1.

Tässä ennakkoratkaisupyynnössä unionin tuomioistuinta pyydetään selventämään lähinnä sitä, mitä menetelmää sovelletaan sen määrittämiseksi, ovatko jäsenvaltion markkinoille saatetut savukkeet direktiivissä 2014/40/EU säädettyjen tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin enimmäispäästötasojen (jäljempänä enimmäispäästötasot) mukaisia. ( 2 ) Tämä on toinen saman kansallisen oikeudenkäynnin yhteydessä esitetty ennakkoratkaisupyyntö.

2.

Ennakkoratkaisukysymysten taustalla olevien syiden ymmärtämiseksi olisi huomattava, että direktiivissä 2014/40 säädetään myös menetelmistä, joilla osoitetaan edellä mainittujen tasojen noudattaminen. Direktiivissä viitataan useisiin kansainvälisen standardisoimisjärjestön (International Organization for Standardization, jäljempänä ISO) standardeihin, joita ei toistaiseksi ole julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä (jäljempänä EUVL). Kuten selitän jäljempänä yksityiskohtaisemmin, tämä johtuu siitä, että kyseiset standardit on suojattu ISO:n immateriaalioikeuksilla.

3.

Unionin tuomioistuin vahvisti tuomiossaan Stichting Rookpreventie Jeugd ym., että direktiivissä 2014/40 säädetään pakottavasti näiden standardien soveltamisesta. ( 3 ) Se katsoi kuitenkin myös, että jos niitä ei ole julkaistu EUVL:ssä, ne eivät sido ”yksityisiä yleensä”, mutta ne sitovat ”yrityksiä” (jotka valmistavat savukkeita tai saattavat niitä markkinoille), jos kyseisillä yrityksillä on ollut tilaisuus tutustua standardeihin. ( 4 ) Tämän päätelmän seurauksena unionin tuomioistuin katsoi lähinnä, että enimmäispäästötasojen noudattaminen voitiin varmistaa ottamatta huomioon ISO-standardeja, jos todetaan, etteivät ne ole sitovia. ( 5 )

4.

Tämä selvennys sisältyi Rechtbank Rotterdamille (Rotterdamin piirituomioistuin, Alankomaat) annettuun vastaukseen asiassa, jossa sen käsiteltäväksi oli saatettu muun muassa Stichting Rookpreventie Jeugdin (nuorison tupakoinnin vastustamissäätiö, Alankomaat) (jäljempänä ”Stichting”) nostama kanne. Kyseinen asianosainen väitti, että kansallisille markkinoille saatetut savukkeet eivät olleet enimmäispäästötasojen mukaisia, kun ne testattiin muulla (käsittääkseni tiukemmalla) menetelmällä kuin direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuilla ISO-standardeilla. Unionin tuomioistuimen vastauksen perusteella kyseinen kansallinen tuomioistuin antoi määräyksen kyseisten savukkeiden poistamiseksi markkinoilta.

5.

Etenkin useat savukevalmistajat valittivat tästä päätöksestä College van Beroep voor het bedrijfsleveniin (taloudellis-hallinnollisten asioiden ylioikeus, Alankomaat), joka on epävarma unionin tuomioistuimen tuomion vaikutuksista.

6.

Se tiedustelee muun muassa, sovelletaanko päätelmää, jonka mukaan kyseisiin ISO-standardeihin ei voida vedota ”yksityisiä vastaan yleisesti”, kun Stichtingin kaltaisella asianosaisella oli tilaisuus tutustua niihin. Lisäksi se tiedustelee, onko kyseisellä asianosaisella direktiivin 2014/40 nojalla oikeus vaatia, että enimmäispäästötasoja noudatetaan (soveltamalla vaihtoehtoista mittausmenetelmää). Se pyrkii myös selvittämään, mitä seurauksia savukkeiden valmistajille aiheutuu siitä, jos todetaan, että savukkeet (vaikka ne on saatettu markkinoille direktiivin 2014/40 vaatimusten mukaisesti) ylittävät enimmäispäästötasot, jos ne mitataan tällaisella vaihtoehtoisella menetelmällä.

7.

Nyt tarkasteltavassa ennakkoratkaisupyynnössä on kyse paitsi menetelmästä, jota käytetään varmistamaan, vastaavatko myydyt savukkeet tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin enimmäispäästötasoja, myös sellaisten Euroopan unionin toimielinrakenteen ulkopuolella laadittujen teknisten standardien oikeusvaikutuksista unionin oikeusjärjestyksessä, jotka on tehty pakottaviksi ja joiden sisältöä ei ole julkaistu EUVL:ssä. Se liittyy ennen kaikkea laajempaan kysymykseen oikeusvarmuudesta, jonka pitäisi hyödyttää niitä, jotka yleisesti noudattavat sitovia oikeussääntöjä, ja siinä testataan perustavanlaatuista olettamaa lainsäädännön vapaasta saatavuudesta.

8.

Direktiivin 2014/40 johdanto-osan kahdeksannen perustelukappaleen mukaan ”Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 114 artiklan 3 kohdan mukaisesti terveyttä koskevien lainsäädäntöehdotusten olisi perustuttava suojelun korkeaan tasoon niin, että otetaan erityisesti huomioon kaikki tieteelliseen tietoon perustuva uusi kehitys. Tupakkatuotteet eivät ole tavallisia hyödykkeitä, ja kun otetaan huomioon tupakan erityisen haitalliset vaikutukset ihmisten terveydelle, terveyden suojelulle olisi annettava suuri merkitys, erityisesti pyrkimällä vähentämään tupakointia nuorten keskuudessa”.

9.

Direktiivin 2014/40 1 artiklan mukaan direktiivin ”tarkoituksena on lähentää jäsenvaltioiden lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, jotka koskevat seuraavia:

– –;

jotta helpotetaan tupakkatuotteiden ja vastaavien tuotteiden sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa pitäen lähtökohtana varsinkin nuorten terveyden suojelun korkeaa tasoa, ja täytetään tupakoinnin torjuntaa koskevan WHO:n puitesopimuksen, jäljempänä ’puitesopimus’, mukaiset unionin velvoitteet”.

10.

Direktiivin 2014/40 2 artiklan 10 alakohdan mukaan ”savukkeella” tarkoitetaan ”poltettavaksi tarkoitettua tupakkakääröä, joka on määritelty tarkemmin neuvoston direktiivin 2011/64/EU 3 artiklan 1 kohdassa”. ( 6 )

11.

Direktiivin 2014/40 2 artiklan 21 alakohdan mukaan ”päästöillä” tarkoitetaan ”aineita, joita vapautuu, kun tupakkatuotetta tai vastaavaa tuotetta käytetään tarkoitetulla tavalla, kuten savussa olevia aineita tai savuttomien tupakkatuotteiden käyttöprosessin aikana vapautuvia aineita”.

12.

Saman direktiivin 3 artikla koskee ”tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin ja muita enimmäispäästötasoja”. Siinä säädetään seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioissa markkinoille saatettavista tai valmistettavista savukkeista poltettaessa syntyvät enimmäispäästötasot, jäljempänä ’enimmäispäästötasot’, voivat olla enintään:

2.   Siirretään komissiolle valta antaa delegoituja säädöksiä 27 artiklan mukaisesti 1 kohdassa säädettyjen poltettaessa syntyvien enimmäispäästötasojen vähentämiseksi, jos tämä on tarpeellista kansainvälisesti sovittujen standardien perusteella.

– –”

13.

Direktiivin 2014/14 4 artikla koskee mittausmenetelmiä. Siinä säädetään seuraavaa:

”1.   Savukkeista poltettaessa syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästömäärät on mitattava ISO-standardien 4387 (terva), 10315 (nikotiini) ja 8454 (hiilimonoksidi) mukaisesti.

Tervaa, nikotiinia ja hiilimonoksidia koskevien mittausmerkintöjen paikkansapitävyys on määritettävä ISO-standardin 8243 mukaisesti.

– –

3.   Siirretään komissiolle valta antaa delegoituja säädöksiä 27 artiklan mukaisesti poltettaessa syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästömäärien mittausmenetelmien mukauttamiseksi, jos tämä on tarpeellista tieteen ja tekniikan kehityksen tai kansainvälisesti sovittujen standardien perusteella.

– –”

14.

Direktiivin 2014/40 24 artiklan otsikko on ”Vapaa liikkuvuus”, ja sen 1 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltiot eivät saa kieltää tai rajoittaa [direktiivin 2014/40] mukaisten tupakkatuotteiden tai vastaavien tuotteiden markkinoille saattamista perustein, jotka liittyvät tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluviin näkökohtiin, ellei tämän artiklan 2 ja 3 kohdasta muuta johdu”.

15.

Tupakkalain nojalla toteutettujen yleisten hallinnollisten toimenpiteiden yhdistämisestä yhteen ainoaan asetukseen 14.10.2015 annetun asetuksen (Besluit van 14 oktober 2015, houdende samenvoeging van de algemene maatregelen van bestuur op base van de Tabakswet tot én besluit, Tabaks- en rookwarenbesluit) (jäljempänä asetus) 2.1 §:ssä säädetään, että ”markkinoille saatetun tai tuotetun savukkeen enimmäispäästötasojen on oltava [direktiivin 2014/40] 3 artiklan 1 kohdan mukaisia”.

16.

Tupakkatuotteiden ja vastaavien tuotteiden valmistamista, esittämismuotoa ja myyntiä koskevista säännöistä 10.5.2016 annetun kansanterveys-, hyvinvointi- ja urheiluasioiden valtiosihteerin määräyksen (Regeling van de Staatssecretaris van Volksgezondheid, Welzijn en Sport van 10 mei 2016 houdende regels inzake de productie, de presentatie en de verkoop van tabaksproducten en aanverwante producten (Tabaks- en rookwarenregeling, jäljempänä tupakasta ja tupakkatuotteista annettu valtiosihteerin määräys) 2.1 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1   Tutkimusmenetelmät, joilla yksinään määritetään, täyttääkö savuke asetuksen 2.1 §:n 1 momentissa säädetyt vaatimukset, nimetään toimenpiteiksi, jotka ovat seuraavien standardien mukaisia:

2   Mittaustulokset tarkistetaan standardin NEN ISO 8243:2013 Cigarettes – Sampling (Savukkeet – Näytteenotto) perusteella.”

17.

Pääasian oikeusriita alkoi Stichtingin 31.7.2018 päivätyllä kirjeellä, jossa Nederlandse Voedsel- en Warenautoriteitia (elintarvikkeiden ja kulutustavaroiden turvallisuudesta vastaava Alankomaiden viranomainen, jäljempänä NVWA) pyydettiin varmistamaan, että Alankomaiden markkinoilla olevat suodatinsavukkeet eivät tarkoituksensa mukaisesti käytettäessä ylitä direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa säädettyjä tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin enimmäispäästötasoja, jotka on määritetty menetelmällä, jonka tieteen piirissä laajalti katsotaan parhaiten vastaavan savukkeiden tarkoitettua käyttöä.

18.

Stichtingin mukaan direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut ISO-mittausstandardit eivät ilmennä savukkeiden tarkoitettua käyttöä, koska niissä ei oteta huomioon tapaa, jolla savuke poltetaan, nimittäin peittämällä suodattimen ilmareiät huulilla ja sormilla.

19.

Stichting tukeutui Rijksinstituut voor Volksgezondheid en Milieun (valtion kansanterveys- ja ympäristölaitos, Alankomaat, jäljempänä RIVM) vuonna 2018 tekemään tutkimukseen (jäljempänä RIVM:n tutkimus), jonka mukaan silloin, kun päästöt mitataan niin sanotulla Canadian Intense ‑menetelmällä, enimmäispäästötasot ylittyvät tuntuvasti. Se pyysi näin ollen NVWA:ta poistamaan kansallisilta markkinoilta suodatinsavukkeet, jotka ylittävät enimmäispäästötasot.

20.

NVWA hylkäsi tämän pyynnön lähinnä sillä perusteella, ettei mitään muuta kuin direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua menetelmää voida käyttää.

21.

Stichting nosti (useiden muiden oikeushenkilöiden kanssa) kanteen Rechtbank Rotterdamissa (Rotterdamin alioikeus). Vereniging Nederlandse Sigaretten- & Kerftabakfabrikanten (Alankomaiden savukkeiden ja irtotupakan valmistajien yhdistys, jäljempänä VSK) hyväksyttiin osallistumaan menettelyyn kolmantena osapuolena. Kyseinen tuomioistuin esitti 20.3.2020 tekemällään päätöksellä unionin tuomioistuimelle useita ennakkoratkaisukysymyksiä, jotka koskivat direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan pätevyyttä ja tulkintaa.

22.

Unionin tuomioistuin vastasi näihin kysymyksiin tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym., josta on esitetty yhteenveto edellä tämän ratkaisuehdotuksen 3–4 kohdassa ja jota tarkastelen jäljempänä yksityiskohtaisemmin.

23.

Tämän tuomion johdosta Rechtbank Rotterdam katsoi 4.11.2022 antamassaan ratkaisussa, että kyseisiä ISO-mittausstandardeja koskeviin kansallisiin täytäntöönpanosäännöksiin ei voida vedota Stichtingiä vastaan yksityisenä yleensä ja että niissä kuvattu menetelmä ei ole direktiivin 2014/40 mukainen, koska sillä ei mitata päästötasoja, jotka syntyvät, kun savuketta käytetään tarkoitetulla tavalla.

24.

Kyseinen tuomioistuin totesi, että koska direktiivin 2014/40 mukaista mittausmenetelmää ei ollut, oli mahdotonta määrittää, ylittävätkö Alankomaissa myydyt suodatinsavukkeet savukkeiden enimmäispäästötasot. Rechtbank Rotterdam päätteli RIVM:n tutkimuksen ja Canadian Intense ‑menetelmän perusteella, että oli selkeitä viitteitä siitä, että markkinoilla olevat savukkeet ylittivät nämä tasot. Se hyväksyi näin ollen Stichtingin kanteen.

25.

NVWA, Staatssecretaris van Volksgezondheid, Welzijn en Sport (kansanterveys-, hyvinvointi- ja urheiluasioiden valtiosihteeri, Alankomaat; jäljempänä valtiosihteeri), VSK ja jäljempänä mainitut osapuolet (jäljempänä yhdessä pääasiassa kyseessä olevat tupakanvalmistajat) valittivat ratkaisusta: Philip Morris Benelux B.V. ja Philip Morris Investments B.V., (jäljempänä yhdessä Philipp Morris), JT International Company Netherlands B.V. (jäljempänä JTI), Van Nelle Tabak Nederland B.V., joka toimii nimellä Imperial Tobacco Nederland (jäljempänä Imperial) ja British American Tobacco International (Holdings) B.V. (jäljempänä BAT).

26.

NVWA ja valtiosihteeri esittivät 10.5.2023 päivätyllä kirjeellä NVWA:n tilaaman uuden RIVM:n tutkimuksen tulokset Alankomaissa saatavilla olevien suodatinsavukkeiden päästötasoista, jotka on mitattu Maailman terveysjärjestön (WHO) TobLabNet (Standard operating procedure for intense smoking of cigarettes) SOP 01 ‑menetelmällä. Nämä tulokset osoittavat, että enimmäispäästötasot ylittyvät.

27.

Tässä tilanteessa College van Beroep voor het bedrijfsleven päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

28.

Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Stichting Rookpreventie Jeugd, Philip Morris, JTI, Imperial ja BAT sekä Alankomaiden, Bulgarian, Tšekin, Unkarin ja Portugalin hallitukset ja Euroopan komissio. Tšekin, Unkarin ja Portugalin hallituksia lukuun ottamatta mainitut osapuolet esittivät suullisia huomautuksia 10.3.2025 pidetyssä istunnossa.

29.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksillään lähinnä, mitä täsmällisiä seurauksia on unionin tuomioistuimen tuomiolla Stichting Rookpreventie Jeugd ym.

30.

Tarkemmin sanottuna se tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään, sovelletaanko kyseisessä tuomiossa esitettyä päätelmää, jonka mukaan direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut ISO-mittausstandardit eivät sido ”yksityisiä yleensä”, kun asianomainen osapuoli (kuten Stichting) on voinut tutustua niihin, ja toisella kysymyksellään lähinnä, voiko kyseinen osapuoli johtaa direktiivistä 2014/40 oikeuden vaatia kansallisissa tuomioistuimissa enimmäispäästötasojen soveltamista, jos todetaan, että nämä ISO-standardit eivät sido tällaista osapuolta.

31.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella ja neljännellä kysymyksellään lähinnä, mitataanko edellä mainituissa ISO-standardeissa vahvistetulla menetelmällä näitä päästötasoja asianmukaisesti, ja jos näin ei ole, voivatko jäsenvaltioiden viranomaiset käyttää tai onko niiden käytettävä vaihtoehtoisia mittausmenetelmiä, kuten sitä, johon Stichting on vedonnut Alankomaan tuomioistuimissa, ja onko tällaisten vaihtoehtoisten standardien soveltaminen tupakanvalmistajiin oikeusvarmuuden periaatteen mukaista.

32.

Viidennellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, vaikuttaako päätelmä, jonka mukaan kansalliset viranomaiset voivat soveltaa tai niiden on sovellettava vaihtoehtoista mittausmenetelmää, direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa säädettyjen enimmäispäästötasojen sovellettavuuteen.

33.

Lopuksi kuudes ja seitsemäs kysymys koskevat lähinnä sitä, onko kyseiset savukkeet poistettava markkinoilta siihen asti, kunnes vaihtoehtoinen menetelmä on vahvistettu, ja onko säädettävä siirtymäkaudesta, jotta voidaan lieventää kielteisiä seurauksia, joita tällaisesta toimenpiteestä aiheutuisi asianomaisille yrityksille.

34.

Unionin tuomioistuimen pyynnöstä tässä ratkaisuehdotuksessa tarkastellaan ainoastaan ensimmäistä, toista, kolmatta ja neljättä ennakkoratkaisukysymystä.

35.

Jotta voin tehdä tällaisen arvioinnin (B), tarkastelen ensin unionin tuomioistuimen tuomiota Stichting Rookpreventie Jeugd ym. ja siinä tarkasteltua oikeudellista ongelmaa (A). Lopuksi tarkastelen jälkihuomautuksessa joitakin näkökohtia, jotka liittyvät siihen, että kyseisiä ISO-standardeja ei ole edelleenkään julkaistu (C).

36.

Tarkasteltavan tuomion oikean soveltamisalan selventämiseksi tuon ensin esiin asiaa koskevien oikeussääntöjen pääkohdat ja unionin tuomioistuimen antaman vastauksen keskeiset osat (1). Toiseksi tarkastelen tätä vastausta unionin oikeuden julkaisemattomien toimien oikeusvaikutuksia koskevan unionin tuomioistuimen aiemman oikeuskäytännön valossa (2). Kolmanneksi tarkastelen epäilyksiä, joita voi herätä edellä mainitun tuomion oikeusohjeen (ratio decidendi) osalta, (3) ja selvennän, miten tämä oikeusohje on ymmärrettävä (oikeusohjeen selventäminen on tarpeen ennakkoratkaisukysymyksiin vastaamiseksi) (4).

37.

Muistutan yhtäältä siitä, että jäsenvaltioissa markkinoille saatettujen tai valmistettujen savukkeiden on oltava direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa säädettyjen tiettyjen haitallisten aineiden (terva, nikotiini ja hiilimonoksidi) enimmäispäästötasojen mukaisia. Toisaalta kyseisen direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan savukkeista poltettaessa syntyvän tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästömäärät on mitattava ISO-standardien 4387 (terva), 10315 (nikotiini) ja 8454 (hiilimonoksidi) mukaisesti. Lisäksi mittausmerkintöjen paikkansapitävyys on määritettävä ISO-standardin 8243 mukaisesti.

38.

Koska ISO-standardeilla on keskeinen merkitys nyt käsiteltävässä asiassa, esitän lyhyitä huomautuksia niiden ominaispiirteistä (a) ennen kuin siirryn käsittelemään tarkasteltavassa tuomiossa esitettyjä selvennyksiä niiden oikeudellisista vaikutuksista unionin oikeuden kannalta (b).

39.

ISO-standardit laaditaan ensinnäkin melko monimutkaiselta vaikuttavassa menettelyssä, johon osallistuvat useissa ISO:n elimissä eri ISO:n jäsenet (tällä hetkellä 174 maata) ja eri julkiset tai yksityiset sidosryhmät. ( 7 ) Näitä standardeja on kuvattu siten, että ne ovat osa ammattilaisten ammattilaisia varten suorittamaa teknisten tietojen kodifiointia. ( 8 ) ISO esittää standardinsa ”markkinalähtöisinä”, ( 9 ) sillä ISO on (Sveitsin oikeuden mukaan perustettu) kansalaisjärjestö, ( 10 ) jonka tehtävänä on ”edistää standardoinnin ja siihen liittyvien toimien kehittämistä maailmanlaajuisesti tavaroiden ja palvelujen kansainvälisen kaupan helpottamiseksi – –” ( 11 ) (yhtenäistettyjen standardien laatimista koskeva tehtävä ilmenee sen nimestä, sillä ISO tarkoittaa Kreikan kielessä yhdenvertaista).

40.

Toiseksi ISO ei itse päätä standardien laatimisesta, vaan ne laaditaan erityisesti asianomaisten kansallisten jäsenelinten esittämien pyyntöjen pohjalta, jotka yleensä perustuvat teollisuuden esittämiin pyyntöihin. ( 12 )

41.

Kolmanneksi ISO-standardit ovat itsessään vapaaehtoisia, ( 13 ) ja vaikuttaa siltä, että sääntelyviranomaiset tukeutuvat niihin tyypillisesti (silloin kun ne päättävät niin tehdä) viittaamalla niihin. Tällainen viittaus voi olla ”avoin”, jolloin se sisältää vain perustiedot, kuten ”ISO 10315”, tai siinä voidaan yksilöidä standardin tietty versio, esimerkiksi ”ISO 10315:2021” (vuosiluku viittaa standardin viimeisimpään saatavilla olevaan päivitykseen tai vahvistettuun versioon). Huomautan, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa oleva viittaus on ”avoin”, kun taas Alankomaiden kansallisen ”täytäntöönpanon” osalta viitataan tiettyyn versioon. ( 14 )

42.

Neljänneksi ISO-standardeihin sovelletaan immateriaalioikeuksia, joihin ISO vetoaa, ( 15 ) ja niihin voidaan lähtökohtaisesti tutustua maksua vastaan. Tämän havainnollistamiseksi tämän ratkaisuehdotuksen laatimisajankohtana kyseisiä ISO-standardeja voi ostaa (ISO:lta) ja standardi ISO 4387:2019 maksaa 132 Sveitsin frangia (CHF) sekä ISO 10315:2021, ISO 8454:2024 ja ISO 8243:2013 kukin 65 CHF. ( 16 )

43.

Viidenneksi ISO:n merkittävänä tulonlähteenä mainitaan ISO-standardien myynti ( 17 ) yhdessä muiden tulonlähteiden kanssa, joita ovat esimerkiksi jäsenten suorittamat jäsenmaksut, palvelujen myynti, lahjoittajien tiettyjä ISO:n toimia varten tekemät lahjoitukset ja muista lähteistä mahdollisesti saatavat varat. ( 18 )

44.

Lopuksi totean, että ISO-standardit ovat lähtökohtaisesti saatavilla englanniksi, ranskaksi ja venäjäksi, jotka ovat ISO:n virallisia kieliä. ( 19 ) Asianomaiset jäsenelimet voivat laatia käännöksiä muille kielille (joita ISO voi tietyin edellytyksin pitää virallisena käännöksenä). ( 20 ) Nyt tarkasteltavia ISO-standardeja ISO näyttää tarjoavan myyntiin englannin- ja ranskankielisinä. ( 21 ) Näiden standardien kansalliset versiot ovat nähtävästi saatavilla (vain) englanniksi. ( 22 )

45.

Näiden seikkojen selventämisen jälkeen tarkastelen seuraavaksi niitä oikeusvaikutuksia, joita kyseisillä ISO-standardeilla on EU:n oikeusjärjestyksessä.

46.

Huomautan ensimmäiseksi, että tarkasteltava tuomio on ensimmäinen, jossa unionin tuomioistuin käsitteli ulkoisesti laaditun teknisen standardin oikeusvaikutuksia unionin oikeudessa. On totta, että asiaan liittyvä kysymys oli keskiössä uraauurtavassa tuomiossa James Elliott, jossa unionin tuomioistuin katsoi, että Euroopan standardointikomitean (CEN) hyväksymä standardi kuuluu unionin oikeuteen. Unionin tuomioistuin päätyi tähän näkemykseen, vaikka kyseistä standardia ei ollut julkaistu EUVL:ssä (ainoastaan kyseisen standardin viitenumero oli julkaistu). ( 23 )

47.

Kyseisessä tuomiossa ei kuitenkaan käsitelty julkaisematta jättämisen oikeudellisia seurauksia. Unionin tuomioistuimen kannalta kyseisessä asiassa tärkein kysymys koski sitä, oliko sillä toimivalta tulkita kyseistä standardia. Kysymykseen vastattiin myöntävästi, eikä asiassa mainittu, saati käsitelty, sitä seikkaa, ettei standardia ollut julkaistu. Näin ollen, kun unionin tuomioistuinta pyydettiin tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym. ottamaan kantaa direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan pätevyyteen (koska siinä viitataan julkaisemattomiin ISO-standardeihin), se ei voinut tukeutua (eikä se tukeutunut) antamaansa tuomioon James Elliott.

48.

Unionin tuomioistuin vahvisti ensinnäkin, että enimmäispäästötasot on mitattava 4 artiklan 1 kohdassa mainittuihin ISO-standardeihin perustuvien mittausmenetelmien mukaisesti (eikä muita menetelmiä sallita, kuten Bulgarian hallitus muistuttaa). ( 24 )

49.

Toiseksi unionin tuomioistuin katsoi, että se, että unionin lainsäätäjä on säätänyt mittausmenetelmistä viittaamalla (ulkoisesti laadittuihin) ISO-standardeihin, joita ei ollut julkaistu EUVL:ssä, ei vaikuttanut direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan pätevyyteen.

50.

Tätä kysymystä tarkasteltiin useista näkökulmista, erityisesti oikeusvarmuuden periaatteen kannalta. Periaatetta katsottiin noudatetun, koska direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa oleva viittaus ISO-mittausstandardeihin oli unionin tuomioistuimen mukaan selkeä, täsmällinen ja ennakoitavissa oleva ja koska edellä mainittu direktiivi on itsessään julkaistu EUVL:ssä. ( 25 )

51.

Unionin tuomioistuin muistutti kuitenkin myös, että oikeusvarmuuden periaatteen mukaan unionin oikeuden toimiin ei voida vedota luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä vastaan, ennen kuin kyseiset henkilöt ovat voineet saada ne tietoonsa EUVL:ssä suoritetun julkaisemisen kautta. ( 26 ) Se totesi ISO-mittausstandardeista (jotka on tehty pakottaviksi edellä mainitulla direktiivillä), että niihin ”voidaan yleensä vedota yksityisiä vastaan vain silloin, kun ne itsessään on julkaistu [EUVL:ssä]”. ( 27 )Se lisäsi kuitenkin myös, että kun ”yrityksillä” (jotka valmistavat savukkeita tai saattavat savukkeita markkinoille) on ollut tilaisuus tutustua standardien viralliseen ja todistusvoimaiseen versioon, näihin standardeihin voidaan vedota yrityksiä vastaan. ( 28 )

52.

Kolmanneksi, ja kun otetaan huomioon päätelmä, jonka mukaan direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohtaan ei voida vedota yksityisiä vastaan yleensä, siltä osin kuin siinä velvoitetaan käyttämään julkaisemattomia ISO-standardeja, unionin tuomioistuin totesi tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 74 kohdassa, että asianomaisen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ”arvioitava, ovatko [kyseisten haitallisten aineiden] päästötasojen mittaamiseen tosiasiallisesti käytetyt menetelmät direktiivin 2014/40 mukaisia, ottamatta huomioon sen 4 artiklan 1 kohtaa”.

53.

Unionin tuomioistuin vahvisti näin kansallisen tuomioistuimen toimivallan käyttää vaihtoehtoista mittausmenetelmää (jonka yleiset ominaisuudet se täsmensi), ( 29 ) ja lisäsi, että näin on siinä tapauksessa, ”että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohtaan ei voida vedota yksityisiä vastaan.” ( 30 )

54.

Tästä seuraa, että edellä mainitun tuomion oikeusohje sisältää kaksi keskeistä osatekijää, jotka ovat edellä mainitun säännöksen pätevyyden vahvistaminen ja samanaikainen toteamus sen (ehdollisesta) täytäntöönpanokelpoisuudesta.

55.

Kuten seuraavaksi selvennän, ratkaisu riippuu julkaisemattomien unionin oikeuden säädösten oikeusvaikutuksia koskevasta unionin tuomioistuimen aikaisemmasta oikeuskäytännöstä, jota samalla kehitetään edelleen.

56.

Edellä esitetty erottelu perustuu unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jonka mukaan on niin, että jos unionin oikeuden toimea ei ole julkaistu EUVL:ssä (vaikka se olisi pitänyt julkaista), siihen ei voida vedota yksityisiä (luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä) vastaan, mutta se ei vaikuta toimen pätevyyteen.

57.

Unionin tuomioistuin totesi tuomiossa Skoma-Lux, ( 31 ) että tulliviranomaiset eivät voi vedota unionin tullilainsäädäntöön maahantuojaa vastaan, jos sovellettavaa unionin asetusta ei ole julkaistu kyseisellä kielellä EUVL:ssä merkityksellisenä ajankohtana. Tässä asiayhteydessä unionin tuomioistuin täsmensi myös, että kyseessä olevan kieliversion julkaisematta jättäminen merkitsee sitä, ettei kyseiseen lainsäädäntöön voida vedota yksityisiä vastaan, mutta se ei kuitenkaan vaikuta siihen, että kyseiset säännökset sitovat asianomaista jäsenvaltiota ( 32 ) (mikä merkitsee sitä, että asianomainen yksityinen voi vedota niihin viranomaisia vastaan). ( 33 ) Tällöin säädöksen julkaisematta jättäminen tai julkaisemisen lykkääminen johtaa tosiasiassa siihen, että yksityisille asetettujen velvollisuuksien soveltamista lykätään siihen saakka, kunnes kyseinen kieliversio on julkaistu EUVL:ssä. ( 34 )

58.

Unionin tuomioistuin omaksui saman ratkaisun tuomiossa Heinrich, ( 35 ) joka koski lentomatkustajaa, jolta oli evätty pääsy lennolle, koska hän otti lentokoneeseen tennismailoja. Kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin katsoi, että (julkaistun) asetuksen (julkaisemattomaan) liitteeseen, jossa esitetään yksityiskohtaisesti esineet, joita lentokoneen matkustajat eivät saa tuoda lentokoneeseen, ei voida vedota yksityistä vastaan.

59.

Edellä mainituissa tapauksissa (joihin viitataan tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym.) unionin tuomioistuin muistutti siitä, että ”oikeusvarmuuden vaatimus edellyttää, että [unionin] lainsäädännön perusteella ne, joita asia koskee, voivat saada selville tarkasti, minkälaajuisia heille siinä asetetut velvoitteet ovat, ja tämä voidaan taata vain siten, että kyseinen lainsäädäntö julkaistaan asianmukaisesti – –”. ( 36 ) Unionin tuomioistuin totesi myös, että toisenlainen menettely ”merkitsisi sitä, että yksityiset joutuisivat asianomaisessa jäsenvaltiossa kärsimään haitalliset seuraukset siitä, että yhteisön viranomaiset eivät noudata velvollisuuttaan saattaa heidän käytettäväkseen – – koko yhteisön säännöstöä (acquis communautaire) – –”. ( 37 )

60.

Vaikka unionin tuomioistuin tukeutui tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym. näihin olettamuksiin, se on myös vahvistanut poikkeuksen niiden muodostamasta pääsäännöstä. ( 38 )

61.

Tuomiossa Skoma-Lux todettiin nimittäin selvästi, että päätelmä, jonka mukaan julkaisemattomaan unionin oikeuden toimeen ei voida vedota luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä vastaan, pätee riippumatta siitä, voiko kyseinen osapuoli tutustua siihen muilla keinoin. ( 39 ) Unionin tuomioistuin tukeutui kuitenkin tarkasteltavassa tuomiossa siihen, että kansalliset standardointielimet voivat pyynnöstä antaa pääsyn ISO:n laatimien standardien viralliseen ja todistusvoimaiseen versioon, ( 40 ) ja päätteli, että silloin, kun yrityksillä on ollut tilaisuus tutustua niihin, ne sitovat yrityksiä. Unionin tuomioistuin totesi, että standardiin ei voida vedota ”yksityisiä vastaan yleensä” ainoastaan siinä tapauksessa, että tällaista tutustumisoikeutta ei saada. Lisäksi se totesi seurauksista, joita aiheutuu siitä, ettei tällaiseen standardiin voida vedota, että kansallisella tuomioistuimella on mahdollisuus varmistaa enimmäispäästötasojen noudattaminen vaihtoehtoisella mittausmenetelmällä (74 kohta).

62.

Kuten Alankomaiden hallitus lähinnä totesi istunnossa, erityisesti tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 74 kohdan oikeudelliset vaikutukset (ja se, että kyseisten ISO-standardien on vahvistettu olevan luonteeltaan pakottavia) edellyttävät täsmennystä. Tämä puolestaan edellyttää, että unionin tuomioistuimen yhtäältä ”yksityisten yleensä” ja toisaalta ”yritysten” välillä tekemää eroa tutkitaan, jotta voidaan varmistua siitä, voidaanko kyseisiä ISO-mittausstandardeja pitää sitovina, ja jos voidaan, milloin.

63.

Edellisestä jaksosta ilmenee, että unionin tuomioistuin katsoi tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym., että kyseisiin ISO-standardeihin voidaan vedota yrityksiä vastaan, jos niillä on tilaisuus tutustua näihin standardeihin. Unionin tuomioistuin totesi myös, että on mahdollista soveltaa toista mittausmenetelmää silloin, kun ISO-standardeihin ei voida vedota ”yksityisiä vastaan yleensä”. Tämän perusteella nyt käsiteltävän asian ytimessä on sen varmistaminen, voivatko kansalliset viranomaiset soveltaa tällaista vaihtoehtoista menetelmää vain silloin, kun asianomaisella yrityksellä ei ole ollut tilaisuutta tutustua standardiin, vai voivatko ne tehdä niin myös silloin, kun Stichtingin kaltainen taho (”yksityinen yleensä”) vaatii nostamallaan kanteella poistamaan savukkeet markkinoilta (riippumatta siitä, onko asianomaisilla yrityksillä ollut tilaisuus tutustua kyseisiin ISO-standardeihin ja ovatko ne noudattaneet niitä).

64.

Kun otetaan huomioon tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 52 kohdassa esitetty nimenomainen toteamus, jonka mukaan julkaisemattomiin ISO-standardeihin voidaan vedota yrityksiä vastaan silloin, kun yrityksillä on tilaisuus tutustua niihin, saman tuomion 74 kohdassa esitetty toteamus vaikuttaa viittaavan siihen, että kansallinen tuomioistuin voi jättää soveltamatta direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohtaa ja käyttää vaihtoehtoista mittausmenetelmää, jos osoitetaan, että asianomaisilla yrityksillä ei ole ollut tilaisuutta tutustua kyseisiin ISO-standardeihin.

65.

Tätä päätelmää tukee se, että kyseisen tuomion 79 kohta ja tuomiolauselman 5 kohta (joka liittyy kehitykseen, jonka osa 74 ja 79 kohta ovat) on ilmaistu hypoteesinä. ( 41 ) Näissä tuomion osissa kuvataan vaihtoehtoisen mittausmenetelmän ominaisuudet siinä tapauksessa, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohtaan ei voida vedota kyseisiä ”yksityisiä” vastaan. Samalla unionin tuomioistuimen perustelujen ainoa kohta, jossa kyseisiin ISO-standardeihin vetoamiselle asetetaan jokin ehto, on kyseisen tuomion 52 kohta, jossa unionin tuomioistuin vahvistaa, että ISO-standardeihin voidaan vedota ”yrityksiä” vastaan (silloin, kun yrityksillä on tilaisuus tutustua näihin standardeihin).

66.

Näissä olosuhteissa vaikuttaa siltä, että kansallisella tuomioistuimella on mahdollisuus käyttää vaihtoehtoista mittausmenetelmää (mikä vahvistetaan tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 74 kohdassa) silloin, kun asianomaisilla yrityksillä (kyseisen tuomion 79 kohdassa ja tuomiolauselman 5 kohdassa tarkoitettuna erityisenä ”yksityisten” luokkana) ei ole tilaisuutta tutustua asiaa koskeviin ISO-standardeihin.

67.

Tämä tulkinta vastaa sitä, mitä kutsun tässä yhteydessä tarkasteltavan tuomion ”suppealla” soveltamisalalla tai tulkinnalla.

68.

Nyt käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö perustuu kuitenkin siihen olettamukseen, että kyseisessä tuomiossa vahvistettu oikeusohje ei rajoitu nimenomaan tähän suppeaan soveltamisalaan, vaan siitä seuraa myös, että koska kyseisiä ISO-standardeja ei ole julkaistu, niihin ei voida vedota muita henkilöitä, kuten Stichtingiä, vastaan, millä on erityisiä oikeudellisia seurauksia.

69.

Pääasiassa tämä tulkinta tarkoittaa (tai voisi tarkoittaa, koska ennakkoratkaisukysymyksissä tiedustellaan, onko asia todella näin), että jos kyseisten yritysten markkinoille saattamat savukkeet ovat direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa vahvistettujen enimmäispäästötasojen mukaisia, kun ne mitataan käyttämällä saman direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja ISO-standardeja, Stichtingin kaltainen osapuoli voi vaihtoehtoisen mittausmenetelmän perusteella vedota menestyksekkäästi siihen, että enimmäispäästötasoja ei ole noudatettu. Tästä seuraisi, että voidakseen saattaa savukkeet markkinoille (tai pitää ne markkinoilla) asianomaisen yrityksen olisi noudatettava myös tällaisella vaihtoehtoisella menetelmällä mitattuja enimmäispäästötasoja.

70.

Ennakkoratkaisukysymysten sisältö tukee tätä tässä yhteydessä ”laajaksi” kutsumaani tulkintaa edellä mainitun tuomion mahdollisista vaikutuksista. Muistutan, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee erityisesti, päteekö päätelmä, jonka mukaan kyseisiin ISO-standardeihin ei voida vedota ”yksityisiä, kuten Stichtingiä, vastaan”, myös silloin, kun Stichtingillä on ollut tilaisuus tutustua näihin standardeihin, vai onko toiseen mittausmenetelmään tukeutuminen tupakanvalmistajia vastaan oikeusvarmuuden periaatteen vastaista (nämä kysymykset on esitetty kansallisessa menettelyssä, jossa ei vaikuta heränneen epäilyksiä siitä, että tupakanvalmistajilla on tosiasiassa pääsy kyseisiin ISO-standardeihin ja että ne ovat direktiivin 2014/40 vaatimusten mukaisia).

71.

Vaikka tällainen tarkasteltavan tuomion laaja tulkinta on saattanut saada vaikutteita siitä, miten käsitteitä ”yritykset” ja ”yksityiset yleensä” käytetään kyseisessä tuomiossa (mikä ymmärrettävästi voi aiheuttaa sekaannusta), selitän seuraavaksi, miksi kyseisen tuomion oikeusohje on ymmärrettävä tämän ratkaisuehdotuksen 64–67 kohdassa kuvatussa suppeassa merkityksessä.

72.

Muistutan ensinnäkin, että – kuten unionin tuomioistuin teki selväksi edellä mainitussa tuomiossa – direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa asetetaan savukkeita valmistavalle tai markkinoille saattavalle yritykselle velvollisuus käyttää siinä mainittuja ISO-mittausstandardeja.

73.

Tässä valossa kyseisen tuomion laaja tulkinta johtaisi siihen, että ennakoitavuus ja oikeusvarmuus laiminlyötäisiin kokonaan sen osalta, voidaanko nämä savukkeet saattaa markkinoille vai ei, kuten Alankomaiden hallitus lähinnä totesi istunnossa. Vaikka mahdollisuus saattaa savukkeita markkinoille perustuu yksinomaan sovellettavien, direktiivissä 2014/40/EY vahvistettujen vaatimusten noudattamiseen, laajasti tulkittuna tämä mahdollisuus voidaan kyseenalaistaa aina, kun yksityinen osapuoli (muu kuin savukkeita valmistava tai markkinoille saattava yritys) päättää nostaa kanteen savukkeiden poistamiseksi markkinoilta. Lisäksi on niin, että vaihtoehtoista menetelmää voitaisiin soveltaa ainoastaan asianosaisen, kuten Stichtingin, tuomioistuimessa esittämän perusteella, sillä ilman tällaista vaatimusta menetelmän soveltamiselle ei olisi perusteita, koska unionin tuomioistuin on selvästi vahvistanut, että kyseisillä ISO-standardeilla on pakottava vaikutus yrityksiin (paitsi, jos yrityksillä ei ole tilaisuutta tutustua niihin). Toisin sanoen edellytykset, joiden täyttyessä kyseisiä tuotteita voitaisiin myydä ja joita asianomaisten yritysten olisi noudatettava, vaihtelisivat sen mukaan, aloitetaanko asiassa menettely tuomioistuimissa ja saattaako sen vireille yhtäältä ”yksityinen yleensä” vai toisaalta valtion viranomainen tai kilpailija.

74.

Toiseksi direktiivin 2014/40 24 artiklan otsikko on ”Vapaa liikkuvuus”, ja sen 1 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltiot eivät saa kieltää tai rajoittaa [direktiivin 2014/40] mukaisten tupakkatuotteiden tai vastaavien tuotteiden markkinoille saattamista perustein, jotka liittyvät tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluviin näkökohtiin – –”. Vaikka 24 artiklan säännös sisältää kaksi poikkeusta, kumpikaan niistä ei ole merkityksellinen tässä asiassa. ( 42 ) Näin ollen, jos tuomiota tulkitaan laajasti ja jos Stichtingin kaltaisen osapuolen sallitaan tosiasiallisesti estää direktiivin 2014/40 vaatimusten mukaisten savukkeiden markkinoille saattaminen, direktiivin 2014/40 24 artiklan 1 kohta menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, kansalliset viranomaiset velvoitettaisiin toimimaan kyseisestä direktiivistä poiketen ja aikaansaadun yhdenmukaistamisen tasoa heikennettäisiin. ( 43 )

75.

Kolmanneksi laajalla tulkinnalla heikennettäisiin myös komissiolle direktiivin 2014/40 4 artiklan 3 kohdassa annettua valtaa mukauttaa sovellettavia mittausmenetelmiä, ”jos tämä on tarpeellista tieteen ja tekniikan kehityksen tai kansainvälisesti sovittujen standardien perusteella”.

76.

Vaikka direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan huomiotta jättämisellä (jos kyseisellä yrityksellä ei ole tilaisuutta tutustua sovellettaviin ISO-standardeihin) on selvästi vaikutusta tähän komission toimivaltaan, tämä on väistämätön seuraus siitä, että standardiin ei voida vedota, jos sitä ei ole julkaistu EUVL:ssä. Tämä seuraus ei kuitenkaan ole peruste antaa toiselle osapuolelle valtaa puuttua direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn, eri henkilöryhmälle asetetun velvoitteen sisältöön. ( 44 )

77.

Neljänneksi, jos tarkasteltavaan tuomioon omaksutaan laaja tulkinta, se olisi ristiriidassa tuomiossa Skoma-Lux tehdyn päätelmän kanssa, jonka mukaan unionin toimessa, jota ei ole julkaistu, määriteltyihin velvollisuuksiin vetoaminen johtaisi siihen, että yksityiset joutuisivat kärsimään haitalliset seuraukset siitä, että unionin hallinto ei ole asettanut kyseisiä unionin oikeuden sääntöjä heidän käytettäväkseen. ( 45 )

78.

Tältä osin, ja vaikka kyseisessä tuomiossa vahvistetaan edellä mainittua olettamusta koskeva poikkeus (siltä osin kuin tuomiossa sallitaan tietyin ehdoin vetoaminen ISO-standardeihin, joita ei ole julkaistu), kyseisen tuomion laaja tulkinta aiheuttaisi asianomaisille yksityisille (tupakanvalmistajille) erityisen vakavia haitallisia seurauksia. Vaikka ne olisivat noudattaneet kyseistä julkaisematonta standardia, tämä standardi voidaan korvata niiden vahingoksi muulla standardilla, jota, toisin kuin kyseisiä ISO-standardeja, ei ole (edes) yksilöity etukäteen.

79.

Viidenneksi tästä seuraava tilanne olisi myös ristiriidassa unionin tuomioistuimen tuomiossa Sevince esittämän toteamuksen kanssa, jonka vaikutuksista keskusteltiin istunnossa ja jonka mukaan unionin oikeuden toimen julkaisematta jättäminen ei estä yksityistä vetoamasta tällaiseen toimeen viranomaisia vastaan vedotakseen siinä määriteltyihin oikeuksiinsa. ( 46 )

80.

Nyt tarkasteltavan tuomion laaja tulkinta estäisi kuitenkin tupakanvalmistajia vetoamasta oikeuteensa – joka käsittääkseni perustuu direktiiviin 2014/40 – saattaa markkinoille savukkeita, jotka täyttävät siinä vahvistetut vaatimukset (tämä oikeus on välttämätön seuraus edellä mainitusta, jäsenvaltioille saman direktiivin 24 artiklassa asetetusta kiellosta).

81.

On selvää, että näillä huomautuksilla ei ole tarkoitus vähätellä terveyteen liittyviä huolenaiheita, jotka näyttävät johtaneen pääasiassa kanteen nostamiseen, eikä kyseenalaistaa Stichtingin kaltaisen tahon oikeutettua kansalaistoimintaa erityisesti nuorten suojelemiseksi paremmin tupakoinnin haitallisilta vaikutuksilta (jotka ovat myös unionin lainsäätäjän laajalti tunnustamia). Palaan tähän näkökohtaan jäljempänä. Edellä esittämilläni huomautuksilla pyrin yksinkertaisesti korostamaan, että tarkasteltavan tuomion laajasta tulkinnasta aiheutuvilla oikeudellisilla seurauksilla tehtäisiin lainsäätäjän aikaansaaman yhdenmukaistamisen tärkeistä näkökohdista suurelta osin tehottomia (riippumatta siitä, mitä kyseisten tuotteiden suositeltavuudesta voidaan ajatella), uhmattaisiin tiettyjä unionin lainsäädännön toiminnan peruspiirteitä, ja ne olisivat räikeästi ristiriidassa edellä mainitsemani oikeusvarmuuden periaatteen kanssa, joka edellyttää, että toimijat voivat määrittää menettelynsä elinkeinoaan sääntelevien standardien (tässä asiassa kyseisissä ISO-standardeissa vahvistetut mittausmenetelmät mukaan luettuina) perusteella.

82.

Kyseisen tuomion lähempi tarkastelu osoittaa, että sen oikeusohjeella vastataan näihin huolenaiheisiin. Edellä mainitusta sanamuotojen moniselitteisyydestä huolimatta useat tuomion osat osoittavat mielestäni, että unionin tuomioistuin on halunnut, että sitä tulkitaan ”suppeasti”.

83.

Ensinnäkin unionin tuomioistuimen kyseisen tuomion 48–52 kohdassa esittämät perustelut, jotka koskevat kyseisiin ISO-standardeihin vetoamista tietyin ehdoin, osoittavat, että ilmaisu ”yritykset” voidaan ymmärtää ilmaisun ”yksityinen yleensä” alaluokaksi, ( 47 ) jota itse asiassa käytettäisiin synonyymina ilmaisuille ”luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt” ja ”yksityiset”, joille nämä velvoitteet on asetettu. Muistutan, että ilmaisuja käytetään samassa tuomiossa kuvaamaan sitä yleistä kehitystä, joka liittyy julkaisemattomiin toimiin, joihin ei voida vedota (tuomion 40 ja 41 kohta, joissa viitataan tuomioon Skoma-Lux ja tuomioon Heinrich), ja niitä käytetään myös tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. tuomiolauselman 5 kohdassa (jossa viitataan ”yksityisiin”).

84.

Tarkasteltavan tuomion 48 kohdassa (joka on ensimmäinen kahdesta merkityksellisestä kohdasta, joissa käytetään ilmaisua ”yksityiset yleensä”) unionin tuomioistuin toteaa, että ”oikeusvarmuuden periaatteen mukaisesti – – [kyseisiin ISO-standardeihin] – – voidaan yleensä vedota yksityisiä vastaan vain silloin, kun ne itsessään on julkaistu [EUVL:ssä]”. Tältä osin en näe, miten oikeusvarmuuden periaatteen seurauksilla olisi merkitystä sellaiselle osapuolelle, jolle ei ole asetettu velvoitetta käyttää kyseistä standardia.

85.

Kyseisen tuomion 51 kohdassa (joka on toinen kahdesta merkityksellisestä kohdasta, joissa käytetään samaa ilmaisua) unionin tuomioistuin toteaa, että ”koska [kyseisiä] standardeja – – ei ole julkaistu [EUVL:ssä], yksityiset yleensä eivät – – voi tietää [enimmäispäästötasojen] mittausmenetelmiä”. Unionin tuomioistuin selventää tässä yhteydessä, että mahdottomuus tutustua edellä mainittuihin menetelmiin on ristiriidassa erityisesti tuomiosta Skoma-Lux ja tuomiosta Heinrich johtuvien vaatimusten kanssa, jotka, kuten edellä on todettu, koskevat niiden henkilöiden oikeudellista asemaa, joille unionin oikeuden (julkaisemattomissa) toimessa määritellyt velvoitteet on asetettu. ( 48 ) Mielestäni tämä osoittaa myös, että unionin tuomioistuimen tarkoituksena oli tarkastella julkaisematta jättämisen seurauksia, jotka kohdistuvat henkilöihin, joita kyseinen oikeudellinen velvoite koskee.

86.

Vaihtoehtoisesti, kun otetaan huomioon, että kaikki tässä menettelyssä huomautuksia esittäneet henkilöt vaikuttavat ymmärtävän edellä mainitut luokat siten, että ne ovat vastakkaisia, on myös mahdollista, että unionin tuomioistuimen tarkoituksena oli tosiasiassa tehdä niiden välille tällainen ero. Tämä merkitsisi kuitenkin sitä, että kun tällä ilmaisulla viitataan ISO-standardien sitovuuteen (tai sitomattomuuteen), sillä ei ole samaa merkitystä sen mukaan, koskeeko se yrityksiä vai ”yksityisiä yleensä”. Ensin mainitussa tapauksessa tämä ilmaisu kuvaisi oikeudellisten velvoitteiden (perinteistä valtion tukemaa) täytäntöönpanokelpoisuutta. Toiseksi mainitussa tapauksessa ilmaisulla viitattaisiin Stichtingin tehtävään ”lain noudattamisen valvojana” (johon voidaan viitata implisiittisesti edellisessä kohdassa lainatussa 51 kohdassa). Tämä on komission istunnossa esittämä tulkinta.

87.

Vaikka hyväksyttäisiinkin ilmaisujen ”yritykset” ja ”yksityiset yleisesti” välisen, edellä mainitun eron erityinen sisältö, tarkasteltavan tuomion oikeudellisten seurausten suppeaa tulkintaa tukee joka tapauksessa yhä tuomiolauselman asian kannalta merkityksellinen osa, joka koskee kansallisen tuomioistuimen mahdollisuutta käyttää vaihtoehtoista mittausmenetelmää.

88.

Muistutan siitä, että tätä mahdollisuutta pohditaan kyseisen tuomion perustelujen 74 kohdassa ja sitä on kehitetty edelleen sen 79 kohdassa. Tuomiolauselman ainoa merkityksellinen osa, jossa viitataan näihin seikkoihin, on kuitenkin sen 5 kohta, jossa mahdollisuus käyttää vaihtoehtoista mittausmenetelmää edellyttää, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohtaan ei voida vedota ”yksityisiä” vastaan (”siinä tapauksessa, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohtaan ei voida vedota yksityisiä vastaan”).

89.

Toisin sanoen, kuten olen jo selittänyt, tämä kohta on muotoiltu hypoteesiksi, joka on varmistettava. Tältä osin unionin tuomioistuimen perustelujen ainoa osa, jossa kyseisten ISO-standardien täytäntöönpanokelpoisuuden edellytykseksi asetetaan ehto, on se, jossa viitataan näihin standardeihin vetoamiseen yrityksiä vastaan (52 kohta). Näin ollen merkitystä on sillä, oliko pääasiassa vastaajina olevilla valmistajilla tilaisuus tutustua kyseisiin ISO-standardeihin, mikä on varmistettava, eikä sillä, että kantajana olevalla Stichtingillä ei ollut siihen tilaisuutta.

90.

Edellä mainitusta tuomiosta seuraa siten, että se, ettei kyseisiä ISO-standardeja ole julkaistu EUVL:ssä, ei ole esteenä sille, että kyseisiin ISO-standardeihin voidaan vedota savukkeita valmistavia tai markkinoille saattavia yrityksiä vastaan, jos näillä yrityksillä on tilaisuus tutustua niihin. Jos näin on, kansallisten viranomaisten, kansalliset tuomioistuimet mukaan lukien, on sovellettava direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuissa ISO-standardeissa säädettyjä mittausmenetelmiä todetakseen, ovatko kyseisten yritysten markkinoille saattamat savukkeet kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa määriteltyjen enimmäispäästötasojen mukaisia, riippumatta siitä, kuka (valtio, kilpailija vai Stichtingin kaltainen yhdistys) väittää, ettei näitä päästötasoja ole noudatettu. Sitä vastoin silloin, kun kyseisillä yrityksillä ei ole ollut tilaisuutta tutustua näihin standardeihin, kansallinen tuomioistuin voi varmistaa, ovatko markkinoille saatetut savukkeet direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa vahvistettujen enimmäispäästötasojen mukaisia, käyttämällä eri menetelmää (joiden on oltava tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym. täsmennettyjen yleisten perusteiden mukaisia).

91.

Käsittelen unionin tuomioistuimelle esitettyjä kysymyksiä pitäen mielessä näitä selvennyksiä.

92.

Muistutan siitä, että unionin tuomioistuimen pyynnöstä tässä ratkaisuehdotuksessa käsitellään ainoastaan ensimmäistä, toista, kolmatta ja neljättä ennakkoratkaisukysymystä.

93.

Huomautan, että ensimmäinen, toinen ja neljäs kysymys perustuvat kokonaisuudessaan tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. laajaan tulkintaan. Tästä syystä käsittelen niitä yhdessä (1). Tarkastelen tämän jälkeen kolmatta ennakkoratkaisukysymystä, jossa tiedustellaan (suodatin)savukkeiden ”tarkoitetun käytön” merkitystä ja tosiasiassa kyseenalaistetaan direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan pätevyys, kuten selvennän jäljempänä.

94.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään, päteekö tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym. esitetty päätelmä, jonka mukaan direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin ISO-mittausstandardeihin ei voida vedota yksityisiä vastaan yleensä myöskään silloin, kun asianomainen osapuoli (kuten Stichting) on voinut saada ne käyttöönsä.

95.

Kuten edellä on todettu, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ymmärtää edellä mainitun tuomion siten, että siinä tehdään ero yhtäältä ”yritysten” (kuten tupakanvalmistajien) ja toisaalta muiden henkilöiden, kuten Stichtingin, välillä. Se pyytää tältä osin täsmentämään käsitettä ”yksityiset yleensä” ( 49 ) ja pohtii, voidaanko siihen, ettei standardiin voida vedota ”yksityisiä vastaan yleensä”, soveltaa poikkeusta sen perusteella, että ”NEN-ISO-standardeihin” (jotka käsittääkseni vastaavat direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja ISO-standardeja) ( 50 ) voidaan tutustua (maksutta) NEN:n kirjastossa ja että niitä voidaan myös ostaa. Se selventää, että näissä olosuhteissa ja kansallisen oikeuskäytännön mukaisesti perehtyminen NEN-ISO-standardeihin on varmistettu riittävästi. Lisään vielä, että asiassa vaikuttaa olevan selvää, että Stichtingillä on tosiasiallisesti ollut tilaisuus tutustua näihin standardeihin.

96.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään, onko Stichtingin kaltaisella osapuolella direktiivin 2014/40 perusteella oikeus vaatia vaihtoehtoiseen mittausmenetelmään perustuvien enimmäispäästötasojen soveltamista. Tämä kysymys esitetään sen varalta, että unionin tuomioistuin vahvistaa, että kyseisiin ISO-standardeihin ei voida vedota Stichtingiä vastaan, vaikka sillä on ollut tilaisuus tutustua niihin. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ottaa huomioon, ettei direktiiviin 2014/40 sisälly mitään velvoitetta, joka voisi koskea Stichtingiä, mutta se katsoo, ettei edellä mainitun oikeuden olemassaolo ole poissuljettua. Sen näkemyksen mukaan kieltävä vastaus merkitsisi sitä, että tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 74–79 kohdalla ei olisi mitään käytännön vaikutusta.

97.

Lopuksi neljännellä kysymyksellä (johon sisältyy useita alakysymyksiä) pyritään selvittämään, onko vaihtoehtoiseen mittausmenetelmään vetoaminen yrityksiä vastaan oikeusvarmuuden periaatteen mukaista. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että direktiivissä 2014/40 ei sallita tupakanvalmistajien käyttää muuta kuin sen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua mittausmenetelmää. Se toteaa kuitenkin, että direktiivin 2014/40 johdanto-osan kahdeksannessa perustelukappaleessa ja 1 artiklassa, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 24 artiklan (lapsen oikeudet) ja 35 artiklan (terveyden suojelu) kanssa, ( 51 ) ilmaistulla tavoitteella pyrkiä kansanterveyden ja erityisesti nuorten terveyden suojelun korkeaan tasoon saatetaan oikeuttaa kielteiset vaikutukset, joita vaihtoehtoisen mittausmenetelmän soveltamisesta aiheutuisi näille valmistajille. Se pohtii samalla, voiko jäsenvaltioille annettu mahdollisuus ottaa käyttöön jokin toinen mittausmenetelmä olla ristiriidassa ensinnäkin komissiolle direktiivin 2014/40 4 artiklan 3 kohdassa tätä varten annetun toimivallan kanssa ja toiseksi yhdenmukaistamista koskevan tavoitteen kanssa, ja viittaa tältä osin erityisesti kyseisen direktiivin 24 artiklan 1 kohtaan.

98.

Tämän ratkaisuehdotuksen edellisessä osassa esitetyn selityksen perusteella nämä kysymykset voidaan käsitellä melko lyhyesti. ( 52 )

99.

Tästä selityksestä seuraa, että tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym. ei tarkastella edellytyksiä, joiden täyttyessä kyseisten ISO-standardien julkaisematta jättäminen voisi johtaa siihen, että Stichtingin kaltainen osapuoli voisi tosiasiallisesti estää direktiivin 2014/40 vaatimusten mukaisten savukkeiden markkinoille saattamisen. Tähän päätelmään ei ole vaikutusta sillä, oliko Stichtingillä tilaisuus tutustua näihin standardeihin vai ei ja millä edellytyksillä. Tarkasteltavassa tuomiossa esitetyt huomautukset näiden standardien (ehdollisesta) sitovasta luonteesta (siinä mielessä, että viranomaiset voivat vedota niihin sellaisia henkilöitä vastaan, joita kyseiset oikeudelliset velvoitteet koskevat) koskevat savukkeita valmistavia tai markkinoille saattavia yrityksiä. Ne eivät koske Stichtingin kaltaisia osapuolia, koska direktiivillä 2014/40 ei voi asettaa velvoitteita tällaiselle osapuolelle.

100.

Tällä selvennyksellä vastataan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen huoleen siitä, että tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 74–79 kohdalla ei olisi käytännön merkitystä, jos Stichtingin kaltainen osapuoli ei voi käyttää ”oikeuttaan” enimmäispäästötasojen soveltamiseen.

101.

Kuten olen todennut, näissä kohdissa unionin tuomioistuin teki päätelmiä aiemmin esitetyn toteamuksen perusteella, joka koskee ehdollista vetoamista kyseisiin ISO-standardeihin yrityksiä vastaan, ja tarkasteli oikeudellista tyhjiötä koskevaa ongelmaa, joka syntyisi, jos todetaan, ettei kyseisiä ISO-standardeja voida pitää yrityksiä sitovina.

102.

Tästä seuraa, että pääasiassa kyseessä olevien tupakanvalmistajien, kaikkien huomautuksia esittäneiden hallitusten ja komission tavoin katson, että riippumatta siitä, jätetäänkö kyseiset ISO-standardit julkaisematta ja oliko Stichtingin kaltaisella osapuolella tilaisuus tutustua niihin, Stichting ei voi johtaa direktiivistä 2014/40 oikeutta, jonka perusteella se voisi menestyksekkäästi estää sellaisten savukkeiden markkinoille saattamisen, jotka ovat etenkin direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuilla menetelmillä mitattujen enimmäispäästötasojen mukaisia. Olen samaa mieltä edellä mainittujen osapuolten ja muiden asianomaisten kanssa myös siitä, että päinvastainen päätelmä olisi vastoin oikeusvarmuuden periaatetta, jonka olisi suojeltava niitä, jotka noudattavat päteviä ja täytäntöönpanokelpoisia oikeussääntöjä.

103.

Tähän näkemykseen ei ole vaikutusta direktiivin 2014/40 tavoitteella, joka on ”varsinkin nuorten terveyden suojelun korkea taso” ja johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kiinnittää huomiota.

104.

Kuten direktiivin 2014/40 1 artiklasta selvästi ilmenee ja kuten unionin tuomioistuin on useaan otteeseen muistuttanut, kyseisellä säädöksellä on tosiasiassa kaksi tavoitetta. ( 53 ) Direktiivillä pyritään helpottamaan tupakkatuotteiden ja vastaavien tuotteiden sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa pitäen lähtökohtana varsinkin nuorten terveyden suojelun korkeaa tasoa. Sen säännöksiä on näin ollen tulkittava edellä mainittujen kahden tavoitteen valossa, joiden välille unionin lainsäätäjä on väistämättä pyrkinyt luomaan tietyn tasapainon, kuten myös komissio totesi istunnossa.

105.

Totean tältä osin, että direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan enimmäispäästötasot, ja sen tavoitteena ei ole ainoastaan edistää sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa, vaan sillä pyritään tietenkin myös varmistamaan, että savukkeet ovat vähemmän haitallisia ihmisten terveydelle. Määrittäessään savukkeiden haitallisen aineiden tasoa ja valitessaan tiettyä menetelmää niiden vahvistamiseksi unionin lainsäätäjä on kuitenkin päättänyt tietystä yhdenmukaistetusta suojelun tasosta. Siksi ei voida vedota direktiivillä 2014/40 tavoiteltuun yleiseen kansanterveystavoitteeseen tämän säädöksen tekstissä selvästi ilmaistun lainsäädännöllisen valinnan syrjäyttämiseksi, koska tällainen teleologinen tulkinta olisi contra legem.

106.

Direktiivillä 2014/40 ei pyritä vahvistamaan tupakkatuotteiden turvallista käyttöä koskevia sääntöjä (koska tällaiset tuotteet ovat luontaisesti haitallisia, ( 54 ) eikä niitä ole turvallista käyttää), mutta sillä voidaan varmasti katsoa pyrittävän (myös) lieventämään tupakoinnin haitallisia vaikutuksia. Tällaiseen tavoitteeseen pyrkiminen käy ilmi paitsi velvollisuudesta varoittaa kuluttajia eri tavoin tupakoinnin mahdollisista kuolemaan johtavista seurauksista ( 55 ) myös nyt tarkasteltavista säännöksistä, joissa vahvistetaan enimmäispäästötasot ja säädetään velvollisuudesta mitata ne. Tämä käy ilmi direktiivin johdanto-osan 12 perustelukappaleesta, jossa tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin päästöt liitetään tupakkatuotteiden toksisuuteen tai riippuvuutta aiheuttaviin vaikutuksiin, kuten Stichting huomauttaa. ( 56 )

107.

Lisäksi on todettava, että vaikka tämän terveystavoitteen vahvistetaan olevan tärkeä enimmäispäästötasoja koskevan direktiivin säännöksen kannalta, se ei tee siitä välinettä, jolla voitaisiin syrjäyttää säännösten selkeä sisältö. Tässä yhteydessä muistutettakoon, että säännösten sisältö merkitsee sitä, että savukkeille, jotka ovat direktiivin 2014/4 3 artiklan 1 kohdassa vahvistettujen, saman direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla menetelmällä mitattujen enimmäispäästötasojen mukaisia, ei voida määrätä markkinoille saattamista koskevaa kieltoa, kuten sen 24 artiklasta ilmenee (ellei muuta johdu siinä määritellyistä poikkeuksista, joita ei voida soveltaa tässä asiassa).

108.

Ainoa tapa, jolla ihmisten terveyden suojelun korkeaa tasoa koskevalla tavoitteella voitaisiin vaikuttaa asiaa koskevaan normatiiviseen sisältöön eli kyseisten ISO-mittausstandardien lainsäädännölliseen valintaan, on mielestäni kyseenalaistaa se, onko direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohta, jossa niiden käyttö tehdään pakolliseksi, pätevä. Tarkastelen tätä kysymystä seuraavaksi kolmannen ennakkoratkaisukysymyksen yhteydessä.

109.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään, mitä ominaisuuksia vaihtoehtoisella mittausmenetelmällä on oltava. Kysymys perustuu tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 79 kohtaan (ja tuomiolauselman 5 kohtaan), jonka mukaan tällaisen menetelmän on oltava ”tieteen ja tekniikan kehityksen tai kansainvälisesti sovittujen standardien mukaan asianmukainen savukkeesta tarkoituksensa mukaisesti käytettäessä syntyvien päästöjen mittaamiseksi, ja sen perusteena on oltava varsinkin nuorten terveyden suojelun korkea taso – –.” ( 57 )

110.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, mitä tarkalleen ottaen tarkoitetaan ilmaisulla ”käytetään tarkoitetulla tavalla”, joka esiintyy paitsi edellä esitetyssä lainauksessa erityisesti myös direktiivin 2014/40 2 artiklan 21 alakohdassa olevan käsitteen ”päästöt” määritelmässä. Määritelmän mukaan ”päästöillä” tarkoitetaan ”aineita, joita vapautuu, kun tupakkatuotetta tai vastaavaa tuotetta käytetään tarkoitetulla tavalla, kuten savussa olevia aineita tai savuttomien tupakkatuotteiden käyttöprosessin aikana vapautuvia aineita”. ( 58 )

111.

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee tällä kysymyksellään erityisesti, onko käytettävässä vaihtoehtoisessa menetelmässä otettava huomioon etenkin se, että tupakoitsijoiden huulet ja sormet peittävät suodattimen ilmareiät, sekä savumäärä ja tupakoinnin kesto.

112.

Edellä tarkasteltujen kolmen kysymyksen tavoin tämäkin kysymys perustuu tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. laajaan tulkintaan. Kysymys esitetään sen varalta, että unionin tuomioistuin vahvistaa, että Stichtingillä on oikeus vaatia, että vaihtoehtoiseen mittausmenetelmään perustuvia enimmäispäästötasoja sovelletaan. Koska tällaista oikeutta ei ole, kuten edellä olen selittänyt, ja koska ei ole väitetty, että pääasiassa kyseessä olevat valmistajat eivät ole voineet tutustua kyseisiin ISO-standardeihin, tällä kysymyksellä ei näytä olevan merkitystä ennakkoratkaisupyynnön esittäneessä tuomioistuimessa vireillä olevan riidan ratkaisemisen kannalta.

113.

Se, miksi tähän kysymykseen on mielestäni kiinnitettävä erikseen huomiota, on kuitenkin se, että lähemmin tarkasteltuna se koskee tosiasiassa direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan pätevyyttä, kuten Philip Morris on olennaisilta osin todennut kirjallisissa huomautuksissaan. ( 59 )

114.

Jos unionin tuomioistuin vastaa kysymykseen siten, että missä tahansa (vaihtoehtoisessa) mittausmenetelmässä on otettava huomioon tällaiset seikat (tämä johtuisi käsitteen ”päästöt” yhteydessä käytetystä ilmaisusta ”käytetään tarkoitetulla tavalla”), silloin on loogista, että unionin lainsäätäjän kyseisen direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa tarkoittaman menetelmän yhteydessä olisi tehtävä samoin. On kuitenkin kiistatonta, että kyseisissä standardeissa ei oteta huomioon näitä näkökohtia, mistä seuraa väistämättä, että kyseisiä ISO-standardeja ei pidettäisi soveltuvina tällaisten savukkeista vapautuvien ”päästöjen” mittaamiseen.

115.

Siltä osin kuin kyse on edellä mainitun säännöksen pätevyyden arvioimiseen käytettävästä tekijästä, ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen epäilykset johtuvat muun muassa ihmisten terveyden suojelun korkeaa tasoa koskevasta vaatimuksesta.

116.

Tämän perusteella katson, että kolmas ennakkoratkaisukysymys on ymmärrettävä siten, että sillä tiedustellaan, onko päästön käsitettä ja erityisesti ilmaisua ”käytetään tarkoitetulla tavalla” tulkittava, kun otetaan huomioon direktiivillä 2014/40 tavoiteltu kansanterveyttä koskeva tavoite sekä perusoikeuskirjan 35 artikla ( 60 ) ja SEUT 114 artiklan 3 kohta, ( 61 ) siten, että kaikissa näiden päästöjen mittausmenetelmissä on otettava huomioon se, että tupakoitsijoiden huulet ja sormet peittävät ilmareiät ja/tai savumäärä ja tupakoinnin kesto, mistä seuraa, että kyseisen direktiivin 4 artiklan 1 kohta, jossa viitataan menetelmään, jossa näitä seikkoja ei oteta huomioon, on pätemätön. ( 62 )

117.

Tätä kysymystä tarkasteltaessa muistutan siitä, että käsiteltävä asia koskee alaa, jolla unionin lainsäätäjän toimintaan liittyy poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten valintojen tekemistä ja sen on suoritettava monitahoisia arviointeja, ja siksi sillä on laaja harkintavalta. ( 63 ) Näin ollen tällaisella alalla toteutettujen toimien tuomioistuinvalvonnassa on rajoituttava tutkimaan ilmeisten virheiden olemassaoloa, kuten tässä yhteydessä sitä, että kyseinen toimi on selvästi soveltumaton edellä mainitun tavoitteen saavuttamiseen. Tuomioistuinvalvonnan kannalta on sitä vastoin merkityksetöntä, onko tietty toimenpide ainoa mahdollinen tai tarkoituksenmukaisin. ( 64 )

118.

Käsiteltävän asian tarkastelun perusteella katson, ettei unionin lainsäätäjä ole tehnyt tällaista ilmeistä virhettä valitessaan kyseiset ISO-standardit.

119.

Ensinnäkin on riidatonta, että edellä mainitussa direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa mittausmenetelmässä savukkeet poltetaan ja että sillä varmistetaan, että saman direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa vahvistetut enimmäistasot eivät ylity tällaisissa olosuhteissa.

120.

On myös selvennetty, että nykyiset direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdan mukaiset enimmäispäästötasot on tosiasiassa vahvistettu tätä menetelmää käyttäen. Toisin sanoen direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut ISO-mittausstandardit ja kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa määritetyt enimmäispäästötasot ovat sidoksissa toisiinsa.

121.

Näin ollen määrittäessään savukkeiden markkinoille saattamisen ehtoja tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin pitoisuuksien osalta lainsäätäjä on päättänyt määrittää ja mitata tämän pitoisuuden savukkeen (pelkän) palamisprosessin aikana vapautuvien päästöjen perusteella.

122.

Toiseksi vaikuttaa yhtä kiistattomalta, että tupakoitsijan todellinen altistuminen edellä mainituille haitallisille aineille saattaa olla huomattavasti suurempaa kuin direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdan ja 4 artiklan 1 kohdan mukaisessa testissä sallitaan, kun niitä luetaan yhdessä. Komissio itse asiassa totesi istunnossa, että tämä altistuminen voi todellisuudessa olla moninkertainen. ( 65 )

123.

Komissio vahvisti myös, että direktiiviä 2014/40 annettaessa saatavilla oli tiukempi menetelmä (kuten niin kutsuttu Canadian Intense ‑menetelmä). Käsittääkseni tässä menetelmässä otetaan huomioon erityisesti suodattimien ilmareikien peittyminen, mikä merkitsee sitä, että kun savukkeista syntyvät päästöt mitataan kyseisellä menetelmällä, direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa vahvistetut enimmäispäästötasot ylittyvät. Komissio selvensi istunnossa kuitenkin myös, että jos edellä mainittu menetelmä (tai muu vastaava menetelmä) olisi otettu käyttöön, se olisi todennäköisesti johtanut siihen, että enimmäispäästötasot olisi pitänyt asettaa korkeammiksi, koska, siten kuin ymmärrän argumentin, tällaisissa savukkeiden testiolosuhteissa edellä mainittujen vapautuvien haitallisten aineiden pitoisuus olisi suurempi.

124.

Kolmanneksi komissio selvensi istunnossa, että direktiiviä 2014/40 antaessaan lainsäätäjä punnitsi (silloisten) menetelmien etuja ja haittoja ja valitsi kyseiset ISO-mittausstandardit lyhyesti sanottuna niiden helppokäyttöisyyden vuoksi. Lisäksi se selvensi pääasiassa kyseessä olevien valmistajien sekä Bulgarian ja Portugalin hallitusten kantojen mukaisesti, ettei ollut (eikä ole) olemassa mitään menetelmää, jolla voitaisiin kuvata ihmisen tupakointikäyttäytymistä, koska käyttäytymistapoja on niin useita. Tähän toteamukseen päädyttiin komission mukaan myös WHO:n tupakoinnin torjuntaa koskevan puitesopimuksen yhteydessä käydyissä keskusteluissa. ( 66 )

125.

Tältä osin voidaan ajatella, että tupakointitapojen moninaisuus ei sinänsä ole syy olla valitsematta menetelmää, jolla pyritään kuvaamaan jotenkin todellista tupakointikäyttäytymistä, ja valita sen sijaan menetelmä, jolla tällainen tavoite jätetään kokonaan huomiotta. Voidaan myös ajatella, että vaikka tiukempi menetelmä johtaisikin korkeampien päästötasojen määrittämiseen lainsäädännössä, sillä ei välttämättä olisi vaikutusta edellä mainituille haitallisille aineille altistumiseen, mutta tämän tuloksena savukkeiden myrkyllisyydestä tiedotettaisiin kuluttajille avoimemmin (kun päästötasot määritetään vastaamaan arvoja, jotka ovat lähempänä todellisuudessa havaittuja arvoja).

126.

Olen kuitenkin jo selventänyt, että unionin lainsäätäjällä direktiivin 2014/40 soveltamisalalla oleva laaja harkintavalta ei velvoita sitä valitsemaan menetelmää, joka on tietystä näkökulmasta paras, jos tosiasiallisesti valittu menetelmä ei ole ilmeisen soveltumaton asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen.

127.

Siltä osin kuin on kyse ihmisten terveyden suojelun korkean tason varmistamista koskevasta erityistavoitteesta, edellä mainitut primaarioikeuden määräykset eivät velvoita lainsäätäjää vahvistamaan tässä yhteydessä mitään tiettyä suojelun korkeaa tasoa. Tilanne olisi varmasti toinen, jos olisi osoitettu, että tietyt tervan, nikotiinin ja hiilimonoksidin pitoisuudet tekevät savukkeiden käytöstä turvallista tai merkittävästi turvallisempaa. On kuitenkin kiistatonta, että tämä vaikuttaa mahdottomalta, koska – kuten tässä oikeudenkäynnissä käydyistä keskusteluista ilmenee – tällä hetkellä ei ole saatavilla tieteellistä näyttöä, joka osoittaisi, että kyseisten haitallisten aineiden enimmäispäästötasot olisi määritettävä vastaamaan tiettyä arvoa. Tällaisissa olosuhteissa niitä erityisiä toksisuustekijöitä, joiden perusteella savukkeet voidaan saattaa EU:n markkinoille, tarkastellaan monitahoisessa arvioinnissa, eikä se mielestäni sulje pois sellaisten enimmäispäästötasojen valintaa, jotka on mitattu direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun menetelmän mukaisesti (ja joita on noudatettava).

128.

Viimeinen tarkasteltava kysymys liittyy direktiivin 2014/40 2 artiklan 21 alakohdassa esitettyyn päästöjen määritelmään sisältyvän ilmaisun ”käytetään tarkoitetulla tavalla” (johon viitataan edellä 110 kohdassa) merkityksellisyyteen tässä arvioinnissa.

129.

Tältä osin on todettava ensinnäkin, että johdetun oikeuden säännöksen (kuten direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan) pätevyyttä ei voida kyseenalaistaa toisen johdetun oikeuden säännöksen (kuten saman direktiivin 2 artiklan 21 alakohdan) perusteella.

130.

Toinen tarkasteltava kysymys koskee sitä, onko edellä mainitun määritelmän ja direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdan ja 4 artiklan 1 kohdan, yhdessä luettuina, mukaisen testin välillä mahdollisesti jokin perustavanlaatuinen sisäinen epäjohdonmukaisuus, joka estäisi sen, että mainitut tavoitteet ja erityisesti ihmisten terveyden suojelun korkeaa tasoa koskeva tavoite voidaan saavuttaa.

131.

Ymmärtääkseni ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksellään sitä, onko edellä mainitun määritelmän, jossa viitataan aineisiin, joita vapautuu, kun tupakkatuotetta ”käytetään tarkoitetulla tavalla”, johdettava siihen päätelmään, että ISO-mittausstandardit (mielestäni tosiasiassa direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä sen 4 artiklan 1 kohdan kanssa, mukainen testi kokonaisuudessaan) eivät ole tämän määritelmän mukaisia.

132.

Päästöjen määritelmä voi todellakin, ainakin sellaisenaan, viitata siihen, että nämä päästöt mitataan savukkeiden osalta olosuhteissa, jotka ovat lähempänä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kuvaamia olosuhteita (suodattimen ilmareikien peittyminen osittainen jne.) kuin pelkkää palamisprosessia. Pelkkä palamisprosessi ei vastaa savukkeen tarkoituksen mukaista käyttöä, siten kuin se ymmärretään yleisesti, sillä, kuten Stichting on huomauttanut, savukkeet eivät ole suitsukkeita.

133.

Kuten komissio on todennut, edellä mainittu päästöjen määritelmä on kuitenkin yleinen säännös, jota sovelletaan erilaisiin direktiivin 2014/40 kattamiin tupakkatuotteisiin ja jota on tulkittava nyt tarkasteltavissa olosuhteissa yhdessä direktiivin 2014/40 2 artiklan 10 alakohtaan sisältyvän savukkeen käsitteen määritelmän kanssa, jonka mukaan savukkeella tarkoitetaan ”poltettavaksi tarkoitettua tupakkakääröä – –”.

134.

Tämä savukkeen määritelmä yhdessä toksisuustestin kanssa (jonka perusteella savuke voidaan saattaa markkinoille, kuten ilmenee direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdasta ja 4 artiklan 1 kohdasta yhdessä luettuina) osoittaa mielestäni, että lainsäätäjä päätti rajoittaa 2 artiklan 21 alakohdassa esitettyyn päästöjen yleiseen määritelmään sisältyvää ilmaisua ”käytetään tarkoitetulla tavalla” siten, että se kattaa savukkeiden osalta pelkän polttamisen. Vaikka se ei tietenkään kata savukkeen koko käyttöprosessia sanojen tavanomaisessa merkityksessä, polttaminen on selvästi osa tätä käyttöä. Olen jo tuonut esiin tältä osin, että lainsäätäjän laaja harkintavalta tällä oikeuden alalla mahdollistaa sen, että se voi vahvistaa toksisuusrajat viittaamalla ainoastaan prosessin siihen osaan, johon savukkeiden käyttö tarkoitetulla tavalla liittyy.

135.

Näin ollen edellä esitetyllä päästöjen määritelmällä ei ole vaikutusta aiemmin esittämääni päätelmään siitä, että lainsäätäjän valinta savukkeiden sallitun toksisuuden mittaamiseksi direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen standardien perusteella ei ole ilmeisen soveltumaton ihmisten terveyden korkeaa suojelua koskevan tavoitteen saavuttamiseksi.

136.

Tähän toteamukseen päätän tässä asiassa esitettyjen ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännen ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelun. Kuten olen jo tuonut esiin, niillä pyritään selvittämään, mitä päätelmiä tuomiosta Stichting Rookpreventie Jeugd ym. on tehtävä sen osalta, voidaanko kyseisiin ISO-mittausstandardeihin vedota tiettyjä yksityisiä vastaan. Istunnossa käydyssä keskustelussa palattiin myös siihen alkuperäiseen oikeudelliseen ongelmaan, jota unionin tuomioistuimen oli tarkasteltava, eli siihen, että kyseessä olevia ISO-mittausstandardeja ei ole julkaistu EUVL:ssä, ja jota ei edelleenkään ole ratkaistu. Tästä syystä ja auttaakseni unionin tuomioistuinta niin paljon kuin mahdollista, esitän seuraavat loppuhuomautukset.

137.

Komissio selitti istunnossa, että se, että edellä mainittuja ISO-mittausstandardeja ei ole edelleenkään julkaistu, johtuu immateriaalioikeuksista, jotka yleensä liittyvät ISO:n standardeihin. Lisäksi se huomautti, että tuomion Public.Resources.Org ( 67 ) jälkeen se myönsi oikeuden tutustua tiettyihin ISO-standardeihin (jotka eivät ole samat kuin nyt käsiteltävässä asiassa) asetuksen (EY) N:o 1049/2001 ( 68 ) perusteella ja että ISO on nyt riitauttanut tämän ratkaisun unionin yleisessä tuomioistuimessa nimenomaan (mutta ei yksinomaan) immateriaalioikeuksien loukkaamisen vuoksi. ( 69 )

138.

Mielestäni tämä viittaa siihen, että kyseisten ISO-standardien julkaiseminen EUVL:ssä on komission mukaan ainakin tällä hetkellä mahdotonta sellaisten oikeudellisten esteiden vuoksi, joihin unionin lainsäätäjä ei voi vaikuttaa.

139.

Käsitykseni mukaan istunnossa nousi esiin lähinnä kysymys siitä, pitäisikö unionin tuomioistuimen reagoida tähän julkaisematta jättämiseen tutkimalla omasta aloitteestaan direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan mahdollisen pätemättömyyden.

140.

Katson, että tällainen menettelytapa edellyttäisi tässä oikeudenkäynnissä suullisen käsittelyn uudelleen aloittamista unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 83 artiklan nojalla.

141.

Tähän on kolme pääasiallista syytä.

142.

Ensinnäkään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole esittänyt tätä kysymystä sellaisenaan (1). Toiseksi mielestäni ei ole täysin selvää, vaatiko unionin tuomioistuin tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym., että kyseiset ISO-standardit on lopulta julkaistava EUVL:ssä, mikä edellyttää, että asianosaisille ja muille, joita asia koskee, annetaan mahdollisuus esittää näkemyksensä (2). Kolmanneksi tältä osin tehtävistä päätöksistä riippumatta niistä jokaisella on merkittäviä oikeudellisia seurauksia, jotka yksinään edellyttävät perusteellista keskustelua ja erityisesti lainsäätäjän osallistumista (3).

143.

Edellä mainitusta ensimmäisestä näkökohdasta todettava, että pitää paikkansa, että julkaisematta jättäminen oli yksi niistä kysymyksistä, joita käsiteltiin tuomioon Stichting Rookpreventie Jeugd ym. johtaneessa menettelyssä. Asianomaisilla sidosryhmillä oli tilaisuus ottaa kantaa tähän seikkaan, joten voidaan katsoa, että tässä menettelyssä ainoastaan jatketaan tätä keskustelua mainitun tuomion erityisten oikeudellisten seurausten osalta.

144.

Muistutan kuitenkin, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee näitä seurauksia varmistaakseen, millä edellytyksin kyseisiin standardeihin voidaan vedota valmistajia vastaan, kun nyt olettamana on niiden julkaisematta jättäminen, mikä on itse asiassa niiden täytäntöönpanokelpoisuutta koskevan erityisen järjestelmän taustalla. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei sen sijaan ole esittänyt kysymyksiä tästä olettamasta sellaisenaan eikä etenkään ole tiedustellut sitä, voidaanko sitä soveltaa edelleen ja onko julkaisematta jättämisen jatkumisella vaikutusta direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohtaan.

145.

Siksi tässä menettelyssä henkilöille, joita asia koskee, olisi annettava tilaisuus esittää näkemyksensä tästä kysymyksestä, joka on itse asiassa sitäkin tärkeämpi, kun otetaan huomioon, että mielestäni on epäselvää, vaatiko unionin tuomioistuin tuomiossa Stichting Rookpreventie Jeugd ym., että edellä mainittu standardi on välttämättä julkaistava. Tästä pääsen edellä 142 kohdassa mainittuun toiseen näkökohtaan.

146.

Mielestäni on selvää, että se, ettei julkaisemattomiin unionin oikeuden toimiin voida vedota, kuten tuomiossa Skoma-Lux ja tuomiossa Heinrich on todettu, on lyhyen aikavälin ratkaisu anomaliaan, joka estää luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä, joille on asetettu oikeudellisia velvoitteita, tutustumasta asianmukaisesti oikeuslähteeseen, jossa nämä velvoitteet määritetään. Demokraattisessa yhteiskunnassa ja oikeusvaltiossa tämä estää viranomaisia valvomasta velvoitteiden noudattamista. Tällaisen tilanteen jatkuminen pidemmän aikaa ei selvästikään ole toivottavaa. Jos tällainen pätevyyden ja täytäntöönpanokelpoisuuden kahtiajako on tarpeen, sen syyt olisi näin ollen korjattava. Unionin tuomioistuin viittasi tuomiossa Skoma-Lux julkaisemattoman säännöksen soveltamisen lykkäämiseen.

147.

Tämän perusteella herää kysymys, katsoiko unionin tuomioistuin edellä mainitun oikeuskäytännön logiikan mukaisesti, että kyseisten ISO-standardien ehdollinen soveltaminen on välittömästi käytettävissä oleva mutta väistämättä lyhytaikainen ratkaisu ennen lopullista korjaustoimenpidettä (julkaiseminen EUVL:ssä), vai hyväksyikö unionin tuomioistuin itse asiassa ISO-järjestelmän mukaisen tutustumismahdollisuuden hyväksyttäväksi ratkaisuksi, joka voitaisiin hyväksyä unionin oikeusjärjestyksessä sellaisenaan.

148.

Jäljempänä tarkasteltavista tuomioon Stichting Rookpreventie Jeugd ym. liittyvistä seikoista käy ilmi, että standardit odotettiin lopulta julkaistavan.

149.

Ensinnäkin, kuten olen edellä jo todennut, unionin tuomioistuin tukeutui tuomioon Skoma-Lux ja tuomioon Heinrich, mutta se ei pyrkinyt erottamaan toisistaan yhtäältä kyseisiin tuomioihin johtaneita (melko erilaisia) tilanteita ja toisaalta tuomioon Stichting Rookpreventie Jeugd ym. johtanutta tilannetta. Tuomiossa Skoma-Lux ja tuomiossa Heinrich tilanteen korjaaminen oli täysin unionin lainsäätäjän käsissä (ulkoiset seikat eivät olleet sen esteenä), kun taas ISO:n immateriaalioikeudet tekevät tilanteesta monimutkaisemman. Unionin tuomioistuin ei kuitenkaan esittänyt tästä mitään erityisiä huomautuksia.

150.

Toiseksi unionin tuomioistuin vahvistaa tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 46 kohdassa, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan pätevyyttä ei voi kyseenalaistaa ”pelkästään se seikka, että [kyseisessä säännöksessä] viitataan ISO-standardeihin, joita ei tässä vaiheessa ole julkaistu”. ( 70 ) Voidaan ajatella, että lainauksen kyseinen (tässä kursivoitu) osa ei olisi tarpeen, jos säännöksen julkaisematta jättämisellä itsessään ei olisi vaikutusta säännöksen pätevyyteen (eikä ainoastaan sillä, ettei sitä ei ole julkaistu tiettynä ajankohtana).

151.

Kolmanneksi unionin tuomioistuin toteaa kyseisen tuomion 48 kohdassa, että ”– – ISO:n kaltaisen standardointielimen laatimiin teknisiin standardeihin, jotka on tehty pakottaviksi unionin lainsäädäntötoimella, voidaan yleensä vedota yksityisiä vastaan vain silloin, kun ne itsessään on julkaistu [EUVL:ssä]”.

152.

Ilmaisun ”yksityiset yleensä” (jota olen tarkastellut edellä) täsmällisestä merkityksestä riippumatta tässä kohdassa se, voidaanko kyseisiin standardeihin vedota yksityisiä vastaan, sidotaan selvästi siihen, onko ne julkaistu EUVL:ssä.

153.

Palaan kuitenkin vielä kolmeen edellä esittämääni perusteluun, ja totean, että ensinnäkin toisin kuin tuomiossa Skoma-Lux, unionin tuomioistuin ei viittaa kyseisten ISO-standardien (täysimääräisen) sovellettavuuden viivästymiseen vaan yhdistää toisiinsa standardeihin (ehdollisen) vetoamisen (yrityksiä vastaan) ja ISO-järjestelmän erityispiirteet (tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 52 kohdassa). Tämä saattaa viitata sen eron tunnustamiseen, joka erottaa edellä kuvatut kahdentyyppiset tilanteet (mikä sallii siten näissä erilaiset lopputulokset).

154.

Toiseksi tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 46 kohdassa esitetty huomautus (johon on viitattu edellä 150 kohdassa) standardeista, joita ei ole julkaistu ”tässä vaiheessa”, voi näin ollen merkitä sen tunnustamista, että julkaiseminen on varmasti toivottavaa mutta ei välttämätöntä (koska on olemassa erityinen järjestelmä, joka mahdollistaa tutustumisen).

155.

Kolmanneksi, mikäli tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. 48 kohdan ilmaisu ”yksityiset yleensä” (viitattu edellä 151 kohdassa) on ymmärrettävä siten, että sillä viitataan asianosaisiin, joiden tehtävänä on toimia ”lain noudattamisen valvojina”, on mahdollista, että kyseisessä kohdassa tunnustetaan, että julkaisematta jättäminen vaikeuttaa tämän tehtävän hoitamista, mutta ei kuitenkaan viitata siihen, että tällä vaikeudella olisi merkitystä sen kannalta, voidaanko kyseisiin standardeihin vedota savukkeita valmistavia tai markkinoille saattavia yrityksiä vastaan.

156.

Tarkasteltaessa viimeistä syytä sille, miksi asian käsittelyn suullisen vaiheen uudelleen aloittaminen olisi toivottavaa, mikäli unionin tuomioistuin harkitsee sen tutkimista, onko kyseinen säännös pätevä, koska standardeja ei edelleenkään ole julkaistu EUVL:ssä, huomautan, että direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan pätemättömäksi toteamisen seuraukset (mutta myös seuraukset, joita aiheutuisi nimenomaisesta päätöksestä olla toteamatta säännöstä pätemättömäksi) ulottuisivat selvästi käsiteltävää asiaa ja savukemarkkinoita laajemmalle.

157.

Komissio totesi tältä osin istunnossa, että unionin oikeudessa on 1200 säädöstä, joissa viitataan ISO-standardeihin, mikä merkitsee sitä, että kyseisen säännöksen kumoaminen todennäköisesti vaikuttaa kaikkiin näihin säädöksiin ja mahdollisesti useisiin oikeudenaloihin.

158.

Tässä valossa direktiivin 2014/40 4 artiklan 1 kohdan pätemättömäksi toteamisella (julkaisematta jättämisen jatkumisen vuoksi) olisi todennäköisesti niin merkittävä vaikutus, että edellä tarkasteltujen ratkaisujen hyväksyttävistä seurauksista olisi käytävä laajempi keskustelu.

159.

Jos tuomio Stichting Rookpreventie Jeugd ym. ymmärretään siten, että ISO-standardit on lopulta julkaistava EUVL:ssä, olisi keskusteltava siitä, onko unionin tasolla vaihtoehtoja, jotka mahdollistavat tällaisen julkaisemisen, kun otetaan huomioon immateriaalioikeudet, joihin ISO vetoaa.

160.

Jos todetaan, ettei ole mitään realistista keinoa sallia kyseisten ISO-standardien julkaiseminen altistamatta Euroopan unionia epäedullisille oikeudellisille seurauksille, on syytä keskustella siitä, mitä nykyisen lainsäädäntötekniikan mahdollinen mitätöinti merkitsee asiaa koskevien oikeudenalojen tehokkaalle toiminnalle ja onko tosiasiassa olemassa muita (kohtuullisesti) toteutettavia vaihtoehtoja.

161.

Toisaalta, jos tuomio Stichting Rookpreventie Jeugd ym. olisi ymmärrettävä siten, ettei siinä edellytetä julkaisemista EUVL:ssä, olisi keskusteltava, mitä jännitteitä tällaisella päätelmällä olisi, kun otetaan huomioon tietyt unionin oikeusjärjestyksen toiminnan taustalla olevat peruspiirteet.

162.

Ensinnäkin mielestäni julkaisematta jättämisen hyväksyminen lopulliseksi ja hyväksyttäväksi ratkaisuksi vastaa sen hyväksymistä, että unionin oikeusjärjestyksessä voi olla joukko sitovia säännöksiä, joihin voi tutustua vain maksua vastaan tai hinnalla, joka on maksettava tietyn kansallisen standardointielimen kirjaston kaltaiseen paikkaan tehtävästä matkasta. Koska tämä muuttaisi perusolettamaa, jonka mukaan demokraattisessa yhteiskunnassa lainsäädäntöön olisi voitava tutustua maksutta, tämä valinta kaipaa lisäselvennystä.

163.

Saman päättelyn mukaisesti seuraava tarkasteltava kysymys koskee sitä, voidaanko unionin oikeusjärjestyksessä sallia, että tutustumista koskevat erityisehdot jätetään kokonaan ISO:n ja asianomaisten kansallisten standardointielinten ulkoisen järjestelmän harkintavaltaan, vai olisiko unionin oikeudessa asetettava sille edellytyksiä, kuten jäsenvaltioille asetettu velvollisuus varmistaa, ettei tutustumiselle aseteta liian rajoittavia ehtoja.

164.

Seuraavaksi on muistutettava siitä, että standardit ovat lähtökohtaisesti saatavilla englanniksi, ranskaksi ja venäjäksi. Vaikka Euroopan unionissa yleensä sovellettavaan sääntöön kielten yhdenvertaisuudesta voidaan soveltaa poikkeusta, ( 71 ) tätä näkökohtaa on tarkasteltava perusteellisemmin.

165.

Lopuksi on mielestäni hyödyllistä palata kysymykseen, joka koskee tutustumista asetuksessa N:o 1049/2001 säädettyihin asiakirjoihin. Olen jo viitannut tuomioon Public.Resource.Org, josta henkilöt, joita asia koskee, esittivät huomautuksia etenkin suullisessa käsittelyssä. Kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin vaati lähinnä, että komissio antaa oikeuden tutustua CEN:n laatimiin standardeihin, vaikka tämä vetoaa vastaavasti tekijänoikeuksiinsa. Tämä on johtanut nyt käsiteltävässä asiassa keskusteluun siitä, sovelletaanko tätä ratkaisua myös ISO-standardeihin (yleisesti) ja mitä seurauksia mahdollisella myöntävällä vastauksella on tässä asiassa esitetyille kysymyksille.

166.

Olen ehdottomasti samaa mieltä etenkin Alankomaiden hallituksen ja komission kanssa siitä, että sillä, onko yleisen edun nimissä toimivalle osapuolelle (jollainen kantaja käsittääkseni oli edellä mainittuun tuomioon johtaneessa menettelyssä) annettava oikeus tutustua asiakirjaan, ei ole vaikutusta niihin oikeudellisiin päätelmiin, jotka on tehtävä oikeudellisten velvoitteiden adressaattien osalta siitä, ettei näitä velvoitteita yksilöivää tointa ole julkaistu EUVL:ssä.

167.

Nämä kaksi kysymystä ovat nimittäin yksinkertaisesti eri kysymyksiä. Samalla ne voivat myös liittyä läheisesti toisiinsa nyt käsiteltävän kaltaisessa tapauksessa.

168.

Jos omaksutaan sellainen näkemys, että kyseisten ISO-standardien julkaisemista EUVL:ssä ei sinänsä edellytetä, tämä ratkaisu pätee todennäköisesti myös kaikkien muiden ISO-standardien osalta, joihin unionin lainsäätäjä voi tukeutua. Vastaavasti muita ISO-standardeja koskevissa muissa menettelyissä mahdollisesti tehtävällä päätelmällä, jonka mukaan oikeutta tutustua tällaisiin standardeihin ei tarvitse myöntää asetuksen N:o 1049/2001 nojalla, on todennäköisesti vaikutusta myös muihin kuin niihin ISO-standardeihin, joita nämä muut menettelyt koskevat. Jos molemmissa edellä mainituissa tilanteissa vastaus on kieltävä, standardeihin pääsyä koskeva unionin tason järjestelmä estetään tosiasiallisesti (ja järjestelmä on avoin vain ISO:n tasolla, ja se kattaa kansallisten standardointielinten myöntämät pääsyoikeudet).

169.

Jos omaksutaan se kanta, että julkaiseminen EUVL:ssä on loppujen lopuksi välttämätöntä (käsiteltävässä asiassa tarkasteltavien ISO-standardien osalta ja implisiittisesti myös kaikkien muiden ISO-standardien osalta, joihin unionin lainsäätäjä tukeutuu vastaavasti), on tarpeen selventää, kuuluuko asiakirja, jota ei julkaista EUVL:ssä, vaikka se olisi julkaistava, asetuksen N:o 1049/2001 (yleisesti muotoiltuun) soveltamisalaan. Huomautan, että eri asiayhteydessä (johon ei liittynyt samanlaisia ulkoisia seikkoja kuin nyt käsiteltävässä asiassa) julkisasiamies Sharpston oli päinvastaista mieltä. ( 72 ) Jos tämä kanta hyväksyttäisiin myös tässä asiassa (jos unionin tuomioistuin katsoo, että ISO-standardit on lopulta julkaistava EUVL:ssä), olisi keskusteltava siitä, onko tarpeen antaa välivaiheen ratkaisu tutustumisoikeudesta EU:n tasolla, kunnes standardit on tosiasiallisesti julkaistu EUVL:ssä, jotta vältetään tällä välin sama estävä vaikutus.

170.

Toisin sanoen, vaikka oikeudelliset kysymykset, jotka koskevat yhtäältä ”asiakirjoihin tutustumista” ja toisaalta ”julkaisemista EUVL:ssä”, ovat eri kysymyksiä, ne ovat unionin oikeusjärjestyksessä osa samaa laajempaa kysymystä, joka koskee oikeutta tutustua ulkoisiin standardeihin, jota on tehty sitoviksi unionin oikeusjärjestyksessä. Kysymysten arvioinnin lopputuloksella vaikuttaa olevan vaikutuksia toisiinsa, minkä vuoksi niitä ei ole pidä tarkastella erikseen.

171.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa College van Beroep voor het bedrijfslevenin ensimmäiseen, toiseen, kolmanteen ja neljänteen kysymykseen seuraavasti:

Tupakkatuotteiden ja vastaavien tuotteiden valmistamista, esittämistapaa ja myyntiä koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä sekä direktiivin 2001/37/EY kumoamisesta 3.4.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/40/EU 4 artiklan 1 kohtaa

on tulkittava siten, että siinä tarkoitettuihin ISO-standardeihin, joita ei ole julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä, voidaan vedota savukkeita valmistavia tai markkinoille saattavia yrityksiä vastaan, jos näillä on tilaisuus tutustua niihin 22.2.2022 annetun tuomion Stichting Rookpreventie Jeugd ym. (C‑160/20, EU:C:2022:101) 52 kohdassa kuvatuin edellytyksin. Kyseistä säännöstä ja siinä tarkoitettujen ISO-standardien julkaisematta jättämistä ei kuitenkaan voida ymmärtää siten, että Stichtingin kaltaisella oikeushenkilöllä olisi direktiivin perusteella oikeus vaatia savukkeita valmistavia tai markkinoille saattavia yrityksiä soveltamaan sellaista direktiivin 2014/40 3 artiklan 1 kohdassa säädettyjen enimmäispäästötasojen mittausmenetelmää, joka poikkeaa saman direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta menetelmästä.