–

Fallimento Esperia SpA, edustajinaan U. Grella ja F. M. Salerno, avvocati,

–

Gestore dei Servizi Energetici SpA – GSE, edustajinaan S. Fidanzia ja A. Gigliola, avvocati,

–

Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajinaan D. Del Gaizo ja F. Tortora, avvocati dello Stato,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään B. De Meester, G. Gattinara ja F. Tomat,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEUT 18, SEUT 28, SEUT 30, SEUT 34, SEUT 107, SEUT 108 ja SEUT 110 sekä uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä sekä direktiivien 2001/77/EY ja 2003/30/EY muuttamisesta ja myöhemmästä kumoamisesta 23.4.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/28/EY (EUVL 2009, L 140, s. 6) tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Autorità di Regolazione per Energia Reti e Ambiente (ARERA) (energia-, verkko- ja ympäristöalan sääntelyviranomainen, Italia; jäljempänä ARERA) ja toisaalta konkurssiin asetettu yhtiö Fallimento Esperia SpA ja Gestore dei Servizi Energetici SpA – GSE (jäljempänä GSE) ja jossa on kyse rahamääräisen seuraamuksen määräämisestä Fallimento Esperialle siitä syystä, ettei se noudattanut velvollisuuttaan ostaa sertifikaatteja, joilla osoitetaan sähkön olevan peräisin uusiutuvista lähteistä (jäljempänä vihreät sertifikaatit), sen Italiaan vuonna 2010 tuoman sähkön osalta.

3

Sähköntuotannon edistämisestä uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön sisämarkkinoilla 27.9.2001 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2001/77/EY (EYVL 2001, L 283, s. 33) kumottiin 1.1.2012 lukien direktiivillä 2009/28. Direktiivi 2009/28 puolestaan kumottiin 1.7.2021 lukien uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä 11.12.2018 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2018/2001 (EUVL 2018, L 328, s. 82).

4

Direktiivin 2001/77 johdanto-osan 10, 11, 14 ja 15 perustelukappaleessa todettiin seuraavaa:

– –

5

Saman direktiivin 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Tarkoitus”, säädettiin seuraavaa:

”Tämän direktiivin tarkoituksena on edistää uusiutuvien energialähteiden osuuden lisäämistä sähköntuotannossa sähkön sisämarkkinoilla ja luoda perusta tuleville tätä koskeville yhteisön puitteille.”

6

Mainitun direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Ohjeelliset kansalliset tavoitteet”, 1 ja 2 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on toteutettava asianmukaiset toimenpiteet edistääkseen uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön kulutuksen lisäämistä 2 kohdassa tarkoitettujen ohjeellisten kansallisten tavoitteiden mukaisesti. Näiden toimenpiteiden on oltava oikeassa suhteessa saavutettavaan tavoitteeseen.

2.   Jäsenvaltioiden on laadittava ja julkaistava viimeistään 27 päivänä lokakuuta 2002 ja sen jälkeen joka viides vuosi kertomus, jossa vahvistetaan uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön ohjeelliset kansalliset tulevaa kulutusta koskevat tavoitteet prosenttiosuutena sähkönkulutuksesta seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Kertomuksessa on myös esitettävä jäsenvaltiossa näiden ohjeellisten kansallisten tavoitteiden saavuttamiseksi toteutetut tai suunnitellut toimenpiteet. Vahvistaessaan nämä vuoteen 2010 ulottuvat tavoitteet jäsenvaltioiden on:

7

Saman direktiivin 4 artiklan, jonka otsikko on ”Tukijärjestelmät”, 1 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”[Euroopan komissio] arvioi jäsenvaltioissa käytettyjen sellaisten menettelyjen soveltamista, joiden mukaan sähkön tuottaja saa julkisten viranomaisten sääntelemän järjestelmän perusteella joko suoraa tai välillistä tukea ja joilla voisi olla kauppaa rajoittava vaikutus, pitäen lähtökohtana, että nämä järjestelmät edistävät [EY:n] perustamissopimuksen 6 ja 174 artiklan tavoitteiden saavuttamista, sanotun kuitenkaan rajoittamatta [EY:n] perustamissopimuksen 87 ja 88 artiklan [(joista on tullut SEUT 107 ja SEUT 108 artikla)] soveltamista.”

8

Direktiivin 2001/77 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön alkuperätakuu”, 1–5 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Jäsenvaltioiden on viimeistään 27 päivänä lokakuuta 2003 varmistettava, että uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön alkuperä voidaan taata tämän direktiivin ja kunkin jäsenvaltion vahvistamien objektiivisten, avoimien ja ketään syrjimättömien perusteiden mukaisesti. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että alkuperästä annetaan tätä varten ja vastauksena pyyntöön takuu.

2.   Jäsenvaltiot voivat nimetä yhden tai useamman toimivaltaisen, tuotannosta ja jakelusta riippumattoman elimen, jonka tehtävänä on valvoa alkuperätakuiden myöntämistä kyseisen pyynnön täyttämiseksi.

3.   Alkuperätakuun on:

4.   Jäsenvaltioiden olisi vastavuoroisesti tunnustettava 2 kohdan mukaisesti myönnetyt alkuperätakuut yksinomaisena osoituksena 3 kohdassa tarkoitetuista seikoista. Kieltäytymiselle tunnustaa alkuperätakuut tällaiseksi osoitukseksi, erityisesti petosten estämiseen liittyvistä syistä, on oltava objektiiviset, avoimet ja ketään syrjimättömät perusteet. Jos alkuperätakuun tunnustamisesta kieltäydytään, komissio voi velvoittaa kieltäytyvän osapuolen tunnustamaan alkuperätakuun ottaen huomioon erityisesti objektiiviset, avoimet ja ketään syrjimättömät perusteet, joihin tunnustaminen perustuu.

5.   Jäsenvaltioiden tai toimivaltaisten elinten on vahvistettava asianmukaiset menettelyt, joilla varmistetaan alkuperätakuiden tarkkuus ja luotettavuus, sekä esitettävä 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetussa kertomuksessa takuujärjestelmän luotettavuuden varmistamiseksi toteutetut toimenpiteet.”

9

Direktiivin 2009/28 johdanto-osan 25, 52 ja 56 perustelukappaleen sanamuoto oli seuraava:

– –

– –

10

Kyseisen direktiivin 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Aihe ja soveltamisala”, säädettiin seuraavaa:

”Tällä direktiivillä luodaan yhteiset puitteet uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian edistämiselle. Siinä asetetaan sitovat kansalliset tavoitteet, jotka koskevat uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian kokonaisosuutta energian kokonaisloppukulutuksesta ja uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuutta liikenteessä. Direktiivi sisältää säännöt jäsenvaltioiden välisistä tilastollisista siirroista, jäsenvaltioiden välisistä sekä jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välisistä yhteishankkeista, alkuperätakuista, hallinnollisista menettelyistä, tiedottamisesta ja koulutuksesta sekä uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian pääsystä sähköverkkoon. Lisäksi siinä vahvistetaan kestävyyskriteerit biopolttoaineille ja bionesteille.”

11

Mainitun direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädettiin seuraavaa:

”Tässä direktiivissä sovelletaan [sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 96/54/EY kumoamisesta 26.6.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivin 2003/54/EY [(EUVL 2003, L 176, s. 37)] määritelmiä.

Lisäksi sovelletaan seuraavia määritelmiä:

– –

– –”

12

Saman direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käyttöä koskevat pakolliset kansalliset kokonaistavoitteet ja toimenpiteet”, 1–4 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että 5–11 artiklan mukaisesti laskettu uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus energian kokonaisloppukulutuksesta on vuonna 2020 vähintään yhtä suuri kuin liitteessä I olevassa A osassa olevan taulukon kolmannessa sarakkeessa asetettu kansallinen kokonaistavoite uusiutuvista lähteistä peräisin olevalle energialle kyseisenä vuonna. Tällaiset pakolliset kansalliset kokonaistavoitteet ovat yhdenmukaisia sen tavoitteen kanssa, jonka mukaan uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuuden on oltava vähintään 20 prosenttia energian kokonaisloppukulutuksesta yhteisössä vuonna 2020. Jotta tässä artiklassa säädetyt tavoitteet voidaan saavuttaa helpommin, kukin jäsenvaltio edistää energiatehokkuutta ja energiansäästöä sekä kannustaa niihin.

2.   Jäsenvaltioiden on toteutettava tehokkaasti suunnitellut toimenpiteet sen varmistamiseksi, että uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus on sama tai suurempi kuin liitteessä I olevassa B osassa kuvatussa ohjeellisessa kehityspolussa esitetty osuus.

3.   Tämän artiklan 1 ja 2 kohdassa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi jäsenvaltiot voivat soveltaa muun muassa seuraavia toimenpiteitä:

Jäsenvaltioilla on oikeus päättää tämän direktiivin 5–11 artiklan mukaisesti, missä laajuudessa ne tukevat eri jäsenvaltiossa tuotettua uusiutuvista lähteistä peräisin olevaa energiaa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta [EY:n] perustamissopimuksen 87 ja 88 artiklan [, joista on tullut SEUT 107 ja SEUT 108 artikla,] soveltamista.

4.   Kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus kaikissa liikennemuodoissa on vuonna 2020 vähintään 10 prosenttia liikenteen energian loppukulutuksesta kyseisessä jäsenvaltiossa.”

13

Direktiivin 2009/28 15 artiklan, jonka otsikko on ”Uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön, lämmityksen ja jäähdytyksen alkuperätakuut”, 1 ja 9 kohdassa säädettiin seuraavaa:

”1.   Todistaakseen loppukuluttajille uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuuden tai määrän energiantuottajan energiayhdistelmässä direktiivin 2003/54/EY 3 artiklan 6 kohdan mukaisesti jäsenvaltioiden on varmistettava, että uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön alkuperä voidaan taata sellaiseksi tässä direktiivissä säädetyssä merkityksessä objektiivisten, läpinäkyvien ja syrjimättömien kriteerien mukaisesti.

– –

9.   Jäsenvaltioiden on tunnustettava muiden jäsenvaltioiden tämän direktiivin mukaisesti myöntämät alkuperätakuut yksinomaisena osoituksena 1 kohdassa ja 6 kohdan a–f alakohdassa tarkoitetuista seikoista. – –”

14

Kyseisen direktiivin 26 artiklassa, jonka otsikko on ”Muutokset ja kumoaminen”, säädettiin seuraavaa:

”1.   Poistetaan direktiivistä 2001/77/EY 2 artikla, 3 artiklan 2 kohta ja 4–8 artikla 1 päivästä huhtikuuta 2010 lähtien.

– –

3.   Kumotaan direktiiv[i] 2001/77/EY ja [liikenteen biopolttoaineiden ja muiden uusiutuvien polttoaineiden käytön edistämisestä 8.5.2003 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi] 2003/30/EY [(EUVL 2003, L 123, s. 42)] 1 päivästä tammikuuta 2012.”

15

Direktiivin 2009/28 27 artiklan 1 kohdan sanamuoto oli seuraava:

”Jäsenvaltioiden on saatettava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 5. päivänä joulukuuta 2010, tämän kuitenkaan rajoittamatta 4 artiklan 1, 2 ja 3 kohdan soveltamista.”

16

Uusiutuvista lähteistä tuotetun sähkön (jäljempänä vihreä sähkö) käytön kannustamiseksi Italian tasavalta antoi 16.3.1999 sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä annetun direktiivin 96/92/EY täytäntöönpanoa koskevan asetuksen nro 79 (decreto legislativo n. 79 – Attuazione della direttiva 96/92/CE recante norme comuni per il mercato interno dell’energia elettrica; GURI nro 75, 31.3.1999, s. 8; jäljempänä asetus nro 79/1999).

17

Kyseisellä asetuksella otettiin käyttöön vihreän sähkön tuotantoa koskeva tukijärjestelmä, joka perustuu muun muassa vihreiden sertifikaattien myöntämiseen maksutta kaikille italialaisille vihreän sähkön tuottajille suhteutettuna niiden tuottamaan vihreään sähköön.

18

Mainitun asetuksen 11 §:ssä säädettiin seuraavaa:

”1.   Uusiutuvien energialähteiden käytön, energiansäästöjen, hiilidioksidipäästöjen vähentämisen ja kansallisten energiavarojen käytön kannustamiseksi vuodesta 2001 lähtien niillä maahantuojilla ja laitoksista vastaavilla toimijoilla, jotka tuovat tai tuottavat kunakin vuonna sähköenergiaa uusiutumattomista lähteistä, on velvollisuus seuraavan vuoden aikana syöttää kansalliseen sähköverkkoon käyttöön otettujen laitosten tai tuotantoaan lisänneiden laitosten tuottaman uusiutuvista lähteistä peräisin olevan sähkön kiintiö lisätuotantokapasiteetin rajoissa tämän asetuksen voimaantulon jälkeen.

2.   Edellä 1 momentissa säädettyä velvollisuutta sovelletaan sähköenergian tuontiin ja tuotantoon 100 GWh:n ylittävältä osalta, pois lukien yhteistuotanto, voimalan oma kulutus ja vienti; 1 momentissa tarkoitettu kiintiö on aluksi kaksi prosenttia tästä 100 GWh:n ylittävästä energiasta.

3.   Samat toimijat voivat täyttää tämän velvoitteen hankkimalla kokonaan tai osittain vastaavan kiintiön tai siihen liittyvät oikeudet muilta tuottajilta edellyttäen, että ne syöttävät uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian kansalliseen sähköverkkoon, tai [Gestore della rete di trasmissione nazionalelta (kansallisen siirtoverkon haltija, Italia), josta on tullut GSE]. – – Vuotuisen tuotannon vaihtelun tai riittämättömän tarjonnan kompensoimiseksi [GSE] voi ostaa tai myydä uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian tuotanto‑oikeuksia riippumatta niiden tosiasiallisesta saatavuudesta, ja sen on korvattava kolmen vuoden välein mahdollisesti myönnetyt oikeudet, mikäli niitä ei ole saatavilla.”

19

GSE suoritti tämän oston, joka koski uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian tuotanto-oikeuksia, joita kutsutaan myös ”vihreiksi sertifikaateiksi”, käyttämällä A3-tariffitekijän tuottoa, jonka sähkönkuluttajat maksoivat laskussaan.

20

Sähköntuotannon edistämisestä uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön sisämarkkinoilla annetun direktiivin 2001/77/EY täytäntöönpanosta 29.12.2003 annetun asetuksen nro 387 (decreto legislativo n. 387 – Attuazione della direttiva 2001/77/CE relativa alla promozione dell’energia elettrica prodotta da fonti energetiche rinnovabili nel mercato interno dell’elettrica; GURI nro 25, Supplemento ordinario, 31.1.2004; jäljempänä asetus nro 387/2003) 4 §:stä ilmenee, että kansallisen siirtoverkon haltijan, josta on tullut GSE, tehtävänä oli tarkastaa asetuksen nro 79/1999 11 §:ssä säädetyn velvollisuuden noudattaminen ja ilmoittaa mahdollisista laiminlyönneistä Autorità per l’energia elettrica, il gas e il sistema idricolle (sähkö-, kaasu- ja vesiverkko-asioista vastaava viranomainen, Italia), josta on tullut ARERA, jolla oli tällaisessa tapauksessa toimivalta määrätä seuraamuksia, joista säädetään kilpailusäännöistä ja yleishyödyllisten palvelujen sääntelystä – yleishyödyllisten palvelujen sääntelyviranomaisen perustaminen – 14.11.1995 annetussa laissa nro 481 (legge n. 481 – Norme per la concorrenza e la regolazione dei servizi di pubblica utilità. Istituzione delle Autorità di regolazione dei servizi di pubblica utilità; GURI nro 270, 18.11.1995, Supplemento ordinario nro 136).

21

Asetuksen nro 387/2003 11 §:n 6 momentin sanamuoto oli seuraava:

”Alkuperätakuu osoittaa laitoksen sijainnin, uusiutuvan energialähteen, josta sähkö on tuotettu, käytetyn tekniikan, laitoksen nimellistehon, nettosähköntuotannon tai hybridivoimaloiden tapauksessa huomioon otettavan tuotannon kultakin kalenterivuodelta. – –”

22

Kyseisen asetuksen 20 §:n 3 momentissa säädettiin seuraavaa:

”Toimijat, jotka tuovat muista Euroopan unionin jäsenvaltioista peräisin olevaa sähköä ja joita koskee asetuksen [nro 79/1999] 11 §:ssä säädetty velvollisuus, voivat hakea verkonhaltijalta tuodun sähkön sellaisen osuuden osalta, joka on tuotettu uusiutuvista lähteistä, vapautusta tästä velvollisuudesta. Hakemukseen on liitettävä ainakin oikeaksi todistettu jäljennös alkuperätakuusta, joka on myönnetty direktiivin 2001/77/EY 5 artiklan mukaisesti siinä valtiossa, jossa tuotantolaitos sijaitsee. – –”

23

Esperia SpA oli yhtiö, joka toi Italiaan sähköä sen tukku- tai vähittäismyyntiä varten.

24

ARERA määräsi 28.6.2016 tekemällään päätöksellä sille 2803500 euron suuruisen rahamääräisen seuraamuksen, koska yhtiö ei ollut noudattanut velvollisuuttaan ostaa 17753 vihreää sertifikaattia Italiaan vuonna 2010 tuomansa sähkön osalta.

25

Esperia riitautti tämän seuraamuksen Tribunale amministrativo regionale per la Lombardiassa (Lombardian alueellinen hallintotuomioistuin, Italia). Kanteen nostamisen jälkeen kyseinen yhtiö asetettiin konkurssiin, ja sen nimi on sittemmin Fallimento Esperia. Fallimento Esperian pesänhoitaja jatkoi kuitenkin kanteen ajamista kyseisessä tuomioistuimessa.

26

Kyseinen tuomioistuin hyväksyi 8.8.2018 antamallaan tuomiolla Fallimento Esperian kanteen osittain ja katsoi, että tälle määrätyn seuraamuksen määrä oli liian suuri. ARERA ja Fallimento Esperia valittivat tästä tuomiosta Consiglio di Statoon (ylin hallintotuomioistuin, Italia), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.

27

Asian käsittelyä viimeksi mainitussa tuomioistuimessa lykättiin sen jälkeen, kun unionin tuomioistuimelle oli esitetty 3.9.2019 ennakkoratkaisupyyntö asiassa Axpo Trading, joka oli myös ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä. Tämä pyyntö kirjattiin unionin tuomioistuimen kirjaamoon asianumerolla C‑705/19.

28

Sen jälkeen, kun julkisasiamies Campos Sánchez-Bordona oli esittänyt 3.12.2020 ratkaisuehdotuksensa asiassa Axpo Trading (C‑705/19, EU:C:2020:989), Axpo Trading peruutti vaatimuksensa ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa ja asia poistettiin rekisteristä 9.9.2021 annetulla määräyksellä Axpo Trading (C‑705/19, EU:C:2021:755).

29

Pääasian käsittelyä jatkettiin täten ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa.

30

Fallimento Esperia esitti ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa epäilyksensä siitä, onko unionin oikeuden kanssa yhteensopiva Italian lainsäädäntö, jossa asetetaan yrityksille, jotka tuovat sähköä ilman, että niillä olisi esittää alkuperätakuita, velvollisuus seuraamuksen uhalla ostaa vihreää sähköä tai vihreitä sertifikaatteja, kun tätä velvollisuutta ei sovelleta kotimaisiin sähköntuottajiin. Kyseisen yhtiön mukaan tätä lainsäädäntöä voitaisiin pitää valtiontukena Italiassa toimivien vihreän energian tuottajien hyväksi, tullia vaikutukseltaan vastaavana maksuna ja tuonnin määrällistä rajoitusta vaikutukseltaan vastaavana toimenpiteenä. GSE puolestaan katsoo, että pääasiassa kyseessä oleva Italian lainsäädäntö on direktiivin 2001/77 mukainen.

31

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa julkisasiamies Campos Sánchez‑Bordonan ratkaisuehdotukseen Axpo Trading (C‑705/19, EU:C:2020:989) ja omaan ennakkoratkaisupyyntöönsä mainitussa asiassa.

32

Kyseisessä pyynnössä se selitti muun muassa, että Italian vihreän sähkön tukijärjestelmä vaikutti sen mielestä EUT-sopimuksen valtiontukisääntöjen mukaiselta. Tässä järjestelmässä ei nimittäin otettu käyttöön valtion varoja. Julkisia varoja ei ole siirretty suoraan eikä välillisesti Italiassa toimivien vihreän energian tuottajien hyväksi. Mainittu järjestelmä on joka tapauksessa yhtäältä sen direktiivin 2009/28 mukainen, jossa vahvistetaan vihreää energiaa koskevat kansalliset tavoitteet ja jolla edistetään jäsenvaltioiden toimenpiteitä, joilla tuetaan yksinomaan niiden alueelle sijoittautuneita puhtaan energian tuottajia, ja toisaalta ympäristönsuojelua koskevan tavoitteen mukainen. Kyseessä olevaa tukitoimenpidettä ei myöskään voida pitää valikoivana, sillä direktiivillä 2009/28 käyttöön otettu viitejärjestelmä on itsessään ja tietoisesti valikoiva, koska sen tarkoituksena on suosia vihreän energian tuotantoa kussakin jäsenvaltiossa.

33

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan on lisäksi niin, että kun otetaan huomioon direktiivin 2009/28 tarkoitus, kyseisellä järjestelmällä ei oteta käyttöön tullia vaikutukseltaan vastaavaa maksua eikä määrällistä rajoitusta vaikutukseltaan vastaavaa toimenpidettä, kun siinä velvoitetaan ulkomailla tuotetun energian maahantuojat ostamaan vihreitä sertifikaatteja. Mainitussa järjestelmässä varataan tuen saaminen Italiassa toimiville yhteisöille, jotta nämä voisivat noudattaa direktiivissä 2009/28 asetettuja sitovia kansallisia tavoitteita, jotka koskevat uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuutta loppukulutuksesta, ilman että siinä asetettaisiin toisessa jäsenvaltiossa tuotetun puhtaan energian maahantuojille minkäänlaisia velvoitteita tai esteitä.

34

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo lopuksi, että tämä sama järjestelmä on SEUT 18 ja SEUT 110 artiklan mukainen, koska siinä kohdellaan samalla tavalla kaikkia sähköalan toimijoita, jotka syöttävät kansalliseen verkkoon energiaa, jota ei ole tuotettu jostakin italialaisesta uusiutuvasta lähteestä.

35

Consiglio di Stato on kuitenkin päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Ovatko

esteenä [ennakkoratkaisupyynnössä] kuvaillun kaltaiselle kansalliselle laille, jonka mukaan vihreän sähkön tuojille asetetaan taloudellinen rasite, jota ei sovelleta saman tuotteen kotimaisiin tuottajiin?”

36

Ensinnäkin on todettava, että pääasian tosiseikkoihin sovellettavassa Italian oikeudessa säädettiin asetuksen nro 79/1999 11 §:n mukaisesta toimenpiteestä, jolla toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevan sähkön tuojat, jotka eivät osoittaneet sähkön olevan vihreää antamalla alkuperätakuita, velvoitettiin ostamaan vihreää sähköä tai vihreitä sertifikaatteja kotimaisilta tuottajilta niiden maahantuoman sähkön määrän perusteella sillä uhalla, että muuten niille määrätään seuraamus.

37

Toiseksi tämä toimenpide, jota nyt käsiteltävä ennakkoratkaisukysymys koskee, on osa kansallista vihreän sähkön tuotannon tukijärjestelmää, jossa velvoitetaan uusiutumattomista lähteistä peräisin olevaa sähköä tuovat tai tuottavat maahantuojat ja laitoksista vastaavat toimijat syöttämään vuosittain vihreän sähkön kiintiö kansalliseen sähköverkkoon. Tämän velvollisuuden täyttämiseksi kyseisessä järjestelmässä säädetään, että kyseiset maahantuojat ja toimijat voivat joko itse tuottaa vihreää sähköä taikka ostaa vihreää sähköä tai vihreitä sertifikaatteja kotimaisilta tuottajilta. Lisäksi edelleen mainitun järjestelmän mukaan kansalliset viranomaiset myöntävät kyseiset sertifikaatit maksutta vihreän sähkön kotimaisille tuottajille niiden tuottaman vihreän sähkön määrän perusteella, jotta sähkömäärä voidaan myydä edelleen tuottajille ja maahantuojille, joita mainittu velvollisuus koskee.

38

Kolmanneksi on myös korostettava, että pääasiassa kyseessä oleva sähkön maahantuonti tapahtui vuonna 2010, mistä syystä sitä voidaan säännellä sekä direktiivillä 2001/77 että direktiivillä 2009/28. Kuten direktiivin 2009/28 26 artiklasta ilmenee, direktiivin 2001/77 2 artikla ja 3 artiklan 2 kohta sekä 4–8 artikla nimittäin poistettiin 1.4.2010 lähtien ja muut kyseisen direktiivin säännökset kumottiin tämän direktiivin kumoamisen yhteydessä, joka tuli voimaan 1.1.2012. Lisäksi direktiivin 2009/28 27 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivi oli saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä viimeistään 5.12.2010.

39

Neljänneksi unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että SEUT 18 artiklaa, jossa vahvistetaan kaiken kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän yleinen kielto, voidaan soveltaa itsenäisesti ainoastaan sellaisiin unionin oikeuden soveltamisalaan kuuluviin tapauksiin, joita varten EUT-sopimuksessa ei ole erityisiä syrjinnän kieltäviä määräyksiä (tuomio 10.10.2019, Krah, C‑703/17, EU:C:2019:850, 19 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tavaroiden vapaan liikkuvuuden alalla syrjintäkiellon periaate on pantu täytäntöön SEUT 28, SEUT 30, SEUT 34 ja SEUT 110 artiklalla. Unionin tuomioistuin on lisäksi jo todennut, että sähkö on tavara EUT-sopimuksen määräyksissä tarkoitetulla tavalla (tuomio 17.7.2008, Essent Netwerk Noord ym., C‑206/06, EU:C:2008:413, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen SEUT 18 artiklaa ei ole sovellettava pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen toimenpiteen yhteydessä.

40

Edellä esitetyn perusteella ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymys on ymmärrettävä siten, että sillä pyritään lähinnä selvittämään, onko direktiivejä 2001/77 ja 2009/28 sekä SEUT 28, SEUT 30, SEUT 34, SEUT 107, SEUT 108 ja SEUT 110 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle toimenpiteelle, jolla yhtäältä velvoitetaan toisesta jäsenvaltiosta peräisin olevan sähkön tuojat, jotka eivät alkuperätakuita esittämällä osoita, että kyseinen sähkö on tuotettu uusiutuvista lähteistä, ostamaan kotimaisilta tuottajilta joko vihreitä sertifikaatteja tai vihreää sähköä suhteutettuna niiden maahantuomaan sähkömäärään ja jossa toisaalta säädetään seuraamuksen määräämisestä tämän velvollisuuden noudattamatta jättämisen johdosta, kun taas vihreän sähkön kotimaisilla tuottajilla ei tällaista ostovelvollisuutta ole.

41

Siitä kysymyksestä, onko direktiiviä 2001/77 tulkittava siten, että se on esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle toimenpiteelle, on muistutettava, kuten kyseisen direktiivin 1 artiklasta ilmenee, että kyseisen direktiivin tarkoituksena on edistää uusiutuvien energialähteiden osuuden lisäämistä sähköntuotannossa sähkön sisämarkkinoilla ja luoda perusta tuleville tätä koskeville yhteisön puitteille.

42

Lisäksi kyseisen direktiivin 4 artiklasta, luettuna yhdessä sen johdanto-osan 14 perustelukappaleen kanssa, ilmenee, että yksi tärkeä keino mainitun direktiivin tavoitteen saavuttamiseksi on taata uusiutuvia energialähteitä koskevien erilaisten tukijärjestelmien, joihin kuuluu vihreiden sertifikaattien järjestelmä, moitteeton toiminta kansallisella tasolla siihen asti, kunnes yhteisön puitteet on otettu käyttöön.

43

Unionin tuomioistuin on jo todennut näistä tukijärjestelmistä, että kun otetaan huomioon direktiivin 2001/77 4 artiklan 1 kohta, direktiivissä myönnetään jäsenvaltioille laaja harkintavalta ottaa käyttöön ja panna täytäntöön tällaisia vihreän sähkön tuottajille suunnattuja järjestelmiä (tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44

Kuten direktiivin 2001/77 3 artiklan 1 ja 2 kohdasta ilmenee, näiden järjestelmien on kuitenkin oltava asianmukaisia vihreän sähkön tulevaa kulutusta koskevien ohjeellisten kansallisten tavoitteiden saavuttamisen edistämiseksi jäsenvaltioissa. Niiden on näin ollen lähtökohtaisesti johdettava vihreän sähkön kotimaisen tuotannon lisääntymiseen (ks. vastaavasti tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Lisäksi saman 3 artiklan 1 kohdan mukaan kyseisten järjestelmien on oltava oikeassa suhteessa saavutettavaan tavoitteeseen.

45

Unionin tuomioistuin on lisäksi todennut mainitun direktiivin johdanto-osan 10 ja 11 perustelukappaleen sekä 5 artiklan 3 ja 4 kohdan perusteella, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ollut velvoittaa jäsenvaltioita, jotka ovat valinneet tukijärjestelmän, jossa käytetään vihreitä sertifikaatteja, ulottamaan tukijärjestelmänsä koskemaan toisen jäsenvaltion alueella tuotettua vihreää sähköä (ks. vastaavasti tuomio 11.9.2014, Essent Belgium, C‑204/12–C‑208/12, EU:C:2014:2192, 66 kohta).

46

Edellä esitetystä seuraa, että direktiivillä 2001/77 ei ole yhdenmukaistettu tyhjentävästi sillä säänneltyä alaa, joten kyseisen direktiivin 4 artiklassa tarkoitettujen vihreän sähkön tuotantoa koskevien kansallisten tukijärjestelmien on täytettävä SEUT 34 ja SEUT 36 artiklassa asetetut edellytykset (ks. vastaavasti tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47

Käsiteltävässä asiassa on niin, jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen suorittamasta arvioinnista muuta johdu, että pääasiassa kyseessä olevalla toimenpiteellä vaikutetaan edistävän direktiivin 2001/77 tavoitteen saavuttamista siltä osin kuin siinä velvoitetaan sähköntuojat, jotka eivät ole osoittaneet alkuperätakuita esittämällä, että sähkö oli vihreää, ostamaan vihreää sähköä tai vihreitä sertifikaatteja kotimaisilta sähköntuottajilta. Tällaisella velvollisuudella voidaan nimittäin kannustaa kotimaiseen vihreän sähkön tuotantoon joko lisäämällä vihreän sähkön kysyntää tai mahdollistamalla se, että kotimaiset vihreän sähkön tuottajat saavat lisätuloja vihreiden sertifikaattien myynnistä.

48

Pääasiassa kyseessä oleva toimenpide vaikuttaa siis asianmukaiselta vihreän sähkön kulutuksen kasvun edistämiseksi, koska siinä edellytetään vihreän sähkön kiintiön syöttämistä kansalliseen verkkoon. Kyseisen toimenpiteen oikeasuhteisuuden osalta ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on otettava huomioon tämän tuomion 110–122 kohdassa esitetyt arvioinnit suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta SEUT 34 ja SEUT 36 artiklan tulkinnan yhteydessä.

49

Edellä esitetyn perusteella direktiiviä 2001/77 on tulkittava siten, ettei se ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle toimenpiteelle, jollei viimeksi mainitusta arvioinnista muuta johdu.

50

Siitä, onko direktiiviä 2009/28 tulkittava siten, että se on esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle toimenpiteelle, on huomautettava, että kyseisen direktiivin tarkoituksena on sen 1 artiklasta ilmenevällä tavalla luoda yhteiset puitteet uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian edistämiselle asettamalla muun muassa sitovat kansalliset tavoitteet, jotka koskevat uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian kokonaisosuutta energian kokonaisloppukulutuksesta.

51

Näin ollen jäsenvaltioilla on direktiivin 2009/28 3 artiklan 1 ja 2 kohdan nojalla velvollisuus yhtäältä varmistaa, että uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus energian kokonaisloppukulutuksesta on vuonna 2020 vähintään yhtä suuri kuin kyseisen direktiivin liitteessä I olevassa A osassa vahvistettu kansallinen kokonaistavoite, ja toisaalta toteuttaa toimenpiteet sen varmistamiseksi, että uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian osuus on sama tai suurempi kuin mainitun direktiivin liitteessä I olevassa B osassa kuvatussa ”ohjeellisessa kehityspolussa” esitetty osuus.

52

Unionin tuomioistuin on lisäksi täsmentänyt, että direktiivin 2009/28 johdanto-osan 25 perustelukappaleesta sekä sen 1 artiklasta, 2 artiklan toisen kohdan k alakohdasta ja 3 artiklan 3 kohdasta ilmenee, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ollut yhdenmukaistaa tyhjentävästi vihreän energian tuotannon kansallisia tukijärjestelmiä kyseisessä direktiivissä (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft, C‑573/12, EU:C:2014:2037, 59–63 kohta).

53

Kuten unionin tuomioistuin on todennut, direktiivin 2009/28 3 artiklan 3 kohdan itse sanamuodosta, jonka mukaan jäsenvaltiot ”voivat” soveltaa muun muassa tukijärjestelmiä, ilmenee päinvastoin, että jäsenvaltioilla on laaja harkintavalta niiden toimenpiteiden osalta, joita ne voivat toteuttaa kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa vahvistettujen tavoitteiden saavuttamiseksi (ks. vastaavasti tuomio 3.3.2021, Promociones Oliva Park, C‑220/19, EU:C:2021:163, 68 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Jäsenvaltiot voivat erityisesti tätä harkintavaltaa käyttäessään valita tukijärjestelmät, jotka perustuvat velvollisuuteen ostaa vihreää sähköä tai vihreitä sertifikaatteja. Mainitun direktiivin 2 artiklan toisen kohdan k ja l alakohdassa nimittäin määritellään tukijärjestelmän käsite viittaamalla erityisesti kansallisiin tukijärjestelmiin, jotka liittyvät velvollisuuteen käyttää uusiutuvista lähteistä peräisin olevaa energiaa, mukaan lukien järjestelmät, joissa käytetään vihreitä sertifikaatteja.

54

Direktiivi 2009/28 ei myöskään ole esteenä tukijärjestelmälle, jolla edistetään yksinomaan kansallista vihreän sähkön tuotantoa. Unionin tuomioistuin on lisäksi todennut mainitun direktiivin johdanto-osan 25, 52 ja 56 perustelukappaleen sekä 2, 3 ja 15 artiklan perusteella nimittäin, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ollut velvoittaa jäsenvaltioita, jotka ovat valinneet tukijärjestelmän, jossa käytetään vihreitä sertifikaatteja, ulottamaan tukijärjestelmänsä koskemaan toisen jäsenvaltion alueella tuotettua vihreää sähköä (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft, C‑573/12, EU:C:2014:2037, 49–53 kohta).

55

Nyt käsiteltävässä asiassa on niin, että pääasiassa kyseessä olevalla toimenpiteellä vaikutetaan samoista syistä, jotka on esitetty tämän tuomion 47 kohdassa, edistävän direktiivin 2009/28 tavoitteen saavuttamista ja se vaikuttaa lähtökohtaisesti asianmukaiselta vihreän sähkön kulutuksen lisäämiseksi.

56

Kun jäsenvaltiot toteuttavat toimenpiteitä, joilla ne panevat täytäntöön unionin oikeutta, niiden on kuitenkin noudatettava unionin oikeuden yleisiä periaatteita, joihin kuuluu suhteellisuusperiaate (ks. vastaavasti tuomio 11.7.2019, Agrenergy ja Fusignano Due, C‑180/18, C‑286/18 ja C‑287/18, EU:C:2019:605, 28 kohta). Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on näin ollen arvioitava pääasiassa kyseessä olevan toimenpiteen yhteensopivuus kyseisen periaatteen kannalta ja otettava samalla huomioon tämän tuomion 110–122 kohdassa esitetyt arvioinnit, jotka koskevat suhteellisuusperiaatteen noudattamista SEUT 34 ja SEUT 36 artiklan tulkinnan yhteydessä.

57

Jollei tästä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen arvioinnista muuta johdu, direktiiviä 2009/28 on näin ollen tulkittava siten, ettei se ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle toimenpiteelle.

58

Lisäksi on niin, että koska – kuten tämän tuomion 46 ja 52 kohdasta ilmenee – direktiivillä 2001/77 tai direktiivillä 2009/28 ei ole yhdenmukaistettu tyhjentävästi niiden kattamaa alaa, on tutkittava ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitseman primaarioikeuden ulottuvuus (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft, C‑573/12, EU:C:2014:2037, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

59

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsemien primaarioikeuden määräysten osalta on ensinnäkin arvioitava, voiko pääasiassa kyseessä oleva toimenpide kuulua SEUT 107 ja SEUT 108 artiklan soveltamisalaan.

60

Näillä määräyksillä käyttöön otetun valtiontukien valvontajärjestelmän mukaan sekä kansallisilla tuomioistuimilla että komissiolla on toimivalta todeta SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun tukijärjestelmän tai tukitoimenpiteen olemassaolo. Koska unionin tuomioistuin on toimivaltainen esittämään näille tuomioistuimille kaikki sellaiset unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, jotka saattavat auttaa näitä niiden arvioidessa kansallisen järjestelmän tai toimenpiteen yhteensopivuutta unionin oikeuden kanssa niiden käsiteltäväksi saatetussa asiassa, se voi esittää mainituille tuomioistuimille sellaiset tulkintaan liittyvät seikat, joiden avulla ne voivat määrittää, voidaanko kansallista järjestelmää tai toimenpidettä pitää unionin oikeudessa tarkoitettuna valtiontukena. Sen sijaan sen arvioiminen, soveltuuko tukijärjestelmä tai tukitoimenpide sisämarkkinoille, kuuluu komission yksinomaiseen toimivaltaan, jonka käyttämistä unionin tuomioistuin valvoo (ks. vastaavasti tuomio 27.1.2022, Fondul Proprietatea, C‑179/20, EU:C:2022:58, 83 ja 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

61

Tästä seuraa, että kun kansallinen tuomioistuin toteaa tukijärjestelmän olemassaolon, sillä ei ole toimivaltaa arvioida, ovatko kyseistä järjestelmää koskevat yksityiskohtaiset säännöt yhteensopivia muiden kuin valtiontukia koskevien sellaisten EUT-sopimuksen määräysten kanssa, joilla on välitön oikeusvaikutus, jos nämä yksityiskohtaiset säännöt ovat kiinteästi sidoksissa itse tuen tarkoitukseen (ks. vastaavasti tuomio 2.5.2019, A-Fonds, C‑598/17, EU:C:2019:352, 46–49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

62

Siitä, voiko ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin luokitella pääasiassa kyseessä olevan toimenpiteen SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi valtiontueksi, on todettava unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenevän, että tällainen luokittelu edellyttää, että kaikki seuraavat edellytykset täyttyvät. Kyseessä on ensinnäkin oltava valtion toimenpide tai valtion varoilla toteutettu toimenpide. Toiseksi kyseisen toimenpiteen on oltava omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kolmanneksi toimenpiteellä on annettava valikoivaa etua sille, joka on toimenpiteen edunsaajana. Neljänneksi toimenpiteen on vääristettävä tai uhattava vääristää kilpailua (tuomio 27.1.2022, Fondul Proprietatea, C‑179/20, EU:C:2022:58, 86 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

63

Ennen kuin ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle esitetään tulkintaan liittyviä seikkoja kunkin näiden neljän edellytyksen osalta, on todettava, että pääasiassa kyseessä olevalla järjestelmällä, sellaisena kuin se on kuvattu tämän tuomion 37 kohdassa, saatetaan lähtökohtaisesti antaa italialaisille vihreän sähkön tuottajille kaksi taloudellista etua eli yhtäältä etu siitä, että ne voivat myydä sähköään tarvitsematta ostaa vihreää sähköä tai vihreitä sertifikaatteja, ja toisaalta etu siitä, että ne voivat myydä vihreät sertifikaatit, jotka ne ovat saaneet maksutta suhteutettuna niiden tuottamaan vihreään sähköön, uusiutumattomista lähteistä tuotetun sähkön tuottajille tai maahantuojille.

64

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisen toimenpiteen toteaminen valtiontueksi ei edellytä sen osoittamista, että tuki todellisuudessa vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja että se tosiasiallisesti vääristää kilpailua, vaan ainoastaan sen tutkimista, saattaako tuki vaikuttaa tuohon kauppaan ja vääristää kilpailua (tuomio 27.1.2022, Fondul Proprietatea, C‑179/20, EU:C:2022:58, 100 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

65

Käsiteltävässä tapauksessa sähkön maahantuojat ja tuottajat toimivat sähkömarkkinoilla, jotka markkinoiden vapauduttua ovat olleet avoimet kilpailulle. Tämän tuomion 63 kohdassa tarkoitettujen etujen myöntäminen vihreän sähkön kotimaisille tuottajille saattaa siis vaikuttaa kilpailuun näiden kotimaisten tuottajien ja sellaisten sähkön maahantuojien välillä, jotka eivät ole saaneet vapautusta vihreän sähkön tai vihreiden sertifikaattien ostovelvollisuudesta. Koska tämä ostovelvollisuus koskee sellaisia sähkön maahantuojia, joille ei ole myönnetty vapautusta, se on lisäksi omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.

66

Näin ollen pääasiassa kyseessä olevan kaltainen toimenpide on omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja vääristämään kilpailua.

67

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että jotta edut voidaan luonnehtia SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi tueksi, niiden on yhtäältä oltava suoraan tai välillisesti valtion varoista myönnettyjä ja toisaalta niiden on katsottava johtuvan valtiosta (ks. vastaavasti tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

68

Aluksi sen arvioimiseksi, onko toimenpiteen katsottava johtuvan valtiosta, on selvitettävä, ovatko viranomaiset olleet jollakin tavalla osallisia kyseisen toimenpiteen toteuttamisessa (tuomio 21.10.2020, Eco TLC, C‑556/19, EU:C:2020:844, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69

Nyt käsiteltävässä asiassa sekä pääasiassa kyseessä oleva toimenpide että tukijärjestelmä, johon se kuuluu, on otettu käyttöön lainsäädäntötoimilla eli asetuksilla nro 79/1999 ja nro 387/2003. Kyseisen toimenpiteen ja järjestelmän on siis katsottava johtuvan valtiosta edellisessä kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla.

70

Toiseksi sen määrittämiseksi, onko tuki myönnetty suoraan tai välillisesti valtion varoista, on muistutettava, että SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tehty ero ”jäsenvaltion” myöntämän tuen ja ”valtion varoista” myönnetyn tuen välillä ei merkitse sitä, että kaikki jäsenvaltion myöntämät edut olisivat tukea riippumatta siitä, onko ne rahoitettu valtion varoista. Kyseisen erottelun tarkoituksena on ainoastaan estää se, että valtiontukia koskevat EUT‑sopimuksen määräykset voitaisiin kiertää pelkästään sillä, että luodaan riippumattomia toimielimiä, joiden tehtävänä on tukien jakaminen (ks. vastaavasti tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268, 53 ja 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

71

SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukaisen kiellon piiriin kuuluvat varat kattavat siis kaikkia rahavarat, joita viranomaiset voivat tosiasiallisesti käyttää tukeakseen yrityksiä, ilman että sillä seikalla olisi merkitystä, kuuluvatko nämä varat pysyvästi valtiolle (ks. vastaavasti tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

72

Niihin kuuluvat yhtäältä välittömästi valtion määräysvallassa olevat varat eli kaikki varat, jotka kuuluvat valtion varallisuuteen, ja toisaalta varat, jotka ovat välillisesti valtion määräysvallassa muun muassa sen vuoksi, että ne kuuluvat sellaisten julkisten tai yksityisten elinten varallisuuteen, jotka valtio on perustanut tai nimennyt tukien hallinnoimista varten (ks. vastaavasti tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Julkisten yritysten varoja voidaan siis pitää valtion varoina, kun valtio voi määräysvaltaansa käyttämällä ohjata niiden käyttöä rahoittaakseen muille yrityksille myönnettäviä etuja (tuomio 13.9.2017, ENEA, C‑329/15, EU:C:2017:671, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Vastaavasti silloin, kun viranomaisesta erilliset yksiköt hallinnoivat ja jakavat valtion lainsäädännön mukaisesti varoja, jotka saadaan kyseisessä lainsäädännössä määrätyistä pakollisista maksuista, näitä varoja voidaan pitää valtion varoina silloin, kun valtio on valtuuttanut tällaiset yksiköt hoitamaan kyseisiä varoja eikä niillä ole pelkästään velvollisuutta tehdä ostoja omilla varoillaan (ks. vastaavasti tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268, 58 ja 59 kohta ja tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 54 ja 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

73

On kuitenkin muistutettava, että edellytys, jonka mukaan tuet on myönnettävä suoraan tai välillisesti valtion varoista, merkitsee sitä, että tukien myöntämisen on vaikutettava valtion varoihin. Yhtäältä kyseisistä tuista saatavan edun ja toisaalta valtion varojen pienentymisen tai valtion varoja rasittavien kustannusten riittävän konkreettisen taloudellisen riskin välillä on siis oltava riittävän suora yhteys (ks. vastaavasti tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Oikeuskäytännössä on siten katsottu, että tällainen yhteys puuttui tilanteessa, jossa valtion varojen kohdentaminen toimenpiteeseen, jolla yksityiset sähkönjakeluyritykset velvoitettiin ostamaan kiinteillä vähimmäishinnoilla uusiutuvista energialähteistä tuotettua sähköä, merkitsi ainoastaan valtion verotulojen vähenemistä niiden kielteisten seurausten vuoksi, joita kyseisellä velvollisuudella on yritysten, joita kyseinen velvoite koskee, taloudelliseen tulokseen (ks. vastaavasti tuomio 13.3.2001, PreussenElektra, C‑379/98, EU:C:2001:160, 62 kohta).

74

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on edellä esitetyn oikeuskäytännön valossa arvioitava muun muassa ensinnäkin sitä, merkitseekö vihreiden sertifikaattien antaminen maksutta vihreän sähkön kotimaisten tuottajien käyttöön valtion varojen käyttöä. Tältä osin on täsmennettävä, että ensi näkemältä tämä käyttöön antaminen ei näytä merkitsevän valtion määräysvallassa olevien varojen siirtämistä italialaisille vihreän sähkön tuottajille. Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ei nimittäin ilmene, että valtioon rinnastettavat elimet hyödyntäisivät taloudellisesti jollakin tavalla vihreiden sertifikaattien käyttöön antamista. Näillä vihreillä sertifikaateilla näyttää olevan taloudellista arvoa ainoastaan sen oikeudellisen velvoitteen vuoksi, joka tietyillä tuottajilla ja maahantuojilla on niiden ostamiseen. Kun nämä tuottajat ja maahantuojat noudattavat tätä velvollisuutta ja ostavat sertifikaatit vihreän sähkön tuottajilta, viimeksi mainittujen saamat rahamäärät eivät näytä olevan valtion määräysvallassa tämän tuomion 71 ja 72 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla, koska pääasiassa kyseessä oleva rahoituksellinen uudelleenjako näyttää tapahtuvan yksityiseltä yksiköltä toiselle ilman, että valtio muuten puuttuisi siihen. Etu, joka näiden sertifikaattien myöntämisestä vihreän sähkön kotimaisille tuottajille syntyy, näyttää siten olevan rahoitettu yksinomaan sellaisilta tuottajilta tai maahantuojilta saaduilla varoilla, jolla on velvollisuus ostaa mainittuja sertifikaatteja, ilman että valtiolla olisi määräysvaltaa näihin varoihin.

75

Toiseksi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on arvioitava, sisältyykö pääasiassa kyseessä olevassa tukijärjestelmässä vihreiden sertifikaattien tietyn arvon takaamiseksi säädettyyn mekanismiin valtion varoja. Tässä yhteydessä on ilmeistä, ettei kyseisessä järjestelmässä yksinomaan velvoiteta perinteisiä sähköntuottajia ja maahantuojia ostamaan mainittuja sertifikaatteja silloin, kun ne eivät tuota eivätkä osta vihreää sähköä, jotta ne saavuttaisivat vihreän sähkön kiintiön, joka niiden on syötettävä kansalliseen verkkoon. Asetuksen nro 79/1999 11 §:n 3 momentista sekä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ja pääasian asianosaisten toimittamista tiedoista näyttää myös ilmenevän, että kyseisellä järjestelmällä taataan mainittujen vihreiden sertifikaattien taloudellinen vähimmäisarvo italialaisten vihreän sähkön tuottajien hyväksi. Vaikuttaa nimittäin siltä, että tässä säännöksessä asetetaan GSE:lle, joka on Italian talous- ja valtiovarainministeriön määräysvallassa oleva yksikkö, velvollisuus ostaa vihreitä sertifikaatteja, kun niitä on liian paljon verrattuna niihin, joita niiden ostamiseen velvoitetut toimijat tarvitsevat. Tällä mahdollisella GSE:n toiminnalla estetään se, että vihreiden sertifikaattien ylitarjonta voisi haitata vihreän sähkön kotimaisille tuottajille annettavaa tukea.

76

Unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta ilmenee, että varat, jotka GSE:llä on käytettävissään ylimääräisten vihreiden sertifikaattien ostamiseen, ovat peräisin A3-tariffitekijästä saaduista tuloista, eli Italian säännöstössä italialaisille sähkönkuluttajille määrätystä maksusta, joka maksetaan GSE:n tileille tämän oston mahdollistamiseksi. Näin ollen valtion määräysvallassa olevien varojen väheneminen sen vuoksi, että GSE ostaa ylimääräisiä vihreitä sertifikaatteja, on riittävän suorassa yhteydessä etuun eli siihen, että kyseiset vihreät sertifikaatit myönnetään maksutta vihreän sähkön kotimaisille tuottajille, jotta nämä voivat myydä ne edelleen markkinoilla.

77

Jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen suorittamasta selvityksestä muuta johdu, vaikuttaa siis siltä, että ylimääräisten vihreiden sertifikaattien oston suorittaa valtioon rinnastettavissa oleva yksikkö sille Italian lainsäädännössä annetun valtuutuksen perusteella kuluttajien tätä tarkoitusta varten maksamasta tariffitekijästä saatavilla tuloilla.

78

Tämän perusteella ja siltä osin kuin GSE on todella tehnyt tällaisia ostoja vuoden 2010 aikana – kuten Fallimento Esperia väittää kirjallisissa huomautuksissaan –, on todettava, että tukijärjestelmä, johon pääasiassa kyseessä oleva toimenpide kuuluu, merkitsee SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtion varojen siirtoa.

79

Kyseinen toimenpide näyttää täten johtuvan Italian valtiosta, ja sillä myönnettävät edut näyttävät olevan välillisesti valtion varoista myönnettyjä.

80

Edun valikoivuutta koskevan edellytyksen osalta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että tämän edellytyksen arviointi edellyttää sen määrittämistä, onko tietyssä oikeudellisessa järjestelmässä kansallinen toimenpide omiaan suosimaan ”jotakin yritystä tai tuotannonalaa” verrattuna muihin, jotka ovat kyseisellä järjestelmällä tavoitellun päämäärän kannalta siihen rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa ja joita siis kohdellaan eri tavalla, joka voidaan olennaisilta osin katsoa syrjiväksi (tuomio 21.12.2016, komissio v. Hansestadt Lübeck, C‑524/14 P, EU:C:2016:971, 41 kohta ja tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

81

Koska valikoivaa etua on tutkittava ”tietyssä oikeudellisessa järjestelmässä”, se edellyttää lähtökohtaisesti, että ensin määritellään viitekehys, johon asianomainen toimenpide kuuluu, ja tätä menetelmää voidaan käyttää myös muiden kuin verotuksellisten toimenpiteiden tutkinnassa (ks. vastaavasti tuomio 21.12.2016, komissio v. Hansestadt Lübeck, C‑524/14 P, EU:C:2016:971, 54 ja 55 kohta).

82

Viitekehys perustuu asianomaisen jäsenvaltion kansalliseen oikeuteen. Sen on koostuttava oikeussäännöistä, jotka kuuluvat alaan, jota ei ole yhdenmukaistettu tyhjentävästi unionin oikeuden tasolla, ja näillä oikeussäännöillä on oltava unionin oikeuden mukainen tavoite (ks. vastaavasti tuomio 16.3.2021, komissio v. Unkari, C‑596/19 P, EU:C:2021:202, 44 kohta).

83

Tämä viitekehys ei myöskään saa olla ristiriidassa valtiontukia koskevan unionin oikeuden kanssa, jolla pyritään varmistamaan unionin sisämarkkinoiden moitteeton toiminta varmistamalla, että jäsenvaltioiden yritysten hyväksi toteuttamat toimenpiteet eivät vääristä kilpailua kyseisillä markkinoilla (ks. vastaavasti tuomio 6.3.2018, komissio v. FIH Holding ja FIH Erhvervsbank, C‑579/16 P, EU:C:2018:159, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

84

Kyseisen viitekehyksen määrittämisen on perustuttava asianomaisen jäsenvaltion kansallisen oikeuden nojalla sovellettavien sääntöjen sisällön, niiden keskinäisen suhteen ja konkreettisten vaikutusten objektiiviseen tarkasteluun (tuomio 8.11.2022, Fiat Chrysler Finance Europe v. komissio, C‑885/19 P ja C‑898/19 P, EU:C:2022:859, 72 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tämän tarkastelun jälkeen yksilöidyllä viitejärjestelmällä on oltava oma itsenäinen oikeudellinen logiikkansa ja tavoitteensa, eikä sitä voida liittää johdonmukaiseen sääntökokonaisuuteen sen ulkopuolella. Jos ilmenee, että toimenpide on selvästi erotettavissa yleisestä järjestelmästä, ei voida sulkea pois sitä, että huomioon otettava viitejärjestelmä on rajoitetumpi tai että viitejärjestelmä muodostuu itse toimenpiteestä, jos toimenpide osoittautuu säännöksi, jolla on oma itsenäinen oikeudellinen logiikkansa ja jonka ulkopuolella ei ole mahdollista yksilöidä johdonmukaista sääntökokonaisuutta (ks. vastaavasti tuomio 6.10.2021, Banco Santander ym. v. komissio, C‑53/19 P ja C‑65/19 P, EU:C:2021:795, 63 kohta).

85

Tämä viitejärjestelmä määritetään lähtökohtaisesti riippumatta tavoitteesta, johon kansallinen viranomainen pyrki toteuttaessaan toimenpiteen, jota tarkastellaan valtiontukiin sovellettavien sääntöjen kannalta. Kansallisen lainsäätäjän tässä määrittämisessä käyttämä sääntelytekniikka ei myöskään ole ratkaiseva. Lopuksi on todettava, että mainittu määrittäminen ei voi johtaa viitejärjestelmään, joka muodostuu muutamista säännöksistä, jotka on irrotettu keinotekoisesti laajemmasta lainsäädännöllisestä kehyksestä (ks. vastaavasti tuomio 6.10.2021, Banco Santander ym. v. komissio, C‑53/19 P ja C‑65/19 P, EU:C:2021:795, 62, 65 ja 94 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

86

Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että valtiontuen käsite ei kata valtion toimenpiteitä, joilla saadaan aikaan erilainen kohtelu yritysten välillä ja jotka ovat siis lähtökohtaisesti valikoivia, kun tämä erilainen kohtelu perustuu sen järjestelmän luonteeseen tai yleiseen rakenteeseen, johon toimenpiteet kuuluvat (tuomio 21.12.2016, komissio v. Hansestadt Lübeck, C‑524/14 P, EU:C:2016:971, 41 kohta ja tuomio 26.4.2018, ANGED, C‑234/16 ja C‑235/16, EU:C:2018:281, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

87

Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut toistuvasti, että valtion toimenpiteitä ei voida jättää katsomatta SEUT 107 artiklassa tarkoitetuksi ”tueksi” yksinomaan näiden toimenpiteiden tavoitteen perusteella (tuomio 22.12.2008, British Aggregates v. komissio, C‑487/06 P, EU:C:2008:757, 84 kohta). Se on erityisesti katsonut, että vaikka ympäristönsuojelu on yksi unionin keskeisistä tavoitteista, tarpeella ottaa tämä tavoite huomioon ei voida perustella valikoivien toimenpiteiden sulkemista SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle (tuomio 8.9.2011, komissio v. Alankomaat, C‑279/08 P, EU:C:2011:551, 75 kohta). Lisäksi se on sulkenut pois sen mahdollisuuden, että tämän poikkeuksen soveltamisalaan voisi kuulua toimenpide, jolla otetaan käyttöön yritysten välinen erilainen kohtelu, joka siitä huolimatta, että se perustuu objektiiviseen perusteeseen, on epäjohdonmukainen siihen järjestelmään nähden, johon se kuuluu, eikä sitä näin ollen voida perustella järjestelmän luonteella ja rakenteella (ks. vastaavasti tuomio 8.11.2001, Adria-Wien Pipeline ja Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, C‑143/99, EU:C:2001:598, 48–55 kohta).

88

Kuten tämän tuomion 41–58 kohdassa esitetystä direktiivien 2001/77 ja 2009/28 tulkinnasta ilmenee, asetuksissa nro 79/1999 ja nro 387/2003 säädetyt säännöt kuuluvat alaan, jota ei ole yhdenmukaistettu unionin oikeuden tasolla, ja niillä tavoitellaan unionin oikeuden kannalta hyväksyttävää tavoitetta tukea uusiutuvan energian tuotantoa ja käyttöä.

89

Voidakseen määrittää viitekehyksen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin arvioitava, voivatko nämä säännöt muodostaa johdonmukaisen ja itsenäisen normatiivisen kokonaisuuden. Tässä yhteydessä on muistutettava, että mainitut säännöt koskevat vihreän sähkön tuotantoa ja markkinoille saattamista uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian kulutuksen edistämiseksi. On siis määritettävä, liittyvätkö nämä samat säännöt kaikkiin sähkön tuotantoa, jakelua ja markkinointia koskeviin sääntöihin, joiden tavoitteena on luoda ja varmistaa kilpailuun perustuvien sähkömarkkinoiden asianmukainen toiminta.

90

Jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tulee siihen tulokseen, että pääasiassa kyseessä oleva viitejärjestelmä on yleinen järjestelmä, jolla säännellään sähkön tuotantoa, myyntiä ja kulutusta Italiassa, on todettava, että pääasiassa kyseessä olevalla toimenpiteellä annetaan lähtökohtaisesti valikoiva etu vihreän sähkön kotimaisille tuottajille. Kun otetaan huomioon kyseisellä sääntelyjärjestelmällä tavoiteltu päämäärä eli kilpailuun perustuvien sähkömarkkinoiden luominen ja niiden toiminnan varmistaminen, nämä tuottajat ovat oikeudellisesti ja tosiasiallisesti sellaisessa tilanteessa, joka on verrattavissa sellaisten sähkön maahantuojien tilanteeseen, jotka eivät ole osoittaneet, että niiden tuoma sähkö on vihreää, koska kukin näistä toimijoista tarjoaa sähköä myytäväksi Italian sähkömarkkinoilla. Ne myötävaikuttavat siten sen tavoitteen toteutumiseen, jonka mukaan Italiassa on oltava tarjonnan ja kysynnän lain mukaiset sähkömarkkinat.

91

Kuten tämän tuomion 86 kohdasta ilmenee, ensi näkemältä valikoivat toimenpiteet eivät kuitenkaan ole valtiontukea, jos valtion toimenpiteillä aikaansaatu yritysten välinen erilainen kohtelu johtuu sen järjestelmän luonteesta tai rakenteesta, jonka osa toimenpiteet ovat.

92

Mikäli nyt käsiteltävässä tapauksessa on niin, että ilman pääasiassa kyseessä olevaa tukijärjestelmää Italian sähkömarkkinoilla ei voisi olla vihreän sähkön tarjontaa, vihreän sähkön tuottajien ja uusiutumattomista lähteistä peräisin olevan sähkön tuottajien ja maahantuojien välillä tehty erottelu voidaan oikeuttaa sähkön tuotantoa, myyntiä ja kulutusta Italiassa sääntelevän yleisen järjestelmän luonteella ja rakenteella. Se, että kilpailuun perustuvat sähkömarkkinat toimivat asianmukaisesti Italiassa, mihin tällä yleisellä järjestelmällä pyritään, voi nimittäin edellyttää, että näillä markkinoilla on kilpailukykyistä vihreän sähkön tarjontaa. Italian lainsäätäjä voi nimittäin määritellä markkinoiden toiminnan riittävyyden siten, että se ottaa huomioon tarpeen varmistaa ympäristönsuojelu.

93

Mikäli ilmenee, että se, että vihreän sähkön tuotantokustannukset ovat korkeammat kuin uusiutumattomista energialähteistä peräisin olevan sähkön tuotantokustannukset, on esteenä kyseisen tavaran kilpailukykyiselle tarjonnalle markkinoilla, pääasiassa kyseessä olevalla järjestelmällä luotu erilainen kohtelu vihreän sähkön tuottajien ja uusiutumattomista lähteistä tuotetun sähkön tuottajien ja maahantuojien välillä voidaan perustella tarpeella korjata tämä markkinahäiriö. Tällainen oikeuttamisperuste on kuitenkin mahdollinen vain sillä edellytyksellä, että kyseisestä järjestelmästä myönnettävä tuki rajoittuu tiukasti siihen, mikä on tarpeen tämän markkinahäiriön korjaamiseksi, ja että se jaetaan tavalla, joka on täysin johdonmukainen pääasiassa kyseessä olevan yleisen järjestelmän kanssa.

94

Lisäksi on niin, että jos pääasiassa kyseessä olevaa toimenpidettä ei voitaisi perustella sen viitejärjestelmän luonteella ja rakenteella, johon se kuuluu, tämän toimenpiteen ilmoittamatta jättäminen ja sen täytäntöönpano ennen kuin komissio on ottanut kantaa sen soveltuvuuteen sisämarkkinoille, merkitsisi SEUT 108 artiklan rikkomista. Tällaisessa tapauksessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tehtävä kyseisen määräyksen rikkomisesta päätelmät ja korjattava tukien täytäntöönpano (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2019, Arriva Italia ym., C‑385/18, EU:C:2019:1121, 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Lisäksi kyseisen tukijärjestelmän sääntöjenvastaisuus johtaa kyseisen järjestelmän täytäntöönpanon varmistamiseksi säädetyn seuraamuksen sääntöjenvastaisuuteen (ks. vastaavasti määräys 11.1.2024, Prezes Urzędu Regulacji Energetyki, C‑220/23, EU:C:2024:34, 31 ja 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

95

Tästä seuraa, että jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että pääasiassa kyseessä olevalla toimenpiteellä vihreän sähkön tuottajille myönnetty etu on oikeutettu sen viitejärjestelmän luonteen ja rakenteen vuoksi, jonka osa toimenpide on, SEUT 107 ja SEUT 108 artiklaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä tällaiselle toimenpiteelle.

96

Kuten tämän tuomion 61 kohdasta ilmenee, on niin, että jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin päätyy siihen, että pääasiassa kyseessä oleva toimenpide ei kuulu valtiontukijärjestelmään tai että se voidaan erottaa kyseisen järjestelmän muista säännöksistä, sen on vielä arvioitava, onko kyseinen toimenpide tulliliittoa ja tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien unionin sääntöjen mukainen.

97

Tältä osin sen on ensinnäkin arvioitava, onko mainittu toimenpide mahdollisesti ristiriidassa SEUT 28, SEUT 30 ja SEUT 110 artiklan kanssa, ja tämän jälkeen sen on arvioitava, voiko se olla SEUT 34 artiklan vastainen. SEUT 34 artiklan soveltamisalaan eivät näet kuulu muissa erityismääräyksissä tarkoitetut esteet eivätkä SEUT 28, SEUT 30 ja SEUT 110 artiklassa tarkoitetut veronluonteiset esteet tai esteet, jotka vastaavat vaikutuksiltaan tullia (ks. vastaavasti tuomio 18.1.2007, Brzeziński, C‑313/05, EU:C:2007:33, 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

98

SEUT 28 ja SEUT 30 artiklassa kielletään tuonti- ja vientitullien sekä vaikutukseltaan vastaavien maksujen kantaminen jäsenvaltioiden välillä. Näissä määräyksissä tarkoitettu tulli on maksu, jonka jäsenvaltio kantaa tavarasta sen ylittäessä valtion rajan. Lisäksi unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tullia vaikutukseltaan vastaava maksu on tavaroille yksipuolisesti asetettu vähäinenkin rahamaksu, jonka perusteena on valtion rajan ylittäminen, jos se ei ole varsinainen tulli; asia on näin riippumatta veron tai maksun nimikkeestä ja kantamistavasta (tuomio 6.12.2018, FENS, C‑305/17, EU:C:2018:986, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

99

Pääasiassa kyseessä olevan kaltaista toimenpidettä, jolla velvoitetaan sähköä tuovat toimijat ostamaan vihreitä sertifikaatteja, ei voida pitää tullina, koska se ei ole kansallisten viranomaisten kantama vero eikä maksu, joka peritään, kun ulkomailla tuotettu sähkö ylittää maan rajan. Tällainen velvollisuus ei myöskään näytä olevan tullia vaikutukseltaan vastaava maksu, koska se ei näytä kohdistuvan sähköön sen vuoksi, että se ylittää valtion rajan.

100

Tästä seuraa, etteivät SEUT 28 ja SEUT 30 artikla ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle toimenpiteelle.

101

Siltä osin kuin on kyse SEUT 110 artiklassa määrätystä jäsenvaltioita koskevasta kiellosta määrätä syrjiviä sisäisiä maksuja, tämän määräyksen soveltamisalaan kuuluu rahamaksu, joka perustuu sellaiseen yleiseen sisäisen verotuksen järjestelmään, joka kattaa järjestelmällisesti samojen objektiivisten perusteiden mukaisesti tietyntyyppiset tuotteet riippumatta niiden alkuperästä tai niiden määränpäästä (tuomio 6.12.2018, FENS, C‑305/17, EU:C:2018:986, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

102

Nyt käsiteltävässä asiassa pääasiassa kyseessä olevalla toimenpiteellä asetettu vihreiden sertifikaattien tai vihreän sähkön ostovelvollisuus ei näytä olevan sisäisen verotuksen yleisestä järjestelmästä johtuva rahamaksu. Jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen suorittamasta selvityksestä muuta johdu, tällainen velvollisuus ei nimittäin ole luonteeltaan fiskaalinen tai vastaava maksu, eikä se näin ollen kuulu SEUT 110 artiklassa määrätyn kiellon soveltamisalaan.

103

SEUT 110 artiklaa on täten tulkittava siten, ettei se ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle toimenpiteelle.

104

Tavaroiden vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä on yksi EUT-sopimuksen perusperiaatteista ja saa ilmaisunsa SEUT 34 artiklassa (tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft, C‑573/12, EU:C:2014:2037, 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), jossa kielletään jäsenvaltioita toteuttamasta välillään tuonnin määrällisiä rajoituksia ja kaikkia vaikutukseltaan vastaavia toimenpiteitä.

105

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kyseisessä määräyksessä tarkoitetaan kaikkia jäsenvaltioiden toimenpiteitä, jotka voivat tosiasiallisesti tai mahdollisesti rajoittaa unionin sisäistä kauppaa suoraan tai välillisesti (tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft, C‑573/12, EU:C:2014:2037, 66 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

106

Nyt käsiteltävässä asiassa pääasiassa kyseessä oleva toimenpide on omiaan muodostamaan esteen sähkön tuonnille Italiaan kahdesta syystä. Yhtäältä sillä luodaan tällainen este asettamalla maahantuojille, jotka haluavat saada vapautuksen, velvollisuus hakea tätä vapautusta ja esittää tätä varten alkuperätakuut. Tässä yhteydessä on muistutettava, ettei kansallinen toimenpide välty SEUT 34 artiklassa määrätyltä kiellolta vain siitä syystä, että tuonnille aiheutuva este on vähäinen ja että tuodut tuotteet on mahdollista myydä muilla tavoin (tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 99 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Toisaalta sillä luodaan tällainen este velvoittamalla maahantuojat, jotka eivät hae tällaista vapautusta, ostamaan vihreitä sertifikaatteja tai vihreää sähköä sillä uhalla, että muuten niille määrätään seuraamus.

107

Kansallinen säännöstö tai käytäntö, jossa on kyse määrällisiä rajoituksia vaikutukseltaan vastaavasta toimenpiteestä, voidaan katsoa oikeutetuksi jonkin SEUT 36 artiklassa luetellun yleistä etua koskevan syyn tai unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisen pakottavan vaatimuksen takia. Molemmissa tapauksissa kansallisen toimenpiteen on oltava suhteellisuusperiaatteen mukainen, mikä edellyttää, että sillä on voitava taata tavoitellun päämäärän saavuttaminen ja ettei sillä ylitetä sitä, mikä on tarpeen tämän päämäärän saavuttamiseksi (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft, C‑573/12, EU:C:2014:2037, 76 kohta ja tuomio 17.12.2020, Onofrei, C‑218/19, EU:C:2020:1034, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

108

Unionin tuomioistuin on jo todennut tästä, että kansallisia toimenpiteitä, jotka voivat rajoittaa unionin sisäistä kauppaa, voidaan perustella pakottavilla ympäristönsuojeluvaatimuksilla ja erityisesti sillä, että pyritään lisäämään uusiutuvien energialähteiden käyttöä sähköntuotannossa, mikä on hyödyllistä tämän suojelun kannalta ja minkä tarkoituksena on lisäksi ihmisten, eläinten ja kasvien terveyden ja elämän suojelu, jotka ovat SEUT 36 artiklassa lueteltuja yleisen edun mukaisia syitä (ks. vastaavasti tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 101 kohta ja tuomio 4.10.2018, L.E.G.O., C‑242/17, EU:C:2018:804, 64 ja 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

109

Nyt käsiteltävässä asiassa sekä maahantuojien velvollisuus ostaa vihreitä sertifikaatteja tai vihreää sähköä, jotta nämä voivat tuoda sähköään maahan, että velvollisuus esittää alkuperätakuut tästä ostovelvollisuudesta vapautumiseksi silloin, kun tuotu sähkö on vihreää, voidaan oikeuttaa uusiutuvista lähteistä peräisin olevan sähköntuotannon edistämisellä. Se, että pääasiassa kyseessä oleva tukijärjestelmä on suunniteltu siten, että se koskee suoraan vihreän sähkön tuotantoa eikä pelkästään sen käyttöä, selittyy muun muassa sillä, että sähkön vihreys liittyy ainoastaan sen tuotantotapaan ja kaasupäästöjen vähentämistä koskevat ympäristönsuojelulliset päämäärät voidaan näin saavuttaa tehokkaasti ensisijaisesti tuotantovaiheessa (ks. analogisesti tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 105 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

110

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin vielä tutkittava, ovatko nämä rajoitukset suhteellisuusperiaatteen mukaisia.

111

Velvollisuudesta hakea vapautusta ja esittää tätä varten alkuperätakuut on huomautettava, että kun vihreä sähkö kerran otetaan siirto‑ tai jakeluverkkoon, sen alkuperää ja erityisesti energialähdettä, josta se on tuotettu, on vaikea määrittää (tuomio 20.4.2023, EEW Energy from Waste, C‑580/21, EU:C:2023:304, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tämän vaikeuden vuoksi direktiivin 2001/77 5 artiklassa ja sittemmin direktiivin 2009/28 15 artiklassa jäsenvaltiot velvoitettiin ottamaan käyttöön alkuperätakuita koskeva järjestelmä ja valvomaan sitä, jotta uusiutuvia energialähteitä käyttävät sähköntuottajat voisivat osoittaa, että niiden myymä sähkö on tuotettu uusiutuvista energialähteistä.

112

Velvollisuus hakea verovapautusta esittämällä vihreitä sertifikaatteja vaikuttaa sopivalta sen takaamiseksi, että tuontisähkö todella on vihreää ja sillä edistetään näin ollen uusiutuvien energialähteiden käyttöä ympäristön sekä ihmisten, eläinten ja kasvien terveyden ja elämän suojelemiseksi. Lisäksi se vaikuttaa tarpeelliselta, koska kun otetaan huomioon vihreän sähkön luonne lajiesineenä, jakelun tai kulutuksen myöhemmässä vaiheessa ei ole mahdollista määrittää energialähdettä, josta se on tuotettu, ja koska alkuperätakuut ovat osa yhdenmukaistettua mekanismia sen toteamiseksi, että sähkö on tuotettu uusiutuvista lähteistä.

113

Vihreän sähkön maahantuojien velvollisuus esittää alkuperätakuut, kun ne tuovat vihreää sähköä, jotta ne vapautettaisiin vihreiden sertifikaattien tai vihreän sähkön ostovelvollisuudesta, ei näin ole ristiriidassa SEUT 34 artiklan kanssa.

114

Sähköntuojien velvollisuudesta ostaa vihreitä sertifikaatteja tai vihreää sähköä silloin, kun ne eivät esitä alkuperätakuita maahantuomastaan sähköstä, on huomautettava, että unionin tuomioistuin on jo todennut vihreän sähkön tuotantoa koskevista kansallisista tukijärjestelmistä, joissa käytetään niin kutsuttaja ”vihreitä sertifikaatteja”, että sähköntoimittajien velvollisuudella hankkia vihreän sähkön tuottajilta tällaisten sertifikaattien kiintiö pyrittiin erityisesti takaamaan kyseisille tuottajille niille myönnettyjen sertifikaattien kysyntä ja siten helpottamaan niiden tuottaman vihreän energian menekkiä perinteisen energian markkinahintaa korkeampaan hintaan (tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 109 kohta).

115

Unionin tuomioistuin on tässä suhteessa erityisesti korostanut, ettei kannustavaa vaikutusta, joka tällaisella järjestelmällä on yleisesti sähköntuottajiin näiden vihreän sähkön tuotannon lisäämiseksi, eikä näin ollen kyseisen järjestelmän kykyä saavuttaa tavoiteltu hyväksyttävä päämäärä, joka on uusiutuvien energialähteiden käytön edistäminen ympäristön sekä ihmisten, eläinten ja kasvien terveyden ja elämän suojelemiseksi, siis näytettäisi voitavan asettaa kyseenalaiseksi. Tällaisilla vihreän energian, jonka tuotantokustannukset vaikuttavat yhä melko korkeilta verrattuna uusiutumattomista energialähteistä tuotetun sähkön tuotantokustannuksiin, tukijärjestelmillä pyritään pääasiallisesti edistämään pitkällä aikavälillä investointeja uusiin laitoksiin antamalla tuottajille tietyt takeet niiden tuottaman vihreän sähkön menekistä tulevaisuudessa (tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 109 ja 110 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

116

Unionin tuomioistuin on siis jo todennut, ettei jäsenvaltio ylitä harkintavaltaa, joka sillä on sen pyrkiessä saavuttamaan vihreän sähkön tuotannon kasvattamista koskevan hyväksyttävän tavoitteen, kun se ottaa käyttöön kansallisen tukijärjestelmän, jossa käytetään – samoin kuin pääasiassa kyseessä olevassa järjestelmässä – vihreitä sertifikaatteja, jotta etenkin vihreän sähkön tuotannosta aiheutuvista lisäkustannuksista vastaisivat suoraan markkinat eli sähköntoimittajat ja sähkönkäyttäjät, joilla on kiintiövelvoite, ja lopulta kuluttajat (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft, C‑573/12, EU:C:2014:2037, 109 ja 110 kohta).

117

Tällaisen järjestelmän moitteeton toiminta edellyttää kuitenkin, että perustetaan mekanismeja, joilla varmistetaan todellisten vihreiden sertifikaattien markkinoiden perustaminen, joilla kysyntä ja tarjonta voivat kohdata toisensa ja voidaan saavuttaa tasapaino siten, että asianomaiset sähköntoimittajat ja sähkönkäyttäjät voivat todella hankkia sieltä sertifikaatteja kohtuullisin ehdoin (tuomio 1.7.2014, Ålands Vindkraft, C‑573/12, EU:C:2014:2037, 114 kohta).

118

Edellä esitetystä seuraa, että siltä osin kuin pääasiassa kyseessä olevalla toimenpiteellä velvoitetaan sähköntuojat ostamaan vihreitä sertifikaatteja tai vihreää sähköä, se vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta uusiutuvien energialähteiden käytön edistämiseksi ympäristön sekä ihmisten, eläinten ja kasvien terveyden ja elämän suojelemiseksi. Jollei kansallisen tuomioistuimen suorittamasta selvityksestä muuta johdu, vaikuttaa lisäksi siltä, että on olemassa todelliset vihreiden sertifikaattien markkinat, joilta maahantuojat voivat hankkia sertifikaatteja ja joiden tehokkuus näyttää olevan taattu GSE:n väliintulolla. Asetuksen nro 79/1999 11 §:n 3 momentista näyttää nimittäin ilmenevän, että GSE:llä on velvollisuus saattaa markkinoille vihreitä sertifikaatteja, jos niistä on pulaa, tai ostaa niitä takaisin markkinoilta, jos niistä on ylitarjontaa, mikä takaa sekä vihreän sähkön tuottajille että toimijoille, joiden on ostettava sertifikaatteja, vihreiden sertifikaattien markkinoiden olemassaolon.

119

Lisäksi pääasiassa kyseessä oleva toimenpide vaikuttaa tarpeelliselta sen järjestelmän kannalta, johon se kuuluu. Jos nimittäin sellaisen sähkön maahantuojat, jonka ei ole osoitettu olevan vihreää, välttyisivät velvollisuudelta ostaa vihreitä sertifikaatteja tai vihreää sähköä, tämä johtaisi vihreän sähkön kotimaista tuotantoa ja kulutusta koskevan tukijärjestelmän tehokkuuden kyseenalaistamiseen. Tältä osin on muistutettava, kuten tämän tuomion 41–58 kohdasta ilmenee, että jäsenvaltioiden on tukijärjestelmiensä välityksellä saavutettava direktiiveissä 2001/77 ja 2009/28 asetetut kansalliset tavoitteet ja että unionin oikeudessa ei ole yhdenmukaistettu vihreää sähköä koskevia kansallisia tukijärjestelmiä, joten jäsenvaltiot saavat lähtökohtaisesti rajoittaa tällaiset järjestelmät koskemaan niiden alueella tapahtuvaa vihreän sähkön tuotantoa (ks. vastaavasti tuomio 29.9.2016, Essent Belgium, C‑492/14, EU:C:2016:732, 106 ja 107 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

120

Edellä esitetyn perusteella tukijärjestelmä, johon pääasiassa kyseessä oleva toimenpide kuuluu, näyttää olevan omiaan takaamaan johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti uusiutuvien energialähteiden käytön edistämisen, ja tällainen käyttö puolestaan edistää ympäristön sekä ihmisten, eläinten ja kasvien terveyden ja elämän suojelua. Tukijärjestelmällä ei ensi arviolta ylitetä sitä, mikä on tarpeen näiden päämäärien saavuttamiseksi.

121

Lopuksi on todettava, että siltä osin kuin pääasiassa kyseessä olevassa säännöstössä säädetään seuraamuksesta sellaisille sähköntuojille, jotka eivät esitä alkuperätakuita eivätkä osta vihreää sähköä tai vihreitä sertifikaatteja tuontimääriinsä suhteutettuna, se näyttää varoittavan vaikutuksensa vuoksi soveltuvan uusiutuvien energialähteiden käytön edistämiseen. Lisäksi sitä voidaan pitää tarpeellisena siltä osin kuin se on välttämätön käyttöön otetun vihreitä sertifikaatteja koskevan järjestelmän tehokkuuden takaamiseksi. Kyseisen seuraamuksen määrittämistä koskevat yksityiskohtaiset säännöt ja sen luonne eivät kuitenkaan saa ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän tehokkuuden takaamiseksi. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on arvioida näitä kysymyksiä.

122

Siltä osin kuin sähköntuojille, jotka eivät esitä alkuperätakuita, asetettu vihreiden sertifikaattien ostovelvollisuus on tarpeen pääasiassa kyseessä olevan säännöstön tehokkuuden takaamiseksi ja siltä osin kuin osoittautuu, että vihreiden sertifikaattien markkinat ovat todella olemassa, kyseisellä säännöstöllä ei täten voida katsoa ylitettävän sitä, mikä on tarpeen vihreän sähkön tuotannon lisäämistä koskevan päämäärän saavuttamiseksi.

123

Jollei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä olevasta selvityksestä muuta johdu, SEUT 34 artiklaa on näin ollen tulkittava siten, ettei se ole esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle toimenpiteelle.

124

Kaiken edellä esitetyn perusteella esitettyyn kysymykseen on vastattava seuraavasti:

125

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (toinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: