koske edellä mainittua yleistä hintojenvahvistamismekanismia, mainitsen kuitenkin, että kyseisen kulttuuripolitiikan kannattajien mukaan sillä voidaan turvata kustannusalan elinvoimaisuus ja moniarvoisuus ja säilyttää tiheä ja monipuolinen kirjojen levitys- ja jakeluverkosto koko Ranskan alueella.

29.

Huomautan myös, että unionin tuomioistuimelta on jo tiedusteltu Ranskassa ja Itävallassa sovelletuista kirjojen vähittäismyyntihinnoista, ja se totesi, että tällaiset säännöstöt soveltuvat yhteen sisämarkkinoita koskevien määräysten ja etenkin tavaroiden vapaan liikkuvuuden kanssa. ( 7 )

30.

Verkkomyynnin huomattava kasvu on paitsi muuttanut perustavanlaatuisesti asiakkaiden tottumuksia myös – Ranskan hallituksen mukaan – horjuttanut merkittävästi vuoden 1981 lailla aikaansaatua tasapainoa. Verkkomyynnin mukana on tullut myös uusi kilpailutekijä: toimituskulut. Tietyt suuret verkkoalustat ovat nimittäin tarjonneet kirjoja myyntiin perimättä toimituskuluja, mikä Ranskan hallituksen mukaan on ollut muiden vähittäismyyjien vahingoksi. Markkinatoimijoiden välisen epätasapainon korjaamiseksi vuoden 1981 lakia muutettiin siten, että siinä edellytetään, että toimituskuluina veloitetaan vähintäänkin tietty vähimmäishinta, minkä lisäksi on määrätty kolmen euron vähimmäishinnasta ja mahdollisuudesta tarjota lähes ilmaista kuljetusta, kun ostoksen hinta on vähintään 35 euroa.

31.

Kyseessä oleva säännöstö koskee siis nimenomaan kirjojen verkkomyyntiä, minkä vuoksi tarkastelen seuraavaksi direktiiviä 2000/31.

32.

Aluksi on tutkittava, kuuluvatko kyseiset kansalliset säännökset direktiivillä 2000/31 yhteensovitettuun alaan. Jos kyllä, ja jos kyseiset kansalliset säännökset osoittautuvat direktiivin 2000/31 säännösten vastaisiksi, kyseisillä kansallisilla säännöksillä olisi etusija direktiivin 2006/123 säännöksiin nähden.

33.

Tästä on todettava, että Amazonin ja komission mukaan kyseinen säännöstö kuuluu direktiivillä 2000/31 yhteensovitettuun alaan.

34.

Direktiivin 2000/31 3 artiklan 2 kohdassa säädetään, etteivät jäsenvaltiot voi yhteensovitettuun alaan liittyvien syiden vuoksi rajoittaa toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevien tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen vapautta. Direktiivin 2000/31 2 artiklan h alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan yhteensovitetulla alalla tarkoitetaan jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä asetettuja, tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajiin tai tietoyhteiskunnan palveluihin sovellettavia vaatimuksia riippumatta siitä, ovatko vaatimukset yleisluonteisia vai erityisesti tähän tarkoitukseen suunnattuja.

35.

Direktiivi 2000/31 perustuu siis niin sanotusti alkuperäjäsenvaltiologiikkaan. ( 8 ) Alkuperäjäsenvaltio on käytännössä poikkeuksetta se, joka asettaa edellytykset, joiden täyttyessä tietoyhteiskunnan palveluja voidaan tarjota ja joiden mukaisesti niitä on tarjottava.

36.

Direktiivin 2000/31 2 artiklan h alakohdan ii alakohdan nojalla yhteensovitettuun alaan eivät kuitenkaan kuulu muun muassa tavaroihin sinänsä sovellettavat vaatimukset tai tavarantoimituksiin sovellettavat vaatimukset.

37.

Näin ollen tulee esiin kysymys siitä, onko pääasiassa kyseessä olevan kaltaista toimenpidettä, joka koskee tavarantoimituksen hinnoittelua mutta johon ei sisälly erityistä vaatimusta siitä, miten tavara on toimitettava, pidettävä tavarantoimituksiin sovellettavana vaatimuksena.

38.

Amazonin ja komission mukaan näin ei ole. Ne väittävät, että kyseessä oleva säännöstö koskee verkossa toteutettujen transaktioiden hintaa eikä kirjojen toimituksiin sinänsä sovellettavia konkreettisia ehtoja. Amazonin mukaan kyseinen säännöstö ei koske pakettikuljetuspalvelujen tarjoajia eikä se vaikuta (yksinomaan) pakettikuljetustoimintaan erikoistuneisiin yrityksiin. Näillä perusteilla Amazon ja komissio katsovat, ettei nyt käsiteltävässä asiassa ole kyse direktiivin 2000/31 2 artiklan h alakohdan ii alakohdassa tarkoitetusta tavarantoimituksiin sovellettavasta vaatimuksesta.

39.

En pidä näitä argumentteja vakuuttavina.

40.

Aluksi on muistutettava, että unionin tuomioistuin on jo katsonut, että vaikka piilolinssien myyntiä koskevat kansalliset säännöt kuuluvat direktiivin 2000/31 soveltamisalaan siltä osin kuin ne koskevat piilolinssien myyntiä internetissä, kansalliset säännöt, jotka koskevat piilolinssien toimittamista, eivät kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan. ( 9 ) Nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan säännöstön tarkoituksena ja vaikutuksena on kirjojen kotiinkuljetuspalvelujen sääntely. Tässä yhteydessä en voi yhtyä Amazonin ja komission argumenttiin, jonka mukaan kirjan kotiinkuljetusta on pidettävä todellisuudessa lähinnä kirjan verkossa tapahtuvan myymisen liitännäisedellytyksenä, jota ei voida erottaa kyseisestä myynnistä. ( 10 )

41.

On toki niin, että kun kuluttaja ostaa kirjan verkossa, omasta näkökulmastaan hän tekee yhden ainoan kaupan. Oikeudellisesti ja tosiasiallisesti on kuitenkin edelleenkin kyse kahdesta liiketoimesta eli kirjan myymisestä ja sen myöhemmästä toimituksesta.

42.

Muutenkaan ei voida puhua ”erottamattomasta liiketoimesta” siltä osin kuin kyseessä olevassa säännöstössä viitataan ainoastaan kotiinkuljetuksiin. Kirjatoimituksiin sovelletaan nimittäin hinnoitteluvaatimuksia riippumatta siitä, ostetaanko kirja internetissä vai ei: jos kyse on kirjan kotiinkuljetuksesta, siihen sovelletaan hintavaatimusta. Sitä vastoin kaupasta noudettujen verkkotilausten osalta velvollisuutta toimituskulujen veloittamisesta ei ole.

43.

Näissä olosuhteissa katson, ettei kyseinen säännöstö kuulu direktiivillä 2000/31 yhteensovitettuun alaan direktiivin 2 artiklan h alakohdan ii alakohdan vuoksi eikä kyseisen direktiivin 3 artiklan 2 kohtaa siis voida soveltaa, mistä seuraa, ettei Amazoniin sovelleta toimituskulujen osalta alkuperäjäsenvaltion sääntelyä.

44.

Ensimmäisellä ja toisella kysymyksellään, joita on syytä tarkastella yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ensinnäkin selvittämään, onko direktiivin 2006/123 1 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että sen nojalla kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jää kansallinen säännöstö, jossa vahvistetaan vähimmäishinta sellaisen tilauksen kotiinkuljetukselle, johon kuuluu yksi tai useampi kirja; toiseksi se tiedustelee siltä varalta, että tähän kysymykseen vastataan kieltävästi, voidaanko kyseisessä säännöksessä, luettuna yhdessä direktiivin 16 artiklan 1 kohdan b alakohdan kanssa, tarkoitetulla kulttuurisen monimuotoisuuden edistämisellä oikeuttaa tällainen toimenpide, ja kolmanneksi se tiedustelee lähinnä, voidaanko kyseistä säännöstöä tarkastella unionin primaarioikeuden valossa, jos säännöstö kuuluu direktiivin soveltamisalaan.

45.

Kun tietty toiminta kuuluu direktiivin 2006/123 soveltamisalaan, asianomaisen jäsenvaltion on etenkin poistettava sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset. Tästä direktiivin 16 artiklassa säädetään, että tällaiset rajoitukset voidaan hyväksyä ainoastaan siinä tapauksessa, että ne ovat oikeutettuja jonkin kyseisessä säännöksessä mainitun yleistä etua koskevan pakottavan syyn perusteella, oikeasuhteisia ja syrjimättömiä. Tämän yleisen velvoitteen lisäksi jäsenvaltioiden on noudatettava useita muitakin, täsmällisemmin määritettyjä velvoitteita.

46.

Näihin velvoitteisiin kuuluvat muun muassa hallinnollinen yksinkertaistaminen ( 11 ) kehittämällä keskitettyjä asiointipisteitä ( 12 ) ja ottamalla käyttöön sähköisiä menettelyjä, ( 13 ) velvollisuudet, jotka koskevat palvelujen vastaanottajien neuvontaa ( 14 ) ja siitä huolehtimista, että palveluntarjoajat antavat vastaanottajille useita tietoja, ( 15 ) sekä velvollisuus tehdä hallinnollista yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa. ( 16 )

47.

Sillä, että jäsenvaltioihin sovelletaan direktiivin 2006/123 säännöksiä, on siis konkreettisia seurauksia jäsenvaltioiden kannalta.

48.

Muistutan, että direktiivin 2006/123 1 artiklan, jonka otsikko on ”Kohde”, 1 kohdassa säädetään, että kyseisessä direktiivissä ”vahvistetaan yleissäännökset, joiden avulla edistetään palveluntarjoajien sijoittautumisvapautta ja palvelujen vapaata liikkuvuutta niin, että samalla taataan palvelujen korkea laatu”.

49.

Tämän jälkeen kyseisen 1 artiklan 2–6 kohdassa ( 17 ) säädetään asioista, joita direktiivissä ”ei käsitellä” tai joihin direktiivi ”ei vaikuta”, ja erityisesti on mainittava, että sen 4 kohdassa säädetään, ettei direktiivi ”vaikuta toimiin, joita [unionissa] tai jäsenvaltioissa toteutetaan [unionin] oikeuden mukaisesti kulttuurisen tai kielellisen monimuotoisuuden tai tiedotusvälineiden moniarvoisuuden suojelemiseksi tai edistämiseksi”. ( 18 )

50.

Direktiivin 2006/123 2 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään sen sijaan, että direktiiviä sovelletaan sellaisten palveluntarjoajien tuottamiin palveluihin, jotka ovat sijoittautuneet johonkin jäsenvaltioon, ja kyseisen 2 artiklan 2 kohdassa säädetään useita poikkeuksia tästä lähtökohdasta. Siinä selvennetään, ettei direktiiviä sovelleta lukuisiin ”toimintoihin”.

51.

Kun luen direktiivin 2006/123 1 ja 2 artiklaa, pohdiskelen, miksi direktiivissä on kaksi artiklaa, joissa säädetään sen kohteesta ja soveltamisalasta, kun näitä asioita olisi mielestäni intuitiivisesti pidettävä yhtenä ja samana asiana? Ja mikä selittää kyseisten artiklojen eri kohdissa käytettyjen ilmaisujen eroavaisuudet?

52.

Direktiivin 2006/123 1 artiklan 4 kohdan sanamuodosta ja erityisesti siitä, että siinä käytetään ilmaisua ”ei vaikuta” (ranskaksi ”ne porte pas atteinte”, ei vahingoita tai vaikuta), huomautan, että kyseistä sanamuotoa on pidettävä vähintäänkin valitettavana, koska oikeussääntöjen ei pidä olla deskriptiivisiä vaan preskriptiivisiä. Säännöstä, jossa säädetään, että tiettyä säädöstä sovelletaan tai ei sovelleta tietyllä oikeudenalalla, on pidettävä preskriptiivisenä eli määräävänä. Tässä mielessä direktiivin 2 artikla on sanamuodoltaan selkeä: direktiiviä ei sovelleta useilla oikeudenaloilla, jotka määritetään artiklassa selkeästi. Samaa ei voida sanoa direktiivin 1 artiklan 4 kohdasta, jota tässä tarkastelen. Kun siinä käytetään deskriptiivisiä eli kuvailevia sanoja ”ei vaikuta”, lukija jätetään pimentoon. Minkä takia direktiivi ”ei vaikuta”? Koska kyseisessä säännöksessä todetaan näin? Tämän perusteella voitaisiin kuvitella, ettei unionin lainsäätäjän tarkoituksena ollut antaa direktiivin 1 artiklan 4 kohdalle oikeudellista arvoa. Lainsäätäjä piti vain hyvänä selventää, että sen näkemyksen mukaan direktiivi 2006/123 ei ole omiaan vaikuttamaan sen 1 artiklan 4 kohdassa tarkoitettuihin asioihin eli kulttuurisen tai kielellisen monimuotoisuuden tai tiedotusvälineiden moniarvoisuuden suojelemiseen tai edistämiseen.

53.

Myönnän, että olisi houkuttelevaa katsoa, että direktiivin 2006/123 1 artiklan 4 kohdalla ei ole oikeudellista arvoa, ja väittää, että kyse on yksinomaan kuvailevasta ja narratiivisesta normista, ( 19 ) joka voidaan sivuuttaa asian oikeudellisen arvioinnin yhteydessä.

54.

Tällaisen päättelyn seurauksena nyt kyseessä olevaa säännöstöä voitaisiin arvioida direktiivin 2006/123 perusteella. Tästä seuraisi muun muassa, että direktiivin 16 artiklaa olisi sovellettava asiassa eikä säännöstöä voitaisi oikeuttaa, koska kielellisen monimuotoisuuden suojeleminen ei ole kyseisessä säännöksessä mainittu yleistä etua koskettava pakottava syy.

55.

Tällaista lähestymistapaa ei kuitenkaan voida pitää oikeana syistä, jotka esitän seuraavaksi.

56.

Minun on vaikea ajatella, että säädökseen otettu säännös olisi täysin vailla oikeusvaikutuksia. Mielestäni direktiivin 2006/123 1 artiklan kutakin kohtaa on arvioitava huolellisesti ja tulkittava kyseessä olevien toimenpiteiden luonteen valossa, vaikka – kuten jäljempänä tässä ratkaisuehdotuksessa osoitan – mikään direktiivin 1 artiklan 4 kohdan mahdollisista tulkinnoista ei ole kovin tyydyttävä.

57.

Totean, ettei tässä yhteydessä voida omaksua sanamuotoon tai semantiikkaan perustuvaa tulkintaa, jossa pyrittäisiin antamaan merkitysero säännöksessä käytetyille eri ilmaisuille, ( 20 ) koska osassa direktiivin 2006/123 kieliversioista ei ole käytetty eri ilmaisuja. ( 21 ) Tästä seuraa, että koska i) kaikki unionin viralliset kielet ovat niillä laadittujen unionin toimien todistusvoimaisia kieliä, minkä vuoksi ii) kaikille unionin toimen kieliversioille on lähtökohtaisesti annettava sama arvo, ( 22 ) ja koska iii) unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitseminen edellyttää näin ollen eri kieliversioiden vertailemista ( 23 ) ja koska iv) unionin säädöksen erikielisiä versioita on tulkittava yhdenmukaisesti, ( 24 ) mielestäni unionin tuomioistuimen ei tule etsiä eroa ilmaisujen ”n’affecte pas”, ”ne porte pas atteinte” ja ”ne s’applique pas” välillä, joita direktiivin 2006/123 1 artiklassa käytetään ranskaksi.

58.

Tarkastelen seuraavaksi direktiivin 2006/123 systematiikkaa ja rakennetta voidakseni vastata esitettyyn kysymykseen.

59.

Ensinnäkin on pidettävä mielessä, että direktiivillä 2006/123 on sama tavoite kuin EUT-sopimuksessa määrätyillä perusvapauksillakin eli vapaan liikkuvuuden esteiden poistaminen. Tässä yhteydessä on yleisesti tunnettu tosiseikka, että koska perusvapaudet ovat luonteeltaan monialaisia, niillä voi olla vaikutuksia millä tahansa alalla. Jos unionin lainsäätäjä olisi säätänyt ainoastaan, etteivät sijoittautumisvapaus ja palvelujen vapaa liikkuvuus ”vaikuta” kulttuuriseen monimuotoisuuteen, ilmaisu olisi ollut looginen mahdottomuus. Tämä osoittaa, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena oli, että direktiivin 2006/123 1 artiklan 4 kohdalla on oikeudellinen merkitys.

60.

Toiseksi ei pidä unohtaa, että yhtäältä EUT-sopimuksessa ja toisaalta direktiivissä 2006/123 käytetään erilaisia menetelmiä tarkoituksessa saavuttaa niille yhteinen tavoite eli poistaa palvelujen vapaan tarjoamisen rajoitukset. ( 25 ) EUT-sopimuksessa määrätään etenkin ”rajoituksista, jotka koskevat – – vapautta tarjota palveluja unionissa”. ( 26 ) Sillä pyritään ”negatiiviseen integraatioon” kieltämällä palvelukaupan esteet. ( 27 ) Direktiivissä 2006/123 sen sijaan korostetaan palvelutoimintaa ja säädetään erityisesti tästä. Johdetun oikeuden säädöksenä siinä voidaan käsitellä yksityiskohtaisemmin ongelmia, joita palveluntarjoajille aiheutuu, kun ne kohtaavat esteitä. Tästä syystä direktiivissä keskitytään palveluntarjoajien toimintaan ja koko direktiivin rakenne perustuu palvelutoimintaan. ( 28 ) On siis niin ikään loogista, että direktiivin 2006/123 2 artiklassa, jossa määritetään direktiivin soveltamisala, viitataan palvelutoimiin.

61.

Mutta miten on suhtauduttava kansallisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on suojata tai edistää kielellistä monimuotoisuutta ja joilla määritelmällisesti on toimintaa laajempi ulottuvuus? Miten on suhtauduttava asioihin, jotka lainsäätäjä ehkä tarkoitti rajata direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle? Minä tulkitsen direktiivin 2006/123 2 artiklassa tarkoitettuja toimenpiteitä siten, ettei unionin lainsäätäjä tarkoittanut jättää niitä direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle vaan tuoda esiin, että direktiiviä on tulkittava kyseisten toimenpiteiden valossa, mikä merkitsee muun muassa, että tällaisia toimenpiteitä voidaan käyttää palvelujen vapaan tarjoamisen rajoittamisen oikeutusperusteina.

62.

Tämän toteamuksen perusteella on seuraavaksi tutkittava, miten säännöstön osoitetaan olevan osa kulttuurisen monimuotoisuuden suojelemista.

63.

Se, että jäsenvaltio ainoastaan ilmoittaa säännöstön olevan osa kulttuurisen monimuotoisuuden suojelemista, ei ole yksin riittävää, koska tällaisen lähestymistavan nojalla jäsenvaltiot voisivat yksipuolisesti määrittää direktiivin 2006/123 soveltamisalan tietyiltä osin.

64.

Näin ollen jäsenvaltion on perusteltava kansallinen säännöstö, jolla pyritään edistämään kielellistä monimuotoisuutta, vastaavalla tavalla kuin perusvapausrajoituskin eli esittämällä näyttö siitä, että säännöstö on oikeasuhteinen eli että sen avulla voidaan saavuttaa sillä tavoiteltu päämäärä ja että toimenpide on tarpeen päämäärän saavuttamiseksi.

65.

Koska direktiivin 2006/123 1 artiklan 4 kohdassa ei määritellä direktiivin soveltamisalaa, on katsottava, että siinä säädetään todellisuudessa vapauteen puuttumisen oikeutusperusteesta eli kulttuurisen monimuotoisuuden suojelusta. ( 29 ) Tiedostan toki, että tällainen ratkaisu merkitsee käytännössä, että hyväksytään direktiivin 16 artiklan 3 kohdassa säädettyihin yleistä etua koskeviin pakottaviin syihin nähden ylimääräinen yleistä etua koskeva pakottava syy. Kun lainsäätäjä nimittäin lainsäädäntömenettelyn lopussa lisäsi direktiiviin 2006/123 sen 1 artiklan 4 kohdan, sen tarkoituksena oli varmistaa, että jäsenvaltiot voivat toteuttaa toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on kielellisen monimuotoisuuden edistäminen.

66.

Näin ollen on mielestäni katsottava, että kulttuurisen monimuotoisuuden edistämistä koskevaan kansalliseen toimenpiteeseen sovelletaan direktiiviä 2006/123 ja sitä voidaan potentiaalisesti pitää oikeutettuna, jos se täyttää kyseisen direktiivin 16 artiklassa säädetyt niin sanotut klassiset edellytykset, joihin kuuluu muun muassa suhteellisuusperiaate.

67.

Ehdotan näin ollen, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan, että direktiivin 2006/123 1 artiklan 4 kohtaa on tulkittava siten, että kansallinen säännöstö, jossa vahvistetaan vähimmäishinta sellaisen tilauksen kotiinkuljetukselle, johon kuuluu yksi tai useampi kirja, kuuluu kyseisen direktiivin soveltamisalaan ja sitä voidaan pitää oikeutettuna, jos se täyttää direktiivin 16 artiklassa säädetyt edellytykset.

68.

Vastaus kysymykseen siitä, sovelletaanko primaarioikeutta, jos direktiiviä 2006/123 sovelletaan, ilmenee vakiintuneesta oikeuskäytännöstä: jos kyse on direktiivin 2006/123 soveltamisalaan kuuluvasta asiasta, asiassa ei ole viitattava SEUT 49 tai SEUT 56 artiklaan tai muihin sisämarkkinoiden perusvapauksiin.

69.

Ensimmäiseen ja toiseen ennakkoratkaisukysymykseen ehdottamani vastauksen vuoksi kolmas ennakkoratkaisukysymys jää hypoteettiseksi. Käsittelen sitä kuitenkin siltä varalta, että unionin tuomioistuin katsoo, että nyt käsiteltävässä asiassa on sovellettava primaarioikeutta.

70.

Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko kansallista toimenpidettä, jossa vahvistetaan vähimmäishinta kirjojen kotiinkuljetukselle, pidettävä SEUT 34 artiklan tai SEUT 56 artiklan mukaisena esteenä.

71.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii siis nähtävästi ainoastaan selvittämään, sovelletaanko SEUT 34 tai SEUT 56 artiklaa, pyytämättä kuitenkaan ohjeistusta sen suhteen, miten kyseinen säännöstö voitaisiin mahdollisesti oikeuttaa.

72.

On selvää, että kyseinen säännöstö koskee sekä kirjoja tavaroina että kirjojen kuljettamista palveluna. Kun samassa asiassa on kyse sekä tavaroista että palveluista, unionin tuomioistuin tarkastelee yleensä yhtä ainoaa perusvapautta niin sanotun painopistetestin mukaan. ( 30 ) Tästä unionin tuomioistuin on toistuvasti todennut, että kun kansallinen toimenpide liittyy sekä palvelujen tarjoamisen vapauteen että tavaroiden vapaan liikkuvuuteen, unionin tuomioistuin tutkii toimenpiteen pääsääntöisesti ainoastaan yhden perusvapauden kannalta, jos toinen näistä perusvapauksista on täysin toissijainen ensimmäiseen perusvapauteen nähden ja voidaan liittää siihen. ( 31 ) Tässä yhteydessä unionin tuomioistuimen on ollut tapana käsitellä vähittäismyyntiä koskevia asioita tavaroiden vapaan liikkuvuuden kannalta. ( 32 ) Vaikka unionin tuomioistuin arvioisikin tilannetta yksinomaan yhden perusvapauden näkökulmasta, se ei kuitenkaan kiistä sitä, että taloudellinen toiminta on perusvapauksien näkökulmasta tarkasteltuna monitahoista.

73.

Niinpä tuomioon Burmanjer ym. ( 33 ) johtaneessa asiassa unionin tuomioistuin katsoi, ettei voida pitää mahdottomana, että tuotteen myyntiin voisi liittyä palvelujen tarjoamisen kaltaista toimintaa. Yksistään tämä seikka ei kuitenkaan voi riittää siihen, että liikkuvan kaupan kaltainen taloudellinen toiminta katsottaisiin SEUT 56 artiklassa tarkoitetuksi palvelujen tarjoamiseksi. Päinvastoin on selvitettävä kussakin yksittäistapauksessa, onko tällainen palvelujen tarjoaminen luonteeltaan täysin toissijaista verrattuna seikkoihin, jotka koskevat tavaroiden vapaata liikkuvuutta. ( 34 )

74.

Siitä, miten tilannetta arvioidaan ainoastaan yhden perusvapauden näkökulmasta, viittasin ratkaisuehdotuksessani X ja Visser ( 35 ) niin sanotun painopistetestin logiikkaan: tilanteessa, jossa unionin tuomioistuimen on tulkittava ainoastaan primaarioikeutta, unionin tuomioistuimen on luontevaa keskittyä asian kannalta tärkeämpään perusvapauteen. Miksi sen tulisi suorittaa sama arviointi toisen vapauden perusteella, kun se päätyisi vain samaan lopputulokseen? Kaikkien perusvapauksien tarkoitus on kuitenkin lopulta sama eli kaupan esteiden poistaminen sisämarkkinoilta. Sillä, että tietty tilanne kuuluu vaikkapa yksinomaan SEUT 49 artiklan tai SEUT 34 artiklan tai sekä SEUT 34 että SEUT 56 artiklan tai vain ja ainoastaan SEUT 56 artiklan soveltamisalaan, ei selvästi suurimmassa osassa tapauksista ole huomattavaa merkitystä.

75.

Pääasiassa kyseessä olevan säännöstön osalta katson, että merkityksellinen perusvapaus on SEUT 34 artiklassa tarkoitettu tavaroiden vapaa liikkuvuus.

76.

Kyseisen säännöstön tarkoituksena ja vaikutuksena on nimittäin säännellä kirjojen verkkokauppatoimintaa ja sillä pyritään nostamaan kirjojen verkkotilausten hintoja. Kyseisen säännöstön seurauksena on siis, että kirjan eli tavaran kokonaishinta kasvaa.

77.

Erityisesti lääkkeiden, ( 36 ) piilolinssien ( 37 ) ja kuvatallenteiden ( 38 ) myynnin yhteydessä unionin tuomioistuin on katsonut, että järjestelyä, jolle on ominaista tavaroiden myyminen internetissä ja niiden kuljettaminen kuluttajan kotiin, koskevaa kansallista toimenpidettä on tarkasteltava ainoastaan tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien sääntöjen – eli siis SEUT 34 ja SEUT 36 artiklan – perusteella.

78.

Sama pätee mielestäni pääasiassa kyseessä olevaan säännöstöön. Vaikka kyseinen säännöstö koskee nimenomaisesti ostajan kirjojen kuljetuspalvelusta maksamaa hintaa, siinä ei säädetä lainkaan kyseisen palvelun tarjoajien kanssa tehtävien sopimusten ehdoista tai hinnoista, joita kuljetuspalvelujen tarjoajien on veloitettava palvelustaan. Säännöstö ei siis koske kyseisiä palveluntarjoajia vaan kirjakauppiaita.

79.

Säännöstöä on siis tarkasteltava SEUT 34 ja SEUT 36 artiklan valossa.

80.

Jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle ei jäisi tästä mitään epäselvyyttä, on syytä mainita, että kyseessä olevaa säännöstöä ei voida pitää tuomiossa Keck tarkoitettuja myyntijärjestelyjä koskevana säännöstönä. ( 39 )

81.

On yleisesti tunnettu seikka, ettei unionin tuomioistuin ole koskaan esittänyt myyntijärjestelyjen käsitteen ”positiivista” määritelmää ( 40 ) ja että se tulkitsee käsitettä suppeasti.

82.

Julkisasiamies Wahlin tätä koskevan ratkaisuehdotuksen mukaisesti ( 41 ) unionin tuomioistuin on katsonut, että ”koska myyntijärjestelyn käsite kattaa ainoastaan kansalliset säännöt, jotka koskevat tapaa, jolla tuotteita voidaan myydä, sen alaan eivät kuulu säännöt, jotka koskevat tapaa, jolla tavaroita voidaan kuljettaa”. ( 42 )

83.

Unionin tuomioistuin on myös katsonut, että etämyyntiin sovellettava rajoitus on määritelmällisesti omiaan haittaamaan enemmän muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneita talouden toimijoita kuin kansallisia talouden toimijoita ( 43 ) ja että tällainen kielto haittaa siis ensin mainittujen talouden toimijoiden pääsyä kyseisille markkinoille. ( 44 )

84.

Tässä vaiheessa on siis katsottava, että kyseessä olevaa säännöstöä ei voida pitää myyntijärjestelynä, jolloin se jäisi SEUT 34 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle.

85.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Conseil d’État’n esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

Palveluista sisämarkkinoilla 12.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/123/EY 1 artiklan 4 kohtaa ja 16 artiklaa

on tulkittava siten, että

kansallinen säännöstö, jossa vahvistetaan vähimmäishinta sellaisen tilauksen kotiinkuljetukselle, johon kuuluu yksi tai useampi kirja, kuuluu kyseisen direktiivin soveltamisalaan ja sitä voidaan pitää oikeutettuna, jos se täyttää direktiivin 16 artiklassa säädetyt edellytykset.