1.

Käsiteltävä asia tarjoaa unionin tuomioistuimelle tilaisuuden selventää kilpailuoikeuden yksityisoikeudellista täytäntöönpanoa, joka nykyisin kuuluu direktiivin 2014/104/EU ( 2 ) soveltamisalaan.

2.

Supremo Tribunal de Justiçan (ylin tuomioistuin, Portugali) esittämät kysymykset koskevat ensinnäkin sitä, sovelletaanko todisteiden esittämistä koskevaan pyyntöön, joka on esitetty ennen vahingonkorvauskanteen nostamista, direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdasta johtuvia vaatimuksia siltä osin kuin tämä säännös koskee kyseisen kanteen uskottavuutta, joka kantajan on osoitettava, jotta sen todisteiden esittämistä koskeva pyyntö voidaan hyväksyä, ja toiseksi mainitussa säännöksessä edellytettyä uskottavuuden tasoa.

3.

Unionin tuomioistuimen pyynnön mukaisesti tässä ratkaisuehdotuksessa käsitellään ainoastaan tätä kysymystä.

4.

Asetuksen N:o 1/2003 ( 3 ) 16 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

” Kun jäsenvaltioiden kilpailuviranomaiset antavat [SEUT] 81 tai [SEUT] 82 artiklan nojalla ratkaisuja sopimuksista, päätöksistä tai menettelytavoista, joista komissio on jo tehnyt päätöksen, ne eivät voi tehdä päätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa komission tekemän päätöksen kanssa.”

5.

Direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

” 1.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että unionissa nostettuun vahingonkorvauskanteeseen liittyvässä oikeudenkäynnissä kansalliset tuomioistuimet voivat tässä luvussa säädetyin ehdoin määrätä, että vastaajan tai kolmannen osapuolen on esitettävä hallinnassaan olevat olennaiset todisteet sellaisen kantajan pyynnöstä, joka on esittänyt asianmukaiset, kohtuudella käytettävissä olevat tosiseikat ja vahingonkorvausvaateensa tueksi riittävät todisteet sisältävät perustelut. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansalliset tuomioistuimet pystyvät vastaajan pyynnöstä määräämään kantajan tai kolmannen osapuolen esittämään olennaisia todisteita.

2.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansalliset tuomioistuimet pystyvät määräämään esitettäväksi yksilöityjä yksittäisiä todisteita tai olennaisia todisteiden ryhmiä, jotka on määritelty niin täsmällisesti ja suppeasti kuin asianmukaisiin perusteluihin sisältyvien kohtuudella käytettävissä olevien tosiseikkojen perusteella on mahdollista.

3.   Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansalliset tuomioistuimet rajoittavat todisteiden esittämisen siihen, mikä on oikeasuhteista. Arvioidessaan sitä, onko osapuolen pyytämä todisteiden esittäminen oikeasuhteista, kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon kaikkien osapuolten ja asiaan liittyvien kolmansien osapuolten oikeutetut edut. Niiden on erityisesti otettava huomioon

– –”

6.

Direktiivi 2014/104 on saatettu osaksi Portugalin oikeutta oikeudesta vahingonkorvaukseen kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta 5.6.2018 annetulla lailla nro 23/2018 ( 4 ) (Lei n.o 23/2018, referente ao Direito a indemnização por infração ao direito da concorrência; jäljempänä laki nro 23/2018) ( 5 ).

7.

Lain nro 23/2018 12 §:n, jonka otsikko on ”Selvitysaineiston esittäminen vahingonkorvauskanteen yhteydessä”, 1–4 momentissa säädetään seuraavaa:

”1 –   Tuomioistuin voi vahingonkorvauskanteen asianosaisen pyynnöstä määrätä toisen asianosaisen tai kolmannen osapuolen, julkisyhteisöt mukaan lukien, esittämään hallussaan olevia todisteita, jollei tässä luvussa säädetyistä rajoituksista muuta johdu.

2 –   Edellisessä kohdassa tarkoitetun pyynnön on perustuttava kohtuullisesti saatavilla oleviin ja riittäviin tosiseikkoihin ja todisteisiin, jotka tukevat vahingonkorvausvaatimuksen tai vastapuolen esittämän vaatimuksen uskottavuutta, ja siinä on mainittava tosiseikat, jotka on näytettävä toteen.

3 –   Pyynnössä on yksilöitävä mahdollisimman tarkasti ja tiiviisti ne todisteet tai todisteryhmät, joiden esittämistä pyydetään, niiden tosiseikkojen perusteella, joihin pyyntö perustuu.

4 –   Tuomioistuin määrää, että todisteet on esitettävä, jos se pitää sitä oikeasuhteisena ja merkityksellisenä asian ratkaisemisen kannalta, ja vaatimukset, jotka koskevat tietojen erittelemättömiä hakuja, hylätään.”

8.

Kyseisen lain 13 §:ssä, jonka otsikko on ”Oikeus tutustua todisteisiin ennen vahingonkorvauskanteen nostamista”, säädetään seuraavaa:

”1 –   Joka siviililain 573–576 §:n nojalla ja sen soveltamiseksi haluaa saada tietoja tai todistusaineistoa, myös sellaista, jota sen hallussaan pitävä henkilö ei halua toimittaa, voi perustellen toimenpiteen tarpeen ja ottaen huomioon muut tässä luvussa säädetyt rajoitukset pyytää toimivaltaista tuomioistuinta velvoittamaan kieltäytyvän henkilön esittämään tiedot tai todistusaineiston tuomioistuimen määräämänä päivänä, kellonaikana ja sen määräämässä paikassa siviiliprosessilain 1045–1047 §:ssä säädetyin edellytyksin.

2 –   Edellisen pykälän 2–9 momentin säännöksiä sovelletaan soveltuvin osin edellisessä momentissa tarkoitettuihin tiedonsaantipyyntöihin. ”

9.

Komissio totesi 21.2.2020 antamassaan päätöksessä ( 6 ), että Meliá Hotels International, S.A. (jäljempänä Meliá), jolle päätös oli osoitettu, oli rikkonut SEUT 101 artiklaa ja Euroopan talousalueesta (ETA) tehdyn sopimuksen 53 artiklaa 1.1.2014 ja 31.12.2015 välisenä aikana toteuttamalla sopimusteitse vertikaalisia käytäntöjä, joiden mukaan kuluttajia kohdeltiin eri tavoin heidän kansalaisuutensa tai asuinmaansa perusteella. Nämä käytännöt rajoittivat Melián hotellimajoituksen aktiivista ja passiivista myyntiä jäsenvaltioiden kansalaisille tai niiden asukkaille. Meliálle määrätyn sakon määrää alennettiin sen tekemän yhteistyön perusteella. Koska päätökseen ei haettu muutosta, siitä tuli lainvoimainen.

10.

Ius Omnibus, joka on kuluttajansuojayhdistys, nosti toimivaltaisessa ensimmäisen asteen tuomioistuimessa erityisen kanteen, jossa se vaati esitettäväksi Melián hallussa olevia asiakirjoja, joita se piti tarpeellisina yhtäältä komission toteaman kilpailunvastaisen menettelytavan ulottuvuuden ja vaikutusten määrittämiseksi ja osoittamiseksi sekä toisaalta tästä käytännöstä kuluttajille aiheutuneen vahingon ja sen määrän määrittämiseksi. Tämä vaatimus edeltää mahdollisen vahingonkorvausta koskevan ryhmäkanteen nostamista. Ius Omnibus on nimittäin korostanut, että sillä oli aikomus toimia tällä tavoin käyttämällä Portugalissa asuvien vahinkoa kärsineiden kuluttajien nimissä yleistä kanneoikeutta siinä tapauksessa, että se voisi pyydettyjen asiakirjojen perusteella osoittaa, että Portugalissa perustuslaillisesti suojattuja yleisiä etuja ja Portugalissa asuvien kuluttajien yhdenmukaisia yksilöllisiä etuja on loukattu, mikä johtuu komission toteamasta Melián kilpailunvastaisesta toiminnasta.

11.

Ensimmäisen asteen tuomioistuin hyväksyi Ius Omnibusin erityisen kanteen. Melián valituksen johdosta Tribunal da Relação (ylioikeus, Portugali) pysytti ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion kokonaisuudessaan.

12.

Supremo Tribunal de Justiça (ylin tuomioistuin) hyväksyi Melián sille tekemän poikkeuksellisen uudelleenkäsittelyhakemuksen.

13.

Tässä tilanteessa Supremo Tribunal de Justiça päätti 4.3.2024 tekemällään päätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 23.4.2024, lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

14.

Pääasian asianosaiset, Portugalin hallitus ja komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia. Asiassa ei ole pidetty istuntoa.

15.

Ennen kuin käsittelen toisessa ja kolmannessa ennakkoratkaisukysymyksessä esiin tuotuja oikeudellisia ongelmia, tarkastelen yhtäältä ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi ottamista (1 osa) ja toisaalta ensimmäiseen kysymykseen liittyvää lähtökohtaa, johon toinen ja kolmas kysymys perustuvat (2 osa) ( 7 ).

16.

Ius Omnibus väittää, että ennakkoratkaisupyyntö on jätettävä tutkimatta, koska unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 94 artiklan mukaisia vaatimuksia ei ole noudatettu. Sen mukaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen selvitys kaikista merkityksellisistä tosiseikoista, Portugalin oikeuden sisällöstä, syistä, joiden vuoksi se on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä unionin oikeuden säännösten tulkinnasta, sekä sen toteamasta yhteydestä näiden säännösten ja pääasian välillä on riittämätön. Kyseinen tuomioistuin ei myöskään ole esittänyt perusteluja toisen ja kolmannen kysymyksen merkityksellisyydestä. Ius Omnibus pyytää kuitenkin unionin tuomioistuinta ottamaan tämän ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi.

17.

En yhdy Ius Omnibusin argumentteihin, jotka koskevat sitä, että nyt käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä ei noudateta työjärjestyksen 94 artiklan mukaisia vaatimuksia. Kuten jäljempänä osoitan, se sisältää kaikki tarvittavat tiedot, jotta unionin tuomioistuin voi ratkaista tämän pyynnön.

18.

Lisäksi on niin, että vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei esitä selkeästi syitä, joiden vuoksi se on esittänyt toisen ja kolmannen ennakkoratkaisukysymyksen, eikä näihin kysymyksiin annettujen vastausten merkityksellisyyttä pääasian oikeudenkäynnin kannalta, sen perustelut ovat kuitenkin ilmeiset, kun otetaan huomioon näiden kysymysten sisältö. Kyseinen tuomioistuin pyrkii nimittäin toisella kysymyksellään selvittämään, onko vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuus osoitettava siten, että ”on todennäköisempää, että kuluttajille – – on aiheutunut vahinkoa kuin päinvastoin”, ja kolmannella kysymyksellään, voidaanko vaadittu uskottavuus osoittaa 21.2.2020 tehdyn päätöksen kaltaisen kilpailuviranomaisen päätöksen perusteella.

19.

Tästä seuraa, että toinen ja kolmas kysymys on otettava tutkittavaksi.

20.

Toinen ja kolmas kysymys – joihin tässä ratkaisuehdotuksessa rajoitutaan unionin tuomioistuimen pyynnöstä – esitetään siltä varalta, että unionin tuomioistuin vastaa ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi. Näiden kysymysten tarkastelun on siis perustuttava siihen lähtökohtaan, että ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi.

21.

Perusteellisuuden nimissä ja koska ensimmäiseen kysymykseen annettava vastaus on lähtökohta sitä seuraavien kysymysten tarkastelulle, esitän muutamia lyhyitä huomautuksia siinä kyseessä olevasta ongelmasta.

22.

Ensimmäisen kysymyksen sanamuodon mukaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, sovelletaanko direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohtaa todisteiden esittämistä koskevaan pyyntöön, joka on esitetty ennen vahingonkorvauskanteen nostamista. Tämä kysymys näyttää todellisuudessa koskevan sitä, voidaanko tässä säännöksessä säädettyjä edellytyksiä, jotka koskevat vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuutta, joka kantajan on osoitettava, soveltaa tähän todisteiden esittämistä koskevaan pyyntöön.

23.

On täsmennettävä, ettei ensimmäistä kysymystä ole ymmärrettävä siten, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, onko jäsenvaltio direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti velvollinen säätämään mahdollisuudesta esittää todisteiden esittämistä koskeva pyyntö ennen vahingonkorvauskanteen nostamista. Portugalin lainsäätäjä on nimittäin säätänyt tällaisesta mahdollisuudesta.

24.

Lisäksi vaikuttaa siltä, että Portugalin lainsäätäjä on tulkinnut kyseistä direktiiviä siten, että siinä velvoitetaan jäsenvaltiot säätämään mahdollisuudesta esittää kyseisen direktiivin 5 artiklassa tarkoitettu todisteiden esittämistä koskeva pyyntö ainoastaan vahingonkorvauskanteen yhteydessä. Tämä säännös on saatettu osaksi Portugalin kansallista oikeusjärjestystä lain nro 23/2018 12 §:llä.

25.

Portugalin lainsäätäjän direktiivistä 2014/104 tekemän tulkinnan mukaan jäsenvaltio voi kuitenkin säätää mahdollisuudesta esittää tällainen vaatimus ennen pääasiaa koskevan kanteen nostamista. Kuten Portugalin hallitus huomauttaa, kyseisen jäsenvaltion lainsäätäjä on käyttänyt tätä mahdollisuutta ja säätänyt tästä mahdollisuudesta lain nro 23/2018 13 §:ssä. Pääasian oikeudenkäynti näyttää koskevan tällaista vaatimusta.

26.

Tältä osin olen käsitellyt ratkaisuehdotuksessani PACCAR ym. ( 8 ) direktiivin 2014/104 soveltamisalan tarkastelun yhteydessä ennen pääasiaa koskevaa kannetta esitettyjen todisteiden esittämistä koskevien pyyntöjen problematiikkaa. Tutkin näin ollen, voidaanko kyseistä direktiiviä soveltaa pääasiassa, jotta voitaisiin hälventää mahdolliset epäilyt unionin tuomioistuimen toimivallasta vastata kyseisen direktiivin säännösten tulkintaa koskeviin ennakkoratkaisukysymyksiin.

27.

Korostan, että kyseisessä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ollut tuonut esiin tätä problematiikkaa. Ennakkoratkaisupyynnöstä ei kuitenkaan ilmene selvästi, oliko todisteiden esittämistä koskeva pyyntö esitetty vahingonkorvauskanteen yhteydessä vai ennen tämän kanteen nostamista. Olen siis tutkinut, kuuluiko tämä vaatimus direktiivin 2014/104 soveltamisalaan, ja jos kuului, millä edellytyksillä.

28.

Tämän kysymyksen tarkastelun perusteella olen katsonut todisteiden esittämistä koskevien pyyntöjen osalta, että vaikka oletettaisiin, että direktiivi 2014/104 koskee ainoastaan vahingonkorvauskanteen yhteydessä esitettyjä todisteita, tällainen vaatimus, joka on teknisesti esitetty ennen vahingonkorvauskanteen nostamista, saattaa kuulua kyseisen direktiivin soveltamisalaan. Voitaisiin nimittäin ainakin tietyissä tapauksissa katsoa, että tällainen vaatimus on esitetty vahingonkorvauskanteen yhteydessä tai että se merkitsee tällaisen kanteen nostamista ehdollisesti. Olen katsonut, että näin on silloin, kun vahingonkorvausvaatimus on välttämättä esitettävä lyhyen ajan kuluessa sellaisen todisteiden esittämistä koskevan pyynnön tekemisen jälkeen, jonka yhteydessä vahingonkorvausvaatimus on osoitettu uskottavaksi, tai tällaisen pyynnön vastaanottamisen jälkeen.

29.

Kun todisteiden esittämistä koskevalla pyynnöllä on tällaisia piirteitä, yhtäältä siihen sovelletaan direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa säädettyjä vaatimuksia ja toisaalta unionin tuomioistuimella on toimivalta vastata tällaista pyyntöä käsittelevän tuomioistuimen esittämään tätä säännöstä koskevaan tulkintakysymykseen.

30.

Portugalin oikeuden mukainen todisteiden hankkimista koskeva kanne ei näytä täyttävän tämän ratkaisuehdotuksen 28 kohdassa mainittuja ominaispiirteitä. Direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa säädettyjä vaatimuksia voitaisiin kuitenkin soveltaa tähän kanteeseen, ja unionin tuomioistuin olisi toimivaltainen vastaamaan kyseisen säännöksen tulkintaa koskevaan kysymykseen.

31.

Kyseisen direktiivin 5 artiklan 8 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat nimittäin säätää säännöistä, jotka johtaisivat laajempaan todisteiden esittämisvelvollisuuteen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivin 5 artiklan 4 ja 7 kohdan sekä 6 artiklan soveltamista. Jäsenvaltio voi siis säätää mahdollisuudesta esittää todisteiden esittämistä koskeva pyyntö ennen vahingonkorvauskanteen nostamista, ja se voi jopa soveltaa tähän pyyntöön kokonaisuudessaan ( 9 ) kyseisen direktiivin 5 artiklassa säädettyä järjestelmää.

32.

Tällaisessa tapauksessa unionin tuomioistuin olisi toimivaltainen vastaamaan tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi tällainen pyyntö on saatettu, esittämiin direktiivin 2014/104 5 artiklan 8 kohtaa koskeviin ennakkoratkaisukysymyksiin sen oikeuskäytännön mukaisesti, joka koskee tilanteita, joissa unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä sovelletaan oikeusriidassa sellaisen kansallisessa oikeudessa tehdyn suoran ja ehdottoman viittauksen nojalla, jolla laajennetaan unionin oikeuden soveltamisalaa ( 10 ).

33.

Tältä osin on todennäköistä, että Portugalin lainsäätäjä on halunnut soveltaa todisteiden hankkimista koskevaan kanteeseen, joka nostetaan ennen pääasiaa koskevaa kannetta, direktiivin 2014/104 5 artiklan järjestelmää. Lain nro 23/2018 13 §:n 2 momentin mukaan sen 12 §:ssä ja siis kyseisen direktiivin 5 artiklassa säädettyjä yksityiskohtaisia sääntöjä sovelletaan soveltuvin osin kyseisen lain 13 §:ssä tarkoitettuihin kanteisiin.

34.

Portugalin oikeudessa säädetyn todisteiden hankkimista koskevan kanteen ominaispiirteistä riippumatta unionin tuomioistuin on siis toimivaltainen vastaamaan ennakkoratkaisukysymyksiin, jotka koskevat direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohtaa ja jotka on esittänyt kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi tällainen kanne on saatettu lain nro 23/2018 13 §:n nojalla.

35.

Huomautan aluksi, että toisessa ja kolmannessa kysymyksessä viitataan kirjaimellisesti direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun vahingon todennäköisyyteen. Kyseisen säännöksen mukaan kantaja voi pyytää kansallista tuomioistuinta määräämään vastaajan tai kolmannen osapuolen esittämään hallinnassaan olevat olennaiset todisteet, kunhan kantaja on esittänyt asianmukaiset, kohtuudella käytettävissä olevat tosiseikat ja vahingonkorvausvaateensa tueksi riittävät todisteet sisältävät perustelut ( 11 ).

36.

Huomautan tässä yhteydessä, että vahingon aiheutuminen on yksi kilpailuoikeuden rikkomista koskevan vastuun edellytyksistä. Tämän vastuun syntyminen edellyttää kolmen edellytyksen täyttymistä, ja näitä edellytyksiä ovat vahingon tosiasiallisuus, vahingon ja väitetyn toiminnan välinen syy-yhteys sekä väitetyn toiminnan lainvastaisuus ( 12 ). Tällainen vastuu voidaan vahvistaa vahingonkorvauskanteella. Direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohtaa on siis tulkittava siten, että kantajan on osoitettava näiden kolmen edellytyksen uskottavuus.

37.

Huolimatta siitä, että yhtäältä toisen ja kolmannen kysymyksen sanamuoto ja toisaalta direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan sanamuoto eroavat toisistaan, nämä kysymykset koskevat kuitenkin niiden kolmen edellytyksen uskottavuutta, jotka muodostavat vastuun kilpailuoikeuden rikkomisesta. Tämä vahvistetaan erityisesti toisessa kysymyksessä, jolla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko vaadittu uskottavuus määritettävä sen kriteerin perusteella, ”[onko] todennäköisempää, että – – kuluttajat – – ovat kärsineet vahinkoa kuin että he eivät olisi kärsineet vahinkoa”. Tämä arviointiperuste koskee sekä vahinkoa että sen ja väitetyn toiminnan välistä yhteyttä. Ehdotan näin ollen, että toinen kysymys muotoillaan uudelleen siten, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii sillä selvittämään, onko direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan mukaisen vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuuden tueksi osoitettava, että on todennäköisempää, että kilpailuoikeuden rikkomista koskevan vastuun edellytykset täyttyvät kuin että ne eivät täyty.

38.

Huomautan edelleen alustavasti, että toisen ja kolmannen kysymyksen tutkimisjärjestys syytä kääntää.

39.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään, onko direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että kyseisen säännöksen mukaan vaadittu uskottavuuden aste määritetään sen kriteerin perusteella, jonka mukaan on todennäköisempää, että kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvan vastuun edellytykset täyttyvät kuin että ne eivät täyty, ja kolmannessa kysymyksessään, onko tätä säännöstä tulkittava siten, että vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuus voidaan todeta pelkästään sellaisen komission päätöksen perusteella, jossa todetaan kilpailusääntöjen rikkominen.

40.

Toinen kysymys on luonteeltaan yleisempi kuin kolmas kysymys, ja kolmanteen kysymykseen annettava myöntävä vastaus poistaisi tarpeen vastata toiseen kysymykseen. Aloitan näin ollen tarkasteluni kolmannesta kysymyksestä.

41.

Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, riittääkö päätös, jossa todetaan kilpailuoikeuden rikkominen, osoittamaan kyseisestä rikkomisesta aiheutuneen vahingon korvaamista koskevan vaatimuksen uskottavuuden. Kyseinen tuomioistuin pohtii erityisesti mahdollisuutta osoittaa tällaisen vaatimuksen uskottavuus direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan nojalla pelkästään sillä perusteella, että toimivaltaiset kilpailuviranomaiset ovat tehneet päätöksen (a osa). Lisäksi se tiedustelee, vaikuttaako tähän kysymykseen annettavaan vastaukseen se, että tällainen päätös koskee tarkoitukseen perustuvaa vertikaalista rajoitusta (b osa) ja että se on tehty sovintomenettelyssä (c osa).

42.

Kolmas kysymys koskee sitä, onko direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi on saatettu todisteiden esittämistä koskeva pyyntö, voi arvioida vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuutta tukeutumalla yksinomaan komission päätökseen, jossa todetaan kilpailuoikeuden rikkominen.

43.

Totean heti aluksi, että mielestäni päätös, jossa todetaan kilpailusääntöjen rikkominen, ei riitä osoittamaan vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuutta.

44.

Kuten asetuksen N:o 1/2003 16 artiklan 2 kohdasta ilmenee, kansallinen tuomioistuin ei voi antaa ratkaisuja, jotka olisivat ristiriidassa SEUT 101 artiklan rikkomisen toteavan komission päätöksen kanssa. Lisäksi kansallisen tuomioistuimen, joka lausuu samanlaisesta rikkomisesta kuin 21.2.2020 annetussa päätöksessä tarkoitettu rikkominen, on vahvistettava, että kyseinen rikkominen on tapahtunut. Sitä vastoin kansallisen tuomioistuimen on arvioitava, onko vahinko tapahtunut ja onko tämän vahingon ja kyseessä olevan rikkomisen välillä suora yhteys ( 13 ).

45.

Näin ollen silloin, kun on olemassa päätös, jossa todetaan kilpailuoikeuden rikkominen, todisteiden esittämistä koskevaa pyyntöä käsittelevällä tuomioistuimella ei ole enää velvollisuutta tutkia, onko rikkominen näytetty toteen, kun otetaan huomioon käytettävissä olevat tosiseikat ja todisteet. Moititun toiminnan lainvastaisuus on kuitenkin vain yksi niistä edellytyksistä, joiden perusteella vastuu kilpailuoikeuden rikkomisesta syntyy. Kuten olen todennut ( 14 ), vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuuden osoittaminen merkitsee vaaditun uskottavuuden asteen osoittamista tämän vastuun kolmen edellytyksen osalta. Näin ollen kilpailusääntöjen rikkomisen olemassaolon toteaminen ei yksinään riitä osoittamaan tällaisen vaatimuksen uskottavuutta.

46.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, voiko se, että päätös, jossa todetaan kilpailuoikeuden rikkominen, koskee tarkoitukseen perustuvaa vertikaalista rajoitusta, muuttaa olennaisesti kolmanteen kysymykseen annettavaa vastausta.

47.

Mielestäni näin ei ole eikä kansallinen tuomioistuin voi perustaa vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuutta koskevaa arviointiaan pelkästään tällaisen päätöksen olemassaoloon.

48.

Tältä osin huomautan ensinnäkin, että direktiivin 2014/104 17 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan kumottavissa oleva olettama, jonka mukaan kartellin yhteydessä tehdyt rikkomiset aiheuttavat vahinkoa. Tämä olettama, sellaisena kuin unionin lainsäätäjä on siitä säätänyt, ei kuitenkaan kata vertikaalisia kilpailunrajoituksia.

49.

Direktiivin 2014/104 johdanto-osan 47 perustelukappaleen mukaan sen 17 artiklan 2 kohdassa säädetty kumottavissa oleva olettama on rajoitettava kartelleihin, sillä niiden salainen luonne lisää tietojen epäsymmetriaa ja tekee kantajille vaikeammaksi saada tarvittavat todisteet vahingon toteennäyttämiseksi. Lisäksi kyseisen direktiivin 2 artiklan 14 kohdassa määritellään kartellin käsite siten, että sillä tarkoitetaan kahden tai useamman yrityksen välistä sopimusta tai yhdenmukaistettua menettelytapaa, jonka tarkoituksena on sovittaa yhteen niiden kilpailukäyttäytyminen markkinoilla tai vaikuttaa merkityksellisiin kilpailuparametreihin tietyin menettelytavoin. Tämä määritelmä ei vastaa sellaisen vertikaalisen menettelyn määritelmää, johon osallistuu tuotanto- tai jakeluketjun eri tasoilla toimivia yrityksiä, jotka eivät siten kilpaile keskenään.

50.

Oikeuskirjallisuudessa ( 15 ) esitetyn mukaan direktiivin 2014/104 17 artiklan 2 kohta on lisäksi saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä eri tavoin eri jäsenvaltioissa. Jotkut jäsenvaltiot ovat nimittäin päättäneet antaa kartellin käsitteelle laajemman määritelmän kuin direktiivin 2014/104 2 artiklan 14 kohdassa säädetään tai jopa nimenomaisesti laajentaa tämän olettaman soveltamisalaa vertikaalisiin kilpailunrajoituksiin. Tämä epäyhdenmukainen täytäntöönpano jäsenvaltioissa, joista tietyt haluavat selvästi laajentaa kyseisessä direktiivissä säädettyä kartellin käsitteen määritelmää, tukee tulkintaa, jonka mukaan kyseinen olettama, sellaisena kuin unionin lainsäätäjä on siitä säätänyt, kattaa ainoastaan kartellit, jotka vastaavat mainitun direktiivin 2 artiklan 14 kohdassa säädettyä määritelmää.

51.

Huomautan edelleen tässä yhteydessä, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on määrittää, onko Portugalin lainsäätäjä päättänyt, että direktiivin 2014/104 17 artiklan 2 kohdassa säädettyä olettamaa sovelletaan vertikaalisiin rajoituksiin. Mikään ei viittaa siihen, että näin olisi.

52.

Toiseksi se, että päätös, jossa todetaan kilpailuoikeuden rikkominen, ei koske vertikaalista vaikutukseen perustuvaa rajoitusta vaan vertikaalista tarkoitukseen perustuvaa rajoitusta, ei myöskään ole omiaan kyseenalaistamaan toteamusta, jonka mukaan kansallinen tuomioistuin ei voi perustaa vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuutta koskevan edellytyksen noudattamista direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan nojalla pelkästään kyseisen päätöksen olemassaoloon.

53.

Unionin kilpailuoikeudessa erotetaan selvästi toisistaan tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen käsite ja vaikutukseen perustuvan kilpailunrajoituksen käsite, ja kuhunkin sovelletaan erilaista todistelua koskevaa järjestelmää ( 16 ). Tämän ensimmäisen rajoituksen yhteydessä ei ole enää tarpeen tutkia kyseessä olevan menettelytavan rajoittavia vaikutuksia ( 17 ). Tällaisen rajoituksen toteaminen ei kuitenkaan merkitse sitä, että tietylle henkilölle olisi aiheutunut vahinkoa tai että tämän rajoituksen ja kyseisen vahingon välillä olisi syy-yhteys. Nämä kilpailuoikeuden rikkomista koskevan vastuun edellytykset on näytettävä toteen vahingonkorvauskannetta käsittelevässä tuomioistuimessa.

54.

Vastaavasti siltä osin kuin on kyse direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta todisteiden esittämistä koskevasta pyynnöstä, kantajan on esitettävä näyttöä vaaditusta uskottavuuden asteesta myös näiden kahden edellytyksen eli vahingon olemassaolon sekä vahingon ja kyseessä olevan rikkomisen välisen suoran syy-yhteyden osalta.

55.

Kattavuuden nimissä huomautan, ettei se, että vertikaaliset rajoitukset eivät kuulu direktiivin 2014/104 17 artiklan 2 kohdassa ( 18 ) säädetyn olettaman piiriin, eikä se, että tarkoitukseen perustuviin rajoituksiin ei sovelleta erityistä todistelua koskevaa järjestelmää niiden kolmen edellytyksen osalta, jotka muodostavat vastuun kilpailuoikeuden rikkomisesta ( 19 ), merkitse sitä, että päätöksellä, jossa todetaan vertikaalisen rajoituksen olemassaolo, ei olisi mitään merkitystä arvioitaessa vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuutta.

56.

Yhtäältä kansallisen tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi on saatettu todisteiden esittämistä koskeva pyyntö, on nimittäin vahvistettava kyseisessä päätöksessä tarkoitettu kilpailuoikeuden rikkominen, joten yksi vastuun edellytyksistä on paitsi uskottava myös toteen näytetty ( 20 ).

57.

Toisaalta tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen käsite koskee menettelytapoja, joiden vahingollisuus kilpailulle, eli suora tai välillinen vahinko, joka niistä voi aiheutua käyttäjille ja kuluttajille eri aloilla tai markkinoilla, on suuri ( 21 ). Vahinko, jonka tällainen menettely voi aiheuttaa, on yhdessä muiden vaatimuksen esittäjän kohtuudella käytettävissä olevien tosiseikkojen ja todisteiden kanssa merkityksellinen vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuuden osoittamiseksi direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

58.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että 21.2.2020 tehty päätös tehtiin sovintomenettelyn yhteydessä, ja tiedustelee unionin tuomioistuimelta, voiko tällä seikalla olla vaikutusta kolmanteen kysymykseen annettavaan vastaukseen.

59.

Mielestäni ei voi.

60.

Sovintomenettelyn yhteydessä 21.2.2020 tehty päätös on nimittäin asetuksen N:o 1/2003 7 tai 23 artiklan ( 22 ) mukainen lopullinen päätös. Toisin kuin kyseisen asetuksen 9 artiklan perusteella tehdyssä sitoumuksia koskevassa päätöksessä ( 23 ), sovintomenettelyssä tehtyyn päätökseen sisältyy toteamus SEUT 101 tai SEUT 102 artiklan rikkomisesta. Se, että tämän päätöksen kohteena olevan yrityksen sakon määrää voidaan alentaa, ei muuta tätä rikkomista koskevan toteamuksen luonnetta.

61.

Näin ollen se, että komission päätös, jossa todetaan kilpailuoikeuden rikkominen, on tehty sovintomenettelyn yhteydessä, ei – kun otetaan huomioon tämän ratkaisuehdotuksen 45 kohdassa esitetyt päätelmät – vaikuta siihen, voiko kansallinen tuomioistuin perustaa direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun vahingon uskottavuutta koskevan kriteerin täyttymisen pelkästään siihen, että on olemassa toimivaltaisen kilpailuviranomaisen tekemä päätös.

62.

Kolmanteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että päätös, jossa todetaan kilpailuoikeuden rikkominen, ei riitä osoittamaan vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuutta. Sillä, että kyseinen päätös koskee tarkoitukseen perustuvaa vertikaalista rajoitusta ja että se on tehty sovintomenettelyn yhteydessä, ei voida kyseenalaistaa tätä toteamusta.

63.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään unionin tuomioistuimelta, onko vahingonkorvausvaatimuksen uskottavuuden tueksi direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti osoitettava, että on todennäköisempää, että kilpailuoikeuden rikkomista koskevan vastuun edellytykset täyttyvät kuin että ne eivät täyty.

64.

Kyseinen tuomioistuin ei selitä, mistä toisessa kysymyksessä kuvattu kriteeri muodostuu. Myöskään alempien oikeusasteiden pääasian oikeudenkäynnissä soveltama kriteeri ei ole selvä.

65.

Ius Omnibusin mukaan ei voida sulkea pois sitä, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on jättänyt huomiotta alempien oikeusasteiden soveltaman kriteerin ja katsonut voivansa kumota valituksenalaisen tuomion perustelujen puutteellisuuden vuoksi. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa näin ollen saada selvennystä siihen, mitä kriteeriä on sovellettava, jotta sitä voitaisiin selventää alemmille oikeusasteille sen tulevassa tuomiossa.

66.

Ennakkoratkaisupyyntö voitaisiin vaihtoehtoisesti ymmärtää siten, että Meliá riitauttaa alempien oikeusasteiden soveltaman edellytyksen ja väittää, että niiden olisi pitänyt soveltaa toisessa kysymyksessä kuvattua tiukempaa edellytystä. Kuten Ius Omnibus on todennut, tässä tilanteessa toinen kysymys olisi ymmärrettävä siten, että sillä pyritään selvittämään, onko direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että saattaessaan direktiivin 2014/104 osaksi kansallista oikeutta jäsenvaltio ei voi vahvistaa tässä kysymyksessä kuvattua edellytystä lievempää edellytystä.

67.

Alemmat oikeusasteet määräsivät ensimmäisessä oikeusasteessa antamallaan tuomiolla, joka pysytettiin muutoksenhakuasteessa, Melián esittämään Ius Omnibusin pyytämät asiakirjat. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ratkaisee Melián ylimääräisen muutoksenhaun kyseisestä tuomiosta.

68.

Meliá väittää kirjallisissa huomautuksissaan, että direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan todennäköisyysaste, joka ylittää pelkän vahingon olemassaolon mahdollisuuden. Meliá katsoo konkreettisemmin, että kyseistä säännöstä on tulkittava siten, että siinä ei edellytetä pelkästään tätä mahdollisuutta vaan pikemminkin sen ilmenemisen todellista todennäköisyyttä eli sitä, että kyseessä olevan tosiasiallisen, oikeudellisen ja taloudellisen asiayhteyden valossa vahingon olemassaolon on oltava todennäköisempää kuin sen, ettei sitä ole, tai sen on ainakin oltava erittäin todennäköistä, toisin sanoen perusteltua.

69.

Lisäksi Meliá huomauttaa, että portugalilaiset tuomioistuimet ovat muissa yleistä siviilioikeutta koskevissa asioissa katsoneet, että todennäköisyyden käsite edellyttää pelkän mahdollisen tason ylittävää varmuutta, joka on yli 50 prosenttia.

70.

Tämän toteamuksen vahvistaa osittain Ius Omnibus, joka toteaa, että Portugalin oikeusjärjestyksessä jotkut puoltavat myös näkemystä, jonka mukaan yleinen näyttöä koskeva edellytys siviiliprosessissa on kriteeri, jonka mukaan jokin ”on todennäköisempää kuin epätodennäköistä”. Ius Omnibus väittää kuitenkin, että tätä edellytystä olisi mukautettava sen asiayhteyden mukaan, jossa sitä sovelletaan. Tällaista mukauttamista edellytetään lain nro 23/2018 13 §:n 2 momentissa, jonka mukaan kyseisen lain 12 §:n 2–9 momentissa säädettyjä edellytyksiä sovelletaan soveltuvin osin todisteiden esittämistä koskevaan pyyntöön, joka on esitetty ennen vahingonkorvauskanteen nostamista.

71.

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä olevalle tapaukselle ( 24 ) ominaisista vivahteista riippumatta sen tavoite on selvä: on selvitettävä, edellytetäänkö direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa toisessa kysymyksessä kuvatun kaltaista uskottavuutta edellyttävää kriteeriä, jonka mukaan on todennäköisempää, että kilpailuoikeuden rikkomista koskevan vastuun edellytykset täyttyvät kuin että ne eivät täyty.

72.

Tähän on lisättävä, että direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa edellytetty uskottavuusaste on korkein, mitä voidaan vaatia. Kyseisen direktiivin 5 artiklan 8 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat nimittäin säätää säännöistä, jotka johtaisivat laajempaan todisteiden esittämisvelvollisuuteen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta direktiivin 5 artiklan 4 ja 7 kohdan sekä 6 artiklan soveltamista. Helpottaakseen todisteiden saatavuutta jäsenvaltio voi päättää asettaa uskottavuuden tason alhaisemmalle tasolle kuin mitä mainitun direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa edellytetään. Jäsenvaltio ei sitä vastoin voi vahvistaa edellytystä, joka edellyttää suurempaa uskottavuutta kuin se, jonka unionin lainsäätäjä on vahvistanut.

73.

Toiseen kysymykseen vastaamiseksi on siis määritettävä, vahvistetaanko direktiivissä 2014/104 sellainen uskottavuutta edellyttävä kriteeri, jonka mukaan on todennäköisempää, että vastuun perustana olevat edellytykset täyttyvät kuin että ne eivät täyty, vai tyydytäänkö siinä mainitussa kysymyksessä kuvattua alhaisempaan uskottavuusasteeseen.

74.

Toisessa kysymyksessä kuvattu edellytys näyttää perustuvan todennäköisyysarviointiin. Näin ymmärrettynä kantajan on osoitettava, että on todennäköisempää, että edustetuille kuluttajille, tässä tapauksessa Portugalissa asuville kuluttajille, on aiheutunut vahinkoa kuin että niin ei ole tapahtunut.

75.

Katson, että näyttökynnys, jota direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa edellytetään todisteiden esittämistä koskevan pyynnön perustelemiseksi, on alempi kuin tällaiseen todennäköisyysarviointiin perustuva näyttökynnys.

76.

Ensinnäkään direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan eri kieliversioissa käytetyt ilmaisut eivät näytä sisältävän kovin tiukkoja vaatimuksia. Kuten komissio huomauttaa, ilmaisuilla, joita käytetään kyseisen direktiivin portugalinkielisessä (”plausibilidade”), saksankielisessä (”Plausibilität”), englanninkielisessä (”plausibility”) ja ranskankielisessä (”plausibilité”) versiossa, joihin lisään puolankielisen version ilmaisu (”uprawdopodobnienie”), viitataan niiden leksikaalisten määritelmien mukaan tilanteeseen, jossa väite on tai vaikuttaa perustellulta tai hyväksyttävältä ( 25 ). Nämä ilmaisut viittaavat siis siihen, että on tarpeen vakuuttaa todisteiden esittämistä koskevasta pyynnöstä päättävä tuomioistuin siitä, että on kohtuullista olettaa, että tuomioistuimen tutkiessa asian kaikki kolme kumulatiivista vastuun edellytystä täyttyvät.

77.

Toiseksi on huomattava, että direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdan eri kieliversioissa käytettyjen termien leksikaalisten määritelmien lisäksi kyseisen säännöksen kansallisissa täytäntöönpanosäädöksissä noudatetaan ainakin joidenkin jäsenvaltioiden oikeuden osalta samaa logiikkaa. Näin on muun muassa Saksan ( 26 ) ja Puolan ( 27 ) oikeudessa. Näissä jäsenvaltioissa voimassa olevissa täytäntöönpanosäännöksissä tyydytään säätämään vaaditun uskottavuuden tason osalta kohtuullisen hyväksyttävästä todennäköisyydestä.

78.

Kolmanneksi ei pidä unohtaa, että mahdollisuus tutustua asiakirjoihin liittyy toiminnallisesti kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneen vahingon korvaamista koskevan oikeuden käyttämiseen.

79.

Direktiivin 2014/104 johdanto-osan perustelukappaleet puoltavat tällaista tulkintaa.

80.

Tämän direktiivin johdanto-osan 14 perustelukappaleessa, jossa selvennetään erityisesti direktiivin 5 artiklan 1 kohdan tarkoitusta ( 28 ), nimittäin todetaan, että ”vahingonkorvausvaateen toteen näyttämiseksi tarvittavat todisteet ovat usein vastapuolen tai kolmansien hallussa, eikä kantajalla useinkaan ole riittävästi tietoa kyseisistä todisteista tai riittävää mahdollisuutta saada niitä”, minkä vuoksi kantajalle ei voida asettaa ”erittäin [tiukkoja oikeudellisia vaatimuksia], joiden mukaan kantajien on esitettävä yksityiskohtaisesti kaikki asiaan liittyvät tosiseikat heti kanteen käsittelyn alkaessa ja esitettävä tosiseikkojen tueksi täsmällisesti yksilöityjä todisteita” ilman, että SEUT-sopimuksessa taatun korvausoikeuden tehokasta käyttämistä haitattaisiin aiheettomasti. Lisäksi kyseisen direktiivin johdanto-osan 15 perustelukappaleessa todetaan, että asianomaisten osapuolten välisen tietojen epäsymmetrian korjaamiseksi ”on aiheellista varmistaa, että kantajilla on oikeus vaatia korvausvaatimuksensa kannalta merkityksellisten todisteiden esittämistä ilman, että niiden pitäisi yksilöidä tarkkaan yksittäiset todisteet”.

81.

Direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa taatulla mahdollisuudella saada tutustua kilpailuoikeuden rikkomista koskeviin todisteisiin pyritään siis korjaamaan tietojen epäsymmetria kyseisessä direktiivissä tarkoitettujen kanteiden osapuolten välillä. Tämän epäsymmetrian poistaminen ei kuitenkaan ole tavoite sinällään. Todisteiden hankkimisen on mahdollistettava se, että vahinkoa kärsinyt osapuoli voi tehokkaasti käyttää oikeuttaan vaatia vahingonkorvausta, ja se myötävaikuttaa siten välillisesti kilpailusääntöjen mahdollisimman suureen tehokkuuteen ( 29 ).

82.

Näin ollen ensinnäkin pääasiassa nostetun kanteen hyväksymisen edellyttämää näyttökynnystä ei pidä sekoittaa todisteiden esittämistä koskevan määräyksen edellyttämän uskottavuuden tason täyttämiseen. Toiseksi direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa edellytetty uskottavuuden aste ei voi olla liian tiukka, koska se heikentäisi kilpailusääntöjen tehokkuutta.

83.

Tässä yhteydessä huomautan komission tavoin, että todennäköisyysarviointiin perustuva edellytys näyttää vastaavan common law ‑järjestelmien siviilioikeudellisissa menettelyissä sovellettavaa edellytystä ( 30 ). Vaikka yhdessä direktiiviä 2014/104 soveltavista common law ‑oikeusjärjestelmistä eli Yhdistyneessä kuningaskunnassa katsottiin voitavan soveltaa todennäköisyysarviointia vahingonkorvauskanteisiin, sitä ei kuitenkaan sovellettu yleisesti todisteiden esittämistä koskevien pyyntöjen yhteydessä ( 31 ).

84.

Neljänneksi direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdasta käy ilmi, että voidakseen pyytää kansallista tuomioistuinta määräämään vastaajan tai kolmannen osapuolen esittämään hallinnassaan olevat olennaiset todisteet, kantajan on esitettävä vahingonkorvausvaateensa tueksi asianmukaiset, kohtuudella käytettävissä olevat ja riittävät tosiseikat ja perustelut ( 32 ). Tyypillisessä tilanteessa kantajan on siis kyettävä osoittamaan vahingonkorvausvaatimuksensa uskottavuus niiden tosiseikkojen ja todisteiden perusteella, jotka hänellä on käytettävissään tai jotka hän voi hankkia ilman kohtuuttomia kustannuksia tai vaikeuksia. Mielestäni lainsäätäjä on väistämättä kehittänyt kyseisessä säännöksessä vahvistetun uskottavuuden edellytyksen tämän lähtökohdan pohjalta. Tämä edellytys pitäisi siis pääsääntöisesti voida täyttää myös osittaisten tai epätäydellisten tietojen perusteella.

85.

Lopulta on todettava viidenneksi, että todennäköisyysarviointia koskevan kriteerin soveltaminen näyttää edellyttävän, että tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi on saatettu todisteiden esittämistä koskeva pyyntö, selvittää ja vertailee kahta mahdollista vaihtoehtoa: sitä, että vahingonkorvausvaatimuksen menestyminen on todennäköistä, ja sitä, että menestyminen on epätodennäköistä.

86.

Toisessa kysymyksessä tarkoitettu kriteeri, joka edellyttää tällaista näiden kahden tilanteen analyysiä, ei näytä vastaavan direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa taatun merkityksellisten todisteiden esittämistä koskevan oikeuden tehtävää. Arvioinnin, jonka kansallinen tuomioistuin tekee määrätäkseen todisteiden esittämisestä menettelyn alkuvaiheessa tai jopa ennen sen aloittamista, on nimittäin luonnostaan oltava yksinkertaistettu. Lisäksi on niin, että vaikka kantaja voi osittaisten tai epätäydellisten tietojen perusteella osoittaa vahingonkorvausvaatimuksensa uskottavuuden ( 33 ), tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi asia on saatettu, on keskityttävä arvioinnissaan yhden ainoan tilanteen uskottavuuteen eli siihen, että vastuun perustana olevat edellytykset täyttyvät.

87.

Tässä tilanteessa on katsottava, että direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa edellytetyn uskottavuuden tason noudattamiseksi kantajan on vakuutettava tuomioistuin siitä, että väite, jonka mukaan vastuun kolme kumulatiivista edellytystä täyttyvät, on kyseessä olevassa tilanteessa kohtuudella hyväksyttävissä. Toiseen kysymykseen on näin ollen vastattava, että direktiivin 2014/104 5 artiklan 1 kohdassa säädetty kriteeri edellyttää alhaisempaa uskottavuuden astetta kuin se, jota edellyttää kriteeri, jonka mukaan on oltava todennäköisempää, että vastuun syntymisen edellytykset täyttyvät kuin että ne eivät täyty.

88.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Supremo Tribunal de Justiçan esittämiin toiseen ja kolmanteen kysymykseen seuraavasti: