–

EI, edustajanaan V. Stănilă, avocat,

–

SC Brink’s Cash Solutions SRL, edustajinaan S. Șusnea ja R. Zahanagiu, avocați,

–

Romanian hallitus, asiamiehinään M. Chicu, E. Gane ja O.-C. Ichim,

–

Saksan hallitus, asiamiehinään J. Möller ja A. Hoesch,

–

Kreikan hallitus, asiamiehinään V. Baroutas ja M. Tassopoulou,

–

Euroopan komissio, asiamiehinään C. Gheorghiu, C. Hödlmayr ja B.‑R. Killmann,

1

Ennakkoratkaisupyyntö koskee työntekijöiden joukkovähentämistä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 20.7.1998 annetun neuvoston direktiivin 98/59/EY (EYVL 1998, L 225, s. 16), sellaisena kuin se on muutettuna 6.10.2015 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2015/1794 (EUVL 2015, L 263, s. 1; jäljempänä direktiivi 98/59), 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan ja 6 artiklan tulkintaa.

2

Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat EI ja hänen entinen työnantajansa SC Brink’s Cash Solutions SRL ja joka koskee EI:n irtisanomista.

3

Direktiivin 98/59 johdanto-osan 2, 6 ja 12 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

– –

– –

4

Kyseisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan

– –

5

Mainitun direktiivin II jaksoon, jonka otsikko on ”Tiedottaminen ja neuvottelu”, kuuluvassa 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.   Kun työnantaja harkitsee työntekijöiden joukkovähentämistä, työnantajan on aloitettava hyvissä ajoin neuvottelut työntekijöiden edustajien kanssa sopimukseen pääsemiseksi.

2.   Näissä neuvotteluissa on käsiteltävä ainakin mahdollisuuksia joukkovähentämisen välttämiseksi tai niiden kohteena olevien työntekijöiden määrän rajoittamiseksi sekä seurausten pienentämiseksi käyttämällä sosiaalisia toimenpiteitä varsinkin vähentämisen kohteeksi joutuneiden työntekijöiden työllistämiseksi tai kouluttamiseksi uudelleen.

– –

3.   Jotta työntekijöiden edustajilla on mahdollisuus tehdä rakentavia ehdotuksia, työnantajan on hyvissä ajoin neuvottelujen kuluessa:

– –”

6

Direktiivin III jaksossa, jonka otsikko on ”Joukkovähentämismenettely”, olevan 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Työnantajan on kirjallisesti ilmoitettava toimivaltaiselle viranomaiselle kaikista suunnitelluista joukkovähentämisistä.

– –

Ilmoituksessa on oltava kaikki suunniteltuja joukkovähentämisiä ja 2 artiklassa tarkoitettuja työntekijöiden edustajien kanssa käytäviä neuvotteluja koskevat tarvittavat tiedot ja erityisesti vähentämisen syyt, vähennettävien työntekijöiden määrä, tavallisesti työllistettyjen työntekijöiden määrä ja aika, jonka kuluessa vähentäminen on määrä toteuttaa.”

7

Direktiivin 98/59 6 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työntekijöiden edustajilla ja/tai työntekijöillä on käytettävissään oikeudelliset ja/tai hallinnolliset menettelytavat sen varmistamiseksi, että tämän direktiivin säännöksiä noudatetaan.”

8

Direktiivi 98/59 on saatettu osaksi Romanian oikeusjärjestystä työkoodeksista 24.1.2003 annetulla lailla nro 53/2003 (Legea nr. 53/2003 privind Codul muncii; Monitorul Oficial al României, osa I, nro 72, 5.2.2003), sellaisena kuin se on julkaistuna uudelleen ja sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiaan (Monitorul Oficial al României, osa I, nro 345, 18.5.2011; jäljempänä työkoodeksi).

9

Työkoodeksin 69 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Kun työnantaja harkitsee työntekijöiden joukkovähentämistä, sen on hyvissä ajoin ja laissa säädetyin edellytyksin sopimukseen pääsemiseksi aloitettava ammattiliiton tai tarvittaessa työntekijöiden edustajien kuulemiset, joiden kohteena ovat ainakin:

(2)   Jotta ammattiliitto tai työntekijöiden edustajat voivat 1 kohdassa tarkoitettujen kuulemisten aikana tehdä ehdotuksia hyvissä ajoin, työnantajan on annettava näille kaikki asiaankuuluvat tiedot ja ilmoitettava heille kirjallisesti seuraavat tiedot:

(3)   Edellä 2 momentin d kohdassa säädettyjä perusteita sovelletaan tulostavoitteiden saavuttamisen arvioinnin jälkeen toteutettavaan työntekijöiden valintaan.

– –”

10

Tämän lain 70 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Työnantajan on toimitettava jäljennös 69 §:n 2 momentissa tarkoitetusta ilmoituksesta alueelliselle työsuojeluviranomaiselle ja alueelliselle työvoimaviranomaiselle samana päivänä, jona työnantaja on toimittanut sen ammattiliitolle tai tarvittaessa työntekijöiden edustajille.”

11

Mainitun lain 71 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Ammattiliitto tai tarvittaessa työntekijöiden edustajat voivat ehdottaa työnantajalle toimenpiteitä, joilla pyritään estämään irtisanomiset tai vähentämään irtisanottujen työntekijöiden määrää, kymmenen kalenteripäivän kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta.”

12

Lain 221 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Sellaisten työnantajien osalta, joilla on palveluksessaan yli 20 työntekijää ja joissa ei ole työntekijöitä edustavia lain mukaisesti perustettuja ammattijärjestöjä, työntekijöiden etuja voivat edistää ja puolustaa heidän edustajansa, jotka valitaan ja erityisesti valtuutetaan tätä tarkoitusta varten.

(2)   Työntekijöiden edustajat valitaan työntekijöiden yleiskokouksessa siten, että äänestykseen osallistuu vähintään puolet työntekijöiden kokonaismäärästä.

(3)   Työntekijöiden edustajat eivät saa harjoittaa toimintaa, joka lain mukaan kuuluu yksinomaan ammattiliitoille.”

13

Työkoodeksin 222 §:ssä säädetään seuraavaa:

”(1)   Työntekijöiden edustajat valitaan niiden työntekijöiden joukosta, jotka ovat täysin oikeustoimikelpoisia.

(2)   Työntekijöiden vaaleilla valittujen edustajien määrä vahvistetaan työnantajan kanssa yhteisellä sopimuksella sen palveluksessa olevien työntekijöiden määrän perusteella.

(3)   Työntekijöiden edustajien toimikausi ei saa ylittää kahta vuotta.”

14

Pääasian valittaja teki 14.8.2014 työsopimuksen pääasian vastapuolen kanssa arvokuljetuksista vastaavana työntekijänä.

15

SARS-CoV-2-pandemian ja Romaniaan 16.3.–15.5.2020 julistetun poikkeustilan vuoksi pääasian vastapuolen toiminta väheni merkittävästi valtakunnallisella tasolla, mikä vaikutti sen voittoihin. Tässä erityisessä tilanteessa se päätti yrityksen rakenneuudistuksesta ja käynnisti joukkovähentämismenettelyn, jonka tarkoituksena oli lakkauttaa valtakunnallisesti 128 työpaikkaa. Se ilmoitti 12.5., 13.5. ja 15.5.2020 aikomuksestaan aloittaa kyseinen irtisanomismenettely asianomaisille viranomaisille eli Agenția Municipală pentru Ocuparea Forței de Muncă Bucureștille (Bukarestin kunnan työvoimaviranomainen, Romania), Inspecția Munciille (työsuojeluviranomainen, Romania) ja Inspectoratul Teritorial de Muncă al Municipiului Bucureștille (Bukarestin kunnan alueellinen työsuojeluviranomainen, Romania). Tässä ilmoituksessa todettiin nimenomaisesti, että asianomaisten työntekijöiden irtisanomiset tapahtuisivat 19.5.2020 ja 2.7.2020 välisenä aikana. Koska työntekijöiden aiemmin nimettyjen edustajien toimikausi oli päättynyt 23.4.2020 ja uusia edustajia ei ollut valittu, kyseistä ilmoitusta ei toimitettu näille edustajille. Tätä ilmoitusta ei myöskään annettu erikseen tiedoksi kullekin kyseisen irtisanomismenettelyn kohteena olevalle työntekijälle.

16

Pääasian valittaja, joka on yksi 128 irtisanotusta työntekijästä, nosti irtisanomispäätöksestään kanteen, joka hylättiin ensimmäisessä oikeusasteessa. Hän valitti ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen ja väitti, että pääasian vastapuolella oli ehdoton velvollisuus antaa tietoja yksittäisille työntekijöille ja kuulla heitä erikseen (jäljempänä työntekijöiden tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskeva vaihe), vaikka ammattiliittoa tai työntekijöiden etujen puolustamista varten nimettyjä edustajia ei ollut. Pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa erityistilanteessa pääasian vastapuolen olisi valittajan mukaan pitänyt ilmoittaa asianomaisille työntekijöille tarpeesta nimetä uusia edustajia samaa irtisanomismenettelyä varten.

17

Pääasian vastapuoli puolestaan väittää, että koska työntekijöiden edustajien toimikausia ei uudistettu, se on joutunut epätyypilliseen tilanteeseen, jossa ei ole työmarkkinakumppania. Työntekijöiden keskinäisen koordinoinnin puuttuminen on nimittäin tehnyt mahdottomaksi nimetä asianmukaisesti valtuutettuja edustajia joukkovähentämismenettelyn aikana. Työntekijöiden edustajille ei näin ollen ole voitu antaa tietoja eikä heitä ole voitu kuulla, ja koska kyseisessä kansallisessa lainsäädännössä säädetään, että tämä menettely on toteutettava ammattiliiton ja/tai työntekijöiden edustajien kanssa eikä yksittäisten työntekijöiden kanssa, se on vapautettu velvollisuudesta antaa tietoja yksittäisille työntekijöille ja kuulla heitä erikseen.

18

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että eräät muut työntekijät ovat riitauttaneet pääasian vastapuolen aloittaman joukkovähentämismenettelyn laillisuuden romanialaisissa tuomioistuimissa, jotka ovat katsoneet, että irtisanomispäätökset olivat lainmukaisia. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että direktiivin 98/59 2 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä direktiivin johdanto-osan 2, 6 ja 12 perustelukappaleen kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa työntekijöiden edustajien nimeämistä koskevan pakollisen kansallisen järjestelmän puuttuminen tekisi pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tapauksessa tyhjäksi työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskevan velvollisuuden. Kyseisen tuomioistuimen mukaan direktiivin 98/59 2 artiklan 3 kohdasta, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 6 artiklan kanssa, käy ilmi, että työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskeva vaihe, vaikka työntekijöiden edustajia ei olisikaan, on pakollinen joukkovähentämismenettelyssä siitä huolimatta, ettei sillä muuteta millään tavalla työnantajan kaavailemaa rakenneuudistussuunnitelmaa.

19

Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa kuitenkin, että muut kansalliset toisen asteen tuomioistuimet, jotka ovat käsitelleet direktiivin 98/59 kyseisten säännösten tulkintaa ja soveltamista, ovat tehneet päinvastaisen päätelmän nojautuen direktiivin sanamuodon mukaiseen tulkintaan, jonka mukaan tiedottamis- ja kuulemisvelvollisuus koskee ainoastaan työntekijöiden edustajia. Kyseisten tuomioistuinten mukaan työnantajan ei siis tarvitse noudattaa työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskevaa vaihetta, jos työntekijöiden edustajia ei ole.

20

Curtea de Apel București (Bukarestin ylioikeus, Romania) on tässä tilanteessa päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

21

Pääasian vastapuoli väittää, ettei ennakkoratkaisupyyntöä voida ottaa tutkittavaksi, koska ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät kysymykset koskevat todellisuudessa kansallisen oikeuden tulkintaa ja soveltamista. Ensinnäkin vastapuolen mukaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lausuu nimittäin siitä, että kansallisessa oikeudessa ei säädetä työnantajilla olevasta lakisääteisestä kuulemis- ja tiedottamisvelvollisuudesta tilanteessa, jossa työntekijät eivät ole nimenneet edustajia, ja se viittaa tältä osin kansallisessa oikeuskäytännössä oleviin tulkintaeroihin. Lisäksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii vastapuolen mukaan vahvistusta sille, että direktiivi 98/59 on pantu virheellisesti täytäntöön Romanian oikeudessa. Tällaista toteamusta ei kuitenkaan voida tehdä ennakkoratkaisumenettelyssä, vaan sen pitäisi olla jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan kanteen kohteena. Lopuksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle eikä siihen näin ollen sellaisenaan voida vedota yksityistä vastaan.

22

Tästä on huomautettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Kun esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimen on tämän vuoksi lähtökohtaisesti ratkaistava ne (tuomio 29.6.2023, International Protection Appeals Tribunal ym. (Pommi-isku Pakistanissa), C‑756/21, EU:C:2023:523, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

23

Olettamana on siis, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei kuulu unionin tuomioistuimen tehtäviin, esittämillä unionin oikeuden tulkintaa koskevilla kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vastaamisesta kieltäytyminen on mahdollista vain, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkinnalla ei ole mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 29.6.2023, International Protection Appeals Tribunal ym. (Pommi-isku Pakistanissa), C‑756/21, EU:C:2023:523, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

24

Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ei ilmene selvästi, että pääasiassa kyseessä oleva tilanne vastaisi jotakin näistä tilanteista. On nimittäin kiistatonta, että pääasian valittaja irtisanottiin joukkovähentämismenettelyssä ja että pääasiassa kyseessä olevilla kansallisilla säännöksillä pyritään varmistamaan direktiivin 98/59 säännösten, joiden tulkintaa pyydetään, saattaminen osaksi Romanian lainsäädäntöä.

25

Lisäksi on todettava yhtäältä, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin yksilöi riittävällä tavalla ne unionin oikeuden säännökset ja määräykset, joiden tulkinta sen mielestä on tarpeen, ja työkoodeksin säännökset, jotka mahdollisesti saattaisivat olla ristiriidassa näiden unionin oikeuden säännösten kanssa. Toisaalta ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvien seikkojen perusteella voidaan ymmärtää ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät kysymykset ja asiayhteys, jossa ne on esitetty.

26

Ennakkoratkaisupyyntö on siis tämän tuomion 22 kohdassa mieleen palautettujen unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä johtuvien vaatimusten mukainen.

27

Väitteestä, jonka mukaan direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle eikä siihen näin ollen sellaisenaan voida vedota yksityistä vastaan, on huomautettava, että vaikka on totta, että unionin tuomioistuin on toistuvasti todennut, ettei edes sellaista direktiivin säännöstä, joka on selkeä, täsmällinen ja ehdoton ja jolla pyritään myöntämään yksityisille oikeuksia tai asettamaan heille velvollisuuksia, voida soveltaa sellaisenaan pelkästään yksityisten välisessä oikeusriidassa (tuomio 7.8.2018, Smith, C‑122/17, EU:C:2018:631, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja ettei direktiiviin voida vedota yksityisten välisessä oikeusriidassa sellaisen jäsenvaltion lainsäädännön sivuuttamiseksi, joka on ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa (tuomio 7.8.2018, Smith, C‑122/17, EU:C:2018:631, 44 kohta), tästä ei kuitenkaan seuraa, että yksityisten välisessä oikeusriidassa esitetty direktiivin tulkintaa koskeva ennakkoratkaisupyyntö olisi jätettävä tutkimatta.

28

Direktiivin tulkinta tällaisessa oikeusriidassa voi nimittäin olla tarpeen, jotta kansallinen tuomioistuin, jonka on sovellettava kansallista oikeuttaan, voi tulkita kansallista oikeutta mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutettaisiin ja SEUT 288 artiklan kolmatta kohtaa noudatettaisiin (ks. mm. tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym., C‑397/01–C‑403/01, EU:C:2004:584, 113 ja 114 kohta; tuomio 19.4.2016, DI, C‑441/14, EU:C:2016:278, 31 kohta ja tuomio 7.8.2018, Smith, C‑122/17, EU:C:2018:631, 39 kohta).

29

Ennakkoratkaisupyyntö on näin ollen otettava tutkittavaksi.

30

Kuten tämän tuomion 18 kohdasta ilmenee, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymykset eivät rajoitu direktiivin 98/59 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan ja 6 artiklan tulkintaan, vaan ne kattavat myös kyseisen direktiivin 2 artiklan 3 kohdan tulkinnan. Esitetyt kaksi ennakkoratkaisukysymystä, joita on syytä tarkastella yhdessä, on näin ollen ymmärrettävä siten, että niillä pyritään selvittämään, onko direktiivin 98/59 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa, 2 artiklan 3 kohtaa ja 6 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa ei säädetä työnantajan velvollisuudesta kuulla erikseen niitä työntekijöitä, joita suunniteltu joukkovähentäminen koskee, kun nämä työntekijät eivät ole nimenneet työntekijöiden edustajia, ja jossa ei velvoiteta mainittuja työntekijöitä tällaiseen nimeämiseen.

31

Tältä osin on muistutettava, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että direktiivin 98/59 pääasiallinen tarkoitus on se, että asianomaisten työntekijöiden edustajia kuullaan ja toimivaltaiselle viranomaiselle tiedotetaan ennen joukkovähentämistä (tuomio 17.3.2021, Consulmarketing, C‑652/19, EU:C:2021:208, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32

Oikeuskäytännössä on lisäksi toistuvasti katsottu, että direktiivissä 98/59 vahvistettu oikeus saada tietoja ja tulla kuulluksi on osoitettu työntekijöiden edustajille eikä työntekijöille kullekin erikseen (tuomio 16.7.2009, Mono Car Styling, C‑12/08, EU:C:2009:466, 38 kohta). Lisäksi on katsottu, että kyseisen direktiivin 2 artiklan 3 kohdassa annetaan asianomaisille työntekijöille kollektiivista eikä yksilöllistä suojaa (tuomio 13.7.2023, G GmbH, C‑134/22, EU:C:2023:567, 37 kohta).

33

Direktiivin 98/59 3 artiklasta, jossa säädetään velvollisuudesta ilmoittaa toimivaltaiselle viranomaiselle kaikista suunnitelluista joukkovähentämisistä ja toimittaa kaikki joukkovähentämistä ja työntekijöiden edustajien kanssa käytäviä neuvotteluja koskevat tarvittavat tiedot, ilmenee myös, että ainoastaan työntekijöiden edustajien on saatava työnantajalta jäljennös tästä ilmoituksesta ja ne voivat lähettää tälle viranomaiselle mahdolliset huomautuksensa, eli tällaista mahdollisuutta ei ole annettu työntekijöille kullekin erikseen.

34

Näin ollen on todettava, että direktiivin 98/59 säännöksissä ei säädetä työnantajan velvollisuudesta antaa tietoja yksittäisille työntekijöille, joita suunniteltu joukkovähentämissuunnitelma koskee, ja kuulla heitä erikseen.

35

Tätä toteamusta tukee direktiivin 98/59, jolla laadittiin uudelleen työntekijöiden joukkovähentämistä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 17.2.1975 annettu neuvoston direktiivi 75/129/ETY (EYVL 1975, L 48, s. 29), syntyhistoria. Direktiivin 98/59 esitöistä ilmenee, että tarkoituksena oli ottaa käyttöön säännös, jonka mukaan silloin, kun yrityksissä, joissa on tavallisesti vähemmän kuin 50 työntekijää, ei ole työntekijöiden edustajia, työnantajien on annettava hyvissä ajoin työntekijöille, joita suunniteltu joukkovähentäminen koskee, samat tiedot kuin ne, jotka olisi annettava työntekijöiden edustajille. Tätä säännöstä ei kuitenkaan annettu.

36

Tämä toteamus vastaa direktiivin 98/59 2 artiklassa tarkoitettua tavoitetta velvoittaa työnantajat, jotka harkitsevat työntekijöiden joukkovähentämistä, kuulemaan työntekijöiden edustajia mahdollisuuksista välttää tällainen joukkovähentäminen tai rajoittaa sen laajuutta taikka pienentää sen seurauksia. Tietojen antaminen kullekin asianomaiselle työntekijälle erikseen tai kunkin työntekijän kuuleminen ei selvästikään ole omiaan takaamaan tämän tavoitteen saavuttamista, koska yhtäältä yksittäisten työntekijöiden edut eivät välttämättä vastaa koko henkilöstön etuja ja koska toisaalta yksittäisillä työntekijöillä ei ole oikeutusta toimia kaikkien työntekijöiden nimissä. Näin ollen, toisin kuin Kreikan hallitus on istunnossa väittänyt, tietojen antamista kullekin työntekijälle erikseen ei voida pitää direktiivissä 98/59 säädettynä vähimmäisvelvoitteena.

37

Näin ollen on niin, että koska direktiivin 98/59 säännöksissä ei säädetä työnantajan velvollisuudesta antaa tietoja yksittäisille työntekijöille, joita suunniteltu joukkovähentäminen koskee, ja kuulla heitä erikseen, näitä säännöksiä on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa ei velvoiteta työnantajaa antamaan tietoja erikseen jokaiselle työntekijälle, jota tällainen suunnitelma koskee, ja kuulemaan heitä erikseen, kun työntekijöiden edustajia ei ole.

38

On kuitenkin vielä huomautettava, että kansallinen lainsäädäntö, joka mahdollistaa direktiivillä työntekijöille ehdottomasti taatun suojan estämisen, on unionin oikeuden vastainen (ks. vastaavasti tuomio 8.6.1994, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta (C‑383/92, EU:C:1994:234, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39

Oikeuskäytännössä on todettu direktiivistä 75/129, joka on korvattu direktiivillä 98/59, jonka 1, 2 ja 3 artiklassa toistetaan olennaisilta osin direktiivin 75/129 1, 2 ja 3 artikla, että vaikka onkin totta, että direktiivissä 75/129 ei ole yhtään säännöstä, jolla olisi tarkoitus säännellä tilannetta, jossa kansallisen oikeuden mukaan ei ole olemassa työntekijöiden edustajia yrityksessä, joka aikoo toteuttaa joukkovähentämisiä, direktiivin säännöksissä jäsenvaltiot velvoitetaan kuitenkin toteuttamaan kaikki tarvittavat toimenpiteet joukkovähentämisten yhteydessä tapahtuvan työntekijöille tiedottamisen, työntekijöiden kuulemisen ja mahdollisen edustajien välityksellä tapahtuvan toimimisen varmistamiseksi (tuomio 8.6.1994, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, C‑383/92, EU:C:1994:234, 23 kohta).

40

Oikeuskäytännössä on todettu myös, että työntekijöiden suojaa joukkovähentämistilanteissa koskevien sääntöjen osittaisen yhdenmukaistamisen, joka on toteutettu direktiivillä 75/129, erityisesti sen 1 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tehdyllä viittauksella työntekijöiden edustajiin, ”jotka jäsenvaltion lainsäädännön tai käytännön mukaan edustavat työntekijöitä”, vähäisyys ei voi poistaa tämän direktiivin säännösten tehokasta vaikutusta eikä estä sitä, että jäsenvaltiot ovat velvollisia toteuttamaan kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että työntekijöiden edustajat nimetään kyseisen direktiivin 2 ja 3 artiklassa säädettyjen velvollisuuksien täyttämiseksi (ks. vastaavasti tuomio 8.6.1994, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, C‑383/92, EU:C:1994:234, 25 kohta).

41

Näitä vaatimuksia ei selvästikään täytä kansallinen lainsäädäntö, jossa sallitaan se, että työnantaja kiertää direktiivillä 98/59 työntekijöille taattujen oikeuksien suojaa tai vaarantaa sen erityisesti siten, että se estää työntekijöiden edustuksen tai ei tunnusta sitä yrityksessään (ks. vastaavasti tuomio 8.6.1994, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, C‑383/92, EU:C:1994:234, 26 ja 27 kohta).

42

Nyt käsiteltävässä asiassa yhtäältä unionin tuomioistuimen käytettävissä olevaan asiakirja-aineistoon sisältyvien tietojen perusteella on ilmeistä, että pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä ja erityisesti työkoodeksissa annetaan työntekijöille oikeus nimetä edustajia ja että – toisin kuin 8.6.1994 annettuun tuomioon komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta (C‑383/92, EU:C:1994:234) johtaneessa asiassa – tämän lainsäädännön mukaan työnantaja ei voi estää työntekijöiden edustusta.

43

Toisaalta, kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä ei säädetä työntekijöiden velvollisuudesta nimetä edustajia. Vaikka direktiivissä 98/59, jonka tavoitteena ei ole yhdenmukaistaa yksityiskohtaisia sääntöjä ja menettelyjä työntekijöiden edustajien nimeämiseksi jäsenvaltioissa, ei säädetä tällaisesta työntekijöiden velvollisuudesta, jäsenvaltioiden on kuitenkin varmistettava tämän direktiivin säännösten tehokas vaikutus. Jäsenvaltioiden on siis toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että työntekijöiden edustajat nimetään, ja varmistettava, etteivät työntekijät joudu tilanteeseen, jossa he eivät heistä riippumattomista syistä voi nimetä näitä edustajia.

44

Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, joka on yksin toimivaltainen tulkitsemaan kansallista oikeutta, tehtävänä on arvioida, ovatko pääasiassa kyseessä olevat kansalliset säännökset tältä osin riittäviä. Nyt käsiteltävässä asiassa sen on erityisesti tutkittava, voidaanko Romanian oikeuden säännöksiä, joilla säännellään työntekijöiden edustajien nimeämistä ja joilla rajoitetaan edustajien toimikausi kahteen vuoteen, tulkita tilanteessa, jossa on työntekijöistä riippumattomista syistä käytännössä mahdotonta nimetä uusia edustajia, siten, että niillä taataan direktiivin 98/59 2 ja 3 artiklan säännösten täysi vaikutus.

45

Tältä osin on lisättävä yhtäältä, että toisin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin antaa ymmärtää, direktiivin 98/59 6 artiklalla, jonka mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työntekijöiden edustajilla ja/tai työntekijöillä on käytettävissään oikeudelliset ja/tai hallinnolliset menettelytavat sen varmistamiseksi, että tässä direktiivissä vahvistettuja velvoitteita noudatetaan, ei ole merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa. Tässä 6 artiklassa ei nimittäin edellytetä jäsenvaltioilta tiettyä toimenpidettä siinä tapauksessa, että mainitussa direktiivissä vahvistettuja velvoitteita ei noudatettaisi, vaan siinä jätetään niille vapaus valita ratkaisunsa tämän direktiivin tavoitteen toteuttamiseen soveltuvista erilaisista ratkaisuista mahdollisesti esiintyvien erilaisten tilanteiden mukaisesti, ja on täsmennettävä, että näillä toimenpiteillä on kuitenkin Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaisesti varmistettava todellinen ja tehokas oikeusturva ja niillä on oltava todellinen varoittava vaikutus (ks. vastaavasti määräys 4.6.2020, Balga, C‑32/20, EU:C:2020:441, 33 kohta ja tuomio 17.3.2021, Consulmarketing, C‑652/19, EU:C:2021:208, 43 kohta).

46

Toisaalta on niin, että jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin päätyy katsomaan, ettei pääasiassa kyseessä olevaa kansallista lainsäädäntöä voida tulkita direktiivin 98/59 mukaisesti, ja kun otetaan huomioon, että pääasian oikeusriita on pelkästään yksityisten välinen, kyseisen tuomioistuimen on tarvittaessa otettava huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, jonka mukaan asianosainen, jonka oikeuksia on loukattu sen vuoksi, että kansallinen oikeus on ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, voi saada jäsenvaltiolta korvauksen kärsimästään vahingosta (ks. vastaavasti tuomio 7.8.2018, Smith, C‑122/17, EU:C:2018:631, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47

Kaiken edellä esitetyn perusteella on esitettyihin kysymyksiin vastattava, että direktiivin 98/59 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa, 2 artiklan 3 kohtaa ja 6 artiklaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa ei säädetä työnantajan velvollisuudesta kuulla erikseen niitä työntekijöitä, joita suunniteltu joukkovähentäminen koskee, kun nämä työntekijät eivät ole nimenneet työntekijöiden edustajia, ja jossa ei velvoiteta mainittuja työntekijöitä tähän nimeämiseen, edellyttäen, että kyseisellä säännöstöllä voidaan taata näistä työntekijöistä riippumattomassa tilanteessa tämän direktiivin mainittujen säännösten täysi vaikutus.

48

Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (seitsemäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

Työntekijöiden joukkovähentämistä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 20.7.1998 annetun neuvoston direktiivin 98/59/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 6.10.2015 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2015/1794, 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa, 2 artiklan 3 kohtaa ja 6 artiklaa

on tulkittava siten, että

ne eivät ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa ei säädetä työnantajan velvollisuudesta kuulla erikseen niitä työntekijöitä, joita suunniteltu joukkovähentäminen koskee, kun nämä työntekijät eivät ole nimenneet työntekijöiden edustajia, ja jossa ei velvoiteta mainittuja työntekijöitä tähän nimeämiseen, edellyttäen, että kyseisellä säännöstöllä voidaan taata näistä työntekijöistä riippumattomassa tilanteessa direktiivin 98/59, sellaisena kuin se on muutettuna, mainittujen säännösten täysi vaikutus.